TEIN ITSE UUDEN MATON KEITTIÖÖN, VINOREUNAISEN JA ITSENI NÄKÖISEN
Opiskellessani vaatetusartesaaniksi olin koko opiskelujen ajan odotellut mattokurssia. Halusin kovasti tehdä oman maton! Äitini oli tehnyt meidän lasten huoneisiin 80-luvulla suloiset valkoiset matot, joissa oli pastellinsävyisiä puoliraitoja. Muistan hämärästi sen, kun äiti kutoi mummulan vanhassa piharakennuksessa, sellaisessa joka oli täynnä kaikkea vanhaa roinaa ja rämiä huonekaluja, halkopinoja ja työkaluja ja sitten siellä oli ne mattopuut. Lattia oli vino, vietti mihin sattuu suuntiin, varpaita paleli varmasti ja ehkä siellä hiiriäkin saattoi vilistellä.
Matonkudonta vetosi minuun. Aikaa kului ja tuli vihdoin tuo vuoden 2001 kevät ja mattokurssin aika (josta kerroin jo aiemminkin).Olin kouluaikoina aina innostunut kaikista mahdollisista oppilasvaihtoista, leirikouluista ja kesäsiirtoloista. Tuolloinkin kävi tuuri ja minut valittiin parin viikon vaihtoon Norjaan ja kuten tässä vaiheessa tarinaa saattaa arvata, se oli just sen mattokurssin kanssa yhtäaikaa. Olin hankkinut kuteita mattoa varten valmiiksi ja harmitti vietävästi. Muistan, että ainakin ystävältä saatuja vaaleita vanhoja paitoja ja lakanoita värjäilin lappapuuronpunaisiksi. Onnekseni ne kuteet pääsivät silti käyttöön, koska ystäväni kutoi puolestani sen maton, joka mulla itselläni piti tehdä eli ilman mattoa en ollenkaan jäänyt, vaikka kudontavaihe jäikin kokematta. Ystävän kutoma matto oli ihana, pidin sitä pitkään käytössä. Tummansini-viininpuna-ruskea-lappapuuronpuna-raitainen räsymatto ja täysin suorat reunat.
Mä oon käsityöihminen. Oon ollut pienestä asti. Oman käsityötieni kulkija. En halunnut tehdä ala-asteella lapasia, koska tuntui liian vaikealta ja tylsältä ajatukselta, joten tein sen sijaan yksiväriset ranteenlämmittimet, pannan ja lyhyet säärystimet, joihin kirjailin kukkasia. Pääsin mielestäni muka helpommalla. Tai jos en, niin ainakin tein juuri niinkuin itse halusin, enkä valmiin käskyn mukaan. Tämä aiheuttaa toisinaan sitä, että kuvittelen valmiiksi osaavani jo jotain, vaikka en tosiasiassa olisi koskaan edes tehnyt juuri sitä kyseistä hommaa. Matonkudonnan kanssa kävi oikeastaan juuri niin.
Artesaanikouluaikoina kyllä kudoin kangaspuilla ja yläasteellakin tehtiin poppanaa eli jotain sentään tiesin ennen opiston mattokurssia. Silti, voi kääk mikä matto sieltä puilta tipahtikaan. Summanmutikassa tehty, eri sidoksia sekoitellen ja pingottimen kanssa sekoillen. Nauratti ja vähän nolottikin sitä tutkia siinä muiden kurssilaisten kanssa. Samaan aikaan silti olin oikeastaan iloinen, että kaikki ne vanhemmat rouvat näkivät myös sen, ettei kaiken tarvitse aina olla täydellistä tai että aina ei tarvitse valittaa siitä, että kuinka on rumaa ja huonoa ja että tämmöinen tekele siitä nyt sitten tuli. Siltä nimittäin toisinaan tuntuu, että kudontatilojen (tai missä tahansa, olipa aihe mikä tahansa) keskustelussa käydään läpi lähinnä negatiivisia aiheita, eikä koskaan kukaan kutoessa sano, että vitsit tästä tuli ihana ja siistiä käsialaa ja että olenpas minä hyvä!
Matto on meillä nyt keittiössä. Siinä on todella mutkikkaat reunat (virheestä opittu! --> pidä pingotin tarkasti kokoajan samassa mitassaan). Siinä on myös todella hassut ryijymäiset hapsuröykkiöt, jotka ovat täydellisessä kohdassa mattoa, sillä tiskatessa saa seisoa niiden päällä ja kipristellä varpaillaan hapsuja. Loimista muodostuneet maton päissä olevat hpsurivistötö olivat mielestäni vähän laihat, niin lisäsin sinne itse makramee-langasta lisää hapsuja. En tiedä onko sellainenkaan sallittua ainakaan perinteisessä matonkudonnassa, mutta mä nyt vaan tein niin.
Jokainen maton nähnyt on vain ihastellut sitä, se on hauska, oikeasti hauska, sopii täydellisesti keittiön väreihin juuri nyt ja kun haluan vaihtaa mattoa, niin sen kun vaihdan. Lapset ovat varanneet maton jo lastenhuoneeseen seuraavaksi. Paikkoja matolle riittää. Pudotin maton pakkaspäivänä pihalle ja annoin vielä pienen lumipesun ja tuuletuksen ennen käyttöön ottamista. Tämä matto oli mun ensimmäiseni ja aivan hyvä sellainen.