Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

JOULULAHJAN LUNASTUS // KARHUKUVAUSTA KUUSAMOSSA

Viime jouluna lahjoja avatessa vastassa oli melkoinen yllätys. Rakastan lahjoja, joissa lahjanantaja on miettinyt saajaa, napannut ehkä jonkin toiveen tai haaveen jostain rivien välistä tai hoksannut jotain mitä saaja itsekään ei ole tajunnut. Yritän itsekin aina olla korvat ja kaikki muut aistit höröllä, että osaisin tarttua pieniin huomioihin. Tämä lahja oli juuri sellainen, jossa jotain erityistä oli nähty tai kuultu. Kääreestä, vai olikohan se kuori, paljastui lahjakortti. Eikä se ollut mikä tahansa lahjakortti, vaan yhteinen elämys antajan (eli hellun <3) kanssa ja mun pitkäaikainen haave – karhukuvausta Kuusamossa.

En muista, että oltaisiin puhuttu sivulauseita kummemmin hellun kanssa karhukuvausjutuista, mutta niin se vaan oli tällaisen mun haaveen hoksannut ja toteuttanut. Ihanaa! Sain heti jouluna jo tietää, että kesällä mentäisiin ja että paras aika olisi heinäkuun lopulla. Silloin saattaisi olla jopa pentujakin maisemissa. Joten ei muuta kuin jouluna kalenteriin ylös heinäkuun kohdalle, että KARHUT! Talvi pyyhälsi ohi, kevätkin ja kesääkin melko pitkälle, kun vihdoin saapui se päivä, että lahjakortin lunastus tapahtuisi. Ei tehty tuona päivänä roadtripillamme (josta kirjoitan lisää enemmän myöhemmin) juuri mitään, sillä ei haluttu olla väsyneitä kuvauskopissa, sillä parhainta olisi tietysti saada kokemuksesta kaikki irti. Se oli hyvä päätös, koska ilta karhukopilla oli juuri niin jännittävä kuin olin uumoillutkin sekä paljon, paljon enemmän.

Mulla on aina ollut iso pelko karhuja kohtaan. En oikeastaan tiedä mistä se on juontanut juurensa. Ei mulla ole mitään eläinpuistoja kummempia, erityisiä kokemuksia karhuista ja sielläkin tietysti aina olen luottanut siihen, että karhut pysyvät aitauksissaan ja niin ovat pysyneetkin. Olen eläintarhoissa aina katsellut mielelläni karhuja, vaikka toki olen aina vähän ollut, että kääkkis, kuinka ne ovat isoja, upeita eläimiä.

Vaellusreissuilla olen ollut se tyyppi, jonka repussa kilisee nippu kulkusia. Joku joskus nuorena kertoi mulle, että kulkuset karkoittavat karhut, joten siitä asti on Korouomat, Aakenukset ja Isojärvet kuljettu kilisten. En tiedä onko sillä oikeaa vaikutusta, mutta ainakin kaikki kuulevat missä minä menen. No karhut varmasti kuulevat ja kaikkoavat hiljaisempiin maisemiin, jos sattuisivat samalle reitille, mutta sama vaikutus niillä kilisijöillä on vaelluskavereihin. Muistan eräänkin kerran, kun kaverit ovat todenneet, että saat kyllä kävellä ihan rauhassa siellä vähän perässä, ei jakseta kuunnella kulkusiasi. Varasuunnitelmana mulla on ollut tietysti myös se, varsinkin Korouomassa, jossa tiedettiin karhujen varmasti oleilevan meidän siellä vaellellessa, että kaadun kasvot edellä mättäälle rinkka selässä, jos karhu tulee vastaan. Taisin tuota kaatumista jopa joskus harjoitella. Ystävä juuri muisteli, että menin erääksi yöksi autiotuvalle, vaikka ystävät nukkuivat ulkona. Pelkäsin karhuja niin paljon.

Olen nähnyt paljon karhupainajaisia elämäni aikana. Usein olen juossut pitkin unimaailmani metsiä, milloin juossut lapsuuden suunnistusmaastoja muistuttavia metsäpolkuja pitkin karhut kintereillä ja milloin taas olen juossut piiloon vanhaan huvilaan, jossa on kierreportaat ja paljon sokkeloisia huoneita. Joka kerta siellä samassa metsässä. Unimaailmassa. Ne ovat olleet mulle niitä unia, joista on tosi inhottava herätä. Samaan aikaan tuo metsien upea ilmestys on silti kiehtonut mua ihan hirvittävästi. Vuosikausia olen haaveillut, että pääsisin kokemaan jotain vähän erilaista liittyen karhuihin. Kuvaamaan niitä jonnekin erämaahan. Nyt se sitten toteutui. Oli sateisen päivän ilta, kun ajeltiin Kuusamossa pientä hiekkatietä kilometrikaupalla kohti Venäjän rajaa. Parkkipaikalle saavuttaessa ja kuvausporukan kokoontuessa ryhmän vetäjämme kertoi, että siinä autojen takana metsässä on hyvin suurella varmuudella ainakin nelisen karhua. KÄÄK! No, kyllähän mä sen tavallaan tiesin, mutta ei mua noin tarkat tiedot kiinnosta, tuntuu liian yksityiskohtaiselta tiedolta. Samaan syssyyn hän jatkoi, että karhuja hyvin harvoin kiinnostaa ihmisen tekemiset, että kyllä ne pelkäävät enemmän meitä kuin me niitä. No joo, eikai siinä, lähetään sitte käveleen sinne mettään! 

Kerroin karhupelostani ja vetäjä ehdotti, joskos haluaisin hänen perässään kävellä sen muutaman sadan metrin matkan perille kojuille. TODELLAKIN, KIITOS! En varmaan kääntynyt edes taakseni katsomaan, että missä se hellu siellä oikein on, kun hiirenhiljaa lähdettiin seurueellamme (mukana oli koko viikon kopeilla kuvaamassa ollut karhuvalokuvausta harjoitellut ryhmä kurssilaisia) kävelemään kohti K A R H U J A. Voin sanoa, että silloin pelotti. Kädet hikoilivat takin taskussa, puristin taskupussia minkä metsiin kuikuilultani ehdin. Toivoin vain, että EN NÄKISI YHTÄÄN KARHUA kävelymatkan aikana.

Kun kojut näkyivät edessämme, näin niiden oikealla puolella, suurella aukiolla ruskean hahmon. Karhun. Kädet alkoivat täristä, hymyilytti ihan hulluna ja veri todellakin kiersi tässä neitokaisessa. Hipsittiin hiljaa kuvausmökkeihin ja vau, mikä näkymä pienistä ikkunaluukuista avautuikaan! Ainakin kymmenen karhua pitkin metsäaukiota. Istahdettiin vanhoille bussinpenkkituoleille, avattiin ikkunaluukut ja laitettiin kamerat valmiuteen. Olin tietysti aivan autuaasti unohtanut objektiivihommat kotoa lähtiessäni, olihan kesälomareissumme tuossa vaiheessa kestänyt jo parisen viikkoa ja sisältänyt niin monenlaista aktiviteettia, mutta onneksi sain vetäjältä lainaan hyvän putken, jolla nämä kaikki kuvani olen ottanut. Kiitos siitä vielä! Olisin varmasti ollut tyytyväinen kokemukseen mitä tahansa kuvia ottaen, mutta tulihan näistä kuvista kunnon vehkeillä ihan tosi hienoja! Ensikertalaiseksi luontoeläinkuvaajaksi jopa niin loistavia omasta mielestä, että iski mukava ylpeydenpuuska omista valokuvaustaidoista, ja se se vasta oli aivan ihana tunne kokea pitkästä aikaa!

Nelisen tuntia me siinä niitä karhuja katseltiin ja kuvattiin. Äitikarhut ja kuusi pentua olivat tietysti ne kaikkein liikuttavimmat olennot, mutta ihan jokainen karhu siellä olivat ihan mielettömiä. Taivaalla liitelevät valtavat kotkat samoin! Ja siis oikeasti, ajatella, nähtiin KARHUNPENTUJA! Miten suloista ja ainutlaatuista. Ihan joka hetkeä ei tietenkään tullut kuvattua tai katseltua kameran takaa. Välissä sitä saattoi vaan istuskella pienen avonaisen ikkunaluukun takana ja katsella siinä muutaman metrin päässä löntystelevää karhua. Että melko nopeasti katosi se pelko karhuja kohtaan, mikä mulla vielä siellä parkkipaikalla oli. Ja minnekö se katosi? No en minä tiedä. Ehkä siihen tosiasiaan. että ihminen se pahis on, eikä se karhu ja jotenkin se iski tajuntaan siellä karhukopissa. 

Karhut myös näyttivät niin lempeiltä olennoilta. Tunsin tietysti yhtäläisyyttä karhulasten äitien kanssa. Pentujen kävellessä takajaloillaan äitinsä perässä hupsusti tai kun pikkuiset pennut kiipesivät puiden latvoihin leikkiäkseen kai vaan, mua melkein itketti. Välillä karhunpennut kiipesivät emon syliin. Tietysti, äitin syli on aina avoinna. Tuli ikävä omia lapsia ja koko kokemus siinä hetkessä tuntui niin paljolta. Oli myös hauskaa katsella karhuja niin monen tunnin ajan, kun jokainen niistä näytti niin omaltaan ja sitä alkoi pikkuhiljaa tunnistaakin karhuja, että jaa se oli tämä se joka tuolla teki äsken sitä ja sitä ja niin, tää on se jolla on tää hauskan mallinen kuono ja tuolla on se läikkä kyljessä. Karhukopille olisi ollut mahdollisuus jäädä myös yöksi, mutta karhujen lähtiessä omille teilleen metsäaukiolta tuona heinäkuisena myöhäisiltana, päätimme mekin, että ei meillä sinne tarvitse jäädä. Oltiin koettu jo riittävästi, paljon enemmän kuin mitä ikinä osattiin kuvitella. Pakattiin kamerat reppuun, jossa kaikki eväät odottivat syömättöminä, sillä eihän siellä voinut missään välissä kunnolla jättää kameroita tai tilanteita tauolle. Ja hiirenhiljaa hipsittiin samaa metsäpolkua takaisin autoille. Ja voitteko kuvitella mitä siinä kävellessä mietin. Mietin vain, että NÄKISINPÄ METSÄSSÄ KARHUN!

Mutta ei, ei nähty. Mutta paljon tapahtui tämän Tiinan sisällä tuona iltana. Jos mulla olisi se vanha rinkka, joka selässä olen nuorempana vaellellut, niin ottaisin siitä nyt ne kilkuttimet pois. Seuraavaan, uuteen rinkkaan, jonka joskus hankin, en lisää mitään ylimääräistä, sillä enää eivät karhut mua samalla tavalla pelota. Kunnioitus noita metsän uljaksia kohtaan vaan kasvoi. <3

TÄITÄ, YÖK! – KUINKA PÄÄSTÄ TÄISTÄ EROON?

Ensi viikolla alkaa koulut ja päiväkodit täyttyvät taas lapsista ja arki alkaa. Työpaikan naulakot täyttyvät pikkuhiljaa takkimereen. On ihanaa nähdä taas kavereita pitkän kesän jälkeen ja siinä sitä sitten päät kiinni toisissa halitaan ja muistellaan mennyttä lomaa. Siksi nyt on enemmän kuin ajankohtaista tarkastaa hiukset, myös omat, meidän aikuistenkin. Kesälomareissuilta on matkaan saattanut tulla ällöttävämpiäkin kavereita – TÄITÄ! Olisi täydellistä, jos syynäykset tehtäisiin ennen täilappuja tarhojen ovissa, Wilma-viestejä tai whatsapp-ryhmien jatkuvaa kilkatusta, että täitä perkele. Kirjoitin omakohtaisiin kokemuksiini pohjautuvan listan, kuinka täishowsta selviää ja kuinka niitä ei tarvitsisi koskaan edes kohdata. Tästä iloa sunnuntai-iltaan!

  1. Tarkista huolellisesti jokaisen perheenjäsenen päät. Pyydä jotakuta tarkistamaan myös omasi. 
  2. Käy hiukset läpi rauhallisesti osio osiolta. Vähän hiuksia kerrallaan, rauhallisesti tarkastellen. Täit voivat olla vaaleita tai tummia noin millimetristä kolmeen neljään millin mittaisia, eli todella pieniä. Ja vikkeliä! Pysäytä tarkastelusi välillä ja katso hiuksia, saatat nähdä siellä jotain liikkuvan? Pelkkä pikavilkaisu hiusten läpi ei riitä täitarkastukseksi. Täit tykkäävät lämpimistä paikoista, kuten niskasta ja korvien takaa, mutta missä tahansa päin hiusvaltakuntaa voi olla täitä. 
  3. Saivareet ovat läpikuultavia tai hiekanjyvän näköisiä pieniä pisteitä, jotka ovat KIINNI hiuksissa. Jos näet hiusten seassa paljon ”hiekkaa rantapäivän jäljiltä”, katso vielä tarkemmin, ne saattavat olla saivareita (tai pienenpieniä täitä). Saivareet ovat tosiaan kiinni hiuksessa, yleensä noin sentin päässä tyvestä, mutta voivat olla myös missä tahansa kohtaa hiusta. Tunnet saivareen pienenä kohoumana, kun vedät hiusta sormien välissä. Vedä saivare pois hiuksesta tai leikkaa hius tyvestä poikki. 
  4. Pese hiukset täisampoolla. Aineita on monenlaisia, toimi ohjeen mukaan. Sampoon annetaan vaikuttaa ja täit ja saivareet kammataan pois joko aineen ollessa päässä tai pesun jälkeen. 
  5. TÄRKEÄÄ ON KAMMATA KAIKKI HIUKSET PESUN JÄLKEEN LÄPI TÄIKAMMALLA. Käy läpi pienin osioin kerrallaan. Luultavasti täit ovat tässä vaiheessa jo kuolleet, mutta sitkeät tapaukset voivat edelleen elää. Saivareet taas eivät lähde pelkällä pesulla, ne täytyy kammata tai napsasta pois käsin. Metallinen täikampa on muovista parempi. 
  6. Kaikessa tässä voi mennä aikaa parikin tuntia, pitkän tukan kanssa enemmänkin. Huolellisuus on tärkeää kierteen katkaisemiseksi.
  7. Tee sama syynäys kaikille perheenjäsenille. Täit ovat yleisempiä lapsilla, mutta yhtälailla aikuisilla voi olla täitä. 
  8. Tämä on erittäin tärkeää: ilmoita KAIKILLE ihmisille, joiden kanssa olet ollut lähiaikoina tekemisissä (ystävät, sukulaiset, harrastukset, koulut, päiväkodit), että nyt on tehty täihavainto ja olisi erittäin tärkeää tarkastaa kaikkien päät. Täit eivät katso kenen päähän tarttuvat, eivätkä kerro hygieenisyydestä tai elintasosta mitään ja kaikenlaisiin hiuslaatuihin ja pituuksiin voi tulla täitä. Kertomalla muille, että meillä on nyt ollut täitä, todennäköisesti helpotat täikierrettä sekä ympärilläsi, että omalla kohdallasi, eivätkä täit pääse leviämään. 
  9. Vaihda lakanat ja pyyhkeet koko perheeltä, pese tyynyt, torkkupeitot, pipot, lippikset ja takit. Laita päivittäiset vaatteesi pesuun. Puhdista hiusharjasi viimeistään tässä vaiheessa (imurilla saat harjasta hiukset helposti pois ja pese sen jälkeen harja). Laita unilelut pakkaseen. Myös kuulokkeet kannattaa puhdistaa! Imuroi kodistasi vähintään se alue, jossa olet pitänyt täihoitolaasi, sekä sohvat ja muut paikat, joissa pötkötellään.
  10. Yritä pysyä järjissäsi. Täit ovat ällöttäviä, mutta silti vaarattomia. Selviät tästäkin.
  11. Ota käyttöön estosampoot ja -suihkeet (niistä kirjoitinkin yhteistyöpostauksen jo pari vuotta sitten). Säilytä lippikset koulussa/päiväkodissa oman takin hihassa ja raivaa kotoa jokaiselle perheenjäsenelle oma laatikko asusteille ja hiustarvikkeille. Mylläämisleikit sängyissä ja tyynymajoissa kannattaa laittaa hetkeksi tauolle ja sängyt pyhittää vain jokaisen omaan käyttöön. Kannattaa myös muistuttaa lapsia, että esimerkiksi kännyköitä yhdessä katsellessa ei kannata täiaikaan olla päät kiinni toisissa. 
  12. Toista käsittely viikon kuluttua. Odotellessasi voit kammata pään päivittäin täikammalla, joten mahdollisen vihulaiset jäävät syyniin jo ennen viikoittaista tarkistusta. 

Tsemppiä! Mikäli luit tämän tekstin ilman, että olet koskaan kohdannut täitä, toivon, ettet ikinä kohtaakaan! Ja jos sulla on jotain vinkkejä aiheeseen liittyen, jaa ne kommenttiboksissa. <3

KESÄINEN PYÖRÄRETKI KEMIÖNSAARELLA

Kaupallinen yhteistyö: Pelago

Näin eilen parin vuoden takaisin kuvakaappauksen. Siinä oli mun Tinder-profiilista näpsäisty kuva. Punahuulinen 37-vuotias nainen katsoi kameraan ja hymyili. Teksti oli ihana. En muistanut oikeastaan enää tarkalleen, mitä mulla tekstikentässä milloinkin Tinderissä luki, mutta kaksi asiaa siinä oli aina: kirjoitin siihen siitä, että tykkään vaaleanpunaisista auringonlaskuista ja pyöräilystä. Minusta ne asiat kuvastavat mua paljon. Molemmat oli siis tietysti mainittu. Oli niin hauskaa nähdä kuva ja miettiä missä tilanteessa on juuri nyt. Koskaan ei voi tietää mitä elämässä tapahtuu enkä pidä tätä nykyistä tilannettani itsestäänselvyytenä tai varsinkaan ajattele niin, että loppuelämäni menisi sataprosenttisen varmasti ilman tindereitä tai muita, koska ikinä ei vaan voi tietää mitä elämä tuo tullessaan. Olen kyllä melkoinen onnennainen tässä hetkessä ja ihanan autuaasti olen saanut unohtaa nuo monen vuoden deittimeiningit ja tinderöinnit. Olen todella kiitollinen parisuhteesta, joka mulla nyt on ja siitä yksityiskohdasta, että se alkoi juuri Tinderistä.

En tiedä tai muista, ollaan varmaan kyllä keskusteltu aiheesta, että mikä asia mun Tinder-profiilissa oli se juttu, mihin hellu tykästyi ja swaippasi samaan suuntaan minne minäkin. Ehkä se tai yksi niistä asioista oli pyöräily. Tai varmasti oli. Hän on vähän erilainen pyöräilijä kuin minä. On pyöräillyt paljon pidempiä matkoja ja paljon lujempaa kuin minä. Meillä onkin ollut suhteemme alkuajoista asti haaveena lähteä johonkin vähän pidemmälle pyöräretkelle. Tänä kesänä mahdollisuus siihen tuli vielä lähemmäs, kun sain Pelagolta yhteistyön tiimoilta upean retkipyörän, Airisto Outbackin.

Talvella mietittiin, minne kesällä lähdettäisiin ja kaksi kohdetta oli mielessä ihan ensimmäisenä: Lappiin ja Turun seutuville. Päätimme toteuttaa kummatkin. Pohjoiseen meillä oli asiaa muutenkin, sillä melkein Lappiin, nimittäin Kuusamoon oli tarkoitus mennä heinäkuun puolessa välissä kuvaamaan karhuja (tästä upeasta kokemuksesta tulossa oma postaus myöhemmin!) ja Turku nyt on tuossa lähellä (mutta vähän liian lähellä tai kaukana kuitenkin, kun koskaan sinne ei ole tullut lähdettyä pyöräilemään).

Pyörät lähtivät auton kyydissä kohti pohjoista hyvissä ajoin ennen yhteistä lomaamme, että valmistautuneita ainakin siltä osin olimme, että pyörät olivat mukana. Roadtrippimäinen kesäseikkailumme ei kuitenkaan ollut millään tavoin suunniteltu (karhukuvausta lukuunottamartta), joten reissasimme täysin fiiliksen ja sään mukaan. Loppujen lopuksi pyöräilyt pohjoisessa rajoittuivat lyhyisiin lenkkeihin, sillä muut seikkailut ja sadekuurot tulivat juuri niissä hetkissä vastaan.

Roadtripistä kerron tarkemmin tosiaan omassa postauksessaan, mutta yksi sen osa oli pysähdys Pärjänsuolla, Pudasjärvellä, pienessä kylässä josta molemmat vanhempani ovat kotoisin. Olimme jo ajelemassa paikan ohi, risteyskin oli jo ohitettu, kun päätimme sittenkin käydä ajelemassa autolla sielläpäin ja katsomassa entisten mummuloiden pihat. Suunnitelma muutettiinkin lennosta kuitenkin niin, että jätimme auton vanhan mummulani, nykyisen tätini kodin pihalle ja ajelimme 14 kilometrin lenkin lapsuuteni mummula-maisemissa. Se oli tärkeä pyörälenkki. Pyöräillessä näkee paljon enemmän ja kun samalla kertoo muistoistaan ja kylän tarinoita ihmiselle, jolle kaikki se on uutta ja tuntematonta, oppii tuntemaan hitusen enemmän myös itseään ja ymmärtämään vanhempiaan. Pärjänsuon rengas, joksi kylän ympyrän muotoista tietä kutsutaan ja joka on lähinnä metsä-suo-ryteikkömaisemaa, olikin mulle paljon tärkeämpi pyörälenkki kuin moni muu koko elämän aikana. En ottanut mukaan lenkille kameraa, kuvasin vain pieniä pätkiä instastooriin. Oivallukset ja asiat, joita pyörälenkki sai aikaan, ovat henkilökohtaisia, joten ne pidän itselläni vain.

Noin 1000 kilometrin päässä Pärjänsuosta etelään, aloitimme Kemiön saaren pyöräilyretkemme muutamaa päivää myöhemmin. Nyt olisi tarkoitus ajaa enemmän kuin 14 kilometriä. Tässä vaiheessa seikkailureissua oli takana jo kuitenkin reilu viikko ja kotoa oli lähdetty mökkeilemään ja sukuloimaan lasten kera viikkoja sitten. Ihan pikkiriikkisen saattoi olla jo väsymystä rintapielissä.Aloitimme pyöräilymatkamme kuitenkin lauantaina iltapäivällä Mathidedalista, jonne jätimme auton ja pakkasimme tarvittavat tavarat pyörien kyytiin. Itse olin ostanut matkan varrelta kaksi edullista tarakkaan kiinnitettävää pyörälaukkua (XXL, hinta 25e per laukku) ja lisäksi etukoriin otin repun ja ohjaustankoon kiinnitin pienen puhelinpussukan. Hellulla oli erilaiset ja hienommat systeemit. Pyöräilyasuani en sen kummemmin jaksanut miettiä, aamulla päälle pistämäni kesähame toppeineen sai riittää.

Olimme katsoneet paperikartasta (jonka sain Pelagon liikkeestä mukaani ja jota kevään mittaan katselin puolihuolimattomasti silloin tällöin haaveillen, mutta en suunnitellen) Rannikkoreittiä ja valitsimme reittimme kartan suosittelemista pätkistä. Google Maps ei näyttänyt kartalta kaikkia reittejä mitä mitä paperikartalta olimme katsoneet, joten teimme ensin pienen mutkan heti reitille lähtiessämme. 

Teillä, joilla saa ajaa 80 kilometriä tunnissa, saattaa ajaminen pyörällä tuntua hurjalta, ellei siihen ole tottunut. Mullahan ei siis pidemmän matkan pyöräilystä kamoineen kaikkineen ollut kokemusta vuosikausiin, joten voi melkeinpä sanoa, että lähdin sellaisena uus-ummikkona tälle pyöräreissulle. Siihen tyyliin, että tiedänpähän tämän jälkeen mitä teen toisin, mikä on just hyvä näin ja mihin panostan seuraavalla kerralla. Nuo suuremmat tiet, jollaisella reitti heti alkuunsa alkoi, ei mua kyllä kauheasti jännittänyt. Pikkutiet toki ovat leppoisampia ajella.

Ensimmäinen etappimme oli Kemiö. Pidempi reissaaminen oli vähän jo rasittanut mieltä sekä kehoa ja aivan koko naiskokonaisuuttani, joten täysin leppoisimmin mielin tuo ensimmäinen pyöräilypätkä ei osaltani mennyt. Mua ärsytti kaikki ja lähinnä yritin vain keskittyä ajamiseen ja siihen, että pääsisin inhottavasta olotilasta pois. Kauppapysähdys Kemiössä jäätelöineen ja janojuomineen teki hyvää ja mielikin lähti vähän paranemaan päin. Tympäisi olla pahantuulinen pyöräretkellä, jota ollaan niin pitkään ja hartaasti odotettu. Onneksi seurani oli ymmärtäväistä.

Matka jatkui mutkitellen Norrlångvikin hiekkateitä pitkin. Ilta-aurinko paistoi ihanasti jo, hiekka pöllysi ja pienetkin alamäet oli parasta ajella vaan polkien lisää vauhtia. Niittykukat teiden varsilla näyttivät niin suloisilta, että olisin halunnut joka paikassa vaan pysähtyä kuvaamaan niitä, mutta päätin, että ne talletan mieleeni, en kameraan. Etten voi jatkuvasti pysäyttää sujuvaa ajelua vain kuvatakseni kaikkea näkemääni. Taloja oli siellä täällä peltojen keskellä eikä yhtään autoa tullut vastaan tällä hiekkatieosuudella, mutta kaunista oli, sitä siellä oli.

Ajeltiin hiljakseen sisämaan poikki metsä- ja maalaismaisemassa. Jossain vaiheessa hoksattiin, että yöpymissuunnitelmamme, eli Taalintehtaalle hostelliin yöksi, tarkoittaisi myös, että kauppaan olisi ehdittävä ennen kahdeksaa hakemaan ainakin jotain syötävää. Reissulaisina kun ei kauheasti kannettu ruokia mukanamme, vaikka olisi enemmänkin voinut valmistautua. Tainno oli meillä trangia mukanamme ja kuivapakattua retkimuonaa, mutta sellaisten syöminen ei houkuttanut hostellin keittiössä. Hellu lähti loppumatkasta ajelemaan kauppaan mun edeltä, koska vauhtini alkoi hiipua ja kello kahdeksan kaupan sulkemisaika lähestyä. Hän ajeli omaa vauhtiaan ja minä hurruuttelin haaveiluvauhtia kohti Taalintehdasta. Huh, miten olinkaan poikki, kun vihdoin pääsin pyörällä Taalintehtaalaisen kaupan pihaan. Viitisenkymmentä kilometriä oli päivän kilometrisaldo. Se ei kuulosta ihan hirveän paljolle, mutta kun kyydissä oli tavaraakin ja ilta lämmin, niin kyllä se mulle melkoinen matka oli. Naurattaa nyt ja tuolloinkin se meidän huoleton suunnittelemattomuus (jota ehdottoimasti suosittelen matkustustyylinä – oli ihanaa!), mutta varsinkin jälkikäteen olisi ollut kivempaa valita joku muu majoitusvaihtoehto kuin hostelli. Mutta toisaalta, olimme olleet lähes jokaikisen yön reissullamme erilaisissa paikoissa yötä, joten hostelli sopi joukon jatkoksi erinomaisesti.

Vietiin tavarat huoneeseen ja lähdimme tutustumaan vanhaan ruukkikylään. Haettiin avoimelta infopisteeltä Taalintehtaan kartta ja vähän kierreltiin kauniissa auringonlaskun värjäämässä maisemassa. Kävimme kurkkaamassa vanhoja hiiliuunia ja vähän käveleskelemässä, mutta todettiin, että rannan ravintola on nyt paras vaihtoehto oluineen kaikkineen. Ravintolassa alkoi samaan aikaan karaokelaulannat ja koska jonoa laulamaan ei ollut ollenkaan, laulaa luikautin Ei oo, ei tuun, Tytöt ei soita kitaraan ja Kotiviinin. Seuraavana aamuna matka jatkui. Oli mukavaa, kun sää suosi, eikä tarvinnut pukea päälle paljon mitään ja että tärkein varuste oli aurinkorasva. Itsehän valitsisin toisena päivänä asukseni mitäpä muutakaan kuin pyöräilyyn sopivan uikkarit+sortsit-yhdistelmän. Harkittiin Kasnäsin lenkkiä, mutta se olis ollu mulle jo etukäteen tiedettynä liikaa, joten jätettiin se pois tällä kertaa. Ajeltiin suoraan Söderlångvikin kautta kohti pohjoista.

Niillä teillä sattui hauska sattumus. Ajelin vähän hellun edellä ja käännyin hyvin hiljaisessa vauhdissa katsomaan taakseni, missä hellu on tulossa ja niin vaan hurautin ojaan. En kaatunut, mutta hiljaisella vauhdilla ajoin hitaasti ojaan. Nauratti niin, että meinasi tulla pissat housuun. Nauroin siinä sitten kippurassa tien reunassa, kun hellu ajeli luokseni ja ihmetteli, että mitä ihmettä ja missä pyörä. Siellä se oli matalan ojan pohjalla odottelemassa riskiä miestä, heh.

Suomen kesä on niin kaunis ja lempeän ihana. Luonto tuntuu kaikkialla tavallaan ihan omalta, on tuttu ja turvallinen olo, kun saa tuollaisissa paikoissa ajella. Tuollakin ajellessa saaristomaisemissa sitä mietin, että miten mahtavaa on päästä mielettömiin seikkailuihin täällä koti-Suomessa eikä tarvitse lähteä mihinkään muualle. En olisi halunnut tuolla pyöräretkellämme(kään) olla missään muualla kuin juuri tuolla.  Dragsfjärdissa pysähdyimme limulle ja jäätelölle. Siellä oli ensimmäisen kerran todella todella kaunista, vaikka koko ajan maisemat olivat olleet kyllä nättejä, mutta siellä erityisesti melkein huokailutti se nätteys (enkä tietenkään ottanut kuvia). Road Café oli oikein mainio pysähtymispaikka ja pieni hengähdyshetki varjossa.

Ajaminen tuntui tosi kivalta muutenkin kuin vain maisemien takia. Pyörä toimi koko matkan kuin unelma, eli mun ei tarvinnut miettiä pyörää oikeastaan ollenkaan koko reissulla. Se kulki mun mukanani vain. Pitkään vaihteettomalla pyörällä ajaneena oli kyllä luksusta käyttää vaihteita. Varsinkin, kun maisemat olivat kumpuilevaa, eli välillä oli pitkiäkin ylämäkiä. Vähän aikaa kesti kyllä totutella siihen, että älyää riittävän ajoissa vaihtaa riittävän pienelle vaihteelle. Ylämäistä kun en varsinaisesti välitä. Keksin laulunkin, jota sitten itsekseni lauleskelin ylämäissä. Se meni kutakuinkin näin (leppoisalla rallatuksella laulellen): inhoan, inhoan, inhoan, vihaan, vihaan, vihaan, ****n ylämäkiä. Melkein joka kerta sitä laulaessa nauratti samalla. Alamäet sen sijaan ajoin tietysti aina niin lujaa kuin vaan uskalsin. Ra-kas-tan alamäkiä ja niiden ajamista täysillä!

Tajusin, että pyöräreissulla on yksi tosi tärkeä hetki, jota ilman reissusta ei tule mitään. Se on SIPSITAUKO. Haettiin nimittäin kaupasta tillisipsejä ja piimää. Vähän matkaa ajettuamme pysähdyttiin ja kiivettiin kalliolle herkuttelemaan. Aivan täydellistä, kuten kuvasta huomaatte, että koko muu maailma ympäriltäni katosi. Gotta love sipsihetki kalliolla!Sipsitauon jälkeen onkin hyvä taas jatkaa matkaa, vain tajutakseen, että mullahan on muuten geokätkösovellus puhelimessa, joten etsittiin sitten yksi geokätkö. Kuulostaa vähän siltä, että meillä olisi vain tauoteltu koko matka. Ei, kyllä me ihan näpsäkkää vauhtia ajeltiin ja siinä maisemien ihastelun ja myytävien talojen bongailun ohessa ajeltiin. Lempparikylä oli kyllä Västanfjärd. Siellä olisi mielellään viettänyt aikaa enemmänkin ja ihastellut oikein kunnolla. Kylällä olisi ollut vanha kyläkoulukin muutettuna Bed & Breakfast -paikaksi. Sinne ehkä ens kerralla sitten.

Loppumatka huruuteltiin lähempänä rantaa ja tieltä näkyi välillä merellekin. Todellakin huokailtiin näkymille, ihasteltiin kauniita maisemia ja upeita lomapaikkoja ja ihmisten koteja. Aloin olla siinä ehkä 40 kilometrin jälkeen aika poikki, eikä yhtään lohdutellut ajatus, että vielä semmonen kolmisenkymmentä jäljellä. Mutta sinnillä ja hyvällä tuulella vaan eteenpäin. Jälkeenpäin sain hellulta oikein erityiskehuja, että en paljoa valitellut. Miksipäs olisin valitellut, sillä kaikki oli aikas ihanaa ja pyöräily ajoittaisesti rankkuudestaan huolimatta ihan todella mukavaa.

Loppumatkasta tehtiin taas niin, että hellu ajeli edeltä Kemiöön ja minä perässä samaan suuntaan verkkaisempaa tahtia. Ajelin bussipysäkille odottelemaan, kun hän kipaisi meille limut ja ananashampparit paikalliselta grilliltä. Olo oli kuin prinsessalla tai oikealla kuningattarella, kun hän saapui pysäkille ja syötiin herkkuateriat Perniöntien varrella pienessä varjoisassa nurkassa bussipysäkin katoksen alla. Yksi lempihetkiäni koko reissulla.

Aivan viimeiset kilometrit mentiin paperikartan mukaista reittiä autolle. Ensin isoa tietä mantereen puolelle ja lopuksi hauska metsäpolkumainen tie, jonka lopussa oli ihan hirveän iso ylämäki. Onneksi en tiennyt siitä mitään etukäteen, sillä päivän kokonaiskilometrisaalis oli 68 ja karmiva ylämäki loppumetreillä suoraansanottuna ällö! Mutta että KUUSKYTÄKAHEKSAN kilsaa! Se on mieletön määrä minulle, oon ihan hurjan ylpeä saavutuksestani. Noin 130 kilometriä kahden päivän aikana on mulle kyllä todella kova määrä, josta on hyvä ja kiva jatkaa pidemmille ja kreiseimmille reiteille.

Huomioita matkan varrelta: Olisi tietty voinut seurata jo alusta asti pyöräilyreitin LIIKENNEMERKKEJÄ, joita matkan varrella oli todella selvästi esille, mutta ei tajuttu sitä heti alkumatkasta, vaan katseltiin vaan paperikarttaa ja kännykkää. Ja tietty Rannikkoreitin nettisivu tuli tutuksi vasta tätä kirjoitusta tehdessä, se on todella loistava apu suunnitteluun, jos niin villiksi alkaa, että ihan suunnittelee reissujansa etukäteen. Ens kerralla myös puen oikeat, pehmustetut pyöräilyhousut jo heti alkuunsa jalkaan. Tällä kertaa laitoin hellun moiset housut jalkaan noin 5 kilsaa ennen maalia ja ne olivat kyllä kieltämättä hyvät kilometrit ja ennen kaikkea mun asu oli u p e a: uikkari ja pehmustetut pyöräilyhousut.

Noin muuten suosittelen Rannikkoreittiä kyllä täydestä sydämestäni. Hyvät, leppoisat tiet, nättiä maisemaa ja sopivasti kumpuilua. Varsinkin pohjoisen tytölle ihan eksoottista tuollainen seutu. 

Ja vielä viimeiset sanat pyörästä: Pelago Airisto Outback on ihana. Kuten jo aiemmin mainitsin, se kulki hiljaa, sujuvasti ja niin täydellisesti kanssani koko matkan, että olen aivan hullaantunut ja en malta odottaa, minne seuraavaksi reissataan. <3

Ps. Reissun jälkeen on myös hyvä muuten tarkistaa ja huoltaa pyörää. Instagramin puolelta löytyy mun aiemmin tekemäni huoltovideostoorit. Niillä pääsee hyvin alkuun. Kantsii kurkata, jos et oo vielä nähnyt!  

TÄSTÄ SAATTOI TULLA SÖPÖIN JA IHANIN LEIKKIMÖKKI

Palataan aivan aluksi aivan alkujuurille. Kahdeksankymmentäluvulle tietysti, jolloin elin lapsuuteni kymmenen ensimmäistä vuotta. Vietimme tuolloin aikaa paljon mummulassani, enemmän Arposella eli isäni puolen mummulassa ja vähän vähemmän Västäräkissä, äitini puolen mummulassa. Molemmissa pihalla nökötti leikkimökki. Arposen mökin leikkimökki oli valmiiksi sisustettu, siellä oli muistaakseni isäni tekemä pieni pöytä, jonka reunalla oli joskus ollut kynttilä ja se oli polttanut kulmaan reiän laatikkoon asti. Seinillä oli lehdistä leikattuja söpöjä kuvia. Ikkuna oli pieni, mutta siitä näki aina kuka tuli pihaan. Ympärillä kasvoi raparpereja ja pihlajia. Leikkimökin edusta oli hyvin keskeinen paikka, sillä sen edessä oli nuotiopaikka. Sellainen tiilistä kasattu, jossa paistettiin makkaraa. Siinä oli muutaman tiilen välissä just se täydellinen rako, johon sai makkaratikun hyviin asemiin. Nyt kun mietin, niin melkoisen hassu paikka makkaranpaistoon, mutta toisaalta täydellinen, koska siinä me istuskeltiin. Aikuiset ja lapset sulassa sovussa ja tuntuu kuin kaikki hetket siinä olis ollu aivan älyttömän ihania. Leikkimökin portailla oli monta paikkaa ja lisäksi tarvitsi vain muutaman pöllinpalasen, joilla istua. Taidettiin muuten makkaratikutkin säilyttää leikkimökin katon alla jossain rakosissa. Västäräkin (talon nimi – aah miten ihana nimi tuo onkaan!) leikkimökki taas oli vähäeleisempi kaikella tapaa. Sen vieressä oli kaivo, johon ei tietenkään saanut koskaan koskea ja siellä oli aina paljon enemmän sääskiäkin, ettei ulkona kaupunkilaislapsi jaksanut niin paljon leikkiä. Tykkäsin ennemmin mennä seikkailemaan liiteriin, siellä oli tosi monet portaat tai tikkaat ja sinne pienehköön liiteriin muodostui pieniä eri tasoja tai kuin parvia ja siellä oli paljon hassuja pikkutavaroita. Ainakin lapsesta ne tuntuivat siltä. Leikkimökissä oli kuitenkin maailman paras kauppaleikki. Mummi (ja muistaakseni myös minä) oli kerännyt tyhjiä, pahvisia ruokapakkauksia ja siellä ne olivat pienillä hyllyillä sekä pikkuveljeni vanha kassakone ikkunan edessä olevalla pöydällä odottamassa kassöörejään.

Olisin ihan hirveästi halunnut oman leikkimökin. Sellaisen, jonka minä, ihan vain minä, eikä kukaan serkku (joiden kanssa mummuloiden leikkimökit tietysti jaettiin), saisin sisustaa ihanaksi. Mulla oli lapsena jo paljon ideoita mitä tehdä. Eivätkä ne useinkaan olleet sellaisia joihin tarvitsisi paljon rahaa, vaan ennemmin ideoita jo olemassa olevista asioista. Kuten vaikkapa tokaluokalla naapurin Mirkun kanssa ideoidut itseommellut hameen (joita en kylläkään koskaan toteutettu), jotka suunniteltiin tekevämme äitini vanhoista kankaista kokoamalla niistä kauneimmista pienistä palasista tilkkuhameen. Olin enemmän kekseliäs, kuin vaativa materiaalien suhteen. (Ehkä olen sitä samaa edelleen.) Omaa mökkiä en kuitenkaan koskaan saanut. Päätin, että omat lapseni saavat ja silloin minä sen sisustan.

Asuimme kymmenisen vuotta sitten omakotitalossa, paritalossa Tampereella. Siinä oli piha. Haaveilin leikkimökistä pihalle niin kovasti, että meinasi sydän haljeta. Googlettelin ja suunnittelin ja mietin ja katselin huuto.netistä mökkejä, että saisiko vanhan siihen jostain haettua. Tyttö oli tuolloin pari-kolmevuotias. Leikkimökkiä ei tullut. Mulla edelleen kouraisee sydämestä se tunne mikä liittyy tuohon haaveeseen. Olen ihan hirvittävän pettynyt itseeni, etten saanut lapsilleni tai kaikista eniten varmaan kuitenkin itselleni toteutettua sitä maailman ihaninta leikkimökkiä. Se oli niin suuri unelma ja haave, jota olin lapsesta asti kantanut.

Viime vuosina olen kuitenkin hyväksynyt asian, että se haave siirtyy sitten mummuvuosiini, ehkä silloin saan laittaa lapsenlapsilleni mökin jonnekin. Ei täällä kerrostalossa oikein voi mökkiä pihalle pystyttää, vaikka kieltämättä sitä mietin, kun pihalle tehtiin pari vuotta sitten leikkialueen uudistus…

Viime kesänä pääsin käymään ensimmäistä kertaa miesystävän suvun kesämökillä Tampereen Teiskossa. Mökki on upealla paikalla järven rannalla. Sellaisella, josta olen aina haaveillut ja nyt päässyt kaksi kertaa käymäänkin jo ja toteamaan, että sellaisia paikkoja oikeasti on olemassa, niin ihana paikka! Ja arvatkaapa mikä siinä mökin pihalla töröttää. NO LEIKKIMÖKKI! Tuli sitten tuossa talvella puheeksi tämä mun toteutumaton haaveeni ja mies totesi, että laita se leikkimökki ihanaksi (tai saatoin se olla minäkin joka sitä ehdotti). Tietysti tartuin tähän ajatukseen ja päätin toteuttaa. Sellainen oikein överi ja kunnon leikkimökkiprojekti! Aloin keräillä pitkin talvea erilaisia asioita pussukoihin vintille, joissa luki sieluni silmin ja kirjaimin: LEIKKIMÖKKITARVIKKEITA. Lastenhuonetta siivotessa laitoin pikkutavaroita sivuun ja varastoa siivotessa samoin. Työprojekteista ylijääneitä tapettisiivuja talletin rullilla leikkimökki mielessäni.

Viikko sitten maanantaina sitten yhtäkkiä koittikin se päivä, että olimme lähdössä tuonne Teiskon mökille. En ollut valmistautunut ollenkaan leikkimökkihommiin, kun takana oli festariviikonloppu toisella mökillä ja muutenkin tajuttiin, että seitsenhenkinen porukkamme ei voi matkustaa seitsenpaikkaisessa autossa matkatavaroiden kanssa, vaan tarvitsemme peräkärryn kamojen kuljettamiseen. Siinä sitten hässäkän keskellä kipitin vinttiin etsimään noita talven aikana pakattuja pusseja. Muutama löytyi ja pari tuolia. Raahasin ne lähes täyteen peräkärryyn kaiken muun tavaramäärän jatkoksi. En uskaltanut katsoa pusseihin, sillä tiesin, että kaikkea en mukaan löytänyt. En halunnut pettyä. Mietin jo, että perun koko projektin. Se olisi muutenkin mun oma juttuni, eikä kukaan osaisi kaivata mitään mitä ei ole sovittu tai luvattu tai sen kummemmin edes puhuttu etukäteen.

Matkalla mökille pysähdyimme ABC:n sijaan syömään Tampereen Ikeaan. Syötyämme ehdotin matkaseuralleni, että kipaistaan nyt kuitenkin sen alakerran osaston kautta. Ja kuten aina, jotain löytyi: pari ideaa leikkimökkiin eli siis se viimeinen innon pisara sille, että tulevan viikon yksi tärkeä juttu olisi toteuttaa tämä mun haaveeni. Ikeasta mukaan lähti peltinen pieni hyllykkö, aurinkokennolla toimivat ulkovalot ja kaksi tyynyliinaa. Edessä olisi i h a n a  p r o j e k t i! Aiemmin leikkimökissä oli ollut muutama kaluste ja lelu, mutta muistin itsekin edelliskesältä, että enemmän näin siellä hämähäkinseittejä kuin leikkien jälkiä. Aloitimme siis miehen tyttären kanssa yhdessä työn pesuhommilla. Pesimme mökin seinät, katon ja lattian. Miehen tytär, sama, joka oli innoissaan myös parvekkeen uudistuksesta, oli mulle tosi iso apu tässä(kin) projektissa ja kaikista näistä hommista todella iloissaan! Puhumattakaan siitä miten mukavaa ja ihanaa on touhuta yhdessä. Pian hommien aloitettua kiinnitin ensimmäisen asian, nimittäin tekokukista ja paperikukkasista tehdyn kukkapannan viime kesältä leikkimökin oveen kranssiksi. Että pääsee tunnelmaan jottei mee ihan pelkäksi siivoukseksi ja remonttifiilis ehdi lässähtää. Omista lapsistakin löytyi intoa. Pikku-Ruu innostui hurjan paljon pensseleistä ja olisi halunnut maalata kovasti, kun mulla oli aikeena alkaa kiinnittelemään tapetteja seinille. Toisinaan hoksaan, että kun omat lapset ovat koko elämänsä olleet mun kanssa ja nähneet kaiken käsillä tekemiseni, niin heille se on niin arkipäivää, että ei niitä useinkaan kiinnosta osallistua niihin ja olla projekteista innostuneita. Äidin perushommia, taitavat ajatella.  Olin suunnittellut suurpiirteisesti etukäteen, että yhden seinän tapetoin tapettitilkuilla. Ei m i t ä ä n sen kummempaa suunnitelmaa. Istahdin vaaleanpunaiselle jakkaralle ja yritin laittaa instaliven päälle (mutta internet oli juuri silloin rikki) ja aloin leikellä palasia ja liisteröimään seinään kiinni. Ei viivottimia, ei leikkureita, ei suunniteltuja muotoja. Välillä ei edes pensseliä liisterin levitykseen, vaan sormin liimaillen ja tahmaiset sormet housuihin pyyhkien. Kännykkä pöydälle ja musikki soimaan. Välillä joku lapsi tai mies kävi ovella kurkkimassa ja ihmettelemässä ja minä painoin hommia. Oli aivan ihanaa vaan tehdä ja katsoa mitä syntyy. Tapettiseinää tehdessä keksin, että teen yksittäisistä kaakeleista (joita mulla oli myös työprojektin jäljiltä muutamia) mökissä jo olleen pikkupöydän päälle kaakeloinnin. Aluksi oli ajatus käyttää ihan saumalaastiakin, mutta rautakaupassa käytyäni totesin, että ei tarvitse. Liimaaminen saa riittää. Siitä tulikin upea, oikea taidepöytä. (kuva tuonnempana tässä postauksessa) Lattian maalasin eräänä iltana lasten jo mentyä nukkumaan. Maali oli hankittu lemppariosastoltani, siitä pienestä osastosta, joka useimmissa rautakaupoissa on: virheelliset maalipurkit alehintaan! Vitosella löydetty luonnonvalkoinen maali raikasti koko tilan kivasti. Sotkin maalatessani kädet maaliin ja tietystikään se ei lähtenyt vesipesulla pois ja jälkiviisaus on just parasta viisautta (että hanskat ois voinu olla kivat) eli sain päivän päätteeksi kunnon myrkkypesun käsilleni, kun tärpätillä piti hinkata maalitarhat pois. Sen jälkeen kävin kyllä vielä raikastumassa yöuinnilla, joka oli aivan ihanaa ja maalitahrat unohtuivat. Maalasin muuten sen verran suurpiirteisesti, että maalia sattui sinne tänne osumaan myös seinän puolelle. Tiedättekös miten sen korjataan? No tietysti maalaamalla pilvenreunakuviota lattianrajaan. Ja vähän puupölkkyynkin pihan puolella. Pikkuhiljaa viikon aikana saatiin myös muu porukka innostumaan leikkimökin laitosta. Hellu innostui ajatuksesta, että rakennetaan mökkiin kiinteä penkki. Niinpä hän yhtenä päivänä mittaili ensin aikansa ja ajeli sitten rautakauppaan hakemaan tarvikkeita ja pian meillä oli tukeva sohvan oloinen penkki ja ihana tuoreen puun tuoksu mökissä. Kahdenksanvuotias innostui sahaamishommista sen verran paljon, että meillä tuli kotiin asti pussillinen eri muotoihin leikattuja puukalikoita. Aivan mahtava sahausinto! Samalla myös minä sain idean, että sahataan laudanpätkästä kyltti, joka ohjaa polulla kulkijat mökille. Polku kun kuitenkin on pitkä, noin kymmenenen askeleen kohdalla pitää hoksata kääntyä vasemmalle, jota löytää leikkimökille. Kyltin tarve oli siis valtaisa. Keksittiin miehen tyttären kanssa leikkimökille nimi: Villa Sisko. Nimi sisältää serkuksia (joiden kesken tämänkin leikkimökki on jaettu), bonussiskoja ja tyttöenergiaa. Kylttiä tehdessä hoksain, ettei mulla ei ollut tarpeeksi ohutta sivellintä, jolla maalata teksti, joten leikkasin isommasta siveltimestä vaan pienen nipun karvoja ja maalasin niillä. Kuinka kätevää! Liimasin kylttiin kaveriksi havuja, oksia, neilikoita, käpyjä ja mustikanvarpuja. Kuivukoon siinä miten kuivuu, näytti kauniilta nyt, kuivemmalta tai mädältä vähän myöhemmin. Koristeita voi lisäillä aina lisää tai ottaa pois. Seuraavaksi toivotankin teidät tervetulleeksi Villa Siskoon sisälle, sillä leppoisan illan jälkeen (kun mies ruokki lapset ja minä sain touhuta rauhassa itsekseni) sain kaikki tavarat paikoilleen. Vintiltä mukaan napatuissa kasseissa oli vähän kaikenlaista ja oikeastaan kaikki pääsi johonkin esille. Hyvin sekalainen kokoelma vähän kaikkea, mutta juuri sopivasti. Tavaroita laitellessa, julisteita niittaillessa ja tauluja kehystäessä mietin vain, että kunpa lasten mielikuvitus alkaisi laukkaamaan niistä mun ratkaisuista ja kunpa ne lapset innostuisivat leikkimökistä ylipäätään. Mää itse välillä oikein pysähdyin ja pääsin mielettömiin mielikuvitusmaailmoihin, ehkä niihin minne se pikku-Tiinakin olisi lapsena mennyt.Oven päälle tein toisen kyltin, kun kerta vauhtiin pääsin. Ovenpieleen liimasin kukkajäätelötötterön (josta näin jo untakin, että se irtosi ja tippui). Leikkimökin ovi ei pysy omin voimin auki vaan valuu aina kiinni, joten kenkä oven edessä oli remontin ajan tuttu näky. Kuin sattumalta mulla oli tavarakassissa “taulu”, jonka olen maalannut puupalasen päälle, joka on alunperin ollut vanerilevyn pidike, eli siinä on hieman vino ura sen toisella puolella. Se oli täydellinen ovistoppari (kun alla on tukena vanha eteismatto) ja kuinka sievä! Sisällä heti ovesta vasemmalla on karttanurkkaus. Seinällä on sekä Muumilaakson kartta (ostettu joskus Tampereen Metso-kirjaston Muumimuseon myymälästä), että mun Aarrekartta-printti leikattuna pienemmäksi kehykseen. Karttojen välillä on reitti, joka on maalattu tauluun, seinään ja julisteeseen. Vanha, söpö korituoli oli leikkimökin alkuperäistä kalustoa. Paperikoristeet niittasin seinään kiinni. Niistä saisi siis täydet ympyrät, jos avaisi kokonaan, mutta näyttävät mielestäni upeilta noin, vain osittain avattuina viuhkoina. Rottinkituolin vieressä on kaakeleista loihdittu taidepöytä. Oli nautinnolista asetella kaakeleita pöydälle, kun ne asettuivat siihen täydellisesti. Piirustuspöydäksi tästä ei ole, mutta mitä siitä. Mehumukit tai leivoslautaset pöydälle ainakin sopii. Ikkunan yläpuolelle kiinnitin kassista löytyneen tikkarikynän, josta jokainen leikkimökissä rempan aikana vieraillut kysyi, että onko se oikea tikkari. Se pääsi oikein kunniapaikalle keskelle seinää. Naputin vain pari naulaa pitämään sen hienosti paikallaan. Kuuset ovat mun muutaman vuoden takaisia rekvisiittoja joulukalenterikuvista ja ne ovat niin söpöjä, että ansaisivat paikkansa myös mielikuvitusmetsästä. Kaktuskynä ja lapseni muovailemat hahmot pääsivät myös metsään. Tapettiseinää vasten nojailee Ikeasta ostettu kahdeksan euron peltinen hylly. Siihen pääsi satunnaisia leluja ja vihkosia ja astioita. Seinälle tuli poikani tekemä taideteos ja hauska talohylly. Ja taloon tietysti asumaan jo leikkimökissä ennestään majailleet pari petsoppihahmoa.  Tilkkuseinään on piilotettu muutama salaviesti, jotka löytää kun tarkasti katselee. Herkimmin silmiin pistävät nuo sydämet, muita en paljasta. Hellun nikkaroima penkki on ihan mahtava. Sen alle saa tarvittaessa muovilaatikoita, joissa voi säilyttää enemmänkin leluja tai muuta tavaraa ja siitä tuli niin tukeva, että aikuinenkin voi huoletta istuskella. Usein kun lasten kalusteet ja leikkimökin varusteet ovat astetta höttösempiä, kun ovat vaan ulkokäytössä ja vaan lasten (mikä on älytön ajattelutapa, mutta ei siitä sen enempää!). Ihanat vesivärikuosiset tyynyliinat löytyivät huonekalujätin poisto-osastolta eurolla. Ovat niin hienot, että harmittaa miksen ostanut niitä kotiinikin. Oranssit tyynyt ovatkin tutut meiltä kotoa ja niiden aika täällä kotosalla oli ohi eli pääsivät tuonne. Penkin alla on purkillinen liituja. Niillä olisin halunnut piirtää mökin eteen terassille räsymaton, mutta en ehtinyt. Sunnuntainen valtava raekuuro olisi sen kyllä nopeasti pessyt poiskin. Ehkäpä lapset mökillä innostuvat piirtämään jotain – jos siis löytävät purkin ensin. Penkin toisessa päädyssä on pöllöjuliste kehyksissä. Siinä on hauska juju, pöllö nimittäin hohtaa pimeässä. Raggarimeiningillä liimasin tarran kehyksen lasiin. Just niinku äidit ei ehkä aina suosittelis tekemään. Viher-valkoinen paperikoriste tässäkin nurkassa niitattuna kiinni seinään.  Mökin lattialla on myös pinkki vanha räsymatto, joka tuo lämpöä. Lapset myös tietävät, että kengät jalassa ei tähän leikkimökkiin tulla. Sisustus on mielestäni ihanan kirjava, se innostaa leikkeihin ja on leikkisä ja hauska. Ei liikaa mitään, eikä liian pelkistetty. Ja nyt kun olen oman osuuteni tehnyt, saavat siellä leikkivät lapset tehdä siitä oman näköisensä leluillaan ja leikeillään. Oven sisäpuolelle kiinnitin poikani maalauksen ja pari tekokukkasta. Katoksen reunaan kiinnitin ohuet verhot, jotka kääräisin pylväiden ympärille solmulle. Ne jotenkin ovat kuin piste iin päälle, vaikka toinen piste ovat kyllä nuo valot, joissa on hauska rantapalloväritys.  Mökistä tuli ihana! Siitä tuli mun unelmien täyttymys. Olin niin onnellinen, kun istuin valmiin mökin sisällä yksinäni ja katselin mitä olin saanut aikaan. Lopputulos on enemmän kuin osasin kuvitella. Se on lähes nollabudjetilla (Ikea-ostokset ja penkin tarvikkeet ja pari muuta autakauppajuttua hankittiin) (ne kaikki olisi voinut löytyä myös vanhoina, mutta haluttiin ostaa uudet tarvikkeet) tehty upea muutos. Parasta silti kaikessa on se, että lapset löysivät mökin. Niiden parin päivän aikana, kun ehdimme olla valmiin leikkimökin aikana mökillä, siellä oli koko viisilapsikko leikkimässä, teinarit kännyköidensä kanssa raekuuroa paossa, pojilla Pokemon-leikit. Kotiin päästyämme sain videoviestin, jossa serkukset olivat tehneet aivan upean petsoppi-videon, jossa esiteltiin mökki. Kaikki työ ja uurastus on kuitattu. Leikkimökki on yövalaistuksessaan todella söpö. Aurinkokennovalot saavat siis energiansa valosta ja syttyvät iltasella pimeän laskeuduttua. Ei mitenkään tarkkaan kellonaikaan. Eräänä iltana kävi hassusti ja vähän jännästikin, kun hellun kanssa siinä ihasteltiin leikkimökkiä sisältä ihan oikeasta mökistä ja mies totesi, että eipäs ole muuten vielä valot syttyneet. Katsahdin kelloa ja sanoin, että eräänä iltana näillä paikkein ne syttyivät. Ja samantien valot napsahtivat päälle! Hui. Vähän mua jännitti miten hellun sukulaiset ottavat leikkimökkimuutoksen vastaan. Miettivätkö he, että nyt tuo emäntä on tullut tänne sörkkimään omia juttujaan koko leikkimökillisen. Koska onhan se nyt aivan mun näköinen, ei sitä voi kieltää. Mutta illansuussa sain kuulla, että pelkkiä kehuja ja ihasteluita satelee. Ihanaa! Kiitos. Kiitos, että sain toteuttaa tämän. <3 Ja heippa Villa Sisko, ens kerralla sitten nähdään taas! 

HELLUN PARVEKKEEN MUODONMUUTOS

Kaupallinen yhteistyö: Glowdia ja SBM Kipinä

Aivan parhaita sisustusohjelmia televisiossa ovat ne, joissa kulahtaneesta tilasta loihditaan upeaa ja raikasta. Olen tykännyt niistä ohjelmista aina. Sellaisia katsellessa usein miettii, että mitäköhän sisustussuunnittelija tekisi omaan kotiin, miten hän näkisi mun luona mitkäkin kohdat ja paikat ja näkisiköhän hän ne just mun lempijutut siellä. Ja monesti, kun loihditaan kulahtaneesta upeaa, sisältää suunnitelma ja toteutus jotain revittelyjä ja jotain selkeää isoa eroa vanhaan raikkaudessaan. Joskus, kun jollekulle tulee se tilanne, että haluaa käyttää sisustussuunnittelijaa omassa kodissaan ja toteuttaa jonkun haaveillun muutoksen, niin usein käy kuitenkin niin, että tuleekin ns. pupu pöksyyn ja sitä toivookin suunnittelijalta niitä turvallisia vaihtoehtoja. Alunperin haaveillun vaikkapa sateenkaarivärisen huoneen sijaan toivotaankin, että suunnittelija toteuttaisi jotain seesteistä ja sellaista johon ei heti kyllästy, kun kerran on ihan sisutussuunnittelijalta pyydetty apua. Mutta miksi muka sateenkaariseen toteutukseen kyllästyisi, jos siitä on haaveillut? Lähestulkoon aina ne tv-ohjelmien ihmisetkin tykkäävät lopputuloksesta, jollaista he eivät olisi osanneet kuvitellakaan, just vaikka sitä sateenkaariseinää!

Mulle avautui tilaisuus olla välikätenä aivan mahtavassa muutoskohteessa, joka toteutettiin yhteistyössä Glowdian kanssa. Nimittäin kohteena oli miesystäväni reilun kokoinen parveke. Eli tila, jossa myös minä vietän aikaani, mutta joka ei ole mun omassa kodissani. Mies oli tosi innoissaan projektista heti alusta alkaen. Mulle tämä oli kohteena sellainen, että toivoin sinne todellakin jotain erityishauskaa ja luotimme parvekkeen suunnittelijan käsiin innoissamme ja saatesanoin, että revitelläkin saa eikä pastellivärejä kavahdeta! Heh, no mun kohdalla nuo saatesanat kuulostavat kyllä siltä tavalliselta tai jopa ainoalta vaihtoehdolta, mutta miehen kohdalla ei. Hän asuu kahden tyttärensä kanssa, jotka tykkäävät pastellisävyistä, joten tämä ei siis aivan täysin tai juurikaan mennyt mun toiveiden mukaan, vaikka parvekkeesta tuli kyllä myös sellainen, josta itsekin tykkään.

Valitsimme paketeista Glowdian verkkosisustussuunnittelupaketeista tällä kertaa Glow:n. Se sisältää siis suunnitelman, jossa on lueteltuna pintamateriaalit, huonekalut, tekstiilit, valaisimet ja somistus ostoslistoineen. Suunnittelijaksi meille tähän projektiin valikoitui Kirsi Virrantalo.

Pääpiirteittäin toiveina oli saada parvekkeesta viihtyisä ja ihana. Se oli aiemmin kahden polkupyörän, oranssin valtavan säkkituolin ja satunnaisten kalusteiden ja tavaroiden sekä grillin ehkä enemmän säilömispaikka, kuin oleskelutila. Vanhaa, jo olemassa olevaa sai hyödyntää, mielelläänkin, mutta uusiakin kalusteita tätä projektia varten oli tarkoitus hankkia. Vanha grilli oli oikeastaan ainoa asia, joka vanhoista tavaroista piti säilyttää. Polkupyöriäkin oltiin säilytetty parvekkeella, joten niille toivottiin edelleen tilaa.

Mua jännitti lopullisen suunnitelman avaaminen, kun se Glowdiaan oli tulla tupsahtanut. En tiedä johtuiko se mun välikätisestä tilasta tässä projektissa, vai siitä, että tiesin, että mies tyttärineen toteuttaa parvekkeen samantien – toisin kuin itse lastenhuoneen, johon Glowdialta tuli kiva suunnitelma jo keväällä. Mutta sekin on edennyt, sillä kerrossänkyhän meillä jo vihdoin on. Pikkuhiljaa syksyllä sitten lisää.

Meille kävi vähän hupsusti niin, että miehellä alkoi tyttärineen yhteinen kesäloma, kun minä lähdin omille reissuilleni. En siis päässyt ollenkaan mukaan kaupoille heidän ja suunnitelman kanssa, vaikka minua mukaan toivottiinkin. Ja mitäkö se suunnitelma sitten sisälsi? No se oli ihan tosi kiva! Kirsi oli innoissaan siitä, että annettiin vapaus villeihinkin ehdotuksiin ja hän oli löytänyt jotenkin juuri ne oikeat jutut, joista sekä mies, että hänen tyttärensä tosi paljon tykkäsivät. Vähän me oiottiin suunnitelman ideoita, mutta tosi paljon toteutettiin ihan yksittäisiä tuotteita, jotka mies tyttärineen parin päivän aikana kaikki kävi hankkimassa. Ainoastaan valkoista taittopöytää pitää odotella muutaman viikon toimitusajalla ja sohvaa hankittaessa asiakaspalvelu sai pari äkäistä puhelua (minulta), kun palvelu ei meinannut pelata, mutta siinäkin oli onnellinen loppu (koska olin aika täpäkkänä). Yksi taittopöytä bongattiin kyllä tori.fi:stä, ja ajettiin tunti suuntaansa sitä hakemaankin, mutta se ei ollutkaan yhtään kuvauksen kaltainen, joten jätimme sen ostamatta ja päädyttiin pidemmän toimitusajan vaihtoehtoon (joka oli se mikä suunnitelmassakin) ja otimme iltaretken seikkailun kannalta sitten!

Helpompi kertoa lopputuloksesta kuvin, joten tervetuloa espoolaisen isän ja kahden alakouluikäisen tyttären parvekkeelle!Lähtötilanne keväällä näytti tältä. Ei varsinaisesti mikään kaunein parveke, minun eikä miehenkään mielestä, mutta ei missään nimessä ollenkaan pahimman luokan romuvarastokaan. Parvekkeelle on kaksi ovea, toinen tulee olohuoneesta ja toinen kylpyhuoneesta, joten se tekee parvekkeesta usein käytetyn tilan myös saunavilvoitteluille. Grillauspaikka oli ikkunan edessä, koska se oli lähellä keittiötä eikä vanhaa kaappia oltu hoksattu oikein muualle sijoittaa. Vaan eipä arvattu mitän Virrantalon Kirsi kaapille suunnittelikaan…Kaappi nimittäin sai suunnitelmassa päälleen mustan maalikerroksen ja se sijoitettiin ikkunan eteen. Jotta tämä saatiin toteutettua, piti kaapin jalkoja lyhentää. Takajalkoja vähän enemmän kuin edestä, jotta kaapin sai mahdollisimman lähelle ikkunaa ja suoraan. Kaapin sivuun myös porattiin reikä grillin kaasuletkua varten, jotta kaasupullo on piilossa kaapin sisällä. Tämä koko kaappi on mun yksi lemppariratkaisuja parvekkeella. Grilli ei liikaa pomppaa kaiken keskeltä (ei sillä, että se haittaisi) ja samaan aikaan musta kaappi on todella style!Musta-tummanharmaa sohva oli suurin hankinta. Se on terassikalustepuolelta, joten huoletta ympärivuotiseen käyttöön tarkoitettu. Suunnitelmassa kehoitettiin verhoilemaan tyynyt uudelleen vaaleanpunaisen ja mintun sävyillä, mutta toistaiseksi ainakin säilytetään tyynyt mustina, sillä makuuhuoneen puolelta parvekkeelle siirtyneet koristetyynyt tuovat kivasti kirjavuutta muuten synkkään sohvaan. Sohvan vierellä, kylppärin oven takana on kahden polkupyörän paikat, jonne henkaritkin näemmä unohtuivat kuvauksen ajaksi, mutta mies tulikin siihen tulokseen, että pyörät pääsevät muualle säilytykseen (olohuoneeseen!) ja tilalle tulee ihana roikkuva makramee-keinu. Tästä suloisesta keinusta muodostui heti kaikkien suosikkipaikka istuskeluun kirjan kanssa. Keinun eteen olisi hankittu suunnitelman mukainen tarjotinpöytä Indiskasta, mutta missään liikkeessä ei ollut ollut pöytää, joten se jätettiin myöhempää hankintaa tai harkintaa odottelemaan. Itse ehdotin, että mintunvihreän pöydän kannen voisi hyödyntää ja nikkaroida itse tarjotinpöytätyyliset jalat. Vanha minttu pyöreä pöytä nimittäin on vain väliaikaisratkaisu siihen saakka, kunnes valkoinen taittopöytä saapuu. Pöydällä oleva hieno lamppu ja papukaijapatsas ovat suoraan suunnitelmasta ja todellakin sellaisia tuotteita, joita ei oltaisi ominpäin hankittu tai edes katseltu sillä silmällä, mutta jotka kuin kruunaavat tilaa. Papukaija oli kyllä myös melko hintava pieneksi koriste-esineeksi, mutta se hankittiin silti, siitä tuli parvekkeen henki. Kivituikut nappastiin sisältä, sillä värit mätsäävät parvekkeelle niin hyvin. Upeat, värikkäät tyyny ja viltti olivat myös ihanat tuotteet, jotka Kirsi oli bongannut. Mulle henkilökohtaisesti sellaisia asioita, jotka ohitan kaupassa, mutta jotka ovat oikeassa paikassa omassakin kotona tai hellun parvekkeella aivan kuin sinne vartavasten tehdyt tai hankitut (kuten tässä tapauksessa ovatkin!). Miehen tyttäret olivat todella innoissaan parvekkeen sisustusprojektista, kuten kuvistakin huomaa ja he osallistuivat lähes joka vaiheeseen. Nuorempi tyttö mm. kasasi sohvan, hioi mustan kaapin ja pesi parvekkeen. Yhdessä tytöt ovat tehneet ritiläpenkkiin matonkuteista ryijypäällistä solmien siihen kudepätkiä. Minäkin olen joskus pari tuolia samalla tavalla päällystänyt ja siitä tytöt penkkiinkin saivat innostuksen ja penkki säilytettiin vanhalta parvekkeelta tänne uuteenkin. Aivan sitä ei ehditty saada valmiiksi ennen parvekkeen kuvaamista tätä postausta varten, mutta se on vain pari elokuvaa joku ilta ja tyttäret saavat penkinkin tekaistua loppuun. Muakin odotti loppumetreillä ihan superkiva vaihe. Sain nimittäin tehdä ihan oikean prinsessaruusus-weddingstyle-henkisen i h a n a n valonauhan kattoon. Kiinnitin Ikeasta hankittuun valoketjuun tekokukkia ja -ruusuja rautalangalla tasaisin välein ja tsadaa, koko parvekkeen kruunu valmistui kuin itsestään. Köynnöskukat olivat valmiista roikkuvista tekokukista ruukkuineen, mutta leikkasin niistä vain pelkät viherosat tätä varten. Neljä tekokasvia meni tähän valoketjuun. Vinkki tähän kukkaisköynnökseen oli suunnitelmassa. 

Parvekkeella istuskeli kuulkaas onnellinen kolmikko (+ minä neljäntenä onnellisena), kun parveke valmistui ennen lomareissua. Tässä ryhmäkuvassa on vielä valoisaa, mutta ai että miten kaunis valo siellä oli kun ilta hämärtyi. Koko parveke loisti niin kauniina. Sisältäkin katsottuna näkymä oli aivan erilainen kuin aiemmin. Lopputulos: Parvekkeesta tuli ihana, jos ja kun multa kysytään. Vanhaa saatiin hyödynnettyä myös siltä osin mitä jäi yli. Oranssi säkkituoli on nyt miehen suvun kesämökillä lasten ilona aittarakennuksen terassilla. Ritiläarkku pääsi samaiseen paikkaan saunan kammariin säilömään pelastusliivejä. Kuvissa vilahdellut valkoinen pyöreä lattiavalaisin jäi myös uudelle parvekkeelle, mutta se ei näkynyt kuvassa, mutta sopii sinne erityisen hyvin ja luo lempeää, lämmintä valoa kukkaiavaloketjun lisäksi.

Miehen kommentit projektista: Todella kiva suunnitelma, mikä oli tehty nimenomaan meille eikä suunnittelijalle. Piristäviä yksityiskohtia mitä ei oltaisi itse osattu ajatella. Katon valaistus on ihana, sellaista ei kaupasta saa. Köynnös ei ole erityisen äijämäinen, mutta en sellaista kaipaakaan. Harmaa sohva vielä mietityttää, saattaa hyvin olla että päädytään suunnitelman mukaiseen suositukseen verhoilla tyynyt pastellisävyillä. Näin on kuitenkin hyvä, katsotaan ajan kanssa muuttuuko mieli.Lopuksi vielä iloisia uutisia teille lukijoilleni: Heinäkuun ajan suunnittelupaketit ovat -10%, niitä tarkastelemaan ja tilaamaan pääset tästä. Glowdian uutiskirjeen tilaamalla osallistut myös arvontaan, josta voi voittaa yhden Mini-suunnittelupaketin.

 

 

KIMALTELEVA SATEENKAARI

Terveisiä ystäväni mökiltä! Ollaan oltu täällä valmistelemassa tulevan viikonlopun juhlia jo pari päivää. Meillä on tulossa ystäväporukan omat pienet festarihenkiset kesäjuhlat. Ihanaa saada saman mökin pihamaille monta kaveria, tuttua ja ystävää. Juhlista ei ollut nyt tarkoitukseni silti kertoa, vaan kimaltevan sateenkaari-koristeen ohje. Itse tein sellaisen eilen nimittäin samalla, kun siivosin yhtä piharakennuksen huoneista. Välillä taukoa maalaillen vähän sateenkaaria tekee aina hyvää.

Tarvikkeet: pahvilaatikkopahvia, sateenkaaren värisiä maaleja, kuumaliimaa, hopealametta (vai mitä tuo on nimeltään?), oksa ja kukkia. Leikkaa pahvilaatikosta sopivat palaset. Valitse sopivan jämäkkä pahvi, itse tykkään perusmuuttolaatikkopaksuudesta tällaisissa askarteluissa. Leikkaa mieleisesi sateenkaren muoto. Hyvillä saksilla et jää pulaan koskaan.
Maalaushommiin vaan! En odotellut maalin kuivumista välillä enkä juuri edes pessyt pensseliä joka välissä. Tuli kivat liukuvärjäykset. Toisinaan haaveilen omasta studiosta, jossa saisi tehdä kaikkia omia juttujaan ja ei tarvitsisi joka kerta olla tarkka erilaisten maalausalustojen kanssa, vaan koko tila saisi sotkeentua. Alustat näyttävät usein tosi kauniilta nekin.Kesken juhlavalmisteluiden lipputangon naru katkesi. Tanko piti kaataa alas, ja jotta tankoon jumiin jäänyt lippu saatiin irti. Jotta tanko pystyttiin keikauttamaan vaaka-asentoon, piti alta kaataa yksi luumupuu pois. Ja siitä luumupuusta sain täydellisen oksan tähän sateenkaarikoristeeseen.

LIpputankokin saatiin täyteen kukoistukseen, puhtaana ja vimpan päälle juhliin valmiina. Seuraava vaihe on epäkaunein: Kuumaliimalla oksa kiinni pahviin, kangastilkkuja apuna käyttäen. Samoin liimalla hopealame paikoilleen. Ei sen kummemmin väliä, kuinka kauniisti, koska sisältö ei ulkopuolelle näy.Lopuksi vielä toinen puoli kiinni ja ruma sisältö piiloon. Muutama kukka vielä koristeeksi ja sateenkaari on valmis.

Siitä tuli ihana! Siis aivan ihana! Meillä on lauantai-iltana myös oma pieni Pride-kulkue ja sateenkaarikoriste pääsee siellä varmasti myös käyttöön, mutta haluan tehdä tällaisen varmasti myös muihin juhliin, koska mihinpä ei sateenkaari sopisi. <3 

 

UUSI, UPEA JA ULJAS – MONEN PIKKUTYYPIN AJAMA POLKUPYÖRÄ UUTEEN KUOSIIN

Tiedättekö sen hetken, kun tulee jonkun kanssa puheeksi joku asia ja kaikki sutviintuu ihan hurjan hyvällä tavalla aivan kuin itsestään. Tulee se fiilis, että vitsit, että kannattipa oikeasti avata nyt suunsa. Meillä kävi pääsiäisenä niin. Olimme pääsiäisajelulla ystäväperheen luona hänen lapsuusseuduillaan. Tuli puhetta polkupyöristä. Siitä, että on taas aika päivittää nuorimmaiseni pyörä. Päiviteltiin tietysti myös ajankulua ja sitä, että on kallista puuhaa, jos sattuu jokaisen lapsen pyörän päivitys samalle kaudelle. No, eipäs mennyt montaakaan hetkeä, kun olimme jo hakemassa monen pikkupojan polkemaa vanhaa Nappulaa meille. Saimme sen mukaamme saatesanoilla, että kukaan ei oikeastaan muista montako tyyppiä sillä on jo ajellut ja että se on vähän jo aikaa nähnyt. Kiitimme kovasti ja mulla alkoi päässä jo surrata. Nimittäin oikein kunnolla surruuttaa, että tässäpä mulle mainio tuunausprojekti.Nyt pyörä on valmis. Olen siitä niin iloinen ylpeä. Sitä tehdessä olen ylittänyt itseni moneen kertaan oppimalla uutta, tekemällä jotain mitä en ole ennen tehnyt. Olen hämmentänyt naapureita, kun olen pihalla touhunnut pyörän parissa. Eräs naapuri luuli, että meneillään on jotkut talkoot, kun lisäkseni pihalla hääri niin monta muutakin ihmistä erilaisten hommiensa ja grillinkien äärellä. Lapset ovat hinkanneet pyörän eri osia vanhalla tiskiharjalla puhtaaksi. Raahasin pyörän rungon mukaan ystävien mökille ja maalasin sitä sekä iltamyöhään auringon vielä loistaessa jossain taivaanrannassa, että aamuaikaisella poikani kanssa, kun kaikki muut vielä nukkuivat. Olen saanut puuhailla pyörän parissa helluni seurassa, se on ollut ihanaa laatuaikaa meille kaksin. Ollaan naurettu ja vitsailtu siinä pyörän purun, fiksailun ja rakentamisen ohessa. Hän on myös auttanut ihan hirveästi tätä tehdessä ja varmaan loppujen lopuksi tehnyt enemmän kuin minä. Juhannusaaton aattona pyörä sitten valmistui ja nyt pihan ympäri kirmaa onnellinen nelivuotias.

En ole koskaan aiemmin tehnyt näin perusteellista pyörän tuunausta. Paitsi mitä nyt 15-vuotiaana maalasin iskän varastolla vanhan Ponin sinisestä puna-valkoiseksi ja koristelin pienoinmallimaalilla täyteen kukkia. Sama pyörä sai pari vuotta myöhemmin vaaleansinisen maalikerroksen. Sitä aikakautta kestikin pitkään, vaikka välissä pyörä varastettiin ja keräsin sen osia pitkin Oulun Myllytullia – löytäen kaikki osat! Pyörä kasattiin takaisin ajokuntoon ja vajaa 10 vuotta sitten purin sen osiin ja hioin hulluna, mutta kuten monille projekteille usein käy, se on edelleen palasina vintillä. Aina taloyhtiön roskalavaviikkoina keväällä ja syksyllä harkitsen, että heitän osat pois, mutta en mä voi. Kyllä se vielä joskus kasataan… Mutta nyt, tämä Nappula muuntautui käsissäni (ja lasten ja hellun suuren avun siivittämänä) Uudeksi, Upeaksi ja Uljaaksi, joten haluan jakaa teille kuvina eri vaiheita.Ihan ensimmäiseksi me tietysti alettiin purkaa pyörää. Ei mitään järjestystä, että mikä osa irti ensimmäisenä, vaan pojat saivat irroitella juuri niitä osia, mitä huvitti irrottaa ja mitkä lähtivät irti helpoiten.

Pyrin ottamaan kuvan puhelimella jokaisesta irroittamastani osasta ja siihen kuuluvista ruuveista ja muttereista. Välttääkseni näin liian ison määrän ylijääneitä osia. Vaikka mikäpä se semmonen projekti ois, josta ei pari mutteria jäis yli. (yksi jäi, muutama uusi ostettiin huonojen tilalle)Hiomapaperit, maalit ja lakan ostimme Kaaren Prismasta. Myyjä oli ihanan ammattitaitoinen ja reipas nuori mies, joka neuvoi tosi hyvin ja möi juuri oikealla tavalla ja hänellä oli oikeasti tietämystä sen osaston tuotteista, jossa oli töissä. Osien irrottamisen jälkeen lapset pesivät lokasuojat ja ne kiillotettiin.
Kumit tietysti irroitettiin vanteista. Vanhat ulkokumit joutivat vaihtoon, mutta sisäkumit jäivät edelleen käyttöön. Vanteetkin putsattiin ja kiillotettiin vimpan päälle. Kiillotushommissa käytössä oli tietty vanhat, kulahtaneet keittiöpyyhkeet. Säästän niitä muutamia aina maalaus-, kengänkiillotus- ja pesupuuhia varten.

Maalausosiota tietysti odotin paljon. Tiesin toki, että sitä ennen on se yksi viheliäin homma, hiominen. Vanhat tarrat eivät meinanneet irrota rungosta, joten päädyin malttamattomana viilaamaan ne pois. Vähän jäi sitten rajumpia viilauksen jälkiä, mutta eivät ne lopullisen maalauksen jälkeen siinä haitanneet tai näy muihin kuin mun silmiini. Puhdistin tietysti rungon ensin myös hyvin ja suojasin maalarinteipillä ne osat joihin en halunnut maalin tulevan. Rungosta tuli valkoinen. Jos tuo lause kertoisi kaiken, olisitte ehkä ihmeissänne. Mutta tietenkään siinä ei ollut koko totuus. Valkoisen päälle maalasin vaaleanpunaisella makaroneja ja sinisellä siveltimenvetoja. Lopuksi kaiken päälle vielä lakka. Aika muitaihaniamainen, totesi sekä ystävä, että naapuri, kun näkivät minut pyörää maalaamassa tuossa pihalla eräänä iltana.

Kääräisin pyörään myös suojaksi matonkudetta noihin kriittisiin kohtiin, jotka saattavat saada iskua asvaltista, kun pyörän selästä tulee kiire muihin hommiin. Solmin kuteen päät tiukalle ja ompelin vielä muutamalla pistolla kiinni.
Valmiista pyörästä tuli suloinen. Pyörän kruunasi hauska Tigerista löytynyt töötti (hyrräkin oli, mutta siinä oli niin erikoinen kiinnityssyteemi, ettei sitä saanut pyörään kiinni) (se pääsi mun matkapyörän koriin!). Sanoisin, että tällaiseen projektiin kannattaa lähteä, jos ei ole kiire, innostuu aiheesta ja haluaa kokea sen tunteen, kun saa vanhasta tehtyä jotain upeaa ja uljasta! Tätä varten ostettiin uutena ulkokumit, maalit, lakka ja hiomapaperit, kettinkityökalu, muutama ruuvi, joista käytettiin yksi ja polkimet. Roskiin siis meni vain vanhat, risat polkimet ja ikivanhat ulkokumit. Kaikki muu säilytettiin. Ketjut puhdistettiin ja öljyttiin ennen palkalleen asennusta. Rahaa meni noin 80e, mutta alle viidelläkympilläkin olisi tästä selvinnyt.

Helluni kasasi pyörän loppuun sillä välin, kun syötiin lasten kanssa iltapalaa. Ruu pääsi iltapalan jälkeen vielä testaamaan pyörän kotipihalla. Ainakin kymmenen kierrosta pihan ympäri ja vähän valokuvia ruusupuskan edessä ja monta kertaa sanat: “äiti, tää on tosi ihana!”. Huomenna vielä halitaan koko pyöräntuunausporukka yhdessä ja nostetaan mehumaljat juhannuksena uuden pyörän kunniaksi. Tästä tuli niiiiiin ihana!  Aivan älyttömän ihanaa, lempeää, lämmintä ja rauhallista juhannusta teille ihanat seuraajani! Toivottelee Tiina ja koko poppoo <3

KUN NUKUTAAN, NIIN NUKUTAAN

Kaupallinen yhteistyö: Familon & Suomen Blogimedia

Nukkuminen on tärkeää, senhän me tiedämme. Joskus on aikoja, että se on helpompaa ja toisinaan on pitkiäkin kausia, että unelle ja nukkumiselle ei vaan ole riittävästi kunnollista mahdollisuutta olla parasta mitä se voi olla. Elämäntilanteet vaihtelevat niin paljon eri elämän aikoina. Myös sillä missä nukkuu ja millaisissa puitteissa, on iso merkitys. Haluan kertoa teille omasta nukkumisestani, sillä juuri nyt se on sen verran ihanaa ja lempeää. Olen muutaman vuoden ajan nukkunut melko hyvin ja viime aikoina vieläkin paremmin, joten kokemusta ja vinkkejä on mukava jakaa. Olen näitä samoja asioita jakanut ystävilleni ja lähipiirille sen verran tarmokkaasti suu toisinaan ihan vaahdoten innosta, että toivottavasti joku teistäkin nappaa uusia nukkumista helpottavia vinkkejä. Tervetuloa mukaan, tämä on Tiinan unikoulu nimeltään: Kun nukutaan, niin nukutaan!
Mun nukkumishistoriani on keskiarvoltaan hyvä, jos mennyttä 39 vuotta katsellaan taaksepäin. Vauvana äitini sanojen mukaan nukuin jo kuukauden iästä saakka täydet yöt. Leikki-iässä taas nukahdin joka ilta iltasadun aikaan noin kolmannen sivun kohdalla. Tämä tieto nauratti minua paljon ennen kuin itselläni oli lapsia, mutta nyt olen oikeastaan vähän kateellinen äidilleni, sillä minähän olen ollut ihan älyttömän helppo nukutettava. Omille lapsilleni iltasatuja lukiessani olenkin hämmästänyt moneen kertaan usean oman lapsuuteni suosikkikirjan juonenkäänteistä, sillä hyvin harvoin olin kuullut niitä loppuun saakka lapsena. Teini- ja nuoruusvuosilta en muista yhtään nukkumisongelmaista aikaa. Olen nukahtanut aina tosi helposti. Jo nuoresta saakka lukeminen on ollut minulle paras unilääke (haukoitus tulee edelleen toisen lauseen kohdalla, kun itse luen) ja jos olen väsynyt, nukahdan minne vaan. 16-kesäisenä nukahdin jopa reiveihin ollessani vain väsynyt. Automatkat olivat alaikäisenä parasta siitäkin syystä, sillä silloin nukuin makeasti suurimman osan matkasta.

Aikuisiällä nukkumiseen on vaikuttanut useat eri asiat. Olen tehnyt öitä lukuunottamatta töitä kaikkina vuorokauden aikoina, välillä peitot ja tyynyt ovat olleet liian vanhoja littanoita ja uni on ollut katkonaista surkeista vuodevaatteista johtuen ja toki lasten odottaminen ja saaminen on vaikuttanut kovasti myös nukkumisjärjestelyihin, unen laatuun ja myös sängyn kokoonpanoon. Inhottavia nukkumisvaikeuksia minulla oli eräänä talvena, kun töissä oli kurjaa. Eräässä työpaikassa minua nimittäin kiusattiin ja jouduin jopa pitkälle sairauslomalle osittain siitä syystä, että heräsin joka yö valtavaan ahdistukseen enkä enää saanut nukuttua. Se oli kamalaa. Onneksi tilanne jossain vaiheessa helpotti ja nukkuminen normalisoitui.

Ollessani raskaana ja imettäessäni olen nukkunut myös erilaisin tavoin ja tyylein. Raskausaikana vatsan kanssa lyllertäminen kyljeltä toiselle vaati omat kommervenkkinsä, kuten kaikki äidit varmastikin tietävät. Muistan myös nukkuneeni jossain raskaudessa prinsessatyyliin niin, että olin selälläni ja peitto kainaloihin saakka ja kädet peiton päällä suorina. Perhepedissä nukkuessani ja öisin imettäessäni minulla oli muotoileva tyyny pään alla, jotta imetysasennot olisivat mahdollisimman helppoja. Nukuin silloin aina kuin tukki, toinen pikkutukki kainalossani. Olen nukkunut tosi hyvin silloin, kun lapset ovat olleet vauvoja. Se oli ihanaa nukkumisen aikaa, kun ei ollut suurempi kiire mihinkään ja otin vielä toisinaan päiväunetki vauva kainalossa. Erittäin hyvin olen nukkunut myös pilates-tunnilla, elokuvan ensi-illassa ja kelluntatankissa. Viime vuosina, kun sänky on kuulunut pääosin vain minulle itselleni, olen vuorannut sen valtavalla määrällä tyynyjä (parhaimmillaan niitä on ollut seitsemän) ja tuplaleveällä peitolla, jotta olen saanut tehtyä itselleni kunnon pesän yöksi minne käpertyä. Kaksi tyynyä selän taakse, yksi jalkojen väliin, toinen syliin ja muutama pään alle ja ympärille. Miesystävää meinasi huvittaa, kun tapasimme ja kun hän ekoja kertoja näki tyynyillä vallatun sänkyni.Entäs se taikasana sitten? Miten nukun niin hyvin? Mitä siihen tarvitsee? Geeneillä lienee jonkin sortin vaikutusta, samoin luultavasti sillä mihin pienestä asti tottuu ja ihan vaikka sellaisella asialla, että ovatko lapsuudessa illat olleet turvallisia olla kotona, onko tarvinnut stressata nukkumaan mennessä mitään vai onko saanut nukahtaa ihan rauhassa vain omaan väsymykseensä. Nämä ovat äkkiseltään sellaisia maalaisjärjellisiä asioita, en ole sen kummemmin mihinkään tieteellisiin tutkimustuloksiin tutustunut.

Itse olen aina arvostanut lempeitä ja ihania nukkumispaikkoja ja kunnon vuodevaatteita. Muistan edelleen äitini kertoman tarinan siitä, kuinka parivuotiaana nukahdin olohuoneeseen uusien peittojen ja tyynyjen kanssa keskelle lattiaa, kun sain ensimmäisen oman, uuden sängyn ja siihen uudet peitot ja tyynyt. Peitto oli puna-valkoruudullinen ja ihana! Edelleen tuollainen samanlainen ruutukuosi, missä tahansa yhteydessä, muistuttaa mua makeista unista. Olen nukkunut myös monet ihanat unet ystäväni mökillä supermuhkean ja kuohkean peiton alla. Parasta nukkumisessa on ollut ne peitot, kuohkeat ihanat mökkipeitot, ei niinkään ympäristö, vaikka sekin on ollut lähes täydellinen. Muistan myös nukkuneeni joskus puolitutun kaverin luona aivan ihanat päiväunet kertakaikkisen upean, paksun peiton alla. Peitoilla, tyynyillä ja petivaatteilla on väliä. Siinä yksi taikasana. Vaikka nukahtaisi melko helposti minne vaan, niin kunnon kamat vain parantavat nukkumiskokemusta.Olin tässä taannoin Familonin pressitilaisuudessa, jossa pääsin testaamaan tämän kesän uutuutta – body-tyynyä eli pitkää tyynyä eli vartalotyynyä. Se on a i v a n ihana. Ihastuin siihen välittömästi. Tämän yhteistyön ansiosta olen nyt nukkunut oman vartalotyynyni kanssa parisen viikkoa ja olen erittäin tyytyväinen. Se korvaa mun sängyn sisällöstä ainakin neljä muuta tyynyä. Ja mikä parasta, se tukee nukkuvaa kehoani paremmin kuin irtonaiset tyynyt. Se toimii siis näin: Tyyny, joka on kooltaan 30x30x140cm, on jaetty viiteen lokeroon, joita jokaista on mahdollista muokata, täytteen määrää voi lisätä ja vähentää (itse olen nukkunut toistaiseksi vielä kaikilla täytteillä, mutta aion kokeilla myös hieman kevyempää versiota). Body-tyyny korvaa jalkojen välissä ja sylissä olleet tyynyt ja helpottaa kylkiasennossa nukkumista. Päällimäinen olkapää ei lysähdä ja nukkuminen on miellyttävämpää, kun kipuja niska-hartia-seudulle ja lapojen tai rintarangan väliin ei synny. Selällään nukkuessa tyynyyn voi myös nojata puolimakuuasennossa ja se on myös mukava asento olla.

Sain valita Familonin valikoimista itselleni myös ne varsinaiset tyynyt ja uuden peiton, sillä vaihdon aika oli. Tiesittehän, että peittojen ja tyynyjen käyttöikä on noin kaksi vuotta ja sitten olisi aika vaihtaa uusiin? Koska rakastan muhkeutta, kuohkeutta ja lämpöä, päädyin Gold-untuvatyynyyn ja tuplaleveään peittoon. Valitsin tyynyistä pehmeän ja puolikorkean mallin ja peiton lämpimyysasteikolta erittäin lämpimän. Nauratti, kun avasin pakettia kesän ensimmäisten kunnon helteiden aikaan. Just sillä hetkellä hikipäissäni ei kyllä huvittanut hypätä nukkumaan, mutta voi että olen nukkunut kesäyötkin hyvin näillä varusteilla. Mulla on 140cm leveä sänky ja myönnetään, että jos vierellä on sekä mies, että toisella puolella body-tyyny (jota myös boyfriend-tyynyksi kutsutaan – eräänä yönä mies oli säikähtänytkin ja tullut jopa mustasukkaiseksi, että kuka siinä mun toisella puolen oikein on), niin melko ahdasta on. Täydellinen tilanne olisi siis, jos sänky olisi hieman leveämpi. Yksin nukkuessani olen nautiskellut tyynystä ja untuvapeitosta oikein kunnolla. Syleilyssä vartalotyyny ja selän takana muhkeasti ja kuohkeasti mytyssä paksu, lämmin untuvapeitto (niin, että hartiat peittyvät, pelkään nimittäin kesäöinäkin sitä, että hartiat saavat yöllä kylmää ja aiheuttavat päänsäryn) puoliksi päällä, ja pään alla untuvatyyny. En voisi olla tyytyväisempi ja unet ovat olleet makeita. Tilanne on ollut kuin tuo otsikossa oleva elämän mottoni ja tämän unikoulun nimi: kun nukutaan, niin nukutaan. Illalla silmät kiinni ja aamulla auki.

Petivaatteiden oikeaoppinen huolto on tärkeää ja vaikuttaa unen laatuun. Tyynyt kannattaa pestä nelisen kertaa vuodessa (vartalotyyny vaatii isomman koneen tai pesulakäynnin)  ja vaihtaa kokonaan uusiin säännöllisesti. Untuvatuotteiden kanssa tärkeää on pöyhintä. Familonin untuvatuotteiden Traumpass- ja Downafresh Greenline -sertifikaatit takaavat muuten sen, että höyhenet ja untuva saadaan elintarviketeollisuuden ylijäämistä, eikä koskaan elävistä linnuista.. Joka aamuinen mylläys ja viikottainen tuuletus tekee hyvää ja pitää untuvat kuohkeina. Talvella tuuletus on mielstäni täydellistä, kovilla pakkasilla saatan viedä petivaatteet ulos usean kerran viikossakin. Kesällä taas peseminen on helpompaa, kun kuivatus onnistuu ulkona niin ihanasti ja niihin jää suloinen kesäntuoksu.

Tätä tekstiä kirjoittaessani olen hymyillyt moneen kertaan. Suunpielet ovat nousseet ylös siksi, että a) nukkuminen vaan nyt on niin ihanaa, b) oon ollut niin fiiliksillä uusista petivaatteista, että tekisi kokoajan mieli mennä sänkyyn, c) body-tyyny on pitkästä aikaa sellainen uusi tuote, jollaista olen todella kaivannut, mutta en ole oikein tiennyt millianen se voisi olla ja onneksi se tuli nyt vastaan ja mulla on se!, d) omien uni- ja nukkumisjuttujen muistelu on myös hauskaa, me ollaan sängyssä niin iso osa elämästämme, että vaikkei se varsinaisen tietouden piirissä ihan joka hetkeltä olekaan, niin paljon siihen liittyy sekä tarinoita että myös ihan kokonaisvailtaisia tunteita ja se on asia joka vaikuttaa kaikkeen. Ja e) tärkeimpänä ajatuksena haluan jakaa sen, että mielestäni aina kannattaa avoimin mielin kokeilla uusia juttuja unen saamiseen ja makeampiin yöuniin, sillä se mikä toimi viisi tai vaikkapa vain vuosi sitten, ei välttämättä toimi enää yhtään yhtä hyvin tänä päivänä, tai siis yönä. 

Mä tahtoisin kuulla nyt teidän unitarinoita. Kokemuksia ja vinkkejä, tarinoita tai tuntemuksia, tai ihan vaikka sitä mitä teille ensimmäiseksi tämän postauksen tiimoilta tuli mieleen. Olisi ihanaa, jos kertoisitte. Lisäksi saan arpoa yhdelle teistä lukijoista ihan oman body-tyynyn. Jos ei ole mitään sanottavaa, niin ei sekään haittaa, osallistuminen kommenttiboksiin. Aikaa arvontaan on viikon ajan, eli 25.6. puoleen yöhön saakka. Osallistua voit myös Instagramissa, tällöin tuplaat voittomahdollisuutesi. Kiitos kaikille tämän postauksen lukeneille, tämän kirjoittaminen ja kuvaaminen oli mulle tosi mieluisa ja tärkeä juttu, koska: KUN NUKUTAAN NIIN NUKUTAAN! <3

12-VUOTIAAN UUDET ÄIDIN OMPELEMAT KESÄVAATTEET

Postausta ei ole tehty yhteistyössä muiden kuin lasteni kanssa, mutta sattumalta kuvissa näkyvä pojan takki saatu Reimalta (hylkii itikoita ja punkkeja, how cool is that!) ja mun päällä oleva mekko (pellavaa ja ihana, tarina löytyy instasta) Kaiko Clothingilta. 

(Tämä postaus katosi muutamaksi päiväksi, eikä koskaan palannut itsekseen takaisin. Intternetti on semmoinen, kaikki voi kadota koska vaan, mutta nyt tää on täällä uudelleen!)

Muistatteko vielä millainen oli viimeinen kesä ennen ala-asteen loppua? Itse taisin olla tuona kesänä leikkauksessa, kun jalastani leikattiin pois kipeä patti ja olin kerännyt herkkuja vanhaan Fazermint-rasiaan, jonka äiti sitten toi mulle sairaalaan. Oli mahtavaa saada iso rasiallinen herkkuja, jotka oli pakattu sinne niin tiiviisti, että tila oli käytetty täydellisesti hyödyksi ja niitä herkkuja todella oli paljon. Lisäksi muistan, että mulla oli nelosluokalla itse itselleni ompelemat vaaleanpunaiset puuvillahousut, joissa oli ruusukankainen vyörärönauha. Se oli kesä 1992. Miten muistankin niin vähän siitä mitään. Mitä luultavimmin katselin televisiosta Tenavatähteä, jota myös nauhoitin videokasetille ikivanhalla videonauhurillamme, jossa oli myös “kaukosäädin” – metrin mittaisella johdolla. Noihin aikoihin rakastin myös tehdä ristipistotöitä. Selasin vimmatusti käsityölehtiä, joista etsin sopivan pieniä mallikuvioita kirjottavaksi. Katselin aamulla Ebba ja Didrik -nuortensarjaa. Äidin kanssa istuttiin olohuoneen vaaleilla nahkasohvilla iltaisin ja katseltiin televisiota. Luultavasti pelasin pikkuveljeni kanssa Super Mario Bros kolmosta ja Kid Icarusta tuntikausia ja välillä hermostuttiin toisillemme. Se oli kesä, joka oli eniten vielä lapsen kesä. Seuraava tuntui jo askeleelta, kohti teiniyttä. Tyttäreni elää nyt tuota saman ikäisen tytön kesää. Maailma on 27 vuodessa muuttunut paljon, mutta tunnistan tuossa ihanassa tyttäressäni paljon tuttuja juttuja. Onhan hän toki tyttäreni. Silti myös aivan oma ihana itsensä, oma persoonansa ja omanlainen tyyppi. Hän on fiksu tyttö, ajattelevainen, hajamielinen ja haaveilija. Räiskyvä ja räväkkä, ujo ja herttainen. Hän tulee syliini, kun halipula iskee ja pohtii myös mun kanssa monenlaisia maailman asioita.

Herkistyn tätä kirjoittaessani ihan, vaikka munhan piti kertoilla vaan näistä vaatteita, joita hänelle ompelin. Löysin Mainion mallarimyynneistä palan yhtä lemppariani heidän kankaista ja siitä ompelin leveät culottekset. Näyttävät ihanilta ja aivan käyttäjälleen sopivilta. Kaikolta tilasin raitakangasta ja siitä tein haalarin (johon kaava Suuri Käsityö -lehdestä, 3/2019, tosin pidensin lahkeita sortsimitasta lähes täysimittaisiksi). Siitä tuli ihana. Yläosan saa solmittua selän puolelle löysästi rusetille tai kiepsautettua kaksin takakautta eteen kiinni.Mulla on tälle kesälle yksi pieni haave (jota en ole kertonut tytälleni vielä, mutta hän sen lukee, kun saa tietysti nähdä tämän postauksen ennenkuin julkaisen mitään – eli seuraan hänen ilmettään, kun lukee juuri tätä kyseistä tekstiä tästä eteenpäin). Olisi ihanaa, jos tytär innostuisi itse ompelemaan itselleen jonkun kivan kesävaatteen. Mulla on tuossa pieni läjä superihania Samujin kesäkankaita, joista saa jo vaikka mitä tehtyä. Sitten ommeltaisiin joku ilta yhdessä keittiön pöydän ääressä sen jälkeen, kun pojat ovat nukahtaneet. Ollaan tyttären kanssa kumpikin melkoisia yökukkujia, jos niikseen käy. Ja aamulla pukeutuisimme itse ompelemiimme vaatteisiin. Saa nähdä kuinka käy. Voi olla, että intressit ovat muualla ja ymmärrän sen täysin. 

IHANIEN IHMISTEN KESÄBINGO

Kyselin tässä taannoin Instagramissa, että mistä kesätekemisestä te pidätte. Lisäsin näitä kivoja kesätekemisiä omaan listaani ja tein meille kesäbingon. Ensin ajatuksena oli jonkinlainen kässäihmisten jumppabingo, mutta kyllä ihanien ihmisten kesäbingo on paljon hauskempi. Siihen voi itse lisätä palkinnot, joita saa, kun onnistuu saamaan vaaka-, pysty- tai vinorivin. Tai ei ole missään nimessä pakko keksiä palkintoja. Raksia saa kun ja jos jotain saavuttaa. PDF-bingon saat ladattua tästä. Ihanaa ja kuumaa kesää teille!