Viimeistely on kyllä lempivaiheeni. Tässä pääsee ihastelemaan pikkuhiljaa lopputulosta ja tietää, että kohta saa uudet, sileät, ihanat ja rakkaudella tehdyt sukat jalkaansa. Neuloessa en useinkaan kiinnitä huomiota sukan sisään jääneisiin langanpäihin, ne saavat siellä seilata mukana siihen asti kunnes sukka on valmis. Siksi kuvissa keskeneräisistä sukista saattaa joskus näkyä löysiä silmukoita, en vain ole tehnyt niille mitään vielä. En ennen kuin tullaan tähän vaiheeseen.
Käännä siis sukat nurinpäin ja päättele lankojen päät huomaamattomasti (itse päättelen yleensä noin 10 sentin matkalta mutkitellen ja usein niin, että kiinnitän samalla löysiä lankajuoksuja kiinni sukkaan) ja kiristä samalla löysäksi jääneet silmukat. Päättelyn jälkeen käännä sukat oikeinpäin. Seuraavan vaiheen voi myös tehdä haluamallaan tavalla, kerron nyt oman tapani. Kastele sukat niin, että ne kastuvat ihan kunnolla. Rutista varovasti liika vesi pois, laita vaikka pyyhkeen väliin ja painele. Tämän jälkeen asettele sukat esimerkiksi keittiöpyyhkeen tai harson päälle ja muotoile oikeaan muotoonsa ja anna kuivua ilmavassa paikassa. Tsadaa! Kun sukat ovat kuivat, kaikki työ on tehty, enää tarvitsee vain ihastella ja vetäistä sukat jalkaan.
Mietin langanpätkiä päätellessäni, miksi tykkään enemmän vähän löysistä ja paksuilla puikoilla neulotuista sukista. Päädyin muistelemaan Olga-mummuani, joka opetti minut sukkaneulojaksi joskus 90-luvun alussa. Hän kutoi ihan tavallisia sukkia, yhdellä kahdella raidalla, kiikkutuolissa istuen. Ihailin häntä. Ensimmäiset koulussa neulomani sukat olivat seiskaveikasta, pitkävartiset ja kirjoneuletta (täällä niistä oma postaus) ja käytin sukkia paljon. Mulla oli pitkähelmainen hame ja sen alle talvella laitoin villasukat niin, että laitoin ne nurinpäin jalkaani ja sain käännettyä varret maihareiden päälle oikeinpäin. Sieltä ne sitten vilkkuivat pitkän hameen alta. Ihanan ysäriä! Nuo sukat sitten päätyivät jostain syystä toisen mummini, Betty-mummin, käyttöön. En oikein tiedä miten sukat mummille päätyivät, ehkä vain pyysi niitä, sillä hän sairasti reumaa ja tarvitsi helposti puettavia sukkia. Villasukat olivat hänellä monta vuotta käytössä ja joskus sain ne takaisin. Ja tuolla ne sukat ovat jossain laatikossa mulla tallessa edelleen, eikä ole muuten ainuttakaan reikää tullut vuosien saatossa. Sellaiset sukkatarinat. Josta tulikin mieleeni, että minun sukkatarinointiani löytyy myös Henna-Kaisa Sivosen Mummokirjasta. Kirjasuositus muutenkin!
Ja vielä tärkein juttu. Nimittäin suuri kiitos, että olit mukana tekemässä talvisukkia! Tää oli uskomaton juttu, en oikein vieläkään tajua miten niin uskomattoman moni tarttui sukkahaasteeseen. Instagramin #muitaihaniatalvisukat -hashtagilla löytyi aamulla yli 700 kuvaa eri vaiheista ja myös jo vaikka kuinka monista valmiista sukista. Monenlaisia väriyhdistelmiä, aivan riemunkirjavista kaksivärisiin, hailakoista harmaasävyisiin. Ohjetta oli muokattu omaan jalkaan sopivaksi, erilaisia lankojakin käytetty vaikka mitä ja jämälankoja tuhlattu, uusia ostettu. Joku kirjotti, että lieköhän tavaratalon seiskaveikkahyllyt tyhjillään talvisukkien ansiosta. Sukkia oli tehty niin innolla, että oli samaan syssyyn tekaistu lisää sukkapareja, lapasia, pipoja ja vauvaneulekin, samoilla talvisukkakuvioilla. Aina illalla ennen nukkumaanmenoa kävin kurkkaamassa, lukemassa ja tykkäämässä hashtagin alla olevat kuvat ja parit kyyneleetkin tirautin, kun tulin vaan niin älyttömän iloiseksi siitä, että tämmöinen tekemäni juttu vaikutti niin monen ihmisen neulomisintoon. Jotkut tekivät ensimmäiset sukat sitten yläasteen, toiset ekat kirjoneuleensa, joillekin tämä oli tammikuuterapiaa ja yhtä tuoretta äitiä harmitti, että sukat jäivät kesken, kun välissä piti lähteä synnyttämään! Kiitos myös kaikille blogissa kommentoineille ja niille tarkkasilmäisille, jotka huomasivat mun puusilmän läpi päässeitä virheitä ohjeissa ja mallikuvissa. Emmää nyt muuta osaa sanoa kuin, että KIITOS, olette ihania!
ps. Tiiättekö, pidetään nyt ihan vaan pikkuinen neulomistauko, annetaan hartioiden levätä, mutta lisää on tulossa! Pysykää kuulolla! <3
Finishing has got to be my favourite stage. This is where you get the chance to slowly start admiring the result, knowing that soon you will have brand new, smooth socks made with love in your feet. I rarely pay attention to the loose ends of yarn inside the sock during knitting. They are free to sail along until the sock is ready. This is why there might be some loose loops visible in the pictures of yet unfinished socks, I just haven’t done anything to them yet. Not until we get to this stage. Turn the socks inside out and bind off the ends of the yarn so that they cannot be seen (I do this by zigzagging for about 10 cm, attaching loose yarns to the sock) and tighten the loose loops at the same time. Then turn the socks back the right way. The next stage you can also make the way you like, here’s how I did it. Wet the socks properly, soaking wet. Gently squeeze off the excess water, wrap a towel around them and press. After this, place the socks on a kitchen towel or a gauze, shape them and leave them dry in an airy spot. Tadaa! When the socks are dry, all the work is done, all you have to do is look at them with a smile on your face and put them in your feet.
While binding off the ends of the yarn I was wondering, why I prefer my socks a bit loose, knitted with thick needles. I ended up thinking about my grandma Olga, who taught me how to knit at the beginning of the 90s. She knitted regular socks with one or two stripes, sitting on her rocking chair. I admired her. The first socks I knitted at school were made of yarn, they were long, coloured knitting and I wore them a lot. I had a long skirt, and in the winter I wore the woolen socks underneath it inside out, so that I could turn the right side on my combat boots. So there they were, twinkling under the long skirt. How 90s! For some reason, those socks ended up to my other grandma, Betty. I can’t remember how she got them, maybe she just asked for them since she had rheumatism and needed socks that were easy to wear. She had them for many years, until one day I got them back. I still have them somewhere in the drawers, and there’s not a single hole on them after all these years. So, a couple of sock stories there. This reminds me, that stories about my socks can also be found from Mummokirja by Henna-Kaisa Sivonen. Recommended!
Then, the most important part. Thank you very much for joining me in knitting the woolen socks! This was an amazing thing, and I still can’t quite believe how many people rose to the challenge. There were over 700 pictures under the #muitaihaniatalvisukat hashtag when I checked this morning, many of them finished already. There were many colour combinations as well, from gaudy colourful ones to simple two-coloured, from light colours to grey shades. The instructions had been modified to fit different sizes of feet, many different yarns had been used, some left over yarns taken into good use, new ones bought… Someone wrote, that they wonder if the shops have run out of yarn because of this. The socks had been made with such enthusiasm, that many other pairs of socks, mittens, woolly hats and even a baby cardigan were made with the same pattern. At the end of the day, before going to bed, I always checked, read and liked the pictures under the hashtag and even shed a couple of tears for the joy of this project inspiring so many knitters. Some people made their first socks since secondary school, some had their first ever experience of two-coloured knitting, for some this was therapy for the dark January and one new mother said it was a pity to leave the project half done because she had to deliver the baby! I want to thank everyone commenting on the blog and the ones who spotted my mistakes in the instructions and the charts. What can I say, thank you, you are amazing!
Ps. You know what, let’s take a little break from all the knitting, let our shoulders rest, because there’s more to come! Stay tuned!
