KUINKA SAADA LAPSET INNOSTUMAAN KÄSITÖISTÄ?

Multa kysytään toisinaan, että ovatko mun lapsetkin innokkaista käsitöiden tekijöitä. Ja että te varmasti teette paljon kaikkea askartelua yhdessä. No, vastaan tietysti kyllä, koska asia toki niinkin on, me teemme yhdessä juttuja ja ovathan lapset innostuneitakin, mutta on tässä asiassa silti vähän sellainen suutarinlapsi-kulmansakin. Kun tekee käsityöjuttuja muutenkin, niin ei mua useinkaan ihan hirveästi innosta lasten kanssa vielä illallakin touhuta askarteluasioita, vaan teemme toisenlaisia juttuja. Toisinaan käy niin, että minä teen kässähommiani tai käyn läpi askarteluvarastojani ja lapset vaan tulevat seuraamaan tekemisiäni ja innostuvat sitä kautta, oma-alotteisesti. Kolmen lapsen äitinä on käynyt myös niin, että valitettavasti en ole aivan yhtä paljon askarrellut synttärikortteja tai harjoitellut aakkosia, kuin minä ensimmäisen ja vielä kahdenkin lapsen kanssa teki.

Lapseni, ainakin kaksi vanhinta, tietävät, että melkein mitä tahansa käsitöihin tai askarteluun liittyvää tarviketta he minulta kysyvät, saattaa mulla hyvinkin sellaista löytyä. Jos ei löydy, niin mulla on usein luova vaihtoehto sen kysytyn tilalle. Olen myös sitä mieltä, että lapset saavat ihan pienestä pitäen käyttää kunnon välineitä, teräviä saksia ja pitäviä liimoja ja kunnon pigmenttisiä vesivärejä, koska ei meistä aikuisistakaan kukaan innostu huonoilla välineillä.

Viime viikolla oli erityinen viikko lasten luovuuden suhteen. Eräänä päivänä koulusta tultuaan tyttöni istui välipalalla keittiönpöydän ääressä puhelinta katsellen. Ehdotin hänelle, joskos kiinnostaisi kirjontahommat. Kiinnostusta ei juuri ollut, mutta sain kuin sainkin houkuteltua hänet edes kokeilemaan kirjomista. Annoin paperia, pyysin piirtämään soturikissahahmon, teippasin kuvan ikkunaan. Etsittiin hänen mieleisensä värinen pellavakangas ja pingotettiin se kirjontakehykseen. Tytär piirsi kissan kankaalle. Hän valitsi sopivan väriset muliinilangat ja alkoi kirjomaan. Joskus pienempänä hän oli tehnyt muutaman piene kirjotun kuvan, mutta aiempi kokemus kotioloissa oli vähäistä. Into kasvoi tehdessä ja sain parin seuraavan päivän aikana kuulla seuraavat lauseet, tässä järjestyksessä: Äiti, tää onkin yllättävän kivaa. Kunpa mää pääsisin jo kirjomaan. Kirjominen on kyllä ihan liian aliarvostettua. Valmista työtä hän kommentoi, että siitä tuli aivan ihana. Sanoisin, että innon siemen on kylvetty. Viikonloppuaamuna ekaluokkalaiseni kesken Nintendolla peluun ilmoitti, että olisi kiva tehdä vohvelikangaskirjontaa. Kurkkasin kangasvarantoni samantien ja totesin, ettei juuri sitä siellä kuitenkaan ole (vaikka olisin voinut vaikka vannoa, että vaaleanlilaa siellä on ollut) (ehkäpä laitoin menemään taannoisessa kangasinventaariossa, niin siinä aina käy). Siispä nelivuotias matkaan ja metrolla kangaskauppaan. Sen lisäksi, että meillä oli tosi kiva parituntinen ihan kaksin, sai isoveli vohvelikankaansa. Totesinkin kangaskaupantädille, että nyt piti lähteä heti hakemaan, kun lapsi niin toivoi kesken pelaamisen. Voi että olikin ihana seurata hänen tarkkaavaisuuttaan pujotellessaan lankoja pitkin vohveliruutuja. Onneksi on vielä käsityöntunteja koulussa, jolla tämäkin taito opetellaan. Olen erittäin kiitollinen. <3

Nuorimmaisen kanssa askarreltiin yhdessä synttärikortti tarhakaverille. Nelivuotias on oppinut kirjoittamaan erityisesti oman nimensä, mutta myös muita kirjaimia ihan kuin itsestään (usein kirjoittaa nimensä vitsikkäästi niin, että osa kirjaimista on isoja ja toiset kirjaimet niiden sisässä, "tämä on mun tyyli", hän vastasi kun kysyin miksi niin kirjoittaa). Kelloakin hän jo ymmärtää, vaikka minä en kyllä ole juuri näitä taitoja ehtinyt opettaa. Tästä kiitoksia siis ehkäpä toiseen kotiin ja päiväkotiin nyt ainakin. Pikku-Ruu oli erittäin ylpeä, kun sai viedä lahjaksi kaverilleen äitinsä tekemän jätskityynyn sekä itse askartelemansa neliosaisen synttärikortin.

Otsikon kysymykseen palatakseni, totean, että mielestäni kaikki se mitä me vanhemmat teemme vaikkapa käsitöiden suhteen, tarttuu lapsiin kyllä vaikkei sitä niin aktiivisesti opettettaisikaan. Riittää, että he näkevät meidät tekemässä joskus jotain ja huomaavat sen innon, joka meissä juuri sitä aihetta kohtaan on, tarttuu heihin kyllä jollain tavalla. Jos ei innosta tekemään itse samantien, niin sitähän saattaa aikuisena vasta opetella saman taidon ja sitten ehkä vasta ymmärtääkin, että vitsit tän tekeminenhän on ihanaa, ei ihme, että se äiti tykkäsi neuloa tai isä rakentaa kitaransa itse.