SILLOIN KUN MINÄ OLIN TELEVISIOSSA...
Tiedättekö ne hetket, kun jälkeenpäin tajuaa, että silloin tapahtui jotain mikä omalla tavallaan käänsi tien johonkin toiseen suuntaan? Mulle kävi niin kolme vuotta sitten. Ystävä vinkkasi, että etsivät avustajia Siskonpetiin. Otin yhteyttä, menin kuvauksiin, lauloin vähän huulisynkkaa musiikkivideoon suoraan kameroille monien muiden ihmisten kanssa ja lähdin kotiin. Vasta myöhemmin tajusin tuon hetken merkityksellisyyden.
https://www.youtube.com/watch?v=NibhEAXHKbE
Oon aina tykännyt esiintymisestä. Olen ollut silti koko elämäni ajan mielestäni myös vähän ujo ja arka tai vähintäänkin sen verran jännittäjä, että monta kivaa juttua on mennyt ohi siitä syystä. Teininä olin kyllä teatterikerhossa ja osallistuin johonkin Oulun kaupunginteatterin suureen näytelmäänkin, jossa piti olla paljon teinejä lavalla. En mää silti ikinä uskaltanut niin paljoa esiintyä kuin mitä olisin halunnut. Varmuus puuttui eikä pokkaakaan ollut sanoa, että hei meikääki kiinnostais olla joku muu ku puu (en tosin ollu puu, mutta jotain muuta merkityksetöntä vissiin ku en edes muista). Ehkei mulla ollut erityistä luonnonlahjakkuuttakaan, mutta eniten varmasti uupui rohkeutta. No, sittemmin elämässä on tullut tehtyä monenlaisia juttuja, rohkeitakin hyvin monelta kantilta katsottuna ja useat niistä oikeastaan aivan lähestulkoon itsestään tapahtuen.Kesällä 2004 televisiosta tuli brittien Big Brother. Siinä oli kisaamassa söpö Federico. Eräänä kesäiltana istuimme iltaa silloisen poikaystäväni ja ystäväpariskunnan kanssa ja katselimme tuota kreisin oloista tosi-tv-ohjelmaa. Siellä oli tehtävä, jossa kilpailijoiden piti polkea paikallaan olevaa polkuvenettä niin, ettei polkeminen pysähdy ennen tehtävän loppumista. Totesin seuralaisilleni, että vitsit, tollasia tehtäviä ois niin siistiä tehdä, että sitten kun tää tulee Suomeen, niin mää kyllä meen tuonne! Niin, menen, tuosta vaan. Nauratti jo silloin sanavalintani.Seuraavana keväänä tuli tv-mainoksia, että ohjelma on tulossa, haku alkaa. Pidin lupauksen ja laitoin hakemukseni. Kolme päivää tietokone oli päällä (siihen aikaan se ruukattiin oikeasti sammuttaa aina yöksi) ja täytin hakemukseen vastauksia, kerroin pitkät pätkät tarinoita elämäni varrelta. Lopulta pitkin kevättä ja kesää etenin hakuprosessissa ja sain puhelinsoiton, että tervetuloa, sut on valittu taloon! Seisoin keittiössä puhelun tullessa ja nauroin ääneen, että ookoo, semmosta sitte! Mistähän sitä keksisi matkalaukun jonne pakata kamat, mietin.Koska ohjelma oli ensimmäinen laatuaan, en kyllä oikeasti yhtään tiennyt mitä odottaa. Pakkasin tavaroita mukaan melko vähän, koska ajattelin tippuvani ensimmäisten joukossa. Mielessä ei todellakaan käynyt, että elokuussa olisi pitänyt osata varautua siihen, että syksy etenee talossakin ollessa ja että kotiinlähtö voi tulla vasta ihan loppumetreillä.
https://www.youtube.com/watch?v=fDOEN797e5U&t=501s
Se oli kyllä hauska kokemus. Näin vuosien jälkeen en oikeasti enää kovinkaan paljon tai tarkkaan muista millaista siellä oli. Mua ei koskaan ahdistanut seinät, eivät "ikkunat" joiden takana kameramiehet ja -naiset olivat, eivätkä jokaisessa katon kulmassa pyörivät kamerat. Emme me kisaajat siellä oikein varmuudella uskoneet edes, että ohjelmaa katsoo kukaan. Seinien läpi kuultiin sunnuntai-iltaisin, että kai siellä jossain on studio, josta ne taputusten äänet kuuluvat. Tehtävät olivat ihan hauskoja. Mulla oli oma vakkaripaikka vihreillä tuoleilla. Saunominen ja paljussa lilluminen oli kivaa. Muistan miltä tuntui avata ulko-oven kahva, sen miten se loksahti. Muistan miltä R-kioskilla tuoksui, josta kävimme ostamassa voittamillamme rahoilla herkkuja. Maraboun minttukrokanttisuklaata ei ole tuon syksyn jälkeen tehnyt enää mieli. Lauloin PMMP:n Rusketusraitoja jonkin tehtävän tiimoilta bikineissä jollain esiintymispallilla seisoen ja mietin, että en pääse riittävän korkealle siinä juodaan viinii -kohdassa. Olin talossa 96 päivää. Toiseksi pisimpään. Melkoinen "pikavisiitti" televisio-ohjelmaan. Hetken aikaa ohjelman jälkeen ihmiset tunnistivat kadulla, nykyään ehkä pari kertaa vuodessa joku hoksaa tämän yhteyden. Sittemmin BB-Tiinasta on tullut Muita ihania -Tiina.
Palataanpa takaisin siihen hetkeen sinne Siskonpedin avustajuuteen. Pian tuon jälkeen tein kahdeksan jaksoa lastenohjelma Kiitosta, mikä oli ihana kokemus. Suloisia lapsia, hauskaa askartelua ja itselleni kivaa askartelutätinä toimimista tv-kameroiden edessä. Pari vuotta myöhemmin päädyin tv-mainokseen, joka älyttömän kiva kokemus. Pirkon ei ole pakko olla Pirkko. Kun luisuin mainoksen alussa nähtävässä kohdassa raitapyjamassa syvemmälle sohvan uumeniin kaksoisleuan muuttuessa kolmoisleuaksi, mua ei yhtään mietityttänyt miltä mä näytän. Mainos on mielestäni edelleen vallan mainio ja oli huippua olla mukana. Se hetki, kun seisoin siellä sketsisarjan kameroiden edessä, vaikka mua jännitti ja olisin halunnut perua koko jutun, oli käänteentekevä siksi, että uskalsin tehdä jotain ihan sellaista höpsöä, jotain oman mukavuusalueeni ulkopuolelta, jotain mitä olisin halunnut tehdä jo aikoja sitten mutten ollut uskaltanut. Siinä oli sysäyksen voimaa.
https://vimeo.com/164766980
Kivoihin juttuihin olen päätynyt. Viime aikoina olen miettinyt, että mitä tahtoisin tehdä isona, se kun ei oo vieläkään selvinnyt, hehe. Tekiskö enemmän videota tänne? Joo, mutta siinä on pari muttaa ja olenhan jo jotain tehnytkin. Olisinko hyvä pikkukakkostäti (ikuisuushaaveeni) pikkuaskarteluiden parissa? No olisin. Vai olisko se jotain muuta? Niin taikka näin, uskon, että musta voi olla mihin vaan haluan.
(Kuvakaappaukset Kiitos-ohjelmasta. Postauksen kansikuva omista arkistoista, kun Antin kanssa pääsimme käymään BB-talossa vuosi kokemuksemme jälkeen.