Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

TARINALLISIA, SULOISIA TIETOKIRJOJA ILTASADUKSI // ILTASATUSARJAN OSA 3

Olen vähän ajatellut teitä samalla, kun olen lukenut lapsilleni iltasatuja. Se on aina mukava hetki, jos ja kun hampaidenpesu on mennyt kivasti ja lapset saatu sänkyihin. Istahdan lattialle ja alan lukemaan, yleensä mahdollisimman hämärässä, jotta lapsia alkaisi nukuttaa. Tytär lukee yleensä omia kirjojaan (Soturikissoja ja nuorison jännäreitä), mutta tykkää myös kuunnella satuja. Kukapas ei, sehän on aivan ihanaa vain makoilla ja kuunnella, kun joku muu lukee. Aikuisena, kun siihen päälle miettii vielä sen, että siihen saisi nukahtaa ja herätä vasta aamulla. Olisko vähän hei luksööriä? No olis.

Silmät kiinni, Silmu! / Talvitie – Urrila- Wigren – Zitting

Aivan ihana iltasatukirja, joka kertoo nukkumisesta ja unesta. Kirja alkaa tilanteesta, joka on tuttu jokaisessa perheessä. Silmu ei haluaisi nukkumaan, koska leikit jäävät kesken. Luultavasti tilanne saattoi olla meilläkin sama tuona iltana, kun satua alettiin ensimmäisen kerran ukemaan. Tarina ja erityisesti sen sisälle sujautetu faktatieto saa lapset höristelemään korviaan, koska tieto on mielenkiintoista, mutta samaan aikaan tieto siitä, että uni on tärkeää, saa uneliaaksi ja tekee mieli nukahtaa. Kuvitus on hauska ja vesivärisiveltimien vedot näyttäviä.

Voiko tuulipuvussa lentää / Tittamari Marttinen

Kirja on pullollaan mitä mahtavampia sanaleikkejä. Kannessakin kerrotaan, että kirja sisältää kieliriemua ja sanahelinää. Sitä tosiaan on! Kirjassa  avataan useita tuttuja sananlaskuja ja hauskasti kerrotaan vaikkapa sanoista, joilla on useampia merkityksiä. Lukijalle kirja on ihana, eikä lukemista meinaa malttaa lopettaa. Lopussa on vielä ohjeita nuorelle kirjailijalle ja viimeinen ohje on lempparini: Taputusten ja kiitosten aika! 

Mitä sain tietää meduusoista / Ali Benjamin

Kirja-arvion kirjoitti vieraskynäläinen, blogistakin tuttu tyttäreni.

Tämä kirja kertoo tytöstä, jonka nimi on Suzanne. Kirjassa kerrotaan Suzannen parhaan ystävän kuolemasta ja ajasta ennen ja jälkeen kuoleman. Suzannen paras kaveri hukkuu ollessaan rantalomalla. Ennen hukkumista heidän välinsä eivät enää ollleet niin hyvät, kuin mitä olivat olleet aiemmin. Jokin aika kuoleman jälkeen Suzanne menee retkelle luokkansa kanssa akvaariotaloon. Siellä on menellään meduusanäyttely, jossa kerrottaan Irukandji-meduustasta, jonka pisto on niin voimakas, että se tappaa nopeasti. Pisto aiheuttaa mm. päänsärkyä, oksentelua, nesteen kertymistä keuhkoihin jne. Suzannen päässä alkaa kehittyä teoria, että mitä jos hänen parasta kaveriaan onkin pistänyt meduusa ja hän on hukkunut sen takia. Hän alkaa selvittää asiaa. Suzanne yrittää päästä tapaamaan meduusa-asiantuntijaa Australiaan ja kirja kertoo myös niistä tapahtumista. Kirja on kirjoitettu luku luvulta, sekaisin sekä aikaa ennen kuolemaa, että kuoleman jälkeen. Tykkäsin siitä, että kirjassa kerrotaan välillä myös faktoja, sellaisia mitä en ole ennen tiennyt. Mulle tuli kirjasta aika onnellinen fiilis, koska siinä oli onnellinen loppu. Suosittelisin kirjaa kenelle tahansa, iästä riippumatta. Antaisin tälle kirjalle pisteitä 9-/10. Kirjan voi lukea yksin tai niin, että joku sen lukee ääneen. Sain kirjan 10-vuotislahjaksi. Kiitos kummitädilleni Rea-Liinalle tästä kirjasta!

Miela-Ruusa, 12v.

Iltasatusarjan aiemmat postaukset löytyvät täältä:

1 // Kun pysyin valvella kolmen iltasadun ajan

2 // Iltasatuarvioita äidin näkökulmasta

MINILOMA PARIISISSA – TYTTÄREN KYMMENVUOTINEN HAAVE TOTEUTUI

Aloitetaan ihan sieltä mistä kaikki sai alkunsa. Tampereen yliopistollisen keskussairaalan synnytysosastolta vuonna 2007. Minusta oli juuri tullut äiti. Vauvan ollessa kolme päivää vanha, saimme luvan lähteä sairaalasta kotiin. Hoitaja huikkasi vielä lähtiessämme, että ottakaa aulasta mukaanne tuotekassi, siellä on vaippanäytteitä ja sen sellaista. Nappasin kassin. Matka kotiin oli mieletön. Kyydissä maailman ihanin pieni tyttönen ja yhtäkkiä meidän vanhempien vastuulla kolme ja puoli kiloa kultaa. Muistan myös sen tuotekassin. Kotona tutkin sisällön ja sieltä löytyi vaippojen lisäksi kirja. Se oli tyttäreni ensimmäinen kirja. Kirjoitin tiedon myös sisäkanteen. Kirjan nimi oli Aristokatit – Marie karkuteillä.
Kirjasta tuli yksi tyttäreni lempikirjosta. Aristokatit sijoittuvat Pariisiin, joten ihmekös tuo. En tosin muista yhtään kirjan juonta, mutta ehkei sillä niin väliäkään. Itsekin kyllä tykkäsin jo pelkästään Disney-kirjojen kissojen ulkomuodosta lapsena niin paljon, että ymmärsin tytärtäni täysin. Asuimme tuohon aikaan Tampereella ja kävimme toisinaan ajelulla Kangasalla Marjanmäen pajutilalla (ei enää toiminnassa). Siellä oli ihanassa maalaismiljöössä kotieläimiä, lahjatavaramyymälä ja kahvila, puutarhakalusteita, pajuista tehtyjä koristeita, suuriakin. Satumainen, ihana tunnelma. Parkkipaikan reunalla oli muutaman metrin korkuinen pajusta tehty Eiffel-torni. Muistan erään kerran, kun tyttö oli ehkä parivuotias, kun hän autossa totesi, että haluaa nähdä Eiffel-tornin. Vastasin siihen, että mennään joskus katsomaan sitä ihan oikeaa Eiffel-tornia. Tytär kummissaan takapenkiltä vastasi siihen, että mutta minä olen äiti nähnyt sen jo, sehän on tuossa.

Tuota hauskaa keskustelua on muisteltu monet kerrat. On mietitty sitä, kuinka lapset ovat niin onnellisia pienestä, tyytyväisiä olemassa olevaan, eivätkä tarvitse kuuta taivaalta ollakseen iloisia ja riemuissaan. Heille riittää se, että näkee sen lapsen silmissä valtavan kokoisen pajuisen tornin eikä kotoakaan tarvitse lähteä kovin kauas. Lupaus matkasta oli silti tehty. Viisivuotiaana hän piirsi upean Eiffel-torni-piirustuksen ja painoimme jopa t-paitoja tuolla kuvalla. Ensin oli puhe, että mennään matkalle ennenkuin hän menee kouluun. Ei menty. Sitten lupasin, että kymmenvuotislahjaksi. Ei menty silloinkaan. Aina oli joku elämän myllerrys meneillään, eikä reissuun ollut mahdollisuutta. Talvella tänä vuonna kuitenkin kävi niin, että vastaan tuli hyvänhintaiset tarjouslennot, ne napsautettiin ostoskoriin, sekä hotellivaraus samantien ja perään viikkokausien salaisuuden pitäminen. Vasta syntymäpäivänään tyttö sai lahjan minulta, hellultani ja kaikilta meidän lapsiltamme: vihdoin, matkan Pariisiin kahden äitinsä kanssa. Olihan kuulkaas onnellinen neitokainen!

Mua jännitti matka vähän etukäteen. En ole aiemmin mennyt mihinkään kauemmas lapsen kanssa kaksin, eikä nyt muutenkaan reissata kovin usein, niin aina vähän jännittää. Ja se on aivan normaalia. On ihanaa, jos on aivan selvät sävelet mitä tapahtuu seuraavaksi, siksi varmaan ihmiset lähtevät pakettimatkoillekin, kun ei tarvitse ajatella eikä varsinkaan jännittää osaako jotain tai mitään niissä uusissa tilanteissa. Toisaalta taas on niin mahtavaa kokea niitä onnistumisen tunteita, kun tajuaakin mistä se junalippu ostetaan ja minne mennä odottamaan junaa ja löytää joku tietty paikka, jota on etsinyt. Silloin mulle tulee aina fiilis, että olisin niin viihdyttävää seurattavaa Amazing Racessa, koska selviydyn kyllä, vaikka olisin vähän ulalla, kysyn helposti apua, en nolostele turistiuttani, nauran omille kommelluksilleni ja yleensä vaan pyörin ympyrää jossain kyltin alla, että mihin ihmeeseen tästä siis täytyy mennä ja kyltissä lukisi juuri se tärkeä tieto.

Meillä oli aivan ihana reissu. Pyysin Pariisi-vinkkejä etukäteen, että jos sattuisi käymään niin, ettemme itse keksisi minne mennä. Sain loistavia vinkkejä, onhan Pariisi matkakohteena sellainen, että hyvin moni on siellä käynyt. Tärkein kohde oli silti se Eiffel-torni. Vihdoin toteutuisi se unelma, josta lapsi oli haaveillut KYMMENEN vuotta. Ja tytär saisi päättää kaikista kohteista minne mentäisiin.

Tiistai-aamuna heräsimme hotellilla aikaisin ja valmistauduimme päivään. Hypättiin metroon ja pääsimme tornin kulmille ja voi vitsit sitä hetkeä, kun nähtiin talojen takana nouseva valtaisa näky. Kumpikin olimme yhteen ääneen, että wouuuuu, se on iso. Tykkään tosi paljon siitä tunteesta, mikä tulee, kun näkee jotain tosi hienoa, suurta ja yllätyksellistä ensimmäistä kertaa. Saman kohteen kanssa se ei voi tuntua siltä kuin kerran, mutta onneksi sellaisia tilanteita ja hetkiä ja paikkoja tulee vastaan toisinaan. Samalla tajusin myös sen, että nyt ihan oikeasti lapsen unelma toteutuu. Tunsin sen tosi isosti. Tässä maailmassa, jossa asiat on saatava melko usein heti ja nyt ja malttamattomuus saattaa olla sietämätöntä, on kymmenen vuoden odotus ja haaveen toteutuminen mieletöntä.

Olimme ajoissa paikalla. joten jonot torniin olivat kohtuulliset. Jonotuksia on useissa vaiheissa: ensin turvaturkastus, että pääsee alueelle, sen jälkeen lippujono ja sitten vielä jonot hisseille tai portaikkoon. Erilaisia lippupaketteja voi ostaa netistä etukäteen, mutta me valitsimme liput, jolla kävellään portaita pitkin ykköstason kautta kakkostasolle ja siitä vielä hissillä huipulle ja niitä sai vain tiskiltä. Mun mielestä mikään muu vaihtoehto ei tulee kuuloonkaan kuin portaita pitkin nouseminen. Eihän hissi tunnu miltään. Tai ehkä paukkuu vähän korvissa, mutta muuten, ei ei ei, kyllä täytyy tehdä töitä sen eteen, että pääsee ihailemaan näkymää ja matkalla portaikossa voi ihmetellä, että sellainenkin torni on joskus suunniteltu ja rakennettu ja siinä se seisoo. Me kuljemme kotiimme aina 73 porrasta monta kertaa päivässä, joten ei me (minä siis, tyttöhän pomppi portaita ylöspäin tuosta vaan!) ihan kauhean paljon edes hengästytty.
Tyttäreni rakastaa piirtämistä. Hänellä oli mukanaan tietysti luonnosvihko ja kynä. Niinpä me pysähdyttiin sekä ykkös-, että kakkostasanteelle piirtämään. Tai siis hän piirsi. Minä otin kuvia, tarkkailin ihmisiä, ihastelin maisemia ja tietty vähän selailin ankeasti kännykkää. Voi sitä keskittymikykyä, intoa ja onnea mitä se piirtäminen saa aikaan. Aika monta keskusteluakin kävin ohikulkevien ihmisten kanssa, ihastelua riitti. Toiset ottavat kännykkäkameroillaan kuvia eivätkä silloin keskity näkemäänsä, vaan pyrkivät saamaan mahdollisimman hienon kuvan, kun toiset taas tarkkailevat näkymäänsä millintarkasti ja piirtävät sen paperille, siinä näkee aika paljon enemmän. Tahtoisin aika monta ripausta tyttäreni keskittymiskykyä ja tuota piirtämisen taikaa – on minussakin se, mutta ehkä se on juuri nyt jossain lepotilassa eikä kovin aktiivinen. Piirtämistä jatkui matkan aikana myös monessa muussa paikassa: lentokentällä ja -koneessa, Eiffel-tornin juurella, hotellihuoneen sängyllä, josta avautui kovin ranskalainen näkymä parvekkeelle sekä Pompidou-keskus aukiolta katsottuna. Meillä ei kummallakaan tainnut olla mitään ennakko-odotuksia, hyvin avoimin mielin vaan mentiin kokemaan yksi maailman isoimmista nähtävyyksistä. Kumpaankin kolahti, minuun varmasti eniten lapsen haaveen toteutumisen kautta.

Jotkut ne mätsää täydellisesti Eiffel-tornin vessaan väreiltään.

(tähän noin satamiljoonaa sydäntä)

Eiffel-tornin jälkeen kävelimme Seinen rantaa pitkin seuraavana kohteenamme Louvren alue. Kierreltiin puistoissa, syötiin jäätelöä, haettiin eväät ja syötiin puistonpenkillä, mietittiin joskos sittenkin mentäisiin katsomaan Mona Lisa (ei menty), otettiin hauskoja valokuvia, käytiin kurkkimassa palanutta Notre-Damea, todettiin ettei aamulla ostetut päivän metroliput toimineet, päätettiin kävellä hotellille. Kreisisti ilman karttaa. Onneksi, sillä Le Marais oli ihanaa aluetta kuljeskella. Olen myös ylpeä suuntavaistostani, sillä vaikka muutamia ylimääräisä kiekkoja saatettiin tehdä, niin silti osasin suunnistaa hotellillemme Rue Charlotille ilman karttaa. Hotellivalintani helmikuussa oli nopea. En oo yhtään sen sorttinen matkan suunnittelija, että vertailisin ja tutkailisin muiden suosituksia kymmentä minuuttia kauempaa. Kuuntelen kyllä samanhenkisten ihmisten suositukset, mutta päätöksen teen kuitenkin itse ja nopeasti. Hotellivalinta oli mitä mainioin, sillä huoneemme oli tietysti vaaleanpuna-koralli-seinäinen eli meille täys kymppi.

Jatkoimme pienen lekottelutauon jälkeen vielä iltakävelylle ja kävimme katsastamassa upean Sacré-Couer-kirkon ja maisemat sieltä sekä vielä Riemukaarenkin. Voin kertoa, että sen reissun jälkeen oltiin niiin poikki. Totaalisen poikki. Käveltiin 26 000 askelta, huristeltiin metrolla monenmonta väliä ja kahdesti väärään suuntaankin, testattiin sähköpotkulautaakin. Tytär sanoi päivän aikana kaksi lausetta, jotka tulen painamaan syvälle sydämen sopukoihin ja jotka iskivät äitiyteeni täysillä. Käveltiin käsi kädessä Champs-Élyséesllä, kun tyttö sanoi, että aivan kuin olis parhaan kaverin kanssa täällä, kun on niin hauskaa yhdessä. Illan päätteeksi, auringon jo laskettua ja odottelessamme suojatien ääressä hän sanoi, että tää on ollut mun elämäni paras päivä. Voi että, niinpä. Mustakin tuntui ihan samalta. Toki olo oli ja on aina äidillinen ja huolehtivainen, mutta vähän sellainen hömpsähtänyt ja kaikki-ei-oo-niin-justiisa-meininki. Aivan parasta. Olen niin onnellinen ja kiitollinen, että tämä matka toteutui ja ei haittaa yhtään, vaikka se oli lyhyt reissu, sillä oli sitä ainakin kypsytelty ja toteutus oli täydellinen. Keskiviikkona kävimme vielä Pompidoussa katselemassa taideteoksia ja itse rakennusta, sekä tietysti piirtämässä. Ostettiin viimeiset tuliaiset ja tytät myös kirjakaupasta ranskankielisen Soturikissat-kirjan ja oli siitä niin onnellinen, että pompahteli vain pitkin Pariisin katuja. Iltapäivästä tuntui jo, että osataan kulkea melkein ilman metrokarttaa (no ei oikeesti, mutta itsevarmuus kasvoi!) ja matkan tehokkuuden takia oli ihan kiva jo lähteä kotia kohti, mutta aivan hyvin oltaisiin voitu jäädä pidemmäksikin aikaa. Siinä tapauksessa tietysti olis ehtinyt paljon muutakin, eikä vain pintapuolisia raapaisuja klassikkokohteista. Ehkäpä tästä tulee meille paikka, jonne mennään aina uudelleen ja uudelleen. Mulla soi lähes koko matkan ajan päässä Améliesta tutut musiikit. Tuntuikin välillä vähän améliemaiselta, kun kuvasin tytöstä instastooriin pätkiä, joissa musiikki soi taustalla ja hän vain piirsi maailman ihanimmin. <3Seuraava äiti-lapsi-matka on ekaluokkalaisen kanssa, katsotaan nyt milloin ja minne. Hän on toivonut pitkään pääsevänsä Tokioon, eli vähän kääk-fiilis sen suhteen, sinne ei ihan näin nopeaa matkaa tehdäkään. Nuorimmainen taas ilmoitti eilen, että hänen toiveensa on mennä mun kans Tanskaan. Siellä pötköteltäisiin sängyllä, nukuttais päiväunet, kylvettäisiin kylpyammeessa jossa on vettä (!) ja leikittäis lentokoneessa. Se on helpompi toive toteuttaa. Tämä matka oli niin ihana, että ehdottomast haluan joskus toteuttaa samanmoiset myös poikien kanssa. Samaan aikaan, kun me matkattiin, saivat myös pojat viettää spesiaaliaikaa kivassa seurassa kumpikin tahoillaan ja saivat taas ihan eri tavalla huomiota, kun porukka oli toisenlainen kuin yleensä. 

Nämä kaksi viimeistä kuvaa ovat ihania. Nuin me siellä oltiin. Ja käsi kädessä. Täydellistä, mun pikkuinen tyttö ja jo niin iso, teini-ikäinen. Tämä matka tuli täydelliseen aikaan, tässä keväässä ja maailmankaikkeuden ajassa ja meidän elämässämme. Kiitos rakas Miela-Ruusa! <3

ps. Kuinka monesta kuvasta bongasit myrssimuuriaisen eli tuon kymmenvuotiashaaveensa toteuttaneen tyttäreni? Näitä kuvia otettaessamme vitsailtiin, että voitaisiin pitää semmoinen kisa, koska oli niin monta kuvaa, joissa hän oli vain vähän näkyvillä tai kuikki jostain kulman takaa? <3

 

LASTEN KANSSA BUFFETISSA // MITÄ MIELTÄ HE OLIVAT?

Kaupallinen yhteistyö: Tallink Silja & Suomen Blogimedia

Ulkona on päivä päivältä vihreämpää ja kesä kolkuttelee! Eipä vähän siistiä, voi sanoa. Arvatkaapa mikä kuume nostaa aina päätään tähän aikaan myös? No risteilykuume! Olen aina tykännyt laivareissuista (mutta sen te varmasti jo tiesittekin) ja niin myös mun lapset. Hauskaa muuten, että Oulussa asuessani laivalle lähteminen oli aina iso iso operaatio ja ihan kunnon matka, koska ensin piti päästä etelä-Suomeen ja se oli jo iso ponnistus ajallisesti ja rahallisestikin, ellei sitten risteillyt Vaasasta Uumajaan, mutta ei se ollut yhtä hienoa kuin tulla Helsinkiin tai Turkuun isommille laivoille. Niin, että ajattelin lapsena aina hieman ehkä kateellisena niitä perheitä, jotka pääsivät koko perheen voimin USEIN laivalle. Nyt olen itse sellaisen perheen äiti. Se on kiva juttu se.

Lapsuuteni laivareissuille kuului aina katkarapuvoileivät. En muista mitään muuta laivalla syöneeni. Joskus olen aikuisiälläkin palannut lapsuuden makumaailmoihin, mutta itse äitinä ollessani olen todennut, että sekä laivalla, että missä tahansa muuallakin, on kivointa syödä jossain missä jokaiselle löytyy jotain. Saa helpoiten rauhan syömishommiin itsekin. Siinä ehkä vähän suoristellaan mutkia toisinaan, kun uusia makuja oteta repertuaariin (varsinkaan jos pysyy pelkissä katkarapuvoileivissä, heh), paitsi jos valitaan ruokapaikaksi Harri Hylje -laivan, kuten nuorimmaiseni sanoo, buffetruokailu. Sieltä löytyy parhaiten jokaiselle jotain ja saa vatsat pullollaan lähteä laivan rientoihin ja rimpsutteluihin.

Päästiin kuopuksen ja esikoisen kanssa testaamaan tässä keväällä Silja Symphonylle (joka oli valitettavasti koko vierailumme ajan satamassa, nyyh) lasten buffettia ja antamaan myös kehitysideoita muutoksiin. Lapset osaavat nää jutut parhaiten! Ihan heti alkuun ihmettelen vaan, miksei kameran muistikortille ollut tallentunut ainuttakaan kuvaa Harri Hyljettä halaavista lapsista buffetin edustalla. Ne kohtaamiset ovat aina ihania ja kaikkia hymyilyttäää. Onneksi oli kuitenki pahvinen hyvää ruokahalua toivottava yksilö pöydän päässä. Varsinkin nuorimmaiseni rakastaa tuota ihanaa, pehmeää maskottihahmoa. Otetaampas tähän väliin siis muistelo menneiltä vuosilta, Harri Hylje ja pikku-Ruu:Yleensä ravintolaelämys buffetissa, tai missä tahansa ravintolassa alkaa näin, jos mukana on yhtään alle viisivuotiasta: “Äitiiii, ota syliin, minä en näe!” Ensimmäisenä tietysti pitää nähdä jälkiruokavalikoima! Ja äitihän ottaa lapsen syliin ja kaartaa jälkiruokaosastolta pois, jotta vatsa täytyyy ensin ns. oikeasta ruuasta. Tämä on hankala asia opettaa lapsille, koska oikeasti olen sitä mieltä, että jälkkärin saa todellakin syödä ensimmäiseksi, ainakin jos on aikuinen tai jos lupaa syödä ihan oikeasti sitten sitä muutakin ja pitää lupauksensa. Tällä kertaa kuitenkin mentiin peristeisessä järjestyksessä.

Harri Hyljehän se siellä taas. Tällä kertaa opastamassa mistä lasten buffet löytyy. Tarjolla oli perinteisesti nakkeja ja ranskalaisia, mutta tähän on tulossa tämän kesän aikana itä mainioimpia muutoksia. Lihapullat nimittäin vaihdetaan luomuksi, tarjolle tulee myös pastaa ja jauhelihakastiketta sekä vihreää naposteltavaa. Omat lapseni ainakin ottavat kyllä vihreää lautaselleenkin, jos sitä vaan on tarjolla! Olkoonkin se vaikka pelkkää kurkkua ja tomaattia, nekin lasketaan. Vegaanit otetaan ensitsä paremmin huomioon, mikä on ihana askel, vaikka meidän perhe on täysin sekaaniperhe.
No, mitäs päätyi vitosluokkalaisen esiteinarin lautaselle?“No, valitsin lasten buffetista ranskiksia ja nakkeja, koska tykkään niistä. Lisäksi kiersin kaikki aikuisten puolen pöydät ja valitsin ainakin hunajamelonia, heh! Lisäksi haluan aina maistaa jotain uutta, niin otin myös uusia makuja testiin. Otin rapuja ja mätiä ainakin! Lasten buffetti kaipaisi parannusta, siinä saisi olla enemmän vihreää.”

Voi miten hieno juttu on voida vastata näin jälkikäteen, että toiveenne on kuultu. Lasten lautasille kannattaakin napsia myös aikuisten pöydistä niitä herkkuja, joista lapset tykkäävät ja juurikin niitä uusia makujakin. No, entäpäs mitä sanoo pikkuveikka?

“Jeeeeeee! Tääää oooon hyyvväääääääääää!”

Pikkuveljissä on toisinaan ominaisuus, että heistä parasta ruokaa on se sama, jota isosisko tai -veli parhaillaan tykästelee. Noin muuten nelivuotiaani syö reippaasti kaikkia makuja ja on lapsista avaramakuisin. Hetken kuluttua hän pyytää saada kameran kaulaansa. Järkkäri painaa melkoisen verran, mutta kiva, kun lapsi on innoissaan myös kuvien ottamisesta, joten eiköhän hän voi napsaista meistä äiti-tytär-kuvan. Naps, noin, hieno kuva tuli!Naapuripöydän tuttu seurue, PS Olen Vegaani -tubekanavaltakin tuttu ihana Minni lapsineen pitää tietysti nelivuotiaan ikuistaa kuvaan myös.
Vihdoin päästään jälkiruokapöydän ääreen, kun on saatu lihapullat ja hunajamelonit syötyä. Miten mahtavat valikoimat herkkuja! Jälkkäripöytä kiinnostaa tietysti, mutta on lapsista kuitenkin usein parasta, kun saa itse tehdä oman pehmistötterön ja valita siihen parhaat kuorrutteet. Suunpielet suklaasta ja pehmiksestä tahmaisina lapset ovat onnessansa ja halivat äitiään tuon tuosta. Pidän siitä ihan hirmuisesti, että lapset ja lasten tarpeet ja toiveet ja ilot otetaan jatkuvasti enemmän huomioon. Silja FriendSHIP – Ystävyyden laiva on Lastenmessuilla lanseerattu uusi lasten konsepti, jossa on otettu juuri nuo kyseessä olevat asian ihanasti huomioon. En malta odottaa, milloin taas päästään laivalle koko perheen kanssa, seuraavaa reissua ei olla vielä buukattu, pitääkin tehdä se pikimiten ja tietysti niin, että buffetruokailut tilataan valmiiksi samantien. Tervetuloa risteilykesä 2019!

MUUTAMA HUIPPUHYVÄ VINKKI LAIVAMATKALLE JA RUOTSIN ROADTRIPILLE LASTEN KANSSA

Kaupallinen yhteistyö: Silja Line ja Suomen Blogimedia

Vieläkö muistatte meidän viime kesän roadtripin Ruotsiin? Se oli ihana matka toukokuussa mun synnyinmaisemiin, jonne sain viedä lapseni tutustumaan. Koostin teille nyt lyhyemmän version vinkeistä, jotka on kiva ja hyvä muistaa, jos suunnitelmissa on tulevalle kesällä matka armaaseen naapurimaahamme. Usein meille monille, minullekin Ruotsin reissu tyssää usein vain Tukholmaan tai pohjoisessa Haaparantaan. Pidemmällekin kannattaa uskaltaa ja mennä, lähimatkailu on antoisaa. Ruotsi on kaunis ja helppo maa lähteä matkalle. Sieltä saa parhaat tillisipsit ja filmjölkin, johon niitä dipata. Hölö Mörkö -tienviitta Tukholman eteläpuolella naurattaa aina. Nopeusrajoituksetkin ovat enemmän parittomia kymmenlukuja ku meillä täällä kotona. Muistan lapsuudestani, että isäni kertoi, että jossain, jonkun tien varrella (nää on parhaita koordinaatteja) on paikka, josta näkyy tosi monta (seitsemän?) kirkontornia. Onkohan se vaan mun muisto vai ihan totta? Uskon, että totta. Siinä kai ne tärkeimmät vinkit. No hehe. No ei vaan, tein teille napakan koosteen muitaihaniamaisista vinkeistä laivalle ja Ruotsiin.

  1. Lasten kanssa matkatessa voi tehdä niin, että ei etukäteen kerro lapsille mitä kaikkea aiotaan reissussa tehdä. Liika tieto voi saada lapsen mielen yhdeksi suureksi mylläkäksi ja into juuri meneillään olevista tapahtumista laimentua, kun odotellaan jo jotain suurempaa. Edetkää yksi juttu kerrallaan, aivan kuin kaikki olisivat ylläreitä ylläreiden perään.
  2. Jos ollaan menossa roadtripille Ruotsiin, niin jo pelkkä autolla ajaminen laivan sisälle on ihan mahtavaa!
  3. Risteily on aina oma seikkailunsa. Tutki siis tarkasti ohjelmalehtinen, mitä laivalla milloinkin tapahtuu. Lapsille on aina paljon hauskaa ohjelmaa.
  4. Muistakaa ottaa mukaan uikkarit ja menkää laivan allasosastolle. Joka risteilyllä ei pidä ja voi sanoa, että mennään ens kerralla sitten!
  5. Silja Land on aivan paras paikka! Jokaiselle lapselle ikään katsomatta kivaa puuhaa ja aikuisillekin miellyttävä, olipa sitten lasten seurana tai istuskelemassa ikkunan ääressä katselemassa merelle.
  6. Maihin päästyänne valitkaa suorimman moottoritiereitin sijaan pienempiä teitä ja nauttikaa maisemista. Litskat (eli iPadit) ja kännykät pois käsistä ja katse ulos. Kaupunkimaisemia, peltoja, metsää kuten kotonakin, mutta kaikki näyttää silti aivan erilaiselle.
  7. Monilla meistä suomalaisista, varsinkin pohjoisesta kotoisin olevilla, on kaukaisia ja läheisempiäkin sukulaisia Ruotsissa. Sinne kun lähti isot määrät ihmisiä töihin aikoinaan 70-luvulla varsinkin. Ottakaa yhteyttä heihin ja yllättäkää ja käykää kylässä. Voisin kuvitella, että moni ilahtuisi, kun saisi kaukaisia sukulaisia vieraakseen. Minusta ainakin on aina mukava kuulla tarinoita sukulaisistaan ja ehkä muistella menneitä. Oppii usein samalla itsestäänkin jotain.
  8. Tutustu etukäteen Ruotsin erilaisiin kohteisiin. Meidän pääkohde tuolla reissulla oli Vimmebyssä sijaitseva suloinen ja niin ihana Astrid Lindgrens Värld, josta kirjoitin talvella oman postauksensa. Muita paikkoja minne mä lähtisin samantein on esimerkiksi: a) Uppsala, koska sieltä on Pekka Töpöhäntä kotoisin. b) Kolmårdenin eläinpuisto, klassikkokohde monelle jo omasta lapsuudesta. Itse tosin olen käynyt siellä vain äitini vatsassa, mutta se lasketaan. c) Malmö, sieltä pääsee helposti käväisemään myös Tanskassa. d) Jos lähtee ajamaan Tukholmasta kohti pohjoista, niin reilun 1000 kilometrin päästä on takaisin Suomen puolella, siihen väliin mahtuu monta kivaa kaupunkia ja seikkailua. e) Kalmarin kaupunki Ruotsin itärannikolla ja siitä Öölannin saarelle. Siellä on myös kuningasperheen kesäpalatsi Solliden!
  9. Kaupungit, joissa ei olla ennen käyty ovat jo seikkailu sisänsä, mutta lapsia ilahduttaa aina uudet leikkipuistot, sellaiset joissa ei olla ennen käyty! Tämä vinkki on ihanan edullinen ja toimii jopa kouluikäisiinkin. Ja minuun. (kts. kuva jossa istun keinussa – aika onnellinen nainen)
  10. Suunnittele reissu vähintään pääpiirteittäin, mutta jätä tilaa seikkailuun.
  11. Muista kosteuspyyhkeet ja laastarit ja höllää vähän hermoja lähtiessänne!

Voi että, tulipa ihana fiilis tuota meidän roadtrippiä muistellessa ja ovatpa lapset kasvaneet vuodessa. Lisää reissuinspistä löydät täältä. Ehdottomasti laitan taas matkahaavelistalle automatkan naapurimaahamme koko perheen kanssa. Suosittelen kyllä täydestä sydämestäni Ruotsia ulkomaankohteeksi lomalla.

 

KALAKEITTOA JA KORKEITA PAIKKOJA HOPLOPISSA

Kaupallinen yhteistyö: Hoplop ja Suomen Blogimedia

Kuulostaa aivan tavalliselta ja mukavalta, että mennään koko perheellä Hoploppiin. Maksetaan sisäänpääsyt, viedään vaatteet säilöön kaappeihin, siinä vaiheessa lapset juoksevat jo innoissaan leikkimään eikä niille ehdi edes huikata missä sitten istutaan odottamassa, aikuiset pysäköivät kahvilan antimien äärille, tekevät ehkä töitä läppäreiltään.  Lapset kirmaavat hikisinä ja onnellisina. Pienempien lasten kanssa aikuisetkin kulkevat mukana seikkailuissa, välillä pää (aikuisten) kopsahtaa seikkailupuiston kapeilla reiteillä ja selkääkin saattaa särkeä se jatkuva möyriminen, mutta kaikki se on sen arvoista. Mukavaa ja kivaa yhdessäoloa. Toisinaan kuvio voi mennä hieman toisellalailla, tämä postaus kertoo siitä.Viime viikon maanantaina, sinä kaikkein arkisimpana viikonpäivänä, me hurautettiin seitsenpaikkaisella autolla työ- ja koulupäiviemme jälkeen koko uusperhekombollamme (nainen, mies, 2 x 12-vuotiasta, kymppivee, ekaluokkalainen ja neljävuotias) Konalan Hoploppiin. Se onkin kaikista mun elämäni aikana koetuista Hoplopeista kivoin, se on aivan valtava! Suureen halliin on rakennettu alas se perinteinen seikkailupuisto ja yläkerrassa on mm. minigolffia ja kiipeilyseinä sekä katonrajassa kiipeilyrata ja vaijeriliukuja.

Lähdimme matkaan ilman mitään välipaloja tai päivällistä. Sillä tiesittekö, että Hoplopeissa voi syödä arkisin ihan tavallista kotiruokaa? Ei siis tarvinnut tehdä ennen lähtöä mitään ruokaa, koska sen kaiken sai tuolta. Ja arvatkaapa mihin hintaan? No ihanan huokeasti, nimittäin aikuisen ja lapsen annokset maksavat yhteishintaan 9,90e sisältäen vielä Novelle-juomatkin. Eli sisään päästyämme ihan ensimmäiseksi laitettiin ruokatilaukset tiskille: viisi lihapulla-annosta lapsille (myös luomuporkkanapyörykät olivat tarjolla, mutta lihansyöjälapset päätyivät klassikkoannokseen) ja aikuisille kermaiset lohisopat ruisleivällä. Ruoka oli maittavaa ja hyvää, sitä oli riittävästi ja kaikkien vatsat täyttyivät. Taisin aika monta kertaa todeta, että tämä on täydellistä helppoutta maanantaihin. Ja varsinkin juuri tuohon maanantaihin, kun kaikki lapset ovat just vaihtaneet kotia ja silloin saattaa mielialat vaihdella ihan jokaisella. Helppous on silloin luksusta!Jälkkäriksi syötiin vielä jäätelöt ja sen jälkeen lähdettiin koko porukan voimin (tässä vaiheessa lapset tietysti olivat juoksennelleet, leikkineet ja pelailleet hikihatussa pitkän aikaa) seikkailupuiston uumeniin ja tutkimaan mitä yläkerrasta löytyy. Pitkä, juuttimatolla laskettava liukumäki on oiva kisapaikka, kuka on ekana alhaalla ja kuka ehkä puijaa varaslähdöllä?! Ilmakiekkopeli taas saa minutkin melkoisen kilpailuhenkiseksi, nelivuotiaasta puhumattakaan. Lapset kirmasivat aivan onnessaan minigolfradan läpi. Kiipeilyseinään minäkin lähdin ja ehkä vähän kuvittelin itsestäni liikoja, en nimittäin ihan tuosta vaan päässytkään ylös asti ja jännitti hulluna hypätä alas. Lapsia ei. Trampoliinit tietysti kiinnostivat kaikkia, paitsi mua, koska edelliskerralla tramppaa testatessani nyrjäytin noin neljännellä hypylläni nilkan, joka vihoitteli sitten koko loppukesän. Joten se siitä tällä kertaa. Seurasin muita hyppelijöitä ja heidän itsekeksimiään kisailuja. Tukat vaan hulmusivat, niillä joilla sitä on!Lapset hullaantuivat poleteilla toimivaan koura-automaattiin. Siihen, joka piinaa kaikissa huvikeskuksissa ja houkuttelee testaamaan, mutta harvemmin siitä on kukaan koskaan nähnyt kenenkään mitään voittavan. Lukuunottamatta pikkuveljeni, joka kerran yhdellä ainoalla yrittämällä nappasi KAKSI lelua yhtäaikaa, molemmille lapsille omansa. Tästä pelistä kuitenki jokainen voitti, joten onnellisia kouran testaajia ja pikkupehmolelun voittajia oli porukassamme monta.Pari tuntia seikkaltuamme mentiin vielä tyttöjen kanssa yläilmoihin, seikkailupuiston köysiseikkailuun. Tykkään kiipeilypuistoista ja juuri tuollaisista radoista ja reiteistä, mutta tämä löi mut kyllä vähän ällikällä. Radat menivät ihan katonrajassa, älyttömän korkealla, tarkalleen ottaen 18 metrin korkeudessa. Mää en jännitä korkeita paikkoja ja oon aika rohkea, mutta tuolla, täytyy myöntää, jalat tutisivat. Tytärkin taisi naurahtaa mun jännittämiselle. Mietin siellä reittejä kulkiessani, että tajuaisivatpa useammat aikuiset tulla testaamaan ne radat eivätkä vain istuskelisi alapuolella kahvia siemaillen. Siellä todella tunsi elävänsä. Kreisit kiksit sai myös kiitoradasta, jossa liu’uttiin pitkin katonrajaa. Erityismaininnan saa kiipeilypuolen henkilökunta. Janoisille kiipeilijöille tuotiin vettä ja jokainen jännittäjä sai erinomaista kannustusta. Sen verran kauan kiipeilyhommissa loppujen lopuksi sitten meni, että mua vähän jo odoteltiin alhaalla, sillä itse jäin yläilmoihin viimeiseksi tyttöjen jo liu’uttua vapaapudotuksella alas. Olisi jo kotiinlähdön aika. Perusmeininkiä, että äiti-ihmistä saa hätyytellä Hoplopista kotiin! Siellä mää vaan vilkuttelin katonrajasta, kuten kuvasta näkyy. Oli kyllä mukava maanantai-ilta, ja ajankohta muutenkin tosi hyvä, sillä meno ja meininki oli melko rauhallista, ei ruuhkia ja vältyttiin valtaisilta jonotuksilta ja syötiin niin makoisat ruuat, että kotona vasta tuli iltapalanälkä.

Lopuksi vielä perhekuva meidän porukasta. Ihan ei olla ilmassa yhtäaikaa, kaikki eivät näy kunnolla kuvassa, mutta kyllä tämä meiltä näyttää. Kiitos Hoplop, kiitos mun perhe ja koko porukka. Ens kertaan! <3 


 

ILTASATUARVIOITA ÄIDIN NÄKÖKULMASTA // POSTAUSSARJAN KAKKOSOSA

Aloitin syksyllä menestyksekkäästi uuden postaussarjan, jossa kerron kolmesta iltasatukirjastamme. Sekä omaksi, että teidän harmiksenne unohdin sarjan samantien. No, ei tässä niin jäniksen selässä olla, joten sarja jatkuu nyt.

Iltasatutavat muuttuvat alinomaa ja viime aikoina on luettu taas entistä enemmän. Pari kirjaa ja yksi äänisatu, vähintään. Lapset rakastavat Vuokko Hovatan lukemia Siiri-kirjoja. Ollaan jo siinä vaiheessa, että nelivuotias lukee niitä Vuokon kanssa yhdessä, kun osaa ne jo niin hyvin. Yllätin lapset taannoin ja luin sanelimeen kirjastosta lainaamamme Siiri ja Kertun kirppu -kirjan, joten joinain iltoina he saavat kuunnella sadun myös äitinsä lukemana. Hypätäänpäs nyt kuitenkin postaussarjan kakkososaan, olkaa hyvät

Kissa Katoaa – Juha Virta, Marika Maijala

Voi että tykkään Marikan piirustustyylistä! Kissa katoaa on jatkoa Piano karkaa -kirjalle, mutta silti aina valitaan hyllystä mieluummin tämä. Kauniit, hauskat ja oivaltavat kuvat sekä ihan älyttömän ihana värimaailma houkuttelee. Kirjan hahmot ovat mainioita, omanlaisiaan ja kirjan tapahtumapaikka Tivoli niin herkullisen näköinen, että tekisi mieli itselläkin päästä sujahtamaan kirjan maailmaan syömään hattaraa. Tarina on ei niin tavanomainen, se on hauska ja lapset aina jännityksellä odottavat seuraavaa käännettä. Erityismaininta siitä, että kirja pitää muutamien aukeamien kohdalla kääntää toisinpäin, koska juoni niin vaatii ja kuvitus olisi muuten vinossa tai päätä saisi kallistella oikein kunnolla 180 astetta. Joka kerta hymyilyttää myös taikurin taikasanat: zuupper-truupper-loorem-ipsum-pannacotta-vesirotta-tyhjäkohta! Kissa Killi ja Sottapytty – Tuula Korolainen, Christel Rönns

Tämä kirja on jo vanha, kymmenen vuotta sitten ilmestynyt. Tyttäreni on saanut sen pienenä ja sitä on luettu paljon jo silloin. Kissa Killi näkee peilistä peilikuvansa, joka houkuttelee hänet sotkemaan koko kodin. Pahinta on mielestäni se, kun hilloa lentää keittiön tapettiin. Eikä siinä vielä kaikki! Tämä on lause, joka toistuu monella sivulla ja lasten kanssa yhteen ääneen se aina sanotaan! Tunnen joka kerta kirjaa lukiessani hillon tahmeuden sormissani ja tuntuma vaan pahenee, kun seuraavalla aukeamalla heitellään tyynyjä niin, että höyhenet lentelevät. Kirjan kuvitus on todella hauska, näyttää tosi paljon vuodelta 2009. Yksityiskohdat ovat mainioita. Tykkään aina siitä, että kuvituksesta tunnistaa vaikkapa Block-valaisimen tai jonkun design-tuolin. Luulen, että tämän kirjan runsas lukeminen on saanut lapsiin toisinaan tunteen, että heidänkin panoksensa kodin siivoamiseen on tärkeä, äiti yksin ei selviä kaikesta. Viimeisen aukeaman Sotkusääntö-loru on mahtava. Luen sen joka kerta vähän eri äänen painolla tai laulaen. Iltasatuja kapinallisille tytöille 2 – Francesca Cavallo, Elena Favilli

Nämä tarinakirjat maailmaa vaikuttaneista kapinallisista, rohkeista ja ihanista tytöistä ja pojista ovat tosi hyviä. Tämä Kapinallisten kakkososa on vain yksi monesta, joita meilläkin hyllystä löytyy. Meillä nämä on kaikki luettu niin, että joka ilta jokainen lapsi saa sanoa stop jossain vaiheessa, kun plärään kirjan sivut läpi ja näin valikoituu luettava tarina. Aina sovitaan, että luetaan kaksi tarinaa, mutta loppujen lopuksi viisikin saattaa mennä tuosta vaan. Ekaluokkalainen tosin on vähän ahdistunut joistakin liian rankoista tarinoista. Välillä pitääkin vähän kaunistella, jättää hurjimmat käänteet kertomatta. Mutta ai että miten tärkeitä tarinoita!

Sarjan ensimmäisen osan löydät täältä: Kun pysyin valveilla kolmen iltasadun ajan.

KUINKA SAADA LAPSET INNOSTUMAAN KÄSITÖISTÄ?

Multa kysytään toisinaan, että ovatko mun lapsetkin innokkaista käsitöiden tekijöitä. Ja että te varmasti teette paljon kaikkea askartelua yhdessä. No, vastaan tietysti kyllä, koska asia toki niinkin on, me teemme yhdessä juttuja ja ovathan lapset innostuneitakin, mutta on tässä asiassa silti vähän sellainen suutarinlapsi-kulmansakin. Kun tekee käsityöjuttuja muutenkin, niin ei mua useinkaan ihan hirveästi innosta lasten kanssa vielä illallakin touhuta askarteluasioita, vaan teemme toisenlaisia juttuja. Toisinaan käy niin, että minä teen kässähommiani tai käyn läpi askarteluvarastojani ja lapset vaan tulevat seuraamaan tekemisiäni ja innostuvat sitä kautta, oma-alotteisesti. Kolmen lapsen äitinä on käynyt myös niin, että valitettavasti en ole aivan yhtä paljon askarrellut synttärikortteja tai harjoitellut aakkosia, kuin minä ensimmäisen ja vielä kahdenkin lapsen kanssa teki.

Lapseni, ainakin kaksi vanhinta, tietävät, että melkein mitä tahansa käsitöihin tai askarteluun liittyvää tarviketta he minulta kysyvät, saattaa mulla hyvinkin sellaista löytyä. Jos ei löydy, niin mulla on usein luova vaihtoehto sen kysytyn tilalle. Olen myös sitä mieltä, että lapset saavat ihan pienestä pitäen käyttää kunnon välineitä, teräviä saksia ja pitäviä liimoja ja kunnon pigmenttisiä vesivärejä, koska ei meistä aikuisistakaan kukaan innostu huonoilla välineillä.

Viime viikolla oli erityinen viikko lasten luovuuden suhteen. Eräänä päivänä koulusta tultuaan tyttöni istui välipalalla keittiönpöydän ääressä puhelinta katsellen. Ehdotin hänelle, joskos kiinnostaisi kirjontahommat. Kiinnostusta ei juuri ollut, mutta sain kuin sainkin houkuteltua hänet edes kokeilemaan kirjomista. Annoin paperia, pyysin piirtämään soturikissahahmon, teippasin kuvan ikkunaan. Etsittiin hänen mieleisensä värinen pellavakangas ja pingotettiin se kirjontakehykseen. Tytär piirsi kissan kankaalle. Hän valitsi sopivan väriset muliinilangat ja alkoi kirjomaan. Joskus pienempänä hän oli tehnyt muutaman piene kirjotun kuvan, mutta aiempi kokemus kotioloissa oli vähäistä. Into kasvoi tehdessä ja sain parin seuraavan päivän aikana kuulla seuraavat lauseet, tässä järjestyksessä: Äiti, tää onkin yllättävän kivaa. Kunpa mää pääsisin jo kirjomaan. Kirjominen on kyllä ihan liian aliarvostettua. Valmista työtä hän kommentoi, että siitä tuli aivan ihana. Sanoisin, että innon siemen on kylvetty. Viikonloppuaamuna ekaluokkalaiseni kesken Nintendolla peluun ilmoitti, että olisi kiva tehdä vohvelikangaskirjontaa. Kurkkasin kangasvarantoni samantien ja totesin, ettei juuri sitä siellä kuitenkaan ole (vaikka olisin voinut vaikka vannoa, että vaaleanlilaa siellä on ollut) (ehkäpä laitoin menemään taannoisessa kangasinventaariossa, niin siinä aina käy). Siispä nelivuotias matkaan ja metrolla kangaskauppaan. Sen lisäksi, että meillä oli tosi kiva parituntinen ihan kaksin, sai isoveli vohvelikankaansa. Totesinkin kangaskaupantädille, että nyt piti lähteä heti hakemaan, kun lapsi niin toivoi kesken pelaamisen. Voi että olikin ihana seurata hänen tarkkaavaisuuttaan pujotellessaan lankoja pitkin vohveliruutuja. Onneksi on vielä käsityöntunteja koulussa, jolla tämäkin taito opetellaan. Olen erittäin kiitollinen. <3

Nuorimmaisen kanssa askarreltiin yhdessä synttärikortti tarhakaverille. Nelivuotias on oppinut kirjoittamaan erityisesti oman nimensä, mutta myös muita kirjaimia ihan kuin itsestään (usein kirjoittaa nimensä vitsikkäästi niin, että osa kirjaimista on isoja ja toiset kirjaimet niiden sisässä, “tämä on mun tyyli“, hän vastasi kun kysyin miksi niin kirjoittaa). Kelloakin hän jo ymmärtää, vaikka minä en kyllä ole juuri näitä taitoja ehtinyt opettaa. Tästä kiitoksia siis ehkäpä toiseen kotiin ja päiväkotiin nyt ainakin. Pikku-Ruu oli erittäin ylpeä, kun sai viedä lahjaksi kaverilleen äitinsä tekemän jätskityynyn sekä itse askartelemansa neliosaisen synttärikortin.Otsikon kysymykseen palatakseni, totean, että mielestäni kaikki se mitä me vanhemmat teemme vaikkapa käsitöiden suhteen, tarttuu lapsiin kyllä vaikkei sitä niin aktiivisesti opettettaisikaan. Riittää, että he näkevät meidät tekemässä joskus jotain ja huomaavat sen innon, joka meissä juuri sitä aihetta kohtaan on, tarttuu heihin kyllä jollain tavalla. Jos ei innosta tekemään itse samantien, niin sitähän saattaa aikuisena vasta opetella saman taidon ja sitten ehkä vasta ymmärtääkin, että vitsit tän tekeminenhän on ihanaa, ei ihme, että se äiti tykkäsi neuloa tai isä rakentaa kitaransa itse.

ALL PINK EVERYTHING

Tyttäreni täyttää pian 12. Ihan mahtava ikä. Saattaa olla kyllä niin, että joka iässä sanon niin, mutta joka iässä on omat mahtavuutensa. Tyttäreni on aina ollut oman pukeutumisensa suhteen tarkka, hänellä on ollut omat mieltymyksensä pienestä saakka ja sama jatkuu edelleen. Välillä oli pitänyt olla pelkkiä kreisejä kuosiasuja päästä varpaisiin, sitten taas ainoastaan leveitä lahkeita. Viimeisin pukeutumistoive on ollut se, että hän haluaa mahdollisimman paljon kokovaaleanpunaisia asuja. Ihan huikea toive tällaiselle vaaleanpunaista rakastavalle.

En siis varsinaisesti vastustellut, vai olikohan jopa niin, että itse ehdotin neulovani jotkut ihan tavalliset, mutta erilaisista vaaleanpunaisen sävyistä koostuvat vanttuut, kun säätilatkin näyttivät pakkasten väistyvän. Halusin vain neuloa, jotta pääsisi taas kunnolla neulomistatsiin ja siitä tulisi sitä toimintaa, että sohvalle istuessaan innostuu ottamaan puikot käteensä. Ei siis mitään sen kummempaa jippoa tai yksityiskohtaa ole näissä lapasissa. Kunhan neuloin. Lapasista tuli ihan kivat. Kivasti sai kulutettua pieniä lankanyssäköitä. Arvatkaapa mitä sitten tapahtui, kun tyttäreni otti ne ensimmäisen kerran mukaansa kouluun… No, sain viestin kesken koulupäivän, että “uudet lapaset ovat jossain, en löydä niitä”. Laskin kymmeneen ja mietin, että NE ON VAAN LAPASET NE ON VAAN LAPASET.  Muutaman tunnin ihan pikkiriikkisen kuitenkin surkuttelin, että sinne meni ne ja että teen kaikella uhallakin seuraavista paljon hienommat! Onneksi ne kuitenkin löytyvät, tietysti! Repun pohjalta – vaikka se oli kuulema jo moneen kertaan ennen sitäkin käyty läpi. Mulla on vähän sellainen suutarinlapsi-ongelma, että mun lapset eivät varsinaisesti huku äitinsä neulomiin villasukkiin, lapasiin saatika villapaitoihin. Olen äärimmäinen onnellinen ja hyvilläni, kun näen tyttäreni nappaavan juuri nämä, aivan tavalliset vanttuut, kun kiiruhtaa aamuratikkaan. 

MIKÄ AFRIKAN TÄHDEN PELAAMISESSA ON TÄRKEINTÄ

Meillä pelataan joka päivä Afrikan tähteä. Nelivuotias voisi pelata sitä loputtomiin. Kuulunee ikään. Ja mahtavaahan se on, että pikkuhiljaa koko perhe voi oikeasti pelata lähes kaikkia pelejä, mitä vuosia kartutettu pelivarasto tarjoaa. Afrikan tähti on hyvä, perinteinen alku.

Kuten arvata saattaa, on peli saanut myös paljon uusia sääntöjä tuoreelta lautapelaajalta, Milloin on rosvonapin jälkeen saanutkin perua valintansa ja milloin noppia onkin kolme (ja samalla harjoitellaan yhteenlaskua, mikä on tietysti mahtavaa!) ja aivan en ole perillä siitäkään minkä verran mikäkin timantti tuo lisää rahaa ja välillä taas vain nuorin pelaaja on saanut Kapkaupungista ekstrasatasia. Pelikaverit saavatkin olla tiukkoina, että kaikilla pelaajilla olisi kutakuinkin samat mahdollisuudet voittoon.Tämä on kyllä myös vaikeaa aikaa. Samaan aikaan, kun riemuitaan yhteisistä peli-illoista, pitää lapselle yrittää myös opettaa häviötä. Kolmen lapsen kokemuksella olen tullut tulokseen, että paras tapa on se, että voiton tai häviön sijaan keskitytään yhdessäoloon ja siihen, että pelaaminen on kivaa. Vaikka eihän se aina ole. Parasta on tietysti voitto, mutta ei sitä vielä nelivuotiaalle voi kertoa. Tai siis murskavoitto.

Itse en ole aktiivisin pelikaveri, niin en osaa sanoa antavatko muut pelikaverit nelivuotiaan tarkoituksellisesti voittaa, ettei tarvitsisi huomata häviötä. Sillä häviäminen ei kyllä todellakaan jää keneltäkään huomaamatta. Itku ja kiukkuhan siitä aina tulee. Toivon silti, että kaikki pelaisivat aina reilusti ja häviäminenkin pikkuhiljaa pystyttäisiin jollain tavalla hyväksymään, koska ihan joka kerta ei kuitenkaan voi voittaa. Ei sillä, että muistan kyllä omia reilun kymmenen vuoden takaisia mökkireissuja, kun pelattiin isolla porukalla tuntikausia Carcassonnea ja häviäminen aiheutti kyllä todellakin vaikeita tuntemuksia ja suuttumusta itse kullakin! Ja muistan erään uudenvuoden juhlinnan, kun voitin Trivial Pursuitissa ja säästyin tiskivuoroilta – oi mikä onni ja autuus!

Koska Afrikan tähti on liikkuva osa jokaisen huoneen sisustusta tätä nykyä, löytyy lattialta milloin satasia tai tonninseteleitä, maitonappuloita (mun lapsuudessa se oli tyhjä, mutta lapseni sanovat sitä aina maidoksi, kuinka hellyyttävää) tai erilaisia jalokiviä. Ne ärsyttävät, mutta myös huolettaa, että jonain päivänä se tärkein, eli Afrikan tähti on kadonnut. Siispä olin enemmän kuin tyytyväinen, kun sohvalla istuskellessani keksin maailman nopeimman ja rumimman DIY-viritelmän pitämään pelin kasassa. Laatikkoa on jo vuosien ajan korjattu erilaisin teipein, mutta se nerokas keksintö oli kontaktimuovista tehty pankki. Lisäsin vielä vähän teippiä jaottelemaan eri arvoisia seteleitä. Olkkarin pöydällä lojuneen piirustuksen taittelin rasiaksi, jossa voisi kuvitella pelinappuloiden pysyvän hyvässä tallessa. Rasian kiinnitin laatikon nurkkaan kunnon kaksipuoleisella teipillä, niin ei karkaa. Aika näyttää miten käy, toimiiko tämä systeemi, mutta sekä minä, että lapset oltiin tästä minituunauksesta innoissaan. Ekaluokkalainen tekstasi laatikkoon vielä hyvät tekstaukset, enkä hennonut sanoa tuplakonsonantista, hauskempi muisto noin.

Se, mitä kysyn koko peliseurueelta, mutta erityisesti nelivuotiaaltani joka kerta, kun alamme pelaamaan: Mikä on tärkeintä pelaamisessa?  Ja hän vastaa: Se, että on kivaa – ja Afrikan tähdessä pitää voittaa!

ASTRID LINDGRENIN MAAILMA – MUISTELUMATKA VIIME KESÄÄN, VINKKI TULEVAAN

Nyt, kun on kunnon talvi, on ihana palata menneen kesän tunnelmiin ja miettiä vähän jo tulevaakin kesää. Tykkään muistelemisesta ja tässä eräänä iltana kävin läpi viime kesän kuvia. Toukokuussa oli hellettä ja olimme roadtripillä Ruotsissa. Siellä tuli vastaan niin monta suloista ja kivaa kuvaa Astrid Lindgrens Världistä Vimmerbystä, että päätin kirjoittaa paikasta vielä oman postauksensa. Joten tervetuloa kanssani pienelle matkalle ihaniin satumaailmoihin viime toukokuulle!
Mulla oli kaunis muistikuva 32 vuoden takaa, kun olimme käyneet perheen kanssa samaisessa paikassa. Muistin minikokoiset talot ja sen, miten kaikki se söpöys vei mut jonnekin haavemaailmoihin. Siitä saakka olin haaveillut pääseväni sinne uudelleen ja mikä parasta, omien lasteni kanssa. Nyt se sitten toteutui.

Heti portin läheisyydessä oli ensimmäinen esiintymislava, jolla Peppi Pitkätossun opettaja ja poliisisedät tanssahtelivat. Mekin eskarilaisen (nyttemmin toki jo koululainen hänkin!) kanssa pysähdyttiin hetkeksi kuuntelemaan, lumouduttiin maailmaan.

Hetken päästä polulla Peppi Pitkätossun opettaja hurauttikin ohitsemme pyörällä jo kohti seuraavaa esitystä.  Voi miten ihanalta tämä kaikki näyttää. Toukokuinen lämpö, tuo oli mieletön hellepäivä ja koko kesä vielä edessä. Astrid Lindgrenin maailma on kyllä paikka, joka on laitettu niin ihanasti ja nätisti. Ja vielä päälle se, kun muistaa useimmat sadut hyvin tarkkaan, on tuolla satumaailmassa aivan tajuttoman ihanaa kulkea. Seurana maailman parhaat lapset, niin voi että! 
Pepin talolla istuuduttiin katsomaan Pepin seikkailuja vaikka ruostinkielinen tarinointi ei ollutkaan juuri se mistä lapset olisivat ymmärtäneet tarinaa, mutta aina ei sanoja tarvitsekaan. Oltaisiin istuttu pidempäänkin, mutta oli vaan niin kuuma. Just nyt tässä marraskuun harmaudessa tuntuu hassulta ja hyyyyviiiin kaukaiselta sellainen kuumuus. 
Katsokaas näitäkin, mikä ihana satupelto tuolla aidan takana! Mistäs sadusta tämä olisikaan? Eemelistä ehkä? Kaikki reitit, missä saattaa umplahtaa veteen, pitää aina valita, sanon minä. Joskus sitten rutistellaan housuja kuiviksi. Hellepäivänä ne onneksi kuivuvat nopsaan! Siellä ovesta ja ikkunoista Ronja Ryövärintyttären linnasta kurkkii koko mun perhe. Hauska kuva, vaikka näyttääkin vähän sille, että väkisin pidän kolmivuotiasta paikoillaan – en pidä. Sillä on vaan hoppu jonnekin ja hetkeksi sain häntä pidäteltyä yhteiskuvaan.

Tittididii! Seuraavaksi sama perhe löytyikin Pepin talosta. Tuolla oli koko päivän hurjan paljon ihmisiä, mutta koska vietimme puistossa koko päivän, avaamisesta sulkemiseen ja satuttiin Pepin talolle just sulkemisaikaan, saatiin siellä seikkailla keskenämme. Ihanaa! Koko perhe peppeinä.Ja Pepin talon jälkeen me olimme ehkäpä Saariston lasten taloilla… Tai ei, ehkä siellä missä Katto Kassinen asuu. Hmph, en muista kenen talon portailla istuttiin. Tunnistatteko? Ihanan pienessä koossa punainen söpö talo ainakin on. Mielikuvitus sai lähteä valloilleen ja oikein juoksentelemaan tuolla.
Nämä talot. Nämä seuraavien kuvien ovat ne, mitä muistan sieltä kahdeksankymmentäluvun kesälomareissulta. Olivat yhtä maagisia ja ihania edelleen. Minikokoisia ovia ja ikkunoita. Jos joskus olisi kesämökki ja sinne saisin tehdä leikkimökin, niin tekisin ehkä juuri tuollaisen minikokoisen ja sitten siellä olisi jossain isompi ovi, mistä saisi kuljettaa sisälle huonekaluja (koska sinne ei tietnkään minikokoisesta ovesta mahtuisi juuri kuin ne minikokoiset ihmiset – me aikuiset saatetaan jäädä pyllystä kiinni oviaukkoon!). Nuo ovat niiiiin söpöjä, että oisko vähän mahtava tuollainen pikkumökki omillekin (lasten)lapsille (sitten 2030-luvulla)! No niin, tervetuloa Nangijalaan, sanoo pienin.Mitenköhän mulla ei oo sieltä Nangijalasta enempää kuvia. Siellä oli ihanaa. Se yksi huonekin, josta mentiin pikkukomerosta kellariin salaportaita pitkin ja sitten sieltä tunnelia pitkin talon taakse ja ulos. Niin jännä! Voi että, ihan kauhea kesäikävä, Ruotsi-ikävä ja on kai kaivettava kaikki kuvat tuolta tietokoneen syövereistä mitä reissussa otettiin, että pääsee sinne vielä syvemmin. Toivottavasti nämä kuvat ilahduttivat helmikuista iltaanne. Jos ensi kesälle jo mietitte reissua, niin suosittelen kyllä Vimmerbytä. Näin onnellinen perhe siellä viime toukokuussakin kävi. Kuvia katsellessa näkee myös lasten hurjan kasvun, nuohan ovat taas ihan eri näköisiä jo kuin tuolloin. <3