MINILOMA PARIISISSA - TYTTÄREN KYMMENVUOTINEN HAAVE TOTEUTUI

Aloitetaan ihan sieltä mistä kaikki sai alkunsa. Tampereen yliopistollisen keskussairaalan synnytysosastolta vuonna 2007. Minusta oli juuri tullut äiti. Vauvan ollessa kolme päivää vanha, saimme luvan lähteä sairaalasta kotiin. Hoitaja huikkasi vielä lähtiessämme, että ottakaa aulasta mukaanne tuotekassi, siellä on vaippanäytteitä ja sen sellaista. Nappasin kassin. Matka kotiin oli mieletön. Kyydissä maailman ihanin pieni tyttönen ja yhtäkkiä meidän vanhempien vastuulla kolme ja puoli kiloa kultaa. Muistan myös sen tuotekassin. Kotona tutkin sisällön ja sieltä löytyi vaippojen lisäksi kirja. Se oli tyttäreni ensimmäinen kirja. Kirjoitin tiedon myös sisäkanteen. Kirjan nimi oli Aristokatit – Marie karkuteillä.

Kirjasta tuli yksi tyttäreni lempikirjosta. Aristokatit sijoittuvat Pariisiin, joten ihmekös tuo. En tosin muista yhtään kirjan juonta, mutta ehkei sillä niin väliäkään. Itsekin kyllä tykkäsin jo pelkästään Disney-kirjojen kissojen ulkomuodosta lapsena niin paljon, että ymmärsin tytärtäni täysin. Asuimme tuohon aikaan Tampereella ja kävimme toisinaan ajelulla Kangasalla Marjanmäen pajutilalla (ei enää toiminnassa). Siellä oli ihanassa maalaismiljöössä kotieläimiä, lahjatavaramyymälä ja kahvila, puutarhakalusteita, pajuista tehtyjä koristeita, suuriakin. Satumainen, ihana tunnelma. Parkkipaikan reunalla oli muutaman metrin korkuinen pajusta tehty Eiffel-torni. Muistan erään kerran, kun tyttö oli ehkä parivuotias, kun hän autossa totesi, että haluaa nähdä Eiffel-tornin. Vastasin siihen, että mennään joskus katsomaan sitä ihan oikeaa Eiffel-tornia. Tytär kummissaan takapenkiltä vastasi siihen, että mutta minä olen äiti nähnyt sen jo, sehän on tuossa.

Tuota hauskaa keskustelua on muisteltu monet kerrat. On mietitty sitä, kuinka lapset ovat niin onnellisia pienestä, tyytyväisiä olemassa olevaan, eivätkä tarvitse kuuta taivaalta ollakseen iloisia ja riemuissaan. Heille riittää se, että näkee sen lapsen silmissä valtavan kokoisen pajuisen tornin eikä kotoakaan tarvitse lähteä kovin kauas. Lupaus matkasta oli silti tehty. Viisivuotiaana hän piirsi upean Eiffel-torni-piirustuksen ja painoimme jopa t-paitoja tuolla kuvalla. Ensin oli puhe, että mennään matkalle ennenkuin hän menee kouluun. Ei menty. Sitten lupasin, että kymmenvuotislahjaksi. Ei menty silloinkaan. Aina oli joku elämän myllerrys meneillään, eikä reissuun ollut mahdollisuutta. Talvella tänä vuonna kuitenkin kävi niin, että vastaan tuli hyvänhintaiset tarjouslennot, ne napsautettiin ostoskoriin, sekä hotellivaraus samantien ja perään viikkokausien salaisuuden pitäminen. Vasta syntymäpäivänään tyttö sai lahjan minulta, hellultani ja kaikilta meidän lapsiltamme: vihdoin, matkan Pariisiin kahden äitinsä kanssa. Olihan kuulkaas onnellinen neitokainen!

Mua jännitti matka vähän etukäteen. En ole aiemmin mennyt mihinkään kauemmas lapsen kanssa kaksin, eikä nyt muutenkaan reissata kovin usein, niin aina vähän jännittää. Ja se on aivan normaalia. On ihanaa, jos on aivan selvät sävelet mitä tapahtuu seuraavaksi, siksi varmaan ihmiset lähtevät pakettimatkoillekin, kun ei tarvitse ajatella eikä varsinkaan jännittää osaako jotain tai mitään niissä uusissa tilanteissa. Toisaalta taas on niin mahtavaa kokea niitä onnistumisen tunteita, kun tajuaakin mistä se junalippu ostetaan ja minne mennä odottamaan junaa ja löytää joku tietty paikka, jota on etsinyt. Silloin mulle tulee aina fiilis, että olisin niin viihdyttävää seurattavaa Amazing Racessa, koska selviydyn kyllä, vaikka olisin vähän ulalla, kysyn helposti apua, en nolostele turistiuttani, nauran omille kommelluksilleni ja yleensä vaan pyörin ympyrää jossain kyltin alla, että mihin ihmeeseen tästä siis täytyy mennä ja kyltissä lukisi juuri se tärkeä tieto.

Meillä oli aivan ihana reissu. Pyysin Pariisi-vinkkejä etukäteen, että jos sattuisi käymään niin, ettemme itse keksisi minne mennä. Sain loistavia vinkkejä, onhan Pariisi matkakohteena sellainen, että hyvin moni on siellä käynyt. Tärkein kohde oli silti se Eiffel-torni. Vihdoin toteutuisi se unelma, josta lapsi oli haaveillut KYMMENEN vuotta. Ja tytär saisi päättää kaikista kohteista minne mentäisiin.

Tiistai-aamuna heräsimme hotellilla aikaisin ja valmistauduimme päivään. Hypättiin metroon ja pääsimme tornin kulmille ja voi vitsit sitä hetkeä, kun nähtiin talojen takana nouseva valtaisa näky. Kumpikin olimme yhteen ääneen, että wouuuuu, se on iso. Tykkään tosi paljon siitä tunteesta, mikä tulee, kun näkee jotain tosi hienoa, suurta ja yllätyksellistä ensimmäistä kertaa. Saman kohteen kanssa se ei voi tuntua siltä kuin kerran, mutta onneksi sellaisia tilanteita ja hetkiä ja paikkoja tulee vastaan toisinaan. Samalla tajusin myös sen, että nyt ihan oikeasti lapsen unelma toteutuu. Tunsin sen tosi isosti. Tässä maailmassa, jossa asiat on saatava melko usein heti ja nyt ja malttamattomuus saattaa olla sietämätöntä, on kymmenen vuoden odotus ja haaveen toteutuminen mieletöntä.

Olimme ajoissa paikalla. joten jonot torniin olivat kohtuulliset. Jonotuksia on useissa vaiheissa: ensin turvaturkastus, että pääsee alueelle, sen jälkeen lippujono ja sitten vielä jonot hisseille tai portaikkoon. Erilaisia lippupaketteja voi ostaa netistä etukäteen, mutta me valitsimme liput, jolla kävellään portaita pitkin ykköstason kautta kakkostasolle ja siitä vielä hissillä huipulle ja niitä sai vain tiskiltä. Mun mielestä mikään muu vaihtoehto ei tulee kuuloonkaan kuin portaita pitkin nouseminen. Eihän hissi tunnu miltään. Tai ehkä paukkuu vähän korvissa, mutta muuten, ei ei ei, kyllä täytyy tehdä töitä sen eteen, että pääsee ihailemaan näkymää ja matkalla portaikossa voi ihmetellä, että sellainenkin torni on joskus suunniteltu ja rakennettu ja siinä se seisoo. Me kuljemme kotiimme aina 73 porrasta monta kertaa päivässä, joten ei me (minä siis, tyttöhän pomppi portaita ylöspäin tuosta vaan!) ihan kauhean paljon edes hengästytty.

Tyttäreni rakastaa piirtämistä. Hänellä oli mukanaan tietysti luonnosvihko ja kynä. Niinpä me pysähdyttiin sekä ykkös-, että kakkostasanteelle piirtämään. Tai siis hän piirsi. Minä otin kuvia, tarkkailin ihmisiä, ihastelin maisemia ja tietty vähän selailin ankeasti kännykkää. Voi sitä keskittymikykyä, intoa ja onnea mitä se piirtäminen saa aikaan. Aika monta keskusteluakin kävin ohikulkevien ihmisten kanssa, ihastelua riitti. Toiset ottavat kännykkäkameroillaan kuvia eivätkä silloin keskity näkemäänsä, vaan pyrkivät saamaan mahdollisimman hienon kuvan, kun toiset taas tarkkailevat näkymäänsä millintarkasti ja piirtävät sen paperille, siinä näkee aika paljon enemmän. Tahtoisin aika monta ripausta tyttäreni keskittymiskykyä ja tuota piirtämisen taikaa – on minussakin se, mutta ehkä se on juuri nyt jossain lepotilassa eikä kovin aktiivinen. Piirtämistä jatkui matkan aikana myös monessa muussa paikassa: lentokentällä ja -koneessa, Eiffel-tornin juurella, hotellihuoneen sängyllä, josta avautui kovin ranskalainen näkymä parvekkeelle sekä Pompidou-keskus aukiolta katsottuna. Meillä ei kummallakaan tainnut olla mitään ennakko-odotuksia, hyvin avoimin mielin vaan mentiin kokemaan yksi maailman isoimmista nähtävyyksistä. Kumpaankin kolahti, minuun varmasti eniten lapsen haaveen toteutumisen kautta.

Eiffel-tornin jälkeen kävelimme Seinen rantaa pitkin seuraavana kohteenamme Louvren alue. Kierreltiin puistoissa, syötiin jäätelöä, haettiin eväät ja syötiin puistonpenkillä, mietittiin joskos sittenkin mentäisiin katsomaan Mona Lisa (ei menty), otettiin hauskoja valokuvia, käytiin kurkkimassa palanutta Notre-Damea, todettiin ettei aamulla ostetut päivän metroliput toimineet, päätettiin kävellä hotellille. Kreisisti ilman karttaa. Onneksi, sillä Le Marais oli ihanaa aluetta kuljeskella. Olen myös ylpeä suuntavaistostani, sillä vaikka muutamia ylimääräisä kiekkoja saatettiin tehdä, niin silti osasin suunnistaa hotellillemme Rue Charlotille ilman karttaa. Hotellivalintani helmikuussa oli nopea. En oo yhtään sen sorttinen matkan suunnittelija, että vertailisin ja tutkailisin muiden suosituksia kymmentä minuuttia kauempaa. Kuuntelen kyllä samanhenkisten ihmisten suositukset, mutta päätöksen teen kuitenkin itse ja nopeasti. Hotellivalinta oli mitä mainioin, sillä huoneemme oli tietysti vaaleanpuna-koralli-seinäinen eli meille täys kymppi.

Jatkoimme pienen lekottelutauon jälkeen vielä iltakävelylle ja kävimme katsastamassa upean Sacré-Couer-kirkon ja maisemat sieltä sekä vielä Riemukaarenkin. Voin kertoa, että sen reissun jälkeen oltiin niiin poikki. Totaalisen poikki. Käveltiin 26 000 askelta, huristeltiin metrolla monenmonta väliä ja kahdesti väärään suuntaankin, testattiin sähköpotkulautaakin. 

Tytär sanoi päivän aikana kaksi lausetta, jotka tulen painamaan syvälle sydämen sopukoihin ja jotka iskivät äitiyteeni täysillä. Käveltiin käsi kädessä Champs-Élyséesllä, kun tyttö sanoi, että aivan kuin olis parhaan kaverin kanssa täällä, kun on niin hauskaa yhdessä. Illan päätteeksi, auringon jo laskettua ja odottelessamme suojatien ääressä hän sanoi, että tää on ollut mun elämäni paras päivä. Voi että, niinpä. Mustakin tuntui ihan samalta. Toki olo oli ja on aina äidillinen ja huolehtivainen, mutta vähän sellainen hömpsähtänyt ja kaikki-ei-oo-niin-justiisa-meininki. Aivan parasta. Olen niin onnellinen ja kiitollinen, että tämä matka toteutui ja ei haittaa yhtään, vaikka se oli lyhyt reissu, sillä oli sitä ainakin kypsytelty ja toteutus oli täydellinen. 

Keskiviikkona kävimme vielä Pompidoussa katselemassa taideteoksia ja itse rakennusta, sekä tietysti piirtämässä. Ostettiin viimeiset tuliaiset ja tytät myös kirjakaupasta ranskankielisen Soturikissat-kirjan ja oli siitä niin onnellinen, että pompahteli vain pitkin Pariisin katuja. Iltapäivästä tuntui jo, että osataan kulkea melkein ilman metrokarttaa (no ei oikeesti, mutta itsevarmuus kasvoi!) ja matkan tehokkuuden takia oli ihan kiva jo lähteä kotia kohti, mutta aivan hyvin oltaisiin voitu jäädä pidemmäksikin aikaa. Siinä tapauksessa tietysti olis ehtinyt paljon muutakin, eikä vain pintapuolisia raapaisuja klassikkokohteista. Ehkäpä tästä tulee meille paikka, jonne mennään aina uudelleen ja uudelleen. Mulla soi lähes koko matkan ajan päässä Améliesta tutut musiikit. Tuntuikin välillä vähän améliemaiselta, kun kuvasin tytöstä instastooriin pätkiä, joissa musiikki soi taustalla ja hän vain piirsi maailman ihanimmin. <3

Seuraava äiti-lapsi-matka on ekaluokkalaisen kanssa, katsotaan nyt milloin ja minne. Hän on toivonut pitkään pääsevänsä Tokioon, eli vähän kääk-fiilis sen suhteen, sinne ei ihan näin nopeaa matkaa tehdäkään. Nuorimmainen taas ilmoitti eilen, että hänen toiveensa on mennä mun kans Tanskaan. Siellä pötköteltäisiin sängyllä, nukuttais päiväunet, kylvettäisiin kylpyammeessa jossa on vettä (!) ja leikittäis lentokoneessa. Se on helpompi toive toteuttaa. Tämä matka oli niin ihana, että ehdottomast haluan joskus toteuttaa samanmoiset myös poikien kanssa. Samaan aikaan, kun me matkattiin, saivat myös pojat viettää spesiaaliaikaa kivassa seurassa kumpikin tahoillaan ja saivat taas ihan eri tavalla huomiota, kun porukka oli toisenlainen kuin yleensä. 

Nämä kaksi viimeistä kuvaa ovat ihania. Nuin me siellä oltiin. Ja käsi kädessä. Täydellistä, mun pikkuinen tyttö ja jo niin iso, teini-ikäinen. Tämä matka tuli täydelliseen aikaan, tässä keväässä ja maailmankaikkeuden ajassa ja meidän elämässämme. Kiitos rakas Miela-Ruusa! <3

ps. Kuinka monesta kuvasta bongasit myrssimuuriaisen eli tuon kymmenvuotiashaaveensa toteuttaneen tyttäreni? Näitä kuvia otettaessamme vitsailtiin, että voitaisiin pitää semmoinen kisa, koska oli niin monta kuvaa, joissa hän oli vain vähän näkyvillä tai kuikki jostain kulman takaa? <3