Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

KOTIMAASSA MATKAILLEN NURMEKSEN SEUDULLA

Kaupallinen yhteistyö Lakeland Bomba & Visit Karelia

Sitä pääsee kyllä minne vaan, kun vaan lähtee. Se on mun ajatus joka kerta, kun päädyn jonnekin mulle uuteen paikkaan Suomessa. Mietin, että miten mä en ole tullut lähteneeksi jonnekin jo aiemmin. Miten voikaan olla niin kaunista, hienoa, upeaa, erikoista tai omalaatuista jossain muualla päin Suomea olla. Meillä on niin hieno maa!

Tällä kertaa reissukohteena oli Pohjois-Karjala ja erityisesti Nurmeksen seutu.

Mä oon aina tykännyt kartoista, välimatkojen mitoista ja siitä, että osaan sijoittaa itseni kartalle. Ja muistan myös usein melko hyvin, jos olen jossain paikassa käynyt ja mitä reittiä sinne on ajettu ja miksi olen siellä käynyt. Nurmekseenkin mulla oli muisto jo 90-luvulta saakka. Kävin joskus yläasteikäisenä ystäväni luona viikonloppureissulla Nurmeksessa, kun hän perheineen sinne muutti. Oltiin tietysti kirjeenvaihdossa ja minätyttö se hyppäsin linja-autoon ja vietin siellä yhden syksyisen viikonlopun. Muistan, että kävimme diskossa ja että kylä oli hiljainen muuten, paitsi siellä diskossa soi ysärihitit ja meininki oli niin mahtavan eri kuin Oulussa.

Nyt sitten heti vajaa kolmekymmentä vuotta myöhemmin täällä sitä taas ollaan! Lakeland Bomba kutsui minut tulla tutustumaan seutuun ja miten ihanan viikonlopun saimmekaan seuduilla viettää. Seurakseni matkalle lähti ystäväni Maiju, jonka kanssa ollaan tunnettu toisemme jo kolmenkymmenen vuoden ajan ja reissattukin monet reissut yhdessä, joten tiesin jo etukäteen, että tulossa on letkeä ja leppoisa viikonloppu.

Pitkän automatkan jälkeen saavuimme iltasella Valtimolle Puukarin Pysäkille, jossa meitä oli vastassa paikan emäntä Anni koiransa Vikin kanssa. Vastaanotto oli lämmin ja tuntui kuin olisimme vanhoja tuttuja jo ennestään. Söimme muhkean, karjalaisen, ihanan illallisen, jonka Anni meille loihti. Puhtaista raaka-aineista tietenkin. Istumme pitkään pöydän äärellä nautiskellen ja Anni kertoi meille paikasta ja sen filosofiasta. Puukarin Pysäkki on yhdistelmä karjalaisuutta, ekologisuutta, kestävää kehitystä ja sitä, että luonto lähellä ja me osa sitä. Vaikutuimme Maijun kanssa suuresti.

Nukuimme lempeät, pitkät yöunet, illalla nukahdin ja aamulla heräsin, ei ääniä, ei valoja. Paikka sijaitsee Valtimolla Kajaanintien varrella reilu parikymmentä kilometriä Nurmeksesta. Lämpöinen suositus ohiajeleville syömäpaikaksi ja pidemmäksi maijoituspaikaksi ihan lomaillen ja myös siksi, että Anni on ihana!

Aamupuurojen ja tuoreiden karjalanpiirakoiden jälkeen matkamme jatkui Valtimon kylille. Piipahdimme Valtimo Design -käsityöläisputiikissa, jossa myydään paikallisten yrittäjien ja seudulta kotoisin olevien tuotteita. Kylän raitti oli hiljainen, joten tämä pikkuinen kauppa oli ihana piristys. Kaupan kulmalla oli kahvio, jossa oli postipalvelut ja talon nurkalla postilaatikko. Tullessamme postilaatikon edessä oli jonossa päiväkoti-ikäisiä lapsia ja hoitaja huuteli korteista vastaanottajien nimiä ja paikkakuntia ja lapset riemuissaan juoksivat vuorotellen hakemaan korttinsa ja tiputtamaan postilaatikkoon. Tuli valtavan hyvä mieli tästä.

Matkamme jatkui Salmenkylälle Pihlajapuun majapaikkaan, jossa meitä vastassa oli Minna. Meillä oli tiedossa päivän ohjelmanumerona myös karjalanpiirakkapaja Männikkölän pirtin piirakkamestari Ritva Ryttyläisen opissa, joten olimme tosi innoissamme. Pihlajapuun majatalo on entinen kyläkoulu, jossa koulutoiminta loppu 90-luvun lopulla. Sympaattinen ja kodikas tunnelma siellä kyllä oli, heti ovella oli odottelemassa hyllyllinen villatossuja vieraiden jalkaan.

Piirakkapaja oli ihan mahtava kokemus. Me ei oltu Maijun kanssa jostain käsittämättömästä syystä tehty koskaan aiemmin karjalanpiirakoita, joten jokainen vaihe kiinnosti kovasti, että onnistuttaisiin hyvin. Sehän oli helppoa ja mukavaa puuhaa, kun oli hyvä opettaja. Eipäs ole myöskään koskaan piirakat maistuneet yhtä hyviltä, kuin itse rypytettyinä.

Seuraavaksi lähdimme sulattelemaan piirakoita hiihtolenkille. Pihlajapuun Minna on järjestänyt vuosikausia hiihtovaelluksia erityisesti ulkomaalaisille turisteille ja kuulimmekin monenlaisia tarinoita matkailijoista, joista jotkut tulevat aina uudelleen ja uudelleen juuri Nurmekseen kokeakseen talven, Suomen ja Pohjois-Karjalan taian! Nyt tietysti ulkomaalaisia matkailijoita ei tietenkään ole, mutta toitottavasti taas pian heitäkin. Silti monessa kohtaa viikonloppua tuli olo, että tajuaisivatpa suomalaisetkin millaisia kultakimpalekohteita täällä pitkin Suomenmaata onkaan. Hiihtolenkki lumoavan kauniissa maisemissa olisi varmasti hieno kokemus myös monelle kaupunkilaiselle. Hiljaisuus metsän keskellä oli huumaava, pysähdyimme moneen kertaan kuuntelemaan heiluvien puiden huminaa ja pakkasen napsutusta. Pitkään ihan vain makoiltiin hangessa kesken hiihtolenkin ihailemassa sitä kauneutta, joka ympärillämme oli.

Illan kohokohta oli järven yli kävely hämärtyvässä talvipäivässä ja savusauna. Edellisestä savusaunakokemuksesta oli jo aikaa ja ensalkuun oltiin vähän, että niin, mikäs se tän homman nimi olikaan, kun siinä kuumassa istuskelimme. Ollaan molemmat sellaisia saunojia, että tykätään heitellä löylyjä ja sauna oli niin kuuma, ettei tarvinnut heitellä. Meitä varten oli tehty läheiseen puroon myös avanto, jonne menimme pulahtelemaan. Pakkasta oli melko paljon, lähemmäs parikymmentä astetta, joten ero saunan ja ulkoilman välillä oli suuri. Mutta ehkä juuri se ovien aukominen, pulahtelu ja märkien villasukkien pitäminen jalassa aiheutti sen, että saimme heittää lopulta myös sitä löylyä ja savusauna muuttui lempeäksi ja ihanaksi ja viihdyimme pimeissä löylyissä pitkään.

Sekä saunaan ennen, että saunan jälkeen meitä odotti viereisellä kodalla lämpimät juomat. Niin mieltä ja syvintä sielua myöten lempeä saunakokemus, että ei paljon täydellisempää voisi olla. Takaisin majapaikkaan päästessämme Pihlajapuulla meitä odotti vielä ihana lohi-illallinen, jonka lohen Minna loimutti kodalla sillä välin kun me saunoimme. Joka paikassa tällä reissulla oli kyllä niin hyvät ruuat että!

Jälleen ihanien ja hyvien yöunien ja runsaan aamupalan jälkeen matka jatkui. Ajelimme Nurmeksen keskustaan ja vierailimme paikallisissa kaupoissa sekä teimme kävelykierroksen Puu-Nurmeksessa. Tiesittekö, että se on yksi Suomen parhaiten säilyneistä puutaloalueista? Mä en todellakaan tiennyt tätä entuudestaan. Meille sattui kaunis talvipäivä, mutta harmiksemme vähän liian pilvinen ja kylmä, että ei päästy täysin kaikesta siitä väriloistosta ja kauneudesta nauttimaan, koska paleli. Pikkulenkin silti kiertelimme ja kaunistahan siellä oli!

Seuraavaksi matkamme jatkui Bomban talolle. Mun ystävistä todella monet ovat käyneet siellä 80-luvulla, kun se oli kuin olikin Suomen neljänneksi suosituin matkakohde. Me saatiin pikainen kierros talolla ja myymälän puolella esittelyä karjalaisuudesta ja karjalan kielestä. Muistoksi myös karjalaisen kielen aakkoset ja siitä olen lapsille lueskellut tarinoita ja he eivät ole ymmärtäneet juuri mitään. Enkä kyllä minäkään, vaikka mulla on karjalaisia sukujuuria itsellänikin. Enkä osannut arvata etukäteen sitäkään, että Bomban talon koristeelliset ikkunapielet saivat muhun aivan uudenlaisia ikkunanpieni-innostuksen ja olen hahmotellut Mustikkalaan jotain koristeellisuutta sinnekin.

Seuraava kohteemme olikin kylpylä. Ja määhän oon kylpyläihminen, varsinkin jos on väljää ja kiva kylpylä. Break Sokos Hotel Bomban karjalainen kylpylä oli juuri sitä. Tummansävyinen, leppoisa ja jotenkin tosi mun makuun, ei liian fiini ja trooppinen, vaan todella kiva. Nautiskeltiin ulkoporealtaista, kuuma- ja kylmävesialtaista ja saunoista, elämyssuihkut nauratti ja tässä vaiheessa lomaa (= yhteistyömatkat eivät ole verrattavissa lomamatkoihin, vaikka lomahenkisiä olisivatkin, kun kamera ja kännykkä laulaa ja kokoajan on keskityttävä oikeaa lomaa enemmän siihen mitä on tekemässä ja mitä seuraavaksi), oltiin jo ihan rentoutuneita todellakin.

Viimeiseksi yöksi ajelimme Laitalan Lomille Karhunpäähän. Siellä majotuimme ihanaan hirsitupaan. Paikan emäntä Henna kertoi meille tilan historiasta ja kuten jokaisen paikan ja kohtaamamme yrittäjän kohdalla, esiin nousi todella selkeästi kestävän kehityksen ajattelu ja se että syödään oikeasti todella paikallista ruokaa. Tuona iltana meidän illallinen oli elämyksellinen illallinen sekin, nautimme sen kodan lämmössä (ja viileydessä samaan aikaan porontaljoilla istuen). Hennan paistamat lätyt kermavaahdolla ja lakoilla (sanon kyllä niitä hilloiksi, mutta kuulostaa kuin puhuis erimakuisista hilloista, jos tähän kirjoittaa, hehe) olivat kruunu ihanan päivän päälle. Kolmannen yön unet olivat nekin Halmejärven talossa makiat ja hyvät. Tuolla olisi ihana yöpyä koko perheen kanssa.

Puukarin pysäkin Anni sanoi hienosti, että meillä on tämä emännyys täällä. Ja se vieraanvarainen, ihana, lämmin emännyys kyllä näkyi ja tuntui. Hauskaa oli myös se, että me ei koko matkalla oikeasti tavattukaan kovin montaa miespuolista ihmistä, että todellakin on se emännyys.

Kotimatkalle lähdimme ajelemaan sunnuntaina puolilta päivin, kun olimme ensin tehneet Laitalan lomien mailla pienen lumikenkäkävelyn. Matka jätti muhun jälkensä. Haluan seuraavalla roadtripillä, olipa kohteena mikä tahansa, mennä Pohjois-Karjalan kautta. Haluan nähdä Puu-Nurmeksen talot kesäillassa pyöräillen, haluan käydä syömässä kaikkien näiden karjalaisemäntien pöydissä, haluan jutustella lupsakoiden paikallisten kanssa niitä näitä ja nauttia luonnosta! Että ens kertaan! <3

Tärkeitä linkkejä:

HELLULLE OMA NORJALAISNEULE // ALASUQ POLAR

Kesällä ajellessamme kohti pohjoista, hoksattiin siinä Kemin kohdilla, että miksei me haettu Hailuodosta luotolaisneuleeseen lankoja. Olin luvannut hellulle, että neulon hänelle jonkun ihanan, kunnon villapaidan. Sellaisen, joka päällä on täydellistä retkeillä, kalastella, soudella ja istua iltaa Bättre Folkin kesäyössä joskus tulevaisuudessa. Sellaisen, jota pidetään rakkaudella vuosikymmeniä. Harmiteltiin aikamme ja todettiin, että no, käydään sitten vaikka palatessa siellä Hailuodossa, todettiin yhteistuumin.

Mulla oli roadtripilla vänkärin paikalla istuskellessani parikin erilaista neuletta mukana (muhkea värikäs villatakki ja puhvihihaneule), joita neuloin koko ajan. Tajusin sillä reissulla, että ehken pidäkään ajamisesta yhtä paljon kuin neule+maisemat+musavalitsija-kombosta. Pysähdyimme matkallamme Leknesin lankakaupassa muistaakseni kolme kertaa, ja tämä oli se kolmas kerta. Jostain sieltä vuorten rinteiltä oli iskostunut ajatus hellun omasta norjalaisneuleesta. Että jos ihan vaan pysähdytään vilkaisemaan, joskos siellä olisi jotain lankapaketteja tai ohjeita edes ja voisi vähän fiilistellä. Kysellessämme ohjeita myyjä lykkäsi käteemme Linka Neumannin Villamarksgensere -kirjan ja sitä siinä sitten selailtiin. Kivan näköisiä ohjeita, mutta pitäiskö kuitenkin säästellä sinne luotolaiseen… Olin jo valmis luovuttamaan, että keksin kyllä muutakin neulottavaa tässä odotellessa, mutta hellu bongasi kirjasta ohjeen, johon tykästyi. Alasuq Polarin.

Siinä ei sitten auttanut muu kuin mennä lankahyllylle tutkimaan Álafosslopin värejä. Olin samaan aikaan vähän väsynyt lankakauppahommiin ja samaan aikaan ihan todella innoissani siitä, että minä odotan hellua siellä lankahyllyjen välissä eikä toisinpäin. Hän todellakin oli kuin bambi ajovaloissa siellä, kun ehdottelin erilaisia vaihtoehtoja. Ei tainnut olla ikinä ennen sellaisen tehtävän äärellä. Valinta saatiin kuitenkin tehtyä ja väreiksi valikoitui kaunis metsänvihreä, ruosteenpunainen, luonnonvalkoinen, taivaansininen ja ihana haalea keltainen. Täydellisen ihana, luonnonläheinen, ei mikään liian hailakka, mutta ei riemunkirjavakaan kokonaisuus.

Niin siinä sitten istuttiin autossa lankojen ja norjankielisen neulekirjan kanssa. Matka jatkui kohti kotia ja en saanut kuitenkaan tartuttua puikkoihin roadtripin aikana. Katselin kyllä paperikassia sillä silmällä useaan otteeseen. Vasta kuukausi reissun jälkeen, kun oltiin jälleen matkalla, tällä kertaa ylläriviikonlopun viettoon Kotka-Haminan seutuville, aloitin neulomisen. Se oli sitten menoa se.

Lanka oli hurjan mukavaa neuloa, oikein semmoista kunnon jämäkkää villaa. Oli lisäksi todella mukava neuloa täysin ohjeen mukaan. Vaikka myönnetään, olihan siinä kyllä silti vähän vaikeuksiakin, kun ohje oli tosiaan norjaksi, mutta äiti oli onneksi koko ajan linjojen päässä ja neuvoi, jos kyselin jotain minkä google-kääntäjä ja oma neulekielipää oli jättänyt epäselväksi.

Muistan miettineeni neuletta tehdessä monta juttua, mistä oli tarkoitus kertoa sitten tässä postauksessa, mutta enhän mä enää muista niistä yhtäkään. Pidän siitä, että neuleisiin jää sinne silmukoiden sisään se tunnelma, joka on valloillaan sitä neuloessa. Tässä työssä on ehdottomasti loppukesän ihanat helteet, paljaat reidet autossa istuessa, suppausreissumme Kotkassa ja lämmin, lempeä, pehmeä rakkaus, koska oli valtavan ihanaa neuloa juuri tätä neuletta ihmisille, joka on mulle äärettömän tärkeä ja rakas.

Nyt neule on valmis. Ollut jo jonkin aikaa, mutta lämmin syyskuu on vaikeuttanut sen käyttöönottoa, mikä on tietysti ollut mukavaakin. Omistaja vaikuttaa tyytyväiseltä. Tiedän, että hän on äärimmäisen otettu ja kiitollinen tästä neuleesta. Ja tälleen neulojana saa luvan ollakin, sillä neulon sen verran hitaasti ja tarvitsen neulomiseen suuren innon, että pääsen loppuun saakka. Joten ihan kovin moni tyyppi maailmassa ei ole saanut mun neulomaa neuletta ennen häntä.

Nyt haaveilen itselleni omaa norjalaisneuletta. En ihan valmiista ohjeesta neulotusta, vaan jotain sinnepäin ja muitaihanialla höystettynä. Olisko ihana?!

…ja se hailuotolaisneule, se kyllä tehdään vielä joskus, kun päästään hakemaan paikan päältä langat! <3

ROADTRIP – OSA 2, SENJALTA LOFOOTEILLE JA RAMBERGIN HUIPULLE

Matka jatkuu. Tätä tekstiä kirjoittaessa tuntuu, että haluaisi koko ajan vaan jättää kirjoittamista edemmäs, tavallaan kuin säästellen ja samaan aikaan haluaisi purskauttaa kaiken ulos. Siispä kirjoittelen nautiskellen.

Menimme päivistä sekaisin jo heti alkumatkasta, joten en oikein osaa tässäkään sanoa mistä päivästä on kysymys, eikä sillä tarinan kannalta ole edes mitään väliä. Jäimme kuitenkin edellisessä postauksessa siihen, kun nukahdimme makoisille yöunille Ersfjordin rannalla.

Sinä yönä kyllä nukutti hyvin, mutta myös satoi. Niin kovaa, että kuulimme kuinka naapuriteltoissakin herättiin ja puhuttiin. Silti peiton alla oli ihana olla ja uni vei pian uudestaan.

Seuraavaksi päiväksi kaavailimme ajopäivää, jotta pääsisimme pian Lofooteille. Tavallaan se oli hyvä päätös, koska keli oli hyvä, mutta toisaalta, koska keli oli hyvä, jälkikäteen ajateltuna oltaisiin me voitu viettää se myös Senjalla. Emme siis tässä vaiheessa vielä tienneet, että kelit tulevat vähän ankeutumaan. Seurasimme säätiedotuksia monta kertaa päivässä ja eri paikkakunnille, mutta koska ollaan tuollaisessa sijainnissa ja ympärillä on meri ja vuoria, ei niihin ennustuksiin kovin kauhesti voi luottaa.

Lähdimme ajelemaan rauhallisen aamun jälkeen (nukuimme pitkään joka aamu ja söimme pitkän kaavan mukaan ne pussipuurot ja herkkuleipämme ja teet ja hedelmäsiivut – aah, miten ihanalle kaikki maistuikaan siinä teltan reunalla istuskellen), mikä tarkoitti meillä lähes poikkeuksetta noin puolen päivän aikaan. Nopeusrajoitukset ovat melko pieniä mutkaisilla ja pienillä teillä, joten eteneminen Norjassa on hidasta. Mua sellainen ei haittaa ollenkaan, rakastan itse matkaamista, en sitä, että kohteessa pitää olla mahdollisimman nopeasti. Eikä meillä edes mitään varsinaisia kohteita ollutkaan. Oli siis oikein hyvä, että päivä oli kaunis, Senja näytti niin upealta!

Pysähdyttiin ajellessamme ostamaan noutoruokaa eräältä kylältä ja etsimme paikkaa minne pysähtyä sitä syömään, eikä sopivaa meinannut heti löytyä, mutta ai että mihin sitten sitten pysähdyttiin. Vuorten keskelle vuoristopuron varteen. On ällistyttävää se veden voima ja kirkkaus. Valtavien vuorten keskellä virtaa niin turkooseja vesiä. Ihan käsittämättömän kaunista.

Jonkun mutkikkaan tien varrelta bongattiin myös upea vuoristojärvi, jonka rannoille mentiin happihyppelemään ja ihastelemaan. Mietin siinä sitten, että tekis mieli mennä uimaan, mutta että jaksaisko sitä. No, siihenhän, että jos tekee mieli, on vain yksi vastaus. Silloin pitää mennä! Ja niin menin. Hyvin ihanan vilpakka uintireissu!

Päivän ajeltuamme piti löytää majoitus. Oltiin jo Lofoottien puolella ja kello alkoi olla sen verran paljon, että päätettiin jossain hetkessä vaan, että no seuraava camping olkoon se minne mennään. Ja silloinhan sitä tehdään niin. Oli kyltti ja me käännyttiin. Siinä sitten odottelin autossa, kun hellu meni kyselemään, että mahtuuko ja maksamaan koko lystin (yöt leirintäalueilla, joilla oltiin, oli 200-250 kruunua (eli noin 20-25 e) per teltta yhdestä yöstä). Katsoin vähän ihmeissäni, kun siinä käveleskeli nainen seitsemän (7!) koiransa kanssa kuin joku hahmo elokuvasta. No, hellu palasi autolle ja lähdettiin etsimään sopivaa paikkaa teltalle, kun katse harhaili ympäriinsä ja kulmakarvat alkoivat nousta ylöspäin… Miten täällä on näin helveissönisti koiria?! Jokaisen asuntoauton ja -vaunun ja mökin edustalla oli aitaus ja koiria ulkoiluttavia koiraihmisiä kaikkialla. Itsehän en ole juurikaan koiraihminen (yhtään siis), niin olin vähän, että öööh mihin me on tultu, mutta pienen googlettamisen jälkeen selvisi, että tulevana viikonloppuna olisi viereisellä kylällä koiranäyttely. Siksi siis paikalla oli noin sata koiraa meidän lisäksemme.

Sandslettan leirintäalue oli muuten aivan mainio (eivätkä ne koiratkaan siinä oikeasti mitään haitanneet) ja siellä oli mahdollisuus lähteä vesille. Oli monta vaihtoehtoa ja me tietysti valittiin polkuvene! Keltaisella oikein kolistelevalla polkuveneellä seilailtiin rantavedessä ja ihmeteltiin meressä valtavaa määrää meduusoja. Aika ihana ilta. Silloinkin kun istuttiin nurmikentällä teltan edustalla ja katettiin meille kaitaliinalle retkimuona-annokset.

Meillä oli mukana ruokahuoltona kaksi muovilaatikkoa, joissa ruokaa (ja kauppareissuilla aina ostettiin jotain lisää) ja matkajääkaappi, joka sai virtaa aina auton ollessa käynnissä eli pysyi viileänä automatkojen ajan. Siinä pysyi hyvin vilpakkana juustot ja voit ja jugurtit. Reissumme aikana ei ollut kovia helteitä, vaan sää ja auto pysyi koko ajan sopivan viileänä, niin siksikään ei ollut huolta. Söimme paljon erilaisia reissuruokia, joihin lisätään vain kiehuva vesi eli päästään todella helpolla. Kaitaliinalle katettuna kukkakuviolliset lautaset ja lempimukit tekevät jo paljon ruokailuhetkeen, lähes mikä vaan maistuu hyvälle.

Sandsletta sai sateisen päivän aamuna jäädä heti syötyämme siellä makoisan aamiaisen valmiista pöydästä. Olin viestitellyt reissun aikana monta kertaa Äidin puheenvuoro -Inarin kanssa ja nyt meillä sattui reitit niin yksiin, että ajelimme moikkaamaan heitä eräälle leirintäalueelle. Oli hauska nähdä ja käydä kylässä asuntoautossa juomassa teet ja vaihtamassa kuulumiset ja kyselemässä vinkkejä.

Sieltä taidettiinkin saada idea, että seuraavaksi ajellaan Unstadin surffirannalle. Satoi vettä, oli harmaata ja rannalla oli paljon surffareita isoissa aalloissa, näky oli mielettömän kaunis. Löydettiin kiva paikka teltalle rannalta ja saatiin se pystytettyä pienessä tihkusateessa. Hetken aikaa köllöteltyämme teltassa päätettiin lähteä kävelemään rannalle, otetaan vaan autosta ensin sadetakit. Ennen kuin ehdin edes avaamaan auton ovea ottaakseni takin, aloin kuvaamaan nopeasti liikkuvia pilviä vuorten välissä. Sitähän sanotaan ja asia on niin, että tuollaisessa paikassa, jossa on vuoria, meri ja Golf-virtakin, säätilat voivat vaihdella hyvinkin nopeasti. No niin kävi nytkin. Sen pienen kuvaushetken aikana pilvet kuin mylvivät taivaalla, möyrivät kahdesta suunnasta toistensa päälle ja kohti meitä. Alkoi tuulemaan kauheasti ja yhtäkkiä oli aivan myrsky. Sadetakit jäivät autoon ja me vaan yritimme keksiä ratkaisun rikkonaiseen teltan oviaukon vetoketjuun (pyykkipojat ja isot kivet telttakankaan reunan päälle) ja sitten aivan märkinä telttaan suojaan. Myöhään illalla sade kuitenkin heltyi ja päästiin seikkailemaan Unstadin rantakivikoille.

Oltiin otettu reissun aikana jo useita kolmen sekunnin pariskuntaselfieitä ja tuossakin hetkessä sellaista otettiin, kun yhtäkkiä Miki huudahti mulle jotain ja tajusin, että ihan mun vierestä kulkee iso joukkio minkkejä ja ne vähän jopa ääntelehtivät mulle vihoissansa! Se mikä on jäänyt elämässä minkeistä mieleen, oli se, että sehän on petoeläin ja säikähdin ihan hirveästi. Enkä todellakaan ollut tiennyt, että siellä rannoilla voi minkkejä kohdata!

Yölläkin myrskysi ja meno oli melko hurjakin, kun tuuli oli tosi kova ja kupoliteltan muoto muuttui tuulessa välillä lähinnä hain evän muodoksi. Siinä hetkessä taidettiin keksiä tai ennemmin ehkä päättää, että tämä olkoon viimeinen matkamme yhdessä vanhan teltan kanssa. Mulla ei ollut käynyt itseasiassa mielessäkään kovat myrskyt, että sellaisia saattaisi tulla vastaan ja etteikö telttamme olisi meille riittävä. Aiemmin pikkuinen tuuli tai sade ei ole päässyt teltan sisään niin vakavasti, etteikö oltais pärjätty.

Unstad oli suloinen surffareineen ja oltaisiin varmaan viihdytty pidempäänkin, mutta myrskyisä sää ja sade veivät meidät automatkailun puoleen ja matka sai jatkua, sillä kaivattiin vähän jo lämmintä suihkua. Ja vuorta minne kiivetä. Aikaisemmin neuletakkipostauksessa mainitsinkin että monia Twin-sarjan kohtauksia on kuvattu täällä. Huokaillen ajeltiin pitkin Vestvågøyn teitä ja ihasteltiin maisemia.

Päädyttiin Leknesiin, joka on Lofoottien toiseksi suurin asutuskeskus. Bongasin sieltä heti lankakaupan, josta kävin hakemassa vähän lisälankaa. Matkalla olin jo saanut valmiiksi kreisin villatakin ja kirjoneulesukat ja tarvitsin jotain uutta neulottavaa. En koskaan aiemmin ollut ollut näin innostunut matkaneulonnasta kuin tällä reissulla. Selkeästi tarvitsen kunnolla ajotunteja tai siis kyydissäistumistunteja, jotta pääsen kunnolla vauhtiin. Lankakauppavisiitin jälkeen matka sai jatkua kohti Rambergia.

Nyt, kun muistelen matkaamme, tuntuu niin hassulta ettei me oikeasti mitään suunniteltu etukäteen kovin pitkälle. Sillä kun äskenkin katselin kartasta reittejä joita ajeltiin, näin jo mielessäni itseni SUUNNITTELEMASSA ens Lofootti-matkaa ja että minne kaikkialle sitten mennään, kun vähän jo tiedetään jotain. Ainakin aion listata etukäteen vuoret, minne haluan kiivetä, kirjata ylös salaiset poukamat joista tutut kertovat ja katsella ehkä leirintäalueita etukäteen. Nyt tiedän jo niin paljon muutenkin, niin kuin vaikkapa, että leiriytyminen on sallittua ja mahdollista melkein missä vaan asutuksen ulkopuolella (kieltokylttejä taisin nähdä koko matkan aikana yhden) ja että vessaan kyllä pääsee (puskapissasin muistaakseni vain kerran) ja että niitä suunnitelmia voi joka tapauksessa sitten muokata.

Rambergissa päädyimme jälleen lennosta bongattulle leirintäalueelle Lofoten Beach Campille. Oli vasta alkuiltapäivä, joten saatiin helposti melko väljältä leirintäalueelta valittua meille ihana paikka rannalta. Pystytettiin taas teltta ja syötiin ja katsottiin kartalta, että siinä ihan seuraavan vuonon reunamilla olisi hyvä vuori minne kiivetä. Ramberg, 696 metriä.

Nyt vähän jo tiesi millainen nousu mahdollisesti edessä olisi, mutta silti, en olisi kyllä uskonut, että se sellainen oli mitä oli. Nousun voisi jakaa kolmeen osaan. Ensimmäinen oli hyvin jyrkkä, porrasmainen polku, jonka reunamilla kasvoi kukkasia ja varpuja. Edessämme lähti nousemaan perhe, joka noin puolessa välissä jyrkkää alkunousua palasi jo takaisin. Tiukka nousu kuitenkin palkitsi, sillä sen noustua oli edessä jo huikea näköalapaikka, josta näkyi kauniisti vuonolle ja kylälle ja turkoosi ranta ja jalkapallokenttä jossain kaukana alhaalla.

Aiottiin kuitenkin jatkaa ylös saakka ja kelikin oli kaunis. Ihana, heinäkuinen ilta. Oltiin kyllä siis niin onnessamme kuin ihminen voi olla. Rakkaan kanssa matkalla kaksin ja niin korkealta katsoessa tuntui välillä kuin oltaisiin aivan me kaksi vain koko maailmassa. Ja sydän meinasi jatkuvasti pakahtua kaikesta siitä kauneudesta. Nousun seuraava osuus oli kaunis ja kulki osittain pitkiä pätkiä sivuttaissuunnassa eli nousu tuntui välillä todella helpolta. Sen pätkänkin kruunasi mieletön “näköalapaikka” eli sellainen kreisien instagram-ihmisten hullunrohkea kuvauspaikka, jossa kiivetään jonkun hankalan pätkän päähän polkua pitkin, jonka molemmilla puolilla on ainoastaan jyrkkä pudotus alas ja polun päässä teräväkärkinen kallion nokare. Tämä paikka ei ollut sellainen, että hurjan kuvan saisi turvallisestikin vähän kuvakulmaa tarkasti vaan viilaten, vaan tää paikka oli niin hurja, että itse ainoastaan konttasin reittiä vähän matkaa ja otettiin kuvat siinä.

Viimeinen nousu olikin sitten se hulluin. Suurimmaksi osaksi pelkkää kivikkoa ja siellä seassa kulki polku, jonka saattoi välillä hädin tuskin tunnistaa hieman ruskistuneista kivistä. Välillä taas sitä vaan valitsi helpoimman näköisen kohdan ja huomasi yhtäkkiä olevansa jyrkässä kivikossa jossain satojen metrien korkeudella, jossa jokainen kivi, jolle astun, liikkuu ja mielessä käy vaan, että mitä jos just se kivi lähteekin vyörymään ja koko vuorenhuippu murenee alta ja minä siinä mukana. Mä en koe olevani juuri ollenkaan korkean paikan kammoinen, mutta tässäkin juuri nuo omat ajatukset asiasta, joka tuskin tulisi tapahtumaan, sai mut säikähtämään niin paljon, että huipun jo näkyessä taisin sanoa hellulle, että mitä jos käännytään jo tästä alas. Onneksi ei kuitenkaan käännytty, vaan löydettiin “polku” ja nousu jatkui. Huippu oli upea! Välillä pilvi ympäröi meidät ja olimme keskellä pilveä, valkoisessa hunnussa. Hetken päästä pilvi oli jo ohittanut meidät ja hieman kauempana näkyi kun pilvi sulavasti ylitti huippua. Pussattiin huipulla (jonne ei muuten sen ensimmäisen kolmanneksen jälkeen ollut näkynyt nousevan ketään muita eikä vastaan tullut yhtäkään ihmistä) ja päätettiin syödä eväät vasta vähän alempana kun polvet vähän tutisivat ja kauhistutti se jyrkkä alamäki, koska oli edelleen Seglan jäljiltä ihan järkyttävän kipeät reidet. Kaikki kivut ja väsymys kuitenkin unohtui, kun tuli se keskikolmannes ja pääsi juoksemaan polkua pitkin. Se oli niin i h a n a a! Tunsin olevani Pieni talo preerialla -sarjan Laura hyppelehtimässä siellä, vaikka olenkin neljäkymmentävuotias Tiina-perheenäiti rakkauslomalla Lofooteilla.

Saavuttiin uuvuksissamme takaisin leirintäalueelle juuri parahiksi kohtaamaan kaunis, upea, ihana ja mieletön auringonlasku. Iltapala rantahietikolla ja tuulinen yö. Hetkeäkään en vaihtaisi pois.

Tähän päättyy toinen osa roadtrip-kertomusta. Kolmas osa päättää tämän reissun ja se tulee, kun sen aika on. <3

ps. Instagramissa kohokohdista löydät koko reissun jaettuna kuuteen (6!) eri kokonaisuuteen, jos haluat oikein kunnolla stoorityyliin nähdä miltä reissussamme näytti.