Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

KIMBLEN VIHAAJASTA NAISEKSI, JOKA TEKI PERHEELLEEN OMAN VERSION

Pari viikkoa sitten elämässäni tapahtui suuri käänne. Superwood-festivaaleilla oli nimittäin mahtava tuunauspaja. Huone, jonka teemana oli Kimble ja siellä sai tehdä oman näköisen pelilaudan! Voiko olla siistimpää festariohjelmaa!

Superwoodin tunnelma on kaikkinensa aivan ihana, Hotelli Rantapuisto ihan mieletön miljöö lokakuisille festivaaleille ja joka vuosi sen ohjelma yllättää. Tänä vuonna Wood Tourin (jolla oli mm. Jari Sillanpää ja Lea Laven!), joka on siis kaksi ja puoli tuntia pimeässä metsässä maagista samoilua keikalta toiselle (jonka tunnelmaa on vaikea selittää, se, jos jokin pitää kokea) lisäksi mun lemppari oli kyllä ehdottomasti Kimble-huone.

Noin 39 vuotta elämästäni meni niin, että v i h a s i n nopan naksautusääntä. Muistan teininä, kun pikkuveljeni sai oman Kimblensä ja muu perhe sitä pelasi, että meinasin aivan raivostua (ja luultavasti raivostuinkin) siitä napsumisesta. Varmastii olen ollut moent kerran ihan hermona ja mennyt omaan huoneeseen ääntä piiloon. Niin paljon peliä vihasin.

Kului vuosia, muutin pois kotoa ja elin täysin kimblettömässä kuplassa, onnellisena ilman naksautuksia. Tulin äidiksi ja muutaman vuoden kuluttua tilanne oli taas esillä. Tyttäreni kasvoi lautapeli-ikään ja muistan pohtineeni marketin pelihyllyllä Kimblen kohdalla, että aivan, tämäkinhän ois, mutta ei, EHDOTON EI! En vaan kestä. Ja perus-Kimblen väritys on mielestäni todella b o o o r i n g! Kesällä 2019 kuitenkin tapahtui käänne. Ehkä siihen mennessä helteetön kesä oli tehnyt tehtävänsä, kun mieleni teki täyskäännöksen tamperelaisen supermarketin peliosastolla. Olin bonustyttäreni kanssa ostoksilla kaupungissa kesken mökkiviikkomme, kun näin hyllyssä Ivana Helsingin version tuosta pahamaisesta naksuutuspelistä. Olin myyty! Seuralaisenikin oli ihmeissään, kun nakkasin pelin ostoskärryihin ja totesin, että me ostetaan tämä.

Ensimmäinen peli mökillä loppui lyhyeen, tuli riitoja ja kinaa ja pelinappulat lähes lensivät. Mietin jo tehneeni virheen.

Kunnes muutamaa viikkoa myöhemmin huomasin, että tässä sitä vaan istutaan ilta toisensa jälkeen iltapalapöydässä ja pelataan Kimbleä koko perheen voimin. Meille oli syntynyt ihana perinne. Kaakaot ja voileivät maistuivatkin paljon paremmalta, kun sai naksutella noppaa samalla ja vähän ehkä naljailla välillä toisille, kun joutuivat syödyksi ja heittää lopuksi ylävitoset voittajille.

Joten, Superwoodin Kimble-huone sai aikaan ylimääräisiä sydämentykytyksiä ja tiesin, että jälkikasvuni tulisi olemaan todella onnellinen sinä päivänä, kun posti tuo meille MEIDÄN PERHEEN OMAN KIMBLEN! Pelin tekeminen oli hauskaa, ja kun oli siinä päässyt jo vähän festivaalitunnelmaan muutaman drinkin jälkeen, se oli myös hulvatonta. Kuinka usein pääsee ylipäätään askartelemaan pienessä nousuhumalassa? Minä en ainakaan kovin usein. Leikkelin supernopeaa vauhtia pilvenreunallakuvioita styleistä paperiarkeista ja liimasin ne alustalle paperiliimalla ja kirosin ryppyjä. Valitsin pelinappulalaatikosta meille perheenjäsenille sopivat värit ja muodot: tyttärelle vaaleanpunaiset, mulle ruskeat, tokaluokkalaiselle keltaiset puiset nappulat ja nuorimmaiselle vaaleansiniset naurunaamat. Viimeisenä silauksena kirjoitin vielä äkkiä jokaisen nimet omiin nurkkiin, niille paikoille, joilla kukin meillä istuu keittiönpöydän ääressä. Siinä vaiheessa mietin, että ihan näin kiireellä ei ehkä kannattais näin UPEAA työtä tehdä, että mulla olisi omassa käsialafonttivarastossani kauniimpiakin käsialoja, mutta annoin mennä.

Pelistä tuli juuri niin ihana, kuin arvelinkin ja tätä tekstiä kirjoittaessani keittiössä on meneillään iltapala-Kimble, hellu on korvannut minut hetkellisesti. Ihana onnentunne! <3 Meidän perheen oma KIMBLUKKA! 

ROADTRIP HELLUN KANSSA IHANASSA SUOMEN KESÄSSÄ

Ollaan jo ihan hyvällä mallilla syksyssä, mutta palataan tässä vielä kuitenkin menneeseen kesään. Musta tuntuu, että kesä kesti pitkään. Kun skrollaa puhelimen kuvia taaksepäin, tuntuvat alkukesän jutut jo hyvin hyvin kaukaisilta. Uuden villapaidan kuvaushetket kirsikankukkien alla, ihan ku nekin oltaisiin otettu iäisyys sitten! Koko neulekin tuntuu jo paljon pidetyltä. Parin, kolmen kuukauden takaisiin reissuihin on välillä vaikea palata. Ihan kuin ei muistaisikaan enää juuri mitään. Tai ainakaan kauheasti. Totta tietysti onkin, ettei muisto enää ole niin kirkas ja tarinat yhtä yksityiskohtaisia, kuin jos olisi kirjoittanut niistä samantien. Haluan silti kertoa teille mun ja hellun roadtripistä, jonka teimme heinäkuun lomallamme. Tervetuloa mukaan!

Olin jo pitkään haaveillut, tai vähintäänkin koko seurustelumme ajan, että lähdettäisiin automatkalle kaksistaan. Matkoille lähteminen on seitsenhenkisessä uusperheessämme oma hommansa, lasten vaihdot toisiin koteihin pitää sujua mutkattomasti ja juuri tismalleen samoissa rytmeissä, varsinkin jos kyseessä on pidempi reissu. Meidän yhteensä viidellä lapsellamme on kolme muutakin kotia äitinsä ja isiensä luona, kuin ne joissa he asuvat meidän kanssamme (jokaisella lapsella kuitenkin siis vain kaksi kotia). Arki- ja lomarytmiimme vaikuttaa siis todella moni muukin ihminen. Siksi sitä onkin aina aikas onnellinen, kun päästään kaksistaan lähtemään johonkin. Vaikka rytmitys menisikin sovitun aikataulun mukaan, niin silti kaikenlaista voi tapahtua ja olen kyllä aidosti kiitollinen koko meidän köörille, josta tämä oma elämä koostuu, että elo on näin jouhevaa ja sujuvaa kuin se on. Ja onnellinen jokaisen lapsen puolesta, että heillä on kaksi rakastavaa kotia ja paljon paljon ihmisiä ympärillään. Kaikilla on äitien ja isien lisäksi sisaruksia ja bonusvanhempia! 

Yksi tärkeä sopimus liittyen tähän matkaan oltiin tehty jo hyvissä ajoin ennen reissua. Olin nimittäin lupautunut kuskiksi vaikka koko matkalle, sillä tykkään ajamisesta paljon enemmän kuin hellu. Reissumme alkoi oikeastaan jo viikkoja aiemmin kodeistamme, kun lähdettiin ensin mökkeilemään  (siellä tehdyn leikkimökin uudistuspostaus täällä!) ja minä siitä lapsineni autolla edeltä Ouluun ja hellu perässä Bättre Folkiin kanssani ja sen jälkeen vielä lasten kanssa hetki mummulointia. Aivan kaksistaan matkamme alkoi Oulusta kohti Pudasjärveä heinäkuisena maanantaiaamuna.

Ainoat ohjelmanumeromme matkalle olivat karhukuvaus Kuusamossa ja pyöräretki Kemiön saarella, joista kirjoitin omat postauksensa jo aiemmin. Muuten päätimme päivän reitin ja ohjelman aamulla ja ajaessa. Ihan hirmupitkiä pätkiä ei kuitenkaan ollut tarkoitus ajella, vaan käydä kivoissa paikoissa ja vähän patikoidakin. Tehdä just sitä mitä huvittaa. 

Ensimmäinen kohteemme oli reilun 80 kilometrin päässä Oulusta, kun pysähdyimme Pudasjärvelle syömään. Pudasjärvi on mulle lapsuudesta tuttu, semmoinen ohikulkupaikka, koska edesmenneet mummulani ovat samoilla seutuvilla. Kurenalla, eli Pudasjärven keskustassa seikkailen toisinaan öisin edelleen, kun unimaailmassa käyn 80-luvulla ja siellä kirjakaupassa seikkailen. Sain lapsena paikallisesta kirjakaupasta vahaliidut, jotka tiedän mulla olevan edelleen jossain lapsuusmuistolaatikossa. Liitujen tuoksu tulee samantien nenään, kun ajattelenkin tuota muistoa. 

Pudasjärvellä kävimme myös hautausmaalla, jonne isäni on haudattu. En ollut moneen vuoteen päässyt viemään kukkia sinne, joten oli ihanat itkut siellä isin muistolle ja muille sukulaisille heidän haudoillaan. Tarinat iskästä ja auton kyydissä olleet pyörät innostivat meidän ajelemaan Pärjänsuolle katsomaan vanhoja mummulamaisemia ja halusin näyttää hellulle myös sen paikan, jonne isäni hukkui. Pärjänsuolla asuu edelleen yksi sukulaiseni, mutta hän ei ollut harmiksemme koton. Jätettiin silti auto pihaan ja otettiin pyörät kyydistä ja lähdettiin retkelle. Ajelimme pyörillä pitkin Pärjänsuon raittia, kerroin hellulle kaikenlaisia muistoja, joita mulla lapsuudestani tuli mieleen. Tuo reilun kymmenen kilometrin mittainen lenkki avasi mun mieltä ja silmiä yllättävän paljon. Tarinoita ja muistoja kertomalla tajusin monia asioita lapsuudestani, ymmärsin ehkä vanhempieni ja muidenkin ihmisten valintoja paremmin ja omat juuret vahvistuivat. En olisi arvannut sellaista, niin suurta vaikutusta pyöräretkellä olevan. Ja en ollut myöskään ajanut pyörällä tuota lapsuudesta tuttua Pärjänsuon rengasta, eli nukutusautoajelureittiä, pyörällä sitten 90-luvun.

Matka jatkui Ranualle. Siinä ajellessa mietittiin missä oltaisiin seuraava yö ja googlehaku tarjosi meille ensimmäisenä yötä lasi-iglussa! Koska olemme selkeästi niin helppoja, niin tartuimme syötiin heti. Ollaan haaveiltu nukkuvamme igluhotellissa revontulitaivaan alla, mutta koska se on melkoisen arvokasta revontulien aikaan talvella, oli kesän hinta juuri sopiva. Keli oli harmillisen harmaa, mutta oli siellä lasikaton alla ihana katsella valoisaa kesäyötä ja hiljalleen lipuvia heinäkuun harmaita pilviäkin. Ja sitäpaitsi, kun on niin valoisaa, voi neuloakin yömyöhään saakka tai vaikka koko yön läpi.  Seuraavana päivänä lähdimme ajelemaan Kuusamon suuntaan. Google ja yöpymissivustot lauloivat intternetkännyköissämme taas ja seuraavan yön nukuimmekin erikoisessa paikassa. Löysimme nimittäin hauskan majoitusvaihtoehdon, Villa Iglun (pysyttiin selkeästi teemassa edellisyön mukaan). Se oli suuri, valtavista hirsistä rakennettu huvila, ilmeisesti alunperin jonkun rallitähden lomamökiksi, mutta muutettu sittemmin majoituspaikaksi. Siellä ei ollut enää huoneita tai pihapiirissä sijaitsevia mökkejä vapaana, joten päädyimme Tentsileen nukkumaan. Tentsile on siis puiden väliin kiinnitettävä, ilmassa leijuva teltta. Mikäs siinä, hauska majoitusvaihtoehto sekin. Meille tosin ei aivan uusi, sillä nukuimme ystävän mökillä juhannuksenakin sellaisessa. Parasta mun mielestä Tentsile-öissä on se, kun päällisen, eli telttakankaan ottaa pois (jos on varma ettei yöllä sada rankasti) ja saa makoilla ja nukkua kesätaivaan alla pelkän hyttysverkon alla ja katsella puiden latvoja suoraan yläpuolellaan. Tuolla, muiden ihmisten seurassa ja epävakaan säätilan takia, pidimme telttakankaan paikoillaan koko yön.

Villa Iglu oli muutenkin jännittävä paikka. Vähän sellainen Twin Peaks -henkinen, pikkaisen omituinen, erikoinen täytettyine karhuineen. Paikkaa oli tuolloin pyörittämässä, siellä siihen saakka vasta kolmisen viikkoa olleet, amerikkalainen naispari Las Vegasista. Rupateltiin heidän kanssaan pitkät tovit ja heillä oli taustalla jännä tarina, kuinka he olivat sinne porojen sekaan järven rannalle, lähes Lappiin päätyneet. Heitä kuunnellessa kuulin oikeastaan ensimmäisen kerran periamerikkalaisen ihmisen mielipiteitä nyky-Amerikoista, oli aika rajua sanottavaa presidentistään. Siellä mietin, että kuinka mahtavaa se onkaan aina saada kuulla ihmisten, ympäri maailmaa tulleiden ja siellä maailman toisissa kolkissa asuvien tarinoita. Siitä miten kukainenkin on minne milloinkin päätynyt ja miksi. Ja että miten juuri me jossain kohdataan ja päädytään juttelemaan ja tutustumaan toisiimme.  Patikointikohteita meillä koko roadtripin aikana oli oikeastaan kolme. Auttikönkäällä ja kahdessa eri kohteessa Oulangalla. Tykkään kävellä muutaman kilometrin mittaisia lenkkejä ja mitä enemmän vaihtelevuutta maastossa, sitä parempi. Ettei pääse tylsistymään. Kaikissa kolmessa kohteessa niitä riitti. Tykkään myös reputtomasta kävelystä, niin saa enempi hömpsötellä, kun ihmettelee metsää ja muuta luontoa. Kukaan ei ehkä ylläty tästä tiedosta, jos tuntee mua yhtään. Oulangalla kiivettiin superkauniille Pähkänäkalliolle ja kierrettiin Oulangan kanjonin reitti. Kyllä mä joskus tahtoisin pidemmän reitinkin Karhunkierrosta mennä, mutta tällainen pikkureitteilykin sopii mulle oikein hyvin.  Huomasimme jossain vaiheessa matkaa, että yksi reissun teemoista taisi olla se, että jokainen yö yövytään erilaisessa paikassa. Oltiin kerätty jo telttailu Hailuodosta, patja lattialla mummuloinnista, lasi-igluyö, tentsileyö, joten joukkoon mahtui mainiosti myös yö hotellissa. Se maistuikin makialta Oulanka-päivän jälkeen Rukalla. Ihailtiin poroja Rukan rinteessä ja ihan pikkiriikkisen haaveilin lumesta. Ikinä en olekaan rinnehotellissa yöpynyt laskettelukeskuksessa, josta näkisi suoraan rinteeseen. Sateinen kesäpäivä tällä kertaa.Karhukuvausillan (josta lisää täällä) jälkeen matkamme jatkui kohti etelää, sillä edessä siinsi pyöräretki Kemiön saarella. Tarkoituksena meillä oli pyöräillä jo pohjoisessa, mutta kelit olivat sen verran sateisia ja kylmiä, että jo pelkästään se, ettei mulla ollut hanskoja mukana, hankaloitti tilannetta. (Luulin, että heinäkuussa ei tarvis!) Vaikka kyllä me Rukalla lähdettiin ajelemaan, vaikka vähän satoi, mutta noin kilometri ajettuamme käännyttiin jo takaisin, koska oli niin järkyttävän kylmä. Onneksi käännyttiinkin, koska kohde jonne aiottiin ajaa (ja oltiin googletettu se vähän liian ympäripyöreästi!) olikin kiinni. Sillä se selvisi sitten, kun ajelimme sinne autolla. Oltaisiin siis voitu päätyä suljettuun ravintolaan litimärkinä ja kylmissämme, joten onneksi ei ajettu yhtään enempää pyörillä. Päätimme siis onneksemme suosiolla säästää pyöräilyt etelään. 

Laitettiin Kuusamossa navigaattoriin kohde, mihin auto aiottiin jättää. 961 kilometriä edessä. OK. Mua ei varsinaisesti haitannut kilsat yhtään, olisipahan edessä kesäyöajelua, paljon laulettuja lauluja ja huoltoasemapysähdyksiä. Lähdettiin ajelemaan yötä vasten, mutta hellu sai kuin saikin mut käännytettyä sadan kilometrin jälkeen yöunille. Miten lälly oonkaan? Sadan kilsan! Olis ollu tyhjä kesäyötie! No mutta, käännyttiin suomussalmelaiselle tielle järven rantaan, nostettiin kamat takapenkiltä ja peräkontista etupenkeille, laitettiin petari tasaiseks auton takaosaan, ryömittiin peiton alle ja katottiin vielä vähän matkaa Handmaid’s Talea. Autosta löytyi vielä The Revenant -kirja (kirjaversio siitä leffasta, jossa Leonardo di Caprio tappaa paljain käsin karhun) (on muuten hyvä elokuva) (jos multa kysytään) (vielä yhdet sulut tähän näin!) (ja vielä!), niin pääsi mieli muuten hyvin sellaisiin kauhukuviin, mitä kaikkea voisikaan tapahtua syrjäisellä metsätiellä autossa nukkuessa. Miksi sitä muuten pelottaakin just silloin, kun autossa, joka on kuitenkin peltiboksi, eikä silloin kun nukkuu teltassa tai riippukeinussa? Silloinhan se murhaaja pääsis paremmille apajille, koska sitähän siellä autossa pelättiin. No, yö sujui hyvin ja saatiin taas uusi, erilainen yö Roadtripimme kuvitteelliseen Erilaiset Yöt -keräilypassiin.  Seuraavana päivänä lähdettiin ajeleskelemaan leppoisasti. Pysähdeltiin siellä täällä, ei pidetty kiirettä. Se tuntui i h a n a l t a. Vanhempana sitä osaa arvostaa aivan älyttömästi kyllä sellaista huolettomuutta tai edes huolettomuuden tunnetta, joka joskus jostain pilkahtaa. Ei tarvii miettiä missä ja milloin syödään seuraavaksi, pitääkö käydä varuilta kuitenkin pissalla ja milloin joku saa raivarit kun ei oo mitään tekemistä. Käytiin soittelemassa soittimia Soivassa Metsässä ja haettiin hellulle uus takki R-Collectionilta Kajaanista. Sittenhän siinä kävi niin, että ei me ihan sinne Mathildedaliin, josta pyöräretken oli määrä alkaa, jaksettu ajaa. Uni meinasi jo tulla pitkän ja hauskan päivän päätteeksi silmään, joten yöpaikka oli keksittävä muualta. Eipä siinä sitten muuta kuin seuraavalle leirintäalueelle vaan! Se olikin jännä kohde. Muistaakseni oltiin ehkä Orivedellä. Ihmeteltiin miten voi olla leirintäalue niin täynnä, että mahtuukohan sinne edes. Humalaisia miehiä huutelemassa kirosanoja, sellaisella “hauskalla” meiningillä. Mökkien edessä paljon veneitä. Ovessa lappu, että huomenna esiintyy CatCat. Respassa selvisi, että juuri tästä paikasta alkaisi seuraavana aamuna jonkun kalastuskilpailun joku osakilpailu, että paikalla on paljon kalamiehiä. Aiiiiivan. Ovat siis aloittelemassa kalastuskisojaan pikkukänneillä ja saunaörvellyksillä.

Oltiin niin väsyneitä ja keli kaunis, ihana auringonlasku edessämme ja melko rauhallinen telttapaikkakin löytyi rannasta, että päätettiin jäädä. Täytyy kyllä myöntää, että yksi jäämisen syy oli myös se, että koin olevani niin kaukana tuosta kalastuskisaihmisten maailmasta, että halusin nähdä sitä lisää. Aivan älytöntä menoa! Sujahdettiin mukaan oikein hyvin, kun istahdettiin syömään tiskiltä tilattuja tonnikalasalaatteja oluitten kera ja minä kävin laulaa luikauttamassa Ei oo, ei tuunkin. Jota sitten paikalla olleet kolme muuta ihmisitä tulivat iloisesti kehumaan. Hauskoja kohtaamisia nekin, kun myöhäiskeski-ikäiset naiset heti kuulivat mun puheesta oululaiset juureni ja käytiin läpi kaikki Oulu-muistelomme, että missä kaupunginosassa kukakin on joskus asunut.

Telttayö nurmella (Hailuodossa nukuttiin hiekalla) tuplaleveän untuvapeiton alla oli oikein hyvä. Mulla onkin kyllä ultimate-vinkki kaikenlaiseen kesäretkeilyyn: ota mukaasi omat peitto ja oma muhkea tyynysi, niin unet ovat täydellisen ihanat. Siksi untuvainen peitto, jotta viileänäkään yönä ei tule vilu. Leveän peiton alla saa käpertyä myös oman kullan kainaloon. Tsiljoona kertaa parempaa kuin ahtaassa makuupussissa nukkuminen. Voin täysin rinnoin sanoa, että kesän parhaat yöt nukuin juurikin tällä reissullamme niinä öinä, kun meillä oli omat peitot ja tyyny ja nukuttiin teltassa. Niin ja lempilakanat niissä vielä! Vaaleanpunaiset pellavaiset. Tähän pätee vähän se sama sääntö kuin niissä vitriinissä säilytettävissä paremmissa astiasarjoissa. Ne ovat nimittäin juuri niitä, joiden pitäisi olla siinä kovimmassa käytössä. Ne ankeat, ARKIsarjat ja ARKIlakanat, ne otetaan käyttöön vasta kun ne parhaat ja lempparit ovat pesussa tai menneet rikki. 

Aamu valkeni leirintäalueella lämpimänä, kun kalastajat nousivat veneisiinsä ja katosivat järven selälle. Me hyppäsimme autoon ja huruuttelimme lähes yhtä soittoa kohti pyöräretkemme alkua. Siitä retkestä voit lukea oman tarinansa täältä

Roadtrippimme oli ihana! Ei ajettu Lofooteille, vaikka sinne olisin ajanut, jos hellu olis suostunut. Eikä tehty mitään sen suurempaa ja kummempaa. Parasta oli olla yhdessä ja SEIKKAILLA. Eikä sen seikkailunkaan aina tarvitse olla maailman äärissä. Ajeltiin mulle tavallaan ihan tutuissa maisemissa, mutta erilaisin silmin. Tähän en sano enää mitään muuta kuin, että seuraavaa seikkailua odottelessa. Ja jännä nähdä, missä silloin nukutaan. <3
PS. Hauskaa ja jännää muuten, että oltiin rakkaushenkisellä automatkalla, mutta näiden kuvien joukossa ei ole yhtään pariskuntakuvaa eikä yhtään kuvaa autosta. Lisää fiilistelyä löydät Instagramin kohokohdista, Seikkailureissun kohdalta.

TÄSTÄ SAATTOI TULLA SÖPÖIN JA IHANIN LEIKKIMÖKKI

Palataan aivan aluksi aivan alkujuurille. Kahdeksankymmentäluvulle tietysti, jolloin elin lapsuuteni kymmenen ensimmäistä vuotta. Vietimme tuolloin aikaa paljon mummulassani, enemmän Arposella eli isäni puolen mummulassa ja vähän vähemmän Västäräkissä, äitini puolen mummulassa. Molemmissa pihalla nökötti leikkimökki. Arposen mökin leikkimökki oli valmiiksi sisustettu, siellä oli muistaakseni isäni tekemä pieni pöytä, jonka reunalla oli joskus ollut kynttilä ja se oli polttanut kulmaan reiän laatikkoon asti. Seinillä oli lehdistä leikattuja söpöjä kuvia. Ikkuna oli pieni, mutta siitä näki aina kuka tuli pihaan. Ympärillä kasvoi raparpereja ja pihlajia. Leikkimökin edusta oli hyvin keskeinen paikka, sillä sen edessä oli nuotiopaikka. Sellainen tiilistä kasattu, jossa paistettiin makkaraa. Siinä oli muutaman tiilen välissä just se täydellinen rako, johon sai makkaratikun hyviin asemiin. Nyt kun mietin, niin melkoisen hassu paikka makkaranpaistoon, mutta toisaalta täydellinen, koska siinä me istuskeltiin. Aikuiset ja lapset sulassa sovussa ja tuntuu kuin kaikki hetket siinä olis ollu aivan älyttömän ihania. Leikkimökin portailla oli monta paikkaa ja lisäksi tarvitsi vain muutaman pöllinpalasen, joilla istua. Taidettiin muuten makkaratikutkin säilyttää leikkimökin katon alla jossain rakosissa. Västäräkin (talon nimi – aah miten ihana nimi tuo onkaan!) leikkimökki taas oli vähäeleisempi kaikella tapaa. Sen vieressä oli kaivo, johon ei tietenkään saanut koskaan koskea ja siellä oli aina paljon enemmän sääskiäkin, ettei ulkona kaupunkilaislapsi jaksanut niin paljon leikkiä. Tykkäsin ennemmin mennä seikkailemaan liiteriin, siellä oli tosi monet portaat tai tikkaat ja sinne pienehköön liiteriin muodostui pieniä eri tasoja tai kuin parvia ja siellä oli paljon hassuja pikkutavaroita. Ainakin lapsesta ne tuntuivat siltä. Leikkimökissä oli kuitenkin maailman paras kauppaleikki. Mummi (ja muistaakseni myös minä) oli kerännyt tyhjiä, pahvisia ruokapakkauksia ja siellä ne olivat pienillä hyllyillä sekä pikkuveljeni vanha kassakone ikkunan edessä olevalla pöydällä odottamassa kassöörejään.

Olisin ihan hirveästi halunnut oman leikkimökin. Sellaisen, jonka minä, ihan vain minä, eikä kukaan serkku (joiden kanssa mummuloiden leikkimökit tietysti jaettiin), saisin sisustaa ihanaksi. Mulla oli lapsena jo paljon ideoita mitä tehdä. Eivätkä ne useinkaan olleet sellaisia joihin tarvitsisi paljon rahaa, vaan ennemmin ideoita jo olemassa olevista asioista. Kuten vaikkapa tokaluokalla naapurin Mirkun kanssa ideoidut itseommellut hameen (joita en kylläkään koskaan toteutettu), jotka suunniteltiin tekevämme äitini vanhoista kankaista kokoamalla niistä kauneimmista pienistä palasista tilkkuhameen. Olin enemmän kekseliäs, kuin vaativa materiaalien suhteen. (Ehkä olen sitä samaa edelleen.) Omaa mökkiä en kuitenkaan koskaan saanut. Päätin, että omat lapseni saavat ja silloin minä sen sisustan.

Asuimme kymmenisen vuotta sitten omakotitalossa, paritalossa Tampereella. Siinä oli piha. Haaveilin leikkimökistä pihalle niin kovasti, että meinasi sydän haljeta. Googlettelin ja suunnittelin ja mietin ja katselin huuto.netistä mökkejä, että saisiko vanhan siihen jostain haettua. Tyttö oli tuolloin pari-kolmevuotias. Leikkimökkiä ei tullut. Mulla edelleen kouraisee sydämestä se tunne mikä liittyy tuohon haaveeseen. Olen ihan hirvittävän pettynyt itseeni, etten saanut lapsilleni tai kaikista eniten varmaan kuitenkin itselleni toteutettua sitä maailman ihaninta leikkimökkiä. Se oli niin suuri unelma ja haave, jota olin lapsesta asti kantanut.

Viime vuosina olen kuitenkin hyväksynyt asian, että se haave siirtyy sitten mummuvuosiini, ehkä silloin saan laittaa lapsenlapsilleni mökin jonnekin. Ei täällä kerrostalossa oikein voi mökkiä pihalle pystyttää, vaikka kieltämättä sitä mietin, kun pihalle tehtiin pari vuotta sitten leikkialueen uudistus…

Viime kesänä pääsin käymään ensimmäistä kertaa miesystävän suvun kesämökillä Tampereen Teiskossa. Mökki on upealla paikalla järven rannalla. Sellaisella, josta olen aina haaveillut ja nyt päässyt kaksi kertaa käymäänkin jo ja toteamaan, että sellaisia paikkoja oikeasti on olemassa, niin ihana paikka! Ja arvatkaapa mikä siinä mökin pihalla töröttää. NO LEIKKIMÖKKI! Tuli sitten tuossa talvella puheeksi tämä mun toteutumaton haaveeni ja mies totesi, että laita se leikkimökki ihanaksi (tai saatoin se olla minäkin joka sitä ehdotti). Tietysti tartuin tähän ajatukseen ja päätin toteuttaa. Sellainen oikein överi ja kunnon leikkimökkiprojekti! Aloin keräillä pitkin talvea erilaisia asioita pussukoihin vintille, joissa luki sieluni silmin ja kirjaimin: LEIKKIMÖKKITARVIKKEITA. Lastenhuonetta siivotessa laitoin pikkutavaroita sivuun ja varastoa siivotessa samoin. Työprojekteista ylijääneitä tapettisiivuja talletin rullilla leikkimökki mielessäni.

Viikko sitten maanantaina sitten yhtäkkiä koittikin se päivä, että olimme lähdössä tuonne Teiskon mökille. En ollut valmistautunut ollenkaan leikkimökkihommiin, kun takana oli festariviikonloppu toisella mökillä ja muutenkin tajuttiin, että seitsenhenkinen porukkamme ei voi matkustaa seitsenpaikkaisessa autossa matkatavaroiden kanssa, vaan tarvitsemme peräkärryn kamojen kuljettamiseen. Siinä sitten hässäkän keskellä kipitin vinttiin etsimään noita talven aikana pakattuja pusseja. Muutama löytyi ja pari tuolia. Raahasin ne lähes täyteen peräkärryyn kaiken muun tavaramäärän jatkoksi. En uskaltanut katsoa pusseihin, sillä tiesin, että kaikkea en mukaan löytänyt. En halunnut pettyä. Mietin jo, että perun koko projektin. Se olisi muutenkin mun oma juttuni, eikä kukaan osaisi kaivata mitään mitä ei ole sovittu tai luvattu tai sen kummemmin edes puhuttu etukäteen.

Matkalla mökille pysähdyimme ABC:n sijaan syömään Tampereen Ikeaan. Syötyämme ehdotin matkaseuralleni, että kipaistaan nyt kuitenkin sen alakerran osaston kautta. Ja kuten aina, jotain löytyi: pari ideaa leikkimökkiin eli siis se viimeinen innon pisara sille, että tulevan viikon yksi tärkeä juttu olisi toteuttaa tämä mun haaveeni. Ikeasta mukaan lähti peltinen pieni hyllykkö, aurinkokennolla toimivat ulkovalot ja kaksi tyynyliinaa. Edessä olisi i h a n a  p r o j e k t i! Aiemmin leikkimökissä oli ollut muutama kaluste ja lelu, mutta muistin itsekin edelliskesältä, että enemmän näin siellä hämähäkinseittejä kuin leikkien jälkiä. Aloitimme siis miehen tyttären kanssa yhdessä työn pesuhommilla. Pesimme mökin seinät, katon ja lattian. Miehen tytär, sama, joka oli innoissaan myös parvekkeen uudistuksesta, oli mulle tosi iso apu tässä(kin) projektissa ja kaikista näistä hommista todella iloissaan! Puhumattakaan siitä miten mukavaa ja ihanaa on touhuta yhdessä. Pian hommien aloitettua kiinnitin ensimmäisen asian, nimittäin tekokukista ja paperikukkasista tehdyn kukkapannan viime kesältä leikkimökin oveen kranssiksi. Että pääsee tunnelmaan jottei mee ihan pelkäksi siivoukseksi ja remonttifiilis ehdi lässähtää. Omista lapsistakin löytyi intoa. Pikku-Ruu innostui hurjan paljon pensseleistä ja olisi halunnut maalata kovasti, kun mulla oli aikeena alkaa kiinnittelemään tapetteja seinille. Toisinaan hoksaan, että kun omat lapset ovat koko elämänsä olleet mun kanssa ja nähneet kaiken käsillä tekemiseni, niin heille se on niin arkipäivää, että ei niitä useinkaan kiinnosta osallistua niihin ja olla projekteista innostuneita. Äidin perushommia, taitavat ajatella.  Olin suunnittellut suurpiirteisesti etukäteen, että yhden seinän tapetoin tapettitilkuilla. Ei m i t ä ä n sen kummempaa suunnitelmaa. Istahdin vaaleanpunaiselle jakkaralle ja yritin laittaa instaliven päälle (mutta internet oli juuri silloin rikki) ja aloin leikellä palasia ja liisteröimään seinään kiinni. Ei viivottimia, ei leikkureita, ei suunniteltuja muotoja. Välillä ei edes pensseliä liisterin levitykseen, vaan sormin liimaillen ja tahmaiset sormet housuihin pyyhkien. Kännykkä pöydälle ja musikki soimaan. Välillä joku lapsi tai mies kävi ovella kurkkimassa ja ihmettelemässä ja minä painoin hommia. Oli aivan ihanaa vaan tehdä ja katsoa mitä syntyy. Tapettiseinää tehdessä keksin, että teen yksittäisistä kaakeleista (joita mulla oli myös työprojektin jäljiltä muutamia) mökissä jo olleen pikkupöydän päälle kaakeloinnin. Aluksi oli ajatus käyttää ihan saumalaastiakin, mutta rautakaupassa käytyäni totesin, että ei tarvitse. Liimaaminen saa riittää. Siitä tulikin upea, oikea taidepöytä. (kuva tuonnempana tässä postauksessa) Lattian maalasin eräänä iltana lasten jo mentyä nukkumaan. Maali oli hankittu lemppariosastoltani, siitä pienestä osastosta, joka useimmissa rautakaupoissa on: virheelliset maalipurkit alehintaan! Vitosella löydetty luonnonvalkoinen maali raikasti koko tilan kivasti. Sotkin maalatessani kädet maaliin ja tietystikään se ei lähtenyt vesipesulla pois ja jälkiviisaus on just parasta viisautta (että hanskat ois voinu olla kivat) eli sain päivän päätteeksi kunnon myrkkypesun käsilleni, kun tärpätillä piti hinkata maalitarhat pois. Sen jälkeen kävin kyllä vielä raikastumassa yöuinnilla, joka oli aivan ihanaa ja maalitahrat unohtuivat. Maalasin muuten sen verran suurpiirteisesti, että maalia sattui sinne tänne osumaan myös seinän puolelle. Tiedättekös miten sen korjataan? No tietysti maalaamalla pilvenreunakuviota lattianrajaan. Ja vähän puupölkkyynkin pihan puolella. Pikkuhiljaa viikon aikana saatiin myös muu porukka innostumaan leikkimökin laitosta. Hellu innostui ajatuksesta, että rakennetaan mökkiin kiinteä penkki. Niinpä hän yhtenä päivänä mittaili ensin aikansa ja ajeli sitten rautakauppaan hakemaan tarvikkeita ja pian meillä oli tukeva sohvan oloinen penkki ja ihana tuoreen puun tuoksu mökissä. Kahdenksanvuotias innostui sahaamishommista sen verran paljon, että meillä tuli kotiin asti pussillinen eri muotoihin leikattuja puukalikoita. Aivan mahtava sahausinto! Samalla myös minä sain idean, että sahataan laudanpätkästä kyltti, joka ohjaa polulla kulkijat mökille. Polku kun kuitenkin on pitkä, noin kymmenenen askeleen kohdalla pitää hoksata kääntyä vasemmalle, jota löytää leikkimökille. Kyltin tarve oli siis valtaisa. Keksittiin miehen tyttären kanssa leikkimökille nimi: Villa Sisko. Nimi sisältää serkuksia (joiden kesken tämänkin leikkimökki on jaettu), bonussiskoja ja tyttöenergiaa. Kylttiä tehdessä hoksain, ettei mulla ei ollut tarpeeksi ohutta sivellintä, jolla maalata teksti, joten leikkasin isommasta siveltimestä vaan pienen nipun karvoja ja maalasin niillä. Kuinka kätevää! Liimasin kylttiin kaveriksi havuja, oksia, neilikoita, käpyjä ja mustikanvarpuja. Kuivukoon siinä miten kuivuu, näytti kauniilta nyt, kuivemmalta tai mädältä vähän myöhemmin. Koristeita voi lisäillä aina lisää tai ottaa pois. Seuraavaksi toivotankin teidät tervetulleeksi Villa Siskoon sisälle, sillä leppoisan illan jälkeen (kun mies ruokki lapset ja minä sain touhuta rauhassa itsekseni) sain kaikki tavarat paikoilleen. Vintiltä mukaan napatuissa kasseissa oli vähän kaikenlaista ja oikeastaan kaikki pääsi johonkin esille. Hyvin sekalainen kokoelma vähän kaikkea, mutta juuri sopivasti. Tavaroita laitellessa, julisteita niittaillessa ja tauluja kehystäessä mietin vain, että kunpa lasten mielikuvitus alkaisi laukkaamaan niistä mun ratkaisuista ja kunpa ne lapset innostuisivat leikkimökistä ylipäätään. Mää itse välillä oikein pysähdyin ja pääsin mielettömiin mielikuvitusmaailmoihin, ehkä niihin minne se pikku-Tiinakin olisi lapsena mennyt.Oven päälle tein toisen kyltin, kun kerta vauhtiin pääsin. Ovenpieleen liimasin kukkajäätelötötterön (josta näin jo untakin, että se irtosi ja tippui). Leikkimökin ovi ei pysy omin voimin auki vaan valuu aina kiinni, joten kenkä oven edessä oli remontin ajan tuttu näky. Kuin sattumalta mulla oli tavarakassissa “taulu”, jonka olen maalannut puupalasen päälle, joka on alunperin ollut vanerilevyn pidike, eli siinä on hieman vino ura sen toisella puolella. Se oli täydellinen ovistoppari (kun alla on tukena vanha eteismatto) ja kuinka sievä! Sisällä heti ovesta vasemmalla on karttanurkkaus. Seinällä on sekä Muumilaakson kartta (ostettu joskus Tampereen Metso-kirjaston Muumimuseon myymälästä), että mun Aarrekartta-printti leikattuna pienemmäksi kehykseen. Karttojen välillä on reitti, joka on maalattu tauluun, seinään ja julisteeseen. Vanha, söpö korituoli oli leikkimökin alkuperäistä kalustoa. Paperikoristeet niittasin seinään kiinni. Niistä saisi siis täydet ympyrät, jos avaisi kokonaan, mutta näyttävät mielestäni upeilta noin, vain osittain avattuina viuhkoina. Rottinkituolin vieressä on kaakeleista loihdittu taidepöytä. Oli nautinnolista asetella kaakeleita pöydälle, kun ne asettuivat siihen täydellisesti. Piirustuspöydäksi tästä ei ole, mutta mitä siitä. Mehumukit tai leivoslautaset pöydälle ainakin sopii. Ikkunan yläpuolelle kiinnitin kassista löytyneen tikkarikynän, josta jokainen leikkimökissä rempan aikana vieraillut kysyi, että onko se oikea tikkari. Se pääsi oikein kunniapaikalle keskelle seinää. Naputin vain pari naulaa pitämään sen hienosti paikallaan. Kuuset ovat mun muutaman vuoden takaisia rekvisiittoja joulukalenterikuvista ja ne ovat niin söpöjä, että ansaisivat paikkansa myös mielikuvitusmetsästä. Kaktuskynä ja lapseni muovailemat hahmot pääsivät myös metsään. Tapettiseinää vasten nojailee Ikeasta ostettu kahdeksan euron peltinen hylly. Siihen pääsi satunnaisia leluja ja vihkosia ja astioita. Seinälle tuli poikani tekemä taideteos ja hauska talohylly. Ja taloon tietysti asumaan jo leikkimökissä ennestään majailleet pari petsoppihahmoa.  Tilkkuseinään on piilotettu muutama salaviesti, jotka löytää kun tarkasti katselee. Herkimmin silmiin pistävät nuo sydämet, muita en paljasta. Hellun nikkaroima penkki on ihan mahtava. Sen alle saa tarvittaessa muovilaatikoita, joissa voi säilyttää enemmänkin leluja tai muuta tavaraa ja siitä tuli niin tukeva, että aikuinenkin voi huoletta istuskella. Usein kun lasten kalusteet ja leikkimökin varusteet ovat astetta höttösempiä, kun ovat vaan ulkokäytössä ja vaan lasten (mikä on älytön ajattelutapa, mutta ei siitä sen enempää!). Ihanat vesivärikuosiset tyynyliinat löytyivät huonekalujätin poisto-osastolta eurolla. Ovat niin hienot, että harmittaa miksen ostanut niitä kotiinikin. Oranssit tyynyt ovatkin tutut meiltä kotoa ja niiden aika täällä kotosalla oli ohi eli pääsivät tuonne. Penkin alla on purkillinen liituja. Niillä olisin halunnut piirtää mökin eteen terassille räsymaton, mutta en ehtinyt. Sunnuntainen valtava raekuuro olisi sen kyllä nopeasti pessyt poiskin. Ehkäpä lapset mökillä innostuvat piirtämään jotain – jos siis löytävät purkin ensin. Penkin toisessa päädyssä on pöllöjuliste kehyksissä. Siinä on hauska juju, pöllö nimittäin hohtaa pimeässä. Raggarimeiningillä liimasin tarran kehyksen lasiin. Just niinku äidit ei ehkä aina suosittelis tekemään. Viher-valkoinen paperikoriste tässäkin nurkassa niitattuna kiinni seinään.  Mökin lattialla on myös pinkki vanha räsymatto, joka tuo lämpöä. Lapset myös tietävät, että kengät jalassa ei tähän leikkimökkiin tulla. Sisustus on mielestäni ihanan kirjava, se innostaa leikkeihin ja on leikkisä ja hauska. Ei liikaa mitään, eikä liian pelkistetty. Ja nyt kun olen oman osuuteni tehnyt, saavat siellä leikkivät lapset tehdä siitä oman näköisensä leluillaan ja leikeillään. Oven sisäpuolelle kiinnitin poikani maalauksen ja pari tekokukkasta. Katoksen reunaan kiinnitin ohuet verhot, jotka kääräisin pylväiden ympärille solmulle. Ne jotenkin ovat kuin piste iin päälle, vaikka toinen piste ovat kyllä nuo valot, joissa on hauska rantapalloväritys.  Mökistä tuli ihana! Siitä tuli mun unelmien täyttymys. Olin niin onnellinen, kun istuin valmiin mökin sisällä yksinäni ja katselin mitä olin saanut aikaan. Lopputulos on enemmän kuin osasin kuvitella. Se on lähes nollabudjetilla (Ikea-ostokset ja penkin tarvikkeet ja pari muuta autakauppajuttua hankittiin) (ne kaikki olisi voinut löytyä myös vanhoina, mutta haluttiin ostaa uudet tarvikkeet) tehty upea muutos. Parasta silti kaikessa on se, että lapset löysivät mökin. Niiden parin päivän aikana, kun ehdimme olla valmiin leikkimökin aikana mökillä, siellä oli koko viisilapsikko leikkimässä, teinarit kännyköidensä kanssa raekuuroa paossa, pojilla Pokemon-leikit. Kotiin päästyämme sain videoviestin, jossa serkukset olivat tehneet aivan upean petsoppi-videon, jossa esiteltiin mökki. Kaikki työ ja uurastus on kuitattu. Leikkimökki on yövalaistuksessaan todella söpö. Aurinkokennovalot saavat siis energiansa valosta ja syttyvät iltasella pimeän laskeuduttua. Ei mitenkään tarkkaan kellonaikaan. Eräänä iltana kävi hassusti ja vähän jännästikin, kun hellun kanssa siinä ihasteltiin leikkimökkiä sisältä ihan oikeasta mökistä ja mies totesi, että eipäs ole muuten vielä valot syttyneet. Katsahdin kelloa ja sanoin, että eräänä iltana näillä paikkein ne syttyivät. Ja samantien valot napsahtivat päälle! Hui. Vähän mua jännitti miten hellun sukulaiset ottavat leikkimökkimuutoksen vastaan. Miettivätkö he, että nyt tuo emäntä on tullut tänne sörkkimään omia juttujaan koko leikkimökillisen. Koska onhan se nyt aivan mun näköinen, ei sitä voi kieltää. Mutta illansuussa sain kuulla, että pelkkiä kehuja ja ihasteluita satelee. Ihanaa! Kiitos. Kiitos, että sain toteuttaa tämän. <3 Ja heippa Villa Sisko, ens kerralla sitten nähdään taas! 

HELLUN PARVEKKEEN MUODONMUUTOS

Kaupallinen yhteistyö: Glowdia ja SBM Kipinä

Aivan parhaita sisustusohjelmia televisiossa ovat ne, joissa kulahtaneesta tilasta loihditaan upeaa ja raikasta. Olen tykännyt niistä ohjelmista aina. Sellaisia katsellessa usein miettii, että mitäköhän sisustussuunnittelija tekisi omaan kotiin, miten hän näkisi mun luona mitkäkin kohdat ja paikat ja näkisiköhän hän ne just mun lempijutut siellä. Ja monesti, kun loihditaan kulahtaneesta upeaa, sisältää suunnitelma ja toteutus jotain revittelyjä ja jotain selkeää isoa eroa vanhaan raikkaudessaan. Joskus, kun jollekulle tulee se tilanne, että haluaa käyttää sisustussuunnittelijaa omassa kodissaan ja toteuttaa jonkun haaveillun muutoksen, niin usein käy kuitenkin niin, että tuleekin ns. pupu pöksyyn ja sitä toivookin suunnittelijalta niitä turvallisia vaihtoehtoja. Alunperin haaveillun vaikkapa sateenkaarivärisen huoneen sijaan toivotaankin, että suunnittelija toteuttaisi jotain seesteistä ja sellaista johon ei heti kyllästy, kun kerran on ihan sisutussuunnittelijalta pyydetty apua. Mutta miksi muka sateenkaariseen toteutukseen kyllästyisi, jos siitä on haaveillut? Lähestulkoon aina ne tv-ohjelmien ihmisetkin tykkäävät lopputuloksesta, jollaista he eivät olisi osanneet kuvitellakaan, just vaikka sitä sateenkaariseinää!

Mulle avautui tilaisuus olla välikätenä aivan mahtavassa muutoskohteessa, joka toteutettiin yhteistyössä Glowdian kanssa. Nimittäin kohteena oli miesystäväni reilun kokoinen parveke. Eli tila, jossa myös minä vietän aikaani, mutta joka ei ole mun omassa kodissani. Mies oli tosi innoissaan projektista heti alusta alkaen. Mulle tämä oli kohteena sellainen, että toivoin sinne todellakin jotain erityishauskaa ja luotimme parvekkeen suunnittelijan käsiin innoissamme ja saatesanoin, että revitelläkin saa eikä pastellivärejä kavahdeta! Heh, no mun kohdalla nuo saatesanat kuulostavat kyllä siltä tavalliselta tai jopa ainoalta vaihtoehdolta, mutta miehen kohdalla ei. Hän asuu kahden tyttärensä kanssa, jotka tykkäävät pastellisävyistä, joten tämä ei siis aivan täysin tai juurikaan mennyt mun toiveiden mukaan, vaikka parvekkeesta tuli kyllä myös sellainen, josta itsekin tykkään.

Valitsimme paketeista Glowdian verkkosisustussuunnittelupaketeista tällä kertaa Glow:n. Se sisältää siis suunnitelman, jossa on lueteltuna pintamateriaalit, huonekalut, tekstiilit, valaisimet ja somistus ostoslistoineen. Suunnittelijaksi meille tähän projektiin valikoitui Kirsi Virrantalo.

Pääpiirteittäin toiveina oli saada parvekkeesta viihtyisä ja ihana. Se oli aiemmin kahden polkupyörän, oranssin valtavan säkkituolin ja satunnaisten kalusteiden ja tavaroiden sekä grillin ehkä enemmän säilömispaikka, kuin oleskelutila. Vanhaa, jo olemassa olevaa sai hyödyntää, mielelläänkin, mutta uusiakin kalusteita tätä projektia varten oli tarkoitus hankkia. Vanha grilli oli oikeastaan ainoa asia, joka vanhoista tavaroista piti säilyttää. Polkupyöriäkin oltiin säilytetty parvekkeella, joten niille toivottiin edelleen tilaa.

Mua jännitti lopullisen suunnitelman avaaminen, kun se Glowdiaan oli tulla tupsahtanut. En tiedä johtuiko se mun välikätisestä tilasta tässä projektissa, vai siitä, että tiesin, että mies tyttärineen toteuttaa parvekkeen samantien – toisin kuin itse lastenhuoneen, johon Glowdialta tuli kiva suunnitelma jo keväällä. Mutta sekin on edennyt, sillä kerrossänkyhän meillä jo vihdoin on. Pikkuhiljaa syksyllä sitten lisää.

Meille kävi vähän hupsusti niin, että miehellä alkoi tyttärineen yhteinen kesäloma, kun minä lähdin omille reissuilleni. En siis päässyt ollenkaan mukaan kaupoille heidän ja suunnitelman kanssa, vaikka minua mukaan toivottiinkin. Ja mitäkö se suunnitelma sitten sisälsi? No se oli ihan tosi kiva! Kirsi oli innoissaan siitä, että annettiin vapaus villeihinkin ehdotuksiin ja hän oli löytänyt jotenkin juuri ne oikeat jutut, joista sekä mies, että hänen tyttärensä tosi paljon tykkäsivät. Vähän me oiottiin suunnitelman ideoita, mutta tosi paljon toteutettiin ihan yksittäisiä tuotteita, jotka mies tyttärineen parin päivän aikana kaikki kävi hankkimassa. Ainoastaan valkoista taittopöytää pitää odotella muutaman viikon toimitusajalla ja sohvaa hankittaessa asiakaspalvelu sai pari äkäistä puhelua (minulta), kun palvelu ei meinannut pelata, mutta siinäkin oli onnellinen loppu (koska olin aika täpäkkänä). Yksi taittopöytä bongattiin kyllä tori.fi:stä, ja ajettiin tunti suuntaansa sitä hakemaankin, mutta se ei ollutkaan yhtään kuvauksen kaltainen, joten jätimme sen ostamatta ja päädyttiin pidemmän toimitusajan vaihtoehtoon (joka oli se mikä suunnitelmassakin) ja otimme iltaretken seikkailun kannalta sitten!

Helpompi kertoa lopputuloksesta kuvin, joten tervetuloa espoolaisen isän ja kahden alakouluikäisen tyttären parvekkeelle!Lähtötilanne keväällä näytti tältä. Ei varsinaisesti mikään kaunein parveke, minun eikä miehenkään mielestä, mutta ei missään nimessä ollenkaan pahimman luokan romuvarastokaan. Parvekkeelle on kaksi ovea, toinen tulee olohuoneesta ja toinen kylpyhuoneesta, joten se tekee parvekkeesta usein käytetyn tilan myös saunavilvoitteluille. Grillauspaikka oli ikkunan edessä, koska se oli lähellä keittiötä eikä vanhaa kaappia oltu hoksattu oikein muualle sijoittaa. Vaan eipä arvattu mitän Virrantalon Kirsi kaapille suunnittelikaan…Kaappi nimittäin sai suunnitelmassa päälleen mustan maalikerroksen ja se sijoitettiin ikkunan eteen. Jotta tämä saatiin toteutettua, piti kaapin jalkoja lyhentää. Takajalkoja vähän enemmän kuin edestä, jotta kaapin sai mahdollisimman lähelle ikkunaa ja suoraan. Kaapin sivuun myös porattiin reikä grillin kaasuletkua varten, jotta kaasupullo on piilossa kaapin sisällä. Tämä koko kaappi on mun yksi lemppariratkaisuja parvekkeella. Grilli ei liikaa pomppaa kaiken keskeltä (ei sillä, että se haittaisi) ja samaan aikaan musta kaappi on todella style!Musta-tummanharmaa sohva oli suurin hankinta. Se on terassikalustepuolelta, joten huoletta ympärivuotiseen käyttöön tarkoitettu. Suunnitelmassa kehoitettiin verhoilemaan tyynyt uudelleen vaaleanpunaisen ja mintun sävyillä, mutta toistaiseksi ainakin säilytetään tyynyt mustina, sillä makuuhuoneen puolelta parvekkeelle siirtyneet koristetyynyt tuovat kivasti kirjavuutta muuten synkkään sohvaan. Sohvan vierellä, kylppärin oven takana on kahden polkupyörän paikat, jonne henkaritkin näemmä unohtuivat kuvauksen ajaksi, mutta mies tulikin siihen tulokseen, että pyörät pääsevät muualle säilytykseen (olohuoneeseen!) ja tilalle tulee ihana roikkuva makramee-keinu. Tästä suloisesta keinusta muodostui heti kaikkien suosikkipaikka istuskeluun kirjan kanssa. Keinun eteen olisi hankittu suunnitelman mukainen tarjotinpöytä Indiskasta, mutta missään liikkeessä ei ollut ollut pöytää, joten se jätettiin myöhempää hankintaa tai harkintaa odottelemaan. Itse ehdotin, että mintunvihreän pöydän kannen voisi hyödyntää ja nikkaroida itse tarjotinpöytätyyliset jalat. Vanha minttu pyöreä pöytä nimittäin on vain väliaikaisratkaisu siihen saakka, kunnes valkoinen taittopöytä saapuu. Pöydällä oleva hieno lamppu ja papukaijapatsas ovat suoraan suunnitelmasta ja todellakin sellaisia tuotteita, joita ei oltaisi ominpäin hankittu tai edes katseltu sillä silmällä, mutta jotka kuin kruunaavat tilaa. Papukaija oli kyllä myös melko hintava pieneksi koriste-esineeksi, mutta se hankittiin silti, siitä tuli parvekkeen henki. Kivituikut nappastiin sisältä, sillä värit mätsäävät parvekkeelle niin hyvin. Upeat, värikkäät tyyny ja viltti olivat myös ihanat tuotteet, jotka Kirsi oli bongannut. Mulle henkilökohtaisesti sellaisia asioita, jotka ohitan kaupassa, mutta jotka ovat oikeassa paikassa omassakin kotona tai hellun parvekkeella aivan kuin sinne vartavasten tehdyt tai hankitut (kuten tässä tapauksessa ovatkin!). Miehen tyttäret olivat todella innoissaan parvekkeen sisustusprojektista, kuten kuvistakin huomaa ja he osallistuivat lähes joka vaiheeseen. Nuorempi tyttö mm. kasasi sohvan, hioi mustan kaapin ja pesi parvekkeen. Yhdessä tytöt ovat tehneet ritiläpenkkiin matonkuteista ryijypäällistä solmien siihen kudepätkiä. Minäkin olen joskus pari tuolia samalla tavalla päällystänyt ja siitä tytöt penkkiinkin saivat innostuksen ja penkki säilytettiin vanhalta parvekkeelta tänne uuteenkin. Aivan sitä ei ehditty saada valmiiksi ennen parvekkeen kuvaamista tätä postausta varten, mutta se on vain pari elokuvaa joku ilta ja tyttäret saavat penkinkin tekaistua loppuun. Muakin odotti loppumetreillä ihan superkiva vaihe. Sain nimittäin tehdä ihan oikean prinsessaruusus-weddingstyle-henkisen i h a n a n valonauhan kattoon. Kiinnitin Ikeasta hankittuun valoketjuun tekokukkia ja -ruusuja rautalangalla tasaisin välein ja tsadaa, koko parvekkeen kruunu valmistui kuin itsestään. Köynnöskukat olivat valmiista roikkuvista tekokukista ruukkuineen, mutta leikkasin niistä vain pelkät viherosat tätä varten. Neljä tekokasvia meni tähän valoketjuun. Vinkki tähän kukkaisköynnökseen oli suunnitelmassa. 

Parvekkeella istuskeli kuulkaas onnellinen kolmikko (+ minä neljäntenä onnellisena), kun parveke valmistui ennen lomareissua. Tässä ryhmäkuvassa on vielä valoisaa, mutta ai että miten kaunis valo siellä oli kun ilta hämärtyi. Koko parveke loisti niin kauniina. Sisältäkin katsottuna näkymä oli aivan erilainen kuin aiemmin. Lopputulos: Parvekkeesta tuli ihana, jos ja kun multa kysytään. Vanhaa saatiin hyödynnettyä myös siltä osin mitä jäi yli. Oranssi säkkituoli on nyt miehen suvun kesämökillä lasten ilona aittarakennuksen terassilla. Ritiläarkku pääsi samaiseen paikkaan saunan kammariin säilömään pelastusliivejä. Kuvissa vilahdellut valkoinen pyöreä lattiavalaisin jäi myös uudelle parvekkeelle, mutta se ei näkynyt kuvassa, mutta sopii sinne erityisen hyvin ja luo lempeää, lämmintä valoa kukkaiavaloketjun lisäksi.

Miehen kommentit projektista: Todella kiva suunnitelma, mikä oli tehty nimenomaan meille eikä suunnittelijalle. Piristäviä yksityiskohtia mitä ei oltaisi itse osattu ajatella. Katon valaistus on ihana, sellaista ei kaupasta saa. Köynnös ei ole erityisen äijämäinen, mutta en sellaista kaipaakaan. Harmaa sohva vielä mietityttää, saattaa hyvin olla että päädytään suunnitelman mukaiseen suositukseen verhoilla tyynyt pastellisävyillä. Näin on kuitenkin hyvä, katsotaan ajan kanssa muuttuuko mieli.Lopuksi vielä iloisia uutisia teille lukijoilleni: Heinäkuun ajan suunnittelupaketit ovat -10%, niitä tarkastelemaan ja tilaamaan pääset tästä. Glowdian uutiskirjeen tilaamalla osallistut myös arvontaan, josta voi voittaa yhden Mini-suunnittelupaketin.

 

 

12-VUOTIAAN UUDET ÄIDIN OMPELEMAT KESÄVAATTEET

Postausta ei ole tehty yhteistyössä muiden kuin lasteni kanssa, mutta sattumalta kuvissa näkyvä pojan takki saatu Reimalta (hylkii itikoita ja punkkeja, how cool is that!) ja mun päällä oleva mekko (pellavaa ja ihana, tarina löytyy instasta) Kaiko Clothingilta. 

(Tämä postaus katosi muutamaksi päiväksi, eikä koskaan palannut itsekseen takaisin. Intternetti on semmoinen, kaikki voi kadota koska vaan, mutta nyt tää on täällä uudelleen!)

Muistatteko vielä millainen oli viimeinen kesä ennen ala-asteen loppua? Itse taisin olla tuona kesänä leikkauksessa, kun jalastani leikattiin pois kipeä patti ja olin kerännyt herkkuja vanhaan Fazermint-rasiaan, jonka äiti sitten toi mulle sairaalaan. Oli mahtavaa saada iso rasiallinen herkkuja, jotka oli pakattu sinne niin tiiviisti, että tila oli käytetty täydellisesti hyödyksi ja niitä herkkuja todella oli paljon. Lisäksi muistan, että mulla oli nelosluokalla itse itselleni ompelemat vaaleanpunaiset puuvillahousut, joissa oli ruusukankainen vyörärönauha. Se oli kesä 1992. Miten muistankin niin vähän siitä mitään. Mitä luultavimmin katselin televisiosta Tenavatähteä, jota myös nauhoitin videokasetille ikivanhalla videonauhurillamme, jossa oli myös “kaukosäädin” – metrin mittaisella johdolla. Noihin aikoihin rakastin myös tehdä ristipistotöitä. Selasin vimmatusti käsityölehtiä, joista etsin sopivan pieniä mallikuvioita kirjottavaksi. Katselin aamulla Ebba ja Didrik -nuortensarjaa. Äidin kanssa istuttiin olohuoneen vaaleilla nahkasohvilla iltaisin ja katseltiin televisiota. Luultavasti pelasin pikkuveljeni kanssa Super Mario Bros kolmosta ja Kid Icarusta tuntikausia ja välillä hermostuttiin toisillemme. Se oli kesä, joka oli eniten vielä lapsen kesä. Seuraava tuntui jo askeleelta, kohti teiniyttä. Tyttäreni elää nyt tuota saman ikäisen tytön kesää. Maailma on 27 vuodessa muuttunut paljon, mutta tunnistan tuossa ihanassa tyttäressäni paljon tuttuja juttuja. Onhan hän toki tyttäreni. Silti myös aivan oma ihana itsensä, oma persoonansa ja omanlainen tyyppi. Hän on fiksu tyttö, ajattelevainen, hajamielinen ja haaveilija. Räiskyvä ja räväkkä, ujo ja herttainen. Hän tulee syliini, kun halipula iskee ja pohtii myös mun kanssa monenlaisia maailman asioita.

Herkistyn tätä kirjoittaessani ihan, vaikka munhan piti kertoilla vaan näistä vaatteita, joita hänelle ompelin. Löysin Mainion mallarimyynneistä palan yhtä lemppariani heidän kankaista ja siitä ompelin leveät culottekset. Näyttävät ihanilta ja aivan käyttäjälleen sopivilta. Kaikolta tilasin raitakangasta ja siitä tein haalarin (johon kaava Suuri Käsityö -lehdestä, 3/2019, tosin pidensin lahkeita sortsimitasta lähes täysimittaisiksi). Siitä tuli ihana. Yläosan saa solmittua selän puolelle löysästi rusetille tai kiepsautettua kaksin takakautta eteen kiinni.Mulla on tälle kesälle yksi pieni haave (jota en ole kertonut tytälleni vielä, mutta hän sen lukee, kun saa tietysti nähdä tämän postauksen ennenkuin julkaisen mitään – eli seuraan hänen ilmettään, kun lukee juuri tätä kyseistä tekstiä tästä eteenpäin). Olisi ihanaa, jos tytär innostuisi itse ompelemaan itselleen jonkun kivan kesävaatteen. Mulla on tuossa pieni läjä superihania Samujin kesäkankaita, joista saa jo vaikka mitä tehtyä. Sitten ommeltaisiin joku ilta yhdessä keittiön pöydän ääressä sen jälkeen, kun pojat ovat nukahtaneet. Ollaan tyttären kanssa kumpikin melkoisia yökukkujia, jos niikseen käy. Ja aamulla pukeutuisimme itse ompelemiimme vaatteisiin. Saa nähdä kuinka käy. Voi olla, että intressit ovat muualla ja ymmärrän sen täysin. 

VALLILALAISEN TALON SISÄPIHALLA NÄHTY SUPER MARIO JA KREISI KATULIITUNAINEN

Sain tuossa muutama viikko sitten toiveen ekaluokkalaiseltani, että Super Mario -asu olisi saatava. Meillä on pelattu joulusta asti, välllä enemmän ja välillä vähemmän kunnon kasibittistä Nintendaalia (kuten meillä ruukataan sanoa), tai sitä sen uutta miniversiota. Super Mario Bros 3 on koko perheemme suosikkipeli. Miten suloista onkaan, että se oli mun suosikkini jo yhdeksänkymmentäluvulla! Pelailin sitä pikkuveljeni kanssa tyttäreni ikäisenä tuntikausia päivässä. Ja nyt omat lapset pelaavat ja tykkäävät siitä samasta. Eikä peli edes tunnu mitenkään vanhanaikaiselta. Oli mukava saada noin tarkka toive ja selvittää, kuinka sen saisi parhaimmalla tavalla toteutettua. Aloitin kankaista, jotta tiedän millaiset kaavat tarvitsen. Lähdin eräänä kevätiltana Eurokankaaseen ja löysin sattumalta juuri oikean väriset colleget palalaarista. Sininen on paksumpaa, nurjalta pehmeää collegeneulosta ja punainen ohuempaa. Nappeja piti oikein kunnolla metsästää. Luulisi, että suuria keltaisia nappeja olisi jokaisessa nappikaupassa (joita ei kyllä liikaa ole), mutta ei, ei missään. Hankalaksi kävi metsästys. Onneksi mulla välähti se pellepelottoman lamppu päälaella ja keksin, että teen napit itse. Ostin siis vain suuret nappiaihiot ja käytin kotoa löytynyttä juuri oikean sävyistä keltaista pellavakangasta ja tsidim, napit olivat valmiit. Kaavat! Selailin erilaisia kaavalehtiä erikoistuneillani supermariohaalarisilmilläni, joskos löytyisi valmiit kivat haalarit. Muutamat kaavat löytyivät, jotka olivat sinnepäin, mutta eivät riittävän mainiot, jotta olisin alkanut hommiin samantein. Into meinasi jopa niin pahasti laantua, että kangaskasa siirtyisi pian pöydän kulmalta kaapin uumeniin, mutta onneksi ekaluokkalainen tivasi, että joko joko ovat valmiit. Ottobre-lehti, 1/2017 pelasti. Peruspaidan kaava (malli 16) löytyi helposti. Samassa lehdessä olleet kapeat svetarihousut (malli 17) ja niihin lisättynä toisesta kaavasta (malli 23) läppä ja henkselit ja vyötärökuminauhan poisjättäminen muodostivat täydelliset ja sanotaanko, että tämän päivän henkiset ja trendikkäät mariopökät. Asu ei ihan valmistunut vappujuhlintoihin naamiaisasuksi, mutta ei se mitään. Toukokuun muina päivinä se on ollut hyvin monena ihan tavallinen koulupojan rento asukokonaisuus. Melko moni on silti tunnistanut asun saaneen inspiraationsa eräältä pelihahmolta. Punaista lippalakkia olen yrittänyt etsiä useista kaupoista, koska ei ole yhtään huvittanut alkaa ompelemaan lätsää, mutta senkin kanssa on ollut vähän hankaluuksia. Peruspunaisen, tavallisen päähineen löytäminen on kuitenkin sekin osoittautunut vaikeaksi, joten voipi olla, että joku päivä pitää ottaa vielä kone esille ja hurauttaa se lätsäkin kruunaamaan meidän perheen Mario.Ommellessani asua keksin, että haluan piirtää katuliiduilla pihalle teemaan sopivia kuvia ja ottaa jo tekovaiheesta videon ja valmiissa maisemassa saa sitten Mario hyppiä ja liikkua hauskasti. Tänään sitten teipattiin muovilaatikon kansi tuuletusparvekkeen reunaan ja kannen päälle kiinni iPad ja runsaasti teippiä ympärille. Muutama teippisykerö vielä varmistamaan, että laite pysyy oikeassa asennossa koko kuvauksen ajan. Näytti erittäin promeiningiltä, haha! Sitten vaan tytär painamaan start-nappia ja olemaan kytiksellä kuvauksen aikana, että laite varmasti toimii ja että voin välillä kysyä, että miltä se meidän eli mun homma alhaalla oikein näyttääkään.
Hankin tätä hetkeä varten valmiiksi riittävästi erilaisia liituja. Paksuja, ohuita ja monivärisiä sekä katuliitupölyä, jota sekoitettiin veteen ja maalattiin seosta asvalttiin vaahtomuovitelalla. Aah, miten ihanaa se katuliitumaalaaminen sitten olikaan. Mun seos vaan jäi sekoittamatta kunnolla loppuun vielä pihalla, kun tein sen kotona jo valmiiksi. Ensin oli liian ohutta seosta ja lopuksi mänkit pohjalla, mutta ihan hyvät putket sain maalattua. Innostuin silti niin paljon telalla piirtämisestä, että taidan joku päivä tehdä kunnon saavillisen ja tehdä vaikkapa lapsille kunnon autotiemerkinnät pihaan. Sain piirrettyä pihaan ihan hauskan ja supermariomaisen maiseman. Malttamattomuuden huomasin oikeastaan vasta kuvien ottamisen jälkeen. Ei nimittäin maltettu odottaa edes, että alvaltti olisi sateen jäljiltä kokonaan kuiva ja väri tasainen. Mutta mitäs pienistä. Hauskaa oli! Ja vielä hauskempaa, kun Super Mario lähti testamaan miten pääsee liikkumaan maisemassa makuuasennossa ja asukin sai lisäväriä liiduista.Olisinpa niin suunnitelmallinen, järjestelmällinen ja sinnikäs täydellisyyden tavoittelija, että tehtäisiin vielä toinen video, jossa korjaisin ne virheet ja epätäydellisyydet, joita tässä versiossa oli, mutta sitten taas: Tää on just ihana näin. <3 Huippua on myös se seikka, että me nelivuotiaani kanssa ei varsinaisesti pukeuduttu Super Mario -teemaan sopiviin väreihin, vaan hän valitsi vaatteensa oma-aloitteisesti jo aamulla päiväkotiin ja minäkin otin vain videointia varten punaisen takin, jotta erotun paremmin asvaltista. Yksiä Super Marioita koko perhe. Tässä siis lopuksi se video, josta oon tosi iloinen ja ylpeäkin. Mitäs te sanotte?

TARINALLISIA, SULOISIA TIETOKIRJOJA ILTASADUKSI // ILTASATUSARJAN OSA 3

Olen vähän ajatellut teitä samalla, kun olen lukenut lapsilleni iltasatuja. Se on aina mukava hetki, jos ja kun hampaidenpesu on mennyt kivasti ja lapset saatu sänkyihin. Istahdan lattialle ja alan lukemaan, yleensä mahdollisimman hämärässä, jotta lapsia alkaisi nukuttaa. Tytär lukee yleensä omia kirjojaan (Soturikissoja ja nuorison jännäreitä), mutta tykkää myös kuunnella satuja. Kukapas ei, sehän on aivan ihanaa vain makoilla ja kuunnella, kun joku muu lukee. Aikuisena, kun siihen päälle miettii vielä sen, että siihen saisi nukahtaa ja herätä vasta aamulla. Olisko vähän hei luksööriä? No olis.

Silmät kiinni, Silmu! / Talvitie – Urrila- Wigren – Zitting

Aivan ihana iltasatukirja, joka kertoo nukkumisesta ja unesta. Kirja alkaa tilanteesta, joka on tuttu jokaisessa perheessä. Silmu ei haluaisi nukkumaan, koska leikit jäävät kesken. Luultavasti tilanne saattoi olla meilläkin sama tuona iltana, kun satua alettiin ensimmäisen kerran ukemaan. Tarina ja erityisesti sen sisälle sujautetu faktatieto saa lapset höristelemään korviaan, koska tieto on mielenkiintoista, mutta samaan aikaan tieto siitä, että uni on tärkeää, saa uneliaaksi ja tekee mieli nukahtaa. Kuvitus on hauska ja vesivärisiveltimien vedot näyttäviä.

Voiko tuulipuvussa lentää / Tittamari Marttinen

Kirja on pullollaan mitä mahtavampia sanaleikkejä. Kannessakin kerrotaan, että kirja sisältää kieliriemua ja sanahelinää. Sitä tosiaan on! Kirjassa  avataan useita tuttuja sananlaskuja ja hauskasti kerrotaan vaikkapa sanoista, joilla on useampia merkityksiä. Lukijalle kirja on ihana, eikä lukemista meinaa malttaa lopettaa. Lopussa on vielä ohjeita nuorelle kirjailijalle ja viimeinen ohje on lempparini: Taputusten ja kiitosten aika! 

Mitä sain tietää meduusoista / Ali Benjamin

Kirja-arvion kirjoitti vieraskynäläinen, blogistakin tuttu tyttäreni.

Tämä kirja kertoo tytöstä, jonka nimi on Suzanne. Kirjassa kerrotaan Suzannen parhaan ystävän kuolemasta ja ajasta ennen ja jälkeen kuoleman. Suzannen paras kaveri hukkuu ollessaan rantalomalla. Ennen hukkumista heidän välinsä eivät enää ollleet niin hyvät, kuin mitä olivat olleet aiemmin. Jokin aika kuoleman jälkeen Suzanne menee retkelle luokkansa kanssa akvaariotaloon. Siellä on menellään meduusanäyttely, jossa kerrottaan Irukandji-meduustasta, jonka pisto on niin voimakas, että se tappaa nopeasti. Pisto aiheuttaa mm. päänsärkyä, oksentelua, nesteen kertymistä keuhkoihin jne. Suzannen päässä alkaa kehittyä teoria, että mitä jos hänen parasta kaveriaan onkin pistänyt meduusa ja hän on hukkunut sen takia. Hän alkaa selvittää asiaa. Suzanne yrittää päästä tapaamaan meduusa-asiantuntijaa Australiaan ja kirja kertoo myös niistä tapahtumista. Kirja on kirjoitettu luku luvulta, sekaisin sekä aikaa ennen kuolemaa, että kuoleman jälkeen. Tykkäsin siitä, että kirjassa kerrotaan välillä myös faktoja, sellaisia mitä en ole ennen tiennyt. Mulle tuli kirjasta aika onnellinen fiilis, koska siinä oli onnellinen loppu. Suosittelisin kirjaa kenelle tahansa, iästä riippumatta. Antaisin tälle kirjalle pisteitä 9-/10. Kirjan voi lukea yksin tai niin, että joku sen lukee ääneen. Sain kirjan 10-vuotislahjaksi. Kiitos kummitädilleni Rea-Liinalle tästä kirjasta!

Miela-Ruusa, 12v.

Iltasatusarjan aiemmat postaukset löytyvät täältä:

1 // Kun pysyin valvella kolmen iltasadun ajan

2 // Iltasatuarvioita äidin näkökulmasta

VIHDOIN KUVAT JULKI // TÄYDELLINEN MUITAIHANIALAISNEULE

Ihan ensimmäiseksi haluan kertoa, että keksin eilen vaihtoehtoisen otsikon tälle postaukselle. Olin juhlistamassa Festive-kirjaa ja istuskeltiin muutaman blogikaverin kanssa siinä leppoisasti ja juteltiin niitä näitä. Ystäväni oli juuri istuutunut viereeni ja kysäisi, että onko päällä oleva villapaitani joku mun vanha neuleeni. Ei, ei ole, ihan uusi, mutta täysin julkaisematon vielä mun blogiyleisölle. Vähän ehkä vilahtanut jossain stooreissa. Muiltakin sateli kommentteja paidasta, kehuja ja materiaalin ihanuuden hehkuttamista. Itsekin tykkään neuleesta enemmän kuin ehkä mistään koskaan neulomastani vaatteesta. Arvatkaapa mitä mä silti sanoin. Sen otsikkolauseen, josta kerroin: SIINÄ ON KYLLÄ KAKSI VIRHETTÄ. Oishan hyvä otsikko? Lähdettäisiin uuden neuleen osalta suoraan sille linjalle, että ei se täydellinen ole. No ei siinä todellakaan olis otsikkoainesta oikeasti. Kuinka ankea aloitus. Eli otetaan toiselta kantilta. Neule on i h a n a.

Innostus neulomiseen pitkästä aikaa oli tosiaan aivan mahtavaa, kuten jo aiemmin kerroin. Adlibrikseltä tilattu lanka (Adlibris Alpaca Cloud) mukavan oloista sekä puikoilla, että valmiina neuleena päällä. Paita valmistui parisen viikkoa sitten. Kun keväisen lämpimät päivät loppuivat, on ollut tosi ihanaa vetäistä päälle tuo hattarainen muitaihanialaisneule (tykkään nimestä!) ja ohut takki päälle ja hulmutella menemään tuolla kevätauringossa. Eilen hursautettiin Pinjan kanssa Roihuvuoren kirsikkapuistoon ottamaan neuleesta kuvia. Takki, pipo ja villapaita olivatkin kyllä tarpeeseen, sillä tuuli oli välillä todella kylmä. Puistossa oli paljon ihmisiä, kaikki ottamassa kuvia, joten sulauduttiin sinne oikein mainiosti. Aika kivaa muuten on se, että nykyään ei tarvitse nolostella kuvien ottamisen kanssa, kun aivan kaikki muutkin niitä ottavat. Kiivettiin kallioille lähelle vesitornia ja siellä oli valtavasti pikkuorvokkeja, eivätkä ne söpöydellään kyllä yhtään hävinneet vaaleanpunaisille kirsikankukille. Kyllä se on ihan oikeasti nyt kevät ja kohta luonto kokonaan puhkeaa ja purskahtaa keväänvihreään ja on KESÄ.Ohje neuleeseen on kirjoitettu ylös ja jollain tavalla se teidänkin ulottuvillenne joskus tulee. Tässä vaiheessa suosittelenkin kurkistamaan Muita ihania -kässäkirjan muitaihanialaisneuleen ohjetta taikka luomaan ihan oman. Mallikuvio on lähestulkoon sama tässäkin paidassa kuin kirjan neuleessa. Sama se on myös muitaihaniatyynyssä, jonka ohje löytyy ihan täältä blogista. Eli nyt vaan luovuus omiin käsiin ja tekemään, Lempeyskirjan sanoin, se ei oo niin justiisa ja armollisesti eteenpäin omalla tiellä.

Olen tähän neuleeseen ihan hirmuisen tyytyväinen kuten sanottu. Se on ihana, suloinen, pehmeä, hattarainen, ihan huipuilla väriyhdistelmillä kasattu ja just semmoinen vaate minkä tarvitsinkin, vaikken tarpeesta ehkä tiennytkään heti tai varsinkaan etukäteen. Se on iso ja löysä, siinä on muhkeat ihanat hihat. Tekee vaan mieli kehua sitä. Ja pitää sitä päällä! Mielestäni ihanuus voittaa ehdottomasti vaikkapa ne kaksi virhettä, jotka mainitsin. Kuitenkin haluatte kuulla ne virheetkin! Ne ovat toisen hihan väärin neulottu resori, jonka huomasin vasta kasaamisvaiheessa ja yksi miehustan puolelle tullut silmukkavirhe raglankavennuksissa. Sellaisia juttuja, joita ei kyllä äkkinäkemältä hoksaa ja hyvin harva edes toisten neuleita sillä silmällä katselee, että missäköhän kohdin tuokin on tuohon neuleeseensa virheitä tehnyt. Kyselin Instagramissa seuraajiltani, että missä he (te!) ovat omasta mielestään ihan tosi tosi hyviä. Ajatus lähti siitä, että moni seuraajani oli postannut kuvan tarroista, joita he olivat minulta tilanneet. Lähetin tarrat kirjekuoressa, johon käsin kirjoitin nimen ja osoitteen. Usea kirjeen saanut lähettikin viestiä, että oli ollut ehkä jopa enemmän innoissaan kauniisti kirjoitetusta kirjeestä kuin tarroista (mistähän sekin sitten kertoo?!) Kerroin stoorissa tuosta asiasta ja siitä, että tykkään itsekin omasta käsialastani ja että aina saa kehua omia vahvuuksiaan tai asioita, joissa kokee olevansa hyvä. Vaikka itse sanonkin, on musta tylsistä tylsin lause mitä kukaan itse voi sanoa. Sain valtavan määrän vastauksia (108 kpl) ja päätinkin jakaa ne tässä.

Loppuun listaus asioista, joissa te, minun ihanat muitaihanialaiseni, seuraajat olette omasta mielestänne tosi hyviä. Tässä vastauksenne. (joista tosin karsin ne, joissa vastaaja puhui itsestään liian rumasti!) Ootte mielettömiä tyyppejä, sen sanon:

  • Heittäytymään hetkeen ja muuttamaan suunnitelmia lennosta!
  • Pizzan teossa.
  • Järjestelyssä.
  • Lojumisessa, herkuttelussa ja kukkakuosien suunnittelmussa.
  • Oon paras keittiöpsykologi ja autan aina!
  • Lempeiden ja armollisten tanssituntien pitämisessä.
  • Ratkaisujen miettimisessä.
  • Nukkumisessa.
  • Olemaan hiljaa.
  • Saamaan uusia ystäviä.
  • Tekemään ruokaa jämistä.
  • Lahjapakettien nauhoittamisessa.
  • Laulamisessa.
  • Laiskottelussa.
  • Mä oon omasta mielestä laajasti hyvinluova. Eli teen kaikken mahdollista ja onnistun.
  • Mulla on tosi hyvä matikkapää ja rakastan sitä tunnetta, kun saan vaikeen laskun tehtyä.
  • Toisten tukemisessa.
  • Oon ihan älyhyvä leipomaan. Ja itkemään elokuvissa. Ja rikkomaan sukkahousuja.
  • Dramatisoinnissa, laulamisessa, kirjoittamisessa, bussissa meikkaamisessa.
  • Mun mielestä oon hyvä työssäni, eli opena. Ja mäki muistan laulujen sanat!
  • Suunnittelussa, keksimisessä, ideoinnissa!
  • Neulomisessa.
  • Murehtimaan ja pelkäämään pahinta. Olen myös hyvä lohduttamaan ja trekemään taidetta, jossa on sielu.
  • Joskus sanoin vastaavaan kysymykseen, että kaikessa turhassa, mutta enää en aio sanoa niin. Kaikessa luovassa, maalaamisessa tms!
  • Nauramisessa!
  • Askartelussa.
  • Oon joskus sanonu, että jos jotain osaan niin ommella nappeja.
  • Vaatekaapin sotkemisessa.
  • Oon superviikkaaja.
  • Arjen mikromanageerauksessa!
  • Työssäni kehitysvammaisten ohjaajana. Pelkäsin äippälomalla ollessa, etten osaa, mutta osaan.
  • Saamaan muut hymyilemään.
  • Mä oon tosi nopee. Siis teen melkein kaiken älyttömän sukkelasti.
  • Omassa työssäni, opettamassa aikuisia maahanmuuttajia.
  • Piirtämisessä.
  • Järjestämään tapahtumia ja juhlia.
  • Soittamaan pianolla ilman nuotteja lähes mitä vain.
  • Siivoomisessa ja löydän lähes aina kaikki omat ja poikaystävän hukkuneet tavarat.
  • Unelmoimisessa.
  • Asioiden selvittämisessä ja organisoimisessa.
  • Orkideojen kukittamisessa ja kalojen siruttamisessa.
  • Mulla on mun mielestä hyvä lauluääni ja rakastan laulaa.
  • Mokkapalojen teossa. Ja vauvan kans höntsäilyssä.
  • Muiden tsemppaamisessa.
  • Suomen kielessäolen kyllä sairaan hyvö. Siis kieliopissa. Tylsää? Ehei.
  • Nukkumisessa. Siihen vielä erityistaitoja hampaiden narskuttelu.
  • Vaikee kyssä. Tulee mieleen vaan negatiivisia. Mutta sanon että pyykin ripustamisessa.
  • Leipomaan pullaa.
  • Mä oon sairaan hyvä lakanan suoristaja. Jokaaamuinen lempiasia on vetää lakana tiukaksi! Ah.
  • Leipomisessa, ruuanlaitossa, piirtämisessä ja kirjoittamisessa.
  • Haaveilussa.
  • Nyt on vaikea. Ystävällisyydessä ja siivouksessa ainakin.
  • Lastenlauluissa! Ja niiden sanoissa. Ja laulujen sanoissa ylipäätään. Muistan ne superhyvin. Ja musta on ihanaa, että mun neljäveellä on tää sama taito.
  • Silmien piirtämisessä.
  • Popcornin valmistus kattilassa.
  • Miä oon ihan älyhyvä ompelemaan ja suunnistamaan.
  • Mulla on mielestäni tosi hyvä visuaalinen silmä.
  • Mokailussa! Jossenko sanois, että päivittäistä, mutta silti olen elossa ja yhtenä kappaleena.
  • Ideoimaan vapautuneesti.
  • Elämällä elämää niin kuin minä.
  • Luovassa maalaamisessa ja kaikessa käsillä tekemisessä, kuten neulominen ja kutominen.
  • Käsinkirjoittamisessa ja ongelmien luovassa ratkaisussa.
  • Osaan ajatella laajasti ja syvästi monista asioita.
  • Käsiala. käsityöt ja oma työ.
  • Muotokuvien valokuvaamisessa.
  • Tunnistan kasveja ja osaan ulkomuistista hoito-ohjeet ja latinankieliset nimet.
  • Laitan kyllä hitokseen hyvää ruokaa.
  • Järjestämään tavarat hyville paikoille heti (saman iltana/yönä) muuton jälkeen.
  • Innostumisessa! Joskus onnistumisessakin muta aina innostumisessa.
  • Oon hyvä ruuanlaittaja ja on ihanaa, että läheisenikin arvostaa sitä. Lisäksi neulon tosi tasaisesti.
  • Mulla on tosi hyvä muisti esim. laulujen sanojen suhteen. Ja oon hyvä neulomaan.
  • Tähteiden käyttämisessäja siinä, että taion tyhjästäkaapista aina ruokaa.
  • Mää oon älyhyvä pitämään kaikki arjen langat käsissäja lapset hengissä!
  • Mä teen ihan käsittämättömän hyvää sienipiirakkaa.
  • Lasten kohtaamisessa, erityisesti “ongelma”nuorten.
  • Oon hitsin hyvä viilaamaan tekstejä niin, että niistä tulee hiton hyviä. Oon niin hyvä, että teen siitä työni.
  • Juustokakkujen tekemisessä sekä asioiden muistamisessa, selvittämisessä ja järkkäämisessä.
  • Värijärjestämässä asioita ja olemalla iloinen.
  • Arkiruokakokkailussa eli huippuhyvää helposti ja nopeesti, siinä oon PRO!
  • Kirjoneuleessa.
  • Erityisherkkänä tunnistaa muiden tunteet ilman sanoja hyvinkin tarkkaan.
  • Järjestely sekä juuston höylääminen.
  • Oon ihan älyttömän hyvä kuluttamaan aikaa yksin ja haahuilla päättömästi.
  • Osaan ottaa puheeksi vaikeita asioita, joita moni välttelisi.
  • Lapset rakastaa mua. Yleisesti ottaen kaikki, ja aina. Oon siis aivan paras lasten ihailun kohde.
  • Tänään tuntuu, etten missään, mutta oon kyllä älyhyvä äiti mun lapsille. Tämä pitäis muistaa aina.
  • Googlettaan!
  • Oman kodin siivoamisessa. Onnellisuudessa. Oon lähes aina supertyytyväinen elooni.
  • Leipomisessa ja neulomisessa.
  • Kalenterituunauksessa.
  • Myös käsialassa! Harmi vaan, ettei sitä kehtaa CV:hen laittaa vaikka tekis mieli.

Kaikki kuvat minusta otti ihana, ihana Pinja.

KAKKUA JA VIINIJUOMAA // TYTTÖJEN KEVÄTBAILUUT

Kaupallinen yhteistyö: Freixenet & Suomen Blogimedia

Muutama viikko sitten pyysin pikaisella aikataululla ystäviä lauantai-illaksi juhlimaan mun luo. Teemana kutsussa oli vanha kunnon perinteinen Kakkua ja viinaa, mutta viina vaihdettu nimestä viinijuomaksi pirskahtelevan kevään kunniaksi. Te tiedätte, että tykkään järjestää juhlia. Olen tosin vähän vuosien mittaan laiskistunut tai alkanut mennä iisimmän kaavan kautta, koska juhlien järkkäily on myös aikaa vievää hommaa ja tässä kolmen lapsen äitinä ei ekstratunteja kaikesta maailmankaikkeudelta toivomiselta huolimatta vuorokauteen ole tullut. Joten oon sitä mieltä, että juhlat voi pitää myös niin, että pyytää vieraita tuomaan mukanaan kakun (tai jotain muuta herkkua) nyyttärihengessä JA VARSINKIN jos mulla on tarjota yhteistyön tiimoilta juomat niinkuin tällä kertaa oli: Hartwallin Freixenet Mia viinijuomia, Rosé ja White sekä myös kuohuvampi Sparkling, joiden alkoholipitoisuus on 5,5%. Mulle Hartwallin juomat ovat tuulahdus lapsuudesta. Ei niin, että lapsuus olisi ollut yhtään alkoholin huuruista kenenkään tiimoilta, vaan että mun isäni töikseen kuljetti Hartwallin juomia. Pääsin joskus isän mukaan töihin ja sain laittaa juomia kaupassa kylmäkaappiin, tietty niin, että etiketit on suorassa. Isä oli siinä tarkka. Se oli ihanaa! Nääkin juomat löytyy ihan ruokakaupoista. Toivottavasti sielläkin ne laittaa hyllyille joku, joka on tarkka etiketeistä ja nyppimisestä (eli että tuotteet on suorassa rivissä ja hyllyn reunaan asti täytetty). Viinijuomien tarinassa on sielläkin ihana ajatus taustalla. Freixenetin nuori viinintekijä Gloria Collelli sai inspiraationsa kotikaupunkinsa Barcelonan kaduilta, joilla ihmiset istuivat iltaa ja kohottavat maljan elämälle ilman sen kummempaa syytä. Just sellaiset juhlat olivat nämä minunkin juhlat.
Se, että juhlat pidetään nopealla aikataululla vaikkapa niin, että tervetuloa ens viikonloppuna (eikä, että juhlat on sitten kolmen kuukauden päästä, jotta ehditte hankkia lastenhoitajat ja junaliput), on musta kiva tapa juhlistaa, koska usein on niin, että ystäviä ehtii nähdä liian harvoin. Kaikilla on kokoajan, jos ei kiire, niin paljon hommaa nyt ainakin. Toisinaan jotkut, minäkin, saattaa ajatella, että enpä mee nyt noihin kemuihin, kun meen sitten seuraaviin. Seuraaviin? Ikinä ei tiedä tuleeko niitä seuraavia. Minusta on mukavaa ja tärkeää, että ollaan ystävien elämässä kokoajan jollain tavalla. Mä en itse ehkä ehdi aina soittelemaan ja kyläilemään, mutta pidän synttärijuhlia, kakkuajaviinaa-juhlia ja tällaisia pikaisesti tapahtuvia kuohujuomakekkereitä.

Näissäkin juhlissa käytiin läpi tuoreimmat nopeat mitä kuuluu -kuulumiset, suuremmatkin elämänmuutokset, lastentaudit täineen ja kihomatoepisodeineen, työstressit väsymyksineen ja ruokavaliot. Se kaikki on aivan ihanaa. Olla edes vähän kartalla missä kukainenkin menee ja kuinka se niin aina auttaakin se omien tuntemusten jakaminen ystäville, helpottaa ja kaikesta siitä keskustelusta saa omiin ajatuksiin jollain tavalla ilmaa, saa ne rullaamaan, älyää ehkä jotain jostain (itsestään nyt varmasti eniten) taas vähän enemmän. Mun lempeyskirjassakin (Muita Ihania Lempeyskirja, Gummerus, 2019) sanotaan, että Älä unohda ystäviäsi – varsinkaan ruuhkavuosina. Se sivu kirjasta olisi sopinut täydellisesti näiden juhlien kansikuvaksi facebookin event-sivulle. Hain juhlia varten…Tai no siis en todellakaan hakenut juhlia varten, vaan olin menossa ostamaan pojalleni 8-vuotissynttärilahjaan (polkupyörä) numeropalloa, että se kruunaisi lahjan. Juhlakaupassa muhun kuitenkin iski piheys, että ostaa nyt vielä satojen eurojen pyörän päälle kympin maksava turha foliopallo. Joten ostin KAHDELLAKYMMENELLÄVIIDELLÄ eurolla yksitoista ilmapalloa. Niitä juhlia varten, ajattelin. Ihan hyvin selitetty itselle, haha! Eli juhlia varten, tavallaan vahingossa hankitut yksitoista ilmapalloa kruunasivat nämä Kakkua ja kuohujuomaa -juhlat ja myöskin ilahduttivat myöhemmin lapsia.

Meillä oli juhlissa toki muutama kakkukin, mutta niiden kuvaaminen jäi. Joimme illan mittaan viinijuomia mun olkkarissa ja pidin ystävilleni musavisan, ihan vaan oltiin. Ennen pidin kaikissa juhlissa bingon, ja sitä toivottiin nytkin, mutta onhan noiden vuosilukumusavisojenkin pitäminen aika hauskaa. Tällä kertaa arvuuteltiin vuoden 1996 biisejä. On kyllä kiitollinen olo kaikista ystävistä, ihanaa kun tulitte! Tätä tekstiä viimeistellessäni sain viestin ystävältäni, että olethan tulossa toisen ystävän nelikymppisille? Päässä raksutti, muistin nähneeni joskus kutsun, mutta missä päin somea ja kääk, olinko ilmoittautunut ja onko mulla lastenhoitajaa?! Toivottavasti pääsen paikalle, ruuhkavuosista huolimatta! Sitä ennen silti nappaan tässä iltapäivällä kaapista Freixenet Mia Rosé -pullon ja menen kilauttelemaan siitä lasilliset ystävien kanssa vapun kunniaksi. Oikein hauskaa, ihanaa, rentoa ja ajatuksissa ainakin lämmintä vappua, se on kesän alku tässä ja nyt!

EI YHTÄÄN NOLOJA JUTTUJA

Juna oli saapumassa Pasilan asemalle. Olimme tulleet junan oville jo valmiiksi kasseinemme, että jäädään pois. Siinä seisoskellessa tuli mieleen, että joskus on kauheasti hävettänyt se pelkkä ajatuskin, että mitä jos seisookin väärällä puolella junaa. Seisoo siinä odottamassa, että juna pysähtyy, mutta tajuaakin asemalle saavuttaessa, että laituri onkin toisella puolella. Kuinka noloa! Oikeasti siis, EIHÄN SE OLE YHTÄÄN NOLOA, mutta miksi ihmeessä joskus on tuntunut siltä? Nolostellut sellaista asiaa? Kuvitellut, että joku ympärillä oleva ihminen sen huomaa ja miettii tai pahimmillaan varmaan on ajatellut, että naureskelee päälle. Milloin itse on miettinyt jostain ihmisestä yhtään mitään, tai että joku arkinen asia, kuten ovella seisominen olisi noloa.

Nämä tällaiset nolostelut liittyvät usein epävarmoihin aikoihin elämässä, ehkä eniten nuoruuteen, mutta toisilla ne tuntemukset voivat olla mukana läpi elämän. Ei ole kauankaan aikaa, kun joku kertoi hypänneensä metron kyytiin, väärään suuntaan, eikä kehdannut jäädä heti seuraavalla pysäkillä pois, vaan kulki monta pysäkin väliä ennen kuin jäi pois ja meni takaisin toiseen suuntaan. Nämä ovat kyllä ihmeellisiä nolostumisen tunteita. Normaaleitakin tavallaan, mutta useimmat melko turhia. Jos on jännittäjä elämässä muutenkin, niin silloin on helpottavaa, kun niistä pääsee eroon. Huvittavia ne useimmiten varsinkin ovat! Pyysin seuraajiani kertomaan heidän omia kokemuksiaan ja tässä niitä koostettuna teille, olkaat hyvät:Ennemminkin tässä tilanteessa toivoisi, että joku olisi nähnyt, sillä jos käykin huonommin, niin olisi ihanaa saada apua! Itse kaaduin toista lasta odottaessa parkkipaikalla pahasti, kun olin kiertämässä takapenkille ottamaan kolmivuotiaan tyttäreni pois turvaistuimesta. Kaaduin ison vatsani kanssa selälleni, ihmisiä käveli ohi, mutta kukaan ei tullut auttamaan. Se oli aika kamalaa! Tunnistan tämän! Nykyään menen kassalle suoraan ja sanon ihan ääneen, että en ole ennen käynyt, miten täällä toimitaan. On ihanan vapauttavaa olla aidosti vähän urvelona, eikä esittää, että tietäisi jotain mitä ei tiedä. Sama pätee muuten siihenkin, että joskus aikoinaan ihmiset reissatessa kammoksuivat sitä, että heidät tunnistaa turisteiksi! Siis ihan hirveää, jos joku luulee turistiski, VAIKKA ON TURISTI. Rempseästi vaan kaikki turistin merkit esille, kamera kaulaan ja selfieitä ottamaan maamerkkien edustalle, ihan pokkana! Joskus muuten nolostutti myös ottaa valokuvia joidenkin turistinähtävyyksien luona. Tarvitsin parikymppisenä valokuvia Mannerheimin patsaasta ja muistan kyllä kuinka nolotti hirveästi pyöriä siinä patsaan ympärillä järjestelmäkamera kaulassa. Onneksi nykyään on intternettikännykät ja ihmiset kuvaavat kaikkea kaikkialla ja paljon! Itse otan myös instastooreja kävellessäni kaupungin kaduilla, vaikka ihmisiä tulisikin vastaan. Se tietty kyllä joskus vähän nolottaa… hehe.Tämän ilmoitti moni. Onneksi nykyajan nuorille, toivottavasti, vaikkapa kuukautiset ovat aivan arkinen asia. Mun sukupolvella se saattoikin olla asia, josta ei vaikka kotona puhuttu juuri ollenkaan, joten nolostumisen tunne nousi varmastikin sieltä.

Mutta että vessapaperi! Tämä on kyllä varmasti monilla, keillä siivooja käy, iso nolon tunteen aiheuttaja. Ja niin turha! Sotkuista kotia muutenkin kyllä pahoitellaan. Ihan turhaan. On mukava mennä kylään jonkun ystävän luo, kun siellä oikeasti näyttää sille, että siellä eletään ja että muillakin on legoja siellä täällä, likainen yksinäinen sukka pilkottaa sängyn alta ja pölyt on jäänyt pyyhkimättä muutamaan viikkoon, kuukauteen. Armollista. Sellaisia kuvia ja ajatuksia täältä tähän maanantaihin. Ei tarvii nolostella mitään turhuuksia, mutta noille tapauksille, jotka omalle kohdalle ovat sattuneet, saa ja pitää itsellensä kyllä nauraa! Sille vaikka, että teininä nolotti hulluna mennä paikalliseen skeittikauppaan, niin piti Helsinkiin asti lähteä, että kehtasi mennä. Tai että ikinä ei kunnolla kehdannut harjoitella jotain urheilulajia, koska ei osannut. Höh sille! Kukapa osaisi yhtään mitään, jos ei ikinä harjoittele.