PIENI SANA ROHKEUDESTA
Tiedättekö sen tunteen, joka iskee vaikkapa silloin, kun antaa Instastoriesin pyöriä ihmisestä toiseen. Ai tuo on tuolla vuorikiipeilemässä, ei vitsit tällä toisella on mahtava työjuttu, ai nuo on menossa tonne tuohon mukaan, ooh näillä taas on tollaset suunnitelmat.... Sitten itse syö sitä ruisleipäänsä siinä sohvalla murustellen ja sattuu ajattelemaan, että miksi mää en tee mitään tuollaista, miten mun elämä onkin mennyt näin ja että miksi minä en voi olla yhtä rohkea kuin tuo toinen tuolla ruudun takana? Se ei ole kateuden tunne, vaan ihailua toisten ihmisten rohkeudelle. Aika nopeasti se ajatus siitä haihtuu ja sitä tajuaa, että meillä kaikilla on erilaiset historiat kaiken suhteen, tehdään eri juttuja ja että teenhän minäkin vaikka mitä juttuja ja olen ottanut rohkeita askelia elämässäni!
Ajattelin esitellä teille nyt kaksi, jo vanhaa ja aikoja sitten nähtyä juttua, mutta jotka ovat olleet itselleni nimenomaan rohkeuden suhteen isoja asioita. Päädyin sattumalta sketsisarjan musiikkivideolle huulisynkkalaulamaan avustajaksi ja vaikka se oli pieni hetki, kun siinä kameran edessä lauloin ääneti, avasi se minussa jotain. Semmoisen pienen padon sisälläni, jota en ollut uskaltanut avata pitkään aikaan, tai ehkä ikinä. Uskalsin!
Viime keväänä vietin kaksi päivää mainosvideon kuvauksissa ja olin siellä Pirkkona erilaisissa rooleissa. Jännitti välillä paljonkin, mutta samaan aikaan oli rentoa ja hauskaa. Mainoksesta tuli huikea ja olen ylpeä itsestäni, että tein sen. Siitä varsinkin olen ylpeä, kun kaveri kysäisi mainoksen ensikertaa nähtyään, että oliko minulla siinä alussa joku lisäasu päälläni, kun näytin niin kaksoisleukaiselta. Ei, ei todellakaan, ihka-aitoa tiinaa siinä vain oli koko roolin täydeltä.
Nyt, tänä iltana, tuossa sohvalla niiden leivänmurujen kanssa tuli olo, että pirskatti, tuollaset jututkin oon menny tekemään, hyvä minä! Just tuollaista uskallustekemistä kaipaisin jälleen elämääni. Niitä kohti siis, uskalluksia!