Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

KAIKKI VILLASUKKAOHJEENI

Aivan aluksi haluan kiittää jokaista teitä, jotka olette joskus neuloneet jollain villasukkaohjeellani sukat. Olen jo vuosia saanut ihastella niitä instan kuvavirrassa erinäisten hästägien alla. Siihen on mahtunut monta kiitollisuuspuuskaa tähän sydämeen.

Välillä saan viestejä, joissa kysellään, että missä niitä neuleohjeita oikein on. Täällähän niitä blogin puolella. Nyt ajattelin teille syksyn kunniaksi listata aivan kaikki sukkaohjeet samaan pakettiin. Tästä ne sitten löytyvät helposti.

Useimmat ohjeista ovat olleet yhteisneulontoja, eli ne on tehty ns. päivä kerrallaan, yksi kuvio yhdellä kertaa ja seuraavassa postauksessa sitten vähän lisää. Jaottelen tässä postauksessakin ohjeet päiviin, joten saat myös helposti mahdollisuuden neuloa hetken päivässä, jos vaikkapa aloittaminen on vaikeaa. Tai jos haluat rajoittaa neulomistasi, heh. Ja jos oikein neulotuttaa ja teet päivässä ohjeen verran, saat neulottua kaikki nämä sukat nopeimmillaan 56 päivässä ja olet valmis jouluun 20. päivä. Se olis melko kreisi neulomispurkaus enkä suosittele neulomissuorittamista, joten neulokaa lempeän rauhallisesti, jos innostutte!

Ihania neulomishetkiä toivottelee Tiina

MARRASSUKAT

LOKASUKAT

YLÄASTEVILLASUKAT

SYYSSUKAT

TALVISUKAT

(ohje myös englanniksi)

HEIJASTAVAT SUKAT

Koko ohje yhdessä postauksessa. Näissä sukissa on heijastava varsi ja tytär käytti ne aikoinaan siihen saakka eli täysin loppuun, kun jalka kasvoi ohi sukista.

NENÄSUKAT

Tämä sopii ajankohtaisesti aika kivasti aikaan nytkin, sillä nämä ovat Nenäpäivän kanssa yhteistyössä tehdyt nenäsukat ja pian on taas Nenäpäivä. Ohje sukkiin löytyy täältä.

Neulomisiin, moikkulimoi!

HELLULLE OMA NORJALAISNEULE // ALASUQ POLAR

Kesällä ajellessamme kohti pohjoista, hoksattiin siinä Kemin kohdilla, että miksei me haettu Hailuodosta luotolaisneuleeseen lankoja. Olin luvannut hellulle, että neulon hänelle jonkun ihanan, kunnon villapaidan. Sellaisen, joka päällä on täydellistä retkeillä, kalastella, soudella ja istua iltaa Bättre Folkin kesäyössä joskus tulevaisuudessa. Sellaisen, jota pidetään rakkaudella vuosikymmeniä. Harmiteltiin aikamme ja todettiin, että no, käydään sitten vaikka palatessa siellä Hailuodossa, todettiin yhteistuumin.

Mulla oli roadtripilla vänkärin paikalla istuskellessani parikin erilaista neuletta mukana (muhkea värikäs villatakki ja puhvihihaneule), joita neuloin koko ajan. Tajusin sillä reissulla, että ehken pidäkään ajamisesta yhtä paljon kuin neule+maisemat+musavalitsija-kombosta. Pysähdyimme matkallamme Leknesin lankakaupassa muistaakseni kolme kertaa, ja tämä oli se kolmas kerta. Jostain sieltä vuorten rinteiltä oli iskostunut ajatus hellun omasta norjalaisneuleesta. Että jos ihan vaan pysähdytään vilkaisemaan, joskos siellä olisi jotain lankapaketteja tai ohjeita edes ja voisi vähän fiilistellä. Kysellessämme ohjeita myyjä lykkäsi käteemme Linka Neumannin Villamarksgensere -kirjan ja sitä siinä sitten selailtiin. Kivan näköisiä ohjeita, mutta pitäiskö kuitenkin säästellä sinne luotolaiseen… Olin jo valmis luovuttamaan, että keksin kyllä muutakin neulottavaa tässä odotellessa, mutta hellu bongasi kirjasta ohjeen, johon tykästyi. Alasuq Polarin.

Siinä ei sitten auttanut muu kuin mennä lankahyllylle tutkimaan Álafosslopin värejä. Olin samaan aikaan vähän väsynyt lankakauppahommiin ja samaan aikaan ihan todella innoissani siitä, että minä odotan hellua siellä lankahyllyjen välissä eikä toisinpäin. Hän todellakin oli kuin bambi ajovaloissa siellä, kun ehdottelin erilaisia vaihtoehtoja. Ei tainnut olla ikinä ennen sellaisen tehtävän äärellä. Valinta saatiin kuitenkin tehtyä ja väreiksi valikoitui kaunis metsänvihreä, ruosteenpunainen, luonnonvalkoinen, taivaansininen ja ihana haalea keltainen. Täydellisen ihana, luonnonläheinen, ei mikään liian hailakka, mutta ei riemunkirjavakaan kokonaisuus.

Niin siinä sitten istuttiin autossa lankojen ja norjankielisen neulekirjan kanssa. Matka jatkui kohti kotia ja en saanut kuitenkaan tartuttua puikkoihin roadtripin aikana. Katselin kyllä paperikassia sillä silmällä useaan otteeseen. Vasta kuukausi reissun jälkeen, kun oltiin jälleen matkalla, tällä kertaa ylläriviikonlopun viettoon Kotka-Haminan seutuville, aloitin neulomisen. Se oli sitten menoa se.

Lanka oli hurjan mukavaa neuloa, oikein semmoista kunnon jämäkkää villaa. Oli lisäksi todella mukava neuloa täysin ohjeen mukaan. Vaikka myönnetään, olihan siinä kyllä silti vähän vaikeuksiakin, kun ohje oli tosiaan norjaksi, mutta äiti oli onneksi koko ajan linjojen päässä ja neuvoi, jos kyselin jotain minkä google-kääntäjä ja oma neulekielipää oli jättänyt epäselväksi.

Muistan miettineeni neuletta tehdessä monta juttua, mistä oli tarkoitus kertoa sitten tässä postauksessa, mutta enhän mä enää muista niistä yhtäkään. Pidän siitä, että neuleisiin jää sinne silmukoiden sisään se tunnelma, joka on valloillaan sitä neuloessa. Tässä työssä on ehdottomasti loppukesän ihanat helteet, paljaat reidet autossa istuessa, suppausreissumme Kotkassa ja lämmin, lempeä, pehmeä rakkaus, koska oli valtavan ihanaa neuloa juuri tätä neuletta ihmisille, joka on mulle äärettömän tärkeä ja rakas.

Nyt neule on valmis. Ollut jo jonkin aikaa, mutta lämmin syyskuu on vaikeuttanut sen käyttöönottoa, mikä on tietysti ollut mukavaakin. Omistaja vaikuttaa tyytyväiseltä. Tiedän, että hän on äärimmäisen otettu ja kiitollinen tästä neuleesta. Ja tälleen neulojana saa luvan ollakin, sillä neulon sen verran hitaasti ja tarvitsen neulomiseen suuren innon, että pääsen loppuun saakka. Joten ihan kovin moni tyyppi maailmassa ei ole saanut mun neulomaa neuletta ennen häntä.

Nyt haaveilen itselleni omaa norjalaisneuletta. En ihan valmiista ohjeesta neulotusta, vaan jotain sinnepäin ja muitaihanialla höystettynä. Olisko ihana?!

…ja se hailuotolaisneule, se kyllä tehdään vielä joskus, kun päästään hakemaan paikan päältä langat! <3

PUHVIHIHAINEN SULONEULE

Valitsin postauksen ensimmäiseksi kuvaksi tämän, jossa naurattaa kaikista ehkä eniten. Tuo oli mun ilme ja tunne silloinkin, kun keksin millaisen neuleen seuraavaksi neulon. Taisin esitellä stooreissani ostamani langat ja pohtivani mitä niistä neuloisin, kun eräs kultainen seuraajani laittoi mulle viestin ja ehdotti mitä voisin neuloa. Hän vinkkasi mulle ohjetta, joka oli kertakaikkisen upea ja johon tartuin – ja onneksi tartuinkin! Esittelyssä nyt se puhvihihainen suloneule.

Tässä neuleessa on käytetty Sandnes Garnin Puff Sweaterin ohjetta pohjana. Kuvioinnit ovat neuleen edetessä mun itseni improvisoimia, melko yksinkertaisia, mutta mukavan näyttäviä kuvioita. Eli valitettavasti mulla ei ole tähän neuleeseen ohjetta teille antaa, kun se ei ole omani, mutta ohjevihkosen voi tilata esimerkiksi Lankakauppa Titityystä. En ehkä aivan mennyt aina ohjeen mukaan, sillä se oli ruotsiksi, mutta sinnepäin riitti. Onneksi oli oma kielitaito, googlen kääntäjä ja äiti whatsappin välityksellä apuna. Oli oikein mukava neuloa ohjeen mukaan. Silloin ei tarvitse kauheasti itsellä ajatella, vähän vain laskeskella välillä. Ja mallailla ja samalla haaveilla, se on parasta neulomisessa. Mä uppoudun niihin hetkiin täysillä ja ihanasti, samalla tavalla on käynyt lapsesta saakka. Hyräilen ja fiilistelen ja ihan tuntuu kuin uppoaisin siihen fiilistelyyn.

Langat ostin Lofoottien reissulla. Koska ostin ne ennen kuin tiesin mitä aion neuloa, en silleen kauhean tarkasti suunnitellut mitään värijärjestyksiä tai mitään muutakaan etukäteen. Kaikki muu paisti hihan alareunan liila, on Sandnes Garnin Alpakka Börstettiä. Se hihojen liila on jotain vastaavaa, hitusen paksumpaa lankaa. Kadotin vyötteen jo roadtripin aikana, enkä muista muuta kuin, että kerä ei ollut suikula vaan pyöreä, joten intternetetsinnätkään eivät ole mulle apua antaneet. Nyt kävi mielessä, että voishan niistä langoista tai vyötteistä ottaa kuvankin, niin säilyisi tiedot tallessa. Harvoin kuitenkaan kaipaan tällaisessa tilanteessa tietoa langasta, kun neulon vain huvikseni itselle. Se oli tämän neuleen tehtävä, neuloa huvikseen ja iloa tuottamaan.

Väreiksi valikoituneet ruskea, laventeli, hailakka vaaleanpunainen, liilan ja vaaleanpunaisen sekoitus ja kesätaivaan sininen ovat jotenkin ihan älyttömän upea yhdistelmä. Tykkään myös paljon, kun neule on yhdistetty tuohon Kaikon hameeseen (joka saatu pr-lahjana), joka on eri ruskean sävy kuin neuleessa.

Börstet on lankana mun makuun tosi kiva neuloa, soljuu puikoilla mukavasti. Puikkoina mulla oli välillä metalliset pyöreät pyöröt ja välillä kulmikkaat puiset. Olen kyllä toivoton noiden puikkojen suhteen, kun tuntuu, että jokaiseen neuleeseen ostan uudet. Luulis, että niitä löytyy laatikoista joka koossa ainakin tuplat, mutta en löydä en! Tai sitten unohdan puikot kotiin reissuun lähtiessäni ja ostan taas uudet. Tuollakin roadtripillä saatoin ostaa puikot ainakin kolmesta eri kaupasta, kun välillä puuttui kolmosen sukkapuikot, välillä pidempi kutosen pyörö ja sitten taas jotain muuta. Oli sitten reissun jälkeen taas mitä tuoda itselle tuliaisiksi, hahaa!

Tarvitsisin hyvän säilytysjärjestelmän puikoille, pelkkä rasia ja laatikkojen pohjat eivät mulle sovi. Eli otan mielelläni vastaan vinkkejä. Vuosia sitten mulla oli ompelemani avattava ja käärittävä säilytyspussi, mutta nyt noita on niin kauhean paljon. Ehkä oikein ratkaisu olisi työhuone, jossa ne saisivat olla melko väljästi ja esillä, joten olisivat myös helppo löytää.

Olen neuleeseen valtavan tyytyväinen. Puhvihihat ovat ihanat, niissä jos jossain on volyymiä sekä hihasuussa, että olalla. Jos tuollainen rypytetty olka kiinnostaa, niin kannattaa testata, se toimii samalla tavalla kuin ommellessakin, että rypytetään hihaa istuttaessa ja palasia yhteen ommellessa. Suhteellisen helppoa, ei ainakaan älyttömän vaativaa tai vaikeaa.

Aaltoilevat kaaret, palluraiset ja valuva kuvio ovat hienot. Ne aion hyödyntää jossain muussa neuleessani vielä. Se toivottavasti on sitten sellainen, jonka teillekin jaan neulottavaksi jossain muodossa. Nyt pääsin pitkästä aikaa taas vauhtiin. Haaveissa ja tavoitteissa on toisen neulekirjan tekeminen, joten ehkä siellä sitten!

Onko teillä muilla niin, että näette siinä neuleessa ne hetket, joina olette sitä neuloneet? Oon varmasti kirjoittanut tästä aiemminkin, mutta se on musta aina yhtä jännä ilmiö. Joka kyllä myös hälvenee neulettä käyttäessä. Tässä neuleessa näen tuossa isossa ruskeassa osassa Norjan heinäkuiset sateet ja mutkikkaat tiet, itseni istumassa vänkärin paikalla ja valtavan onnellisena. Hihojen vaaleanpunaisessa istun kotisohvalla jo iltasella, kun lapset ovat menneet nukkumaan.

Tämä neule on ollut jo tovin kaapissa valmiina ja päälläkin useaan otteeseen, teidän, että tästä muodostuu käyttöneule pitkin syksyä. Näen sen myös vuosikymmenten päässä jonkun päällä ja he muistelevat, että tämän se Tiina silloin vuonna 2020 neuloi. Nyt puikoilta on valmistunut jo seuraavakin neule, joka tulee teille esittelyyn piakkoin. Ja suunnitteilla kolmaskin. Ihanaa kun neulominen huvittaa. Aina niin ei ole.

Valtavan ihanaa syysviikonloppua teille kaikille lukijoilleni siellä ruutujen toisilla puolilla. Mukava kun käytte täällä.

MILLAISTA ON OLLA NELIKYMPPINEN? // Q & A

Täytin maaliskuussa neljäkymmentä. 40. Niin upea luku, niin kaunis ja olen ollut asiasta innoissani ja mikä mielettömintä, olen saanut elää neljäkymmentä upeaa vuotta ja toivottavasti vielä vähintäänkin saman verran eteenpäin!

Kyselin Instagramissa seuraajilta, että olisko jotain mitä haluaisitte kysyä aiheesta, sillä haluaisin jakaa ajatuksiani. Tuntuu, että aika usein on kriiseilyä nelikymppisyydestä ja mä en tunnista sitä itsessäni yhtään, joten avataanpas mun ajatuksia tähän vähäsen.

Mikä on parasta tässä iässä sun mielestä?

Olen aina tykännyt miettiä ikäjuttuja ja vaikka ajattelenkin, että ikä on vain numero, niin kyllä se numero sisältää myös asioita. Jotenkin just 40 tuntui sellaiselta kukkapellolta, jonne sekaan pääsi hyppelehtimään sieltä kolmikymppisuuden aallokosta. Tuntuu, että niin monenlaiset paineet ovat kadonneet.

Mitä sanoisit 20- ja 30-vuotiaalle Tiinalle?

Kaksikymppiselle Tiinalle sanoisin, että mieti enemmän sitä, mitä ihan itse haluat, ei tarvitse jumittaa Oulussa tyttöystävänä vain parisuhteen takia (vaikka suhde olikin hyvä ja ihana silloin!). Se Tiina mietti liikaa parisuhdetta eikä sitä mitä itse haluaa. Ole rohkeampi!

Kolmikymppiselle sanoisin, että älä tyydy. Jos joku elämän osa-alue on ankea, niin muuta sitä. Pohdi työtä ja parisuhdetta, äläkä vain ajattele, että tällaista tää kai nyt on, ruuhkavuosia jne. Ansaitset parempaa, vaikket sitä vielä älyä.

Onko migreeni helpottanut ja pahentunut (verrattuna esim kolmikymppisyyteen)?

Migreeni on pahentunut iän myötä, mutta päänsärky yleisesti ottaen vähentynyt eli kaikensortin päänsärkyjä on ollut vähemmän. En osaa sanoa muuta syytä kuin, että jossain vaiheessa tajusin päänsärkyjen pääsyyksi kovan stressin ja olen yrittänyt keskittyä siihen, ettei olisi niin paljon stressattavaa.

Mikä on keskeisesti erilaista vrt 10v, 20v, 30v. ja 40-vuotiaana.

10v olin vielä lapsi, eikä ymmärrystä edes teiniydestä onneksi vielä yhtään. Elämä oli leppoisaa ja huoletonta. Vanhempani eivät olleet vielä eronneet ja elelin onnellista lapsuutta äidin, isän ja pikkuveljen kanssa.

20v elin rentoa ja ihanaa nuoruutta! Aivan mahtavaa monelta kantilta katsottuna. Olin ollut jo pari vuotta parisuhteessa ensirakkauteni kanssa ja asuimme yhdessä. Ajattelin, että oltaisiin yhdessä aina.

30v. Pikkulapsiarkea, samaan aikaan ihanaa ja vähän ankeaa. Oli kivaa olla äiti, mutta parisuhde oli jäänyt ehkä vähemmälle huomiolle.

Nyt nelikymppisenä olen kolmen lapsen äiti ja parisuhteessa miehen kanssa, jolla on kaksi lasta. Meillä on seitsemän hengen uusperhe, mutta emme kuitenkaan asu yhdessä koko perhe eikä se ole lähitulevaisuuden suunnitelmissakaan. Olen onnellinen.

Kaikki iät ovat kovin kovin erilaisia keskenään. Kaikkiin liittyy kuitenkin isosti perhe, mutta jokaisessa eri tavalla. Kaikki muu on erilaista.

Täytän HUOMENNA 40. Onko viime hetken vinkkejä?

Tämä postaus julkaistaan varmastikin juuri syntymäpäivänäsi, joten onnittelen suuresti! Hieno saavutus, neljäkymmentä vuotta EIKÄ SUOTTA! Hyvin kaikki käy, oikein ihanaa syntymäpäivää!

Onko se niin ihanaa kun väitetään? Olla 40v aikuinen nainen? T. Tiina, vasta 36v

No on! Kaikki paranee kun ikä karttuu. 36 on myös kyllä tosi hyvä ikä. Aikalailla kaikki iät ovat. <3

20v sinä ja 40v sinä – ihanat yhtäläisyydet ja yhtälailla ihanat eroavaisuudet.

Kummassakin iässä olin parisuhteessa. Nuorena ajattelin, että suhde kestää aina, rakastin ja minua rakastettiin ja näin meidät tulevaisuudessa perheenä ja omakotitalossa jne. Nytkin olen parisuhteessa, jossa on paljon rakkautta, mutta en ajattele niin, että oltaisiin yhdessä aina, koska IHAN MITÄ TAHANSA VOI TAPAHTUA ja tunteet muuttua ja elämä myllähtää. En pidä asioita enkä parisuhdetta itsestäänselvyytenä samalla tavalla kuin mitä ajattelin ehkä nuorempana. En ole niin ehdoton enää. Parisuhteessa olen rennompi nyt kuin nuorena. Saatoin pitää parikymppisenä myös itsestäänselvänä sitä, että lapsia vaan tuosta vaan tehdään.

Yhtälailla olen avoinna maailmalle nyt ja silloin, eli siis että miksiköhän sitä alkaisi isona. Hyvässä ja pahassa.

Parikymppisenä saatoin joskus miettiä olevani jotenkin vääränlainen, tai että haluaisin olla toisenlainen. Muistan ajatelleeni, että kukaan ei koskaan ollut sanonut mua kauniiksi, että olin vain nätti. Olen tässä kahdenkymmenen vuoden aikana tajunnut sen, että olen hirvittävän kaunis. Tai että minussa on paljon kauneutta.

Olen aina ollut luonteeltani vähän höpsö, innostuvainen ja pelleilijä. Nykyään avoimemmin tosin koko maailmalle kuin silloin. Olin kyllä paljon arempi kaikessa nuorena.

Jos pitäisi valita ikä, mihin täytyisi jäädä, se olis 40. Ihan paras ikä.

Lukijan kommentti

Saavuttaako nelikymppisenä vihdoin seesteisen ja älyllisen aikuisuuden?

No ei. Ihan yhtä hukassa voi olla tässäkin iässä. Mitä edes on seesteinen ja älyllinen aikuisuus? Eikö se kuulosta myös vähän tylsältä? Koen itse niin, että jos muuttuisin sellaiseksi, kaikki mun pirskahtelevat luonteenpiirteet oltaisiin turrutettu ja sitä en halua yhtään. Hellu sanoi taannoin, että minussa taitaa iän myötä käydä niin, että mussa se pirskahtelevaisuus vaan korostuu iän myötä ja se jos jokin on suuri voimavara.

Toki elämänkokemuksen karttuessa myös seesteistyy ja viisaus saattaa kasvaa tai sitten sitä muuttuu vain kapeakatseisemmaksi.

Jos saisit tällä elämänkokemuksella elää nuorempaa elämääsi, tekisitkö jotain toisin?

Tietysti on asioita, joita haluaisin tehdä toisin, mutta pääpiirteittäin on kaikilla tapahtuneilla ollut syynsä ja just siksi ollaan tässä ja nyt ja tällainen. Ehkä kuitenkin pinnistäisin vielä kovemmin sen opiskelupaikan perään, koska olisin halunnut kauheasti opiskella korkeakoulussa.

Oletko rennompi nyt kuin kymmenen vuotta sitten?

Olen. Kaikilla elämän osa-alueilla!

Kaipaatko elämääsi jotain?

Kaipaan välillä ja sitten taas en. Enemmän ystävien kanssa olemista, enemmän aikaa lasten kanssa, isompaa asuntoa, omaa työhuonetta, taloudellista huolettomuutta. Välillä aika pinnallisiakin pieniä juttuja, mutta usein sellainen kaipailu kuitenkin päätyy ajatukseen, että tässä on hyvä.

Kun täyttää 40 sen jälkeen seuraavaksi 50 ja 60 jne. Välivuodet jää välistä, miltä kuulostaa?

Huikealta, jos niin pitkälle saa vaan elää! Luulen, että hiukset harmaantuu pikkuhiljaa (en ole vielä löytänyt yhtään harmaata) (äitini taisi harmaantua vasta viisikymppisenä…) ja ryppyjä tulee lisää, iho muuttuu pehmeämmäksi. Eihän sitä tiedä vaikka elämään tulisi vauvojakin tulevilla vuosiluvuilla, kuuskymppisenä olis kiva olla Tiina-mummu. Ja oon toivonut maailmankaikkeudelta sitä, että viiskymppisenä mulla olisi mökki. Toivon oikeastaan, että viiskymppisenä mietin, että vitsit olisinpa tiennyt, että kaikki on vaan parantunut nelikymppisyydestä.

Tykkäätkö enemmän olla 40 kuin esim. 25, miksi?

Tykkään. 25-vuotiaana olin esimerkiksi paljon epävarmempi. Nyt sanon, jos on jotain sanottavaa, vaikka toki olen edelleenkin monessa asiassa arka. Omanarvontuntoni on voimakkaampi nyt kuin silloin.

Mun inhokkisanonta on se, kun syntymäpäivänä nainen sanoo, että täyttää joka vuosi 25. Se olis kyllä pahin painajainen! Ja on superankea vitsi.

Miltä kehossa tuntuu, kolottaako, onko jotakin vaivoja? Onko jäsenet kangistuneet?

Itseasiassa lähestulkoon sinä päivänä, kun 40 kilahti mittariin, mulle tuli polvivaivoja. Ihan kuin joku takuu olisi loppunut ja samantien alkaa viat. Toisaalta taas, oon innostunut liikkumaan nyt myös paljon enemmän kuin aiemmin eli kolotus voi liittyä myös siihen sanontaan, että urheilija ei tervettä päivää näe, heh. Hyvin vähän mulla yleisesti ottaen on mitään vaivoja. En koe kangistuneeni ihan kauheasti. Oon aika vetrakka nelikymppinen.

Terveys on isommassa arvossa nyt kuin aiemmin. Olen äärettömän kiitollinen siitä, että kehoni on suonut mulle kolme upeaa raskautta, synnytystä ja yhteensä yli viisi vuotta imetystaivalta.

Onko sulle tullut jotain aikuisjuttuja, joita tykkäät tehdä tai mistä nautit? Jotain mikä ei ehkä tuntunut niin mielekkäältä vaikkapa 10 vuotta sitten?

Tätä mietin pitkään. Onkohan mulle? Istun kirjoittamassa tätä mökin laiturilla (ei oma) ja mietin onko mökkihommat sellaisia: no ei, olen aina tykännyt mökkeilystä. Käsityötkin ovat kulkeneet matkassa aina ja retkeily, ne voisivat olla “aikuisjuttuja”… Hmm, no ehkä se, että kymmenen vuotta sitten bailuiltoina join alkoholia, nyt en enää juurikaan. En halua monen päivän päänsärkyä sen takia, vaikka toki nousuhumala on edelleen ihan kiva juttu.

Maistuuko seksi, että suklaa?

Suklaa maistuu vähemmän kuin ennen ja olen muuttunut lähinnä Fazerin sinisen ja punaisen (vaalea maitosuklaa) ystäväksi. Seksi maistuu ja paljon paremmalta kuin ikinä aiemmin. Koen olevani hyvin vapautunut sekä seksin, että kehoni suhteen.

Mä olen 42 ja olen miettinyt, pitäiskö mun tuntea itseni jotenkin erityisen aikuiseksi ja viisaaksi?

Luulen, että elämänkokemus tuntuu tietynlaisena viisautena, että osaa katsoa asioita eri perspektiivistä eikä ole ehkä niin mustavalkoinen ja ehdoton asioista kuin nuorempana.

Mikä on pelottavinta just nyt?

Maailman tilanne kyllä vähän pelottaa, mutta uskon hyvään ja siihen, että hyvin tässä vielä käy. Lasten kasvaminen pelottaa, tai se, että osaanhan varmasti tukea heitä kasvussaan ja elämässä riittävän hyvin ja oikein. Teen parhaani ja sen mihin pystyn, se riittää, senkin tiedän. Pelottaa, että läheisille sattuu jotain.

Missä ajattelet olevani 5-kymppisenä? Mikä on ehkä vielä paremmin kuin 4-kymppisenä?

Toivon, että teen edelleen mukavaa työtä, olis lempeä hyvä parisuhde, olisin perheineni terve ja läheisilläni olisi kaikki hyvin ja että MULLA OLISI SE MÖKKI! Heh. Huolia toivoisin olevan vähemmän silloin kuin nyt. Omat lapset ovat silloin 23, 19 ja 15, hurjaa!

Mitkä ovat olleet sun elämässä rankimpia vuosia?

Ikävuodet 11-14, koska perhettämme uhkasi lähes päivittäin väkivalta. Mulla oli ystäviä, ihana perhe ja pärjäsin koulussa ja tein asioita ja olin iloinen ja onnellinen, mutta silti, en oikein muista mitään noista vuosista, koska läsnä oli myös kokoajan pelko ja valtava häpeä.

Rakas isäni kuoli, kun olin 17. Se oli äärimmäisen surullista, olin tosi isin tyttö ja jos voisin jotain muuttaa niissä vuosissa sen jälkeen, niin opastaisin itseni juttelemaan johonkin ammatti-ihmisen kanssa. Sen ajan maailmassa ei tarjottu mitään apua, surusta piti selvitä ominpäin. Maailma taisi muuttua vasta tsunamin jälkeen sen suhteen.

Ikävuodet 30-32 olivat vaikeita, koska erosimme lasten isän kanssa ja se romutti maailmani ja minut.

Kaikista noista vastoinkäymisistä olen silti selvinnyt perheen ja ystävien tuella hämmästyttävän hyvin.

Miten olla nelikymppisenä yhtä itsevarma, pirskahteleva ja valovoimainen kuin sinä? tv. 24v

En mä kyllä aina ole sellainen, mutta oon välillä ja vähintäänkin enemmän ku aiemmin. Uskon siihen, että karttuvat vuodet tekevät sen monille meistä. Vaikka kuulostaa vähän ankealta, kun sanoo, että positiivinen elämänasenne auttaa, niin kyllä siinä totuutta on. Mulla on elämässä ollut pahoja ja rankkoja vastoinkäymisiä, mutta ne ovat todellakin vahvistaneet (vaikka sekin on niin ankea sanonta) ja pikkuasiat ei enää niin hetkauta. Ja pirskahtelevaisuus on tuonut itsevarmuutta iän myötä ja sitä mukaa valovoimaisuutta. Uskalla vaan rohkeasti olla just se kuka sä oot!

Miten oma ajattelu on muuttunut vrt 20, 30, 40? Vaikka koskien omaa ikää ja yleistä.

No kyllä mulla on olo, että olen viisastunut ja muuttunut lempeämmäksi sekä itseäni, että muita kohtaan iän karttuessa. Maailma on muuttunut 2000-luvulla myös paljon, joten minä siinä mukana. Täytin tosiaan vuonna 2000 20 vuotta.

Kaksikymmentävuotiaana varmastikin vielä ajattelin, että “aikuisuus”, miksi sen silloin ajattelikaan, tapahtuu siinä lähivuosina. Ei osannut ajatella, että tulevana vuosikymmenenä sitä eroaa nuoruuden rakkaudesta, jonka kuvitteli kestävän aina. Kolmikymppisenä pääosassa oli lapset, mullakin oli 3-vuotias ja haaveilin tosi paljon toisesta lapsesta. Ja vähänpä tiesin tulevasta, että erohan siellä on tulossa ja kolmikymppisen ihanat sinkkuvuodet. Nelikymppisenä mietin sitä melko usein toistuvaa kaavaa, jonka itsekin kävi omanlaisesti läpi, että kaikki se oli kai vaan käytävä läpi. Sen ansiosta olen tässä just nyt tällaisena ja aivan tyytyväinen. Vähän on myös fiilis, että ei saateri, selvisin!

Miten nelikymppisyys eroaa kolmikymppisyydestä? nimim. 8 vuotta vielä jäljellä.

Monenlaiset paineet taitaa melko monilla laimentua nelikymppisyyttä lähentyessä. Asioita, joita olen huomannut ihmisissä kolmen- ja neljänkympin välillä: Ei enää mietitytä se mitä muut itsestä, tekemisistä ja ulkonäöstä tai vaikkapa kodin sisustuksesta ajattelee. Ehkä nelikymppisenä jo älyää, että ei kukaan valitettavasti taida edes huomata jos liukastut banaaninkuoreen ja että ihan turhaan kulisseja kannattaa pitää pystyssä ainoastaan siksi, että miettii mitä muut asiasta ajattelevat.

Minkä neuvon antaisit nyt 30v itsellesi?

Varottaisin vähän, että rytinää on tulossa etkä osaa sitä odottaa, mutta selviät siitä kyllä. Tee juuri niinkuin tulet tekemäänkin, paitsi ehkä voisit muuttaa vähän aiemmin pois erokodista. Itke kun itkettää ja nauti elämästä aina kun voit.

Ja että älä nainen tyydy, ansaitset pirskatisti kaikkea hyvää elämääsi!

Miten hanskaat vanhenemisen mukanaan tuoman ahdistuksen elämän rajallisuudesta?

Mun isä kuoli ollessaan 44-vuotias. Pelkään kyllä kauheasti sitä, että mun elämäkin menee niin, että kuolen ihan liian aikaisin. Ymmärrän kyllä, että elän omaa elämääni, enkä isäni elämän toistoa. Yritän elää kuitenkin niin, että jos lähtö tulisi niin kaikki mulle tärkeät ihmiset tietäisivät, että rakastin heitä. Että olisin sanonut ja tehnyt niin, että he sen tietäisivät. Haluan kuitenkin ajatella ja haaveilla kiikkustuolivuosista 96-vuotiaana Tiina-mummuna vuonna 2076 ja teenkin niin.

Mitä ajattelet vartalostasi?

Aiemmin kirjoitinkin siitä, että olen kiitollinen, että kehoni on suonut mulle lapsia, se on ykkösjuttu. Tykkään vartalostani nyt kaikkein eniten mitä koskaan. Nuorempana näin epäkohtia, tarkemmin ajateltuna ne olivat juuri niissä kohdissa, mitä äitini oli peilin edessä itse nähnyt virheinään eli jotain aivan mitättömiä juttuja. Muuten kehonkuvani on aina ollut hyvin terve, enkä ole tietoisesti koskaan esimerkiksi laihduttanut, vaikka äiti kyllä oli lapsuudessani usein dieetillä, vaikka on mun silmissä hän on aina ollut just hyvä sellaisena kuin on. Seison usein peilin edessä alasti (se on silleen helppoa, kun tykkään olla kotona vähissä vaatteissa) ja katselen itseäni. Sanon itselleni aina jotain kaunista, joskus ääneen ja joskus hiljaa sisälläni. On mahtavaa, että mulla on keho, joka toimii hyvin, jonka kanssa saan nautiskella elämästä ja josta yritän pitää parhaani mukaan huolta. Kilpirauhaslääkkeet on mun pahin kompastuskivi, en muista ottaa niitä joka päivä, vaikka olen sairastanut vajaatoimintaa 28 vuotta.

Kaipaatko jotain ikää/ikäkautta näin jälkikäteen ajateltuna?

En oikeastaan. Toisinaan saatan kyllä miettiä kaiholla niitä 20+ vuosia, kun huolettomasti vaan bailasi ja elämässä tärkeintä oli kaverit ja heidän kanssaan oleminen. Oon aina tykännyt hulluna siitä jytinän tunteesta rinnassa, festaroinnista, tanssimisesta ja kesäyöfiiliksestä ja siitä että kaikki ihana on mahdollista! Mutta: Se kaikki on edelleenkin ihanaa, ei vaan ihan yhtä huoletonta, kun on jälkikasvua ja aamulla varmasti krapula. Tosin nykyään en enää juurikaan käytä alkoholia, mutta jaksan edelleen valvoa!

Tuleeko enemmän vai vähemmän havahduksia siihen miten aika kuluu nopsaan?

Ihan kokoajan enenevissä määrin. Tajuaa, että ei muista juuri mitään YHDENKÄÄN LAPSENSA vauvavuosista tai juuri mistään. Aika vaan kuluu ja joka päivä miettii, että pitäisi kirjoittaa paljon enemmän asioita ylös, että muistais niitä sitten. Tänä kesänä olen miettinyt myös sitä, että miksi lapsia ei koskaan harmita olla hienona päivänä sisällä, mutta aikuisia saattaa ahdistaa se sisällä olo. Että sehän taitaa johtua siitä, että lapsilla tai nuorilla on vielä se fiilis, että ensi kesänäkin ehtii. Aikuisilla saattaakin olla taustalla järkyttävä tunne, että mitä jos tämä onkin viimeinen kesä.

Haluaisitko jäädä eläkkeelle esim seuraavan kymmenen vuoden aikana, jos se olis taloudellisesti mahdollista? Jos haluat, oletko tehnyt sen eteen jotain?

Sen verran kädestä suuhun ollaan eletty, että ei ole mahdollista enkä kyllä ole koskaan haaveillutkaan, mutta toki oishan se aika hauskaa olla eläkkeellä äidin kanssa yhdessä, heh.

Pelkäsitkö nuorempana elämän olevan huononpaa sitten, kun olet nelikymppinen?

No kyllä mä varmaan ajattelin. Niin paljon mun elämän aikana, ei ehkä enää nykyään niin paljon, mutta nuorempana, on naistenlehdissä ja lööpeissä jankutettu rypyistä ja siitä että silmänympärysvoide pitää aloittaa kaksvitosena ja laihduttamisesta, rupsahtamisesta, tissien roikkumisesta, siitä että miehet vaihtaa naiset nuorempiin ja että yli nelikymppisillä naisilla kaikki on vaikeaa työelämässä jne. että kyllä mä oon varmasti nuorempana miettinyt, että ei oo kyllä kiva vanheta. Onneksi jossain vaiheessa älysin, että eihän se elämä mee niin. Muistan reilu kolmikymppisenä tajunneeni ystävien keskellä ollessani, että vouuuuu oikeesti miten upeita kaikista niistä tyttökavereista on tullut, että yhtäkkiä kaikki ovatkin mielettömiä naisia! Ei pelkästään ulkonäöllisesti, vaan ennemminkin kaikki se hehku niissä sisällä, joka näkyy myös ulospäin.

Oon monesti miettinyt sitä, kun Levottomat-elokuva aikoinaan ilmestyi (olin silloin 20) ja siinä oli kolmikymppisiä ja leffan slogan oli “kun mikään ei tunnu miltään”. En ymmärtänyt sitä silloin, että mitä sillä oikein tarkoitettiin. Tai ymmärsin, mutta en kuitenkaan. Kun sitten itse elelin kolmikymppisen elämää, tajusin sen pointin kristallinkirkkaasti. Tuntui, että tosi monilla samanikäisillä ihmisillä ja itsellänikin varmaan vähän oli se fiilis, että mikään ei oikein tunnu miltään. Piti räpiköidä ne vuodet ja oppia tuntemaan itseään paremmin ja nyt kaikki taas tuntuu. Isosti ja niin paljon lempeämmin ja ihanammin.

Miten selvitä erosta?

Jokainen meistä on omanlaisensa, mutta mä oon mielestäni ihan hyvä esimerkki siitä, että vaikka menee tosi rikki erotessa, niin ihan hyvin sieltä mudasta on noustu. Tää Tiina tarvitsi sen rymyämisen oppiakseen itsestään tärkeitä asioita. Tiedän nyt paaaaljon paremmin mitä haluan ja mitä ansaitsen parisuhteelta ja mitä en. Olen nyt eron (josta tosiaan on pian 10 vuotta jo) jälkeen ollut kyllä todella paljon onnellisempi ihminen ja ollut jopa sitä mieltä, että hyvä, että siinä kävi niin kuin kävi. Sanoisin, että eroon voi suhtautua vaikka niin, että tässä nyt kävi näin ja otettava sitten siitä kaikki “hyvä” irti. Mieletön mahdollisuus tutustua omaan itseensä uudelleen tai ehkä ensimmäistä kertaa ja syvästi, se jos joku on hieno asia.

Miten sä selviät niin lyhkäsillä yöunilla kuin miltä ne vaikuttaa?

Nukuin itseasiassa nykyään enemmän kuin vielä pari vuotta sitten. Mun yöunet on riittävät kun ne ovat 5-7 tuntia. Sen mittaisten unien jälkeen olen yleensä pirteä ja jaksan aivan hyvin, kun taas posotellessani enemmän (kuten vaikkapa eilen seitsemän tuntia nukuttuani ja herätessäni ennen kuutta päätin vielä jatkaa unia, koska kello oli niin vähän, ja nukuinkin kaksi lisätuntia päälle eli yhdeksän tunnin unet) olen väsyneempi. Nautin yökukkumisesta ihan hirveästi, joten parasta on mielen kannalta, että nukun vaikka 01.30 – 08.30. Mä nukahdan suunnilleen niin, että laitan silmät kiinni, enkä häiriinny valosta enkä äänistä, joten maalaisjärjellisesti sehän voi olla vaikka sillä tavalla, että lyhyetkin yöunet ovat aina vaan niin hyvät, että vähälläkin pärjää.

Löytyykö neljäkympin jälkeen mielenrauha?

Kyllä mulle on käynyt jollain tavalla niin. Olen tyytyväinen itseeni ja elämääni monella tasolla ja kai se jonkin sortin mielenrauhaa on.

Ovatko haaveet ihan eri tasolla kuin 30v itselläsi vai samankaltaisia edelleen?

Ehkä nyt on realistisempia ja myös pienempiä tai vaatimattomampia. Toivon terveyttä ja sitä, että saan rakastaa ja tulla rakastetuksi. Ja että lapsilla olis asiat hyvin. Eli aika isoja asioita, mutta ei niin ehkä pinnallisia kuin aiemmin.

Miten valmistaudut keski-ikään?

Eikö se ole jo päällä tässä. Ai ei, että se on vielä tulossa? En mitenkään sitten kai.

Oisko kriisi, jos ei olis lapset tehtynä?

Kyllä mä luulen, että vois olla. Äitiys on kuitenkin ollut mulle iso haave lapsesta saakka. Mutta toisaalta, ehkä mun elämässä olis muita hienoja asioita ja olisin jo hyväksynyt sen, että ehkä musta ei ikinä tulekaan äitiä.

Milloin aikuisuus alkoi tuntua siltä, miltä se näytti esim. täysi-ikäisen silmissä kun näki esim 25-vuotiaan?

Varmaan joskus niillä main kun tajusi yhtäkkiä (!?) olevansa kolmen lapsen sinkkuäiti, heh.

Huomaatko muistuttavasi omia vanhempiasi enemmän ja enemmän?

Huomaan! Äidiltäni kuulostan usein sekä muiden, että omasta mielestäni. Käytän samoja ärsyttäviä sanontoja ja välillä oikein havahtuu eleistä ja liikkeistä, että ääääääää mää oon niinku äiti. Muutama vuosi sitten sellainen ärsytti enemmän, nykyään totean vaan, että no ei ihme, mä oon äitini tytär ja äiti on ihana, siispä minäkin. En kuitenkaan haluaisi tehdä samoja asioita kuin vanhempani tiettyjen asioiden suhteen, eli yritän muuttaa kaavaa joissakin asioissa.

Mikä on parasta elämässäsi tällä hetkellä?

Lapset, rakkaus ja se, että ollaan terveitä. Oon valtavan onnellinen parisuhteesta Mikin kanssa. On niin hyvä, lempeä ja rauhallinen olo olla just sellainen kuin on ja saada rakastaa. Lapset kasvavat kuin silmissä ja olen kiitollinen saadessani olla heille äiti. Välillä ihan ihmetyttää, että miten oonkin saanut kolme noin mahtavaa lasta. Ja tietysti hellun tyttäret myös, tuntuu käsittämättömän hienolta, että meillä on yhteensä viisi tyyppiä ja niillä viidestäänkin tosi hyvä meininki! Ja sekin kuvio on yks parhaimpia juttuja, että toisinaan saan olla aivan yksin, kun lapset ovat toisissa kodeissaan. Saa heittää takin lattialle ja skipata lounaan suklaalla. On aika, eikun aivan ihanaa olla just tässä ja nyt Tiina 40v.

Kerro joka ikävuodesta yks kohokohta.

Ooh, miten jännä tehtävä. Tämä on sitten viimeinen. Vastaan sen mikä tulee ekana mieleen. Ja teen tän vuosiluvuista tykkäävänä ihmisenä niin, että laitan vuoden mukaan.

  • 1980 minä synnyin jee!
  • 1981 ystäväni Maiju syntyi, ollaan tunnettu jo lähes 30 vuotta eli hänen syntymänsä oli hyvin merkittävä osa elämääni.
  • 1982 no tää on vähän vaikea, kun en muista, mutta olin varmaan ihana pikkutyttö.
  • 1983 vietettiin joulu kotona Ruotsissa, koska odoteltiin pikkuveljeä syntyväksi ja sain joululahjaksi suloisen, ruskean, muovisen nukensängyn, jossa oli satiininen vaaleanpunainen paksu patja.
  • 1984. Veljeni syntyi.
  • 1985 muutettiin Suomeen.
  • 1986 olin kukkotarhassa eskarissa ja mulla oli upea Minni Hiiri -college.
  • 1987 aloitin koulun Oulun Normaalikoulun ala-asteella.
  • 1988 kirjoitin koko vuoden päiväkirjaa, joinakin päivinä ei tapahtunut mitään ja olen kirjoittanut senkin ylös.
  • 1989 kirjoitin nimmariksi aina Tiina -89 niin, että ysin alaviiva jatkui ihan nimenkin alle.
  • 1990 meille tuli kasibittinen Nintendo.
  • 1991 vanhempani erosivat.
  • 1992 ilmeistyi Nintendolle Track and Field in Barcelona. Hahaha, mikä muisto tuli ekana mieleen!
  • 1993 kuuntelin paljon radiota ja nauhoitin Sekalaista-kasetteja.
  • 1994 käytiin lomalla Mallorcalla ja hukkasin sinne aurinkolasit.
  • 1995 toinen pikkuveljeni syntyi ja se oli ihanaa!
  • 1996 oli se kaikkien aikojen mahtavin teinikesä, jolloin vielä joulunakin löytyi juhannuspussailujen jäljiltä hiekkaa lempifarkkujen taskuista.
  • 1997 vietettiin valtavasti aikaa Iso-Syötteellä kavereiden kanssa.
  • 1998 pidin 18-vuotissynttäribailut, joissa soi Run DMC:n It’s like that!
  • 1999 muutin ensimmäiseen yhteiseen kotiin poikakaverin kanssa.
  • 2000 neuloin pitkiä, muhkeita kaulahuiveja
  • 2001 opiskelin innokkaasti vaatetusartesaaniksi
  • 2002 ompelin hurjan paljon.
  • 2003 valmistuin koulusta, erosin ja muutin pois Oulusta ja aloin seurustelemaan.
  • 2004 otin valokuvan joka päivä filmikameralla kuvan Päivänkuvakirjaan.
  • 2005 olin teeveessä 96 päivää.
  • 2006 olin Ruisrockissa autuaan tietämättömänä siitä, että vatsassani oli pienen tytön alku.
  • 2007 minusta tuli äiti.
  • 2008 palasin työelämään.
  • 2009 pukeuduin aika yksvärisesti jos vertaa nykypäivään.
  • 2010 olin synttärilahjamatkalla Filippiineillä ja se oli huikeaa.
  • 2011 tuli ero ja muutamaa kuukautta myöhemmin sain maailman suloisimman pojan.
  • 2012 heräsin eloon naisena ja se tuntui mielettömän ihanalle!
  • 2013 muutimme Helsinkiin.
  • 2014 mun ja meidän elämän yllätti raskaus ja syntyi maailman ihanin pikkuinen Ruu.
  • 2015 oli paras vauvavuosi ikinä.
  • 2016 tinderöin.
  • 2017 tapasin Mikin.
  • 2018 käytiin yksvuotisrakkausmatkalla Malediiveilla eli häämatkalla valmiiksi, jos joskus mennään naimisiin, heh.
  • 2019 oli kyllä ihanan tavallinen vuosi.
  • 2020 täytin 40 ja juhlat peruuntuivat.

Siinäpäs kysymykset ja vastaukset. Kaikki tämän postauksen kuvat on ottanut Satu Kosenius.

TEININ KALASTAJAHATTU JA MUITA AJATUKSIA

Ompelin tyttärelleni alkukesästä hatun. Kaava löytyi kevään Ottobre-lehdestä (3/2020) ja olikin oikein oiva kaava. Ja miten mukava, helppo ommeltava. Kankaaksi valikoitui Papun söpö värikäs kangas, jonka sopii hienosti tyttären sateenkaarivaatteisiin.

Hattu on ollut kovassa käytössä pitkin kesää ja mietinkin, että olisi ihanaa järjestää tyttöjen ilta kaikkien perheemme kolmen tytön (oma + bonukset) kanssa ja tehdä syysversiot tällä samalla kaavalla. Ensin lakkiompeluksia, sitten pizzaa ja joku hyvä leffa, eikä kännyköitä.

Me katsottiin oman äitini kanssa tuon ikäisenä yhdessä usein elokuvia televisiosta yhdessä. Niitä jotka alkoivat kymppiuutisten jälkeen klo 22.20 ja jotka olivat yllättävän usein jotain tositapahtumiin perustuvia. Tai sitten ne olivat just niitä meidän lemppareita. Mä istuin ison sohvan oikeassa reunassa ja äiti nojatuolilla. Äiti ehkä neuloi tai virkkasi, minä tein ristipistoja samalla. Voi että, ihania ysärimuistoja.

Katsotaan miten käy, saadaanko ompeluilta pystyyn. Kerron sitten jos! Oikein lempeää elokuun viimeistä viikkoa sinne kaikille!

HUVILATELTAN ONNELLISET OMISTAJAT

Makoilimme Lofooteilla teltassamme, sade ropisi teltan kattoon. Muutamat pienet pisarat ja tuuli pääsi hulmuamaan teltan oviaukon rikkinäisen vetoketjun välistä villasukkavarpaillemme. Untuvapeitto oli ihanan muhkea allamme. Siinä oli ihana olla, mutta silti oli olo, että me tarvitaan uus teltta, iso teltta! Rikkinäinen vetoketju ja kaikki sen aiheuttamat pyykkipoika- ja kivimöhkälesäädöt turhauttivat. Halutaan semmonen mikä tuossa vieressäkin on! Pitäsikö mennä kysymään käyttökokemuksia naapureilta, mietimme. Ehkä huomenna, jos ei sada.

Siinä me sitten selailimme internetin syövereistä isoja telttoja tietäen, että tämä oli nyt sitten viimeinen reissu tällä teltalla. Neljän hengen kupoliteltta oli siis aikoinaan kaverilta saatu jämäteltta eikä varmastikaan hellu saatuaan sen ajatellut, että se on käytössä näin kauan, vieläpä rikkinäisenä. Ennen reissuun lähtöä ei tiedetty, että näin tulee käymään, että ihan telttaostoksille mentäisiin, mutta harvoinpa sitä etukäteen tietääkään millaisia käänteitä on luvassa. Ei oltu koskaan aiemmin tuulessa ja lähes myrskymäisissä olosuhteissa siinä yövyttykään.

Isot teltat olivat meille aivan jotain uutta ja ihmeellistä. Joskus lapsena olin kyllä ollut isossa 70-luvun jättiteltassa, mutta siihenpä mun telttakokemukseni tuollaisista huvilateltoista oli jäänyt. Muutamia vaihtoehtoja käytyämme läpi (ja niitä naapuritelttoja vaklittuamme, ei muistettu käydä kyselemässä) tiesimme kuitenkin jo ominaisuuksia, joita haluaisimme teltaltamme: sen olisi oltava sen verran suuri, että sisällä voi seistä, oma osionsa nukkumiselle, oleskelutila pöytineen ja tuoleineen erikseen ja lattia kaikkialla. Ja tärkein, eli että ei ihan kauhean ruma olis.

Telttoja vertailtiin ja videoita katseltiin. Niin se sopivakin lopulta kolahti ostoskoriin ja aloimme kuumeisesti odottamaan teltan saapumista. Samaan aikaan suunnittelin jo ensi kesää ja kaikkia niitä reissuja ja paikkoja, jonne aiomme uudelle teltallamme sitten mennä ellei tänä kesänä ehditä.

Voi sitä onnenpäivää, kun lähetti toi paketin ovelle. Olin lempikotiasussani eli pelkästään alushoususillani ja hellu tokaisikin ovikellon soidessa, että hei älä sinä tuu ovelle. Olisin varmaan muuten onnessani tullut, mutta onneksi sain pienen muistutuksen, niin innoissani olin.

Coleman Vespucci 4 oli valintamme. Vaikka meidän perheessämme on seitsemän henkeä, valittiin pienempi (eli neljän hengen) teltta, koska mitä luultavammin koko perheen telttaretket ovat harvinaisempia ja jos sellaiselle lähdetään, niin teinit saavat oman pikkutelttansa. Tai siis varmaan myös haluavat. 14,4 neliön telttaan silti mahtuisi kyllä myös koko perhe, jos niikseen kävisi.

Mietittiin eri vaihtoehtoja missä teltan kasaamista olis paras testata, kun se on niin iso, eikä ihan mihin tahansa mahdu. Jonkun ystävän mökillä olisi voinut olla kiva rauhassa kokeilla kasaamista, mutta päädyimme silti leirintäalueelle. Ja lähdimme matkaan heti, kun vaan kalenteri näytti vapaata.

Ajeltiin pikkuretkelle Tammisaareen. Pakkasin teltan lisäksi mukaan paljon kaikkea ihanaa tavaraa, jolla sisustaa teltta. Oon haaveillut tänä vuonna niin paljon omasta mökistä, että jos on kerran mahdollisuus toteuttaa unelmaansa tällaisella kevyellä vaihtoehdolla, niin minähän tartun siihen! Oli siinä kuulkaa karavaanareilla seurattavaa (he siis ihan todella seurasivat, kommenttiakin tuli, että jos ei saada telttaa pystyyn niin asuntovaunun etutelttaan mahtuu kyllä), kun me pystyteltiin telttaa (ei ollut eka kerralla ihan helppoa) ja raahattiin sinne kaikki romppeet eli kaikki äärettömän ihanat asiat. Löydettiin telttapaikaksemme vielä ihan mahtava, korkea kohta keskeltä aluetta, joten siinä oli oikein mukava neitsytmatkata uudella teltalla. Näytti ehkä siltä, että oltaisiin pidemmäksikin aikaa tulossa leiriytymään, mutta yhden yön reissu se vain oli. Mutta sekin ajatus, että miksi ei muka voi yhdeksi illaksi laittaa kaikkea nätiksi?! Tehdäänhän niin vaikkapa häissäkin.

Ja voi että, jos yhtään minua tunnette, niin voitte kuvitella miten onnellinen olin, kun siinä se teltta nökötti pystyssä ja olin saanut asetella matot, pöydän, tuolit, patjan, peiton, tyynyt, säilytyskorin, pöytäliinan ja aurinkoenergialla toimivan pöytävalaisimen paikoilleen. Teltta on mun ja hellun ensimmäinen yhteinen asumus. Olkoonkin vaikka vain muutaman kerran vuodessa, mutta siellä me ei olla kenenkään luona kylässä (vaikka toki tunnen hänen kotinsa kodikseni ja hän minun, mutta tiedätte mitä tarkoitan) vaan se on meidän yhteinen.

Halatessamme teltassa hellun kanssa ilta-auringossa, siinä hetkessä oli iso onni.

Käyttökokemuksia? Ne varmastikin kiinnostavat, mikäli on itselläkin aie tai nyt juuri innostuit isosta teltasta. No, mistään muusta meillä ei ole kokemusta ja tässäkin olen nukkunut vasta kaksi yötä, mutta kerrottakoon nämä.

  • 14,4 neliötä on iso teltta. Ainakin jos on ikänsä nukkunut neljän hengen kupoliteltoissa tai yhden, kahden hengen vaellusteltoissa.
  • Teltta vaatii melko ison alueen, johon se pystytetään. 34 neliötä muistaakseni, eli sen kasaamista ei voi oikein (ainakaan ihan joka kodissa) testata olohuoneessa.
  • Kasaaminen on aluksi vaativaa, mutta kun oppii missä järjestyksessä kepukat asetellaan, onnistuu pystyttäminen kahdestaankin noin 20 minuutissa. Kolmistaan on vieläkin helpompaa, kun apukäsiä on enemmän. yksin ei olla yritetty, mutta todennäköisesti osoittautuisi haasteelliseksi. Kriittisin osuus on tukikaarin pystytys yhtä aikaa molemmilta puolilta.
  • Teltan sisällä on erillinen pikkuteltta, jonka saa jaettua kahdeksi makuuhuoneeksi. Väliseinän saa irroitettua, joten kaksistaan siinä on kunnon master bedroom.
  • Loungen (joksi siis kutsun avoinaista teltan etutilaa) toisella puolella on ikkuna ja toisella oviaukko. Molemmat saa peitettyä kokonaan antmaan näkösuojaa. Oviaukossa on myös sääskiverkko
  • Pääovi eli etummainen oviaukko on ehkä se mikä harmittaa, mitä ei älytty etukäteen varmistaa. Siinä on vain umpinainen ovi tai sitten se on rullattuna auki, verkkoverhoa ei ollenkaan.
  • Toisella pitkällä seinällä on pieni vetoketjullinen aukko, josta telttaan saa vedettyä sähköt. Tää oli ominaisuus jollaista en osannut odottaa, en ollut ikinä edes ajatellut ja joka tuntuu todella luksukselta. Ja jota ei olla vielä testattu! Pitää ensin hankkia teltalle oma roikka.
  • Meillä on pumpattava 140 cm leveä patja, joka oli täydellinen makuualusta tai ehkä sitä voisi kutsua sängyksi. Kuten oon useasti maininnut, siinä paras kombo on lisäksi petari ja oikeat peitot ja petivaatteet.
  • Ostettiin myös retkeilyyn sopiva pöytä, jossa on säädettävät jalat, jos alusta on epätasainen. Pöytäliinan kanssa maailman söpöin. Tuolit pitänee vielä hankkia ensi kesänä, nyt mukana oli vaan hellun parvekkeelta napatut taittotuolit.
  • Lattialle laitettiin mattoja ja ens kesänä vielä tyynyjäkin!
  • Aurinkoenergialla toimivat valaisinsarjat ja pöytälamput on aivan parhaita telttasisustuksiin(kin).

Toisen kerran teltta pääsi pystytetyksi mökkireissulla pari viikkoa sitten. Saa nähdä onko seuraava kerta vasta ensi kesänä, mutta vaikka vasta silloin olisi, niin voijjee, ollaan onnellisia meidän teltastamme!

Jos herää jotain vinkkejä tai kysymyksiä, niin kommenttiboksi on auki niinku aina.

ROADTRIP – OSA 2, SENJALTA LOFOOTEILLE JA RAMBERGIN HUIPULLE

Matka jatkuu. Tätä tekstiä kirjoittaessa tuntuu, että haluaisi koko ajan vaan jättää kirjoittamista edemmäs, tavallaan kuin säästellen ja samaan aikaan haluaisi purskauttaa kaiken ulos. Siispä kirjoittelen nautiskellen.

Menimme päivistä sekaisin jo heti alkumatkasta, joten en oikein osaa tässäkään sanoa mistä päivästä on kysymys, eikä sillä tarinan kannalta ole edes mitään väliä. Jäimme kuitenkin edellisessä postauksessa siihen, kun nukahdimme makoisille yöunille Ersfjordin rannalla.

Sinä yönä kyllä nukutti hyvin, mutta myös satoi. Niin kovaa, että kuulimme kuinka naapuriteltoissakin herättiin ja puhuttiin. Silti peiton alla oli ihana olla ja uni vei pian uudestaan.

Seuraavaksi päiväksi kaavailimme ajopäivää, jotta pääsisimme pian Lofooteille. Tavallaan se oli hyvä päätös, koska keli oli hyvä, mutta toisaalta, koska keli oli hyvä, jälkikäteen ajateltuna oltaisiin me voitu viettää se myös Senjalla. Emme siis tässä vaiheessa vielä tienneet, että kelit tulevat vähän ankeutumaan. Seurasimme säätiedotuksia monta kertaa päivässä ja eri paikkakunnille, mutta koska ollaan tuollaisessa sijainnissa ja ympärillä on meri ja vuoria, ei niihin ennustuksiin kovin kauhesti voi luottaa.

Lähdimme ajelemaan rauhallisen aamun jälkeen (nukuimme pitkään joka aamu ja söimme pitkän kaavan mukaan ne pussipuurot ja herkkuleipämme ja teet ja hedelmäsiivut – aah, miten ihanalle kaikki maistuikaan siinä teltan reunalla istuskellen), mikä tarkoitti meillä lähes poikkeuksetta noin puolen päivän aikaan. Nopeusrajoitukset ovat melko pieniä mutkaisilla ja pienillä teillä, joten eteneminen Norjassa on hidasta. Mua sellainen ei haittaa ollenkaan, rakastan itse matkaamista, en sitä, että kohteessa pitää olla mahdollisimman nopeasti. Eikä meillä edes mitään varsinaisia kohteita ollutkaan. Oli siis oikein hyvä, että päivä oli kaunis, Senja näytti niin upealta!

Pysähdyttiin ajellessamme ostamaan noutoruokaa eräältä kylältä ja etsimme paikkaa minne pysähtyä sitä syömään, eikä sopivaa meinannut heti löytyä, mutta ai että mihin sitten sitten pysähdyttiin. Vuorten keskelle vuoristopuron varteen. On ällistyttävää se veden voima ja kirkkaus. Valtavien vuorten keskellä virtaa niin turkooseja vesiä. Ihan käsittämättömän kaunista.

Jonkun mutkikkaan tien varrelta bongattiin myös upea vuoristojärvi, jonka rannoille mentiin happihyppelemään ja ihastelemaan. Mietin siinä sitten, että tekis mieli mennä uimaan, mutta että jaksaisko sitä. No, siihenhän, että jos tekee mieli, on vain yksi vastaus. Silloin pitää mennä! Ja niin menin. Hyvin ihanan vilpakka uintireissu!

Päivän ajeltuamme piti löytää majoitus. Oltiin jo Lofoottien puolella ja kello alkoi olla sen verran paljon, että päätettiin jossain hetkessä vaan, että no seuraava camping olkoon se minne mennään. Ja silloinhan sitä tehdään niin. Oli kyltti ja me käännyttiin. Siinä sitten odottelin autossa, kun hellu meni kyselemään, että mahtuuko ja maksamaan koko lystin (yöt leirintäalueilla, joilla oltiin, oli 200-250 kruunua (eli noin 20-25 e) per teltta yhdestä yöstä). Katsoin vähän ihmeissäni, kun siinä käveleskeli nainen seitsemän (7!) koiransa kanssa kuin joku hahmo elokuvasta. No, hellu palasi autolle ja lähdettiin etsimään sopivaa paikkaa teltalle, kun katse harhaili ympäriinsä ja kulmakarvat alkoivat nousta ylöspäin… Miten täällä on näin helveissönisti koiria?! Jokaisen asuntoauton ja -vaunun ja mökin edustalla oli aitaus ja koiria ulkoiluttavia koiraihmisiä kaikkialla. Itsehän en ole juurikaan koiraihminen (yhtään siis), niin olin vähän, että öööh mihin me on tultu, mutta pienen googlettamisen jälkeen selvisi, että tulevana viikonloppuna olisi viereisellä kylällä koiranäyttely. Siksi siis paikalla oli noin sata koiraa meidän lisäksemme.

Sandslettan leirintäalue oli muuten aivan mainio (eivätkä ne koiratkaan siinä oikeasti mitään haitanneet) ja siellä oli mahdollisuus lähteä vesille. Oli monta vaihtoehtoa ja me tietysti valittiin polkuvene! Keltaisella oikein kolistelevalla polkuveneellä seilailtiin rantavedessä ja ihmeteltiin meressä valtavaa määrää meduusoja. Aika ihana ilta. Silloinkin kun istuttiin nurmikentällä teltan edustalla ja katettiin meille kaitaliinalle retkimuona-annokset.

Meillä oli mukana ruokahuoltona kaksi muovilaatikkoa, joissa ruokaa (ja kauppareissuilla aina ostettiin jotain lisää) ja matkajääkaappi, joka sai virtaa aina auton ollessa käynnissä eli pysyi viileänä automatkojen ajan. Siinä pysyi hyvin vilpakkana juustot ja voit ja jugurtit. Reissumme aikana ei ollut kovia helteitä, vaan sää ja auto pysyi koko ajan sopivan viileänä, niin siksikään ei ollut huolta. Söimme paljon erilaisia reissuruokia, joihin lisätään vain kiehuva vesi eli päästään todella helpolla. Kaitaliinalle katettuna kukkakuviolliset lautaset ja lempimukit tekevät jo paljon ruokailuhetkeen, lähes mikä vaan maistuu hyvälle.

Sandsletta sai sateisen päivän aamuna jäädä heti syötyämme siellä makoisan aamiaisen valmiista pöydästä. Olin viestitellyt reissun aikana monta kertaa Äidin puheenvuoro -Inarin kanssa ja nyt meillä sattui reitit niin yksiin, että ajelimme moikkaamaan heitä eräälle leirintäalueelle. Oli hauska nähdä ja käydä kylässä asuntoautossa juomassa teet ja vaihtamassa kuulumiset ja kyselemässä vinkkejä.

Sieltä taidettiinkin saada idea, että seuraavaksi ajellaan Unstadin surffirannalle. Satoi vettä, oli harmaata ja rannalla oli paljon surffareita isoissa aalloissa, näky oli mielettömän kaunis. Löydettiin kiva paikka teltalle rannalta ja saatiin se pystytettyä pienessä tihkusateessa. Hetken aikaa köllöteltyämme teltassa päätettiin lähteä kävelemään rannalle, otetaan vaan autosta ensin sadetakit. Ennen kuin ehdin edes avaamaan auton ovea ottaakseni takin, aloin kuvaamaan nopeasti liikkuvia pilviä vuorten välissä. Sitähän sanotaan ja asia on niin, että tuollaisessa paikassa, jossa on vuoria, meri ja Golf-virtakin, säätilat voivat vaihdella hyvinkin nopeasti. No niin kävi nytkin. Sen pienen kuvaushetken aikana pilvet kuin mylvivät taivaalla, möyrivät kahdesta suunnasta toistensa päälle ja kohti meitä. Alkoi tuulemaan kauheasti ja yhtäkkiä oli aivan myrsky. Sadetakit jäivät autoon ja me vaan yritimme keksiä ratkaisun rikkonaiseen teltan oviaukon vetoketjuun (pyykkipojat ja isot kivet telttakankaan reunan päälle) ja sitten aivan märkinä telttaan suojaan. Myöhään illalla sade kuitenkin heltyi ja päästiin seikkailemaan Unstadin rantakivikoille.

Oltiin otettu reissun aikana jo useita kolmen sekunnin pariskuntaselfieitä ja tuossakin hetkessä sellaista otettiin, kun yhtäkkiä Miki huudahti mulle jotain ja tajusin, että ihan mun vierestä kulkee iso joukkio minkkejä ja ne vähän jopa ääntelehtivät mulle vihoissansa! Se mikä on jäänyt elämässä minkeistä mieleen, oli se, että sehän on petoeläin ja säikähdin ihan hirveästi. Enkä todellakaan ollut tiennyt, että siellä rannoilla voi minkkejä kohdata!

Yölläkin myrskysi ja meno oli melko hurjakin, kun tuuli oli tosi kova ja kupoliteltan muoto muuttui tuulessa välillä lähinnä hain evän muodoksi. Siinä hetkessä taidettiin keksiä tai ennemmin ehkä päättää, että tämä olkoon viimeinen matkamme yhdessä vanhan teltan kanssa. Mulla ei ollut käynyt itseasiassa mielessäkään kovat myrskyt, että sellaisia saattaisi tulla vastaan ja etteikö telttamme olisi meille riittävä. Aiemmin pikkuinen tuuli tai sade ei ole päässyt teltan sisään niin vakavasti, etteikö oltais pärjätty.

Unstad oli suloinen surffareineen ja oltaisiin varmaan viihdytty pidempäänkin, mutta myrskyisä sää ja sade veivät meidät automatkailun puoleen ja matka sai jatkua, sillä kaivattiin vähän jo lämmintä suihkua. Ja vuorta minne kiivetä. Aikaisemmin neuletakkipostauksessa mainitsinkin että monia Twin-sarjan kohtauksia on kuvattu täällä. Huokaillen ajeltiin pitkin Vestvågøyn teitä ja ihasteltiin maisemia.

Päädyttiin Leknesiin, joka on Lofoottien toiseksi suurin asutuskeskus. Bongasin sieltä heti lankakaupan, josta kävin hakemassa vähän lisälankaa. Matkalla olin jo saanut valmiiksi kreisin villatakin ja kirjoneulesukat ja tarvitsin jotain uutta neulottavaa. En koskaan aiemmin ollut ollut näin innostunut matkaneulonnasta kuin tällä reissulla. Selkeästi tarvitsen kunnolla ajotunteja tai siis kyydissäistumistunteja, jotta pääsen kunnolla vauhtiin. Lankakauppavisiitin jälkeen matka sai jatkua kohti Rambergia.

Nyt, kun muistelen matkaamme, tuntuu niin hassulta ettei me oikeasti mitään suunniteltu etukäteen kovin pitkälle. Sillä kun äskenkin katselin kartasta reittejä joita ajeltiin, näin jo mielessäni itseni SUUNNITTELEMASSA ens Lofootti-matkaa ja että minne kaikkialle sitten mennään, kun vähän jo tiedetään jotain. Ainakin aion listata etukäteen vuoret, minne haluan kiivetä, kirjata ylös salaiset poukamat joista tutut kertovat ja katsella ehkä leirintäalueita etukäteen. Nyt tiedän jo niin paljon muutenkin, niin kuin vaikkapa, että leiriytyminen on sallittua ja mahdollista melkein missä vaan asutuksen ulkopuolella (kieltokylttejä taisin nähdä koko matkan aikana yhden) ja että vessaan kyllä pääsee (puskapissasin muistaakseni vain kerran) ja että niitä suunnitelmia voi joka tapauksessa sitten muokata.

Rambergissa päädyimme jälleen lennosta bongattulle leirintäalueelle Lofoten Beach Campille. Oli vasta alkuiltapäivä, joten saatiin helposti melko väljältä leirintäalueelta valittua meille ihana paikka rannalta. Pystytettiin taas teltta ja syötiin ja katsottiin kartalta, että siinä ihan seuraavan vuonon reunamilla olisi hyvä vuori minne kiivetä. Ramberg, 696 metriä.

Nyt vähän jo tiesi millainen nousu mahdollisesti edessä olisi, mutta silti, en olisi kyllä uskonut, että se sellainen oli mitä oli. Nousun voisi jakaa kolmeen osaan. Ensimmäinen oli hyvin jyrkkä, porrasmainen polku, jonka reunamilla kasvoi kukkasia ja varpuja. Edessämme lähti nousemaan perhe, joka noin puolessa välissä jyrkkää alkunousua palasi jo takaisin. Tiukka nousu kuitenkin palkitsi, sillä sen noustua oli edessä jo huikea näköalapaikka, josta näkyi kauniisti vuonolle ja kylälle ja turkoosi ranta ja jalkapallokenttä jossain kaukana alhaalla.

Aiottiin kuitenkin jatkaa ylös saakka ja kelikin oli kaunis. Ihana, heinäkuinen ilta. Oltiin kyllä siis niin onnessamme kuin ihminen voi olla. Rakkaan kanssa matkalla kaksin ja niin korkealta katsoessa tuntui välillä kuin oltaisiin aivan me kaksi vain koko maailmassa. Ja sydän meinasi jatkuvasti pakahtua kaikesta siitä kauneudesta. Nousun seuraava osuus oli kaunis ja kulki osittain pitkiä pätkiä sivuttaissuunnassa eli nousu tuntui välillä todella helpolta. Sen pätkänkin kruunasi mieletön “näköalapaikka” eli sellainen kreisien instagram-ihmisten hullunrohkea kuvauspaikka, jossa kiivetään jonkun hankalan pätkän päähän polkua pitkin, jonka molemmilla puolilla on ainoastaan jyrkkä pudotus alas ja polun päässä teräväkärkinen kallion nokare. Tämä paikka ei ollut sellainen, että hurjan kuvan saisi turvallisestikin vähän kuvakulmaa tarkasti vaan viilaten, vaan tää paikka oli niin hurja, että itse ainoastaan konttasin reittiä vähän matkaa ja otettiin kuvat siinä.

Viimeinen nousu olikin sitten se hulluin. Suurimmaksi osaksi pelkkää kivikkoa ja siellä seassa kulki polku, jonka saattoi välillä hädin tuskin tunnistaa hieman ruskistuneista kivistä. Välillä taas sitä vaan valitsi helpoimman näköisen kohdan ja huomasi yhtäkkiä olevansa jyrkässä kivikossa jossain satojen metrien korkeudella, jossa jokainen kivi, jolle astun, liikkuu ja mielessä käy vaan, että mitä jos just se kivi lähteekin vyörymään ja koko vuorenhuippu murenee alta ja minä siinä mukana. Mä en koe olevani juuri ollenkaan korkean paikan kammoinen, mutta tässäkin juuri nuo omat ajatukset asiasta, joka tuskin tulisi tapahtumaan, sai mut säikähtämään niin paljon, että huipun jo näkyessä taisin sanoa hellulle, että mitä jos käännytään jo tästä alas. Onneksi ei kuitenkaan käännytty, vaan löydettiin “polku” ja nousu jatkui. Huippu oli upea! Välillä pilvi ympäröi meidät ja olimme keskellä pilveä, valkoisessa hunnussa. Hetken päästä pilvi oli jo ohittanut meidät ja hieman kauempana näkyi kun pilvi sulavasti ylitti huippua. Pussattiin huipulla (jonne ei muuten sen ensimmäisen kolmanneksen jälkeen ollut näkynyt nousevan ketään muita eikä vastaan tullut yhtäkään ihmistä) ja päätettiin syödä eväät vasta vähän alempana kun polvet vähän tutisivat ja kauhistutti se jyrkkä alamäki, koska oli edelleen Seglan jäljiltä ihan järkyttävän kipeät reidet. Kaikki kivut ja väsymys kuitenkin unohtui, kun tuli se keskikolmannes ja pääsi juoksemaan polkua pitkin. Se oli niin i h a n a a! Tunsin olevani Pieni talo preerialla -sarjan Laura hyppelehtimässä siellä, vaikka olenkin neljäkymmentävuotias Tiina-perheenäiti rakkauslomalla Lofooteilla.

Saavuttiin uuvuksissamme takaisin leirintäalueelle juuri parahiksi kohtaamaan kaunis, upea, ihana ja mieletön auringonlasku. Iltapala rantahietikolla ja tuulinen yö. Hetkeäkään en vaihtaisi pois.

Tähän päättyy toinen osa roadtrip-kertomusta. Kolmas osa päättää tämän reissun ja se tulee, kun sen aika on. <3

ps. Instagramissa kohokohdista löydät koko reissun jaettuna kuuteen (6!) eri kokonaisuuteen, jos haluat oikein kunnolla stoorityyliin nähdä miltä reissussamme näytti.

KREISI, MUHKEA, IHANA JA VÄRIKÄS VILLATAKKI JONKA TEIN

Neuloin keväällä värikkään, muhkean ja vähän hömpsön villapaidan. Koronaneuleeksikin sitä voisi kutsua ja sillä nimellä sen postasinkin, mutta täältä kesän keskeltä katsottuna kevät tuntuu niin ahdistavalta, että en kutsuisi itse sitä sillä nimellä. Sanotaan, että se värikäs ihana kreisineule keväältä 2020.

Neulepaita on ihana edelleen, mutta kaipasin siitä neuletakkiversiota. Idean pohjana siis edelleen Laerke Baggerin neuleohje, johon löytyy ohje hänen instastaan. Siispä neuloa hurautin sellaisen. Edellisen jäljiltä oli paljon jämälankanyssyköitä ja viimeinen niitti oli ehkä se, kun Ruupertti kauppareissulla lankaosastolla näki kultakimalteisen langan ja oikein toivomalla toivoi, että tee äiti tästä jotain. Huvitti se pyyntö, enkä ollut aikeissa todellakaan ostaa lankaa, mutta keksin siinä äkkiseltään, että sitä voisin lisätä kyllä neuletakin sekaan. Tässä postauksessa kerron neuletakista ja sen tekemisestä ja vähän myös suuntaa antavia silmukkamääriä, jos joku sellaisia kaipaa. Tämä ei siis ole ohje tähän neuletakkiin, mutta osviittana toimii.

Tein takin melkolailla neuleen ohjeen mukaan, samalla puikkokoolla (8) ja silmukkamäärätkin sinnepäin. Ensin takakappaleen (84 s) ja sitten etukappaleet (40 s, joista kavensin pääntiellä 14 silmukkaa pois, aloittaen rintojen kohdalla kavennukset joka toinen krs). Lankaa mulla oli kokoajan suunnilleen kolmesta neljään, välillä kyllä viisikin, eri vahvuisia ja välissä korostevärisiä lankoja (neonkeltaista ja -punaista, sähkönsinistä, paksua minttua ja liilaa). En juurikaan katsellut valmista neuletta takkia tehdessäni, vaan huomasin vasta loppuvaiheessa, että neuletakista tuli muhkeampi ja myös paljon värikkäämpi. Ja minä kun ajattelin keväällä neuletta tehdessä, nyt hullutellaan.

Lankoina siis ihan kaikenlaista. Välillä neule on paksumpi ja välillä pulleampi ja välissä sörhöttää ja välillä on taas aivan sileäpintaista. Tässä ei ole yhtään niin väliä tai itse en ainakaan juurikaan mieti. Langanvaihdot tein monella tavalla, välillä solmuilla ja välillä ihan vain katkaisin langan ja jätin pään nurjalle (ja osan pitkistä langanpäistä päättelin, osat leikkasin vain lyhyiksi). Samalla tavalla tein korostelangoille, en juurikaan päätellyt niitä. Tälla tavalla monella langalla tehty neule ei varmasti pääse purkautumaan jos joku langoista pääsiskin karkaamaan ja niinkään tuskin käy.

Tässä neuletyylissä voi tehdä joko niin, että vaihtaa lankaa just silloin kun itseä huvittaa ja liukuen sävystä toiseen, jolloin neuleen pinnasta tulee seesteisen liukuvärjätty. Mitä pidempiä pätkiä yhtä lankaa käyttää kerrallaan ja eri lankojen vaihtokohdat eri kohdissa, voi tämä tyyli olla erittäin rauhallinenkin. Itse tein välillä niin, että tein kolmen, neljän langan “jättilankaa” valmiiksi kerälle (kätevä esimerkiksi automatkaa varten). Sitä tehdessä hulluttelin selvästikin nopeammassa tahdissa eli sävyt vaihtelivat useammin.

Etu- ja takakappaleiden valmistuttua yhdistin kappaleet olalta näkyvästi samoin kuin neuleessa eli virkkuukoukulla virkaten. Tämä tyyli ei sovi kaikkiin neuleisiin, mutta tässä se on musta täydellinen. Vielä kun langaksi valitsee jonkun näyttävän. Sen jälkeen nappailin olkasauman molemmin puolin silmukoita yhteensä 55 ja neuloin niin pitkään, että hihan pituus ilman resoria tuntui sopivalle.

Tässä vaiheessa takki oli resoreita ja nappilistaa vaille valmis. Helmasta poimin silmukoita niin, että noin kymmentä silmukkaa kohden nostin vain yhdeksän, eli että resorista tulisi vähän napakampi. Neuloin yksi oikein, yksi nurin -resoria kummatkin silmukat kiertäen. Se on ärsyttävän hidasta, mutta tykkään miltä se näyttää. Hihansuun resorin tein vähän vielä tiukemmin, 16 hihan silmukkaa kohden nostin 10 resorisilmukkaa.

Viimeinen vaihe oli tympein. Nappilista ja kaulusresori. En ollut tehnyt takakappalelle ollenkaan pääntiekavennuksia, joten jännitti miten resori siihen asettuu. Neulominen oli myös aika raskasta ja hidasta, koska neule on melko painava ja silmukkamäärä tässä vaiheessa iso. Pelkäsin, että resorista saattaa tulla lörpsö ja tässäkin nostin silmukoita niin, että en todellakaan yks yhteen neuleen kerrosten mukaan. Mitään tarkkaa lukua en osaa sanoa.

Viimeiset pätkät neuletakkia neuloin Norjan kauniita vuorimaisemia katsellessa. Kaikkien neulottujen silmukoiden jälkeen jäi vähän kaihertamaan, että olikohan nappilista sittenkin liian tiukka, kun se vähän nosti helmaa. Tässä vaiheessa olin tosiaan katsellut neuletta ainostaan suoraan puikoilta pudotettuna ja “peilaillen” sitä puhelimen näytön kautta selfiekameralla norjalaisella P-paikalla. Neulehan vaatiin tietysti vielä viimeistelyn!

Matkalla silti käytin sitä jo useampaan kertaan. Sopivat napitkin löysin Lofoottien Leknesin Gretes -käsityökaupasta. Ne odottavat mulla tuossa pöydällä ompelua vielä. Tarvitsen oikean kokoisen neulan enkä ole jaksanut sitä vielä etsiä. Tämän neuletakin halusin kuitenkin teille esitellä jo! Ja nuo ihanat kuvat Unstadin surffirannalta. Ollaan muuten kotiin palauttuamme katsottu Areenasta Twin-sarjaa, joka sijoittuu Lofooteille. Hyvä ja ahdistava sarja, mutta pitää kivasti vielä mielen siellä uskomattoman kauniissa maisemissa. En voi oikein edes käsittää miten joku paikka vei mun sydämen noin isosti kuin mitä Senja ja Lofootit mulle teki. Olen ollut niissä maisemissa unissanikin nyt neljä yötä putkeen. <3 Mutta että semmonen villatakki se! Kerro, jos ja kun innostuit itsekin tällaisen tekemisestä ja saa myös suositella kaikkia Lofootti-sarjoja ja leffoja ja dokkareita!

ROADTRIP SUOMEN LÄPI NORJAAN // OSA 1 – SENJA JA SEGLA

En tiedä tarkalleen, miten tämän aloittaisin, sillä viimeiset pari viikkoa olivat niin suloiset, ihanat ja roadtripin 4571 ajettua kilometriä sen verran täydelliset, että paluu arjenkaltaiseen heinäkuiseen elämään on ollut vaikeaa. Mutta tähän matkaan haluan vielä palata, muistaa omat tuntemukseni ja käyttää hyödykseni vinkkejäni ja erityisesti saada jakaa kaiken tämän ihanan kanssanne, joten täältä pesee. Postaukset tulevat osissa, sillä kerrottavaa on niin paljon. Kuvamateriaali on otettu pääosin puhelimella, järkkäriin tuli reissun tiimoilta vain pari sataa kuvaa. Halusin seikkailla ilman reppua niin paljon kuin mahdollista. Varmasti silti näilläkin kuvilla pääsee mukaan tunnelmaan. Tervetuloa seuraani roadtripille läpi Suomen Norjaan ja takaisin.

Matkamme alkoi Helsingistä, kun minä pakkasin kimpsut ja kampsut ja ajelin kohti Teiskoa hakemaan hellua mukaan kyytiin. Olin edellisiltana jo pakannut autoon lähes kaikki tavarat, joten aamulla oli kiva vain laittautua ja lähteä ajelemaan. Mulla ei ollut mitään tarkkaa pakkauslistaa, mitä mukaan tarvitaan, mutta olohuoneen pöydällä olevan muistilappusen mukaan tärkeimmät olivat:

  • Thermacell-hyttyskarkotin ja Offia
  • Villasukat, vaikka kahdetkin!
  • Toppatakki, hanskat ja pipo
  • Kamera(t), tarkista muistikortti ja akut ja laturi!
  • Uikkarit ja nopeasti kuivuva pyyhe
  • Petari, untuvapeitto ja omat tyynyt pellavalakanoineen
  • Kutimet matkoille!
  • Pyörä ja kypärä

Hellu oli ollut jo parisen viikkoa mökillä, josta hänet otin kyytiin ja pakattiin auto sen verran täyteen, että seitsenpaikkaisesta autosta näki vielä taustapeilistä ulos eli ei ihan piripintaan tavaraa. Ja niin matkamme kohti pohjoista alkoi. Löimme läpyt ja pussattiin, kun mökkitieltä kaarrettiin toiseen suuntaan kuin tavallisesti. Tätä hetkeä oli odotettu.

Ajatuksemme alunperin oli ajella länsirannikon kautta pohjoista päin, mutta seuraavaksi yöksi haluamamme hotellimainen yösija ja liian myöhään hoksattu sen varaaminen tekivät tilanteesta sellaisen, että päätimmekin ajaa suorinta reittiä kohti Iitä. Kyselin Instassa kivojen yöpaikkojen perään ja sieltä bongattiinkin Iin Villa Kauppila, joka valikoitui ensimmäisen yön majapaikaksi. Olimme perillä myöhään ja Iin tarjonta noin muuten jäi S-marketin tasolle, mutta sekin oli kivaa. Mopopojat ja madalletut autot parkkiksella ja Shelliltä iltapalaksi Panini sekä iltauinti tyynessä Iijoessa olivat oikein mainio kokemus.

Aamulla matkamme jatkui. Pysähdyttiin Kemin Corona-kauppakeskuksessa hakemassa jäätelöt, silkkivillasekotteiset sukkahousut (jotka osoittautuivat matkalla mainioiksi mekkojen kanssa!) ja kuivashamppoota. Kukkolankoskella ihasteltiin komeita kuohuja ja syötiin kala-annokset ja siinä fiilistellessäni kuvasin stooreihin ravintolan seinällä olleen keikkamainoksen. Muutamaa tuntia myöhemmin sain viestiä seuraajaltani, että äitinsä ja isänsähän ne siinä! Hauskaa!

Oltiin niin fiiliksissä matkasta ja kaikesta, aurinkokin paistoi ja toistemme seurasta, että pysähdeltiin aika monella P-paikalla ja kaupalla ja kiskalla. Yksi kohokohdista oli kuitenkin se, kun Napapiirin ylittäessämme jäimme ottamaan kuvaa Tuomaan Tuvan eteen, kuten monet muutkin turistit ja oltiin sitten vielä, että käväistään sisälläkin, kun kerta pysähdyttiin tähän. Ja tsadaa, mitä löysimmekään! Aivan ihanat, tummanvihreät, kotimaiset villahuopaiset PARISKUNTAHATUT! Jollaisia emme olleet tienneet tarvitsevamme, mutta jotka molempien päässä näyttivät niin hyville, että ne piti kyllä ostaa! Ja joista emme etukäteen tienneet, kuinka paljon ne päähämme sekä reissun aikana, että näinä päivinä sen jälkeen, ovat päätyneet.

Matkamme jatkui Pelloon ja pysähdyimme Oranki Artiin, josta olinkin saanut monta suositusta, että sinne sun täytyy mennä! Ja onneksi mentiin. Näyttely metsän siimeksessä oli todella mielenkiintoinen ja hieno. Sinne vinkkinä, että sääskiä on eli että esimerkiksi itse käyttämäni sääskianorakki, hyttyslakki ja jalat suihkutettuna sääskimyrkyllä eivät olleet liikaa minullekaan, vaikka en ole edes kovin sääskikammoinen tai kova huiskimaan. Ennen reissua Lapin vinkkejä kysellessäni sain niin paljon muistutuksia siitä, että muistakaa sitten ne sääskihommelit, että siksi jaan nämä vinkkini teillekin ilomielin, vaikka toki paljon enemmän suosittelen itse taidetta. <3

Kesäilta oli kaunis, vaikka vähän satelikin välillä, kun ajeltiin kohti Suomen käsivartta. Nähtiin matkalla tien varressa metso, muutamia poroja ja aika vähän liikennettä noin muuten. Jossain siinä kohti Kilpisjärveä ajellessa oli myös mahtavimmat tienvarsimainokset ikinä. Isolla kirjoitetut, houkuttelevat tekstit ja herkkulupaukset erilaisista pohjoisen herkkuruuista ja lätyistä. Harmiksemme oltiin niin myöhään liikkeellä, että paikka oli jo kiinni, mutta jos joku teistä tietää paikan, niin mainostamisesta vois antaa palautetta, että toimii!

Olin saanut vinkkejä myös, että muistakaahan käydä Kolmen valtakunnan rajapaikalla, no unohettiin ihan täysin! Ja että rajan tuntumassa on semmoinen iso kivi, että kirjoittakaa siihen nimenne, että muista sitten ottaa tussi mukaan (muistin!). Olin niin hurmioissani jylhistä maisemista jo Suomen puolella ja yritin tajuta katsemalla maisemaa, että missäpäin se Saana-tunturi oikein onkaan ja uppouduin pitkäksi aikaa vain omiin ajatuksiini, että se kivikin unohtui. Ylitys Norjaan oli juuri sellainen kuin olin kuvitellutkin ja mitä oli sanottu (piti näyttää henkkarit ja toivotettiin hyvää matkaa, siinä ei sen kummempaa), että samantien rajan ylityksen jälkeen henki lähes salpaantui siitä vuorimaisemasta, joka tulla tupsahti eteemme.

Oltiin haaveiltu matkasta Norjaan jo useampi vuosi (tai siis ihan kovin montaa ei oo ehditty, kun tindermätsivuosipäivä on ihan just ja siitä on kolme vuotta!) ja kevään tapahtumien takia se ajatus jo kuopattiin ja päätettiin, että vaihdetaan suunnitelma Suomen Lappiin. Kun rajat kuitenkin aukesivat ja todettiin, että Norjaan uskaltaa matkustaa, niin pistettiin äkkiä uudet “suunnitelmat” tulille. Eli kuten mulla aina: ei suuria suunnitelmia, vaan suuna päänä seikkailuun, päätetään illalla tai vaikka vasta aamulla mikä on päivän ohjelma. Hellu ei ollut aivan samanlainen, kun tavattiin, mutta nykyään hän on jopa ehkä enemmän, että ei nyt suunnitella liikoja vaan katotaan miltä tuntuu! Aah, rakastan!

Norjan puolelle saavuttuamme kello oli jo sen verran paljon, että lähinnä etsittiin sopivaa paikkaa tienvarresta minne pistää teltan pystyyn. Löydettiinkin sellainen melkein heti E6-tielle päästyämme. Aurinko oli jo matalalla ja kaikki näytti niin kauniilta. Auto parkkiin ja teltta pystyyn jäämeren rannalle vuorten keskelle. Tuntui, kuin olisin ollut unessa, niin kaunista ja ihanaa kaikki oli.

Yöunet teltassa olivatkin ihan todella hyvät, paljon paremmat kuin edellisyönä hiljaisessa majatalossa Iissä. Meillä oli mukana vanha, kierrättäen meille saapunut Haltin hyvin toiminut neljän hengen kupoliteltta, sinne pumpattava 140cm leveä paksu ilmapatja ja ihan mun omasta, kodissani sijaitsevasta sängystä petauspatja ja petivaatteet. Tuplaleveä untuvapeitto vaaleanpunaisilla pellavalakanoilla, hellulla oma lempityynynsä ja mulla kaksi tyynyä, kuten parhaimpiin uniini kuuluu. Pikkaisenhan nuo vievät tilaa, mutta varsinkin kun matkaa tehdään kahden, niin mitäpä me tyhjää tilaa autossa turhanpäiten pidettäisiin vain siksi, että olisi väljää. Tuo yö Skibotnissa oli siitä jännä, että uni tuli nopeasti aaltojen kohistessa rantaan, autotiestäkin lähti kova ääni, kun rekat siitä ajelivat läpi yön ja valoisaakin oli, mutta heräsin silti yöllä vain kerran siihen, kun joku käveli telttamme lähellä. Mikä ei sinänsä ollut ihmeellistä, oltiinhan parkkipaikan lähellä, mutta se oli unessakin odotetun äänimaailman ulkopuolelta tuleva ääni ja siksi kai herätti.

Ostettiin reissua varten meille molemmille myös omat retkituolit. Oikein hyvä ostos, vaikka ei meillä sopivan korkeita mukeja ollutkaan niihin mukitelineisiin, jotka on ehkä mitoitettu korkealle oluttölkille. Ihanan herkkuaamiaisen (eli pussipuuroa, ruisleipää juustolla ja kurkulla ja teetä ja appelsiinimehua) jälkeen matkamme jatkui. Ihastelu maisemista ei loppunut, yltyi vaan, eikä edes oltu vielä päästy kovin pitkälle. Jatkettiin E6-tietä Olsborgiin saakka ja siitä käännyttiin tielle 855 kohti Finnsnesiä ja Senjaa.

Senjan saaren bongasin vasta tänä kesänä Instagramissa usean reissaajan (erityiskiitokset Doritille ja Inarille, te olitte suuria inspiraattoreita matkoillanne!) stooreista, joista olin koostanut itselleni sen pienen ja järjestelemättömän matkasuunnitelman: kuvia puhelimen Näyttökuvat-kansiossa. Sieltä sitten valitsin suloisimman näköisen rannan ja ajeltiin sinne seuraavaksi yöksi.

Ersfjordin ranta on epävirallinen leirintäalue eli siellä oli paljon telttoja ja matkailuautoja ja kultaista vessaa lukuunottamatta ei palveluja. Kolme bajamajaa parkkipaikan reunalla niille, jotka eivät jaksaneet jonottaa kultaiseen. Monissa paikoissa reissun varrella oli siis todentotta upeita vessoja. Ei niin, että oltaisiin yhteen rakennettuun kopperoiseen sijoiteltu niin monta koloa seinille ja pöntöille kuin mahtuu, vaan upeita pieniä rakennuksia, joissa vain yksi tai kaksi vessaa. Kultaisen vessan (joka oli sisältäkin upea, vaikka tietty vähän sotkussa just silloin, kun ihmisiä oli paljon) seinällä ulkopuolella oli myös kyllä jääkylmä suihku ja hana, josta pystyi täyttämään vesiastiansa. Se suihku olikin kätevä, kun kiipeilyn (josta kohta lisää!) jälkeen teki mieli juosta turkoosiin, vilpakkaan mereen uimaan ja iho jäi aivan suolaiseksi. Kätevyys voitti sen jääkylmyyden ja senkin, että koko vessajono sai ihailla kun olin suihkussa (uikkarit päällä tietty, mitä te oikein kuvittelette!).

Saavuttiin Ersfjordiin silleen kivaan aikaan iltapäivästä, että parhain paikka teltalle löytyi helposti. Kriteereinä se, että teltan suuaukolta näkyy vain merta, vuoria ja hiekkaa, ei muiden telttoja, autoja eikä lapsiperheitä. Ympärillä ne eivät tietenkään haittaa, mutta näkymä olis kriteerein best ja sellainen löytyi. Teltta pystyyn ja patja pumpaten täyteen ja peitot paikoilleen ja kohti seuraavaa kohdetta.

En ollut googlaillut ollenkaan mitään Senjan kukkuloita minne kiivetä, vaan avasin UT.NO -äpin, josta katsoin mikä kiva olisi lähellä. Nopeasti selvisikin, että siinähän on Segla, mennään sinne! Täysin siis autuaan tietämättöminä siitä, että se on Senjan ikonisin ja hulppein huippu. Tätä kirjoittaessani vasta ensimmäiset jutut intternetistä löysin ja niissäkin paikkaa hehkutetaan, mutta usein on paljon hauskempaa tai ainakin välillä mukavan rentoa olla tietämätön ja kokea jokin paikka aivan täysin niinkuin itse sen kokee, vailla odotuksia. Minä nyt kuitenkin aion kertoa ja kirjoittaa Seglasta, eli skippaa tästä vähän eteenpäin jos et halua tietää mitään, heh.

Valitsin asukseni (tärkeä tieto!) pyöräilysortsit ja pellavatopin sekä hupparin ja vaelluskengät (jotka olen yhteistyön tiimoilta aikoinaan saanut, niille megasuositus, ovat älyhyvät!). Tällaiselle reitille on tärkeää, että kengät ovat sellaiset, ettei tarvitse pelätä nilkkojen muljuvan (kiviä ja juurakoita on!) ja ettei tarvitse ylipäätään miettiä kenkiä ollenkaan. Mä en ole sporttivaatetyyppi, mutta kyllä niitä norjalaisia katsellessani välillä mietin, että pitäisköhän kuitenkin vähän olla. Kaikilla tuntui olevan aina niin sopivat ja vimpan päälle kaikki sporttailuvermeet ja AINA VÄRIKKÄÄT SPORTTILASIT SILMILLÄ! No, mun pyöräilysortsit oli just perfektit siihen vajaan parinkymmenen asteen puolipilviseen iltapäivään, hupparini siirtyi lanteille jo alkumatkasta ja siitä oli ihana lämpö sitten taas huipulla, kun pikkaisen tuulahteli ja hiki kuivui maisemia ihastellessa. Mutta sitten siihen nousuun…

Seglan tiedoissa siinä ulkoiluäpissäkin taisi olla, että kohde sopii lapsille. Ja kyllä se alkukolmannes sopisikin varmasti hyvin monelle. Se oli sellaista retkeilypolkua, välillä vähän jyrkempää, mutta josta hienosti selviää ja jonka (siis se noin kolmannes noususta!) jälkeen “tasanteelle” tultaessa maisema oli upea. Niin hieno, että jos mulle ois sanottu, että tämä kiipeily oli tässä, niin olisin ollut aivan tyytyväinen. Siitä eteenpäin nousu kuitenkin muuttui rankemmaksi ja tuntui varmasti rankalta siksikin, että mitään odotuksia ei ollut. Muita kiipeilijöitä oli paljon sekä ylös menijöitä, että alaspäin tulevia. Naurattaa näin jälkikäteen ja nauratti kyllä silloinkin, kun kysyin alaspäin tulevalta suomalaispariskunnalta jo melkein alkumatkasta, että onko vielä pitkä matka? Tiiättekö sen sellaisen kohdan, jossa näyttää, että huippu on ihan vähän matkan päässä, mutta todellisuudessa sen “huipun” jälkeen tulee vielä monta samanlaista ja matka todellakin on vasta aluillaan. Sellaistahan elämäkin on! Pariskunta vastasi, että onhan teillä vielä vähän matkaa jäljellä, mutta kaikki se on sen arvoista.

Nousu oli todella jyrkkä ja välillä piti huilia ja todellakin juoda vettä. Tälle nousulle en olisi ottanut lapsia mukaan. Tai ehkä sellaisella fiiliksellä, että useamman kerran saa tsemppailla ja ehkä kantaa viisivuotiasta selässään itse. Joten täyden valitusvapaan ja rennon nousun jos haluaa, niin aikuisseurassa sellainen onnistuu. Ajattelen kyllä niin, että lasten täytyy kokea tiettyjä asioita, että he oppivat ja innostuvat ja kaikenlaiset kokemukset ovat hyviä, mutta siitä huolimatta tällainen nousu (ja reissu ylipäätään!) oli ihanin just nyt näin. Siinä jyrkkyydessä mietin myös sitä, että kuinka voisin yhtään nautiskella, kun kuitenkin kauhistuttais, että joku lapsista valitsee sen kaikista reunimmaisen polun siitä jyrkänteen reunalta. Huh. Enkä ole edes erityisen stressaavaa sorttia.

Sain muutaman kysymyksenkin reissun aikana, että missä lapset ovat ja että kauanko meinaatte olla siellä ja erossa lapsista? No, meillähän on hellun kanssa kummallakin lapsillamme kaksi kotia ja tämän reissun ajan he viettivät lomaansa toisessa kodissa eli emme varsinaisesti jättäneet lapsia mihinkään, vietimme oman lomamme ja lapsivapaan ajan tällä tavoin. Eli lapset eivät kärsineet yhtään eivätkä jääneet paitsi mistään, heillä oli omat jutut toisissa kodeissaan. Luulen myös, että lapset ajattelevat samoin, että heitä ei olla hyljeksitty meidän loman ajaksi tai takia, kun mehän ollaan tehty meidän yhteisinä aikoina niitä yhteisiä kivoja juttuja ja matkoja.

Mutta palataampas takaisin Seglalle!

Kun se huippu sitten parin tunnin nousun jälkeen siihen eteen aukesi, niin meinasi itku tulla. Mitään, siis ikinä mitään, yhtä upeaa maisemaa en ole nähnyt. En pysty mitenkään sanoin sitä kuvaamaan ja ehkä siihen vaikutti se, ettei odotuksia ollut, se että sää oli ihana, että seura oli aivan älyihana ja että maisema todella oli ja on, siellähän se nököttää nytkin, ihan mieletön! Otettiin kuvia, tietysti, polvia vähän tutisutti, kun seisoin huipulla ja katselin kaukaisuuteen (silmät kiinni tietysti, koska tutisutti!) yhdessä muiden huipulle nousseiden turistien kanssa (ehkä noin puolet puhui norjaa, kolmasosa suomea ja loput italiahkoa tai muuta sellaista) 639 metrissä. Sitten tuli se hetki, että huppari piti laittaa päälle ja sehän oli merkkinä siitäkin, että tästä pitää vielä alaskinpäin mennä se sama matka ja reitti.

Huipulla tapahtui myös koko reissun hurjin tilanne omalla kohdallani. Se ei liittynyt siihen, että olisin mennyt liian reunalle seisomaan, eikä siihen kun reunan yli kurkkiessani siellä alhaalla näkyi keltainen polkupyörä sellaisena pikkiriikkisenä plänttinä (se jäi muuten vaivaamaan, tietääkö joku miten sinne jyrkänteen reunan taakse, missä ei ole mitään, on päätynyt keltainen polkupyörä?) eikä vaikkapa sellaiseen, että nilkka ois muljahtanut (niin ei käynyt!). Vaan hurjin tilanne tai oikeastaan hetki oli sellainen, kun oltiin päästy huipulle ja ensimmäisen kerran kurkkasin pienestä raosta polvet tutisten (se oli hassua, että tämä oli ainoa tapa ja hetki, miten mun keho viestitti siitä että ollaan korkealla – en siis pode korkeanpaikankammoa), niin Miki sanoi mulle sanat: kuvitteleppa, että joutuisit tuohon raon (noin puoli metriä leveä) päälle käsien ja jalkojen varaan punnerrusasentoon makaamaan? Nuo sanat olivat ihan hirveät kuulla, koska mää heti kuvittelin ja se kuvitelma oli kamala! Nauratti samalla kauheasti se, että voin tehdä mitä vaan mutta liian hurjat sanat ja kuvitteleminen ovat ne, jotka pelottavat.

Huippu oli jätettävä kuitenkin taakse ja alaspäin lähdettävä. Siinä hommassa reidet olivat suuressa roolissa ja muutenkin varmasti kaikki vartalon lihakset. Muutaman päivän ajan kiipeilyn jälkeen kaikki lihakset vyötäröstä alaspäin olivatkin aivan saakelin kipeitä, mutta eihän sellainen hidastanut kuitenkaan mitään.

Kun on kiivennyt ja laskeutunut vuorelle ja vuorelta, niin ilmeisesti myös mun kehoni tykkää sellaisesta niin paljon, että autolle palattuamme olisin ollut täysin valmis lähtemään juoksulenkille. Juoksututti ihan hirveästi samaan aikaan, kun olin aivan sippi. Juoksin siinä sitten auton ympärillä hetken ennen kuin jatkettiin matkaa. Ihmeellinen ihmisvartalo.

Ersfjordiin saavuttuamme mentiin tosiaan heti ensimmäisenä uimaan ilta-auringon loimutessa taivaanrannassa. Ja miten ihanaa oli, että oltiin valmiiksi laitettu teltta jo odottamaan. Trangialla pyöräytettiin iltaruuat ja teet ja syötiin sipsejä peiton alla sateen ropistessa telttakankaaseen ja nukahdettiin suloisille yöunille.

Tähän päättyy roadtripin ensimmäinen osa. Jatkoa tulossa!

SEURAAJIENI PARHAAT MENOVINKIT TAMPEREELLE!

Kyselin seuraajiltani vinkkejä, mitä tehdä Tampereella, jos ei meniskään niihin perinteisimpiin tekemisiin eli niihin jotka tulevat ensimmäisinä mieleen. Muuten vois käydä niin, että sitä söis ja jois vaan munkkikahveja ja ihailis Pyynikin maisemia. Ei sillä, etteikö ne ja Särkänniemi vaikkapa kiinnostais (koska sinne olisin valmis lähtemään vaikka samantien, vaikka ulkona on just nyt 16 astetta lämmintä ja tuulee ja sataa vettä, mutta mä rakastan hurjia laitteita, niinku vaikkapa X, Hype ja Tornado, mutta siellä seitsenhenkisen perheen päivä ei ole kovin edullinen, joten se vaatii enemöpi suunnittellua se!) (toki tietty vois lähteä yksinkin, lapsethan tykkää olla ihan mökilläkin) (niin kyllä määki) (mutta nyt on varmaan poistuttava täältä sulkeiden sisältä keskustelemasta yksin ja palattava OIKEAAN TEKSTIIN!), mutta uudet raikkaat vinkkilöiset on aina kivoja! Siitä on pian seitsemän vuotta, kun jätimme Tampereen kotikaupunkinamme taakse, joten siellä on paljon myös muuttunut. 

Tässä siis vinkit jakoon myös teille kaikille muille, olkaa hyvät.

  • Muistutuksena: Särkäniemeen pitää varata aika, koska ihmismäärää on rajattu! 

Jos tulee vielä lisävinkkejä, niin saa toki huikata kommenttiboksiin!

Kävimme kuvaamassa postauksen kuvia muutamassa paikassa. En ollut koskaan aiemmin käynyt Hiedanrannassa ja siellä oli tällaisena sadepäivänä kyllä hyyyyvin hyvin hiljaista, mutta ai että tahdon sinne joskus kun näkyy myös ihmisiä! <3 Kameran takana hääränneelle lapsikaksikolle piti vielä näyttää Pispalanharju ja molemmat lähes mykistyivät. Kuvitelkaapa (tai näkyyhän se kuvissa tietty!) tuulinen, lähes myrskyisä kesäsadepäivä ja se maisema!