Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

PORKKANALAATIKKO

”Onko meillä tänä vuonna kasvamassa mitään syötävää?”, bonustyttö kysyi alkuviikosta. Vastasin ettei tänä vuonna ole, että edellisvuoden perunalaatikkoon laitoin nyt vaan kukkien siemeniä ja että ensi vuonna sitten. Samantien hoksasin, että varastossa on kyllä pari siemenpussia, ainakin porkkanaa ja mullahan olis tuossa vielä seitsemän täyttä multasäkkiäkin. 

Ja aika nopeasti huomasin olevani lukemassa siemenpussin kyljestä, että vieläkähön tälle vuodelle ehtisi saamaan miniporkkanoita jos nyt laittaa kasvamaan. Ihan hyvin ehtii, ainakin saadaan kasvua seurata, jos laittaa vaikka huomenna! Olin hetkeä aiemmin penkonut varastosta lapsille ison vanerilevyn pingispöydäksi ja siitä kai se ajatus sitten varmaan lähti. Mä teen muitaihaniamaisen porkkanalaatikon! Siinä viljellään porkkanoita ja siihen saan hyvin laitettua kaikki ne yrtit, joille olin yrittänyt metsästää ja muistaa ostaa sopivia ruukkuja. Tsidim, eiku hommiin!

Tein näin: 

Leikkasin pitkän vanerin pituussuunnassa puoliksi kuviosahalla, en suoraan vaan aaltokuvioiden. Palojen päistä mittasin korkeudet ja tein päätypalat mätsäämään pitkiin sivuihin. Maalasin samantien palat toiselta puolelta pohjavärillä ja annoin kuivua. Tein laatikolle rungon, ihan yksinkertaisen, jossa on tuki sivuilla ja nurkissa ja johon sain ruuvattua sivulevyt napakasti kiinni. 

Pohjalle laitoin suojakankaan välttääkseni rikkakasvien kasvua, mutta haravoin myös piikkiharavalla alla olevan maan läpi ettei sinne jäänyt kauheasti kasveja. Sen jälkeen tyhjensin kaikki seitsemän multasäkkiä huomatakseni, että multaa tarvitsee lisää. Sama homma kuin jämälankojen käytön kanssa – aina tarvitsee kuitenkin lisää. 

Piti siis hankkia lisää multaa, mutta samalla myös hankin valmiit yrtit ja salaatit. Porkkanansiemenet käytin ne vanhat ja lisäksi laitoin laatikon reunaan vähän huonoksi päässeet orvokit.

Laatikko oli ihana jo ilman strösseleitä sen sivuseinämissä, mutta en vain voinut itselleni mitään. Tämä laatikko huusi niitä! Maailman söpöin porkkanalaatikkoa strösseleillä maailman ihanimmassa paikassa, niin vain kävi. Ja saattaa olla, että jonain tulevana kesänä tällä paikalla tulee olemaan terassi eli nyt on aikaa vähän hömpsötellä tällaisilla kreisimmilläkin istutuslaatikoilla, jotka ovat maisemassaan hieman vinosti ja hupsusti.

TILKKUTAKKI JA SEN TARINA

Viime syksynä fiilisteltiin ystävien kanssa, että itse tehty tilkkutakki olis kiva. Jokainen meistä neljästä tekisi oman tyylisen. Innolla alettiin suunnittelemaan. Päätettiin lähes siltä istumalta, että pidetään yhteinen ompeluviikonloppu ja tehdään jokaiselle oma tilkkutakki. Hankittiin kankaita, käytiin jopa yhdessä kangasostoksilla.

Mun takkini kankaat löysin kangaskauppojen palalaareista ja pakalta, pari kirppikseltä ostettua sievää paitaa leikkelin paloiksi ja omista ikivanhoista kangasvarannoista kerättyjä tilkkuja käytin myös. Aivan kiva kokoelma sopivasti yhteen sopivia kankaita, joista muutama oli ihan varsinaisia ohkaisia puuvilloja. Sellaiset sopivat tilkkutöihin erinomaisesti ja osa oli vähän paksumpia ns. tavallisia puuvilloja.

Syksy mennä hurahti ja kankaat odottivat pinkoissaan. Yhtenä talvisena, tylsähkönä torstaina päätin, että taidan aloittaa oman takkini tekemisen, osaan sitten opastaa muita miten tehdä. Mulla lienee meistä eniten ompelukokemustakin ja kaavaopit hallussa.

Mallailin kankaita olkkarin lattialla ja fiilistelin. Mietin millainen asettelu tilkuissa olisi kivoin, haluanko ruutuja vai kolmioita, palkkeja vai random-palasia. Kurkkasin jotain satunnaista kymmenen vuotta Pinterestiin keräämääni tilkkutyökansiota ja ihastelin kuvia myytävistä tilkkutakeista ja mielikuvittelin takkia. Mä oon siinä tosi hyvä, että pystyn visualisoimaan hyvinkin valmiin ompelutyön silmieni eteen, kun päästän ajatukset juoksemaan. Muutamaa tilkkukuviota pohdiskeltuani tulin siihen tulokseen, että kolmioita haluan silläkin uhalla, että kulmakohdat saattavat olla raskaita, kun kangaskerroksia ja saumanvaroja on monta päällekkäin.

Tykkään eniten tehdä ompeluhommia niin, että katson samalla jotain sarjaa. Olin nähnyt mainoksia Australian Bachelorista ja ajattelin, että sehän on sopivaa taustaohjelmaa. Leikkuri siinä vaan tilkkutyöalustalla rullaili ja kolmioita syntyi, kun jo kolmas jakso sarjasta lähti pyörimään. Tajusin, että ei hemmetti, enhän mä katso ollenkaan sitä sarjaa mitä mun piti katsoa! Se olikin Australian Love at First Sight, jota olin ehtinyt katsoa jo useamman jakson. Nauratti ihan hirveästi. Katsoin tosissaan monta jaksoa ennen kuin kävi mielen vieressäkään että nyt taitaa olla eri sarja kyseessä. Realityjen konsepteissakin kun on eroa, vaikka molemmat rakkausrealityja ovatkin. No, pariskunnat vaikuttivat ihan mielenkiintoisilta, joten äkkiäkös sitten katson tämän sarjan alta pois, mietin ja jatkoin katsomista.

Tilkkujen leikkuu ja niiden asettelu mukavaan järjestykseen lattialle valmiiksi odottamaan ompelua oli sen verran hidasta, että kirjasin ylös tuntimäärän.

Neljä tuntia. Eikä yhtään ompelua vielä.

Seuraavana ompelupäivänä aloitin tilkkukankaan kasaamisen. Mulla ei ollut mitään suunnitelmaa, miten ja missä järjestyksessä olisi järkevintä ommella. Kolmiokuviointi ei ollut helpoimmasta päästä yhdistellä ja olisi todellakin kannattanut olla joku ajatus miten sen tehdä, mutta kun pääsin vauhtiin niin annoin vaan mennä. Muutamaan kohtaan tuli paksuja kangaskerroksia, vaikka ihan jokaisen sauman silitin auki. Puhelimen muistiinpanoihin kertyi muutaman päivän ajalta tuntimerkintöjä ja kun tunteja oli kertynyt 20, päätin, että nyt on takkikangas valmis, vaikka muutama viheliäinen sauma olikin ompelematta.

Unohdin kankaan useaksi viikoksi ompelukaappiin.

Yhtenä päivänä kangas tulla tupsahti eteeni muistuttelemaan olemassaolostaan. Lähdettiin lähes samantien ostamaan siihen vuorikangasta yhdessä Mikin kanssa. Olisin kovasti halunnut kukallista tikkikangasta ja mieluiten sellaista, jossa olisi molemmilla puolilla kangas. Ei siis sellaista, jossa on vain vanua nurja puoli, koska halusin, että tilkkujen seassa olevan brodyyrikankaan reijistä ei alkaisi tursottamaan vanu takkia käyttäessä. No, aika paljon oli toivottu tikkikangas niillä spekseillä äkkiseltään löydettäväksi! Valitsin sinisen pystysuoraan tikatun kaksipuoleisen kankaan. Piti tyytyä parhaimpaan olemassa olevaan vaihtoehtoon, koska halusin päästä heti ompeluhommiin.

Sillä välin, kun olin kangaskaupassa, oli hellu alakerrassa odottelemassa moottoripyöräkaupassa. Ja kuten arvata saattaa, me mentiin muutaman päivän päästä koeajelulle. Heh! Testattiin oikein täpäkästi pärisevä Harley Davidson ja opin kyydissä istuessani ainakin sen, että alaselkää kutitti se pärryytys ihan hirveästi. Koeajokokemus oli hauska! Mopokauppoja ei onneksi syntynyt, mutta jännittävä käänne viattomaan tikkitakin vuorikankaan metsästykseen se koeajo kyllä oli.

Mulla ei varsinaisesti ollut takkiin mitään kaavaa. Piirsin kyllä pari versiota kaavapaperille ja teippasin saumat kiinni ja mallalin paperista takkia. Ei tuntunut se versio täydelliseltä eikä edes ookoolta. Ei vaikka kuinka mielikuvitteli sen tilkkukankaiseksi. Taittelin kaavapaperitakin kaappiin ja unohdin viikoiksi.

Olisi kannattanut tilata se kukkatikkikangas, se olisi aivan hyvin ehtinyt tulla.

Eräänä kesäkuun alun päivänä tuli se ihana olo, joka toisinaan itsetehtyjen vaatteiden kohdalla tulee. Se, että näen itseni jo jossain se valmis vaate päälläni. Kesärauhassa viileänä kesäyönä uuteen tikkitakkiin kääriytyneenä! Siispä ompelukone pöydälle, kaavapaperitakki saksilla saumoista auki ja se idea toteutukseksi, joka juuri siinä hetkessä tuntui parhaalta. Päätin lisätä summanmutikassa kaavaan leveyttä sekä miehustaan, että hihoihin, ei mitään uusia kaavoja tähän takkiin enää!

Leikkasin takin kaavakappaleet tilkkukankaasta niistä kohdista, joissa ei ollut niitä aukinaisia, unohdettuja saumoja. Tikkikangas muuttui vuorikangaspaloiksi. Puolikaaren malliset taskut ilmaantuivat kuin itsestään ja niihin vuoriksi tuli maailman söpöintä ruutukangasta. Ommella surautin takin kasaan ja ihastelin itseäni se päällä peilistä. Ei vitsit tästä tulee ihana, ajattelin.

Laitoin tilkkutakkikavereilleni viestin, että täällä on lähes valmis takki ja kysymyksen, että tekisinkö etukappaleiden reunoista tosi kaarevat, vähän kaarevat vai antaisinko olla kulmikkaina tavallisina etukappaleina. Sain vastaukset ja tein just silleen, mitä kukaan heistä ei ehdottanut.

Aputikkasin kaikki reunat ja enää vinonauhat puuttuivat.

Lähdin metroajelulle Itäkeskukseen ja löysin Eurokankaasta väreihin mätsäävää vinonauhaa kuusi metriä. Olin mittaillut, että 5,8 metriä on hyvä määrä. Aika hyvin siis! Ostin kotimatkalla jäätelön ja kävelin suu poksusuklaasta napsuen takaisin metroon ja matkasin vinonauhoineni takaisin kotiin.

Takki valmistui saman illan aikana ja voi kuulkaas! Siinä arpostiina hyppelehti hetken jos toisenkin peilin edessä uudessa ihanassa takissaan. Annoin langanpätkien lojua lattialla, vaikka yleensä kerään ne heti ompeluhommien valmistuttua roskiin. Kertonee onnen tilasta ja määrästä.

Seuraavana päivänä junailin Turkuun. Kesärauhassa oli ihanaa ja vietin suloisen, lämpimän päivän jälkeisen viileän kesäillan takki päälläni. Olin niin onnellinen.

Sellainen oli sen takin tarina. Nyt, kun on kovat helteet, ei takkia tee mieli laittaa päälleen, mutta se on mulla joka paikassa kuitenkin mukana, jos sitten kuitenkin tuleekin viileä ilta. Kyllä niitä taas tulee.

Ainiin! Jossain vaiheessa takin edetessä ja realityn pyöriessä taustalla, tarkistin suoratoistopalvelusta, että montako jaksoa mulla on vielä jäljellä Love at First Sightia. Selvisi, että jaksoja on kaudessa yli 30! Skippasin niistä noin 15 ja katselin vain kohokohtia ja annoin Googlen laulaa, että kuka on vielä yhdessä ja kuka ei! Bacheloori on edelleen katsomatta. Vaatinee seuraavan kunnon ompeluprojektin se.

Tämän postauksen kuvat eivät ole Kesärauhasta, vaan ne otti minusta Helsingin ihanassa kesäillassa aivan upea ja mahtava Adalmiina. Lisää hänestä ja kuvistaan löydät täältä. Rakastan näitä kuvia. Ja tietysti tuota takkia.

SIITÄ MITEN ME ASUTAAN

Kaupallinen yhteistyö LähiTapiola Kiinteistöt

Heippa pitkästä aikaa kaikki blogini lukijat! On ollut paljon asiaa, mutta tuolla instan puolella olen asiani kertonut, paitsi nyt kerron täällä!

Aiheena on tänään vuokralla asuminen.

Vappuna 2013 olin ystävän luona Helsingissä Tampereelta käymässä. Olin makustellut Helsinkiä jo jonkin aikaa meidän uudeksi kotikaupungiksi ja aina kävellessäni täällä mietin ja katselin ja kuvittelin itseni asumassa kivoissa kodeissa. Tuona vappuna kuitenkin sanoin ääneen matkalla Vallilan vapputansseihin yhden vaalean talon kohdalla, kun näin naisen istuskelevan leveällä ikkunalaudalla ikkunat sepposen selällään, että “kato nyt, tuossakin talossa olis ihana asua!”. Muistan tasan missä kohti olin ja mitä ikkunaa osoitin. Vuosia myöhemmin samaa kadunpätkää kävellessäni tajusin, että ei voi olla, tää on se talo ja tässä me oltiin kun mentiin sinne tansseihin – SE ON MEIDÄN TALO! Avonainen ikkunakin on lähestulkoon tuossa pari kerrosta meidän alapuolella.

Meidän matkamme juuri tämän asunnon asukeiksi oli oma tarinansa, kuten vuokra-asujaksi muutenkin, mutta nyt kerron Lähi-Tapiolasta vaikka me ollakaan sitä kautta kotiimme päätyneet.

Mä oon aina ollut vuokra-asuja ja vain harvoin se on mua harmittanut. Eniten mua on ärsyttänyt varmasti ne ihmiset, jotka oikein korostavat asuvansa VUOKRAkämpässä sillä välin, kun vaikka taloa rakennetaan tai odotetaan muuttoa uuteen muuten. Tuntuu kuin sillä korostettaisiin sitä, että ei tässä nyt sentään niin alas olla vajottu, että vuokralla ihan tosissaan asuttaisiin. Tai silloin, kun kotitalon muut asukkaat pitävät alempiarvoisena asukkaana siksi, että ei asu omistusasunnossa. Minusta vuokralla asuminen on huoletonta ja täysin yhtä arvokasta elämää!

Vuokralla asumiseen on useita syitä, joita voi olla vaikkapa halu asua tietyllä alueella eikä sieltä asunnon ostaminen ole mahdollista tai ihan vaikka stressin vähentäminen elämässä, jos omistaa paljon muutakin.

Mutkaton koti -koteja on ympäri Suomen useissa kaupungeissa ja mitä valikoimaa itse katselin äsken, niin todella kivoja koteja. Esimerkiksi meidän kriteereillä löytyi pari kivaa kolmiota, joissa olisi reilusti tilaa ja raikkaat vaaleat pinnat. Ja yksi aivan ihana iso asunto, jonne voitaisiin muuttaa, jos muutettaisiin uusperheellämme yhteen. Sijainti olisi meille täydellinen ja tilaakin olisi, vaikkeivat lapset jokainen omia huoneita saisikaan. Harmi ettei olla aikeissa muuttaa, sillä melkein jo innostuin ihan oikeasti!

LähiTapiolan Mutkaton koti -sivustolla ensimmäisenä vastaan tulee kolme sanaa: mutkaton, lähellä ja välittävä. Ja ehdottomasti ne ovat asioita, joita ihminen varmasti asumiseensa kaipaa.

MUSTIKKALAN MAJA

Ollaan oltu mökkiläisiä vasta 14 kuukautta, mutta jo vain on sinne noussut yksi puumaja (josta lisää myöhemmin täälläkin!) ja yksi lapsen maja, jonka esittelen teille nyt. Puumajan rakentamisesta jäi vähän materiaalia yli, joten majahommiin oli syksyllä helppo ryhtyä. Mun lapset ovat aika kaupunkilaisia eivätkä välttämättä niin samantien innokkaita tarttumaan sahaan tai vasaraan, koska sellaisia ei heillä ole ollut tarjolla elämänsä aikana. Kuitenkin kun materiaalit ovat nokan edessä on tilanne ihan eri. Siispä majahommat alkoivat, kun pelit ja vehkeet olivat tarjolla ja äitikin on niin innoissaan tästä! Välillä ehkä jopa lapsia enemmän.

Majan paikkaa mietittiin hetki ja todettiin, että se voi aivan hyvin olla näkyvälläkin paikalla, koska siitä tulee hieno! On myös tärkeää arvostaa lasten juttuja niin, että ne saavat näkyä. Paikka on yksi mökkitontin upeimpia kohtia korkealla päämökin lähellä, siitä avautuu komea maisema järvelle ja rinteeseen. Oikein oiva sijainti siis.

Mulla on majan ympärille myös vähän suunnitelmia, jossa yhdistyy ihanasti maja ja mun juttu (josta lisää myöhemmin!), joten ehkäpä vietetään ensi kesänä paljon enemmän aikaa yhdessä lapsen kanssa tästä syystä, kun kaikki hengataan siinä ja touhutaan yhdessä. Tämä on ainakin mun haavekuva.

Maja ehdittiin saada kutakuinkin valmiiksi ennen talvea. Siinä on eurolavapohja, runko ja pärekatto. Majan muoto on vähän kirkkomainen, joten olen itse päätynyt puhumaan usein Mustikkalan kirkosta, hehe. Päreet saavat harmaantua itsekseen ja ne voi käsitellä myöhemmin. Jos siis majalaiset niin haluavat.

Rakennuspuuhissa on tähän mennessä ollut useampikin perheenjäsen, mutta maja taitaa olla kuitenkin kymppiveen pääomistuksessa. Itse sain osallistua syksyllä mm. päreiden kiinnitykseen. Siinä olikin oma viehätyksensä nakutella niitä paikoilleen. Samalla tavalla tyydyttävää kuin vaikkapa legorakennelman tekeminen.

Syyslomalla saatiin mummi kylään. En enää muista miten me päädyttiin tekemään minikokoinen “kuusiaita” majan viereen, mutta niin me vaan mummin kanssa etsittiin metsästä muutama pieni kuusen alku ja kerättiin kivet ja siirrettiin sammalet maahan. Vaatinee joskus harvennusta, mutta parin vuoden päästä voi jo asentaa jouluvalot kuusiin.

Joulun aikaan innostuin jäädyttelemään maitopurkkeihin vettä ja kukkasia ja sain luvan rakentaa niistä majaan takaseinän. Majassa on sisällä joka päivä samaan aikaan kuusi tuntia palava ulkovalo, joten seinämä hohkasi pakkaskeleillä upeasti. Viime viikonloppuna sen sijaan jää oli sulanut ja näytti vähän surulliselta. Jännittävää nähdä miten se siinä elää talven aikana. Eniten silti odotan sitä, miten maja innoittaa leikkeihin ja rakenteluun ensi kesänä.

Naurattaa niin, että tulee pissat housuun – vai ei sittenkään?

Kaupallinen yhteistyö Diveen

”Naurattaa niin, että tulee pissat housuun”, saadaan sanottua naurunremakan lomasta. Voi vitsit, miten ihanan hauska hetki se sellainen on, mutta samaan aikaan monille naisille myös täyttä totta. Yllättävänkin monella naisella tuossa tilanteessa ihan oikeasti lirahtaa pissaa housuun. Virtsankarkailu, todellakin vaiettu, mutta melko yleinen vaiva. Minullakin.

Muistan elävästi hetken, kun vuosia sitten otin muutaman juoksuaskeleen päiväkodilta kotiinpäin yllättäen juoksemaan lähteneen lapseni perään. Tunsin lirahduksen ja kauhunsekaiset ajatukseni, minähän olin tuolloin vasta juuri kolmenkympin ylittänyt, mitä tää tämmönen on! Sittemmin tilanteet muuttuivat arkisempiinkin, vaikkapa aivastuksen tullessa jalat on varmuuden vuoksi laitettava ristiin, niin siinä on eräänkln kerran ollut kesken kävelyn äkkipysähdys, kun on pitänyt ehtiä jalat ristiä ennen äkkiä iskevää aivastuspuuskaa. 

Tiedän, etten ole asian kanssa yksin ja tiedän myös, ettei tilanne ole toivoton. Erilaisia ratkaisuja ongelmaan kyllä löytyy. 

Sain testiin Diveen®-laitteen ja mulla oli kovat odotukset. Tykkäisin olla hippaa lasten kanssa, pomppia trampoliinilla, juosta huoletta ja tanssia ystävien kanssa aamuun asti ilman, että tarvitsisi miettiä virtsankarkailua. Siispä ei muuta kuin laite paikoilleen ja testaamaan. 

Diveen® asetetaan emättimeen tamponin tapaan eli käyttö on helppoa ja hellavaraista. Se painaa virtsarakkoa emättimen etuseinämän alla niin, että esimerkiksi aivastessa ja yskiessä tapahtuva äkillinen ponnistus ei aiheuta virtsankarkailua samalla tavalla kuin ilman Diveen®-laitetta. B. Braunin tekemän tutkimuksen mukaan jopa 53 % 25-34 -vuotiaista on joskus kärsinyt tahattomasta virtsankarkailusta, joten yksin eivät naiset vaivansa kanssa ole.

Ihan ensimmäisenä meni trampoliinille hyppelemään. Lakaisin syksyn lehden alta pois ja pompin. Kuulostelin kehoa ja vähän jännitti! Mutta mikä parasta, pystyin hyppimään! Eniten tosin jännitti se, että kylmiltään jos alkaa liikaa hömpsöttelemään, voi olla kohta nilkka rikki (kokemusta on!). Seuraavaksi lähdin juoksemaan. Eli jumppatrikoot jalkaan ja mökkitielle. En ole juoksija, mutta kyllä mä mielelläni juoksen jos juoksuksi pistän. Juokseminenkin sujui hyvin ja saatoin jopa ajatella, että pitäiskö joskus lähteä lenkille, mutta onneksi tuli järkiini pikaisesti, heh. 

Mökille palattuani hyppelin porrashyppyjä ja sekin sujui aivan kuin ei mitään, äkilliset ponnistukset onnistuivat hyvin. Diveen® ei käytettäessä tunnu, sen unohtaa kokonaan, mutta olo on itsevarmempi ja on helpompi olla. Kuulostaa mainokselta, jota tämä tietysti onkin, mutta kyllä mä sanon myös, että tuote toimii. En ota päivittäiseen käyttöön, mutta tarpeen vaatiessa käytän ja hoidan itseäni samaan aikaan myös muulla tavalla, kuten lantionpohjan lihaksia jumppaamalla. Musta on pelkästään ihanaa, että pieniä, näkymättämiä apuvälineitä on tarjolla.

Tuotetta myy Ediksen verkkokauppa, jonne pääset tästä.


SYKSYINEN VIIKONLOPPU JYVÄSKYLÄN SEUDULLA

Kaupallinen yhteistyö Visit Jyväskylä Region

Mulle Jyväskylä on ollut oikeastaan aina paikka, jonka ohi ajella hurruuttelen, kun olen matkalla Ouluun. Olen pysähtynyt perheen kanssa syömään ketjuravintoloihin ja kerran oltiin hotellissa yötä. Eräänä kesäyönä vein ystävän matkakeskukseen bussille, kun olimme tulossa festivaaleilta ja samalla kertaa toisen ystävän luona kävin yöteellä ennen kuin jatkoin matkaani. Jyväskylä-muisteloni ovat siis aika pieniä ja lyhyitä (mutta aivan mukavia) ja en mitenkään olisi ennen tätä viikonloppua voinut sanoa tietäväni kaupungista tai koko Jyväskylän seudusta juuri mitään.

Tykkään valtavasti tällaisista reissuista, joissa joku muu on tehnyt ohjelman tai vinkkilistan paikoista minne kannattaa mennä. Aikataulukin on kiva, koska saatan olla itse sen verran haaveileva ja reitiltä poikkeava, että saattaisi olla niin, että ehtisin paljon vähemmän jos itse vain miettisin mitä seuraavaksi. Siksi olikin ihanaa, että meitä odotti Jyväskylän seudun viikonloppureissussa monta mukavaa juttua ja uutta kokemusta ja paikkaa.

Matkamme alkoi aurinkoisena syyskuun perjantaina Leivonmäeltä, minne ajelimme Karoliinan Kahvimylly & Kestikievariin lounaalle. Paikka sijaitsee nelostien varrella Joutsasta vähän pohjoiseen ja ihan tien vieressä. Olin kyllä kuullut paikasta aiemmin, mutta en ollut käynyt ja melkein harmitti, että miten olenkaan voinut ajaa paikan ohi. Salaattilounas oli muhkea, makoisa ja paikka sympaattinen! Olin kuullut paljon hyvää valtavista pullista ja hyvistä leivonnaisista, joten otimme pullat mukaan ja jatkoimme matkaa kohti Leivonmäen kansallispuistoa.

Sää oli syksyinen, lempeä kuulas ja kaunis. Kirkas sininen taivas ja ihana suometsän tuoksu. Valitsimme reitiksemme Kirveslammen parin kilometrin mittaisen rengaslenkin, jonka varrella päästiin kiipeämään myös suolammen vierellä olevaan lintutorniin. Maistui kuulkaas pullat siinä maisemassa makialta ja hetki oli kaunis (vaikka olinkin hetkeä aiemmin vähän hermoillut lähtösäädön kanssa ja enkä ollut parhaimmalla tuulella, kyllä te tiedätte, aina ei reissun päälläkään ole!). Ollaan mietitty, että lastenkin kanssa olisi mukava käydä joskus Leivonmäellä ja tämä retki ehdottomasti innosti siihen lisää. Reitit kuulostivat todella kivoilta, täällä niistä lisää.

Aivan uutta tietoa mulle Keski-Suomesta oli se, että kansallispuistoja ei ole vai yksi, vaan neljä. Leivonmäen lisäksi myös Etelä-Konneveden ja Pyhä-Häkin kansallispuistot sekä myös Salamajärven kansallispuisto.

Seuraavaksi ajelimme tunteroisen kohti pohjoista ja saavuimme Laukaaseen ja Varjolan matkailutilalle. Paikka on ihana. Me pääsimme testaamaan ensimmäisinä yöpyjinä uuden hienon Koskisviitiin, jonka isoista ikkunoista avautui upea koskimaisema. Illallistimme Navettaravintolassa, saunoimme savusaunassa, nautimme kuplivasta paljusta tähtitaivaan alla ja nukuimme makeat yöunet. Varjolasta olisi lähtenyt monta retkeilyreittiäkin ja vähän harmitti ettei aikaa riittänyt aamupalan jälkeen, mutta ainahan voi tulla uudelleen. Paikka oli kaikkinensa kaunis ja ihana, perinteikäs. Siellä on viljelty maata ja kasvatettu karjaa jo viiden sukupolven ajan, perinteisiin luottaen ja kaikki ruoka pyritään hankkimaan lähiseudun tuottajilta, vesistöistä ja metsistä.

Lauantaiaamuna ajellessamme kohti Jyväskylää oli mieli jo kovin lomaisa. Tuntui kuin oltaisiin jossain kaukana ja koko retki yhtä seikkailua. Ja sitähän se oikeastaan olikin. Se ajatus onkin vaatinut vähän työstämistä, että aina pitäisi olla ulkomailla tai kaukana kotoa voidakseen kokea jotain hienoa tai upeita reissukokemuksia. Usein riittää, että vaikkapa jonnekin missä ei ole ennen käynyt ja mun kohdalla myös se, että aurinko pilkottelee jostain pilvien takaa ja että autoradio soittaa lempimusiikkia.

Saavuimme Jyväskylään ja pistettiin auto parkkiin ja lähdettiin päivän rientoihin. Ohjelmassa oli vaikka mitä mukavaa ja piti oikein vähän miettiä minne mennä ensin ja minne sitten, että ehtii kaiken mukavan ja kivan.

Lankakauppa Titityyssä sattui olemaan juuri 15-vuotissynttärihulinat. Olihan se kyllä ihana kauppa ja vouuuu mitkä valikoimat kaikkea. Enkä pelkästään minä vaikuttunut kaikesta siitä, vaan myös hellu, joka jopa sanoi, että tullaan tänne toistekin. Titityy sijaitsee Toivolan pihalla, joka on suloinen, vanha pihapiiri, pala puutaloelämää menneisyydestä. Nyt, syyskyisena viikonloppuna pihalla ei ollut ketään, mutta saatoimme kuvitella kepeät kesäpäivät tai tunnelmalliset jouluajan hetket sinne ihmisineen ja musiikkeineen.

Titityystä mukaan lähti monta vyyhtiä lankaa, oikeankokoisia puikkoja ja valtavan hyvä mieli ihanasta asiakaspalvelusta. Me tullaan taas!

Samassa rakennuksessa sijaitsee myös Valkoinen puu, jossa nautimme lounaan ja kakkukahvit. Oli valtavan hyvää ja kun mainitsin paikasta stooreissa, sain useammalta paikalliselta ihmiseltä viestin, että miten he eivät ole tienneet paikan olemassaolosta aiemmin, että sinne on päästävä. No hei, suosittelen.

Tässä portilla meillä oli hauska kohtaaminen, kun pyysin ohi kulkevalta naiselta voisiko hän ottaa kuvan minusta ja hellusta. Hän otti ja kertoi olevansa myös mun seuraaja. Terkkuja sinne!

Kipaisimme myös Harjun paperissa ostoksilla, tietysti, minähän rakastan paperikauppoja! Vihkoja ei voi koskaan olla liikaa, se vois olla mun mottoni elämään. Siellä kävi myös hauska juttu, kun hellu oli maksamassa magneettia, vähän kuin yllärinä mulle, mutta satuin kurkkaamaan olkansa yli juuri samalla hetkellä ja näin, että magneetti oli täysin samanlainen, jonka olin juuri edellisenä päivänä vienyt mökille. Vaihdettiin se sitten erilaiseen.

Toivolan pihalta matkamme jatkui kohti keskustaa, jossa piipahdettiin Koto Designmarketissa. Sieltä löytyy valtava määrä kotimaisia merkkejä ja heidän tuotteitaan. Pääkohde keskustassa oli kuitenkin Suomen Käsityön Museo. Siihen nähden, että miellän itseni käsityöihmiseksi, en ollut edes tiennyt tuollaisen museon olemassaolosta saatika käynyt siellä koskaan! Ja mielenkiintoinen museo on ihan kenelle tahansa kaikenlaisista asioista kiinnostuneelle ihmiselle. Juuri nyt siellä oli meneillään Vihreää väriä -näyttely, joka kertoo värjäämisestä ja sen ekologiasta, historiasta ja trendeistä. Tosi mielenkiintoinen ja innosti taas itseäkin. Mullahan on tosiaan karkkivärit odottamassa Mustikkalassa kässäboksissa ja luonto tulvii värimahdollisuuksia.

Iltapäiväkahveille pääsimme upeaan näköalaravintolaan Vesilinnaan Harjulle. Ja voi vitsit oli valtavan kaunista siellä Harjulla muutenkin! Ja mitkä näköalat tornista kun kuikuili kauas kaupunkiin ja sen laitamille. Neron portaat ja kukkaset sen laidoilla olivat ihanat! Siinä ihastellessa mulle kävi myös sillälailla köpelösti, että unohdin kameran autoon ja muistin koko asian vasta takaisin palatessamme, kun piti jatkaa jo matkaa eli sieltä ei oo nyt yhtään kuvaa.

Tulevana viikonloppuna Jyväskylässä Valon kaupunki -tapahtuma ja mua jopa vähän harmittaa ettei olla kaupungissa nyt, koska rakastan valotapahtumia! Melkää kaikki ketkä ootte kulmilla ettekä ole vielä käynyt.

Meidän matkamme jatkui kaupungin sykkeestä hitusen etelämpään. Saimme vinkin, että kannattaa pysähtyä Korpilahdella, Keski-Suomen toisessa Unesco-kohteessa Oravivuorella, jossa on Struven ketjun kolmiomittaustorni. Mä tykkään lukea kaikki info- ja opastaulut (mielelläni vielä ääneen instastooreihin!) ja tää kaikki mittaushomma oli mulle ihan uutta tietoa. Ja polku kiva ja inspiroiva. Kuvasin nimittäin siellä omasta mielestäni superhauskan sienivideonkin, jonne pääset tästä.

Se toinen Unesco-kohde on muuten Petäjäveden vanha kirkko, jossa pistäydyttiin kesälomamatkalla sattumalta ja se oli upea!

Pienen patikoinnin jälkeen matka jatkui maalaismaisemissa kohti Himosta. Sillä tavalla jännä, että vaikka olen asunut eteläisessä Suomessa pian kaksi vuosikymmentä ja rakastan lumilautailua, en ole koskaan käynyt laskemassa Himoksella. Enkä missään tapahtumissakaan, joita Himoksella kuitenkin paljon järjestetään. Sattui just sellainen viikonloppu ettei ollut mitään tapahtumia, joten tunnelma oli melko rauhallinen ja seesteishkö. Majoituimme Villa Vallaton -mökkiin, joka oli kolmikerroksinen (eli hyvin mahduttiin) ja meitä odotti vielä lämmin ulkoporeamme valoineen kaikkineen siellä illallisen jälkeen. Teki kuulkaas hyvää, kun oli pitkä päivä takana.

Sunnuntaille oli ehkä yllättävin ohjelmanumero. Sillä tavalla yllättävä, että en odottanut mitenkään erityisen riemuissaan E-Fatbike-ajelua, mutta tykkäsin siitä ihan hulluna! Musta on aina kiva kokeilla uusia juttuja ja harvoin sanon mahdollisuudelle testata jotain “ei”, ja usein käy myös niin, että en ole myöskään kuvitellut etukäteen ollenkaan tykkäänkö siitä tai enkö. Nyt kävi lähestulkoon samalla tavalla kuin silloin, kun ensimmäisen kerran snorklasin Filippiineillä: olin ajatellut, että se nyt on semmosta lillumista vedessä ja katsellaan kaloja, mutta kun ensimmäisen kerran laskin pääni pinnan alle, nostin tai ennemminkin riuhtaisin pääni takaisin pinnalle samantien ja huusin, että MIKSEI KUKAAN OO KERTONU ETTÄ TUOLLA ON NOIN KAUNISTA JA IHANAA!

Nyt kävi vähän samalla tavalla, en ollut koskaan aiemmin ajanut sähköavusteisella pyörällä ja fatbikeajelelutkin vain paratiisisaarella meriveden ruostuttamalla pyörällä. Tykkään mennä lujaa (toki rajojeni mukaan että ei heti täysillä, jos ei ole ennen edes kokeillut) ja siitä, että rapa saa roiskua ihan kunnolla, niin vitsit, että olikin kivaa! Meillä oli mukana Himoslomien uutuus, Retkireppu, jossa oli makkaranpaistoon tarvittavan vehkeet päiväretkeä varten. Se oli valtavan kätevä juttu, varsinkin kun olis ehkä harmittanut oman vaaleasävyisen repun kanssa roiskuttaa sitä rapaa. Ihanan huoleton ja hyvä keksintö!

Matkalla pysähdyimme vielä syömään Jämsään Hilpeään Hirveen. Kotimatkalla googlailin E-Fatbike-ajelumahdollisuuksia ympäri Suomen, sillä haluan uudelleen ajelemaan ja vähän pidemmälle lenkille.

Kaikenkaikkiaan tiivistettynä sanoisin viikonlopustamme sen, että menkää uusiin paikkoihin, semmoisille seuduille jotka eivät ole ennestään tuttuja! Viimeisen vuoden aikana olen tutustunut vähän paremmin Kotka-Hamina-seutuun, Nurmekseen ja nyt Keski-Suomeen ja rakastan kaikkia noita paikkoja – enkä olisi välttämättä älynnyt mennä niihin ilman että olis kutsuttu. Kohdattiin tällä(kin) matkalla paljon ihania, hyväsydämisiä ihmisiä, ihasteltiin keskisuomalaisia, komeita, jylhiäkin maisemia ja nukuttiin ja syötiin hyvin. Lisää vinkkejä Jyväskylän seudulle löydät täältä! Kiitos Visit Jyväskylä Region ja te muut kaikki, nähdään taas!

Loppuun vielä heipan heiluttelut reissumme ajalta, moikku!

IHANA PIILO YÖPÖYTÄNÄ

Kaupallinen yhteistyö Hanna Lantto

Mun makuunurkkaus on tänä vuonna muuttunut aivan valtavan ihanaksi. Sänky on saanut helmalakanan, seinä pienen kuvioinnin ja pyöreä Lempi-hylly (Hakolan) on päässyt seinälle. Meillä on pieni koti ja mun sänky on ollut pian vuosikymmenen olohuoneessa tai ehkä ennemmin voisi sanoa, että monitoimihuoneessa, sillä onhan tila samalla myös työtilani. Tuo nurkkaus on niin hyvä ja siinä nukkuu sikeät yöunet, että vain hyvin hyvin harvoin olen kaivannut omaa makuuhuonetta.

Viimeisin käytännöllinen, tärkeä ja erityisesti kaunis lisä on Hanna Lanton suunnittelema Piilo-jakkara, joka toimii sekä yöpöytänä, että varatuolina työpöydän ääressä. Mä muistan ihailleeni jakkaraa jo aikoinaan Habitaressa ja se valittiinkin vuotta 2018 Habitaren kiinnostavimmaksi tuotteeksi. Se on myös palkittu kansainvälisessä A’Design Awardseissa vuonna 2019 pronssilla. Koivupuiset jakkarat valmistetaan piensarjatuotantona Halikossa, Suomessa.

Hannan sanojen mukaan Piiloon kiteytyy ajatus leikkisistä ja värikkäistä (värivalikoimaan kuuluu kuusi eri väriä ja lisää on tulossa), mutta käytännöllisistä kodin tuotteista. Yhdyn täysin näihin sanoihin. Mä ihailen joka ikinen päivä jakkaran kauneutta ja olen iloinen huonekalusta, jolla on monta käyttötarkoitusta.

Jakkaran päällä olevat tavarat saa siirrettyä sen sisään tarvittaessa ja siirrettyä sen istuimeksi pöydän ääreen, joka myös samassa tilassa sijaitsee. Piilo on ihana. Se on myös jykevä ja siro samaan aikaan. Maailmassa on niin paljon huonoja huonekaluja, jotka eivät kestä, mutta tämä ei ole sellainen. Tämä kestää varmasti vuosikymmeniä.

Nyt on ollut musta ihanaa, kun jakkara on ollut käytössä jonkin aikaa ja lapset vievät sen sisälle pieniä aarteita, joista tietävät mun tykkäävän. Piirustuksia ja askarteluita ja sen semmoista.

Mulla olis jakaa teille myös alekoodi Hanna Lanton verkkokauppaan. Koodilla MUITAIHANIA15 saatte 15 prosentin alennuksen kaikista tuotteista tämän viikon ajan (sunnuntaihin 12.9. saakka).

MUSTIKKALAN HUUSSIN UUSI ILME

Tätä projektia olen odottanut ja talvi tuntui valtavan pitkältä, kun en päässyt aloittamaan hommia heti innon ja inspiraation noustua täysille. Silti kevätkin meni ja kesäkuukin ennen kuin raahasin kaikki maalipurkit kaupungista mökille ja pääsin vihdoin hommiin. Tämä oli täysin mun oma juttu ja sain hellulta täysin vapaat kädet tehdä tätä ja juuri niin kreisin tai seesteisen huussin kuin itse vain halusin. Se oli ihanaa.

Halusin tehdä freesauksen mahdollisimman pitkälle niillä materiaaleilla, joita oli ennestään, vähintäänkin maalien puolesta. Varastossa oli monta eri jämäpurkkia pastellisävyisiä maaleja, joten värit määrittyivät pitkälle niiden mukaan. Ulkomaalia oli hailakkaa vaaleanpunaista (Teknoksen sävy T1521) ja sille halusin jonkin kauniin väriparin ja päädyin Teknoksen maalisävyyn nimeltä Hellu. Myönnetään, että nähtyäni nimen ja sen, kuinka kivasti väri mätsäsi vaaleanpunaisen kanssa, en edes harkinnut mitään muuta.

Maalasin milloin kukakin lapsi apunani, valtavassa helteessä ulkoseiniä ja toisinaan taas tuulensuojassa huussin sisäpintoja. Kuuntelin Radio Suomea tai Suvi Auvisen Kaltaista valmistetta äänikirjana. Seinäpintaa oli huussiksi tosi paljon, koska seinälautojen kaikki puolet maalattiin. Olin alunperin suunnitellut tekeväni sisäpuolelle puolipaneelin ja seiniin levytystä, mutta idea tyrehtyi matkan varrella ja aivan hyvä niin. Pelkkä raakapinnalla olevien lautojen maalaaminen teki jo todella hyvää ja raikasti huussin kauniisti. Maalaaminen oli terapeuttista, upposin tunneiksi ihan vain omiin ajatuksiini musiikin tai äänikirjan temmatessa mukaansa.

Kurkataanpas siis huussin sisälle.

Oven sisäpuolen maalasin teinin huoneesta ylijääneellä (Tikkurilan Syreeni, J426) vaaleanlilalla maalilla. Kiinnitin oveen kaksi eri mittaista hakasta eli oven saa kiinni joko kokonaan tai jättäen pienen raon. Oveen on tulossa vielä ulkopuolelle yksi hakanen, jolla huussin oven saa jätettyä kokonaan auki, jolloin asiodessaan saa ihastella järvimaisemaa. Huussi sijaitsee puolessa välissä rinnettä, alapuolella on sauna, joka avautuu järvelle ja yläpuolella päämökki, josta ei näy ollenkaan huussin ovelle, joten oven sepposen selällään pitäminen on erittäin hyvä vaihtoehto häveliäimmille tyypeille, jos vain maiseman ihailut innostaa.

Sisäseinien alapuoli on maalattu lähestulkoon identtisellä värisävyllä ulkomaalin vaaleanpunaisen kanssa. Katto harmahtavalla sävyllä ja koristeltu erilaisin kuvioin. Huussin istuinkotelointi oli aiemmin vaaleansininen (se sävy, jonka kerrotaan perimätiedon mukaan karkoittavan kärpäsiä), sen maalasin persikkaisella beigen sävyllä. Käymälän tuuletusputken pohjustin ensin tartuntapohjamaalilla ja sen jälkeen maalasin samalla sävyllä oven kanssa.

Pöntön kanteen kiinnitin vanerinpalan, jossa on vanha lipastonnuppi. Vessapaperiteline on Ikeasta ja maalattu seinän sävyllä. Sahasin liimapuulevystä hyllyt kumpaankin nurkkaan. Toisella hyllyllä on vessapaperit ja toisella huussin oma pieni kirjasto, jossa taskareita ja muita helposti luettavia ja selattavia kirjoja.

Hussikuivike on kestokassissa vanhassa, jo vähän rikkinäisessä pärekorissa. Sopivaa pientä ja kaunista roskista en löytänyt, joten roskakorin virkaa toimittaa toistaiseksi pieni kannellinen kori. Lattiakin maalattiin vaaleanlilaksi ja siihen löysin maton Ikeasta.

Ostin rautakaupasta verhotangon päihin tarkoitetut metalliset pidikkeet ja harjanvarren ja nikkaroin lehdille oman telineen. Siihen voi tuoda tullessaan uusimman akkarin tai Mökki-lehden.

Kokonaisella tyhjällä seinänpätkällä on kolmen nupin naulakkosysteemi. En muista mistä nämä löysin, olin unohtanut hankkineeni jo, kunnes tulivat vastaan varastoa siivotessa. Vaikka muuten en juurikaan välitä valkoisista asioista, ovat nämä ihanan raikas tuulahdus muuten värikkäässä ympäristössä.

Paras keksintö taitaa kuitenkin löytyä huussin katosta. Sinne sahasin palasen liimapuulevyä, johon sahasin 120 reikää, joihin upotin paristoilla toimivan valosarjan. Paristokotelo on katonrajassa kiinni tukipuussa ja kaikki johdot ovat piilossa levyn yläpuolella. Valosarja oli käytössä huussissa jo viime talvena pujoteltuna kattoon, mutta nyt se heräsi täydellisesti eloon ja voi vitsit en osaa kuvitellakaan miten kauniilta se näyttää talvella.

Huussin ulkopuolella on auringoenergialla toimiva valosarja, joka syttyy aina auringon laskettua.

Tykkään siitä, että myös huussissa on pieni peili. Tämä oli paikkaan juuri sopiva, koska siinä on pieni hylly, johon saa käsidesit tai vaikkapa pienen maljakon, jos joskus tulee vastaan sopiva sellainen.

Huussissa oli ennestään vanha, itse tehty luuta, josta oli iso apu talvipäivinä, kun lunta oli satanut valtavasti. Luudan jätin nurkkaan odottamaan ensi talvea.

Huussin ulkopuolella tärkein asia oli tietysti käsienpesupiste. Siihen sahasin myöskin pyöreän muotoisen hyllyn, jossa on kesäkukka (tietysti!), käsisaippua ja keraaminen vati valumavesille, jonka löysin paikalliselta kirpputorilta. Seinällä perinteinen vesiastia hanamekanismilla (jonka yläreunaan ehkä vielä teen jonkun taideteoksen) ja koukku pyyhkeelle. Kukan ruukku, kuten myös portailla olevalla kesäkukalla, ovat meidän omista varastoista joutilaina mökille tuodut, mutta niissä toistuu kivasti huussin oven ikkunaruudun kanssa sama neliskanttinen muoto. Muuten maalausjäljet ja hyllyjen pehmeä muotokieli muistuttaa musta ihanasti järven liplatusta tai Mustikkalan seutujen pinnanmuotoja kallioineen ja jyrkänteineen.

Ovessa oli aiemmin ainoastaan pyöräytettävä puinen lukitussysteemi, joka toimii hyvin eli sen halusin jättää, mutta ovenkahva puuttui kokonaan. Tämän saunan ovenkahvaksi nimetyn version löysin jostain rautakaupasta ja nappasin mukaani, se on oveen täydellinen.

Itse huussi tuli valmiiksi jo, mutta jotain tekemistä jäi vielä odottamaan. Uudet portaat ja minikuisti. Esittelen ne sitten, kun niiden aika on. Siihen saakka mennään näillä vanhoilla ja vähän vaarallisilla (irtoporras keikkaa ellei kukka ole pitämässä tasapainoa) ja sopivasti sotketuilla, etteivät jää siihen ikuisiksi ajoiksi.

Jos kuulee, että joku on maalannut huussinsa keskellä metsää vaaleanpunasävyiseksi, se saattaa kuulostaa siltä, että no ohhoh, sehän varmasti pompsahtaa ympäristöstä räikeästi esille. Olen silti sitä mieltä, että Mustikkalan huussi järveltäkin katsottuna sulautuu jopa paremmin metsään, kuin perinteisenä punamaali-valko-versiona, jollainen se aiemmin oli (eikä sopinut silloin yhtään yhteen mökkien värimaailman kanssa muuten). Siinähän vaihtuvat värisävyt kuten männyn rungossa ja hailakka vaaleanpunainen ja persikahtava sävy ovat kauniin maanläheiset vaikka suloisen pastelliset värit ovatkin.

Illan tullen elokuun pimeissä illoissa huussin ulkopuolella mäntyjen väliin kiinnitetty valoketju syttyy ja en voi muuta kuin ihastella aikaansaannostani. Suloisen söpöä, pikkiriikkisen kreisiä (jokainen päättäköön miltä osin) ja hyvin käytännöllistä huussituunausta. Siitä tuli ihana ja just itse niin sanon.

MUSTIKKALAN SAUNAKAMARI

Terveisiä Mustikkalan saunakamarista ja kuistilta. Ensimmäistä mökkikesää vietetään ja tämä on kuin ihanaa unta. Kaikki on vielä niin uutta ja vaikka talvella olikin löytynyt pikkuhiljaa omat tapamme toimia ja olla, ne muuttuivat kokonaan kun kesä pyrskähti paikalle. Ensimmäisen kerran mökille tullessamme, kun lumet olivat sulaneet, tuntui kuin oltaisiin oikeasti jossain ihan uudessa paikassa. Yhtäkkiä niin vehreää ja lämmintä. Tuntui, kun polutkin kulkisivat eri paikassa kuin talvella.

Talvella saunarakennus oli tärkeä tietysti peseytymisen kannalta ja siinä, että oli lämpimähkö paikka (pidettiin patterit pääosin matalalla peruslämmöllä koko talven), jossa riisua vaatteet ja kuivatella saunan jälkeen. Juuri muuhun emme saunakamaria käyttäneet. Nyt sen merkitys on jo paljon enemmän. Siellä voi helposti yöpyä lapset kavereineen, heillä on aivan oma paikka missä olla ja se on tosi kiva, että sellaiseen on mahdollisuus. Ja vieraat on mukava majoittaa ihan omaan rakennukseen. Ei sillä, että vielä meille ei ole tullut sellaisia vieraita, jotka siellä olisivat yöpyneet, vaan aina ovat nukkuneet vintillä. Saunan jälkeen auringon laskiessa valo on kamarissa upea ja jos sääsket ulkona ärsyttävät voi saunajuomat juoda kamarin puolella ja istuskella huitelematta. Mulla on saunan pikkuisessa hyllyssä kosmetiikkaa ja se on mun luksushetkeni. Lempijuttujani mökillä on ehdottomasti se, että saunan jälkeen ja iltaisin hoidan ihoani rauhassa ja nautiskellen ja siihen lempipaikka on saunan oma pieni kamari.

Saunakamarin sisustus on oikeastaan vain tapahtunut, sitä ei olla kauheasti suunniteltu. Se saa elää sen mukaan, kun löytyy sopivampia kalusteita ja tarpeet tajutaan ja toteutetaan. Tässä kuitenkin kesäkuinen saunakamarimme kuisteineen teille kuvina, olkaat hyvät. 

Saunalta on kaunis näkymä järvelle ja siihen paistaa ihanasti aurinko iltapäivästä auringonlaskuun saakka. Innostuin perennoista aivan yllättäen ja perennatarhalla käydessäni hullaannuin niin, että ostin kolmea sorttia myös saunan edustalle vaikkei se ollut aikeissa vielä tälle kesälle. Perennapenkissä on hopeatäpläpeippiä, kaulanauhusta ja tarhakalliokieloa ja se on reunustettu oman tontin kivillä, joita onneksi riittää kallioisella tontilla.

Kuistilla on tori.fi:stä ostettu matto, isompi korituoli Facebookin Kallio kierrättää -ryhmästä ilmaiseksi, pienempi korituoli ystävän kirppiskasasta, iso puinen pöytä ostettiin mökin myyjiltä. Isomman korituolin maalasin itse kalustemaalilla persikan sävyiseksi. Ruukut ja lyhty ovat omista kaapeistamme kotoa, pienet rasiat mökin läheiseltä kirpputorilta, tyynyt Ikeasta ja simpukka-amppelit ihan vaan Prismasta.

En kauheasti stailannut näitä kuvia varten, ilahduin vain niin kovin ihanasta ilta-auringosta, mutta koneen näytöltä katsellessa näkyy paljon selkeämmin kaikki pieni sekasotku. Tässä tapauksessa puhun ryppyisestä päiväpeitosta. Sen ostin tori.fi:sta ja hain sen Käpylästä aivan ihanasta puutalosta. Se olikin aivan parasta mökinlaittopuuhissa viime syksynä, että tuli käytyä niin monenlaisissa paikoissa ostoksilla, kun ostettavaa oli kerralla melko paljon.

Kamarin levitettävä sohvasänky on Ikean Tarva-mallistoa ja myös tori.fi-löytö parilla kympillä. Se oli purettu niin raivolla palasiksi, että sen kasaaminen oli tylsää ja vei paljon aikaa, mutta mikä parasta, se on todella hyvä sänky tuossa kohtaa. Yöpöytä on löytö taloyhtiömme roskalavalta ja se on saanut mielettömän muodonmuutoksen. Se oli aiemmin ruskeaksi maalattu ja siinä oli keinolehmännahkakoristeet, nyt se on kuorrutettu muitaihaniamaisuudella. Valaisin on Tuulia Designin kanssa yhteistyönä tehty makrameelampunvarjostin. Tykkään kun kattovalaisin on siirretty roikkumaan yöpöydän päälle.

Takan vierustalla on mun joskus vuosia sitten ostama pieni rottinkihylly, joka on myös maalattu persikkaiseksi aikoinaan. Hyllyssä on kertakäyttöastioita, villasukkia ja peflettejä. Saunakamarissa ei tarvitse kauheasti oikeastaan mitään, mutta kuitenkin tarvetta erilaisille asioille on. Kertikset ovat käteviä, jos vaikka paistetaan makkaraa nuotiolla ja tarvitsee jotain astiaa eikä jaksa kipaista päämökille. Villasukkia nyt saattaa tarvita koska vaan, kuka vaan! Kertakäyttöisiä peflettejä on, jos joku vieras joskus vaikka haluaa sellaisen käyttöönsä.

Heti oven pielessä on lemppari ja ensimmäinen juttu. jonka mökille tuunasin. Torista bongaamani valkoinen maalaisromanttinen hylly, jota uumoilin jonkun lapsen sängyn viereen yöpöytämäiseksi hyllyksi kunhan vaina maalaisin sen. Hain sen kirpsakassa syyssateessa pyörällä Pasilasta ja se oli aivan liian iso raahattavaksi pyörällä. No, eihän siitä semmoista hyllyä tullut mitä mietin, vaan upea, ihana vaaleanliila naulakko. Lisäsin taustaksi vaneria ja kaikenlaisia koukkuja, joita kotoani löysin. Tuo huutaa hyllylle jotain kauniita pikkumaljakoita, joissa on vaihtelevia metsän kukkaksia ja oksia ja ne se sinne joskus saa, kun sellaisia löydän. Seinällä on kesähattukokoelma (toinen oli kuvaajalla päässä) ja hieno Helsinki-printtitaulu muistuttamassa, että missäs se koti oikeastaan meikäläisellä onkaan. Hehe.

Enitenhän saunamakarin lattialla on pyyhkeitä, kun innokkaat uimarit ja saunojat, pääasiassa lapset, sinne niitä jättävät. Mutta pyyhemyttyjen kaveriksi löysin sinne maton ihan kuulkaan omasta varastosta. Vanha matto, joka vuosikausia on odotellut kassissa pesulakäyntiä ja pääsi kuin pääsikin pesuun Mustikkalan saunaan ja kuistille ja kuivumaan saunan jälkilämpöihin ja loppujen lopuksi lattialle käyttöön.

Kamarin isolla seinällä on toistaiseksi hyödynnetty vanhoja naulojen paikkoja (edelliset omistajat ovat todellakin käyttäneet ISOJA nauloja ja paljon) ja ruuveja seinällä ja taulut ja muut ovat vähän sinnepäin olevilla paikoilla ja vähän sekalaisesti muutenkin, mutta ei se haittaa. Sinne päätyy vielä jotain täydellisen ihania juttuja, kun tulee vastaan. Tykkään pikkuisesta peilistä ja sen ympärillä olevista omista minitaideteoksistani sekä rottinkisesta kaarihyllyköstä. Seinälamppu on kiva valonlähde. Pöydällä on ristikkolehtiä, keskeneräinen kudin ja vanha iltapäivälehti. Tietysti. Tuoli on sekin torista ostettu ikealainen, jolla talja lämmittämässä etätyöläisen pyllyä, kun saa tehdä töitä saunakamaritoimistostaan järvenrantamaisemissa.

Takaseinällä on vanhojen asukkaiden jättämä arkkusänky, jossa on roimasti säilytystilaa. Niinkin paljon, että muistin tätä kirjoittaessani, että siellähän taitaa olla heidän jättämä kumivene myöskin. Kannattaa se muistaa ottaa kesän aikana käyttöön. Sängyn päällä on tietysti patja ja mun vanha päiväpeitto.

Sellaiset saunakamariterveiset tällä kertaa! <3 Ihanaa kesäkuuta kaikille!

TIPURIDDARI TULPPAANEILLA

Mulla on tapana ostaa kivoja lankoja silloin, kun niitä tulee vastaan. Toisinaan kyselläänkin, että mistä lankani hankin ja ikinä en oikein osaa sanoa tarkkaan, koska mulla on luonnollisesti ihan hyvät varastot vuosien varrelta ja ostan tosiaan aina, kun vastaan jotain kivaa tulee.

Joskus syksyllä ostin hetken mielijohteesta keltaista pörröalpakkaa. En muista enää tarkalleen, oliko se Børstet Alpacaa vai jotain muuta (veikkaan, että oli!), mutta vastaavaa ainakin. Neuloin melkein valmiiksi lyhyen, leveän neuleen ja totesin, että helman kirjoneulekuvio ei ole ollenkaan hyvä. Myttäsin neuleen lankalaatikkoon odottelemaan parempia aikoja.

Muutama viikko sitten innostuin ajatuksesta, että neuloisin itselleni Riddarin ja muutama ajatus eteenpäin tuli idea, että käyttäisin siihen ne keltaiset langat! Hain pari lisäkerää muita värejä ja aloin hommiin. Syynä oikeastaan se, että olen ymmärtänyt islantilaisvillalankojen olevan vähissä kaikkialta nyt.

Päätin jo heti alkumetreillä, että pysyn ohjeen mukana pääpiirteittäin, mutta jos ei mene ihan justiinsa, niin älkööt sitten. Tätä neuletta ei kukaan tule arvioimaan. Se on mulla muutenkin käsitöitä tehdessä takaraivossa, että tämä ei ole käsityönopettajan arvostelemana missään vaiheessa. Siinä ajatuksessa kyllä harmittaa myös se, että en mä haluaisi ajatellakaan niin, että opettajat aina vain syynäisivät virheitä. Mieluummin niin, että saisi kivaa palautetta siitä, että on tehnyt jotain omannäköistä ja käyttänyt aikaansa niinkin tärkeään tekemiseen, kuin neulomiseen. Se on aina kympin arvoinen juttu se.

Tyttäreni kysyi neuleen loppuvaiheilla, kun olin useampaan kertaan purkanut ja neulonut uudelleen erinäisiä kohtia, että etkö sä äiti suunnittele ollenkaan? Hupsista, no en! En aina. On jotenkin vapauttavaa antaa mennä ja antaa itselleen myös luvan purkaa jos niikseen käy ja kokeilla jotain muuta. Aina musta ei todellakaan ole siihen, mutta tässä neuleessa kyllä.

Eli suunnitelmaa ei ollut. Pilvenreunakuvio eli piparireuna on kuvio, joka sykähdyttää mua edelleen. Siitä asti, kun se villasukkiini tuli, on se ollut mun tavaramerkkini ja sellaisena pysyy. Pylpyröitä eli mykylöitä halusin neuloa myös. Ja myönnettäköön, että lisäsin teille tuohon linkin niiden tekemiseen, mutta itse olen tehnyt ne omalla tavallani ilman ohjeen katsomista etukäteen tai koskaan. Melko samalta näyttää.

Pikkupilkut miehustassa ja hihoissa ovat aina ihana, söpö lisä. Kaarrokkeeseen keksin tehdä tulppaaneja, koska törmäsin ohjeeseen, jossa sellaiset olivat ja ne näyttivät upeilta. Mä olen aina rakastanut 80- ja 90-lukujen tyyliä ja oon niin onnessani, kun sitä kaikkea on koko ajan enemmän ja enemmän ympärillä freesissä 2020-luvun muodossa. Ehkäpä tää neulekin on jotain sellaista. Musta siinä on hienosti yhdistetty pohjoismaalaisia neuletyylejä, mun omaa muitaihaniamaisuutta ja menneitä vuosikymmeniä. Sekä ihanasti värejä, pintaneuletta ja kirjontaa.

Toivon, että pääsen seuraavaksi tekemään jollekin lapselleni neuletta. He eivöt luonnollisestikaan ole erityisen innostuneita, koska elämässä on aina itsestäänselvyytenä äidin lankakeriä kaikkialla. Tiedättehän! Suutarin lapset jne.

Tiputulppaririddarin leffa-, sarja- ja soittolistalla olivat: Serpent-sarja Netflixistä, Hehku – naisten aitoja fantasioita Suplasta, Iisan Amelia-albumi ja elokuvina ihan vaan klassikot Levottomat ja Cocktail.