A DAY WITHOUT SNOWBOARDING IS LIKE A DAY ON SKIS
No otsikon teksti nyt on ihan vaan hauska vitsikäs lause, jota en ihan allekirjoita, mutta se tuli mieleeni toissapäivänä, kun siinä ennen viittä laitoin vuokraamosta hakemani laudan jalkoihin Rukan huipulla ja lähdin laskemaan.
Taisin olla toisella luokalla, kun ensimmäisen kerran kävin rinteessä laskettelusuksineni ja isotupsuinen pipo päässä. Muistan ensimmäiset ihanat valkoiset Blizzard-sukseni, joissa oli neonvärisiä kuvioita. Laskettelu kuului jokaiseen talveen. Mummulasta oli Iso-Syötteelle vain lyhyt matka, koulun kanssa käytiin joka talvi jossain ja kavereiden kanssa päiväreissuja skibussilla ja joskus mökkilomia hiihtokeskuksissa. Sukset vaihtuivat teinivuosina lautaan. Myöhemmin oltiin kavereiden kanssa kausikorttilaisia ja vietettiin jokainen talven viikonloppu ja loma asuntovaunueloa elellen hiihtokeskuksessa, lähinnä niin, että päivät rinteessä, illat elokuvia katsellen ja juhlien. Se oli ihanaa aikaa!
Kun elämä myöhemmin vei muualle, tuli lapsia ja vuodet alkoivat kulua vähintäänkin tuplanopeudella, mukavia asioita elämästä tippui matkan varrelle ja uusia tuli tilalle. Yksi niistä tippuneista asioista oli lumilautailu. Pohjoisen mäkiin tottuneena en jotenkin pitänyt edes ajatuksesta mennä eteläisen Suomen lyhyempiin rinteisiin. Ihan pöhkö ajatus, mutta muistan niin ajatelleeni. Etten saisi siitä enää mitään. Aivan kuin ne Syötteen mäet olisivat niin valtavan pitkiä, haha. Tai ehkä en halunnut peittää niitä ihania lumilaudalla laskettuja muistoja uusilla, jos ne uudet olisivatkin tylsempiä. Viimeisen 15 vuoden aikana olen käynyt mäessä neljästi, joista lumilaudalla viimeksi yhdeksän vuotta sitten.
No, lauantaiaamuna auto starttasi Oulusta kohti Kuusamoa ja oltiin matkalla mäkeen. Tuntui epätodelliselta. Ilman lapsia, minä ja mun hellu ja päivä mäessä, vähänkö siistiä! Oli tulossa täydellisen kaunis kevätpäivä. Perillä haettiin liput ja vuokraamosta puuttuvat välineet. Musta tuntui, että olin mennyt jonnekin mistä en tiedä enää yhtään mitään, mutta joka joskus on ollut tuttu asia. En ollut koskaan käyttänyt nykyaikaista lippusysteemiä tai laskenut kypärä päässä. Ei mulla itseasiassa ollut juuri mitään tarvittavia vaatteitakaan, paitsi 20 vuotta vanha laskutakki. K A K S I K Y M M E N T Ä V U O T T A, tsiiiisös! Äitini löysi kaapista pikkuveljen vanhat toppahousut mulle ja toinen veli lainasi laskulasejaan. Siinä sitten laskettelumonot jalassa (kun ensin olin arponut vuokraamossa otanko nyt kuitenkin sukset vai laudan ja päätynyt suksiin) seisoessani hiihtokeskuksen vessassa pukemassa vaatteita takaisin päälle ja silotellessani vaatteiden ryppyjä pois painamasta, tipahti silmäkulmasta kyynel. Olin sellaisen hetken äärellä, jota olin kaivannut ihan hirveästi ja tuntui siltä, että en osaa olla siinä.
Hiljaa, lähestulkoon sanaakaan sanomatta noustiin hissillä ylös. Maisema oli niin kaunis. Tykkylumipuita, täydellinen lumi, sininen taivas, ihana seura ja sukset alla. Niin ihanaa. Omituinen surumielinen olokin katosi ja tuntui hyvältä olla just siinä. Kypäräkin tuntui tavalliselle ja ei se lippukaan ollut niin vaikea käyttää, heh. Mentiin just täydelliseen aikaan syömäänkin puolityhjään ravintolaan, joka hetkeä myöhemmin täyttyi niin, etteivät kaikki jaksaneet edes jonottaa. Nauratti kaikki se niin ihana just siinä.
Mutta kuulkaas, vähänpä tiesin vielä silloin… Pari tuntia ennen hissien sulkemista päätin, että käyn kuitenkin vaihtamassa sukset lautaan. Kokeilen, jos vielä osaisinkin. Tuntui kuin olisin joku muinaisjäänne, kun hipsin lumilautakengät jalassa, lauta kainalossa kohti hissejä. Samaan aikaan tuntui niinkuin olisin ollut samassa tilanteessa ihan vasta monet monet kerrat. Jännitti. Oikeasti jännitti ihan hirveästi. Mitä jos se lauta vaan kanttaa ja kaatuilen vaan.
Vaan mutta ei. Kaikkihan jatkui siitä mihin oli edelliskerralla jäänyt ja vielä enemmän. SE TUNTUI TÄYDELLISELTÄ! Rakastin jokaista hetkeä siinä laudan päällä. Ihan jokaista! Tätä kirjoittaessani itkettää, koska se oli niin ihanaa! Hulluna kaikenlaisia ajatuksia päässä: miksi oon hukannut kaikki nää vuoden tässä välissä siihen, etten oo muka oikeasti missään välissä ehtinyt mäkeen… samaan aikaan, että no tietysti, tämä hetki ei olisi ollut näin ihana, jos olisi välissäkin laskenut ja että tälleenhän sen pitikin mennä… ja eniten, että mulla on elämässäni nyt uusi motto: mene lumilautailemaan aina kun siihen on mahdollisuus ja vähän useamminkin!
Voi vitsit, olisittepa kuulleet ne kaikki mun hehkutukset tuona iltana ja eilenkin vielä (tai tässähän te niitä just lueskelette!), siinä on saattanut Tiina vähän jankata, kun on ollut sama hehkutus joka toisessa lauseessa. Mutta jos joku ihminen oli äärettömän onnellinen lankalauantaina kello 16.52-19.02, niin se oli Arposen Tiina se!
