PÄÄSIN OPISKELEMAAN 46-VUOTIAANA
Istuin äsken autossa pitkästä aikaa yksin, ajellen toki samalla, en sentään parkissa vain, ja ajatuksia lensi. Heti auton mökkipihaan parkkerattuani ja kauppaostokset jääkaappiin laitettuani istahdin tähän sohvalle kertomaan ajatukseni jotka auton ratissa kimpoili. Haluan saada talteen nää kaikki ihan itselleni ja myös jakaa teille muille, koska onhan tässä! Melkoisesti onkin, että meinämandariini se vaan aloittaa opiskelut. Ajatella! Nyt yhtäkkiä 46-vuotiaana! Mutta siis niin, palataanpas alkuun. Tai siis kutakuinkin tän vuoden maaliskuuhun. Tempoillaan siitä sitten eestaas elämässä.
Päätin jo vuosia sitten, että jos joskus vielä haen opiskelemaan, niin se voisi olla silloin, kun esikoinenkin hakee. Hänen ylioppilaskeväänään. Naureskeltiin yhdessä, että olispa hauskaa, jos päästäisiin samaan aikaan opiskelemaan. Siis aivan vitsaillen vain, mutta kuitenkin mietin, että silloin jos koskaan mä sen tekisin! No, esikoisen ylioppilaskevät tuli yllättävän nopeasti. Olin kuvitellut mielessäni, että istutaan vierekkäin läppäreillämme ja painetaan yhteishakulomakkeen äärellä lähetä-nappia ja heitetään ylävitoset. Tainno, en mä sitä ollu kuvitellu, nyt mietin, että sekin olis ollu hauska ele, heh. No, todellisuudessa hetki meni niin, että riideltiin viimeisenä hakuiltana ja laitettiin molemmat itseksemme lomakkeet menemään eikä siinä ollut sen kummempaa. Vähän jopa mälsä kokemus. Halusin hakea yhdessä siksi, että tsemppaisin häntä, koska toivon kaikkein eniten, että tyttäreni löytäisi kivan paikan minne hakea ja pääsisi opiskelemaan.
Tein ennakkotehtävät ja pistin ne menemään. Aihe tehtäviin oli aika haastava, mutta sillä tavalla ihan kiva, että keksin aika helposti idean ihan vaan keittiössä arkisia toimia tehdessä. Nauratti jälkikäteen, että tein toisen tehtävistä videomuotoon aivan kuin olisin työmoodissa reelsiä pukannut menemään.
Unohdin koko hakuprosessin pitkäksi aikaa enkä halunnutkaan sitä miettiä. Oli muita hommia, aika paljon töitä, olin tosi väsynyt keväällä, treenattiin esikoiselta salaa hänen ylioppilasjuhliaan varten meidän bändin (!!!) kans ja se jännitti ja elämä yleensäkin.
Sitten kai se jostain taas pulpahti mieleen koko asia ja jostain selvisi, en siis muista kirjauduinko ihan Opintopolkuun vai tuliko sähköposti asiasta, että pääsykokeisiin pääsisin. Kauhistutti enimmäkseen, että heti ylioppilasjuhlien jälkeisellä viikolla sinne, haluaisin mieluummin mökille! Jännitystilanteessa mieluummin lähden karkuun, vaikka harvoin oikeasti kuitenkaan.
Tyttären ylioppilasjuhlat juhlittiin ja ne olivatkin aivan ihanat juhlat. Pääsykokeet alkoivat keskiviikkona ja kestivät torstaihin, niin että tehtäviä piti tehdä illalla myös kotona. Voi vitsit mua jännitti matkustaa Otaniemeen. Kun hyppäsin metroon Hakaniemessä, niin sydän tärisi. Ja vielä enemmän, kun jäin kyydistä ja piti löytää oikea rakennus, ovi, paikka ja se kaikki. Halusin muuttua näkymättömäksi! Koska kyllähän mä olin aika paljon ehtinyt kevään aikana miettiä koko hakuprosessia sitten kuitenkin. Käynyt läpi ihan kaikenlaisia tunteita. Sitä, että olen reipas, kun haen, vaikka elämässä on paljon kaikkea. Sitä, että onpa vähän kuitenkin noloa hakea opiskelemaan yliopistoon ihan alusta alkaen tässä iässä. Sitä, että mitä minä oikein itsestäni kuvittelen, että muka pääsisin! Ja sitä, että kamoon, mun lapsen siellä pääsykokeissa pitäis olla eikä mun, vaikka hän ei edes samaa alaa ole aikonut hakea.
Olen ollut Taikin pääsykokeissa aiemminkin eli tiesin kyllä mitä odottaa, mutta aika sippi olin silti torstai-iltana. Tajusin myös noiden kahden päivän aikana, kun katselin samassa luokkatilassa ahertavia pääasiassa nuoria aikuisia, että aivan, pääsykokeisiinhan ei pääse ihan jokainen hakija. Tarkistin jostain intternetin uumenista, että noin 50 hakijaa saa kutsun. Tuli olo, että nyt oon jo saavuttanut ihan tosi paljon ja ryhtikin vähän suoristui, kun tuli onnistunut olo siitä saavutuksesta! Illalla sitten jännäsin, että pääseekö tästä vaiheesta eteenpäin seuraavaan vaiheeseen, kolmannen päivän koetukseen. Olo oli ristiriitainen, toisaalta olin tosi ylpeä tähän mennessä saavutetusta, mutta tokihan olis kiva käydä koko kolmipäiväinen pääsykoe läpi. En yhtään muista mitä sitten loppujen lopuksi ajattelin, kun sähköposti kilahti, että aamulla nähdään.
Perjantaina osasin jo reippaasti paikan päälle ja olo oli rennompi, vaikka kieltämättä nauratti mielessäni se, että ihanat nuoret tyypit opastivat paikalle tällaista äitihenkilöä. Voisin olla niitten äiti! Tehtävät tuntuivat vähän vaikeilta, mutta annoin mennä rennoin rantein. Haastattelussa tuli itkukin, kun olin ihan vain se oma itseni, kuka olen. Iltapäivällä, kun viimeinenkin tehtävä oli palautettu tuli kyllä aika helpottunut olo ja pyysin Mikiä tulla hakemaan mut autolla kotiin, että haluan ihan vaan olla. Siinä tavaroitani pois pääsykoehuoneesta tavaroitani kantaessani oli hauska kohtaaminen, kun yksi hakija moikkasi mua ja kysyi olenko esikoiseni äiti. Tunsivat toisensa ja tiesin, kyllä yhden kaverin olevan samoissa kokeissa, mutta en ollut tavannut häntä, joten en tiennyt kuka hän siellä oli. Hauska kohtaaminen ja kerroin, että olen kirjonut hänen nimmarinsakin meidän keittiön nimmaripöytäliinaan.
Pääsykokeiden jälkeen tunsin jälleen kaikenlaista. Mietin, että jos pääsisin sisään, niin enhän mä oo yhtään riittävän sivistynyt tai taiteellisesti orientoitunut, oon vaan tämmönen! Esikoiseni ärähti, kun kerroin tän hänelle, että kato ympärillesi, jos sä et oo taiteellinen niin kuka sitten?! Niin, aivan. Näin unta, jossa ikäisenä nainen tuli vihaisena mulle huutamaan, että olen vienyt paikan hänen lapseltaan, että nuoren sinne opsikelemaan pitäisi päästä eikä minun. Ja olin tosi väsynyt. Vaikka olin antanut itsestäni aika rennosti kaikkeni, niin olin myös antanut kaikkeni. Töiden teko tuntui tervalta ja jälkikasvun kesälomamoodiin pääseminen vaikealta. Harmitti myös, että esikoisen ylioppilasjuhlahumu oli pysähtynyt pääsykokeisiini, olisin halunnut fiilistellä hänen saavutustaan enemmän.
Tuloksista luvattiin ilmoittaa heinäkuun alkuun mennessä. Jännitys nousi. Samaan aikaan halusin päästä tietysti loppuun asti ja “voittaa” kerrankin jotain ja päästä kouluun ja samaan aikaan panikoin, että mitäs helevettilöistä jos pääsen!?
Istuimme autossa matkalla kohti pohjoista ja Elävä Iijoki -tapahtumaa, kun siinä Pihtiputaan paikkeilla vänkärin paikalla istuessani avasin Opintopolun. Siinä luki Hyväksytty. Kyyneleet nousivat silmiin ja sydän hakkasi ja olin ihan hiljaa. En pystynyt sanomaan vieressä ajavalle Mikille mitään. Oli pakko nieleskellä siinä itsekseen hetki, koska en tajunnut mitä se tarkoittaa. Mitä ylipäätään tarkoittaa “hyväksytty”? Ai, että hyväksytty pääsykokeissa oleminen tai siis mitä ihmettä?Purskahdin itkuun ja sanoin Mikille, että “mää taisin päästä sinne kouluun”. Seuraava bussipysäkki oli paikka, johon automme kaarsi. Itkin, ehkä sekaisin onnea ja epäuskoa, että mitä tapahtuu!? Noustiin ulos autosta ja Miki halasirutisti mua lujaa. Otettiin kuva itkuisesta minusta muistuttamaan tuosta hetkestä ja jatkettiin matkaa.
Oikeastaan tuosta hetkestä lähtien olen ollut aivan sekaisin ja täynnä kaikenlaisia ajatuksia aiheeseen liittyen. En oikein ole saanut jäsenneltyä en niitä ajatuksia, enkä oikein tunteitakaan. Mun piti vaan tsempatakseni lasta hakea kouluun, silleen esimerkillisen kaltaisesti. En ajatellut niiiiiiin vakavissani, että pääsisin, koska ennenkin olen päätynyt varasijalle ja tälleen hyvinkin kypsässä aikuisiässä se pääsemättämyyden pettymys ei olisi niin suuri, koska määhän hain tsemppausmielessä. Ja samaan aikaan olen ihan todella ylpeä itsestäni. Tein ennakkotehtävät ja kävin pääsykokeissa kaiken elämän hulabaloon keskellä ja tsadaa, sain opiskelupaikan! Siinäkö se taikuus olikin, että odotuksia ei juuri ollut ja rennon letkeästi menin vaan eteenpäin. No, aiemminkin elämässä on huomattu, että niin se taitaa monesti mennä. Yhtäkkiä ylitse lehahtaa häpeän aalto. Määhän olisin voinut hakea juuri tuolle linjalle jumaleissön, jo viime vuosituhannella, siis 27 vuotta sitten!!! Ja nyt sitten. Häpeäntunne siitä, että olen näin vanha, että mitä mä itsestäni oikein kuvittelen? Samaan aikaan puhelimeen kilahtaa viestejä muilta samanikäisiltä seuraajiltani, jotka ovat päässeet opiskelemaan, osa monen monen yrityksen jälkeen ja osa on vaihtamassa kokonaan alaa. Olen heistä ihan hirvittävän ylpeä, minulle lähes tuntemattomista ihmisistä, enkä ajattele ollenkaan, että he olisivat liian vanhoja tai että mitä nekin itsestään kuvittelee. Tuo tunne on vain minulta minulle. Ja sitten se hälvenee pois.
Tilalle tulee tuntemus, että vittu mä oon kova muija! Että olen tarvinnut kaiken tämän elämänkokemuksen tähän alle päätyäkseni juuri nyt tähän tilanteeseen. Valmistuin edellisestä opiskelupaikastani 23-vuotiaana ja samaan aikaan erosin pitkästä parisuhteesta. Lähdin uudelle paikkakunnalle asumaan ja aloittamaan nuoren aikuisen elämän. 25-vuotiaana päädyin telkkariin koko syksyksi (tämän vaikutus on elämänkaarellani aika iso, kun sitä katselee kauempaa). 27-vuotiaana musta tuli äiti ja 30-vuotiaana jäin kahden lapsen sinkkuäidiksi ja nousin isosta omanarvontunnon kuopasta ja muutin lasteni kanssa uuteen kaupunkiin ja aloitettiin aivan uusi elo siellä. 34-vuotiaana sain kolmannen lapsen erikoisessa tilanteessa hänetkin. Elin valtavan onnellista elämää pienten lasten kanssa. 37-vuotiaana rakastuin ja olen elellyt mukavaa, tasapainoista ja onnellista elämää siitä saakka. Koko ajan toki kuin viimeistä päivää. Peläten, että jotain kamalaa voi tapahtua koska tahansa. Että kaippa nyt oli se oikea hetki. Tai mistä minä tiiän.
Päällimmäisenä ajatuksena tässä viime viikkojen aikana päivin ja öin (olen nähnyt paljon painajaisia) on ollut se, että miten selviän.
Ja kun joku totesi mulla olevan edessä totaalinen elämänmuutos (en ollut itse ajatellut asiaa niin, mutta tottahan se on). Mun on jatkettava työntekoa samalla, koska on myös perhe. Lapsistani yksi aloittaa ysiluokan ja toinen kuudennen luokan, minua tarvitaan tsemppaamaan ja kannustamaan heitä tärkeinä kouluvuosinaan. En oo vuosikymmeneen lähtenyt kotoa säännöllisesti aamuaikaisella töihin ja nyt yhtäkkiä sellainenkin muutos.
Työelämässä sitä pitää olla aina edes jollain tasolla itsevarma sen suhteen, että ei hätään, mä kyllä osaan, vaikkei aina välttämättä osaisikaan aivan täysin. Sitten sitä siinä tehdessä opettelee ja seisoo selkä suorassa, että hell yes I can do this. Että tuota nyt sitte tilanne on se, että olen menossa opiskelemaan ja mun ei todellakaan tarvii osata, vaan OPISKELEN ja opin! Ja samaan aikaan kuitenkin pitää tehdä niitä töitäkin siinä toisessa moodissa.
Kaikki nämä ajatukset ja tunteet on nyt tällaisia mitä mulla on muutama viikko ennen opiskeluiden alkua. En tiedä yliopisto-opiskelusta mitään. Tai toki jotain, mutta kokemusta mulla ei ole. Aloitan aivan alusta. Täysipäiväisenä opiskelijana, ensin kandiksi ja sitten maisteriksi, jos niikseen käy. Huhheliheijaa! Jännittää niiiiiin paljon! Ihan kaikki. Sekin, että mun pitää hypätä ensimmäistä kertaa metroon ja matkustaa sillä yliopistolle ja avata ovi mun uuteen elämään. Opiskelijaelämään.
Mutta voi käydä myös niin, että kaikki menee aivan hyvin. En ehkä osaa ajatellakaan miten kivaa kaikki tulee olemaan. Ja ehkä jopa helppoa! Että saatan nauttia kaikesta tai vaikka edes melkein kaikesta. Mitä jos edessä onkin elämäni paras ajanjakso pitkään aikaan tai ehkä ikinä?
Sitä en tiedä vielä. En osaa enkä uskalla ajatella vielä niitä varsinaisia opintoja.
Saa tsempata! TAI SIIS PLIIS, tarviin kannustusta! <3 Pus!
Ja ps. Tyttäreni ei päässyt opiskelemaan vielä haluamaansa alaa, mutta hänellähän on onneksi vielä ainakin 26 vuotta tehdä se ennen äitiään.
Ja siis, eikö ollu kuitenki aika hyvin tsempattu multa, eikö?
///////
Kirjoitin tekstin alunperin Substackiin, minne kirjoittelen toisinaan tekstejä, jotka tuntuu, ettei sovi tänne blogiin. En kyllä tajua miksei ne tänne sopis, mutta tiiättekö joskus tekee mieli kirjoittaa ankealle musta-valkoiselle alustalle, heh. Eikä siis näin upealle sivustolle.
///////
Ja tässä vielä tiivistetty instapostaus aiheesta. <3
