Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

NAURATTAA VAAN JA AIVOT EI MEINAA PYSYÄ PERÄSSÄ – PÄIVÄ SÄRKÄNNIEMESSÄ

Kaupallinen yhteistyö: Särkänniemi & Suomen Blogimedia

Viime viikolla lastattiin auto täyteen lapsia ja aikuisia ja ajella hurautettiin Tampereelle. Muistanette ehkä, että muutimme Tampereelta pois viisi vuotta sitten, joten kaupunki on suloisen tuttu ja kotoisa ja sinne on aina aikas kiva mennä. En oikein uskaltanut päästää itseäni muistelumoodiin, johon Tampereella (ja missä tahansa) helposti ja usein uppoudun, vaan päätin, että nyt nautiskelen aivan muina naisina, sillä meillä oli edessä jännä päivä, huvipuistopäivä Särkänniemessä nimittäin. Päivä oli siitäkin jännittävä, sillä se oli mun ja miesystäväni ja meidän molempien kaikkien lasten yhteinen kesälomapäivä. Kaksi aikuista ja viisi lasta, melkoinen joukko ihanuuksia.

Täällä blogissa sen sijaan saan ihan pikkiriikkisen myös muistella, koska seuraava kuva jo heti antaa syyn sille. Ihan ensimmäisenä tietysti Särkänniemeen saapuessamme ja rannekkeet ranteisiin saatuamme nousta hurautettiin ylös Näsinneulaan. Yli puolet meidän seurueesta ei ollut koskaan aiemmin edes käynyt Näsinneulassa, joten syystäkin käynti oli tärkeä. Minä ja isommat lapseni innoissamme kiersimme tornin kaikki ilmansuunnat maisemia katsellen ja kerrottiin missäpäin milloinkin ollaan asuttu. Kuvan etualalla olevassa tornitalossa olen sekä asunut, että lapset olleet päiväkodissa, joten aikoinaan on katseltu Särkänniemeen päin lähes joka päivä arjen keskellä. Tampere näyttää niin kauniille yläilmoista katsellen! Näsinneulan jälkeen suuntasimme Koiramäen eläinpuistoon. Siellä ei oltukaan käyty aiemmin ja voi että se oli suloinen paikka! Jo portilla kirjoista tutut hahmot toivottivat tervetulleiksi ja koko alue oli ihanaa pientä Koiramäkeä hahmoineen ja rakennuksineen. Lapset kirmailivat ympäriinsä ja ihastelivat eläimiä ja leikkivät. Ihanat pienet kilivauvat ja koiranpennut sulattivat meidän sydämet aivan täysin. Oli muuten myös hauskaa bongata Kunnaksen kirjojen aukeamilta tuttu karvapallero roikkumasta yhden pikkutalon räystäältä. Onko sillä muuten joku oma nimi?

Me ollaan aikoinaan luettu jonkin verran Mauri Kunnaksen kirjoja lasten kanssa ja itse tykkäsin lapsena tosi paljon juurikin Koiramäestä. Todella kiva teemapuisto, sellainen, jossa voisi mieluusti viettää aikaa pidempäänkin, mutta huvipuiston kyljessä sieltä tuntui lapsilla olevan kiire laitteisiin, kun kuulutus puolen päivän aikaan kävi, että huvipuisto aukeaa.
Narunveto ja muut aina-voittaa-pelit ovat joka kerta yhtä odotettu ja jännittävä ohjelmanumero, kunnes se narunpäästä saatu ylläri selviää. Sanottaisko, että en muista juurikaan sellaista kertaa, että ylläri olisi ollut samantien niin mieluisa, että oltaisiin tasajalkaa hypitty onnesta. Voi olla, että vika on kiittämättömissä lapsissa tai siinä, että joka kerta lapsen haaveena on ihan oikeasti vain ja ainoastaan se jättipehmopääpalkinto. No, en ihmettele, jättikokoinen alpakkapehmoleluhan olisi kyllä superihana! Tällä kertaa viisikko sai tarroja, tehtäväkirjan, vihkon, uimarenkaan ja minileijan. Minusta ainakin olivat tosi kivat yllärit.  Kun Koiramäki oli koluttu, siirryimme huvipuiston puolelle. Ensimmäisenä tietysti heti vieressä sijaitsevaan Koskiseikkailuun, joka on kyllä aina yhtä jännä, että kastuuko sitä vai ei. Ei kastuttu pahasti! Odotimme kovasti pääsevämme uuteen Keinukaruselliin, mutta harmiksemme se ei ollut auki. Keinukaruselli on vanhan Ilmaveivin tilalle tullut uusi laite, johon myös perheen pienin olisi päässyt, koska pituusraja aikuisen seurassa on metrin. Karuselli on se laite, joka näkyy selvimmin ja johon katse kiinnittyy, kun juna porhaltaa Tampereen ohi. Sanoisin, että Näsinneulan ja Tornadon lisäksi se mikä ensimmäisenä tulee Särkänniemestä mieleen. No, ensi kerralla sitten!

Kolmivuotiaani olisi varmasti ollut Keinukarusellista innoissaan, mutta enpä arvannut, että hän oli lisäkseni se kaikista hurjapäisin meidän seurueestamme. Meitä oli aikuisten lisäksi kolme tyttöä, iältään 9, 11 ja 11, sekä pojat 7 ja 3. Pikkuinen Ruu meni oma-aloitteisesti ja innoissaan  mittaukseen, jossa todettiin, että yli satasenttinen on. Ja sen jälkeen rohkeasti sekä pienten lasten laitteisiin että aikuisseurassa Pikku Hinaajaan, klassikkolaitteisiin Troikaan ja Viikinkilaivaan (on muuten ainoa laite, johon minä en mene). Melkoinen, suloinen hurjapää.

Kun aamupäivällä yhdeltätoista aloittaa hupipäivän, alkaa iltapäivän puolella jo vähän hiukoa. Vähän tietty herkuteltiin jäätelöillä, hattaralla ja hilejuomilla, mutta sitä oikeaa ruokaa mentiin syömään uuteen Riemu-ravintolaan. Kaukana ovat ne ajat, kun tarjolla oli pelkkiä ranuja ja nakkeja (kohta muuten eletään aikoja, ettei niitä saa mistään, koska festaritkin ovat nykyään niin ihania ruokaelämysten tarjoajia herkullisine ravintolaruokineen). Riemussa on tarjolla aivan uudenlainen street food -buffet, josta kyllä löytyi jokaiselle jotain. Seurueemme ei jäänyt nälkäiseksi, joten oikein onnistunut ruokapaikkavalinta ja tarjonta.Meille sattui huvipuistopäiväksi rauhallinen, vähän tähän kesään nähden huonohkö sää (+16), kesäkuinen keskiviikko, mikä oli kyllä oikein mainio juttu. Juuri mihinkään laitteisiin ei tarvinnut jonottaa, mikä oli varsinkin tällaiselle isolle porukalle tosi hyvä. Ehdittiinkin käydä päivän aikana tosi monessa laitteessa ja useassa vielä moneen kertaankin. Sääkin oli just hyvä, ei palellut eikä satanut eikä ollut vaaraa, että kärtsäyttäisi olkapäänsä. Alue oli mun edelliskerrasta muuttunut monella tavalla ja vähän oli totuttelemista uuteen, kun ei voinut mennä vanhan muistin mukaan. Legendaarisen Taikajoen tilalle oli tullut Hype ja X, kreiseimmät hurjimuslaitteet, mutta oi, Taikajoen lumo ja puut, luulin sen tunnelman jo kadonneen… Kunnes Angry Birds -alueen ja Kantti X Kantin jälkeen edessä avautui uusi alue, Taikaranta. Tuollaisena rauhallisena päivänä alue ei päässyt varmastikaan oikeuksiinsa, mutta voin kuvitella kuinka ihana sinne olisi vetäytyä päivänä, jolloin huvipuisto on tulvillaan ihmisiä. Värikäs maa, jättikukkia ja tulppaanin malliset ihanat istuimet, jotka olivat mun suosikkini sekä vieressä pyörivä Huvimajakaruselli. Oi että! Tulppaanituoleihin kun istahtaisi ja kääntäisi katseensa Näsijärvelle ja vain nautiskelisi rauhaisasta näkymästä. Tällaiset levollisemmat paikat huvipuiston keskellä ovat minusta hyvinkin tervetullutta huvipuistosisältöä, jopa minulle, vaikka olenkin huvipuistokävijänä sitä sorttia, joka juoksisi lähinnä hurjimmista laitteista toisiin. Kai äiti-ihmisetkin saavat juosta riemusta? Minä nimittäin juoksin lasten luo sen jälkeen, kun olin käynyt ensimmäisen kerran X-laitteessa… No entäpä sitten se Hype ja X? Jos seuraatte Särkänniemeä somekanavissa, ette ole voineet välttyä noiden kahden välisestä kisasta, joka pärähti käyntiin viime viikonloppuna. Kisa toimii niin, että jokainen käynti laitteessa antaa pisteen kyseiselle laitteelle ja elokuussa selviää kumpi on voittaja. Arvatkaapa miten mä jaoin pisteeni? No, kummallekin kaksi pistettä, koska kävin kummassakin kahdesti. Rakastan hurjia laitteita ja näissä oli jo sitä mitä laitteesta kaipaan. Kummastakaan en ollut ottanut kuvaa koko päivänä, koska molemmista olin niin innoissaan! Pojat tottuivat jo odottelemaan äitiään laitteilla (tytöt menivät omia aikojaan Motogeessä, se oli niiden lemppari), kun minä niissä juoksin. Ai että! Mitä enemmän pää alaspäin ja kovaa vauhtia, niin sillon tuntee elävänsä ja meikä tykkää! X tuntui siltä kuin olisi jättisuuressa keinussa, joka välillä kiepsahtaa ympäri asti ja taivaanranta kääntyy siinä samalla vinksin vonksin eikä aivot pysy samaa tahtia perässä ja naurattaa vaan se kaikki ihana hullunmylly. Hype taas menee niin kovaa vauhtia, että ei voi muuta kuin nauraa ja huutaa, että mahtavaa ja ehkä miettiä, että tippuuko korvakorutkin korvista! Ja että kumpiko on mun suosikki? No, se on helppo valinta! X! Oon aivan valmis uudestaan, kuka lähtee mun kans?Voi kiitos Särkänniemi kesäisestä huvipuistopäivästä, olet edelleen IHANA! Lapset olivat ihania omia itsejään, kaikenlaisia mielialoja oli ilmoilla ja kaikilla oli varmasti tosi hauska päivä! Mun tyttöni on saanut vähän surkeanlaiset pituusgeenit, niin häntä harmittaa hirmuisesti se, ettei ole vieläkään 140-senttinen eikä näin pääse vielä kaikkiin hurjimuslaitteisiin, mutta kyllä sekin päivä koittaa. Isoin onni oli ja on kuitenkin siinä, että tällä meidän uusperhekokoonpanolla on todella hauskaa, kivaa ja ennen kaikkea sujuvaa ja ihanaa yhdessä. <3

SATUMAINEN PAAVOLAN TAMMI

Taas on yksi ihana kesä viikonloppu takana. On leppoisaa siirtyä juhannusviikon viettoon, kun tuntuu, että viileähköstä vapusta on ainakin sata vuotta ja sääret ovat saaneet hulmutella paljaina (ja valkoisina) jo viikkokausia. Tänään aamupalan syötyämme hyppäsimme auton kyytiin ja lähdimme pienelle retkelle: minä, nuorimmaiseni, mun hellu ja sen koira ja ajella hurautettiin Lohjalle.

Olen jo vuosia halunnut käydä katsomassa ja tuntemassa Paavolan tammen lumon. Tänään se sitten vihdoin toteutui. Paavolan tammi on siis kutakuinkin, noin, jopa tai lähes 400-vuotias puuvanhus, tarkkaa ikää ei ainakaan internetti osannut minulle kertoa, mutta satoja vuosia kuitenkin. Tammi sijaitsee Paavolan kylässä Lohjalla. Puuta on tituleerattu Suomen kauneimmaksi puuksi enkä kyllä ihmettele.

Jätettyämme auton parkkiin lähdimme seuraamaan opasteita. Noin kilometrin päässä edessämme avautui twinpeaksmainen, lumoava aukea. Alue on kuulema aikoinaan ollut peltoa, mutta nykyään ihan metsikköä, jonka keskellä, ei voi sanoa nökötti, vaan seisoi, Paavolan tammi. Kello oli noin puolen päivän paikkeilla ja aurinko paistoi kirkkaasti puiden lehvien välistä. Paikalla oli muitakin lapsiperheitä ja vuorotellen otimme kuvia puun edessä. En voinut olla miettimättä, kuinka kauniilta puu ja sen ympärillä oleva metsä näyttäisivät vaikkapa laskevan auringon valossa kesäisenä yönä, kun puu lumosi jo tuona pienenä hetkenä kirkkaassa päivänvalossakin.

Kolmivuotiaalla riitti sen verran paljon juttua ja tarinaa kokoajan, että aikaa omaan rauhoittumiseen puun luona ei juurikaan ollut, mutta ne puolen minuutin mittaiset hengähdyksetkin olivat ihania ja tuntuivat hyvältä. Puu oli lumoava, kaunis, iso ja majesteetillinen, kunnioitusta herättävä puuvanhus. Mieleen todella tuli Totoro-elokuvan maisemat, kuten Retkipaikan jutussakin mainittiin. Muutama vuosi sitten julkaistun jutun kautta puusta on tullut viime vuosien uusi, melko suosittukin päiväretkikohde.
Suosittelen ehdottomasti käymään tammen luona ja kiertämään myös luontopolun, jonne kyltit myös opastivat. Metsä oli niin kaunis! Mieleen jäi sekä minulle, että pojalleni tammen juureen jätetty kyltti, jossa luki suunnilleen näin: teidän varpaitakin sattuisi, jos niille astuttaisiin monta kertaa päivässä, joten ethän astu juurille. <3 

 

 

VALOKUVAUSWORKSHOP // VIIKONLOPPU AURINGONNOUSUJA KUVATEN

Kirjoitettu sunnuntaina iltapäivällä, julkaistu arkisena tiistaiaamuna.

Tulin juuri kotiin ihanan viikonlopun vietosta. Pakko saada kirjoittaa ajatukset heti ulos, etteivät ne ehdi hälventyä ulos ihanuudestaan, muuttuakseen muistoiksi kaiken arjen keskelle ja etteivät kesäloma/arki-asiat, pyykit tai pihalta kuuluva lasten riemu ehdi vielä tasoittaa mun päätä peruskotimoodiin. Oon vielä siinä älyttömän suloisessa metsähurmoksessa, minne toisinaan pääsee, ei kyllä edes joka kerta ja se on aivan ihanaa.Osallistuin Eeva Mäkisen viikonlopun kestävään valokuvausworkshoppiin. Paikka oli Tammelan alueella, Eerikkilän urheilu- ja luontokeskuksissa sekä Torronsuolla ja Liesjärven kansallispuistoissa. Reilun tunnin ajomatkan päässä Helsingistä, mutta minulle aivan uusissa paikoissa. Matkalla sinne melkein hävetti siellä syvällä oman pään sisällä, etten ole montaakaan kertaa ajanut Karkkilasta eteenpäin saatikka käynyt sielläpäin yhtään missään.

Luonnollisesti ensin vähän jännitti lähteä tuollaiselle pikkaisen pidemmälle vähän niin kuin leirille, ihan yön yli olevaksi. Tiedättehän, tuntemattomia ihmisiä, uusi paikka, uudenlainen kokemus kaikkinensa tiedossa ja se perusjännitys ihan kaikesta, aivan normaalia siis. Mulle ainakin! Mutta ai että, oli hauskaa, antoisaa ja jäi superhyvä fiilis kaikesta!

Meidän porukka oli tosi hyvä. Viikonlopun aikana ehti tulla omat hölmöt inside-vitsit, opittiin toinen toisiltamme valokuvaukseen liittyviä juttuja ja vähän kaikkea muutakin elämästä ja ennen kaikkea, saatiin aivan loistava inspiraatiopuuska Eevalta. Kokemuksesta jäi omien kuvien lisäksi paljon kuvaamiseen liittyviä asioita, jotka jäävät muhimaan mieleen ja varmasti elämään muutenkin. Asioita elämästä, luonnosta ja siitä mikä on just mulle tässä elämässä tärkeää ja millaisia asioita kohti haluan mennä.

Tänään aamulla, siinä puoli neljän aikaan järvellä kanootilla meloessa mietin (taas) (mietin sitä joka kerta), että voi kuinka tärkeää ja hyvä on välillä saada olla ihan kunnolla siellä metikössä ja veden äärellä. Se, että ajatukset saavat ajelehtia pois tavallisesta arjesta ja se, että saa tehdä vain just sitä mistä tykkää. Valokuvata pastellisävyisiä auringonlaskuja ja –nousuja porukassa, jossa kaikki muutkin haluavat tehdä niin. Siinä ei kolmen herätys aamuyöllä tunnu missään eivätkä sääsketkään haittaa, kun on riittävästi sääskimyrkkypurkkeja joista suihkutella ihoalueet turvaan hyttysenpistoilta.

Auringonnousun odottaminen on jotenkin maagista. Tähän aikaan vuodesta se on myös melko hidasta. Usein sitä odottelee niin päin, että katse on aurinkoa kohti, mutta nousu näyttää upealta toiseltakin puolelta, sieltä missä auringonvalon raja kokoajan lähenee hetki hetkeltä. Puiden latvat, jotka ovat saaneet jo säteet ja muu maa alapuolella ei, se on tajuttoman kaunista. Ja se hetkikin, kun se kirkas, ihana aurinko nousee taivaanrannasta tai metsän takaa, se ihan ensimmäinen kimallus. Samaan aikaan luonnon oma meteli lintuineen voimistuu. Tuoksut tuntuvat kuin ne voimistuisivat. Kaikki aistit täysille!

Se, mitä oikeastaan halusin sanoa on, että menkää ja tehkää niitä asioita joista te tykkäätte ja jotka on teille tärkeitä. Mä sain onnekseni valokuvata, nukkua teltassa, nauttia metsästä ja auringon sekä nousuista että laskuista kokonaisen viikonlopun. Tuntuu, kuin se olisi ollut viisi päivää, sillä se, että valvoo yöllä kolmesta kuuteen ja menee takaisin nukkumaan nukkuakseen ysiin asti, saa mielen sekoittumaan niin, että siinä olisin kaksi erinäistä päivää. Välillä tekee myös tosi hyvää mennä jonnekin tai olla jossain sellaisten ihmisten kanssa, joita ei tunne ennestään. Pikkaisen poistua siitä omasta kuplasta. Tässä tapauksessa tuplasti, mennä uuteen paikkaan uusien ihmisten kanssa.

Sen pidemmittä puheitta nyt: tehkää enemmän teille tärkeitä juttuja, se tekee todella hyvää! Ja olkaa hyvät, tässä kuvia minun linssini takaa nähtynä. <3

LAIVALLA RUOTSIIN ROADTRIPILLE – KESÄN PARAS LOMAREISSU LASTEN KANSSA

Kaupallinen yhteistyö: Silja Line ja Suomen Blogimedia

Mulla on ikuinen kaipuu Ruotsiin. Olen vuosien saatossa yrittänyt miettiä, mistä kaikista syistä se voisi johtua. Monella tavalla sitä olen yrittänyt hoitaakin. Aina lopputulos on kuitenkin sama ja selvä, mutta silti tutkimaton, että voiko se oikeasti johtua siitä. Nimittäin ikävästä synnyinseuduille! Sinne missä olen ensirääkäisyni huutanut, missä olen vauvana vaunulenkeillä nukkunut, sinne missä olen ekat voikukkakimppuni tien varrelta poiminut. Toisinaan tuntuu, että sydän pakahtuu, kun näen tietynlaisen maiseman, jossa vehreät puut valtaavat näkökentän kaikkinensa. Synnyin nimittäin 80-luvun alussa Linköpingin keskussairaalassa ja vietin lapsuuteni ensimmäiset vuodet Ruotsissa.

Olen käynyt lapsuuteni seuduilla muutaman kerran Suomeen muuttomme jälkeen, viimeksi tasan kaksikymmentä vuotta sitten. Halusin näyttää lapsille minulle tuttuja seutuja lapsuudesta, se tuntui tärkeältä saada tehdä niin. Oli siis aika pakata perhe ja kamat autoon ja lähdettävä roadtripille piiiiitkästä aikaa! Minun ja lasteni mukaan matkaan lähti myös miesystäväni. Autolastillinen huipputyyppejä siis, tervetuloa mukaan meidän reissulle!Ollaan lasten kanssa matkusteltu lähinnä julkisilla kulkuvälineillä ja muutenkin kohtalaisen vähän, joten heistä oli vähän jännittävääkin lähteä reissuun. Itse mietin, osaanko ottaa kaiken tarvittavan mukaan, onko ylipäätään hölmöä pakata kaikenlaista turhaakin, kun kuitenkin pysytään kokoajan kaiken sivistyksen lähettyvillä. Eli jos jotain erikoisempaa sattuukin tarvitsemaan niin kauppaan vaan. Toisaalta taas, kerrankin oltaisiin autolla liikenteessä, joten ihan niin tiivistä pakkaamisen ei tarvitsisi olla. Vaatetta, kamera, lompakko, puhelin, laturit, hammasharjat kaikille, avaimet ja kilpirauhaslääke ovat mun muistilistani matkalta toiselle. Ne siis mukaan ainakin!

Matkamme alkoi perjantai-iltapäivänä Helsingin Olympiaterminaalista, jossa ajoimme automme Silja Symphonyn kyytiin. Lasten ensimmäinen kerta laivaan tätä kautta, jännittävää! Päivä Tukholmassa -risteilijöinä lapseni ovat jo konkareita, mutta tämän kaltainen pidempi reissu autolla tehtynä oli aivan uusi juttu. Eniten taisi jännittää silti minua, se hetki on niin jännittävä, kun sinne laivaan se auto jätetään ja kipaistaan kamojen kanssa hissillä hyttiin.  Meitä odotti perhehytti laivan 11. kerroksessa. Ei olla koskaan aiemmin matkattu tavallista hyttiä isommassa hytissä ja olihan se oikein kivaa luksusta! 14 neliötä tavallisen yhdentoista sijaan. Kaksi perinteistä kerrossänkyparia ja levitettävä sohvasänky.

Matkan yksi tärkeimpiä muistettavia juttuja oli, että syödään hyvin niin ettei kiukkua ehtisi tulla missään vaiheessa ainakaan nälän takia. Toinen pääkohta reissussa oli se, että vaikka aikuiset päättävät mitä tehdään ja missä järjestyksessä, niin lasten toiveet otetaan kokoajan huomioon. En kertonut lapsille paljon etukäteen mitä reissussa tullaan tekemään, vaan edettiin yksi juttu kerrallaan, vähän niin kuin ylläri kerrallaan. Näin myös keskittyminen juuri siihen hetkeen onnistuu paremmin, eikä kokoajan odoteta jotain muuta edessä siintävää kivempaa juttua.Päästyämme laivaan, lähdimme syömään ihan ensimmäiseksi, että jaksaa! Valitsimme tutun ja turvallisen Grande Buffetin, josta löytyy aina varmasti jokaiselle jotakin mikä maistuu tai vaihtoehtoisesti yltäkylläisesti vaikka mitä. Buffetissa syödessä lasten kanssa mua häiritsevä seikka se aina vaan on se, että kokoajan on liikehdintää suuntaan tai toiseen ja tuntuu, ettei kukaan istu ikinä hetkeä pidempään pöydässä. Tulomatkalla valitsimmekin rauhallisemman kohteen ja söimme Happy Lobsterissa, josta löytyi aikuisille kala-annokset ja lapset löysivät suosikkinsa lastenlistalta. Mutta olipa mukava istua pöydässä rauhassa (vaikka Promenaden puolella istuttaessa oli kyllä vilpakkaa), lapset saivat annoksensa ihanan nopeasti ja ohi kulkeneet panda- ja krokohahmot ilahduttivat kovasti.
Muuta kivaa tekemistä Silja Symphonylla, joista meidän perhe innostui:

  • Sun Flower Oasis -kylpyläosasto! Jokaisella risteilykerralla, kun siellä käyn, hoen itselleni, että muista tulla ensi kerrallakin! Kolme reilun kokoista poreallasta ja lasten pieni liukumäkiallas ovat just sopivan verran lilluttelupaikkoja. Siihen päälle altaassa nautittu viileä juoma, ai että! Päälle saunassa lempeät löylyt ja raikas olo, ihan parasta! Joillekin lapsille kylpyläosasto voi sopia myös väsyttävänä toimintana ja iltapesuna niin, että uni tulee helposti, mutta mun lapsilleni ei. Iltakukkujia ovat kuten äitinsä!
  • Pieni lasten kauppa Promenadella. Pieneksi kaupaksi loistava valikoima meidän perheen juttuja: monenlaisia legoja, autoja, pehmoja ja tusseja. Ostettiin pojalle tuoksuvat tussit ja tyttärelle neljän taiteilijatussin paketti, vähänkö olis ollu pikku-Tiinakin onnessaan 30 vuotta sitten tuollaisesta tussivalikoimasta!
  • Auringonlasku- ja perhekuvia ulkona kannella. Mää viihtyisin vaikka kuinka pitkään lämpimässä kesätuulessa kannella katsellen maisemia.
  • Lasten oma paikka Silja Land. Tykkään tosi paljon tällaisista laivojen leikkipaikoista, jotka ovat tilavia, siellä on myös aikuisille tilaa olla ja touhua riittää monenikäisille lapsille. Meilläkin kun on eri intressit 3-, 7- ja 11-vuotiailla, niin on kiva, kun on muutakin kuin pallomeri. Pienin rakastaa junaratoja, keskimmäinen tykkää rymytä siellä pallomeressä ja vanhin pääsi pelaamaan pleikkaria. Aikuiset saivat istuskella rauhassa ja minä tapojeni mukaan tietysti ihailin ikkunasta auringonlaskua.

Rantauduttuamme Ruotsin puolelle ajoimme ensitöiksemme Tukholman Solnassa sijaitsevaan Mall of Scandinavia -kauppakeskukseen. Siellä on sekä Disney-kauppa, että Legon oma liike, joihin suuntasimme. Syynä yksinkertaisesti se, että lapset eivät olleet sellaisissa koskaan ennen käyneet. Ostoskeskus on suuri, mutta jollain ihmeellisellä mäihällä ajoimme parkkiin juuri siihen kohtaan, josta ovesta sisälle tultuamme edessä siinsi Disneyn logo. Ihan vieressä oli myös Legon kauppa. Noin muutenhan paikka oli lähes kuin mikä tahansa kauppakeskittymä missä tahansa päin maailmaa. Itse sain ostettua kotiin unohdetun vaatekappaleen tilalle uuden tuossa tuokiossa ja Icasta napattua eväät matkalle. Ei ehkä cooleinta ostosmatkailua Tukholmassa, mutta lasten kanssa oikein kätevä mutka matkaan. Erityishuomio vielä lasten saamasta palvelusta Disneyn ja Legon kaupoissa. Molemmissa oli erityisen ihanat myyjät, jotka juttelivat lapsille paljon. Lähtiessämme eskarilainen poikani totesikin hymyssäsuin, että olipa tosi kiva myyjä, vaikka yhteistä kieltäkään ei ollut, vaan minä tulkkasin juttelut. Kauppakeskusreissun jälkeen hurautettiin eteenpäin johtavalle moottoritielle. Tarkoituksenamme oli pysähtyä matkalla syömään vohveleita Skärgårdsvafflanille Oxelösundiin, mutta kurjuudeksemme paikka avautuukin vasta juhannuksen jälkeen, joten se nyt jäi. Ajelimme suorinta tietä kohti Kisaa, joka on vajaan neljän tuhannen asukkaan kunta Itä-Götanmaalla Etelä-Ruotsissa. Tiesin, että isoja teitä reitti Tukholmasta sinne kulkee helposti Linköpingin kautta, mutta karttasovellus puhelimessa ohjasi meidät pikkuteille noin sata kilometriä ennen määränpäätä ja mehän mentiin! Onneksi mentiinkin, saatiin nimittäin nähdä niin kauniita maisemia ja mutkikkaita pikkuteitä. Vaikka luonto on kohtalaisen samanlaista Suomessa ja Ruotsissa, niin sanoisin, että kyllä se eteläisen Ruotsin vihreys ja vehreys on astetta runsaampaa kuin täällä meillä. Molemmissa omat ihanuutensa. Nyt nautittiin juuri vihreään loistoonsa puhjennutta keväistä Ruotsia. Kisassa yövyimme tätini ja hänen miehensä luona. Olipa kyllä todella mukava nähdä heitä pitkästä aikaa ja vaihtaa kuulumisia sekä nähdä tuttuja maisemia. Muisteltiin sitä kuinka me veljeni ja isäni kanssa 25 vuotta sitten ajaa hurautimme Oulusta heille kylään, 1400 kilometriä kutakuinkin yhtäsoittoa ajellen. Kolmen pysähdyksen taktiikalla iskän keltaisella mersulla. Tätini kertoi myös kuinka hänen reissunsa keväällä 1975 Etelä-Ruotsiin venähti, sillä hän on edelleen samalla matkalla – ihana elämä, joka niin suloisesti vei. Voi vitsit tykkäänkin mukavista muistoista ja tarinoista!Näen sukulaisiani harvakseltaan. Ollaan kaikki kotiuduttu aika ympäriinsä sinne tänne eikä enää ole isovanhempia ja mummuloita jonne kokoontua. Tuntuu siksi erityisen mukavalta tavata mukavia sukulaisia aina välillä. Mun vinkkini kaikkeen reissaamiseen onkin se, että kyläilkää! Käykää niiden tuttujen, vanhojen parhaiden kavereiden tai kaukaistenkin sukulaisten luona, jotka sattuvat matkan varrelle. Käykää, vaikka niin helpolta tuntuisikin vaan hurautella suoraa tietä ohitse. Tulee tosi hyvä ja on kiva vaihtaa ne kuulumiset. Kuvassa vähän väsähtänyt, tavallinen suomalainen kolmen lapsen äiti onnellisena, yksitoistavuotiaan esikoisensa kuvaamana.

Alemmassa kuvassa tätini valokuva-abumista bongattu sama tyyppi, eli minä, tuossa vasemmassa reunassa vaaleanpunaisella parvekkeella vuonna 1986. Muistan, kuinka onnellinen olin noista pienistä taloista, ne oli täydellisen satumaisia! Paikka jäi terävästi ja tarkasti mieleen ja olen tuosta hetkestä asti haaveillut pääseväni sinne uudelleen. Matkamme pääkohteena oli siis Astrid Lindgrens Värld Vimmerbyssä, halusin viedä omat lapseni ehdottomasti sinne. Se on siis teemapuisto, joka on rakennettu Astrid Lindgrenin satujen ympärille. Puistossa voi myös törmätä tuttuihin hahmoihin ja siellä on teatteriesityksiä tasaisin välein eri saduista. Suurimmassa osassa puistoa on kuitenkin äärimmäisen viimeistellysti ja kauniisti tehdyt ja laitetut talot ja miljööt. 
“Mää en vaan kestä miten ihana tää paikka on”, oli 11-vuotiaan kommentti. Samaistun täysin. Meille sattui aivan ihana, helteinen toukokuun sunnuntai. Parkkipaikka oli täydehkö, kun kurvasimme sinne yhdentoista maissa, mutta sisällä puistossa ei tuntunut täydeltä, eikä minnekään tarvinnut kauheasti jonotella. Siellä me seikkailtiin kuulkaas Ronja Ryövärintyttären linnoissa ja Veljeni Leijonamielestä tutuissa salakäytävissä. Kaikki oli niin viimeistellysti tehty ja laitettu, että harmitti eniten se, ettei ollut hetkeen lukenut KAIKKIA Lindgrenin kirjoja.Puistossa oli todella paljon paikkoja pikniköinnille, sekä valmiita pöytäpaikkoja ja lähes minne vain pienen talon pihanurmellekin jonkun sadun keskelle sai mennä omine eväineen syömään. Missään ei ollut muuten mitään kieltokylttejä etteikö saisi koskea tai olla. Harmitti, ettei tajuttu ottaa omia eväitä mukaan, mutta ruotsalaisperheitä siellä oli yllin kyllin. Me ruokailimme puiston yhdessä ravintoloista, Stadsmästargårdenissa, joka oli kyllä hyvä sekin. Kunnon lihapullat ja muusi -annos maidolla ja salaatilla ja leivällä. Puistopäivän jälkeen lähdimme ajelemaan kohti LInköpingiä. Haettiin jäätelöt matkaevääksi pitkän päivän kunniaksi ja kuunneltiin autossa Ronja Ryövärintytärtä äänikirjana. Matka Vimmerbystä Linköpingiin ei ole kauhean pitkä, vajaa 100 kilometriä, mutta siinäkin tuli pienen jaloittelutauon tarve ja kurvasin seuraavalle ensimmäiselle p-paikalle, joka tuli vastaan. Eipä arvattu kuinka ihana paikka se olikaan! Seurattiin Badplatsin kylttiä, käveltiin pitkospuita ja polkuja pitkin ja tultiin aivan suloiselle kallioiselle järvenrannalle. Lapset innostuivat ihan kunnolla uimaan ja sinne jäi talviturkit! “Mää olin tosi rohkea ja innollinen”, sanoi kolmivuotias, kun oli käynyt juuri heittämässä talviturkkinsa. <3 Seuraava kohteemme oli siis Linköping. Se on noin 150 000 asukkaan yliopistokunta parin sadan kilometrin päässä Tukholmasta. Tajusin vasta paikan päällä, että en oikeastaan tiennyt kaupungista juuri mitään muuta kuin sen, että olen itse syntynyt siellä. Meillä oli hotelli varattuna Trädgårdsforeningenin – kaupungin vihreän sydämen laidalta ja lähdimme heti hotellille tavarat jätettyämme katselemaan puistoa ja kaupunkia muutenkin. Puisto oli todella nätti istutuksineen ja kukkivine kirsikkapuineen. Tuli ihan sellainen olo, että olisi syvemmällä Euroopassa kuin Ruotsissa.Linköpingin tuomiokirkko oli valtava ja keskusta sunnuntai-illan hiljaisuudesta huolimatta (tai juuri siksi) todella kaunis. Meillä piti mennä syömään johonkin kivaan ravintolaan, mutta lasten toiveesta päädyimmekin kansainvälisen hampurilaisketjun pikaruokaravintolaan. Ihan hyvä niin, koska siinä vaiheessa päivää oli sen verran levontonta porukkaa ja toteutettiin samalla lasten toive. Oli hassua kävellä pitkin katuja, kun selvästikin oli sunnuntai-ilta, ihmiset kodeissaan ja keskusta lähes aavemaisen tyhjä. Samalla silti niin kaunis laskevan auringon vaaleanpunasävyisässä kajossaan! Ja meillä ainakin oli kivaa ja hauskaa!Ehkäpä seuraavana päivänä ehtisi ruokailla jossain muualla, ajateltiin toiveikkaina. Ruokapaikkasuunnitelmissa meillä oli tosi kivalta kuulostavia paikkoja, mm. joen varrella sijaitseva Restaurang Stängs Magasin. Tai kahviloista Simons Rosteri Bageri ja Babettes kafferi, mutta niihinkään ei ehditty, sillä keksittiin, että mennään Gamla Linköpingissä sijaitsevaan leikkipuistoon Lill Vallaan. Aikataulu tuntui tiukkenevan iltapäivällä lähtevän laivan takia, joten jätimme tällä kertaa varsinaisen Gamla Linköpingin kiertämisen väliin ja päätimme olla leikkipuistossa ja sen ympärystössä koko liikenevän ajan. Yllätykseksemme puiston vieressä oli myös eläimiä, lapset tykkäsivät kovasti. Leikkipuisto oli ihana! Ehkä ihan tavallinen, ruotsalainen, melko uusi puisto, mutta siellä oli monta nerokasta juttua. Yksi alue puistosta oli vesileikkejä varten. Ihan tavallaan perusleikkipuistojuttuja, mutta sellaisia joissa virtaa vesi ja niissä saa ihan kunnolla läträtä. Sellaisia saisi olla Suomessakin! Vieressä olisi ollut junailuun liittyvä museokin, mutta eihän me enää ehditty sen vesileikkiläträilyn jälkeen. 

Tosi kivan Linköping päivän jälkeen matkamme jatkui jälleen kohti Tukholmaa. Muutama lisäpäivä reissuun ei olisi haitannut, olisi ollut niin monta kivaa juttua, mitä matkalle olisi voinut vielä ottaa ja antaa seikkailullekin sijaa. Autossa kohti Tukholmaa pohdittiinkin, että mitä paikkoja meillä jäi odottamaan seuraavaa reissua varten:

  • Sukulointi Kalmarissa ja siitä retki Öölantiin ja muutama yö siellä, kaikki ne kukkaniityt ja rannat… ai että!
  • Grännan polkkakarkkikylä, josta polkkakaramellit ovat lähtöisin!
  • Saman kylän edustalla Vätternin järvellä sijaitseva Visingsön saari.
  • Klassisista Ruotsi-kohteista Kolmårdenin eläintarha
  • …sekä Junibacken Tukholmassa.
  • Seuraavalle kerralle jäi myös tutustuminen toiseen kaupunkiin, jossa asuimme kun olin pikkutyttö, siitä sitten lisää, kun sen aika joskus on!

Ne paikat nyt ainakin. Ruotsi on todella kiva kohde lähteä reissuun ja tuossa ihan lähellä. Roadtripin ei tarvitse välttämättä olla pitkä, viikonkaan kestävä matka. Jokainen, joka on joskus ollut päivä Tukholmassa -reissulla, tietää, että kotiin tullessa olo on kuin olisi ollut pidemmälläkin reissulla ja sama päti myös tällä meidän reissullamme. Lähdimme perjantai-iltapäivänä ja saavuimme kotiin tiistaiaamuna ja sen verran paljon oli uusia kokemuksia kerätty, että oli aivan lomaltapalaajaolo. Ihana sellainen. Ja ehdittiin lomallamme tehdä monenlaisia juttuja!

Lopuksi vielä pari listaa, joita reissu kirvoitti meitä tekemään.

Lasten vinkit matkalle:

  • Lataa jo kotona muutamia elokuvia iPadille, ettei tarvitse ulkomaan verkossa latailla (kts. äidin listan ensimmäinen kohta)
  • Ja äänikirjoja puhelimelle, joita sitten voi kuunnella autostereoiden kautta koko perhe
  • Juotavat jugurtit on hyviä eväitä!
  • Matkapelejä mukaan, niitä on helppo pelata autossakin (Monopoli, Uno, Neljä riviin, Afrikan tähti…)
  • Saippuakuplapuhaltelua laivan kannella!

Äidin vinkit matkalle:

  • Tällaisen matkan voi toteuttaa myös ilman yhtään älylaitetta. Vaatii toisinaan hitusen täpäkämpiä hermoja, mutta keskusteluita tulee väistämättä enemmän, mm. aiheista “ei oo mitään tekemistä” ja “minun lapsuudessani katseltiin vain maisemia”.
  • Varaa pari pyyhettä autoon satunnaisia uimareissuja varten ja muista UIKKARIT!
  • Paperinen kartta alueesta, jossa matkaillaan, varsinkin jos meinaa näyttää esimerkkiä lapsille että matkailu on kivaa ilman älylaitteita sekä siksi, että puhelimen navigaattori kertoo joskus hupsuja reittivalintoja…. Joista kyllä on toisinaan iloa, koska pikkutiet voittavat idyllisyydellään isommat tiet.
  • Kosteuspyyheitä ja laastareita.
  • Kannattaa valita matkalle yksi ns. pääkohde ja muita kohteita ja ideoita, joihin voi mennä jos siltä tuntuu tai jättää menemättä, ja aina tilaa seikkailuun
  • Juotavat jugurtit kannattaa syödä muualla kuin autossa ellei halua antaa mahdollisuutta sille, että niitä läiskyy vaatteille ja penkeille.
  • Piknik-eväät! Sopivat jokaiseen päivään ja monessa paikassa oli paljon ihmisiä omien eväiden kanssa ja se näytti ihanalle ja ah, niin ruotsalaisen idylliselle!
  • Varaa matkalle pieni hetki kahdenkeskistä aikaa jokaisen lapsen (ja aikuisenkin, jos mahdollista) kanssa, ne ovat tärkeitä, tärkeitä hetkiä!

Muita tärkeitä tietoja tältä reissulta:

  • Yksi umplahdus lammikkoon, jonka jälkeen märät housut rutistettiin kuiviksi ja laitettiin takaisin jalkaan.
  • Sisarusrakkauden ja -kinailun tiimellyksessä yhdet hajonneet ja roskiin heitetyt aurinkolasit.
  • Yksi puroon tipahtanut lippalakki, joka noukittu litimärkänä ylös.
  • Pohdinta aiheesta: kauanko kestää muutos voikukasta hahtuvapalluraksi? Autopohdinnat best!

Näistä tunnelmista on aivan loistava jäädä muutaman päivän päästä niin sanotusti kesälomalle, kun koululaisella alkaa kesäloma eli arki loksahtaa ainakin hänen osaltaan lomamoodiin! Minä alan jo suunnittelemaan seuraavaa Ruotsin autoreissua, joka tehdään kyllä aiemmin kuin vasta kahdenkymmenen vuoden kuluttua. Olipa kyllä niin ihana reissu!

ps. Jos matkakuume iski, niin Silja Linen automatkatarjoukset ja -vinkit löydät täältä ja äkkilähdöt ja risteilytarjoukset täältä.

EPÄSPORTTIMUIJA LENKKARIOSTOKSILLA

Kaupallinen yhteistyö: Prisma Skechers & Suomen Blogimedia

Pari viikkoa sitten kävi niin, että mun pienehkö kenkävalikoima laajentui yhdellä parilla. Nimittäin uusilla lenkkareilla! Käytiin taas Kauppakeskus Kaaren Prismassa (yksi lempikaupoistani just nyt – rakastan sitä valtavaa valikoimaa kaikkea!) (mun kirjakin oli hienosti esillä!) ja siellä sovittelin lenkkareita. Merkkejä oli monia ja malleja vieläkin useampia. Mulla oli takataskussa tämä yhteistyö, joten tarkastelin tarkemmin Skechersin kenkiä. Muistin muuten merkin entuudestaan jo 90-luvulta ja piti vielä siinä hyllyn edessä tarkistaakin, että muistinko varmasti oikein, ja kyllä muistin. Merkki on perustettu nimittäin jo ysärin alussa Yhdysvalloissa ja on tätä nykyä Yhdysvaltain toiseksi myydyin kenkämerkki. Meillä täällä Suomessa merkkiä löytyy mm. just Prismoista. Valtavissa automarketeissa on kyllä paljon hyviä puolia, mutta varsinkin se, että samalla kauppareissulla voi saada hankittua niin monia asioita. Kun asuu kantakaupungissa ja käy marketeissa harvemmin, niin se ilahduttaa aina (ja aina sitä sitten hehkuttelenkin), että kaiken sakin yhtäkkiä samasta kaupasta (tähän vielä todettakoon, että olen vuosikaudet asunut automarkettien läheisyydessä ja silloin ne olivat arkipäivää). Aivan kuin olisi unohtanut sen siinä edelliskerran jälkeen joka kerta.

Kokeilin lenkkareista kolmea eri mallia, joista löytyi mulle sopivat koot. Suosikkini löysin oikeastaan heti ensimmäisellä sovittamalla, harmaat kahdenksankymmenen euron GoRunit. Ne ovat juoksutossut. Ihastuin kengän keveyteen ja siihen, että se tuntui saman tien jalassa myös siltä, ettei tarvitsisi välttämättä laittaa edes sukkaa, eikä tossu hiertäisi. En tiedä miksi, mutta koen tämän jostain syystä aina tärkeäksi ominaisuudeksi kengissä kuin kengissä. Ehkä siksi, että siinä on intiimi yhteys jalkani ja kengän välillä ja jos siitä selviää hiertymittä, on yhteys hyvä! Hehe, upea teoria!

Mulla on tapa, jolla aina aloitan keskustelun, kun puhutaan liikkumisesta. Se menee näin: Mää en oo yhtään sporttimuija!

Nykyään silti olen yrittänyt vähentää tätä ajatusta ja varsinkin sen ääneen sanomista. Olen nimittäin tullut siihen tulokseen, että sisimmässäni taidankin olla urheilusta pitävä ihminen. Se pursuilee minusta ulospäinkin kokoajan enemmän ja enemmän. Tykkään epäsportiksi muikkeliksi aivan liikaa esimerkiksi metsässä samoilusta ja vaeltamisesta, rattaiden kanssa ylämäkeen juoksemisesta (vastusta katsos!), pyörälenkeistä, äänikirjakävelyistä, metron liukuportaita ylöspäin kävelystä mahdollisimman lujaa (nopeasti perillä ja mikä pikatreeni ja kisailumahdollisuus jos vaikka viereisissä portaissa on samankaltainen!), lumilautailusta, retkiluistelusta, kiipeilypuistojen vaativimmista radoista ja käsillä seisomisesta ja kärrynpyöristä. Silti, mitään vakkariurheilua en hyötyliikunnan (joka päivä tavoitteena 12 000 askelta!) ja edellä mainittujen, suhteellisen satunnaisten harrastusten lisäksi tee. Siksi lenkkitossuostoksilla oleminenkin oli vähän jännittävää!

Kengät päätyivät ostoskoriin ja yhteinen matkamme alkoi. Ensimmäinen lenkkariretki oli parin tunnin kävelyreissu kosteassa kevätsäässä. Askel oli ihanan kevyt. Rehellisesti sanottuna en olisi uskonut etukäteen, että voisin kävelyn aikana miettiä niin montaa kertaa sitä, että onpa näillä ihana kävellä! En ole koskaan varsinaisesti käynyt juoksulenkillä (jos koulun liikuntatunteja ei lasketa), mutta näissä kengissä tuntui, että juokseminen olisi varmasti sellaista elokuvamaisen kevyttä ja vain liitäisin, jos lähtisin juoksuun. Myönnetään, että kokeilin – ei se ihan sellaista ollut. Muu varustus ei ollut juoksuun sopivaa enkä taida osata mitään oikeaa tekniikkaakaan, kunhan pistin juoksuaskelta toisen eteen. Ja varsinkin kaulaan ja päähän kääräisty sateensuojan virkaa toimittanut paksu kauluri ja kuulokkeet korvilla hölskyivät, joten juoksuaskeleet vaihtuivat nopsaan takaisin kävelyksi.

Toisen kerran lenkkareiden ja minun yhteinen hetki sijoittui Nuuksioon. Lähdettiin ystäväni kanssa lauantaiaamun samoilulle ja päätin testata kävelyä lenkkareissa. Hyvä valinta. Meidän reittimme ei ollut erityisen vaativa tai juurakkoinen ja juoksutossuissa samoilu oli just hyvä.

Näiden kahden, melko sporttisen lenkkaripäivän jälkeen olen huomannut laittavani tossut jalkaan myös muuten. Toki mulla on ollut aiemminkin lenkkareita ihan arkikäytössä, mutta ne eivät ole olleet kyllä yhtään näin hyviä jalassa. Ja just tämän mallin harmaa sävy on ollut moneen asuun nappivalinta sen yleisen mustan kengän sijaan. Eilen ystäväni Laura kuvasi mua tämän postauksen kuviin risteilylaivan kannella ihan tuollaisessa sunnuntaimuikkelin asussa. Leveissä housuissa, valkoisessa teepaidassa, mustassa takissa ja lippalakki päässä. Pikkuisen piti myös hypähdellä ettei menisi liian vakavaksi keimailuksi.

Tämän uuden lenkkarikokemukseni jälkeen: a) menen hyvin todennäköisesti hankkimaan seuraavatkin lenkkarini Prisman hyllyistä ja erityisen tarkasti syynään juuri Skechersit, koska kokemus merkistä on näin hyvä, b) suosittelen merkkiä myös muille, koska koen, että hinta-laatusuhde on mainio eikä ulkonäkökään pöllömpi.

Nyt pistän lenkkarit jalkaan ja lähden hakemaan kaverisynttärilahjaa, housuja huomiseen Ping Helsinkiin ja pari viherkasvia. Olis muuten taas kätevintä hurauttaa oikeasti sinne Prismaan. Ihanaa päivää just sulle!


A DAY WITHOUT SNOWBOARDING IS LIKE A DAY ON SKIS

No otsikon teksti nyt on ihan vaan hauska vitsikäs lause, jota en ihan allekirjoita, mutta se tuli mieleeni toissapäivänä, kun siinä ennen viittä laitoin vuokraamosta hakemani laudan jalkoihin Rukan huipulla ja lähdin laskemaan.

Taisin olla toisella luokalla, kun ensimmäisen kerran kävin rinteessä laskettelusuksineni ja isotupsuinen pipo päässä. Muistan ensimmäiset ihanat valkoiset Blizzard-sukseni, joissa oli neonvärisiä kuvioita. Laskettelu kuului jokaiseen talveen. Mummulasta oli Iso-Syötteelle vain lyhyt matka, koulun kanssa käytiin joka talvi jossain ja kavereiden kanssa päiväreissuja skibussilla ja joskus mökkilomia hiihtokeskuksissa. Sukset vaihtuivat teinivuosina lautaan. Myöhemmin oltiin kavereiden kanssa kausikorttilaisia ja vietettiin jokainen talven viikonloppu ja loma asuntovaunueloa elellen hiihtokeskuksessa, lähinnä niin, että päivät rinteessä, illat elokuvia katsellen ja juhlien. Se oli ihanaa aikaa!

Kun elämä myöhemmin vei muualle, tuli lapsia ja vuodet alkoivat kulua vähintäänkin tuplanopeudella, mukavia asioita elämästä tippui matkan varrelle ja uusia tuli tilalle. Yksi niistä tippuneista asioista oli lumilautailu. Pohjoisen mäkiin tottuneena en jotenkin pitänyt edes ajatuksesta mennä eteläisen Suomen lyhyempiin rinteisiin. Ihan pöhkö ajatus, mutta muistan niin ajatelleeni. Etten saisi siitä enää mitään. Aivan kuin ne Syötteen mäet olisivat niin valtavan pitkiä, haha. Tai ehkä en halunnut peittää niitä ihania lumilaudalla laskettuja muistoja uusilla, jos ne uudet olisivatkin tylsempiä. Viimeisen 15 vuoden aikana olen käynyt mäessä neljästi, joista lumilaudalla viimeksi yhdeksän vuotta sitten.

No, lauantaiaamuna auto starttasi Oulusta kohti Kuusamoa ja oltiin matkalla mäkeen. Tuntui epätodelliselta. Ilman lapsia, minä ja mun hellu ja päivä mäessä, vähänkö siistiä! Oli tulossa täydellisen kaunis kevätpäivä. Perillä haettiin liput ja vuokraamosta puuttuvat välineet. Musta tuntui, että olin mennyt jonnekin mistä en tiedä enää yhtään mitään, mutta joka joskus on ollut tuttu asia. En ollut koskaan käyttänyt nykyaikaista lippusysteemiä tai laskenut kypärä päässä. Ei mulla itseasiassa ollut juuri mitään tarvittavia vaatteitakaan, paitsi 20 vuotta vanha laskutakki. K A K S I K Y M M E N T Ä V U O T T A, tsiiiisös! Äitini löysi kaapista pikkuveljen vanhat toppahousut mulle ja toinen veli lainasi laskulasejaan. Siinä sitten laskettelumonot jalassa (kun ensin olin arponut vuokraamossa otanko nyt kuitenkin sukset vai laudan ja päätynyt suksiin) seisoessani hiihtokeskuksen vessassa pukemassa vaatteita takaisin päälle ja silotellessani vaatteiden ryppyjä pois painamasta, tipahti silmäkulmasta kyynel. Olin sellaisen hetken äärellä, jota olin kaivannut ihan hirveästi ja tuntui siltä, että en osaa olla siinä.

Hiljaa, lähestulkoon sanaakaan sanomatta noustiin hissillä ylös. Maisema oli niin kaunis. Tykkylumipuita, täydellinen lumi, sininen taivas, ihana seura ja sukset alla. Niin ihanaa. Omituinen surumielinen olokin katosi ja tuntui hyvältä olla just siinä. Kypäräkin tuntui tavalliselle ja ei se lippukaan ollut niin vaikea käyttää, heh. Mentiin just täydelliseen aikaan syömäänkin puolityhjään ravintolaan, joka hetkeä myöhemmin täyttyi niin, etteivät kaikki jaksaneet edes jonottaa. Nauratti kaikki se niin ihana just siinä.

Mutta kuulkaas, vähänpä tiesin vielä silloin… Pari tuntia ennen hissien sulkemista päätin, että käyn kuitenkin vaihtamassa sukset lautaan. Kokeilen, jos vielä osaisinkin. Tuntui kuin olisin joku muinaisjäänne, kun hipsin lumilautakengät jalassa, lauta kainalossa kohti hissejä. Samaan aikaan tuntui niinkuin olisin ollut samassa tilanteessa ihan vasta monet monet kerrat. Jännitti. Oikeasti jännitti ihan hirveästi. Mitä jos se lauta vaan kanttaa ja kaatuilen vaan.

Vaan mutta ei. Kaikkihan jatkui siitä mihin oli edelliskerralla jäänyt ja vielä enemmän. SE TUNTUI TÄYDELLISELTÄ! Rakastin jokaista hetkeä siinä laudan päällä. Ihan jokaista! Tätä kirjoittaessani itkettää, koska se oli niin ihanaa! Hulluna kaikenlaisia ajatuksia päässä: miksi oon hukannut kaikki nää vuoden tässä välissä siihen, etten oo muka oikeasti missään välissä ehtinyt mäkeen… samaan aikaan, että no tietysti, tämä hetki ei olisi ollut näin ihana, jos olisi välissäkin laskenut ja että tälleenhän sen pitikin mennä… ja eniten, että mulla on elämässäni nyt uusi motto: mene lumilautailemaan aina kun siihen on mahdollisuus ja vähän useamminkin! 

Voi vitsit, olisittepa kuulleet ne kaikki mun hehkutukset tuona iltana ja eilenkin vielä (tai tässähän te niitä just lueskelette!), siinä on saattanut Tiina vähän jankata, kun on ollut sama hehkutus joka toisessa lauseessa. Mutta jos joku ihminen oli äärettömän onnellinen lankalauantaina kello 16.52-19.02, niin se oli Arposen Tiina se!

SATUMAINEN KUKKARETKI /// FRANTSILA

Sain kesällä sähköpostiini ihanan kutsun. Minua pyydettiin vieraaksi Frantsilan Luomuyrttitilalle ja Hyvän Olon Keskukseen Hämeenkyröön. Nyt, kun aikaa on kulunut kolmisen kuukautta tuosta paripäiväisestä lomahetkestä, tuntuu, kuin kaikki olisi ollut unta. Nimittäin Frantsilassa oli ihanaa, siis i h a n a a.
Oli ilo tutustua Frantsilan perustaneeseen Virpi Raipala-Cormieriin ja osallistua hänen Power in Flowers -kurssille. Oli hurmaavaa kiertää pitkin Virpin puutarhaa keräämässä kukkia, tuoksutella, keräillä, ihailla. Tuli sellainen olo, että tätä tarvitsisin elämääni enemmän, luontoa, vihreyttä, väriloistoa ja ihan vaan kukkia. Onneksi oli se hetki. Muistan yläasteaikaisen kalenterini kannesta (Muumien miete-)lauseen, jonka olin siihen kirjoittanut: Eivätkös kaikki, jotka kukkia kantaa, ole sellaisia rauhaa rakastavia. Aivan, eivätkös? Se lausahdus mulla siellä kierrellessäkin heinäkuisena päivänä pyöri päässä. Kurssi oli kukkasten tuoksuinen ja kaunis (alla olevassa kuvassa mun keräämiä) ja kukista uutettiin ihan ikioma ihonhoito-öljy.
Frantsilassa on meneillään sukupolvenvaihdos ja saimme tutustua myös nuoremman polven Annaan ja Jupiteriin. Anna vei meidät suvun omalle vanhalle savusaunalle kunnon, pehmeisiin löylyihin. Oli muuten ensimmäinen savusaunakokemukseni ja aivan kertakaikkisen ihana olikin! Löylyjä, savinaamioita vartalolle ja järveen uimaan, monta kertaa. Täydellistä.

Seuranani tuolla parin päivän ja yhden yön retkellä oli kolme naista, Aura, Elina ja ihanana yllärinä myös vanha tuttu Lähiömutsin Hanne. Majoituimme kaikki Hyvän Olon Keskuksessa samaan huoneeseen ja meillä oli ihana leiritunnelma siellä, kun juttelimme yömyöhään saakka ja nukahdimme kesäyön valoon. Aamulla heräsimme aikaisin ja osallistuimme järvimaisemissa aamukasteen kosteudessa Virpin pitämään joogahetkeen (sekin oli mun eka kerta!).

Koko retkestä jäi kyllä, aivan kuten jo totesin, satumainen fiilis. Ihan kuin oliki käynyt jossain muussa maailmassa. Sellaisia paikkoja ei ole ihan joka paikassa, mutta Frantsila oli minulle sellainen. <3 






TERVEISIÄ OPETTAJALLE VUOTEEN -92

Päädyin tällä viikolla tekemäni opesijaisuuden kautta mietiskelemään opettajan merkitystä lapsen elämään. Opettajana oloa ja sen vaikutusta lapseen. Minulla on ystäväpiirissä useita opettajia ja mua on aina kiinnostanut opettaminen, se oli toiveammattinikin lapsena ja pitkään nuoruudessakin, mutta en kuitenkaan, mistähän lie syystä, päätynyt ikinä edes harkitsemaan hakemista opettajakoulutukseen. Vuosia sitten mietin vielä, että ehkä käsityönopettajana voisi olla kivaa, mutta sittemmin olen tullut siihen tulokseen ja päätelmään, että juuri nyt mun tapa olla ja ns. opettaa kässäjuttuja on vaikkapa tämä blogi. Enemmän oon ehkä kuitenkin sellainen inspiraation luoja ja tuoja, kuin että tiukasti opettaisin (koska tiukkis opehan mää kummiski olisin ja entivanhaisia patalappuja virkkauttaisin, hehe).

No mutta siis, nyt meinaa karata sivuraiteille. Sitä mietin, että kuinka suuri merkitys sillä opettajalla onkaan siellä koulumaailmassa. Yksikin kannustus lapselle tärkeässä asiassa voi kääntää kelkkaa tiettyyn suuntaan ja lapsi saa tarvitsemansa rohkeuden toimia tietyllä tavalla. Tuon sijaisopekoulupäivän jälkeen aloin miettiä omia opettajiani, Riitta-Liisaa, Marjattaa, Vikkeä ja Markkua. Ja mietin, oliko mulla joskus joitain sijaisia, ja että millaisia muistoja mulla heistä oli. Kun tietysti tuli itselle sellainen olo, että olinkohan mä yhtään hyvä tai ettei oppilaille ainakaan jäisi minusta olo, että se sitten oli hirveä sijainen silloin kerran! Muistin heti ainakin yhden opettajan, enää en tosin ole varma olikohan hän sijainen vai, mutta sillä ei tarinan kannalta ole merkitystä. Hän oli meillä muistaakseni puoli vuotta tai sitten opetti vain satunnaisia aineita, mutta jotain mitä muistan tarkasti, olivat hänen tuntinsa, joilla hän näytti meille kuvia maailmanympärimatkaltaan! Pitkiä diasarjoja Australiasta ja Uudesta-Seelannista. Muistan kuinka saatoin päivätolkulla miettiä niitä kuvia ja sitä ihanaa maailmaa, joka niissä näyttäytyi, haaveilla. Se oli aika paljon oululaisessa lähiössä asuvalle tytölle, jonka ainoa pidempi ulkomaanreissu taisi olla loma Rodokselle (joka sekin oli ihan mielettömän ihana!). Matkat lapsuudessani ulottuivat lähinnä Ruotsiin tai Ruotsista Suomeen, Pudasjärvelle mummulaan, joskus asuntovaunumatkoilla jossain, mutta Helsingissä kävin lapsena muistaakseni vain kerran, kesälomareissulla kesällä -89.

Ne sen nuoren naisopettajan näyttämät kuvasarjat, niistä jäi minuun jälki. Sellainen ihmeellinen pieni tietynlainen seikkailunhalu, kaipuu ihaniin paikkoihin, joiden olemassaolosta en edes vielä tiedä. Ne kuvat. Kauniit valokuvat. Diat, se kun kuva loksahtaa paikoilleen ja kuva ilmestyy valkokankaalle. Ihanat kuvat, joissa on erilaisia kauniita ja karujakin, hyvin monenlaisia paikkoja maailmalta. Tajusin sen maanantaina ystäväni autossa, sellaisena salamaniskuna yhtäkkiä, kun tästä opettaja-asiasta puhuin ja pohdin ja muistelin niitä omiani, että se opettaja silloin – hän oli se, joka minuun sai sen rakkauden fiilisteleviä reissu-, matka- ja maisemakuvia ja seikkailuja kohtaan. Eipä tainnut opettaja silloin tietää, että 25 vuoden kuluttua Tiina täällä muistelee ja pohtii tällaisia. Kiitos M-M!

Sienikuvat kuvat

METSÄRETKI JA MAAILMAN PARHAAT LÄTYT NUOTIOLLA

Metsä on yks mun lempipaikoista. Kaikenlaiset metsät. Vehreä sammalmetsä, jossa voi kuvitella menninkäiset tai Ronja Ryövärintyttären kulkemassa. Jäkäläinen, lämmin mäntymetsä helteellä, sellainen jossa polulle on kertynyt mielettömät määrät havunneulasia. Korkea, vanha männikkö tai satukirjamainen koivumetsä, jossa mustavalkeat kaunokaiset rinta rinnan seisovat ja heinikko puiden juuressa tuulessa hulmuaa. Rakastan sitä, kun aurinko paistaa ja valo siivilöityy oksien raoista, kun kuljen omia reittejäni metsän uumenissa. Sitä, kun kumpparit ovat ainoa oikea kenkävalinta sateen jälkeiseen mustikkametsään, lenkkareissa kastuisi varpaat. Tai mikä parasta, paljain varpain polulla, jossa vanhojen puiden juuret kiemurtelevat. Aivan kuin lapsena, kun juostiin mummulassa pihan läpi pieneen metsään ja nyppyläpolkua pitkin postilaatikolle.

Joka kerta kunnon luonnonmetsiin ja järvien rannoille päästessäni ääneen asti huokailen ja totean, kuinka ihanaa siellä onkaan olla. Toisinaan naurattaakin se huokailu, mutta siltä musta tuntuu. Tässä, kun asuu sen verran kantakaupungissa, että kunnon metsään (onhan tässä Keskuspuistokin, mutta tiiätte mitä tarkoitan!) lähteminen on aika paljolti auton varassa, on jokainen metsäretki lähestulkoon mieletön elämys. Eikä haittaa ollenkaan, että on niin. Oon kaupunkilaistyttö, joka rakastaa luonnon helmassa hulmuttelua.

Olin siis onneni kukkuloilla, kun maanantaina pääsin Suomen Blogimedian järjestämälle virkistysretkelle Nuuksioon. Meloimme pitkin Pitkäjärven selkää ja siinä Marjan kanssa hiljalleen meloessamme ajattelin vain kokoajan, etten toivoisi hetken menevän ohitse. Välillä piti laittaa silmät kiinni ja kuunnella liplatusta ja tuoksutella vain. Kuivalle maalle päästyämme talsimme parin kilometrin matkan polkuja ja pitkospuita pitkin, mustikoita syöden nuotiopaikalle. Siellä meitä odotti lättyjenpaistohommat. Jokainen vuorollaan paistoi nuotiolla lettunsa, joihin oli tarjolla suolaista ja makeaa täytettä. Ehdottomasti elämäni parhaat räiskäleet! Voi kunpa jokainen maanantai-ilta voisi olla yhtä ihana ja vihreä ja raikas ja ihana!

Tiesittekö muuten, että tänään lauantaina juhlitaan ja liputetaan Suomen luonnolle. Minä en olis ilman tuota retkeä tiennyt! Suomi on ensimmäinen maailman maa, jossa luonnolle virallisesti liputetaan ja se jos joku on hieno asia! Ihanaa Suomen luonnon päivää just sulle! Nähhään metässä!

MAAILMAN KAUNEIN FESTIVAALI: BÄTTRE FOLK

Perjantaina sain auton äidiltäni lainaan. Ajoin Oulun keskustaan hakemaan Helsingistä saapuneen ystäväni hotellilta ja siitä sitten ajeltiin vanhaa tuttua reittiä toisen ystäväni lapsuudenkodille nappaamaan hänetkin kyytiin. Huristeltiin eväsostosten kautta Hailuodon lauttajonoon, kohteenamme kesän yksi parhaista festareista, Bättre Folk. Kolme lauttaa meni täyteen ennenkuin mahduimme mekin mukaan, mutta jonotus ei haitannut, oli mukavaa istuskella autossa ystävien kanssa ja ihastella merimaisemaa, juoruilla ja tapasinpas sattumalta myös pikkuserkkuni muutaman auton päässä meistä.

Perillä Marjaniemessä meitä odotti, tai olimmehan kohdanneet saman jo koko päivän ajan, mieletön sää. Ihana auringonpaiste ja kesäkuinen lämpö, muutama pilvenhattara jossain taivaanrannassa. Seuraamme liittyi myös neljäs ihana nainen ja muutamia tuttujakin festariviikonlopun aikana näkyi. Sellaisia vanhoja oulututtuja vuosien takaa, jotka on melkein jo unohtanut, mutta kohdatessaan muistaa vaikka mitä hauskoja juttuja heistä ja jopa yhteisiä muistoja. Sekä tietysti sellaisia tuttuja ympäri Suomen, joiden tiesikin siellä olevan. Ja muita hauskoja kohtaamisia.

Perjantaiyönä puolen yön jälkeen kannoimme tavaramme meren rantaan hiekalle ja kasasimme teltan. Oli niin valoisaa, pastellinen taivas, aurinko oli juuri laskenut noustakseen taas pian. Ihmettelimme hiekan hienoutta ja tyyntä merta. Oli ihanaa nukahtaa telttaan kahden ihanan naisen, rakkaan ystävän keskelle. Ranta oli muutenkin täydellinen paikka leiriytyä, ei juurikaan sääskiä, lintuja lenteli siellä täällä ja aallot kohisivat hiljakseen. Ja siis kuinka usein sitä tulee oikeasti yövyttyä hiekkarannalla niin, että teltan suuaukolta näkyy pelkästään merta ja hiekkaa. Melko harvoin! Laskin, että ympärillä oli laajalla alueella pitkin rantaa noin viisitoista telttaa. Jatkojen aikaan toisella puolella meitä kuului nuorisomusiikkia (rakastan käyttää tuota sanaa – eli siis ihan hyvää musiikkia), vähän kauempaa jazzia.

Itse festivaalialue oli tänä vuonna siirtynyt asvalttialueelle sinne missä viime vuonna sai pelätä tiirojen hyökkäyksiä. Ensin tuntui, että paikka oli jotenkin mälsä verrattuna siihen vanhaan majakan juurella olleeseen nurmikenttään, mutta ei, nyt sanon kyllä, että siirto oli oikein oiva. Hotellilla oli mukava käydä aamiaisella, niin että siellä oli rauhallista, majakka oli silti kaunis vaikkei sen juurella aivan ollutkaan ja lavatkin festarialueella olivat juuri oikealla tavalla vastakkain ja merta ympärillä. Ruokatarjoilut olivat paikallista lihaa hampurilaisten välissä ja fish&chipsien kala hailuotolaista sekin. Oluet oli Hailuodon omasta panimosta ja viinit juotiin oikeista lasisista viinilaseista. Saunaan ja paljuunkin olisi päässyt ja lonkkarilla olisi voinut huristella pitkin rantaa. Suosikkini esiintyjistä, jotka ehdimme nähdä tänä vuonna olivat Kube (hmm, tykkään kokoajan enemmän suomiräpistä), Jaakko Eino Kalevi (lumouduin!), Mikko Joensuu (<3), Anna Järvinen (laulu niin kaunista ja herkkää ja kun vielä pääsi pyöräyttämään muutamat valssiaskeleet niin oi!) ja J. Karjalainen (hänestä niin hehkuu se rakkaus tekemäänsä musiikkia kohtaan ja kun festarialue on täynnä ihmisiä, jotka laulavat mukana ja selän takana upea auringonlasku, niin onhan se jotain ihan niin siistiä että!). Esiintyjät ja keikat olivat hienoja ja tunnelma ihana, mutta yksi asia oli mielettömän siisti ja mahtava ja jonka jokainen festivaali voisi toteuttaa ja minä ainakin rakastaisin: keikkojen jälkeinen hetki, se, kun bailut ovat parhaimmillaan ja kun ihmiset valuvat pois alueelta, etsimään ehkä jatkoja tai jotkut saattavat mennä jopa nukkumaan… mutta ei, sielloin ei lähdetäkään vielä pois alueelta, vaan silloin on DISKON aika! Siinä hetkessä, kun jäljellä oli vielä muutama kourallinen festarikävijöitä ja kaiuttimet soittivat Meiju Suvaksen Pure mua, Samantha Foxin Touch Me, A-han Take on me, Bomfunk MC’s:n Freestylerin tai Antti Tuiskun fyrkkahitin, niin se, se kruunasi Bättre Folkin parhauden!

Sanoisin, että Bättre Folk oli jälleen kerran festivaalina äärimmäisen ihana, Hailuoto kaikkinensa lumoava, ihmiset kauniita ja erityisen hyväntuulisia. Tunnelma mieletön, jotain millaista ei ole missään muualla. Sää todellakin suosi, oli aurinkoa ja lämpöä. Pastellinen, öinen meri ja taivas, en ees oikein pysty kuvailemaan sitä kauneutta. Tuntui, kuin aivotkin olisivat nollaantuneet siitä hurmaavasta kaikesta ihanasta. Hyvät ystävät seurana. Ei haitannut (tainno kyllä se siinä hetkessä vähän harmitti) (näin jälkikäteen ei, heh) kotimatkalla mantereen lauttaa odottelessa hyytynyt auton akku, jonka poliisi ja rajavartoilaitoksen ystävälliset miehet meille käynnistivät (kiitos!) tai edelleen kuumottava auringossa palanut selkä ja käsivarret (unohdettiin aurinkorasvat kotiin, hups), koska oli vaan niin *tähän kaikki adjektiivit joita olen koko postauksen ajan käyttänyt*. Kiitos ja ensi vuoteen, pus pus!

ps. Viime vuoden Bättre Folk -postaus täällä. <3

Kuvat 11, 14, 16, 18: Riikka Kantinkoski.