TEIKSÄÄ ÄITI TAAS KAKUN, JOTA EI VOI SYÖDÄ?

No, tein tietysti.

Järjestelin keittiötä uuden vuoden kunniaksi ihan kunnolla. Vaihdoin kuivaruokakaapin ja isomman astiakaapin sisältöjen paikkoja. Sen aika oli, koska nyt kaikki lapset ovat sen ikäisiä, että voivat itse ottaa kaapista astiat ja kattaa pöydän tai tehdä itselleen välipalaa, joten on helpompaa, että astiat ovat sopivalla korkeudella ja entinen ruokakaappimme toteutti tämän tarpeen. Jokainen perheemme jäsen on ollut iloissaan muutoksesta.

Ruokakaappia siivotessa vastaan tuli monta kuivahtanutta pussin pohjalle unohtunutta vaahtokarkkia, ärsyttävästi pehmenneitä ruisnaksuja, päiväysvanhoja kookoshiutaleita ja joskus jossain kuvauksissa käytettyjä sokeriruusukkeita. Sehän tarkoittaa ainoastaan ja vain sitä asiaa, että MÄ SAIN LEIPASTA REKVISIITTAKAKUN. 

Aiemmin, kun olen esitellyt näitä kakkujani täällä blogissa, olen saanut tiukkaakin palautetta siitä, kuinka käytän ruoka-aineita väärin. No, voihan sitä siltäkin kantilta katsoa, mutta koska jokainen näistä aineksista olisi päätynyt joka tapauksessa bioastiaan, käytin ne mielelläni yhteen syömäkelvottomaan kakkuun. Nappasin vielä kakun tekoon mukaan muutaman tikkarin ja pahanmakuisen suklaakarkin herkkulaatikosta, parempi käyttää ne näin kuin vedellä sokerihimoissaan suuhunsa.

Ruualla ei saa leikkiä, sanovat. No, minä sanon, että saapas.

Ettekä arvaa, kuinka mää nautin tällaisten tekemisestä! Ihan hirmuisesti! Näissä kakuissa ei ole mitään tolkkua, kun en mä niitä mihinkään tarvitse (vaikka tälläkin kertaa haaveilin, että saisin toimia rekvisitöörinä jossain ihanassa lastenelokuvassa ja tehdä sinne suloiseen peppipitkätossumaiseen konditoriaan hyllyt notkumaan tällaisia satukakkuja!), mutta tulen niin onnellisesti tehdessäni niitä. Uppoudun oikein kunnon fantasiaflowhun. Olisittepa olleet näkemässä, kun miesystäväni tuli seuraamaan leivontatilannetta, kun viimeistelin kakkua yömyöhällä ripottelemalla päälle kookoshiutaleita ja poksutikkarin värijauhetta. Pyörittelin kakkua onnessani kakkulautasella ja toivoin, että liimaukset pysyvät (huom! marenki ei kauhean hyvin pysy kuumaliimalla, ylläri!) ja hulmuttelin kookoshiutaleita pitkin kakkua ja pöytääkin. Oot sää kyllä yhenlainen, hän nauroi ja luultavasti vähän pyöritteli päätään, en voinut katsoa kun pyörittelin itse vain sitä kakkua.

Totta, niin oon. Niin, ne lapset ja heidän kommenttinsa. He tulivat kouluista ja päiväkodista kotiin ja näkivät kakun. Ensimmäinen kommentti oli, että teiksää äiti taas kakun, jota ei voi syödä? Juu, teinhän minä, mutta eikös ole hieno. No on, vastasi jokainen. Siinä se on nyt ollut ikkunalaudalla jo päiväkausia ja kaikki meillä tietävät, että sitä saa vain katsella. Tavallaan se on siis myös ihmiskoe herkkuhimoisille, että ihan oikeasti vain katsoa saa, kun siinä nyt sattuu olemaan sitä kuumaliimaa niin paljon, että syömisestä tulisi vain vatsapuruja. Lapset varmaankin muistelevat aikuisina näitä kakkuja ja nauravat, että meillä sitä oli aina niitä äidin tekemiä kakkuja, joita ei voinut syödä. Äiti se oli ja on yhellainen. Mutta siis onhan se nyt ihan älyttömän hieno tuollaiseksi kreisiksi fantasiakakuksi, vai mitä sanotte?

Ps. Aiempia kakkuja löytyy blogin puolelta ainakin kaksi: joulukakku ja kesäkakku. Ja oikein ihanaa viikonloppua!