Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

BURGEREITTEN KAUTTA NELIVUOTIAAN KANSSA EKA KERTAA LEFFATEATTERIIN

Kaupallinen yhteistyö: Itis

Meillä kaikilla on ollut se ensimmäinen leffateatterikertamme. Joka kerta se on yhtä jännä. Itse olen tainnut saada kokea sen jokaisen lapsen kohdalla heidän seurassaan. Sen, kun lapsi on tietysti katsellut elokuvia tai muita lastenohjelmia kotona jo monta vuotta teeveen ruudulta, eikä oikein osaa odottaakaan muuta. Sitten kun päästään oikeaan isoon elokuvateatteriin ja hienoon saliin, niin onhan se mieletön kokemus pienelle lapselle (tai aikuisellekin, jos ensimmäinen kerta venyy niin pitkälle). Itse tykkään käydä elokuvissa muutenkin, koska silloin ainakin katson koko filmin alusta loppuun, enkä uppoudu välillä kännykän uumeniin tai ala puuhailemaan muuta.

Me juhlimmekin nelivuotiaani ensimmäistä elokuvateatterikokemusta oikein kunnolla. Hypättiin metron kyytiin ja hurautettiin Itikseen. Siellä avattiin marraskuun lopulla uusi, superhieno Finnkinon teatteri. Kävin itse jo avajaisissa ja pääsin tutustumaan IMAX®-saliin. Vitsit se oli hieno ja kokemus leffan katsomisessa melko erilainen kuin muualla, ja odotan innolla, että pääsen sinne katsomaan muitakin elokuvia. Siellä istutaan melko jyrkässä kulmassa, että jokainen katsoja on mahdollisimman lähellä suurta valkokangasta ja värit, kontrastit ja terävyydetkin ovat kovempaa luokkaa kuin perinteisesti. Liput saliin ovat hieman tavallista hintavammat, mutta ehdottomasti sen arvoiset. Tällä kertaa kuitenkin menimme perheen kanssa ihan tavalliseen saliin katsomaan the Grinchin.

Ennen leffaa kuitenkin menimme koko perhe syömään ihan ravintolaan! Kovin usein emme perheen kesken käy ulkona syömässä, koska jokaisen kerran jälkeen pikkuisen kiroiluttaa, kun on maksanut ruuasta suhteellisen paljon ja tuntuu, että pian ruokailun jälkeen jo valitetaan nälkää, kun on syöty niin vähän ruokaa joka ei välttämättä ole ollut sitä mieluisinta. Tällä kertaa kuitenkin annettiin taas mahdollisuus. Itiksen ravintola-alue uudistui myös syksyn aikana ja olikin nyt oikein mainio! Meillä on kotoa helppo kukea Itikseen ja ollaan käyty siellä suhteellisen usein, vaikka lähimpänä se ei kauppakeskuksista meitä olekaan, mutta kangas- ja askartelukaupat ovat usein olleet se avainsana ja samalla myös ravintoloita on käyty läpi, kun nälissään on lähtenyt liikenteeseen. Valitsimme ruokapaikaksi tällä kertaa the Lucky Bastardin. Burgereita teki mieli, joten paikkavalinta oli sillä selvä, mutta jos olisin ohikulkumatkalla nälissäni ja näkisin the Lucky Bastardin, niin voisin valita sen syömäpaikaksi ihan senkin perusteella, että ravintola näyttää viihtyisältä ja logo ja ruokalistan (ja nettisivujen) ilme miellyttää mun silmääni. Listalta löytyi lasten burgeri ranuilla, joten otimme sen jokaiselle. Kaikki söivät kaiken! Ennenkuulumatonta! Jokainen sai myös valita mieleisensä limsan, kun tarjolla oli erivärisiä (ja -makuisia) Fantoja. Oli oikein mukava ruokailuhetki ja kaikki lähdimme vatsat burgereista pullollaan kohti leffateatteria, joka on ihan ravintola-alueen lähellä.

Nuorimmaiseni sai valita mitä tahansa herkkua mukaansa leffaan ja tietysti valitsi sisarustensa siivellä myös värikkään hielujuoman ja pienen pussin karkkia. Ihmetys oli suuri, kun tultiin teatterisaliin ja hän näki ja tajusi, että leffa oikeati katsotaan täällä. Isompien lasten kanssa olemme käyneet eka kerran elokuvissa paljon nuorempana, enkä oikeastaan edes tajua, miten ollaan ohitettu tämä virstanpylväs, mutta nyt mulla ei ainakaan ollut minkäänlaisia jännityksiä sen suhteen, että miten menee, onko leffa liian jännä tai että tuleeko pissahätä kesken kaiken (kun muistettiin käydä etukäteen!). Kaikki meni todella hyvin. Kaikki lapset olivat myös vähän ihmeissään siitä, että vastasin jokaiseen heidän toiveeseensa, että kyllä. Sai juoda limsaa, sai ottaa karkkia, joskus niinkin ettei mitään rajoituksia ole.

Superhauska käänne tässä leffareissussa oli valitsemamme elokuva ja siinä yks hahmo. Nimittäin melkein leffan alussa selvisi, että yksi pääosahahmoista oli samanniminen kuin kuopukseni! Hänen nimensä ei kuitenkaan ole mikään yleisin, nimipalvelu näyttää, että alle 55 hänen nimistään on Suomessa. Valittiin siis leffa melkein jopa mystisen hyvin. Itse olen ylpeä itsestäni, että pysyin koko leffan ajan hereillä, toisinaan nimittäin animaatiot ovat sellainen genre, että mun silmät alkavat luppasta. Välillä oli tietysti seurattava sivusta salaa, pienimmän ilmeitä leffan käänteistä. Ikäraja oli 7, mutta sen saa vanhemman seurassa katsoa jo nelivuotias ja tämä oli oikein sopiva hänelle. Retkemme itään ja Itikseen, kauppakierrokselle, syömään ja leffaan oli oikein hauska ja kiva. Tällaisia iltapäiviä voisi olla useamminkin, mutta toisaalta, kun viettää niitä harvemmin, niin niissä säilyy hohto. Loppuun vielä vitsikäs kuva minusta lapsista leffan jälkeen.

 

IHANAT KESÄYÖT TELTASSA, NIITÄ TÄLLEKIN VUODELLE // KOOSTE 2018 JA TERVETULOA 2019

Tämä on sellainen viime vuosi pakettiin -postaus. Tämä on myös mitä sitä tänä vuonna tekiskään -postaus. Voin kertoa jo nyt, että mitään kovin summaavaa lopputulosta en saanut aikaan ja varmasti aika pakka levällään tästä eteenpäinkin mennään, mutta kirjoitin tän silti. Tai sitten innostuin, kun katselin kuvia ja totesin, että onpa mun elämä ollut ihanaa. Ajattelin kyllä myös eilen ihan samalla tavalla, kun tein Instagramiin samanlaisen koosteen, mutta vain niistä videoista, joita olin stooreihin ladannut. Ne olivat rosoisempia, sekalaisempia kuin nämä blogin kuvat, siellä tanssin kameralle, mutta täällä taas pistän nakkikastikkeen suoraan puoliksi pöydälle ja otan kuvan. Molemmat näyttävät ihan minulle, kumpikin on täyttä totta.

Viime vuonna kävin muutaman kerran retkiluistelemassa. Sain synttärilahjaksi jopa ihan oikeat kenkiin kiinnitettävät retkiterät, mutta päädyin kuitenkin takaisin 90-lukulaisiin Susaneihin. Terät tarvitsisivat oikeanlaiset kengät ja eihän mulla sellaisia ole, mutta ei sillä väliä. Kaikista parasta retkiluistelussa oli ehdottomasti se, että luistellessa maisemat kokoajan vaihtuivat. Suvisaaristossa vietetyt luistelupäivät olivat kauniita pakkaspäiviä painumassa iltaa kohden ja kaikki valkoisen ja sinisen sävyt näkyivät ympärillämme. Ihanaa! Odotan tosi paljon kunnon pakkasia ja toivon, että tänäkin vuonna päästään luistelemaan, kaikki on vaan niin kaunista silloin.

Tuntui kuin sydän pakahtuisi kaikesta kauniista ympärillämme. Jokaisella laivareissulla halusin mennä kannelle katsomaan auringonlaskua ja toivoin, että saataisiin ikkunallinen hytti, jotta saisin herätä katsomaan nousunkin. Telttaretkillä valitsin teltan paikaksi aina sen mistä näkee veden. Onnekseni olinkin monta yötä teltassa ja jokainen niistä oli hyvä yö. Tulevana vuonna toivon voinani telttailla ja retkeillä edelleen ja vielä vähän enemmän, mutta en ota siitä paineita. Joka vuosi haaveilen Lapin vaellusretkestä ja kyllä senkin aika taas joskus tulee, jos ei tänä vuonna niin sitten jonain muuna.

Perhe vuonna 2018. Olimme oma nelikkomme, mutta saimme enenevissä määrin mukaan myös kolme muuta ihmistä. Niinä aikoina kun lapset olivat isillään, olin paljon kaksin miesystäväni kanssa. Monella tavalla kaikki aika on siis ollut tyystin erilaista kuin koskaan aiemmin. On ollut ihanaa huomata kuinka sekä mun, että miehen lapset ovat tykänneet todella paljon olla toistensa seurassa ja niillä on kivaa keskenään ja meillä koko seitsikolla on myös. Ei missään tapauksessa itsensäänselvä juttu. Meidän neljän, minun ja lasteni välit ovat suloisen mutkattomat ja vitsikkäät. Ollaan kaikki melkoisia huumorilissuja ja vitsiniekkoja. Halitaan, pussataan ja kerrotaan rakastavamme jokaisena päivänä, kun ollaan yhdessä. Jokaisen lapsen saan usein kainalooni sohvalla tai yöllä viereeni nukkumaan.

Omat lapseni ovat kasvaneet kuten aina, yllättävää. Esikoinen lähestyy teinivuosia. Ihan hullua, koska aina tälleen tammikuussa muistelen sitä, kuinka aloitin bloggaamisen ja tuo tyyppi oli mun vatsassani silloin! Hän on innostuvainen ihana nuori neito. Juuri nyt suurimman fanituksen saa Soturikissat-kirjat, videoiden tekeminen ja editointi ja näytelmäkerhoharrastus. Eskarilaisesta on tullut verrattain rauhallisempi ekaluokkalainen, jota nyt joululomalla katsellessani ja kuunnellessani pakahdus vaan mylläsi rinnassa. Hän on niin hauska ja fiksu tyyppi, joka osaa ottaa mielettömällä tavalla muut huomioon, mutta kuitenkin myös kiukutella omaan tyyliinsä, joka saa mut raivon partaalle. Ja jolla on maailman kaunein käsiala. Kohta se varmaan alkaa kirjoittaan suttuisasti, kun aina sitä ääneen ihailen. Nelivuotiaasta on kuoriutunut vuoden aikana omaa tahtoa ja erilaisia supersanakariasuja käyttävä pikkutyyppi, joka todella osaa neuvotella ja jolla on tiukka tahto. Eniten häntä kuvastaa tällainen tilanne:

- äiti, saisinko yhden karkin?

- Ei, ei me nyt oteta karkkia.

- Mutta minä haluan, haluan yhden karkin.

- Ei, ei oteta.

--- (mahdollisesti toistoa)

- No, okei saat yhden.

- Ei, minä haluan kolme.

- Ei, ei todellakaan, saat sen yhden. 

- Äiti, minulla on sinulle kaksi vaihtoehtoa: minä otan kaksi tai minä otan kolme karkkia. MINÄ VALITSEN KOLME! SE ON SOVITTU!

Menneenä vuonna oli tietysti ihana matkamme Malediiveille. Siihen liittyi useampiakin teejotainmitäetootehnytennen-kohtia, lähtien ihan siitä, että en ollut ennen käynyt Malediiveilla. Se olisi liian helppo piste tässä pelissä, joten sitä ei lasketa. Matka oli tajuttoman upea ja välillä tulee olo, että tapahtuiko se edes oikeasti, kun kaikki vaan oli niin hienoa ja kaunista ja i h a n a a. Kunnon rakkausmatka. Parisuhde on hyvä ja tasainen ja olen äärettömän kiitollinen kaikesta siitä. Tuntuu vaan välillä ihan uskomattomalle, että joku jaksaa katella mua ja mun omituisuuksia – ei voi sanoa joka päivä, koska emme asu yhdessä…. eli ehkäpä juuri siksi jaksaakin! Hehe. 

Koska yhtäkkiä olinkin parisuhteessa, niin mulla ei ollutkaan aikaa ja intoa enää järkätä niin paljon bileitä, kuin aiemmin. Ja minä jos joku olen se, joka niitä järkkää. Eli tänä vuonna aion kyllä herätellä henkiin kaikki bailuut, koska rakastan bailuiltoja ystävien seurassa. Ei silloin tarvitse välttämättä lähteä minnekään, mutta tuntuu, että niihin saa ainakin parhaiten ystäviä koolle. Jospa kukaan ei vastaisi juhlakutsuun, että tuun sitten seuraaviin, koska silloin tulee olo, että olen itsestäänselvyys juhlajärjestäjänä. Tuo lause nimittäin painoi mun mieltäni vuonna 2018, kun niitä bailuja ei juurikaan ollut. Mutta näinhän mää ystäviä silti paljon ja tehtiin vaikka mitä yhdessä, vaikkei niitä bileitä järjesteltykään samaan tahtiin.

Keväällä aloitin toisen kirjaprojektin ja sitä miettiessä, tehdessä ja valokuvatessa menikin paljon aikaa loppukesään saakka. Lempyskirjan taustalla oli myös ajatus siitä, että ihan arkisiakin asioita voi ja pitää ja saa tallettaa muistoihin. Niihin on kiva palata välillä, kun eihän kaikkea todellakaan muista ilman, että kirjaa jonnekin ylös. Tänä vuonna siis aion tehdä myös enemmän erilaisia listoja!

Instagramissa tuttavani Ida-Lotta teki loistavan listauksen ja hänen luvallaan jaan sen teille täällä myös:

  1. Syödä 30 pitsaa.
  2. Käydä 20 yleisessä saunassa.
  3. Aloittaa keskustelun ainakin 5 ihmisen kanssa, joita näen jatkuvasti.
  4. Laskea kaikki keikat, joilla käyn.

Aion kirjata saman listan myös itselleni, mutta saunoiksi lasken kaikki saunat, joissa saunon. Ja ehkä pitsamääräksi vaihdan 60 tai 100 koska rakastan pizzaa! Ehkä sata on liiottelua.

Muutaman lisän listaan keksin omalle kohdalleni:

  • Ota enemmän valokuvia ihan tavallisesta arjesta.
  • Tee edelleen asioita, joita et ole tehnyt ennen ja listaa ne.
  • Nuku ainakin 10 yötä ulkona.

Edelleenkin olen vähän hakoteillä sen suhteen mitä tahtoisin ja osaan tehdä. Epävarmuuksia on hirveästi. Haluaisin maalata enemmän. Kirjoittaa. Tarinoita ja erilaisia tekstejä, mutta ihan myös erilaisilla käsialoilla asioita paperille. Piirtää. Neuloa. Tehdä kauniit ohjekuvat kirjoneulekuvioista. Ottaa parempia valokuvia. Päivittää blogin ulkoasua enemmän sellaiseksi millainen sen tahtoisin olevan. Kutoa. Käydä kaikenmaailman lääkäreissä perustarkastuksissa. Hypätä laskuvarjolla. Kiivetä korkealle. Ajella kesäyössä. Nähdä kauniita paikkoja. Tehdä enemmän ruokaa ja leipoa. Olla enemmän lasten kanssa läsnä.

Katsotaan mihin pystyn ja minne mieli ja tuuli vie. Semmoinen mää vähän oon, että sinne mennään minne ne vie ja olkoon niin. Tähän loppuun leppoisa pieni kuvakooste vuodesta 2018 kuvateksteineen.

Pidän kädestäsi aina kiinni, muru. Mulla on aina joku lapsi tai lapsia (omia yleensä) pitämässä kädestä kiinni, kun kuljetaan jossain. Se on parasta.Otetaan edelleen ryhmäkuvia, ei yhtä vaan kuinka monta. Aion edelleen olla se huomaamattomin.Aion pysähtyä tien varteen tai jäädä linja-autosta tai huudahtaa seurueelleni stop, jos tulee tilanne, että maailman kauneus sen vaatii. Rakastan tätä maapalloa ja sen pastelleja. Pussailen ja hellin. Paljon. Pussailtiin ja hellittiin. Paljon. Kesäyölove. Mulla soi tässä tätä kirjoittaessani taustalla Neil Youngin Harvest Moon, voisko olla sopivampaa. Ihan ku oisin joku elokuvan hahmo, joka öisin kirjoittaa ihanista asioista, heh. Paitsi ettei nyt oo kesäyö vaan myrskyisä talviyö.Enemmän kakkuja. Voileipäkakkuja. Kermakakkuja. Ei ainakaan mitään tiiviitä raakakakkuja. Koristuksia. Paljon kortistuksia tälle vuodelle. Ois mahtavaa oppia tästä aihealueesta lisää! Tämä kuva on mahtava. Tämmöstähän se kaikki aina on.Teltan ovi aamulla auki ja tuuletusta paljaille varpaille, jotka eivät ole kesän lämmöstä tarvinneet edes makuupussia.Hikiset ja märät vaatteet tuulettumassa ja kuivumassa säässä, jossa ei käy tuulenvirettäkään. Miettikää, miten ihanaa se kaikki on! Voi kesä, suloinen kesä!Naapureille soitto, että nyt pihalle, mulla on teille jäätelöä. <3Tämä viikonloppu keski-Suomessa. Vitsit miten ihana se olikaan. Hypittiin laiturilta vaatteet päällä uimaan. Istuttiin saunassa pyllyt tiukasti vieretysten ja pulahdeltiin uimaan, sillon oltiin tosin jo heitetty vaatteet pois. Naurettiin kippurassa kun tanssittiin ysäriteknoa. Mua alkaa melkein aina itkettää, kun mietin miten onnekasta on saada olla ystävä sellaisille ihmisille, joiden kanssa saa kokea kaikkea tällaista, mökkiviikonloppuja ja sen sellaista.Tästä nyt on tullut sellainen perinne, että otetaan kuva kohti järveä, kun aurinko paistaa haarovälistä. Mitä lie.Vuosi vuodelta ihmettelen miten Halloween tulee niin nopeasti enkä ehdi valmistautua, mutta aina silti saan aikaan kuitenkin melko hauskoja “kurpitsoja”. Voisikin siis aloitella jo nyt.Ainiin, tein myös maton. Tässä kuteita, joita maalasin.On ihanista ihaninta, kun ihmiset menevät naimisiin. Sain tehdä parikin hääbingolappusta ja pitää muutenkin melko monet bingot, se on mahtavaa!Kolmi- ja nelivuotiaana ja minkä tahansa ikäisenä saa ja pitää ja voi ja on lupa käyttää kaikenlaisia mekkoja ja asuja, joista tykkää. <3 <3 <3Tein mielestäni söpö sitruunatyynyn, mutta sanoivat, että se on bataatti, peruna, nauris tai inkivääri. Sama se. Haluan näitä lisää. Sohvan pullolleen erilaisia samettiisia tyynyjä, jotka ovat kaikkea muuta kuin kulmikkaita.Alkukesän viikonloppu Liesjärven kansallispuistossa oli lumoava. Sen jälkeen olen miettinyt miten pääsisin luontoon enemmän.Kaiken ei aina tartte olla niin vitun vakavaa. 
MULLA OLI KEIKKA! Puhelaulubingo! Olin onneni kukkuloilla. Tässä kuvassa tosin saatan laulaa myös Ei oo, ei tuu.Samoilla festareilla oli myös maailman kaunein ulkohuussi. Omenapuun alla. Tytär ompeli itselleen housut. Culottekset. En voisi olla ylpeämpi hänestä.
Tauluseinä ei tainnut vuonna 2018 vaihtua niin tiuhaan kuin aiempina vuosina. Oli enemmän YES-meininkiä muuten.Meistä tuli mestareita tekemään sushia itse. Tavoitteena tehdä enemmän vielä söpömpiä annoksia. Kuvan sushidonitsit tosin ovat lapsien enkä pidä niitä vertailukohtana omilleni, koska en pysty söpömpiin.Kun käytiin ostamassa tuota uv-paitaa ennen matkaa, mua jännitti niin, että olin pahalla tuulella. Pelkäsin, että maailmanloppu tulee enkä pääse pitämään paitaa. Ei tullut! Onneksi.
Lasten ideat ja aikaansaannokset hämmästyttivät. Tämmösiä, tuosta vaan! Mieletöntä!Bättre Folkissa oli pirskatin kylmä. Saman verran vaatetta päällä kuin nyt, mutta mitäpä siitä. Tänä vuonna ajankohtaa siirrettiinkin heinäkuun puolelle.Tuo yläkaappi on aina auki. Oon niin lyhyt ettei se haittaa.Mulla on pala tätä aitaa seinälläni.Villasukkavarpaat teltan ulkopuolelle sen verran, että piti pian vetäistä makuupussiin, kun niitä alkoi paleltaa kovassa tuulessa. Mutta oi mikä yötön hailuotolainen yö.Onnellinen muia -80Vuosi 2018 kirjattaneen ylös vuotena joka Arposen Tiina teki paljon koristeellisia pipareita, joista maistoi vain talon nurkkaa.
Taivas lähes päiväntasaajalla. Tästä kun käveli noiden talojen taakse, siellä oli ilmastoitu vessa, jossa oli niin viileää, että varpaita alkoi taas palella (kuten hailuotolaisessa kesäyössä), mutta jossa tuoksui raikkaan ihanalle sitruunaruoholle.Hirviässä kiireessä matkalle mukaan teetetty paita Lempeyskirjasta tutulla kuvalla. Vähän jäi puolitiehen tuo homma, kun reissun jälkeen olikin yhtäkkiä jo joulukuun alku ja nyt on jo tammikuu. Ostaisitko tuollaisen paidan? Voi ihana maailma, ihana Malediivit, ihana Intian valtameri. Pidetään tästä pallosta huoli.Ne aamiaiset, kun pöydällä on paljon kaikkea, ne ovat mun suosikkejani.Kävin äsken tarkistamassa onko mulla tyhjiä maitopurkkeja. Aion säästää nyt niitä paljon, jotta ei tarvitse sitten litratolkulla juoda jotain kun on pakkaset. Näitä jääpalataideteoksia teen tänäkin vuonna, se on varma. Kaisu ikuisti mut hyppäämässä mereen syksyllä. Yritin ensin istua eteerisesti laiturilla, mutta ei, tämmönen mää oon.Arkiruokaa.Tulppaaniaika on ihan pian taas! Voi että! <3Poikani samoissa maisemissa kuin minä pikkutyttönä Ruotsissa. Kuljettiin ilta hiljaisen synnyinkaupunkini kaduilla Ruotsissa. Tuntui hassulta ja ihanalta samaan aikaan. 
Kesän ekat puhalluskukat!Tänään jo mietin, että vitsit miten kivaa, kun kohta on kesä (tammikuussa tulee jo se fiilis!), kun saa piirtää taas katuliiduilla. *kasvonsydämenmuotoisilla silmillä*Näiden karttojen piirtäminen ja maalaaminen on niin mukavaa. Tämä kertoo kesäsuunnitelmistani 2018. Voin käyttää myös vuonna 2019. Saa käyttää.Villasukkia. Mulla on tosi monet, mutta mistään en raskisi luopua. Pidän eri pareittain. Lupaan nostaa jalat sohvalle ja lepuuttaa useammin tänä vuonna. Olla vain.
Lempeyskirja. 
Huom! Pitää muistaa ostaa uudet leveälahkeiset musta housut.Kalapuikot, aina hyvä.Hyppää korkealle! <3 Näe isoja puita ja halaa niitä. Tai aseta lapsesi puun juurelle ja toivo, ettei kukaan muu puuta katsomaan tullut ehdi tulla kuvaan. Ei tarvi säännöstellä sokerin syöntiä, jos ei taho. Mulla on sellainen kasvatusperiaate, että jonottaessa saa rimpuilla, itseasiassa aina saa. Kaikki me rimpuillaan omalla tavallamme. Ryijyjakkaran tekeminen vei mukanaan niin, että jos se minusta olisi kiinni tai siis niinhän se onkin, mutta että vois olla silleen, että meillä olisi kotona kymmenittäin ryijyjakkaroita. 
Torronsuo kesäkuisessa aamuyössä.Jos sulla on vaan mahdollisuus neuloa uima-altaassa niin tee se. Muut kattoo varmasti ihmeissään ja ittiä naurattaa ja tulee olo, että näin sen pitää ollaki. Täydellistä!Laitoin Pinjalle illalla viestin, että pääsiäisaskartelut kannattaa varmaan aloitella jo, se on niin pian tuo pääsiäinen kuitenkin.Aina ei ehdi edes ottamaan kenkiä pois jalasta siinä teltan suulla. Eiku aivan, tää oliki vaan teltta jossa käväisin ottamassa kuvan, omani oli tämän takana. 
Lähes vuosi sitten ilmeistyi käsityökirja, josta olen tosi ylpeä. Kiitos Johanna ja Henna-Kaisa yhteistyöstä. Saan lähes joka viikko kyselyitä joistakin mun käsitöistä, jotka ovat vilahdelleet vuosien saatossa blogissa tai pinterestissä – melko monet niistä löytyy täältä kirjasta ohjeineen.Nakkipalmuja. Perus arki.Nonparelleja ja karnevaalikeksejä. 80-luku best. 2018 best. 2019 best. Tykkään aina ihan todella paljon ottaa näitä valiaikakuvia neuletöistä. Siksi pian koittaa taas kivoin aika tehdä tällaisia, kun valoakin tulee lisää. Vaikka ajankohdallisesti sukkia olisi varmaan järkevin tehdä just nyt. 

Maaliskuussa 2018 tajusin, että KERRAN LUMILAUTAILIJA, AINA LUMILAUTAILIJA. Hyvää pääsiäistä jo ennakkoon. <3
Näihin helmikakkupalasiin on hyvä päättää tämä postaus. Olipa melkoinen, ihana vuosi 2018. Nyt on 2019, olkoon tämä hyvä. Pitkä matka millenniumista tähän, vaikka hujaukselta tuntuukin. <3

TARROITELLEN KOHTI UUTTA VUOTTA

Kaupallinen yhteistyö: Tarramonsteri

Päiväkodin eteisessä käydyt lyhyet keskustelut saattavat olla toisinaan hyvinkin mieleenpainuvia. Niitä käydään lähes joka päivä, milloin aiheena on kiire ja hoppu, milloin ovesta löytyvä sen hetkellinen tautilistaus, milloin taas lasten hauskat jutut ja letkautukset. Eräänä syksyisenä aamuna kävin tällaisen lyhyen keskustelun, joka jäi mieleen. En muista mistä se tarkalleen lähti, mutta sen muistan, että aiheena oli tavaroiden nimeäminen. Luultavasti tuskastelin parittoman hanskan tai tossun perään. Olen ollut kyllä ihan ok nimeämään tarhaan viedyt tavarat, mutta tussijäljet pesulapuissakin haalistuvat ja välillä lappuja pitää leikellä irti kutiamisen takia ja kaikenlaista sattuu.

Tuo äiti eteisessä kertoi heidän joskus saaneen lahjaksi nimitarroja lapsen nimellä. Aivan, tarroja ja vieläpä lahjaksi! Miten nerokas lahja! Itsekin olin toki tuollaisia tarroja nähnyt, mutta en koskaan ollut saanut aikaiseksi niitä hankkia ja pitkään mentiin tussilla tavarat nimeten. Se keskustelu jäi mieleen!

Jokaiselle meistä on eteen tullut joskus tilanne, jossa on pitänyt nimetä tai olisi pitänyt nimetä joku oma vaate tai tavara, ihan meillä aikuisillakin. Joulun aikaan näin veljeni tyttärellä vanhoja petsoppeja (sellaisia pieniä eläinfiguureita), joiden pohjassa oli tussatut tyttäreni nimikirjaimet M-R. Hän oli saanut nuo lelut joskus aikoinaan tyttäreltäni ja edelleen siellä pohjassa oli ne jäljet, vaikka omistajakin oli vaihtunut. Silloin kävi kyllä mielessä, että ehkä olisi kannattanut tuolloin nimetä ne jollain muulla tavalla. Ja kuinka monta kertaa mökkireissulla on ollut tilanne, että pistorasioiden lähettyviltä on löytynyt useita erilaisia latureita, eikä niiden oikeita omistajia ole koskaan löytynyt. Nimeämisestä olisi ollut hyötyä. Oltiin koko perhe innoissamme, kun saimme tämän yhteistyön Tarramonsterin kanssa. Nyt saataisiin vihdoin nimettyä kaikki kinttaat, tossut, villatakit, laturit ja lelupäivän lelut. Tutkailimme Tarramonsterin sivuilta erilaisia vaihtoehtoja ja päädyimme kaikki Mini Pilkku -arkkeihin, koska halusimme pieniä tarroja. Jokaiselle lapselle löytyikin mieleinen teemapakkaus, jossa oli valmiina erilaisia kuvia ja pohjavärejä.

Joululomalta pohjoisesta palattuamme otimme heti tarra-arkit esiin ja nimesimme samantien kaikki lahjaksi saadut asiat, joissa on hyvä olla nimi. Nuorimmaisen uusi, upea Frozen-rooliasu viittoineen ei nyt ainakaan sekoitu kenenkään muun kanssa. Ekaluokkalainen nimesi saamansa kirjat ja koko Tatu ja Patu -kirjakokoelmansa. Viidesluokkalainen sai joululahjaksi oman videokameran ja se on nyt nimetty tarralla ja jokainen siihen kuuluva johtokin on sekä nimetty, että merkattu myös, että mitä tarkoitusta varten mikäkin johto on.

Joistain asioista vaan tulee niin tyytyväinen mieli ja tällainen arkinen asia on juuri sellainen. Nyt ei ainakaan tarvitse sitä huolehtia etteikö olisi omaa osuuttaan tavaroiden tallessa pysymisestä pitänyt. Parhaillaan tätä postausta kirjoitan tietokoneella, joka on kuorrutettu tarroilla ennestäänkin, mutta nyt siinä on myös muutama Arpostiina-tarra muistuttamassa kuka minä oikein olenkaan!

Välipäivien iloksi ja tammikuussa koittavan arjen kunniaksi Tarramonsteri tarjoaa 15%:n alennuksen koodilla VPA18. Koodi on voimassa 2.1. saakka. Suosittelen kyllä lämpimästi tarratilausta, helpottaa kummasti elämää tuollainen pienimuotoinen tarroittelu toisinaan!

LASTEN TEKEMIÄ SUSHIDONITSEJA JA ÄIDIN SÖPÖJÄ MYTTYSUSHEJA

Kaupallinen yhteistyö: Blue Dragon & Suomen Blogimedia

Meidän perheessä ei ole kovinkaan montaa ruokaa, josta kaikki tykkäisivät. Muutama silti on. Yksi niistä on sushi. Jollain tapaa se on aivan ihanasti tätä päivää, vuotta 2018, että se on just sushi, eikä vaikkapa makaroonilaatikko, kalakeitto tai klassikkolempiherkku omasta lapsuudesta eli hampurilainen. Vaan että sushi! Se on ollut meidän perheellemme herkku, jota on käyty syömässä ulkona tai on tilattu erilaisia annoksia kotiin lähimmäisistä sushiravintoloista. Tällä kertaa päästiinkin kokkailemaan ihan itse omat sushimme jaämä postaus onkin meidän perheen matka sinne, missä jokainen suupala onkin tehty omin käsin ihan itse.

Olin kerran aiemmin tehnyt sushia itse ja se ei ollut oikein onnistunut kokemus (koska en maustanut riisiä riittävästi), enkä oikein ollut innostunut kokeilemaan toista kertaa. Välissä oli useampi vuosi. Joten tämä yhteistyö oli mahtava sysäys kokeilemaan uudelleen. Posti toi meille laatikollisen Blue Dragonin tarvikkeita sushin tekoon ja niissä riitti ihmettelemistä. Vähän kaikkea testailin, ennen kuin aloimme koko perheen kanssa hommiin. Yllätyin monista jutuista, kuten siitä, että vaikkapa riisiin lisättäviä riisiviinietikoita oli kolmea erilaista: pelkkää Rise Vinegaria, johon lisätään itse vähän sokeria ja suolaa saadakseen riisistä sushi su:ta. Sitten oli valmista Sushi Su:ta pullossa ja Miriniä, jolla voi myös maustaa riisin riisiviinietikkaan sekoitettuna ja maku on hieman imelä. Olin aivan ulalla näistä aluksi, mutta päädyin käyttämään lähes joka kerta valmista Sushi Su:ta, se kuulosti iiseimmältä ja hauskan nimiseltä (!!). Merilevän rullaaminen muka jännitti, mutta sehän oli tosi helppoa, vähän jopa tylsän helppoa. Täytteiden miettiminen oli varmaan hankalin osuus. Woltilla tilatessa sitä vaan valitsee jonkun kokonaisuuden, jossa on vähän kaikkea, nyt pitikin yhtäkkiä keksiä itse. Ensimmäisellä kokeilukerralla laitoin täytteeksi lohta, kurkkua, paprikaa, majoneesiin sörssättyjä katkarapuja. Tein tämän harjoittelukierroksen siksi, että osaisin sitten olla lasten kanssa varmasti tyyni. Ja että miksikö tyyneys oli saavuteltava olotila? Jostain kumman syystä siksi, että tuntuu, että aina kauhistellaan itse tehdyn sushin vaivallisuuta ja hitautta ja että ei se kuitenkaan onnistu. Uskoin tuohon. Minä hölmöläinen!

En todellakaan ole mikään sushi-asiantuntija, eikä kukaan meidän perheessä. Just ja just tiedän mikä on maki ja että se sushiravintolan paras on se, mikä ei ole nimeltään maki ja jonka päällä on liekitettyä lohta ja majoneesia. Onneksi ei asiantuntija tarvinnutkaan olla alkaakseen tähän hommaan, etukäteen kauhistelemaani, mutta loppujen lopuksi leppoisaan sushi-iltapäivään lasten kanssa. Olimme miesystäväni luona koko kööri, viisi lasta ja me kaksi aikuista. Asettelin lapsille valmiiksi kippoihin aineksia, joista ajattelin heidän pitävän. Sillä vaikka omat kolme lastani sushista tykkäävätkin, niin viisikosta ihan jokainen ei ja täytteissä nyt tietysti on jokaisella omat suosikkinsa ja inhokkinsa. En kertonut etukäteen muuta kuin, että tänään saavat itse tehdä omat suupalansa ja niin monta kuin haluavat. Hankimme talvella donitsipellin ja ajattelin yllättää lapset tekemällä heille valmiiksi omat riisidonitsit, joita sitten saavat koristella.

Sushiriisin keittäminen on varmaankin sen hitain homma. Se siis kannattaa tehdä, varsinkin jos lasten kanssa kokkailee, hyvissä ajoin ainakin ennen kuin kellään on nälkä ja muutenkin, ettei tarvitse itselläkään odotella nälissään riisin jäähtymistä. Riisiin lisätään etikkaa, se saa siitä makua ja sushiriisi muutenkin on laadultaan sopivan tahmaista, että sitä on hyvä käsitellä. Harvempia riisiruokia (tai niitä mitä itse olen eläissäni tehnyt) käsitellään käsin, niin ei varsinaisesti ole muunlaisesta kokemustakaan, kuin sopivan tahmaisesta sushiriisiä (ja vesikiposta siinä vierellä, että sormet saa välillä puhtaaksi). Kun riisit oli keitelty ja annettu jäähtyä, taputtelin sitä donitsipellille ja keikautin pellin nurinpäin ja mulla olikin siinä suuri määrä riisidonitseja valmiina lapsia varten.Lapset olivat aivan ihmeissään, että mitä tää on! Että donitseja, mitä ihmettä?! Kerroin ja opastin ja voi vitsit, miten innostuivat. Oli ihanaa nähdä se riemu ja innostus. Sieltä alkoi syntyä kissoja, pupuja ja kaikkia muita naamallisia donitseja. Ei ihan ehkä sitä, mikä mielikuva sushista yleensä on. Tai riippuu toki kuinka paljon alkaa esimerkiksi Pinterestistä etsimään inspiraatiota söpöihin sushiannoksiin (siellä on mielettömän hienoja!). Annoin lasten tehdä täysin omien mieltymysten mukaan, en puuttunut vaikkapa siihen, että jos tykkää lohinigireistä (muistin yhtäkkiä sen nimen!), niin sillä lohella kannattaa kuorruttaa koko donitsi. Jännä osuus oli se, kun liekitettiin lohta. Miesystäväni haki tästä sushihommasta innostuneena kaasupolttimen ja huippua, että hakikin, koska olihan se jännää minustakin eka kertaa kärryyttää lohen pintaa pöydän ääressä. Liekitetyt lohipalaset oli myös houkutteleva nappasta suuhun jo ennenkuin donitsit olivat valmiitakaan.

Lasten tekemistä oli ilo seurata ja sushidonitseista tuli aivan ihania! Piti oikein toppuutella lapsia, kun halusin ottaa syksyn hetkellisessä päivänvalossa niistä kuvia, että ääääk nyt ei vielä suuhun, vaan vasta kohta! Tuon mukavan sushi-sunnuntain (vois muuten vaikkapa lanseerata perheemme perinteeksi) jälkeen olen saanut toiveen pariinkin kertaan, että tee äiti taas sushia ja minähän olen tehnyt. Perinteisiä makirullia moneen kertaan ja söpöjä myttysusheja ihanilla koristuksilla. Ollaan harjoiteltu puikkojen käyttöä (mieluiten syödään kotioloissa ihan vaan sormin) ja kerran tehtiin niin paljon, että vietiin parikymmentä suupalaa alakerran naapureille iltapalaksi. Opetin äitiänikin vähän rullailemaan.Täytyy todeta, että me jäätiin itsetehdyn sushin koukkuun. Siitä saa superhyvää, kun ainekset ovat kohdillaan ja saa syödä kyllä vatsansa täyteen. Kun maustaa riisin hyvin, ostaa tuoreet täytteet, käyttää makoisaa soijaa ja inkiväärilastuja. Erityisen ilahduttava oli Blue Dragonin Sushi Meal Kit, joka sisältää valmiiksi sushiriisin keittopussissa, sushi su -riisiviinietikan, soijakastikkeen, merileväarkit, wasabitahnan, bambumaton, syömäpuikot ja valmistusohjeet. Tykkään itse tosi paljon tuollaisista valmiista seteistä, joissa on varmasti kaikki, eikä tarvitse huolehtia kotona, että joku tärkeä mauste tai ainesosa jäi ostamatta.

Nyt näitä kuvia katsellessa alkaa melkein suunpielistä kuola valua. Keksinkin just myös parikin uutta ideaa, miten seuraavalla kerralla pyydän lapset mukaan kokkailemaan. Avainsanana piparimuotit! Saas nähdä mitä se seuraava kerta tuo siis tullessaan! Oikein leppoisaa viikonloppua ja ehkäpä sain innostutettua just sutkin sushi-sunnuntaihin, se on huomenna se. Loppuun vielä kuvat vitsikkäistä kurkkumakeista, joita testasin ja jotka saivat koristuksia juustosta, näkkärin palasista ja sateenkaarimajoneesista, kun minä vähän innostuin kolmoisväripursottimesta!

KUN PYSYIN VALVEILLA KOLMEN ILTASADUN AJAN // UUSI POSTAUSSARJA ALKAA!

Luin eräänä iltana lapsile kolme iltasatua. Kirjat olivat kaikki keskenään melko erilaisia, mutta jollain tavalla vähän samantyylisiä ja sain ajatuksen. Siinä lukiessa mietin – kyllä, ajattelen iltasatuja lukiessani usein aivan muita asioita jotten nukahda – että haluaisin kertoa teille, armaat blogini lukijat, ajatuksiani iltasatukirjoista. Aivan ensimmäisenä jotain niistä kolmesta kirjasta ja myöhemmin monista muistakin meidän kirjahyllymme helmistä. Jos siis vain pystyn keskittymään niihin kirjoihin sen verran etten nukahda.

Osa kirjoista on vanhoja, suoraan mun omasta lapsuudestani, osa kirjaston poistohyllyltä ostettuja helmiä ja isoin osa lasteni omia kirjoja viimeisen 12 vuoden ajalta. Ajattelin, että kerron mitä ajatuksia kirja minussa herätti tai mihin itse olen niissä kiinnittänyt huomioni. Hauskaa olisi myös kuulla, mitä mieltä te olette kyseisistä kirjoista tai jos täältä nousee vaikka esiin joku just sun lapsuuden suosikki- tai inhokkikirja.Lumottu karkkipurkki – Ritva Luostarinen

Lasten oman kirjakerhon kuukauden kirja 93 vuodelta 1982. Kirjan sisäkannessa lukee: Tiina Koivula omistaa tämän kirjan. Kuuluin kirjakerhoon, kun asuimme Ruotsissa ja kaikkiin sen ajan kirjoihin on kirjoitettu mun pikkutyttönimi (aika ennen kuin vanhempani menivät naimisiin ja sukunimeni vaihtui) vihreällä tussilla. Rakastin Lumottua karkkipurkkia lapsena ja pidän siitä edelleen. Se on maaginen, taianomainen, mystinen ja lumoava satu. Kuvitus on hyvin sinisävyinen ja se lumottu karkkipurkki – se on ihana! Nyt, kun pitkästä aikaa kirjaa taas katsoin ja luin, tajusin, että siinä on aika paljon twinpeaksmaisuutta. Siksiköhän Twin Peaks on aina ollut yks mun suosikkisarjoista?Hassut hurjat hirviöt – Maurice Sendak

Tämä kirja ei ole mun suosikkini, mutta lyhytsanaisen tarinansa ja jännittävän kuvituksen sekoitus on hieno. Tykkään lyhyistä lauseista ja siitä, että lauseet eivät aina lopu pisteeseen, ne vain loppuvat. Lapsia pohdituttaa joka kerta, että miten tämä tarina on mahdollista. Se on hieno piirre kirjassa, että jäädään keskustelemaan juonenkäänteistä (paitsi jos sen unen pitäisi tulla samantien kun kello on niin paljon). Kuvitus on kyllä hieno ja vähän mystinen tässäkin. Kuluneista kirjankulmista päätellen tätä kirjaa on meillä luettu ja katseltu paljon.Oikotie – Ingeborg Eliassen, Åshild Irgens

Mäkkärissä on toisinaan lastenaterioissa kylkiäisinä kirjoja. Ne ovat olleet sellaisia kampanjoita, jotka ovat saaneet meidät syömään pikaruokaa, itsekin olen tainnut valita lastenaterian vain kirjan takia. Kirjojen joukossa on ollut joitain tosi kivoja kirjoja ja tämä on niistä yksi. Kirjan juoni on hauska ja loputtuaan lapsi yleensä tahto kirjan vielä katseltavakseen, jotta saa tutkia viimeisen aukeaman karttaa. Se on aina ilahduttavaa, että kirjasta ei haluta heti eroon. Kuvitus on hauska ja ihana! Yksi aivan huikea piirre siinä on, että jokaiselta aukeamalta löytyy jotain sotkua, likaa, roskia tai jotain sellaista, mitä ei yleensä lastenkirjoissa näytetä. On lattialle unohtunut hyppynaru, kuravedet valumassa katukaivoon, polkypyörän rämä joessa, minne tyttö on juuri sylkäisemässä sekä mädäntyneitä ruskeita omenoita tai keppejä ja hiekkaa päiväkodin eteisessä.
Mulla on sellainen piirre, että haukottelen iltasatuhommissa AINA toisen lauseen kohdalla. Nyt on siis skarpattava tulevina iltasatuiltoina! Lukemisiin.

STRESSI ON TAUTI, NYT LEPÄÄ JA NAUTI – PÄIVÄ HEUREKASSA

Kaupallinen yhteistyö: Heureka ja Suomen Blogimedia

Otsikon lause on pätkä runosta, jonka bongasimme Heurekasta viime viikonloppuna. Hurautettiin lauantaina sinne suurennetulla perhekokoonpanollamme. Meillä oli mummi Oulusta käymässä, joten otettiin hänet mukaan ja lisäksi miesystäväni tuli mukaan toisen lapsensa kanssa. Kolmen aikuisen ja neljän lapsen voimin kiersimme sekä uusimman Aivot narikasta! -näyttelyn, että muita Heurekan näyttelyitä, mutta aivonäyttely oli kyllä lempparein ja ihan mahtava!

Muistan muuten, kuinka aina lapsena olin vähän kateellinen niille kavereille, jotka pääsivät toisinaan käymään pääkaupunkiseudulla ja varsinkin Heurekassa. Se kuulosti maailman siisteimmältä paikalta ja pikku-Tiina haaveili pääsystä sinne vuosikausia. Muutama vuosi sitten ensimmäisen lapsen kanssa vihdoin pääsin käymään ekaa kertaa ja siitä saakka se on ollut yksi suosikkikohteista lastenkin kanssa. Tälläkin kertaa hoksattiin, että Heureka, jos joku on paikka, jossa kaikki ympärillä olevat ihmiset unohtuvat ja sitä keskittyy vain näyttelyyn, uppoutuu siihen toden teolla. Se on ihanaa.Aivot narikasta mukaan ja menoksi siis! Näyttelyn läpi kannetaan pienissä ryhmissä omia aivoja, joiden avulla eri näyttelykohteet ja tehtävät toimivat. Meillä isommat tytöt ottivat omat aivonsa ja kulkivat suurimman osan ajasta keskenään ja me loppuporukka kuljettiin samoilla aivoilla. Oli hauska hetki, kun näyttelyn portilla seisoskeli hämmentynyt mies miettien kuinka pääsee portista sisään. Tokaisin, että tarvitset mukaasi aivot ja sitten ne pitää heittää narikkaan, että pääset portista sisään. Mies ei selvästikään ollut paneutunut vielä näyttelyn toimintaohjeisiin, kun häntä niin kovasti nauratti. Niin kyllä minuakin.

Tehtävät olivat opettavaisia ja pistivät ajattelemaan. Jokaisessa näyttelypisteessä oli myös oma pieni runo aiheesta. Niitä ei siinä lasten kanssa ehtinyt aivan jokaista lukea, mutta ne mitkä ehti, hymyilyttivät kyllä. Niissä oli oivallusta, kepeyttä, tärkeä sanoma ja hauskoja koukkuja, jotka älytä. Oli tärkeää pitää koko näyttelyn ajan omista aivoistaan huoli, aivan kuin niistä omistaan pitää pitää muutenkin. Kierrellessä eri kohteita oli niin monta sellaista hetkeä, että minä (tai se lapsuuden pikku-Tiina) innostuin samaan tahtiin omien lasteni kanssa. Joko rakentelemaan kolmiulotteisista jättipalikkapehmopalasista isoa kuutiota tai pelaamaan hassut lasit silmillä pallonheittelypeliä.

Yhtä tehtävää (jota en tässä paljasta) suorittaessamme huomattiin, että meidän kahdella ryhmällämme oli sekoittunut aivot jossain kohtaamisella ja sekös nauratti! Sekoittaa nyt aivonsa. Käsitöitäkin siellä pääsi tekemään, kun pieniä kangaspalasia solmittiin kiinni isoon kokonaisuuteen. Aika moni asia sai lapsetkin miettimään aivojen toimintaa eri kanteilta ja sitä, kuinka tärkeää niistä on pitää huoli. Syödä terveellisesti, liikkua riittävästi, rauhoittua välillä ja antaa aivojenkin levätä. Oli mukavaa viettää päivää yhdessä. On aikas ihanaa, että meillä on tällainen perhekokonaisuus, jonka kanssa on todella mukavaa ja helppoa tehdä asioita yhdessä. Jäi paljon hyviä ja hauskoja muistoja. Mummi ja nuorimmaiseni kävivät istumassa jättipöydän ääressä höpötellen omia juttujaan. Mää pääsin vihdoin ajamaan polkupyörällä vaijerin päällä yläilmoissa. Ideaverstaalla lapset rakensivat palikkapyramidin, sähköisen ketjureaktion, mäkiauton ja pääsivät mittaamaan kuinka nopea se olikaan.

Vielä vähän ennen kotiinlähtöä kierrettiin tyttäreni kanssa kaksin aivonäyttely läpi, sillä haluttiin käydä yhdessä makoilemassa ja katsomassa Lummelampi-osion avautuvat ja sulkeutuvat kukat katossa. Hävettää melkein myöntää, että kummallakin kerralla, kun Lummelammella olin ja ihastelin kukkasia, otin myös valokuvia. Se, jos jokin olisi ollut kohde, jossa myös minun olisi pitänyt rauhoittua sataprosenttisesti. Onneksi muut sen tekivät, sillä kukat katossa olivat lumoavat! Mun lempparini ehdottomasti koko näyttelystä. Ja tietysti mietin niitä kukkia katsellessa myös, että mitenköhän ne on tehty ja kuinka mahtavia olisikaan sellaiset avautuvat kukat kotikatossakin.

Lummelammen runo, josta tämän postauksen otsikkossakin on pätkä, menee näin (ja hyvä muistutus meistä jokaiselle):

Stressi on tauti,
nyt lepää ja nauti.

Kuuntele toista hengittämässä
kaikki on hyvin hetkessä tässä.

Kun hitaasti yhdessä rauhoitumme
aukeaa lammen ihanin lumme.

 – Laura Ruohonen

Ja että mitäkö meille jäi näyttelystä päällimäisenä mieleen tai opimmeko jotain? Ainakin mieleen jäi meistä jokaiselle suklaatehtävä, jossa rauhoituttiin suklaan avustuksella tai kanssa, kuinka sen ottaakaan. Siinä sai ottaa koneesta suklaan, kun aivot oli laitettu narikkaan ja istuuduttu nojatuoleille. Kuunneltiin ohjeita ja annettiin suklaan sulaa suussa tehtävän mukaan. Päätimme heti kotiin päästyämme tehdä saman tehtävän kotisohvallakin ja toivottavasti se jää meille käyttöön pitkäksi aikaa.

Meidän perheemme oli niin innossaan näyttelystä, että on tosi kivaa saada jakaa teille alekoodi, jolla saatte Heurekan lipuista alennusta 20 prosenttia. Alekoodi (muitaihania) on voimassa 14.11. saakka ja verkkokaupassa valitaan ostoksen yhteydessä vierailupäivä (voi olla jopa 6kk päähän ja päivän muutoskin onnistuu tarvittaessa asiakaspalvelun kautta myöhemmin jos niikseen käy!). Tämä ois ihana elämyslahja esimerkiksi kummilapselle sisältäen yhteistä puuhaa ja aikaa (ja vielä kun samaan reissuun yhdistäisi Tiederavintolan viikonloppuisin olevan brunssin, niin ei nälkäkään yllättäisi! Valeäiti-Hannen blogissa postaus heidän Heureka-reissustaan ja arvio mahtavasta brunssista).

NELIVUOTIAAN SATTUMALTA SYNTYNEET RYHMÄ HAU -SYNTTÄRIT

Yhteistyö: Raikastamon juomat saatu blogin kautta. 

Meillä juhlittiin eilen nelivuotissynttäreitä. Tuntuu uskomattomalta, että kuopukseni täyttää neljä vuotta jo! Oikein yhdessä päiviteltiin vieraiden kanssa, että miten siitä voi olla jo niin monta vuotta. Aika klassikkoaihe synttäreillä tuo ikä, mutta kyllä se toisinaan pistää ihmettelemään. Tuntuu kuitenkin niin monella tapaa läheiseltä ajalta se, kun odotin vauvaa kahden lapsen äitinä ja se, kuinka onnellinen olinkaan, kun hän syntyi, maailman kolmas ihanin minun vauvani.

Vuosi sitten mulla jäi synttärit järjestämättä, ei vaan kertakaikkiaan riittänyt voimia juhlajärjestelyihin. Tänä vuonna tuntui melkolailla samalta, mutta onneksi äitini tuli kylään ja auttoi. Samaan syssyyn sain myytyä myös lastenhuoneen kerrossängyn ja se noudettiin sunnuntaiaamuna, eli siinä oli vähän järjesteltävää muillakin osa-alueilla, kuin vaan synttäreissä. Oli aivan ihanaa lauantaina, kun tulimme monen tunnin Heureka-reissultamme (siitä lisää myöhemmin tällä viikolla!!) ja äiti teki keittiössä ruokaa ja tiskaili ja minä samaan aikaan purin kerrossänkyä ja täytin varastosta haettua vitriiniä lasten tavaroilla ja järjestellen. Se oli onnenhetki. Sellaisia hetkiä kaipaan kahden aikuisen elämästä samassa kodissa. Pieniä arjen helpotuksia. Sitä ettei aina, ihan aina, tarvitse olla se joka häärää keittiössä tuntikausia, lähinnä siivoten ja kokaten ja siivoten ja sitten onkin taas nälkä.

Äiti tokaisi mulle eilen aamulla, että sinä se taidat olla sellainen, että saat kyllä juhlat järjesteltyä, vaikka vähän viime tippaan menisikin. Äiti oli tavallaan oikeassa, tuntee minut, että kyllä ne juhlat järjestyvät, ainakin kun on apukäsiä. Käytiin tosiaan vasta lauantai-iltana kaupassa hakemassa juhlatarvikkeita eikä mulla ollut oikein aavistustakaan millaisen kakun teen sankarille. Toiveena hänellä oli Ryhmä Hau -kakku. Päätin, että mennään melko perinteisillä Carneval-kekseillä ja muilla lapsille varmasti maistuvilla herkuilla kuten popcornilla ja mokkapaloilla. Tosin unohdin ostaa pikkuisille ruisleiville päällistä, niin ne menivät melko huonosti, muuten lähes kaikki katosivat parempiin suihin. Raikastamon pillimehut, omenamehu ja lasipullolimonadit ovat aina ihan superhyvä juomavaihtoehto  ja ne sopivat mainiosti näihin(kin) juhliin.

Kakku muodostui ideasta hitusen kohti toteutusta vasta kaupassa, kun hankin kakkutarvikkeita sitä mukaa, kun niitä tuli vastaan. Ensi tietysti leluosastolta sopiva lelu kakun päälle. Tämä olikin vaikea osuus, koska pienet figuurit olivat sen verran kalliita etten raskinut ostaa niitä kovin montaa, sillä meillä on ollut niitä ja ne eivät ole varsinaisesti olleet niitä leikityimpiä. Isommat ja monipuolisemmat lelut taas tuntuivat olevan useat jollain tapaa sellaisia mitkä eivät muhun juuri iskeneet eikä kovin isoa tietenkään edes kakun päälle voi laittaa. En oikein keksinyt mikä olisi hyvä. Mukana kauppareissulla ollut ekaluokkalaiseni löysi autoilevan Sampan ja tiedettiin heti, että tämä se on. Sampan ympäriile tehdään nelivuotiskakku! Ostin vaahtokarkkikuorrutetta ja testasimme sitä ensimmäistä kertaa äitini kanssa. Ihan hyvin onnistuttiin. Ainoa hankaluus oli se, että mulla on ainoastaan lasten kaulin ja kyllä se vaan ois näppärämpi sellainen aikuisten kokoinen. Kuorrute kuitenkin saatiin kakun päälle melko hyvin ja muuten koristelin kakkua karkein, keksein ja punaisesta massasta leikatuin pienin sydämin ja piparikuvioin. Mulla on melkoinen kakkukynttilävarasto olemassa (salaa keräilen niitä mun nelikymppisiä varten) ja kakun päälle löytyi kiva kynttilänelikko. 
Kakun koristelussa mulla oli ekaluokkalainen mukana avustamassa ja hänkin innostui koristemassoista ja teki R-kirjaimen vielä viimeiseksi silaukseksi kakkuun. Mielestäni onnistuttiin kakussa hyvin ja ihan pikkuisen jännittikin, että mitä päivänsankari siitä sanoi. Juuri ennen kakkuhommia hän oli saanut lahjaksi Ryhmä Hausta tutun Kajan rooliasun ja voi kuinka onnessaan hän siitä oli! Joten ei ollut kumma, että myös Samppa-kakku oli ilonaihe sekin. Eniten hän ihmetteli sitä, että mistä ollaan tuollainen Samppa löydetty ja että voisivatko juhlavieraat olla hiljaa, kun hänellä on asiaa. Ihana sankari-Kaja!

Varsinaisesti aivan Ryhmä Hau -teemaisia synttäreitä ei ollut tarkoitus pitää, mutta sen jälkeen kun kakussa oli Samppa, sankari oli Kaja, pakereista tulla tupsahti unikavereiksi Rolle ja Samppa, mummu toi Ryhmä Hau -haalarin ja yhdestä lahjapaketista tuli vielä mielettömät teemaan sopivat kuulokkeet, muodostui näistä juhlista kyllä hyvinkin teemasynttärit! 
Illalla mummin kanssa Tanssii tähtien kanssaa katsellessa sankari hoksasi, että Kajan asun helmahan hulmuaa kuin tanssijoilla ja saatiin ihania esityksiä pikku-Kajalta. Voi, miten hyvä mieli tulikaan, kun asun sai ottaa pois vasta hampaita pestessä ja unten maille nukahti onnellinen, muutamaa päivää vaille nelivuotias, iso tyyppi! Onnea rakas! <3

LASTEN LAITTEETON LOKAKUU – KUINKAS SIINÄ KÄVIKÄÄN?

Meillä on laitteita. On kolme puhelinta, kun ekaluokkalainenkin sai jo omansa. On litska, eli littana tietokone, joksi tyttäreni alkoi iPadia kutsua joskus ihan pienenä. Lisäksi on mun oma läppäri, jota lapset harvemmin saavat käyttää, koska teen sillä töitä, mutta joskus ovat saaneet katsoa elokuvia silläkin. Meillä on lisäksi vielä Lenovo YogaBook, jonka voitin joskus kuvakisasta, sillä on tosi hyvä piirtää. On laitetta moneen käyttöön, eikä kukaan jää koskaan ilman, jos on peli- tai leffa-aika eli ns. ruutuaika.

En ole koskaan ollut sitä vastaan, etteivätkö lapset saisi pelata tai katsella sarjoja tai leffoja laitteilta. Litska on se, mitä on käytetty eniten meidän perheessä. Se, mistä olen ollut tarkka ja lapsetkin ovat siihen oppineet, että ennen kuin mitään pelejä ladataan tai leffoja katsotaan, niin tarkistetaan ikäraja ja siitä pidetään kiinni. Tai ainakin keskustellaan ensin mun kanssa onko sopivaa luisua vähän rajojen ulkopuolelle. Peleissä on paljon hyvää, lapset ovat oppineet monia juttuja niistä (ekaluokkalainen innostunut mm. ruotsin kielestä!) (Pokémon GO oli koko perheen suosikki lähes pari vuotta, silloin käveltiin ja paljon!) ja lastemme sukupolvelle on tärkeää osata käyttää laitteita ja nämä kaikki asiat, tiedätte kyllä.

Asia, josta en ole pitänyt koskaan ja joka on aiheuttanut mulle itselleni eniten ärsyyntymistä on ruutuajan jälkeinen kiukku. Meillä on ollut käytössä ajastin, johon on laitettu sovittu aika ja kun kilkatus on alkanut soida, se on ollut merkki kaikille, että on aika luopua laitteesta. Tähän rituaaliin on kuulunut myös se, että lapsi on sanonut sanat “kiitos, että sain pelata” ja antanut laitteen nätisti pois. Tällaiset säännöt ovat olleet meillä käytössä vuosia ja ne on ollut helppo opettaa aina nuorimmaisellekin. Eikä niillä laitteilla olla oltu joka päivä, on tehty erilaisia viikkokalenterejakin kertomaan, että tiistai ja torstai ovat pelipäiviä ja lauantaina leffa. Mutta olen minä monet kerrat antanut luvan muuten vaan, että saatte nyt katsoa jotain, että olen saanut omat hommani tehtyä. Auto- ja junamatkoilla on ollut usein myös pelit ja vehkeet mukana. Tämä kaikki on ollut ihan toimiva systeemi, yleensä. Silloin, kun ei ole toiminut, on tullut kiukku ja pahantuulisuus. Ymmärrän senkin. Jos joku sanoisi mulle kesken ihanan instan selailun tai Ensitreffit Alttarilla -maratonin, että no niin, aika antaa puhelin pois ja pysyppäs iloisena nyt vaan, niin voin kertoa, että ehkä siinä saattais vitutuskäyrä nousta mullakin. Toisaalta taas, olisi ihanteellista, että lapsi (ja aikuinen) ymmärtäisi olla kiitollinen ja iloinen saamastaan peliajasta ja hypähtelisi siitä hyväntuulisena kohti seuraavia leikkejä (tai askareitaan). No näin ei tietenkään aina ole ollut. Aika moni vanhempi osanee tähän hetkeen samaistua, ruutuajan jälkeiseen kiukunpuuskaan.

Tässä syksyllä eräänä päivänä kaikki lävähti käsiin. Luultavasti kaikki kolme (en muista tarkasti) ilmaisivat pettymyksensä tilanteeseen, että sinä päivänä ei taaskaan saanut olla rajatonta aikaa ruudulla, siirtyä pelistä toiseen tai selailla loputonta elokuvien ja sarjojen valikoimaa päätymättä mihinkään lopputulokseen niin, että kaikki olisivat tyytyväisiä, vaan ruutuaika loppui, kun kello kilahteli eikä sitä saanut olla muka kuulematta ja jatkaa pelaamistaan. Vaan että minä, äiti, vaadin ja jopa käskin, että nyt loppuu pelit tähän tiks! Otin raivoissani (minäkin, tietysti!) kaikki laitteet ja nostin yläkaappiin. Siitä alkoi meidän lasten laitteeton lokakuu.

Tytär sai puhelimensa kyllä aika pian takaisin (rajallisin ehdoin), koska hän käyttää sitä ratikkalippuihin ja tarvitsee vitosluokkalaisen tapaan puhelinta muissakin jutuissa ja lisäksi hänellä on oma Youtube-kanava. Minulla itselläni laitteet kyllä jäivät käyttöön (ymmärtänette!), mutta muuten koko kuukausi meidän kodissa meni ilman litskaa, ilman lenovoa, ilman mun tarroitettua läppäriä sängynlaidalla katseltuine elokuvineen, ilman ekaluokkalaisen ikivanhaa iphonea. Lapseni ovat kahden kodin lapsia, joten toisten kotien tapoihin ja sääntöihin eivät mun rajoitukseni pystyneet vaikuttamaan, vaikka tietoisia niissäkin tästä muutoksesta oltiin. Parasta oli jokatapauksessa se, että koko kuukausi meni ilman yhtään ruutuajan jälkeistä kiukkua!

Rakastin kaikkea sitä! On yhden käden sormilla laskettavissa ne kerrat, kun multa pyydettiin ihan tosissaan, että voitaisiinko ottaa laitteet takaisin. Kieltävä vastaus hyväksyttiin ja sillä sipuli. Vaikka meillä ei valtavia aikoja olla oltu laitteilla aina ennenkään (paitsi ehkä lomilla on luisuttu), on ero vanhaan ollut huomattava. Lapset ovat löytäneet aivan uusia leikkejä, pikkulegoista rakennetut alukset ovat lisääntyneet huomattavasti, kuten myös lattialla lojuneiden legopalikoiden päälle astumiset, mutta se nyt kuuluu asiaan! Askarteluita on tehty paljon. Lempitouhustani piirtämisestä on tullut jokapäiväistä, lähes kokoaikaista ajanvietettä. Olkkarin pöytä on jatkuvasti aanelosten ja tussien kuorruttama kasa ja se on vain ihanaa se! Ihan todella huomattava muutos mielikuvituksen jylläämiseen ja ihan vain meidän kaikkien keskinäiseen yhdessäoloon ja jutusteluun.

Tämän postauksen kuvissa on tyttäreni aivan itse itselleen toteuttamassa Halloween-asussaan. World’s Swäggeist Llama. En osaa tarkasti sanoa, olisiko sitä tehty, jos olisi ollut mahdollisuus käyttää ne pari tuntia johonkin muuhun, mutta veikkaan, että laitteettomalla lokakuulla on ollut ainakin vaikutuksensa! Asu on huikea ja veljensäkin teki oman versionsa eilen. Ihan jo vaikka se, että tyhjä pahvilaatikko inspiroi, se on jo jotain.

En varsinaisesti kehuskellut lapsille tänään, että kokeilu meni ohitse jo, vaikka varmasti huomasivat itsekin kuunvaihteen. Tämä oli niin ihanaa! Pikkuhiljaa palataan jollain tasolla johonkin laitteelliseen elämään, mutta ihan vielä ei ainakaan. Olen mielissäni siitäkin, että keksin raivokkaasti (omalta osaltani) alkaneelle ajanjaksolle noin hienon nimenkin. Että tällainen tarina täältä tänään. Nyt toivotan kaikille teille hyvää yötä täältä LAITTEEN äärestä iltamyöhällä! Tämänkin ajan olisin voinut käyttää vaikka siihen piirtelyyn, mutta koska oon aikuinen, niin teen mitä huvittaa, haha! No ei vaan, nyt haen kaapista suklaata ja alan katsomaan viimeisimmän Ensitreffit Alttarilla -jakson ja aloitan uuden neuletyön. <3

ENS KERRALLA SYÖN KAIKKI ITSE

Juttelin tänään yhden kaverin kanssa siitä, että mitkä asiat ovat tärkeitä kolmilapsisessa perheessä. Asia tuli mieleen siitä, kun tällä viikolla löysin yhden kirppiskassin pohjalta (jonka jostain syystä kaadoin lattialle siirtääkseni kamat toisenlaiseen kassiin) kadonneen tarhatossun. Lapseni aloitti loman jälkeen tarhassa elokuun alusta ja siitä saakka hän on ollut yksitossuinen tarhalainen. Joinain aamuina hän on ihan oikeasti laittanut jalkaansa vain sen yhden tossun. Minä tiesin, että tossu kyllä löytyy jostain, joten en hankkinut uusia. Ja löytyihän se! Eli todettiin kaverin kanssa yhteen ääneen, että se onko lapsella päiväkodissa tarhatossut tai mätsääkö kurahousut ja sadetakki keskenään, ne eivät ole tärkeitä asioita. Tärkeintä on, että lapsilta pestään hampaat ja että pysyvät hengissä. Tai oikeastaan vain se, että pysyvät hengissä.

Joten tästä päästään hienonhienolla ja lavealla aasinsillalla siihen, että lähestulkoon kaikki asiat, jotka helpottavat lapsiperhe-elämää, ovat ihania asioita! Vaikka se, että kävelymatkan päähän avataan kauppakeskus, josta voi helposti hakea kurahousut kadonneiden tilalle (eikä niiden tarvitse mätsätä sadetakkiin, heh). Tai se, että on olemassa valmista keksitaikinaa pakastealtaassa. Olin unohtanut, että sain (taikinat saatu instagramin kautta suoraan kotiovelle, mitä luksööriä toimintaa! Kiitos!) kesällä kaksi pakettia valmista taikinaa ja yhtenä päivänä ne tulivat vastaan pakkasessa ja päätin tekaista vähän ameriikkahenkisiä keksejä.

Taikina on pötkönä kauniissa rasiassa, jota ei tee mieli heittää pois. Onneksi lapsi päätti askarrella rasiasta ja se oli monta päivää keittiönpöydällä kuumaliimattuna kiinni kahteen toiseen pahvirasiaan, jotka muodostavat kuulema lavan. Se on hieno lava se. Yhtenä aamuna aamiaista syödessäni tutkailen askartelua ja luen moneen kertaan tekstin, jossa sanotaan, että Huolella käsintehty Suomessa. Se tuntuu ihanalta, taikinat on nimittäin tehty tuossa kivenheiton päässä Helsingin Kalliossa.Ja ihanalta keksit tuntuivat varsinkin sen jälkeen, kun oli ns. tehnyt ja maistanutkin niitä! Keksien teko ei juuri helpompaa voisi olla. Taikinapötköstä leikattiin siivuja ja ne aseteltiin pellille väljästi ja keksit uuniin. Sitten vain kurkittiin kärppänä uunia, että vähän ruskistuvat reunoilta ja jäävät pehmeäksi keskeltä. Uunista oton jälkeen pikkuhetkeksi jäähtymään ja lapsille huudahdus: saa tulla maistamaan keksejä! Voin kertoa, että kauaa eivät siinä kuivahtaneet ja ihan kovin montaa en itse niistä saanut syödä, mutta sen mitä maistoin, voin melkeinpä sanoa, että parhaimpia tuon sortin keksejä olivat.

Onneksi, siis todellakin onneksi säästin puolikkaat pötköt, koska niistä tehdyt keksit taidan nauttia lapsiperhe-elämään sopivalla tavalla, eli itsekseni lasten mentyä nukkumaan.

LEVEÄT LAHKEET ON LEMPPARIT

Tänään koulun jälkeen tyttäreni ompeli itselleen housut. Hän rakastaa leveitä lahkeita ja kreisejä kuoseja. Osaa ompelukoneen perustoiminnot. Minä autoin kaavoituksessa ja kerroin missä järjestyksessä saumat kannattaa ommella. Löysin laatikosta juuri sopivan pätkän leveää vyötärökuminauhaa. Sitä sellaista 80-lukulaista, jossa on röyhelö toisessa reunassa. Sopii täydellisesti noihin. Kuvissa tyttö ja elämänsä ensimmäiset itse tekemänsä housut. Veikkaan, että eivät jää viimeisiksi. Taidetaan alkaa sopivien kankaiden metsästykseen. Tuntuu niin hassulta, sillä silloin kun aloitin tämän blogin kirjoittamisen, sama tyttö oli vielä mun vatsassani. Nyt se näyttää ja tietysti onkin jo niin iso tyttö.

*Kangas saatu Lil Jo & Viljalta sekä pipo Metsolalta (ja tuunattu tupsulla omanlaisekseen)