Tietoa mainostajalle ›

DIY – HIPELLYSNAUHANALLE

On mennyt tovi siitä, kun olen viimeksi jakanut tällaisen kiva DIY-paketin teille ihanat lukijat! Nyt on sen aika. Tein teille ohjeet helppoon nallepehmoon, joka sopii esimerkiksi lahjaksi vauvalle. Siinä on selkäpuolella nauhoja, joita on kiva pienen lapsen vaikka unta odotellessa näpertää, sellaiset pesulappujen korvikkeet. Edessä on pieni tasku, jonne voi sujauttaa kirjeen nallen saajalle sen alkuperästä tai pienen kortin ja kaunolla kirjoittaa siihen lempilorun. Nukkusilmät ja sydännenä kirjotaan käsin.

Kaavan ja ohjeen saatte printattua tämän linkin takaa. Tarvikkeina tarvitset kangaspalan etu- ja tapakappaleisiin, toista kangasta silmälappupalaseen, nauhanpätkiä, vanua, muliinilankaa kirjontaan. Hyvillä saksilla on kiva leikata ja ompelukoneella helppo ommella surauttaa, mutta käsinkin voi pehmon tarvittaessa tihein pistoin ommella. Käsinkirjonta kannattaa tehdä kolmella säikeellä ja sopivan isosilmäisellä, mutta keskikokoisella neulalla.

Huippua keskiviikkoa ja ihania ompeluhetkiä teille! Tämän viikon perusteella toteaisin myös, että elämässä voi ihan yllättäen kohdata älyttömän mahtavia tyyppejä ja jäädä suustaan niiden kanssa kiinni tuntikausiksi tai joku voi tulla kahvilassa pöytääsi kysymään, että miten olis, jos tää sun yks haave toteutuis nyt!

KUN SÄNGYSTÄ NÄKEE PILVET

Vaihdoin keväällä sängyn paikkaa. En sen kummemmin kuin että käänsin, aluksi vain väliaikaisesti. Jätin ikkunaseinän ja sängyn väliin kapean välin ja paikan yöpöydälle. Olin aiemminkin miettinyt samaa ratkaisua, mutta jättänyt sen tekemättä, koska ajattelin sängyn vievän aivan liikaa lattiapinta-alaa (vaikka eihän sängyn koko mihinkään muutu, heh!). Käännös oli paras sisustuksellinen ratkaisu pitkään aikaan!

Olen nauttinut äärettömästi siitä, että sängyssä makoillessa näen palan taivasta, auringonlaskun värit heijastamassa peltikattoon ja vähän vihreääkin, tuulessa huojuvan pihan vanhan puun. Sänky ei ole enää piilotettuna nurkkaan seiniä vasten, vaan se saa näkyä ja olla keskeinen paikka tässä kompaktissa monitoimihuoneessa. Rakastan makoilla sängyssä ja katsella elokuvia, neuloa ja antaa ajatusten juosta samaa matkaa taivaalla ohi leijailevien pilvien mukana. Kuljen myös sänkyyn ikkunaseinän kautta. Kierrän pisimmän matkan, jonka sänkyyn pääsee, koska voin!

Vaihdoin eilen lempilakanani, harmaat pellavaiset. Olin kuivannut ne kesätuulessa ja illalla untenmaille kömpiessäni sain tuoksutella kesää. Nyt pitäisi keksiä ja suunnitella ja toteuttaa uusi päiväpeitto, sillä sen tämä pikkuinen käännös sai aikaan, että vanha päiväpeitto ei tunnu juuri nyt enää sopivalta. Täältä Muita ihaniasta siis sellainen vinkki syksyiseen sisustusintoon, että vaihda sängyn paikkaa, se voi olla ihan mahtava muutos! <3 Leppoisaa viikkoa!

ROXETTEA JA RAKKAUSKIRJEITÄ HABITARESSA

Kävin eilen Habitaressa. Sain mukaani ensin maailman parasta seuraa, eli tyttäreni, jonka kanssa kiersimme ihastuneina Habikidsin osastoa. Ehdimme askarrella ja muotoilusuunnistaa, mutta olisi ihanaa ollut ehtiä vain ollakin. Varsinkin nuo puuboksit houkuttelivat itseänikin pieneen lukuhetkeen. Lasten tapahtumat erilaisilla messuilla ovat kyllä yks mun suosikkijuttuja ja joka kerta olisi kivointa olla siellä niin, että ei olisi kiire ja saisi itsekin touhuta rauhassa ja keskittyä. Usein meinaa olemaan vaan liian lyhyt aika, ens kerralla pitää muistaa varata enemmän aikaa! Osasto oli visuaalisesti todella mielenkiintoinen ja suosittelen ehdottomasti, jos vielä huomenna aiot lapsinesi messuille mennä!

Saateltuani tyttäreni viikonlopun viettoon isänsä luo, sain seurakseni ystävän. Menimme heti Hakolan osastolle, koska olimme brändilähettiläsryhmällä sopineet sinne tapaamisen. Viihdyimme paikalla pitkään, koeistuimme ehkä maailman söpöintä, vaaleanpunaista, ihanaa messuilla ensiesiteltyä samettisohvaa. Näin sohvasta proton jo Hakolan tehtaalla (jossa sain kunnian käydä vieraana joku aika sitten – postaus retkestä tulossa!) ja ihastuin täysin. Nyt messukäynnillä unohdin ottaa sohvasta kuvan, olin niin onnessani siinä istuskellessani. 

Seuraavaksi siirryimme Signalsin osastolle ja siinäpä se sitten oikeastaan olikin. Ihastuin osastoon tosi paljon. Vaaleanpunainen huone Onni, jossa soi Roxette (jokaisessa huoneessa oli tarkoin valittu soittolista), seinällä oli jäätelön mallinen peili ja tuhmia kirjontatöitä (Säde Rinne hurmasi minut töillään jo Amos Andersonin Generation 2017 -näyttelyssä) (koska siis hei, jotenkin niin siveelliset kirjontatyöhommat yhdistettynä aivan päinvastaiseen, täydellinen yhdistelmä!), aivan mahtavaa! Tai kolmivärinen kuvioseinä, johon kynttilänjalka ja tuoli sulautuivat, kun katsoi tietystä kulmasta. Ai että, mun unelmanihan olisi tehdä juuri tuollainen maalaus yhteen kotini lipastoista, että se olisi tietynnäköinen yhdestä suunnasta, mutta muualta näyttäisi aivan erille.

Kun astuimme huoneeseen, saimme kattavan opastuksen ja kuulimme tarinat näyttelystä. Loppujen lopuksi oltiinkin jo tilanteessa, että minä sekä ystäväni Maiju, että tämä Hanna, joka meille tarinoi, kuivasimme silmäkulmiamme koskettavista tarinoista. Sen lisäksi, että osasto oli inspiroiva ja kaunis, siellä sai kirjoittaa rakkauskirjeen ja laittaa sen postilaatikkoon. Istuskelimme pitkän tovin ja kirjoittelimme tärkeitä asioita rakkaille ihmisille. Katseet kohtasivat viereisellä sohvalla istuneeseen vanhempaan rouvaan, joka kyynelehti myöskin kirjoittaessaan korttia pohjoiseen muuttaneelle sisarelleen, jota ikävöi. Signals-näyttely tuntui suuremmalta kuin osasin (tai osasimme) edes odottaa ja tavallaan koko Habitare muutti muotoaan siinä sen tunnin aikana, jonka osastolla olimme. Ihmeellistä, mutta just niin oikein ja hullun siistiä, saimme elämyksiä kaikille aisteille liikutukseen saakka!

Signalsista toivuttuamme suuntasimme syömään ja tajuttiin, että meillä on enää puolisen tuntia aikaa kiertää kaikki loput paikat. Johon totesimme, että elämä on paljon mahtavampaa, kun ei katso jatkuvasti kelloa ja että mitäpä siitä, kierretään se mitä vielä ehditään. Kipaisimme Mujille toteamaan, että kyllä sen aika on tulla tänne Suomeen, sillä keraamiset hammasharjat, jonka olisin halunnut, olivat myyty loppuun! Muitakin ihania paikkoja vielä pikaisesti näimme ja koimme ja lähdimme messuilta ilta-aurinkoon melkolailla onnellisina kävelemään kohti kotia. Oli erilainen reissu kuin mitä osasin odottaa, mutta ehdottamasti hyvä.

TERVEISIÄ TÄILLE – EI TARTTE TULLA!

Kaupallinen yhteistyö: Suomen Blogimedia ja Free päätäikarkote

Joka syksy ja joulun jälkeen, kun paluu kouluun ja päiväkotiin on taas ajankohtainen lomien jälkeen, muhun iskee sellainen vähän kauhumainen olotila. Se karsea pieni paniikki, että mitä jos ne täit nyt taas löytää tiensä meidän perheen päihin. Joo, ei kiitos tarvis. Kokemusta on sen verran, että pari kertaa, olen löytänyt yksittäisen viilettäjän lapseni hiuksista. Heti, kun varoituslappuja on alkanut (kutiaa muuten vietävästi tämän tekstin kirjoittaminenkin, kun ajattelee noita viheliäisiä olentoja!) sadella, olen syynännyt hiukset samantien heti kotiin päästyämme tarkasti läpi. Samppoopesut nyt vielä on ihan ok selvitä läpi, mutta se hiusten kampaaminen läpi täikammalla ja (lähes) (ja eka kerralla varsinkin) koko huushollin tekstiilien pesu, tuuletus, saunottaminen, pakastus, mylläys ja oman henkisen hyvinvoinnin hetkellinen romahdus siivousrumban suhteen, joo, ei kiitos enää!

Onnekseni sain tämän mainion kaupallisen yhteistyön Free-täikarkotteen kanssa! Olen kuulkaas enemmän kuin tyytyväinen. Nyt suihkitaan karkotetta hiuksiin ja luotetaan sen voimaan ja muihin ennaltaehkäisykeinoihin. Tärkeimpiä niistä ovat: oma pipo omaan päähän ja säilytys hihassa, ei lainata toisten hiusharjoja ja -pompuloita sekä se, että pitkät hiukset pidetään kiinni.

Hupsuttelimme pitkätukkaisimman lapseni kanssa ja teimme söpön pienen videon täiden karkoittamiseen. Paperista leikatut täit ja sumutepisarat lattialla olivat yllättävän hauska yhteinen iltapäiväpuuha, vaikkei ehkä ihan heti uskoisi. Huom! Ruusunterälehdet tosin ovat enemmän visuaalinen lisä kuin minkäänsortin estokeino täitä vastaan. Eivätkä täit ole luonnollisessa koossaan, heh!

Lohdutuksen sananen vielä kaikille, että jos nyt sattuu käymään niin, että niitä täitä tulee, niin nehän eivät ole vaarallisia ja huolellisesti tehdyllä hoidolla niistä pääsee myös eroon. Eikä se hetkellinen romahdus (jota ei tietenkään näytetä lapsille!) siivousrumban jäljiltäkään, ainakaan minulla, kestänyt kovin montaa päivää, viikkoa. Ja myös mikä on tärkeää, että jos niitä vihulaisia sattuu löytymään, niin siitä infotaan päiväkotiin, eskariin, kouluun ja kavereille, etteivät ne leviä. Tärkeää on myös, ettei hätäännytä lasta, eikä ole vihainen lapselle, vaikka itseä kuinka tympäisisi.

Sain luvan arpoa teille armaat lukijani kolme karkotepurkkia. Koska tämä aihe sai pään kutiamaan pelkästä ajatuksesta, niin osallistuminen arvontaan käy niin, että kerro joku epätäimäinen ihana ajatus! Arvonta-aika on 14.-21.9. ja säännöt löytyvät täältä: http://suomenblogimedia.fi/muut/free-taikarkoite-kilpailun-saannot-muita-ihania/ Ihanaa ja kutiamatonta viikonloppua!

TERVEISIÄ OPETTAJALLE VUOTEEN -92

Päädyin tällä viikolla tekemäni opesijaisuuden kautta mietiskelemään opettajan merkitystä lapsen elämään. Opettajana oloa ja sen vaikutusta lapseen. Minulla on ystäväpiirissä useita opettajia ja mua on aina kiinnostanut opettaminen, se oli toiveammattinikin lapsena ja pitkään nuoruudessakin, mutta en kuitenkaan, mistähän lie syystä, päätynyt ikinä edes harkitsemaan hakemista opettajakoulutukseen. Vuosia sitten mietin vielä, että ehkä käsityönopettajana voisi olla kivaa, mutta sittemmin olen tullut siihen tulokseen ja päätelmään, että juuri nyt mun tapa olla ja ns. opettaa kässäjuttuja on vaikkapa tämä blogi. Enemmän oon ehkä kuitenkin sellainen inspiraation luoja ja tuoja, kuin että tiukasti opettaisin (koska tiukkis opehan mää kummiski olisin ja entivanhaisia patalappuja virkkauttaisin, hehe).

No mutta siis, nyt meinaa karata sivuraiteille. Sitä mietin, että kuinka suuri merkitys sillä opettajalla onkaan siellä koulumaailmassa. Yksikin kannustus lapselle tärkeässä asiassa voi kääntää kelkkaa tiettyyn suuntaan ja lapsi saa tarvitsemansa rohkeuden toimia tietyllä tavalla. Tuon sijaisopekoulupäivän jälkeen aloin miettiä omia opettajiani, Riitta-Liisaa, Marjattaa, Vikkeä ja Markkua. Ja mietin, oliko mulla joskus joitain sijaisia, ja että millaisia muistoja mulla heistä oli. Kun tietysti tuli itselle sellainen olo, että olinkohan mä yhtään hyvä tai ettei oppilaille ainakaan jäisi minusta olo, että se sitten oli hirveä sijainen silloin kerran! Muistin heti ainakin yhden opettajan, enää en tosin ole varma olikohan hän sijainen vai, mutta sillä ei tarinan kannalta ole merkitystä. Hän oli meillä muistaakseni puoli vuotta tai sitten opetti vain satunnaisia aineita, mutta jotain mitä muistan tarkasti, olivat hänen tuntinsa, joilla hän näytti meille kuvia maailmanympärimatkaltaan! Pitkiä diasarjoja Australiasta ja Uudesta-Seelannista. Muistan kuinka saatoin päivätolkulla miettiä niitä kuvia ja sitä ihanaa maailmaa, joka niissä näyttäytyi, haaveilla. Se oli aika paljon oululaisessa lähiössä asuvalle tytölle, jonka ainoa pidempi ulkomaanreissu taisi olla loma Rodokselle (joka sekin oli ihan mielettömän ihana!). Matkat lapsuudessani ulottuivat lähinnä Ruotsiin tai Ruotsista Suomeen, Pudasjärvelle mummulaan, joskus asuntovaunumatkoilla jossain, mutta Helsingissä kävin lapsena muistaakseni vain kerran, kesälomareissulla kesällä -89.

Ne sen nuoren naisopettajan näyttämät kuvasarjat, niistä jäi minuun jälki. Sellainen ihmeellinen pieni tietynlainen seikkailunhalu, kaipuu ihaniin paikkoihin, joiden olemassaolosta en edes vielä tiedä. Ne kuvat. Kauniit valokuvat. Diat, se kun kuva loksahtaa paikoilleen ja kuva ilmestyy valkokankaalle. Ihanat kuvat, joissa on erilaisia kauniita ja karujakin, hyvin monenlaisia paikkoja maailmalta. Tajusin sen maanantaina ystäväni autossa, sellaisena salamaniskuna yhtäkkiä, kun tästä opettaja-asiasta puhuin ja pohdin ja muistelin niitä omiani, että se opettaja silloin – hän oli se, joka minuun sai sen rakkauden fiilisteleviä reissu-, matka- ja maisemakuvia ja seikkailuja kohtaan. Eipä tainnut opettaja silloin tietää, että 25 vuoden kuluttua Tiina täällä muistelee ja pohtii tällaisia. Kiitos M-M!

Sienikuvat kuvat

MUITA IHANIAN EHDOKKUUS /// THE BLOG AWARDS FINLAND 2017

Olin eilen aamulla tilaisuudessa, jossa julkistettiin The Blog Awards Finlandin shortlistat. Tiesin toki etukäteen, että olen ehdolla, olinhan menossa kutsuttuna tapahtumaankin, mutta silti mua jännitti ihan hirmuisesti. Oon kirjoittainut ja tehnyt tätä blogihommaa niin kauan ja niin innoissani vuodesta toiseen. Ensimmäistä kertaa tällainen tunnustus mun kohdalla, eli kaippa tässä on tehty jotain tai aika montakin asiaa oikein. Ihan mieletöntä! Samaan aikaan tekis mieli itkeä ja nauraa. Tulee epäusko, että siis oikeestikko, vai sekotatteko johonki muuhun Muita ihaniaan. Eiku ainiin, meikäähän on vaan tää yks!

On tää kyllä ollu melkoinen blogimatka muutenkin, enkä oo siis minnekään pois menossa. Oon päässyt tekemään hullun hienoja työjuttuja tämän blogin ansiosta. Muistatteko vielä vaikkapa Kiitos-lastenohjelman vuosien takaa? Se oli ihana piristys vauva-ajan keskelle ja sitä oli huippua tehdä niin kivan työporukan kanssa. Ja vähän ajan päästä pölähtää markkinoille kirja, muitaihaniamainen käsityökirja, kreisiä! Mikäköhän vuosi se olikaan, kun uudenvuoden postauksessa kirjasta ensimmäisen kerran haaveilin, oli vaan välissä vähän kaikenlaista elämänmutkaa. Siinäkin mulla on ollut aivan huiput tyypit yhdessä kanssani sitä tekemässä ja sitte paukautetaan kyllä kuplivat viimeistään auki, kun kirja on käsissä. Ja hei te, tyypit siellä ruutujen toisella puolella ja milloin missäkin ollaan muutenkin kohdattu (on joka kerta yhtä yllättävää ja ihan sairaan kivaa, kun joku tulee kertomaan, että lukee blogia tai jos jollain mun tekemällä tai sanomalla jutulla on ollut ihmiseen joku kosketus), superkiitos teille!

Ei tarvi olla mikään tollainen iso juttu, kirja tai tv-ohjelma, joista jää merkittävä muistijälki minuun vaan ihan ne pienetkin jutut. Ja se, että vuosien saatossa minusta on kuoriutunut kokoajan rohkeampi nainen, se sellainen innostuneisuus ja innokkuus uusiin juttuihin minussa vain kasvaa. Sitä henkistä kasvua minussa itsessäni. Helppoa ei todellakaan aina oo kaikenlaisten asioiden kanssa säädellessä, mutta kaikesta selvitään! Kuka tietää millaisia hullunhauskoja ja mahtavia juttuja tässä on tulossa elämässä eteen vielä vaikka kuinka paljon! Hups, tästä tulikin nyt tällainen keski-ikää lähestyvän äiti-ihmisen liikuttunut kiittelypostaus, mutta semmonen olo mulla on. Kiitollinen kaikesta siitä tuesta ihmisille mun ympärillä (mulla on ihan älyttömän mieletön ei-sukulais-tukiverkosto, joka pitää mun arkeani kasassa), kiitollinen maailman ihanimmista lapsista (joita ilman, en olis blogia ainakaan tässä muodossa koskaan ees perustanut) ja siitä, että ne on myös mukana tässä kaikessa, mannekiineeraavat kuvissa ja innostuvat näistä jutuista usein yhtä isosti kuin äitinsäkin. Kiitollinen kaikista muistakin ihmisistä, jotka uskovat muhun ja tsemppaavat ja luottavat!

Hei nyt ehkä vaan toivotan ihanaa viikonloppua ja menen lämpimään suihkuun lämmittelemään syyskuusta viilentyneitä varpaita (kun en vielä halua aloittaa sukkakautta)! Eiku ainiin… mun piti muistuttaa teitä, että jos ja kun haluatte äänestää Muita ihaniaa yleisön suosikiksi, niin se onnistuu täällä tiks! Kaikkien äänestäjien kesken arvotaan vielä hotelliyö Hilton Helsinki Strandissa ja liput TBAF 2017 -gaalaan kahdelle, superia! Minä voinkin sitten alkaa miettiä lokakuun lopussa siintäviä juhlia, että mitäköhän pirskattia sitä sitte laittais päälle, pitäskö sitä vaikka ommella hurrauttaa jotaki erityistä!

KESÄISET SYNTTÄRIJUHLAT – LAPSI TÄYTTI 75 KK

Kaupallinen yhteistyö: Juhlahumua.fi

Mun rakas keskimmäiseni täytti keväällä kuusi vuotta. Juhlapäivä humahti ohitse kevätkiireiden kanssa. Päätettiin järjestää kaverijuhlat myöhemmin, kun kesä on ihanimmillaan ja pihan leikkipaikan remontti ohitse. Havahduin heinäkuun lopussa siihen, että lomat ovat pian ohi ja juhlat pitämättä. Pika-aikataululla siis viestit kavereille lomien keskelle, että tervetuloa!

Juhlat pärähtivät kalenteriin nopealla aikataululla ja tarjoiltavat päätin tehdä mahdollisimman helposti nekin ja lastenjuhlien tyyliin vain niitä herkkuja, joita lapset varmasti syövät. Täytekakun jätin suosiolla pois ja varasin paljon popkornia! Kakuksi tein jo perinteeksi (kolmas jo!) muodostuneen pupukakun. Siihenkin pohjalle ihan vain kaupan valmiita muffinsseja ja kermavaahtoa tosi paljon päälle. Toimii aivan hyvin. Varsinkin kun aika moni lapsi nuolee kuitenkin vain sen kermavaahdon ja pöydän nurkilla on pikkaisen maisteltuja muffinsseja. Ensi kerralla tosin toivon, että olisi enemmän aikaa koristeluun, eikä tarvitsisi tehdä tuollaista hupsua suurisilmäistä strösselipupua. Vaikka ihan ok noinkin, mutta kun tiedän, että osaisin varmasti hienompiakin tehdä! Lisäksi tein suolaiseksi syötäväksi Vaneljan inspiroimia nalleleipäsiä. Ne tein Lidlin sydänleipiin, joiden päälle sivelin tuorejuustoa ja banaania ja mustikoita. Olivat ihania! 

Ihanista koristeista ison osan sain Juhlahumua.fi-verkkokaupasta. Kelta-valkoraidalliset servetit, mukit ja lautaset sopivat ihanasti sävymaailmaltaan yhteen kirjaintaulun kanssa, johon runoiltiin asioita kuusivuotiaastamme. Maailman söpöimmästä rillipäästä, jos minulta kysyttäisiin. Kyllä kertakäyttölautaset tuollaisissa pihajuhlissa helpottavat aika paljon! Meillä koko kattaus oli laitettu leikkipaikalle roudatulle pöydälle, eikä erityisiä istumapaikkoja ollut. Pillimehut ovat lapsille aina mieluisia ja pahvimukeihin kasasin pienen karkkiehrkut, jotka jaoin palkintoina, kun kisailimme leikkimielisesti muovikengänheittokisassa. Herkkuhetkien jälkeen oli helppo nappasta käytetyt astiat ja kipaista roskikseen.

Koko pihan ylitse puista puihin menevät viirinauhat viriteltiin naapuriystävän kanssa jo muutamaa päivää aiemmin edellisiin pihajuhliin ja vitsit, että ne tekivät pihasta jotenkin juhlallisen. Sellaisen, että välillä oli fiilis, että oltaisiin jossain elokuvan kuvauksissa, kun oli jo niiiiin tunnelmallista.

Halusin tehdä pienen kuvaustaustan, jonka edessä ajattelin kuvata synttärivieraita ja sankarispoikaa. No, eihän siinä ihan hirveästi kuvia saatu otettua, kun pihalla oli niin paljon muutakin tekemistä. Muutama kaverikuva sentään. Ihanat kuvat pihan tytöistä ja sankarista ovat mahtavia. Nyt, muutama viikko juhlien jälkeen on kuvien sankarilta hampaitakin tippunut jo lisää. Sittemmin koristeet, paperipallot ja -viuhkat ovat päässet lastenhuoneen ikkunaan ilahduttamaan. Yksisarvisilmapallot ovat niin suloisia, että niitä toivottiin jo jokaisiin juhliin.

Kuukausia myöhässä pidetyt kuusivuotiskekkerit olivat siis oikein mukavat, taidetaan jatkossakin siirtää juhla-aika kesälle. Tulipahan myös taas todettua sekin, että myös kerrostalon pihalla voi aivan hyvin järjestää juhlia. Niin, siis kun meillähän oli tosiaan myös monta tuntia kestäneet jatkot näillä synttärikekkereillä, kun laitettiin musiikit bluetooth-kaiuttimesta soimaan ja hiekkalaatikolla alkoi kunnon bailut. Kiitos koristeista ja juhlatarvikkeista Juhlahumua-verkkokaupalle! Superkiitos ihanille vieraillemme ja naapureiden lapsille ja ystäville! 





METSÄRETKI JA MAAILMAN PARHAAT LÄTYT NUOTIOLLA

Metsä on yks mun lempipaikoista. Kaikenlaiset metsät. Vehreä sammalmetsä, jossa voi kuvitella menninkäiset tai Ronja Ryövärintyttären kulkemassa. Jäkäläinen, lämmin mäntymetsä helteellä, sellainen jossa polulle on kertynyt mielettömät määrät havunneulasia. Korkea, vanha männikkö tai satukirjamainen koivumetsä, jossa mustavalkeat kaunokaiset rinta rinnan seisovat ja heinikko puiden juuressa tuulessa hulmuaa. Rakastan sitä, kun aurinko paistaa ja valo siivilöityy oksien raoista, kun kuljen omia reittejäni metsän uumenissa. Sitä, kun kumpparit ovat ainoa oikea kenkävalinta sateen jälkeiseen mustikkametsään, lenkkareissa kastuisi varpaat. Tai mikä parasta, paljain varpain polulla, jossa vanhojen puiden juuret kiemurtelevat. Aivan kuin lapsena, kun juostiin mummulassa pihan läpi pieneen metsään ja nyppyläpolkua pitkin postilaatikolle.

Joka kerta kunnon luonnonmetsiin ja järvien rannoille päästessäni ääneen asti huokailen ja totean, kuinka ihanaa siellä onkaan olla. Toisinaan naurattaakin se huokailu, mutta siltä musta tuntuu. Tässä, kun asuu sen verran kantakaupungissa, että kunnon metsään (onhan tässä Keskuspuistokin, mutta tiiätte mitä tarkoitan!) lähteminen on aika paljolti auton varassa, on jokainen metsäretki lähestulkoon mieletön elämys. Eikä haittaa ollenkaan, että on niin. Oon kaupunkilaistyttö, joka rakastaa luonnon helmassa hulmuttelua.

Olin siis onneni kukkuloilla, kun maanantaina pääsin Suomen Blogimedian järjestämälle virkistysretkelle Nuuksioon. Meloimme pitkin Pitkäjärven selkää ja siinä Marjan kanssa hiljalleen meloessamme ajattelin vain kokoajan, etten toivoisi hetken menevän ohitse. Välillä piti laittaa silmät kiinni ja kuunnella liplatusta ja tuoksutella vain. Kuivalle maalle päästyämme talsimme parin kilometrin matkan polkuja ja pitkospuita pitkin, mustikoita syöden nuotiopaikalle. Siellä meitä odotti lättyjenpaistohommat. Jokainen vuorollaan paistoi nuotiolla lettunsa, joihin oli tarjolla suolaista ja makeaa täytettä. Ehdottomasti elämäni parhaat räiskäleet! Voi kunpa jokainen maanantai-ilta voisi olla yhtä ihana ja vihreä ja raikas ja ihana!

Tiesittekö muuten, että tänään lauantaina juhlitaan ja liputetaan Suomen luonnolle. Minä en olis ilman tuota retkeä tiennyt! Suomi on ensimmäinen maailman maa, jossa luonnolle virallisesti liputetaan ja se jos joku on hieno asia! Ihanaa Suomen luonnon päivää just sulle! Nähhään metässä!

TUSSIPIIRTELYÄ JA TEIPILLÄ KUKKIA IKKUNAAN

Kävin taas kiekan Tampereella keikistelemässä tusseineni Uhana Designin ikkunassa. Yksi lempipaikoistani. Se ikkuna ja toki Tamperekin. Jos joku olis sanonut sille pikku-Tiinalle 80-luvulla, että 2010-luvulla se piirtelee tusseilla ikkunaan ja leikkelee kukkia palaiksi ihan vaan teippaillakseen niitä siihen tussattuun ikkunaan, niin… Ei olis Tiina uskonut, eikä kyllä välttämättä moni muukaan siihen aikaan. Tuntuu, että silloin oltais ajateltu, että eihän nyt kukaan normaali ihminen ikkunoihin tusseilla piirtele, saatika kukkia teippaile! Muistatteko ne lapsuuden teipit, nekinhän olivat sellaisia kapeita ja läpinäkyviä ja ihan surkeat liimat. Ai ette muista? Joo no, minä teippailin jo silloin. Enemmän tosin paperiasioita kiinni toisiinsa.

Uhana Designin syysikkuna sai kukkakranssit. Niistä tuli ihanat! Kaikki Uhanan tytöt tykkäsivät, mutta paras palaute tuli ikkunan takaa, kun ikkunan laitto oli vielä vähän kesken. Eivätkä palautteen tekijät ehkä edes huomanneet minua siinä (olin paidassani kuulema niin mallinukkemainen, totesi toinen asiakas). He olivat kaksi noin 13-vuotiasta skeittipoikaa harmaissa huppareissaan. Olivat kävelemässä ohi, kun toinen pojista huomasi ikkunan. Molemmat tulivat läheltä katsomaan. Voi toki olla, että miettivät vaan jotain tussiasioita, mutta mieluummin ajattelen, että ihastelivat myös teipattuja kukkia ja kokonaisuutta. Niiden ilmeet ainakin olivat ihastelevat.

Jos olette Tampereella niin käykää katsomassa ikkunaa. Lauantaina kivijalkakaupassa on myös ystävämyynnit. Näin mitä kaikkea herkkupaloja sinne on menossa myyntiin, joten ehdottomasti suosittelen käyntiä. Ja jos ei oo kauppaan asiaa, niin suosittelen ehdottomasti myös tussipiirtelyä ja kukkateippailuja, virkistävää hommaa! Ihanaa viikonloppua, moikka!

TEIN SADETAKIN VUODEN 2005 PROVINSSIIN

Blogini aivan ensimmäisissä postauksissa esittelin ompeluksiani, joita olin joskus tehnyt. Muistan (alkuaikojen postaukset eivät ole enää näkyvillä), että siellä oli ainakin kaksi polaroid-kuvaa skannattuna, joissa ystäväni oli mallina ompelemissani asuissa. Yhdessä oli mintunvihreä tyllihelmainen ihana juhlamekko, jonka helmaan olin aplikoinut hevosen. Toisessa oli tämä sadetakki. Esittelen sen teille nyt!

Tein takin muistaakseni vuoden 2005 Provinssirockiin. Aiempina vuosina oli aina satanut jossain vaiheessa festareita ja olin joka kerta haaveillut, että mulla olisi joku tosi söpö sadetakki, joka päällä ihanasti keimailisin rokkikeikoilla eikä tarvisi kääriytyä kertakäyttösadetakkiin. Mun ihan ensimmäisiä festarimuistoja Ilosaarirockista vuodelta 1996 ovat ihanat lappeenrantalaiset skeittipojat eri värisissä sadetakeissaan. Mulla on ehkä siis siitä lähtien ollut sellainen ihana sadetakkirakkaus.

Ostin Marimekolta vahakangasta (ja muistan kuinka kirpaisi, kun oli niin kallista) ja samaa kuosia puuvillakangasta ja aloin hommiin. Mitään kaavaa takkiin ei varmastikaan ollut, leikkasin luultavasti jonkun lempitakkini mukaan ja tein lisäksi suuren hupun. Hupussa on puuvillakankainen vuori ja hupun reunassa nyörikuja. Muistan, että mun piti silittää saumoihin sellainen sadesuojanauha, mutta muistikuvieni mukaan se ei tarttunut ja jätin sikseen. Nepparirivistössä tuli virhe, kun hakkasin toiset puoliskot puoliksi väärin. Vuosikausia aioin vaihtaa ne, mutta tälleen 12 vuotta myöhemmin saa olla.

Sattumalta löysin takin pitkästä aikaa keväällä yläkaappien uumenista. Onneksi myös muistin sen löydön viime viikolla, kun säätiedotuksia lukiessa mietin mahdollista Flown sadepukeutumista. Lauantaina nappasin takin mukaani ja onnekseni sille tuli käyttöä. En muista edes olenko aiemmin käyttänyt takkia festareilla. Muistaakseni en, joten siksikin oli aika mahtavaa olla punasadetakkinen nainen myrskysäässä.