ROADTRIP SUOMEN LÄPI NORJAAN // OSA 1 - SENJA JA SEGLA

En tiedä tarkalleen, miten tämän aloittaisin, sillä viimeiset pari viikkoa olivat niin suloiset, ihanat ja roadtripin 4571 ajettua kilometriä sen verran täydelliset, että paluu arjenkaltaiseen heinäkuiseen elämään on ollut vaikeaa. Mutta tähän matkaan haluan vielä palata, muistaa omat tuntemukseni ja käyttää hyödykseni vinkkejäni ja erityisesti saada jakaa kaiken tämän ihanan kanssanne, joten täältä pesee. Postaukset tulevat osissa, sillä kerrottavaa on niin paljon. Kuvamateriaali on otettu pääosin puhelimella, järkkäriin tuli reissun tiimoilta vain pari sataa kuvaa. Halusin seikkailla ilman reppua niin paljon kuin mahdollista. Varmasti silti näilläkin kuvilla pääsee mukaan tunnelmaan. Tervetuloa seuraani roadtripille läpi Suomen Norjaan ja takaisin.

Matkamme alkoi Helsingistä, kun minä pakkasin kimpsut ja kampsut ja ajelin kohti Teiskoa hakemaan hellua mukaan kyytiin. Olin edellisiltana jo pakannut autoon lähes kaikki tavarat, joten aamulla oli kiva vain laittautua ja lähteä ajelemaan. Mulla ei ollut mitään tarkkaa pakkauslistaa, mitä mukaan tarvitaan, mutta olohuoneen pöydällä olevan muistilappusen mukaan tärkeimmät olivat:

• Villasukat, vaikka kahdetkin!

• Toppatakki, hanskat ja pipo

• Kamera(t), tarkista muistikortti ja akut ja laturi!

• Uikkarit ja nopeasti kuivuva pyyhe

• Petari, untuvapeitto ja omat tyynyt pellavalakanoineen

• Kutimet matkoille!

• Pyörä ja kypärä

Hellu oli ollut jo parisen viikkoa mökillä, josta hänet otin kyytiin ja pakattiin auto sen verran täyteen, että seitsenpaikkaisesta autosta näki vielä taustapeilistä ulos eli ei ihan piripintaan tavaraa. Ja niin matkamme kohti pohjoista alkoi. Löimme läpyt ja pussattiin, kun mökkitieltä kaarrettiin toiseen suuntaan kuin tavallisesti. Tätä hetkeä oli odotettu.

Ajatuksemme alunperin oli ajella länsirannikon kautta pohjoista päin, mutta seuraavaksi yöksi haluamamme hotellimainen yösija ja liian myöhään hoksattu sen varaaminen tekivät tilanteesta sellaisen, että päätimmekin ajaa suorinta reittiä kohti Iitä. Kyselin Instassa kivojen yöpaikkojen perään ja sieltä bongattiinkin Iin Villa Kauppila, joka valikoitui ensimmäisen yön majapaikaksi. Olimme perillä myöhään ja Iin tarjonta noin muuten jäi S-marketin tasolle, mutta sekin oli kivaa. Mopopojat ja madalletut autot parkkiksella ja Shelliltä iltapalaksi Panini sekä iltauinti tyynessä Iijoessa olivat oikein mainio kokemus.

Aamulla matkamme jatkui. Pysähdyttiin Kemin Corona-kauppakeskuksessa hakemassa jäätelöt, silkkivillasekotteiset sukkahousut (jotka osoittautuivat matkalla mainioiksi mekkojen kanssa!) ja kuivashamppoota. Kukkolankoskella ihasteltiin komeita kuohuja ja syötiin kala-annokset ja siinä fiilistellessäni kuvasin stooreihin ravintolan seinällä olleen keikkamainoksen. Muutamaa tuntia myöhemmin sain viestiä seuraajaltani, että äitinsä ja isänsähän ne siinä! Hauskaa!

Oltiin niin fiiliksissä matkasta ja kaikesta, aurinkokin paistoi ja toistemme seurasta, että pysähdeltiin aika monella P-paikalla ja kaupalla ja kiskalla. Yksi kohokohdista oli kuitenkin se, kun Napapiirin ylittäessämme jäimme ottamaan kuvaa Tuomaan Tuvan eteen, kuten monet muutkin turistit ja oltiin sitten vielä, että käväistään sisälläkin, kun kerta pysähdyttiin tähän. Ja tsadaa, mitä löysimmekään! Aivan ihanat, tummanvihreät, kotimaiset villahuopaiset PARISKUNTAHATUT! Jollaisia emme olleet tienneet tarvitsevamme, mutta jotka molempien päässä näyttivät niin hyville, että ne piti kyllä ostaa! Ja joista emme etukäteen tienneet, kuinka paljon ne päähämme sekä reissun aikana, että näinä päivinä sen jälkeen, ovat päätyneet.

Matkamme jatkui Pelloon ja pysähdyimme Oranki Artiin, josta olinkin saanut monta suositusta, että sinne sun täytyy mennä! Ja onneksi mentiin. Näyttely metsän siimeksessä oli todella mielenkiintoinen ja hieno. Sinne vinkkinä, että sääskiä on eli että esimerkiksi itse käyttämäni sääskianorakki, hyttyslakki ja jalat suihkutettuna sääskimyrkyllä eivät olleet liikaa minullekaan, vaikka en ole edes kovin sääskikammoinen tai kova huiskimaan. Ennen reissua Lapin vinkkejä kysellessäni sain niin paljon muistutuksia siitä, että muistakaa sitten ne sääskihommelit, että siksi jaan nämä vinkkini teillekin ilomielin, vaikka toki paljon enemmän suosittelen itse taidetta. <3

Kesäilta oli kaunis, vaikka vähän satelikin välillä, kun ajeltiin kohti Suomen käsivartta. Nähtiin matkalla tien varressa metso, muutamia poroja ja aika vähän liikennettä noin muuten. Jossain siinä kohti Kilpisjärveä ajellessa oli myös mahtavimmat tienvarsimainokset ikinä. Isolla kirjoitetut, houkuttelevat tekstit ja herkkulupaukset erilaisista pohjoisen herkkuruuista ja lätyistä. Harmiksemme oltiin niin myöhään liikkeellä, että paikka oli jo kiinni, mutta jos joku teistä tietää paikan, niin mainostamisesta vois antaa palautetta, että toimii!

Olin saanut vinkkejä myös, että muistakaahan käydä Kolmen valtakunnan rajapaikalla, no unohettiin ihan täysin! Ja että rajan tuntumassa on semmoinen iso kivi, että kirjoittakaa siihen nimenne, että muista sitten ottaa tussi mukaan (muistin!). Olin niin hurmioissani jylhistä maisemista jo Suomen puolella ja yritin tajuta katsemalla maisemaa, että missäpäin se Saana-tunturi oikein onkaan ja uppouduin pitkäksi aikaa vain omiin ajatuksiini, että se kivikin unohtui. Ylitys Norjaan oli juuri sellainen kuin olin kuvitellutkin ja mitä oli sanottu (piti näyttää henkkarit ja toivotettiin hyvää matkaa, siinä ei sen kummempaa), että samantien rajan ylityksen jälkeen henki lähes salpaantui siitä vuorimaisemasta, joka tulla tupsahti eteemme.

Oltiin haaveiltu matkasta Norjaan jo useampi vuosi (tai siis ihan kovin montaa ei oo ehditty, kun tindermätsivuosipäivä on ihan just ja siitä on kolme vuotta!) ja kevään tapahtumien takia se ajatus jo kuopattiin ja päätettiin, että vaihdetaan suunnitelma Suomen Lappiin. Kun rajat kuitenkin aukesivat ja todettiin, että Norjaan uskaltaa matkustaa, niin pistettiin äkkiä uudet "suunnitelmat" tulille. Eli kuten mulla aina: ei suuria suunnitelmia, vaan suuna päänä seikkailuun, päätetään illalla tai vaikka vasta aamulla mikä on päivän ohjelma. Hellu ei ollut aivan samanlainen, kun tavattiin, mutta nykyään hän on jopa ehkä enemmän, että ei nyt suunnitella liikoja vaan katotaan miltä tuntuu! Aah, rakastan!

Norjan puolelle saavuttuamme kello oli jo sen verran paljon, että lähinnä etsittiin sopivaa paikkaa tienvarresta minne pistää teltan pystyyn. Löydettiinkin sellainen melkein heti E6-tielle päästyämme. Aurinko oli jo matalalla ja kaikki näytti niin kauniilta. Auto parkkiin ja teltta pystyyn jäämeren rannalle vuorten keskelle. Tuntui, kuin olisin ollut unessa, niin kaunista ja ihanaa kaikki oli.

Yöunet teltassa olivatkin ihan todella hyvät, paljon paremmat kuin edellisyönä hiljaisessa majatalossa Iissä. Meillä oli mukana vanha, kierrättäen meille saapunut Haltin hyvin toiminut neljän hengen kupoliteltta, sinne pumpattava 140cm leveä paksu ilmapatja ja ihan mun omasta, kodissani sijaitsevasta sängystä petauspatja ja petivaatteet. Tuplaleveä untuvapeitto vaaleanpunaisilla pellavalakanoilla, hellulla oma lempityynynsä ja mulla kaksi tyynyä, kuten parhaimpiin uniini kuuluu. Pikkaisenhan nuo vievät tilaa, mutta varsinkin kun matkaa tehdään kahden, niin mitäpä me tyhjää tilaa autossa turhanpäiten pidettäisiin vain siksi, että olisi väljää. Tuo yö Skibotnissa oli siitä jännä, että uni tuli nopeasti aaltojen kohistessa rantaan, autotiestäkin lähti kova ääni, kun rekat siitä ajelivat läpi yön ja valoisaakin oli, mutta heräsin silti yöllä vain kerran siihen, kun joku käveli telttamme lähellä. Mikä ei sinänsä ollut ihmeellistä, oltiinhan parkkipaikan lähellä, mutta se oli unessakin odotetun äänimaailman ulkopuolelta tuleva ääni ja siksi kai herätti.

Ostettiin reissua varten meille molemmille myös omat retkituolit. Oikein hyvä ostos, vaikka ei meillä sopivan korkeita mukeja ollutkaan niihin mukitelineisiin, jotka on ehkä mitoitettu korkealle oluttölkille. Ihanan herkkuaamiaisen (eli pussipuuroa, ruisleipää juustolla ja kurkulla ja teetä ja appelsiinimehua) jälkeen matkamme jatkui. Ihastelu maisemista ei loppunut, yltyi vaan, eikä edes oltu vielä päästy kovin pitkälle. Jatkettiin E6-tietä Olsborgiin saakka ja siitä käännyttiin tielle 855 kohti Finnsnesiä ja Senjaa.

Senjan saaren bongasin vasta tänä kesänä Instagramissa usean reissaajan (erityiskiitokset Doritille ja Inarille, te olitte suuria inspiraattoreita matkoillanne!) stooreista, joista olin koostanut itselleni sen pienen ja järjestelemättömän matkasuunnitelman: kuvia puhelimen Näyttökuvat-kansiossa. Sieltä sitten valitsin suloisimman näköisen rannan ja ajeltiin sinne seuraavaksi yöksi.

Ersfjordin ranta on epävirallinen leirintäalue eli siellä oli paljon telttoja ja matkailuautoja ja kultaista vessaa lukuunottamatta ei palveluja. Kolme bajamajaa parkkipaikan reunalla niille, jotka eivät jaksaneet jonottaa kultaiseen. Monissa paikoissa reissun varrella oli siis todentotta upeita vessoja. Ei niin, että oltaisiin yhteen rakennettuun kopperoiseen sijoiteltu niin monta koloa seinille ja pöntöille kuin mahtuu, vaan upeita pieniä rakennuksia, joissa vain yksi tai kaksi vessaa. Kultaisen vessan (joka oli sisältäkin upea, vaikka tietty vähän sotkussa just silloin, kun ihmisiä oli paljon) seinällä ulkopuolella oli myös kyllä jääkylmä suihku ja hana, josta pystyi täyttämään vesiastiansa. Se suihku olikin kätevä, kun kiipeilyn (josta kohta lisää!) jälkeen teki mieli juosta turkoosiin, vilpakkaan mereen uimaan ja iho jäi aivan suolaiseksi. Kätevyys voitti sen jääkylmyyden ja senkin, että koko vessajono sai ihailla kun olin suihkussa (uikkarit päällä tietty, mitä te oikein kuvittelette!).

Saavuttiin Ersfjordiin silleen kivaan aikaan iltapäivästä, että parhain paikka teltalle löytyi helposti. Kriteereinä se, että teltan suuaukolta näkyy vain merta, vuoria ja hiekkaa, ei muiden telttoja, autoja eikä lapsiperheitä. Ympärillä ne eivät tietenkään haittaa, mutta näkymä olis kriteerein best ja sellainen löytyi. Teltta pystyyn ja patja pumpaten täyteen ja peitot paikoilleen ja kohti seuraavaa kohdetta.

En ollut googlaillut ollenkaan mitään Senjan kukkuloita minne kiivetä, vaan avasin UT.NO -äpin, josta katsoin mikä kiva olisi lähellä. Nopeasti selvisikin, että siinähän on Segla, mennään sinne! Täysin siis autuaan tietämättöminä siitä, että se on Senjan ikonisin ja hulppein huippu. Tätä kirjoittaessani vasta ensimmäiset jutut intternetistä löysin ja niissäkin paikkaa hehkutetaan, mutta usein on paljon hauskempaa tai ainakin välillä mukavan rentoa olla tietämätön ja kokea jokin paikka aivan täysin niinkuin itse sen kokee, vailla odotuksia. Minä nyt kuitenkin aion kertoa ja kirjoittaa Seglasta, eli skippaa tästä vähän eteenpäin jos et halua tietää mitään, heh.

Valitsin asukseni (tärkeä tieto!) pyöräilysortsit ja pellavatopin sekä hupparin ja vaelluskengät (jotka olen yhteistyön tiimoilta aikoinaan saanut, niille megasuositus, ovat älyhyvät!). Tällaiselle reitille on tärkeää, että kengät ovat sellaiset, ettei tarvitse pelätä nilkkojen muljuvan (kiviä ja juurakoita on!) ja ettei tarvitse ylipäätään miettiä kenkiä ollenkaan. Mä en ole sporttivaatetyyppi, mutta kyllä niitä norjalaisia katsellessani välillä mietin, että pitäisköhän kuitenkin vähän olla. Kaikilla tuntui olevan aina niin sopivat ja vimpan päälle kaikki sporttailuvermeet ja AINA VÄRIKKÄÄT SPORTTILASIT SILMILLÄ! No, mun pyöräilysortsit oli just perfektit siihen vajaan parinkymmenen asteen puolipilviseen iltapäivään, hupparini siirtyi lanteille jo alkumatkasta ja siitä oli ihana lämpö sitten taas huipulla, kun pikkaisen tuulahteli ja hiki kuivui maisemia ihastellessa. Mutta sitten siihen nousuun...

Seglan tiedoissa siinä ulkoiluäpissäkin taisi olla, että kohde sopii lapsille. Ja kyllä se alkukolmannes sopisikin varmasti hyvin monelle. Se oli sellaista retkeilypolkua, välillä vähän jyrkempää, mutta josta hienosti selviää ja jonka (siis se noin kolmannes noususta!) jälkeen "tasanteelle" tultaessa maisema oli upea. Niin hieno, että jos mulle ois sanottu, että tämä kiipeily oli tässä, niin olisin ollut aivan tyytyväinen. Siitä eteenpäin nousu kuitenkin muuttui rankemmaksi ja tuntui varmasti rankalta siksikin, että mitään odotuksia ei ollut. Muita kiipeilijöitä oli paljon sekä ylös menijöitä, että alaspäin tulevia. Naurattaa näin jälkikäteen ja nauratti kyllä silloinkin, kun kysyin alaspäin tulevalta suomalaispariskunnalta jo melkein alkumatkasta, että onko vielä pitkä matka? Tiiättekö sen sellaisen kohdan, jossa näyttää, että huippu on ihan vähän matkan päässä, mutta todellisuudessa sen "huipun" jälkeen tulee vielä monta samanlaista ja matka todellakin on vasta aluillaan. Sellaistahan elämäkin on! Pariskunta vastasi, että onhan teillä vielä vähän matkaa jäljellä, mutta kaikki se on sen arvoista.

Nousu oli todella jyrkkä ja välillä piti huilia ja todellakin juoda vettä. Tälle nousulle en olisi ottanut lapsia mukaan. Tai ehkä sellaisella fiiliksellä, että useamman kerran saa tsemppailla ja ehkä kantaa viisivuotiasta selässään itse. Joten täyden valitusvapaan ja rennon nousun jos haluaa, niin aikuisseurassa sellainen onnistuu. Ajattelen kyllä niin, että lasten täytyy kokea tiettyjä asioita, että he oppivat ja innostuvat ja kaikenlaiset kokemukset ovat hyviä, mutta siitä huolimatta tällainen nousu (ja reissu ylipäätään!) oli ihanin just nyt näin. Siinä jyrkkyydessä mietin myös sitä, että kuinka voisin yhtään nautiskella, kun kuitenkin kauhistuttais, että joku lapsista valitsee sen kaikista reunimmaisen polun siitä jyrkänteen reunalta. Huh. Enkä ole edes erityisen stressaavaa sorttia.

Sain muutaman kysymyksenkin reissun aikana, että missä lapset ovat ja että kauanko meinaatte olla siellä ja erossa lapsista? No, meillähän on hellun kanssa kummallakin lapsillamme kaksi kotia ja tämän reissun ajan he viettivät lomaansa toisessa kodissa eli emme varsinaisesti jättäneet lapsia mihinkään, vietimme oman lomamme ja lapsivapaan ajan tällä tavoin. Eli lapset eivät kärsineet yhtään eivätkä jääneet paitsi mistään, heillä oli omat jutut toisissa kodeissaan. Luulen myös, että lapset ajattelevat samoin, että heitä ei olla hyljeksitty meidän loman ajaksi tai takia, kun mehän ollaan tehty meidän yhteisinä aikoina niitä yhteisiä kivoja juttuja ja matkoja.

Mutta palataampas takaisin Seglalle!

Kun se huippu sitten parin tunnin nousun jälkeen siihen eteen aukesi, niin meinasi itku tulla. Mitään, siis ikinä mitään, yhtä upeaa maisemaa en ole nähnyt. En pysty mitenkään sanoin sitä kuvaamaan ja ehkä siihen vaikutti se, ettei odotuksia ollut, se että sää oli ihana, että seura oli aivan älyihana ja että maisema todella oli ja on, siellähän se nököttää nytkin, ihan mieletön! Otettiin kuvia, tietysti, polvia vähän tutisutti, kun seisoin huipulla ja katselin kaukaisuuteen (silmät kiinni tietysti, koska tutisutti!) yhdessä muiden huipulle nousseiden turistien kanssa (ehkä noin puolet puhui norjaa, kolmasosa suomea ja loput italiahkoa tai muuta sellaista) 639 metrissä. Sitten tuli se hetki, että huppari piti laittaa päälle ja sehän oli merkkinä siitäkin, että tästä pitää vielä alaskinpäin mennä se sama matka ja reitti.

Huipulla tapahtui myös koko reissun hurjin tilanne omalla kohdallani. Se ei liittynyt siihen, että olisin mennyt liian reunalle seisomaan, eikä siihen kun reunan yli kurkkiessani siellä alhaalla näkyi keltainen polkupyörä sellaisena pikkiriikkisenä plänttinä (se jäi muuten vaivaamaan, tietääkö joku miten sinne jyrkänteen reunan taakse, missä ei ole mitään, on päätynyt keltainen polkupyörä?) eikä vaikkapa sellaiseen, että nilkka ois muljahtanut (niin ei käynyt!). Vaan hurjin tilanne tai oikeastaan hetki oli sellainen, kun oltiin päästy huipulle ja ensimmäisen kerran kurkkasin pienestä raosta polvet tutisten (se oli hassua, että tämä oli ainoa tapa ja hetki, miten mun keho viestitti siitä että ollaan korkealla - en siis pode korkeanpaikankammoa), niin Miki sanoi mulle sanat: kuvitteleppa, että joutuisit tuohon raon (noin puoli metriä leveä) päälle käsien ja jalkojen varaan punnerrusasentoon makaamaan? Nuo sanat olivat ihan hirveät kuulla, koska mää heti kuvittelin ja se kuvitelma oli kamala! Nauratti samalla kauheasti se, että voin tehdä mitä vaan mutta liian hurjat sanat ja kuvitteleminen ovat ne, jotka pelottavat.

Huippu oli jätettävä kuitenkin taakse ja alaspäin lähdettävä. Siinä hommassa reidet olivat suuressa roolissa ja muutenkin varmasti kaikki vartalon lihakset. Muutaman päivän ajan kiipeilyn jälkeen kaikki lihakset vyötäröstä alaspäin olivatkin aivan saakelin kipeitä, mutta eihän sellainen hidastanut kuitenkaan mitään.

Kun on kiivennyt ja laskeutunut vuorelle ja vuorelta, niin ilmeisesti myös mun kehoni tykkää sellaisesta niin paljon, että autolle palattuamme olisin ollut täysin valmis lähtemään juoksulenkille. Juoksututti ihan hirveästi samaan aikaan, kun olin aivan sippi. Juoksin siinä sitten auton ympärillä hetken ennen kuin jatkettiin matkaa. Ihmeellinen ihmisvartalo.

Ersfjordiin saavuttuamme mentiin tosiaan heti ensimmäisenä uimaan ilta-auringon loimutessa taivaanrannassa. Ja miten ihanaa oli, että oltiin valmiiksi laitettu teltta jo odottamaan. Trangialla pyöräytettiin iltaruuat ja teet ja syötiin sipsejä peiton alla sateen ropistessa telttakankaaseen ja nukahdettiin suloisille yöunille.

Tähän päättyy roadtripin ensimmäinen osa. Jatkoa tulossa!