ROADTRIP POHJOISEEN: Posio-Inari-Nordkapp-Enontekiö-Pello-Utajärvi
Muistatko sen hetken, aina kun me lähdetään Mustikkalan parkkipaikalta kohti roadtrippiä, se on niiiiin ihana!
Tuon lauseen huikkasin Mikille, kun pyysin häntä kuuntelemaan tämän tekstin ennen julkaisua. Miki naurahti ihmetellen, että luenko jo sitä tekstiä vai eläydynkö vain tunnelmaan? Eläydyin! Se hetki on niin ihana.
Meillä oli heinäkuun alussa vielä ajatuksia, että tänä kesänä ei ehkä tehdä mitään reissua kaksistaan. Käytiin yhdessä kesäteatterinäytöksessä ja pohdittiin, joskos vain kierrettäis katsomassa useampiakin. Jostain se päätös kuitenkin pulpahti aika nopeasti ja extempore, että lähdetään, mennään kohti pohjoista! Sinne me usein kaivataan ja kun tulee pienikin mahdollisuus, niin lähdetään kohti seikkailua.
Matkamme alkoi Mustikkalasta ja ensimmäinen kohde oli Posio. Siellä on veljelläni mökki, jonne saatiin mennä yöpymään. Mökki on ihan uutukainen ja upea, sellainen moderni poikain kalastusmaja. Iso ikkuna järvelle ja poroja ikkunan takana. Tykkään Posion seudusta tosi paljon, ehkä siksi, että siinä on jotain samaa kuin mummulan maastoissa Pudasjärvellä, mutta kuitenkin vähän jotain ekstraa verrattuna pelkkiin mäntymetsiin ja aakeisiin suomaisemiin.
Mietittiin yöpymisen jälkeen, joskos mentäisiin patikoimaan joku lenkki Korouomalle, mutta säätiedotus lupasi pelkkää sadetta, joten päätettiin jatkaa matkaa autoillen. Pysähdyttiin Posion keskustaan ajatuksena käydä kaupassa, mutta siellä olikin markkinat, joten päädyimme sinne! Oli ihana tunnelma sateesta huolimatta, tanssi- ja musiikkiesitykset tekivät vaikutuksen. Lavalla oli tanssimassa myös Käärijän mummo, joka ihanasti mainitsi itse asiasta.
Korouomasta: olen käynyt siellä vuosituhannen alussa kaksi kertaa, patikoiden uoman päästä päähän, joka on noin 30 kilometriä. Tykkäsin tosi paljon maastosta ja reitin monipuolisuudesta. En muista missä mulla on kuvamuistot noista reissuista, mutta sen muistan, että silloin pelotti pimeä metsä illan tullen aina ihan hirveästi. Elettiin aikaa, että oltiin just katsottu Blair Witch Project ja piti aina pyytää joku poika mukaan huussille pimeän aikaan. Pelkäsin myös tosi paljon karhuja, joten rinkassa oli aina kulkusia kilkattamassa ja ystävätkin välillä kaikkosivat, koska kilisin niin kovasti, heh. Suosittelen paikkaa kyllä ehdottomasti vielä näin parikymmentä vuotta myöhemminkin, vaikken ole siellä itse käynytkään sen koommin.
Matka jatkui kohti pohjoista ja syke senkun leppostui ja sielu lillui hunajassa. Muistan kyllä jo nuorena, että olin tosi onnellinen seikkailuista ja siitä, että mitä kauemmas kohti pohjoista mentiin, sitä enemmältä se tuntui. Ja ei, me ei todellakaan reissattu perheen kanssa lapsuudessani ja nuoruudessani paljon, mutta muistan ala-asteen retkipäivän Oulangalle tai Ranuan eläinpuistoon. Ja muistan ne kerrat, kun pääsin tuttava- ja ystäväperheen mukana Leville tai Olokselle laskettelemaan, kuutosluokan viikon mittaisen luokkaretken Norjaan tai kun lukiokursseilla valitsin kahteen kertaan (!!) Virkisty vaeltaen -kurssin (miten voi muistaa edelleen kurssin nimen!??!) Aakenustunturille. Käytin kyllä kaikki mahdollisuudet hyväkseni.
Hurruuteltiin Kemijärven ja Sodankylän kautta pienin kauppa-, herkku- ja tankkauspysähdyksin Inaria kohti. Halusin näyttää Mikille ehdottomasti Karhunpesäkiven ja siinä pidettiin paussi. Se on Suomen suurin tafoni, eli jääkauden muokkaama kivi, jonka sisään pääsee kömpimään. Paikka on musta maaginen. Ja infotaulurakastajana tykkään lukea aina kaikki kohteen infotaulut matkan varrella. Jos kiipeää portaita kiven ohitse aivan huipulle asti, on sieltä näkymät Fennoskandian yhteen vanhimmista metsistä. Jopa 700 vuotta vanhojen puiden rinnalla sitä tuntee itsensä aika pikkuruiseksi.
Karhunpesäkiven palvelut olivat jo ehtineet mennä jo kiinni, mutta portaita sai toki nousta ylös ja vastaan tulikin vain pari ihmistä ja olikin oikeastaan onni, että saatiin olla niin rauhassa. Naurattaa tämä, koska varmaan suurin syy oli se, että mulla tuli niin kuuma, että piti olla lähes rinuleissa siellä. Kivempi ettei oo ryysis silloin.
Hauska hetki sattui tietämättämme myös lähtiessämme Karhunpesäkiven parkkipaikalta maantielle. Sain myöhemmin seuraajaltani viestin, että hän oli juuri tuolloin ajanut risteyksen ohi ja katsonut risteyksessä olevan auton kuskia ja tunnistanut hänet Mikiksi. Missään ei juuri ketään ja autoja harvakseltaan liikenteessä ja tällainen hetki siinä sitten. Aika hauskaa!
Soitettiin varuilta etukäteen Inariin leirintäalueelle, että mahdutaanko, kun meillä on isohko teltta ja reissaajia tuntui olevan tien päällä reilunlaisesti. Kannatti soittaa, koska ei ollut tilaa siellä minne oltais haluttu. Päädyttiin sitten eri leirintään, aivan hyvään kyllä tavallaan. Telttapaikka tosin oli aivan tien vieressä ja tiedettiin sen yön jälkeen, että ei ihan niin lähellä tietä ja yöllä huristelevia rekkoja tahdota olla.
Lähdettiin aamusta heti jatkamaan matkaa, kun jostain bongasin meille lyhkäsen patikointireitin läheiselle Otsamo-tunturille. Tie reitin parkkipaikalle oli erittäin huonokuntoinen ja kelirikkoinen, mutta päästiin meidän autollamme kuitenkin suht hyvin, varovaisesti ajellen perille. Lyhyt patikointireitti ei kuitenkaan tarkoita sitä, että nousu olisi kevyt. Alkuun oli tasaista suomaista metsikköä, mutta loppumatkasta jo aivan kunnollista, jyrkempää nousua. Maisematkin alkoivat komistua. Päivä sattui olemaan lämmin ja olin aivan hiessä, kun päästiin ylös huipulle. Jälleen piti vähentää vaatetta, kuten arvata saattaa. Tälläkään kertaa ihmisiä ei ollut paljon liikenteessä, heheh. Näkymä huipulta oli upea, kaukana siintäviä tuntureita ja järviä. Söimme eväät luonnon helmassa ja nautimme hetkestä.
Takaisin autolle päästyämme huidottiin jäätävät määrät äkäisiä paarmoja hiivattiin ja kaipasimme uimaan. Pieni pulahduspaikka löytyi ja matka sai jatkua. Pysähdyttiin matkamuistomyymälään Kaamasella ja sieltä löytyi upea uusi kahva saunan oveen ja hauskat turinat paikan pitäjän kanssa. Sitten auton nokka kohti Karigasniemeä.
Viimeksi noilla seuduilla ollessamme tyttöjen kanssa roadtripillä (linkki tuon reissun reelsiin tässä!) tehtiin lyhyt patikointilenkki Kevon kansallispuiston eteläosassa Sulaojan lähteellä. Pysähdyttiin siihen nytkin ja jututettiin naisporukkaa, joka oli juuri vaeltanut Kevon reitin, joka on kymmeniä kilometrejä pitkä. Siitä sai intoa itsekin taas lähteä pidemmälle vaellukselle. Jos jonnekin lähtisin, niin haluaisin nimeomaan tuolle reitille, mutta rehellisyyden nimissä raskaan rinkan nostaminen selkään houkuttaa vähemmän kuin päiväreppu.
Karigasniemellä siirryttiin ruokakaupan kautta suoraan Camping Tenorinteelle, joka olikin aivan tosi kiva! Saatiin teltta ihan rannan viereen ylös törmälle. Illallistettiin lämpimässä kesäillassa auringon paistaessa kauniisti ja joen kohistessa vierellä. Taidettiin ehtiä käydä tiskaamassa tiskit ja pesemässä hampaat, kunnes täysin sillä hetkellä, kun vedettiin teltan oviaukon vetoketju kiinni, taivas räjähti. Satoi aivan valtavasti vettä ja salamoi ihan hirvittävästi. Koskaan aiemmin en ole tuntenut maan tärisevän ukkosen voimasta. Jännitti kyllä nukahtaa telttaan, mutta niin meidät (tai ainakin mut) uni vei. Mulla on sellainen supervoima, että nukahdan helposti ja lähes minne vaan.
Seuraava pöivä valkeni lämpimänä ja poutaisena. Meillä oli reissun suhteen tosi hyvä tuuri, että aina satoi silloin, kun ei tarvinnut pystyttää tai pakata telttaa. Mietittiin leirintäalueella viime hetkeen saakka, että lähdetäänkö Suomen puolella Tenon rantaa myöten kohti Utsjokea vai mennäänkö rajan yli Norjan puolelle. Valittiin Norja, koska se oli reitti, jota kumpikaan ei ole koskaan aiemmin ajellut.
Mä oon aina tykännyt maiden rajojen ylittämisestä ja tutkailla sitä, miten maisema ehkä muuttuu, kuinka liikennemerkit ja tienvarsikyltit ovat erilaisia kuin hetkeä aiemmin ja etsiä muutenkin eroavaisuuksia edelliseen maahan verrattuna. Haluan aina myös osata sijoittaa itseni kartalle ilman, että tarvitsee koko ajan pitää karttaa esillä. Norjan puolelle tultaessa alkaa vuoria näkyä selkeästi enemmän ja vatsan pohjassa kutkutti, sillä pian oltaisiin Jäämeren rannalla. Siinä kaikessa jylhyydessä ja ikiaikaisuudessa on jotain sellaista, että se itkettää. Hallitsematon itku kaikesta maailman kauneudesta. Tälläkin kertaa.
Kun saavuttiin meren rantaan, pysähdyttiin melko pian ja haluttiin mennä kävelemään hiekalle. Nyt kun mietin, niin sehän oli selkeästi laskuveden aika. Ihmeteltiin maisemaa ja käveltiin ehkä viitisenkymmentä metriä, kunnes mä sanoin Mikille, että katsopas, ku näyttää ihan joltain eläimeltä tuolla vähän matkan päässä tuo joku karahka tai iso oksa. Kunnes se lähes samantien nousi seisomaan! Voin kertoa, että kun ja jos luulee lähestyvänsä uppotukkimaista puukarahkaa ja se nousee seisomaan ja onkin jokin suuri sorkkaeläin, joka katsoo suoraan meitä, niin kyllä, sitä säikähtää aivan hirveästi! Siitä sitten vaan täysillä juostiin autoon, koska samantien tuli tietysti ajatus, että se on villieläin, me säikäytettiin se ja nyt me kuollaan! Haha! No, ei käynyt niin, porohan se siellä vaan lepuutteli. Mutta kyllä veri taas kiersi meikäläisillä!
Jatkettiin matkaa ja päätettiin, että kohteena on nyt ehdottomasti Nordkapp, että nyt ollaan sen verran lähellä jo manner-Euroopan pohjoisinta kolkkaa, että siellä käydään. Mitä ylemmäs kartalla päästiin, sitä kauempana sitä tunsi olevansa, kuten oltiinkin. Etukäteen ei tiedetty, että reitin upeimmat kohdat tulisivat pian, kun pydähdyttiin tien varteen pienelle levennykselle ihan vaan ihastelemaan mielettömiä liuskekiviä!
Pysähdyspaikka oli ihan tien vieressä, mutta jotenkin niin täydellisen lumoava, että päätettiin istahtaa liuskekivipaasin päälle ja tehdä trangialla ruokaa. Siinä ruuan poristessa katse sai levätä vuorilla ja merellä. Kunnes tapahtui koko reissun maagisin hetki. Näin, kuinka jonkin matkan päässä merellä meni valasparvi. Ensin en ollut uskoa silmiäni, mutta kun sama toistui, tiesin nähneeni oikein. Olen aina haaveillut näkeväni valaita ja tiedostanut asiaan liittyvän sen, että välttämättä niitä ei näe samalla tavalla kuin luonto-ohjelmissa, että ylhäältä päin kirkkaassa vedessä näkisi upean merien kuningattaren, vaan nimenomaan näin se tapahtuisi. Ja siinä se hetki oli. Seurasin parvea katseellani pitkään.
Tauon jälkeen matka jatkui kohti Nordkappia. Ja jos hetkeä aiemmin oli ollut maaginen luontokokemus, oli nyt edessämme yllärinä tämäkin, koska ei oltu reittiä etukäteen suunniteltu, mieletön ihmisen aikaan saama kokemus. 1990-luvulla usean vuoden ajan rakennettu tunneli mantereelta Magerøyan saarelle oli sellainen! Ei osattu odottaa mitään tällaista, koska emme olleet tutustuneet mihinkään tietoihin etukäteen. Tämä kaikki on siis tiedostettu valinta, koska vähän niin kuin elokuvakin on parhaimmillaan, jos sen juonesta tai edes tyylilajista (!) ei tiedä etukäteen mitään. Tunnelia siis tehtiin useampi vuosi, se on melkein seitsemän kilometriä pitkä ja sen syvin kohta on 212 metriä meren pinnan alapuolella! Tien jyrkkyys on jyrkimmillään jopa 9 prosenttia ja se jyrkkyys tunnelissa on kyllä melkoinen ja sen tuntee ja näkee. Tunnelin suuaukoilla on talvisaikaan portit, jotka estävät lumen ja jään pääsyn tunneliin. Koska Suomessa ei ole mitään tällaisia tunneleita mitä vaikkapa Norjassa on, niin kyllä sitä siellä reissun päällä alkaa aina kaikenlainen tunnelitekniikka ja insinööritaito kiinnostamaan. Ette uskoisikaan kuinka mulla google aina laulaa!
Magerøyan saari oli upea. Jos kertoisin vaan, että se oli sellaista puutonta tundraa ja olo kuin olis maailman laidalla, se kuulostaa vähän ymmärrettävälle kuvaukselle, mutta aika laimealle. Kaikki oli komeaa, avaraa, suurta ja kaukaista. Tiet mutkittelivat kuin ne olisivat yksinäisiä spagetteja kiemurtelemassa jättimäisillä kivenlohkareilla. Päätimme etsiä ensin meille sopivan leirintäalueen mahdollisimman pohjoisesta kolkasta ja sitten mentäisiin käymään siellä varsinaisella turistinähtävyydellä Nordkappissa. Camping löytyi ja mukava omistajamies kertoi, että keli saattaisi olla sellainen, että vaikka leirintäalueella paistoi aurinko lähes kirkkaalta taivaalta, voisi näköalapaikka olla täysin pilven peitossa.
Teltan pystytyksen jälkeen päätimme kuitenkin ajella pohjosimpaan kolkkaan. Tottakai siellä on käytävä, vaikka keli ei suosisikaan. En voi kieltää, etteikö tunnu hassulta, että kylällä keli oli aivan sinitaivainen, että siellä kärjessä se ei olisikaan. Toki vuoristosää on oikukas ja vaihtelevainen.
Tie kohti Euroopan pohjoisinta autoteitse saavutettavaa niemennokkaa oli aivan hieno sekin. Kärkeä kohti tultaessa totuus valkesi, siellä oltiin ihan sumun sisässä tai luultavasti jatkuvasti pilven sisällä. Ja ihan todella kova tuuli ja kylmä! Liikkeellä oli luonnollisesti paljon pyöräilijöitä, koska heinäkuuta elettiin. Ei käynyt kateeksi se vilpakan puhurin, sateen, ylämäkien ja pitkien suorien määrä. Turisteja oli muutenkin ihan valtavasti, mitä luultavammin Hønningsværilta risteilyaluksilta tulleita bussilasteja ja asuntoautoja kaikkialta Euroopasta, olipa yks vespa ajellut Italiasta saakkakin. Oltaisiin haluttu käydä vähintäänkin matkamuistomyymälässä tai kahvilassa herkuttelemassa, mutta sisäänpääsymaksu oli pieneen pysähdykseen suhteutettuna aika iso. Vilusta tutisten kaikki pienet selkeät raot pilvien välistä ihailtiin maisemia ja lähdettiin pois. Voidaan ainakin sanoa käyneemme Nordkappissa.
Palattuamme takaisin leirintäalueelle päätimme käydä syömässä ravintolassa (oli muuten maailman pieni kalakeitto, yksi porkkanasiivu ja kaksi palaa kalaa) ja lähteä kohti viereistä vuorenhuippua, jonne oltiin saatu suositus mennä. Kello oli iltakymmenen. Se kannatti.
Nousu oli lempeä sivusuunnassa kohti maailmanäärtä soljuva polku, aluksi varjon puolella, jonka jälkeen huipulla kesäyön auringonkeltaisena mutkitteleva. Reitillä ei tullut montaakaan ihmistä vastaan ja se oli aivan ihanaa kaiken sen turistiuden jälkeen, jota hetkeä aiemmin oltiin todistettu.
Tuolla pilvivaipan sisällä se Nordkappin kärki on. Ei ihme ettei nähnyt mitään..
Tähän asti patikoitiin ja syötiin eväät. Takana oli sen verran pitkä päivä, kellokin lähenteli puolta kahtatoista keskiyöllä, ettei jaksettu enää laskeutua alaspäin kohti viimeisintä kärkeä, koska olisi pitänyt nousta takaisinkin. Puhun omasta puolestani, Miki olisi halunnut mennä. Ja koen, että vuorilla etäisyyksiä ei pysty kovin hyvin arvioimaan.
Noustessa alkoi tuntua siltä, että villahousut, huppari, fleecetakki ja toppaliivi olivat aivan liikaa. Jännä.
Jos olet tuolla kulmilla, niin tälle polulle, jota siis lämpimästi suosittelen, löytää, kun etsii turistinähtävyyttä Kirkeporten. Sinne oli kyltitkin hieman ehkä olemattomalta parkkipaikalta vuoren juurelta. Me hoksattiin koko Kirkeportenin kyltit vasta tullessamme alas, mutta ei haitannut. Retki oli ihana. Näiden viime vuosien Norjan reissujen perusteella sanoisin, että reittejä ja nähtävää on kaikkialla paljon. Kylttejä ei välttämättä ole juurikaan eikä ainakaan mitään kaiteita, pitkospuita tai varoituksia samalla tavalla mitä meillä Suomessa olisi vastaavissa paikoissa.
Yö oli todella tuulinen ja tehtiin virhe teltan kanssa, jonka seurauksena yksi telttakeppi vääntyi pahasti. Se harmittaa ihan vietävästi, koska en ole ihan varma saako varaosia. Telttaa voi vielä käyttää, mutta se on epämuodostunut ja aiheuttaa kiristystä saumoihin, joka taas tarkoittaa mahdollisia reikiä. Ymmärtänette.
Seuraavana aamuna reissu jatkui kohti etelää luonnollisesti. Hurruuttelimme samaa tietä Olderfjordiin. Nyt pysähdyttiin hakemaan turistimyymälästä Nordkapp-kangasmerkki ja vahingossa samalla ostettiin myös mätsäävät kevytuntuvatakit. Ja kastuttiin muutaman metrin matkalla kaupalta autoon ihan litimäriksi, kun juuri siihen hetkeen sattui älytön sadekuuro. Nauratti tosi paljon, että hankittiin tosiaan samanlaiset, hieman vaan erisävyiset kevytuntsikat! Oikeasti! Vaikka siis määhän oon aina tykännyt mätsäävistä asuista. Musta oli ihanaa, kun lapsena oli sama asu pikkuveljen kanssa eri väreissä tai kun nuoruudenrakkaudella oli täysin samanlainen maastopyörä, laskutakki ja -housut kuin mullakin. Se on niin söpöä!
Ajeltiin Altan kautta Suomen puolelle. Tie Altasta Kautokeinon kautta Enontekiölle on pätkittäin hyvin suora. Siellä ei kauheasti ole mitään erikoista, vain tasaista erämaata ja autotietä ja siksi se on erityisen ihana. Päätettiin tälläkin kertaa yöpyä Enontekiöllä. Oltiin sen verran myöhään perillä, että täälläkään ei päästy sinne leirintäalueelle minne ajateltiin ensin, vaan päädyttiin toiseen.
Paikka oli Hetan Kota. Pystytettiin jättitelttamme jälleen illan jo ollessa pitkällä ja nukahdettiin suloisen hiljaiseen, valoisaan Suomen Lapin yöhön. Hetan Kodalta voi muuten varata vaelluspaketin Hetta-Pallas-välille. Se sisältää yöpymisen, aamiaisen, venekyydin reitin alkuun ja auton siirron, jotta auto avaimineen odottaa sitten Hotelli Pallaksella, kun vaellus on tehty. Niin hyvä palvelu! Nähtiinkin jonkun seurueen hyppäävän veneen kyytiin ja lähtevän vaellukselle. Tämä aiotaan Mikin kanssa toteuttaa joskus myös. Kumpikaan meistä ei ole vaeltanut kyseistä perinteikästä reittiä.
Tällä kertaa päädyttiin sinne Hotelli Pallakselle kuitenkin autolla. Parkkipaikalla oli paljon poroja ja jonkin verran autoja. Sää oli hieman epävakaahko. Vähän mietitytti uskalletaanko lähteä sateen, ja mahdollisen ukkosen uhan alla patikoimaan joku kiva reitti. Sadetutkia katseltuamme ja muita ihmisiä seurailtuamme päätettiin, että mennään nyt kerta siellä ollaan.
Taivaskeron kierros on suosittu reitti ja mekin päätettiin lähteä sille tielle. Ihan mikä tahansa reitti se ei missään nimessä ole, vaan sen varrella on paikka, jossa on sytytetty Helsingin olympialaisten olympiatuli vuonna 1952. Reitti on kahdeksan kilometriä pitkä ympyräreitti (rakastan ympyräreittejä!), joka kulkee puutonta tunturimaisemaa pitkin. Sää oli vähän painostava, ei mitenkään kaikkein kaunein harmaine pilvimassoineen, mutta aivan hyvä silti. Matkalla näkyi muutamia juoksijoita, muutama ulkomaalainen turisti, joka oli lähtenyt retkelle vähän ehkä liian kevein varuistein, poroja ja paljon kaunista tunturimaisemaa. Syötiin eväät huipun tuntumassa tuulenvireeltä suojassa. Kauempana näytti satavan. Tykkään siitä miten tunturin laelta näkee kauas ja erilaiset sääilmiöt näkee niin selkeästi.
Reitti on luokiteltu keskivaativaksi, mutta mun mielestä se oli leppoisahko nousu välillä hyvinkin leveää polkua tai jopa tietä pitkin ylös, ilman kummempia jyrkkiä nousuja ja alaspäin lähes vastaava. Isompien lasten kanssa olisi aivan mainio reitti, jos vaan olisi riittävästi evästaukoja ja etukäteen tieto, että pituus on sen kahdeksan kilometriä. Kun alastulo laskettelurinneessä olevaa polkua pitkin häämötti jo edessä, alkoi jyristä, ukkonen oli tulossa. Askel rivakoitui, alkoi ripsiä. Hetken ripottelua siedettyämme, peitin repun sadesuojalla ja laitettiin sadetakit ja onneksi tehtiin niin, koska pian taivas repesi ja satoi aivan kaatamalla. Rinnettä pitkin valui isoja puroja, joiden yli hyppelimme. Sukat kastuivat vaelluskengissä, lahkeet kostuivat koko ajan enemmän ja enemmän ylöspäin ja samalla tavalla tuntui satavan sadetakin kaula-aukosta sisään, vaikka huppukin oli päässä. Hymyilytti vain, koska tiedettiin, että pian päästään kyllä vaihtamaan kuivat vaatteet päälle. En missään nimessä sano, ettenkö pitäisi vesisateesta - tykkään vesisateesta!
Parkkipaikalla vaihdoin märät vaatteet kuiviin ja lämpimiin rankkasateen rummuttaessa autoa. Oli ihana hetki se. Seuraavassa hetkessä kastuinkin vähän jälleen uudestaan, kun satoi niin paljon, että ehti kastua pelkästään juostessa autolta hotellille. Söimme ravintolassa patikoidessa jo haaveilemat poroburgerit. Ihana ja märkä päivä!
Nyt, kun tätä reissupostausta kirjoitan, on lokakuu. Meillä täällä Suomessa on kyllä ihana ja niin ihmeellinen tää vuodenkierto. Että kesällä ei tarvitse juuri koskaan miettiä sitä, onko liian pimeä johonkin puuhaan. Kaikkialla voi tehdä lähes mitä vaan ulkosalla, kun on valoisaa. Nyt lokakuussa pitää jo viiden aikaan panikoida sitä, että ehtiikö mökillä saunan lämmitykseen ennen pimeää, että oikeastaan pitäisi olla jo siellä lämmityspuuhissa. Tuona heinäkuisena päivänäkin ensin purettiin teltta, syötiin aamupala, ajeltiin Pallakselle, vähän patikoitiin, syötiin ravintolassa ja SITTEN jatkettiin taas matkaa kohti vielä toistaiseksi tuntematonta camping-kohdetta. Ei ehtisi yhtä paljon lyhyemmällä valoisalla ajalla. Ai että, kuinka rakastankaan pohjoisen kesää!
Reitti jatkui Kolarin kautta Pelloon leirintäalueelle, tien varteen jälleen. Perusilta, nuotiopaikalla istuskeli porukka myöhään yöhön juhlien, saksalainen perhe oli vuokrannut saunalautan, joka lillui vähän matkan päässä joen rannasta, me kävimme pulahtamassa myös Torniojokeen ilta-uinnille ja söimme tapojemme mukaan maukkaan leiri-illallisen teltassa.
Seuraavan päivän reitti oli tarkasti suunniteltu. Pellosta kohti Utajärveä ja äitini mökkiä. Tieltä toki saisi poiketa matkalla ja niinhän me tehtiin. Näimme tien varressa nähtävyyskyltin Aavasaksan näköalapaikasta ja päätettiin kääntyä risteyksestä sinne! Mikä ihana kohde. Paikka on Lapin vanhin matkailukohde, sieltä näkee upeasti Torniojokilaakson, upeaa Suomen ja Ruotsin luontoa. Kruununkierros on kahden kilometrin mittainen reitti tai polku oikeastaan, jonka varrella on paljon infotauluja (jes!) historiasta ja luonnosta. En muista olenko aiemmin käyny Aavasaksanvaaralla, mutta kaikki mun muistoni Torniojokilaaksosta ovat lämpimiä. Lapsena pääsin kerran tuttavaperheen mukana näille seutuville mökkireissulle ja se on hyvin hatara, mutta äärettömän kaunis ja satumainen muisto, johon myös tämä seudun kaunis luonto liittyy. Suosittelen erittäin lämpimästi pysähtymään tässä, jos ja kun ajelee jokivartta pitkin.
Aavasaksalla herkuteltiin myös Aavasaksan grillillä. Ajettiin ensin grillin ohi, mutta oli pakko tehdä uukkari, koska muistin kuulleeni paikasta hyvää ja grilliruokaloverina oli kyllä uukkarin väärti.
Tehtiin myös koukkaus Haaparannalle Candy Worldiin ja Icaan hakemaan tillisipsejä ja filmjölkiä. Haettiin myös Torniosta ystävän toriostokset, kun hän oli bongannut projektiinsa reilun määrän sopivia kaakeleita ja me satuttiin olemaan just sopivasti juuri niillä kulmilla. Tehtiin vain 100 metrin lenkki päätieltä ja saatiin hauskat porinat kauppiaan kanssa ja kaakelit kyytiin.
Matka jatkui äidin mökille kotoisempiin tunnelmiin. Nähdään harvemmin ja on ihanaa istuskella iltaa ihan rauhassa jutellen (paitsi että on niin paljon asiaa, ettei meinaa ehtiä kertoa juttuja loppuun, kun jo pitää siirtyä seuraavaan asiaan) ja saunoa ja pulahtaa tietysti Utosjokeen uimaan.
Seuraavana päivänä lähdimme kohti Mustikkalaa. Matkalla pysähdyimme kuitenkin vielä pienelle patikointiretkelle Rokualla. Olen ollut aikoinaan kesäleireillä, rippileirillä ja kahdesti isosena näissä maisemissa, joten nuo jäkälämattoiset mäntypuiset harjumetsät muistuttavat mua lämpimästi niistä ajoista. Ja nyt tietysti myös tästä retkestä. Kävelimme Pookinpolun reitin, jossa on puolessa välissä Pookivaaran korkein kohta ja siellä näkötorni. Tietysti kiipesimme torniin vähän jalat tutisten, mutta ai että oli komiat maisemat. Tosi kiva retkikohde, vaikka meiltä tosin melko kaukana, mutta ehkä ens kesänä mummin ja lasten kanssa käydään uudestaan, kun ollaan mummin mökillä.
Kotimatkalla pysähdyttiin vielä Iisalmessa pizzalla ja ajeltiin valoisassa kesäyössä kotiin. Oli jälleen kerran aivan ihana roadtrip. <3
Ajatuksiani, mitä heräsi tästä roadtripistamme:
Suunnittelemattomuus on ihanaa. Kun ei ole tarkkoja aikatauluja tai etukäteen suunniteltuja pysähdyksiä tai muuta vastaavaa, voi eteen tulla unohtumattomia hetkiä. Kuten valaat!
Toisaalta taas on välillä vähän stressaavaa, kun ei oikein tiedä minne seuraavaksi mennään ja missä ollaan yötä. Ehkä edes reitin voisi valmiiksi miettiä, hehe!
Tuun tosi onnelliseksi kaikista päiväretkistä ja erityisesti rengareiteistä. Ei haittaa vaikka on vähän rankempi reitti, kun on sopivan kevyt reppu, hyvät eväät ja mukava seura. Ja tietysti infotauluja matkan varrella.
Harvoin suunnittelen tulevaa kovin tarkasti, mutta: Ensi kesänä haluan viedä lapset pohjoiseen, se on vatavarma! Onnekseni meidän hehkutus on mennyt syvälle myös jälkikasvun mieliin, koska tosi moni meidän viidestä lapsesta toivoo itsekin pääsevänsä Lapin & Norjan retkelle. Helppo homma tän toteuttaminen ei tuu olemaan, koska vaikka meillä on seitsenpaikkainen auto, ei sinne mahdu matkatavarat varsinkaan pitkää reissua ajatellen. Meillä on onneksi koko talvi aikaa suunnitella tätä! Saa vinkkailla kaikenlaisia vinkkilöisiä leirintäalueista (teltat olisivat pääasiallinen majoitustapa), kohteista (sopivia päiväpatikointikohteita, kun perheen nuorimmat ovat tuolloin 9-17-vuotiaita) ja oikeastaan mistä vaan. Tämä reissu pitää suunnitella. ;)
