ONNIPEITTO VUONNA 2024
Vuodet vierii, se on väistämätöntä, mutta aivan käsittämätöntä siinä on se, että miten kauheeta vauhtia se tapahtuu. Tai ainakin riippuen siitä minkä kautta ajan kulumista miettii. Yhdessä hetkessä sitä iloitsee, kun lapsi oppii piirtämään pääjalkaisia ja tsidimpsis vaan, seuraavassa hetkessä se sama tyyppi käy taidelukiota.
Tai, että yhtenä iltana sitä päättää ladata kuvan ompelemastaan vauvanmekosta uudelle juuri perustamalleen blogisivulle ja ihan heti sen jälkeen se sama blogi täyttää 17 vuotta! Niinkin kävi viime viikolla, mutta siitä en kerro tässä postauksessa. Saa silti onnitella!
Silloin, kun se pääjalkaisia piirtelevä pikkuinen inspiroi mua aloittamaan Onnipeitoksi kutsumamme tilkkupeittoprojektin, en olisi osannut arvata tai edes kuvitella, kuinka paljon iloa tuo kyseinen peitto tulee meille ja muille tuomaan. Olen kirjoittanut peiton tarinasta aikaisemminkin, tästä pääset lukemaan. Se postaus oli menneiden muistelua sekin, koska aivan alkuperäinen blogipostaus oli ihan ensimmäisillä sivuillani, joka on jo vuosia sitten kadonnut jonnekin internetavaruuteen kuvineen päivineen.
Nyt peiton pariin. Muistelen, että tekeminen meni kutakuinkin näin: Aluksi kirjailin lapsen piirustuksia ja muita kuvia, jotka olivat ehkä ideoita muualta ja omia piirustuksiani, kankaille ja kirjoin. Aluksi tilkuilla ei ollut sen kummempaa suunnitelmaa. Pikkuhiljaa tilkkuja muodostui niin monta, että päätin tehdä niistä peiton. En pitänyt kiirettä ja väliin sattui yksi raskaus ja sen keskellä erokin, joten kirjailu oli myös terapiaa ilon ja surun vaihdellessa. Muistan kuitenkin, että se sohvan nurkka, jossa kirjoin ja katselin televisiosta sarjoja (ajatella, että silloin ei ollut käytössä kaikenmaailman suoratoistopalveluita samalla tavalla runsain määrin kuin nyt!) oli maailman ihanin ja tärkein oma, pieni kolonen, jossa sain antaa neulan ja langan soljua kankaan puolilta toisille. Muistelen niitä hetkiä lämmöllä ja lempeydellä. Ja ylipäätään MUISTAN niitä hetkiä! Sekin on arvokasta.
Peitto oli vuosikausia käytössä pienessä 160 senttiä pitkässä sängyssä päiväpeittona, varmastikin vaihdellen jokaisella lapsellani vuorotellen. Sen alla katseltiin olkkarin sohvalla lastenohjelmia ja viimeisin vauvakin sai sen päällä köllötellä ensimmäisinä kuukausinaan. Jossain vaiheessa tilkkupeittoja, pehmoleluja, vaatteita ja ylipäätään kaikkia erilaisia tekstiilejä alkoi olla riittämiin ja meidän kaapit pursusivat. Se oli aikaa, kun lapset olivat pieniä ja sellaisia tavaroita ja asioita oli yleisestikin enemmän ja vielä kaikki mun tekemät jutut päälle. Muistan silloin kysäisseeni kälyltäni, että haluaisivatko tai tarvitsisivatko he tilkkupeittoa ja ottaisivatko Onnipeiton pitkäaikaislainaan? Ja niin he ottivat ja minä sain kaappiin paksun peiton verran lisätilaa.
Muutama vuosi myöhemmin tuli ihan oikeasti iso hätä, kun muistin onnipeiton ja tajusin, etten yhtään tiedä missä se on! Se oli kamala hetki. Etsittyäni turhaan, ja vihdoin muistettuani, hoksattuani ja erityisesti kysyttyäni olo helpottui, sehän oli siellä serkkulassa hoidossa.
Juhlimme kuukausi sitten vuodenvaihdetta Oulussa ja silloin näin peiton taas pitkästä aikaa. Ja selvisi, että olin myös antanut lupauksen samalla, kun peitto lähti lainaan veljentytölleni. Olin luvannut, että otan peiton takaisin vasta sitten, kun teen hänelle uuden tilkkupeiton tilalle. Olin aivan unohtanut tuon lupauksen! Hirveä moka! Nyt on siis ollut muutaman viikon työn alla lahjapeitto tuolle suloiselle tyttöselle, hän saa sen myöhäisenä 11-vuotislahjanaan piakkoin. Siitä lisää sitten!
Nauratti, kun vastikään facebookin muisteluosio muistutti mua peiton eräästä vaiheesta.
Nyt, jälkiviisaana sanoisin, että jos käy mielessä, että onko kangas liian hiuti, se silloin on sitä. Mutta toisaalta, on ollut ihanaa, että juuri tuo keltainen pilvikangas on ollut peiton taustakankaana ja ihan sama, että se on revennyt ja kulunut täysin puhki. Kangas on alunperin Ikean pussilakana aivan mun varhaisimmasta lapsuudesta 80-luvun alusta. Köllöttelen pilvilakanoissa elämäni ensimmäisen valokuva-albumin kuvissa.
Vuosien saatossa peitosta oli kulunut lähes kokonaan pois muutama kirjailu, ne olen ehtinyt jo korjaamaan. Onneksi neulan jäljet vielä näkyivät, niin oli helppo korjata. Aikomuksena mulla on seuraavaksi korjata taustakangas, ehkä peittää se kokonaan uudella kankaalla tai röllipeikkomaisesti paikaten.
Mietin myös, että ehkä meidän tässä vaiheessa, kun peittoa isolla kädellä korjaillaan, pitäisi sen taidelukiolaisen kanssa tehdä siihen yhteen tyhjään tilkkuun kuva ja jotain tekstiä juuri tästä hetkestä vuonna 2024 ja kirjailla se! Vai mitäs sanot?
