Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

TÄSTÄ SAATTOI TULLA SÖPÖIN JA IHANIN LEIKKIMÖKKI

Palataan aivan aluksi aivan alkujuurille. Kahdeksankymmentäluvulle tietysti, jolloin elin lapsuuteni kymmenen ensimmäistä vuotta. Vietimme tuolloin aikaa paljon mummulassani, enemmän Arposella eli isäni puolen mummulassa ja vähän vähemmän Västäräkissä, äitini puolen mummulassa. Molemmissa pihalla nökötti leikkimökki. Arposen mökin leikkimökki oli valmiiksi sisustettu, siellä oli muistaakseni isäni tekemä pieni pöytä, jonka reunalla oli joskus ollut kynttilä ja se oli polttanut kulmaan reiän laatikkoon asti. Seinillä oli lehdistä leikattuja söpöjä kuvia. Ikkuna oli pieni, mutta siitä näki aina kuka tuli pihaan. Ympärillä kasvoi raparpereja ja pihlajia. Leikkimökin edusta oli hyvin keskeinen paikka, sillä sen edessä oli nuotiopaikka. Sellainen tiilistä kasattu, jossa paistettiin makkaraa. Siinä oli muutaman tiilen välissä just se täydellinen rako, johon sai makkaratikun hyviin asemiin. Nyt kun mietin, niin melkoisen hassu paikka makkaranpaistoon, mutta toisaalta täydellinen, koska siinä me istuskeltiin. Aikuiset ja lapset sulassa sovussa ja tuntuu kuin kaikki hetket siinä olis ollu aivan älyttömän ihania. Leikkimökin portailla oli monta paikkaa ja lisäksi tarvitsi vain muutaman pöllinpalasen, joilla istua. Taidettiin muuten makkaratikutkin säilyttää leikkimökin katon alla jossain rakosissa. Västäräkin (talon nimi – aah miten ihana nimi tuo onkaan!) leikkimökki taas oli vähäeleisempi kaikella tapaa. Sen vieressä oli kaivo, johon ei tietenkään saanut koskaan koskea ja siellä oli aina paljon enemmän sääskiäkin, ettei ulkona kaupunkilaislapsi jaksanut niin paljon leikkiä. Tykkäsin ennemmin mennä seikkailemaan liiteriin, siellä oli tosi monet portaat tai tikkaat ja sinne pienehköön liiteriin muodostui pieniä eri tasoja tai kuin parvia ja siellä oli paljon hassuja pikkutavaroita. Ainakin lapsesta ne tuntuivat siltä. Leikkimökissä oli kuitenkin maailman paras kauppaleikki. Mummi (ja muistaakseni myös minä) oli kerännyt tyhjiä, pahvisia ruokapakkauksia ja siellä ne olivat pienillä hyllyillä sekä pikkuveljeni vanha kassakone ikkunan edessä olevalla pöydällä odottamassa kassöörejään.

Olisin ihan hirveästi halunnut oman leikkimökin. Sellaisen, jonka minä, ihan vain minä, eikä kukaan serkku (joiden kanssa mummuloiden leikkimökit tietysti jaettiin), saisin sisustaa ihanaksi. Mulla oli lapsena jo paljon ideoita mitä tehdä. Eivätkä ne useinkaan olleet sellaisia joihin tarvitsisi paljon rahaa, vaan ennemmin ideoita jo olemassa olevista asioista. Kuten vaikkapa tokaluokalla naapurin Mirkun kanssa ideoidut itseommellut hameen (joita en kylläkään koskaan toteutettu), jotka suunniteltiin tekevämme äitini vanhoista kankaista kokoamalla niistä kauneimmista pienistä palasista tilkkuhameen. Olin enemmän kekseliäs, kuin vaativa materiaalien suhteen. (Ehkä olen sitä samaa edelleen.) Omaa mökkiä en kuitenkaan koskaan saanut. Päätin, että omat lapseni saavat ja silloin minä sen sisustan.

Asuimme kymmenisen vuotta sitten omakotitalossa, paritalossa Tampereella. Siinä oli piha. Haaveilin leikkimökistä pihalle niin kovasti, että meinasi sydän haljeta. Googlettelin ja suunnittelin ja mietin ja katselin huuto.netistä mökkejä, että saisiko vanhan siihen jostain haettua. Tyttö oli tuolloin pari-kolmevuotias. Leikkimökkiä ei tullut. Mulla edelleen kouraisee sydämestä se tunne mikä liittyy tuohon haaveeseen. Olen ihan hirvittävän pettynyt itseeni, etten saanut lapsilleni tai kaikista eniten varmaan kuitenkin itselleni toteutettua sitä maailman ihaninta leikkimökkiä. Se oli niin suuri unelma ja haave, jota olin lapsesta asti kantanut.

Viime vuosina olen kuitenkin hyväksynyt asian, että se haave siirtyy sitten mummuvuosiini, ehkä silloin saan laittaa lapsenlapsilleni mökin jonnekin. Ei täällä kerrostalossa oikein voi mökkiä pihalle pystyttää, vaikka kieltämättä sitä mietin, kun pihalle tehtiin pari vuotta sitten leikkialueen uudistus…

Viime kesänä pääsin käymään ensimmäistä kertaa miesystävän suvun kesämökillä Tampereen Teiskossa. Mökki on upealla paikalla järven rannalla. Sellaisella, josta olen aina haaveillut ja nyt päässyt kaksi kertaa käymäänkin jo ja toteamaan, että sellaisia paikkoja oikeasti on olemassa, niin ihana paikka! Ja arvatkaapa mikä siinä mökin pihalla töröttää. NO LEIKKIMÖKKI! Tuli sitten tuossa talvella puheeksi tämä mun toteutumaton haaveeni ja mies totesi, että laita se leikkimökki ihanaksi (tai saatoin se olla minäkin joka sitä ehdotti). Tietysti tartuin tähän ajatukseen ja päätin toteuttaa. Sellainen oikein överi ja kunnon leikkimökkiprojekti! Aloin keräillä pitkin talvea erilaisia asioita pussukoihin vintille, joissa luki sieluni silmin ja kirjaimin: LEIKKIMÖKKITARVIKKEITA. Lastenhuonetta siivotessa laitoin pikkutavaroita sivuun ja varastoa siivotessa samoin. Työprojekteista ylijääneitä tapettisiivuja talletin rullilla leikkimökki mielessäni.

Viikko sitten maanantaina sitten yhtäkkiä koittikin se päivä, että olimme lähdössä tuonne Teiskon mökille. En ollut valmistautunut ollenkaan leikkimökkihommiin, kun takana oli festariviikonloppu toisella mökillä ja muutenkin tajuttiin, että seitsenhenkinen porukkamme ei voi matkustaa seitsenpaikkaisessa autossa matkatavaroiden kanssa, vaan tarvitsemme peräkärryn kamojen kuljettamiseen. Siinä sitten hässäkän keskellä kipitin vinttiin etsimään noita talven aikana pakattuja pusseja. Muutama löytyi ja pari tuolia. Raahasin ne lähes täyteen peräkärryyn kaiken muun tavaramäärän jatkoksi. En uskaltanut katsoa pusseihin, sillä tiesin, että kaikkea en mukaan löytänyt. En halunnut pettyä. Mietin jo, että perun koko projektin. Se olisi muutenkin mun oma juttuni, eikä kukaan osaisi kaivata mitään mitä ei ole sovittu tai luvattu tai sen kummemmin edes puhuttu etukäteen.

Matkalla mökille pysähdyimme ABC:n sijaan syömään Tampereen Ikeaan. Syötyämme ehdotin matkaseuralleni, että kipaistaan nyt kuitenkin sen alakerran osaston kautta. Ja kuten aina, jotain löytyi: pari ideaa leikkimökkiin eli siis se viimeinen innon pisara sille, että tulevan viikon yksi tärkeä juttu olisi toteuttaa tämä mun haaveeni. Ikeasta mukaan lähti peltinen pieni hyllykkö, aurinkokennolla toimivat ulkovalot ja kaksi tyynyliinaa. Edessä olisi i h a n a  p r o j e k t i! Aiemmin leikkimökissä oli ollut muutama kaluste ja lelu, mutta muistin itsekin edelliskesältä, että enemmän näin siellä hämähäkinseittejä kuin leikkien jälkiä. Aloitimme siis miehen tyttären kanssa yhdessä työn pesuhommilla. Pesimme mökin seinät, katon ja lattian. Miehen tytär, sama, joka oli innoissaan myös parvekkeen uudistuksesta, oli mulle tosi iso apu tässä(kin) projektissa ja kaikista näistä hommista todella iloissaan! Puhumattakaan siitä miten mukavaa ja ihanaa on touhuta yhdessä. Pian hommien aloitettua kiinnitin ensimmäisen asian, nimittäin tekokukista ja paperikukkasista tehdyn kukkapannan viime kesältä leikkimökin oveen kranssiksi. Että pääsee tunnelmaan jottei mee ihan pelkäksi siivoukseksi ja remonttifiilis ehdi lässähtää. Omista lapsistakin löytyi intoa. Pikku-Ruu innostui hurjan paljon pensseleistä ja olisi halunnut maalata kovasti, kun mulla oli aikeena alkaa kiinnittelemään tapetteja seinille. Toisinaan hoksaan, että kun omat lapset ovat koko elämänsä olleet mun kanssa ja nähneet kaiken käsillä tekemiseni, niin heille se on niin arkipäivää, että ei niitä useinkaan kiinnosta osallistua niihin ja olla projekteista innostuneita. Äidin perushommia, taitavat ajatella.  Olin suunnittellut suurpiirteisesti etukäteen, että yhden seinän tapetoin tapettitilkuilla. Ei m i t ä ä n sen kummempaa suunnitelmaa. Istahdin vaaleanpunaiselle jakkaralle ja yritin laittaa instaliven päälle (mutta internet oli juuri silloin rikki) ja aloin leikellä palasia ja liisteröimään seinään kiinni. Ei viivottimia, ei leikkureita, ei suunniteltuja muotoja. Välillä ei edes pensseliä liisterin levitykseen, vaan sormin liimaillen ja tahmaiset sormet housuihin pyyhkien. Kännykkä pöydälle ja musikki soimaan. Välillä joku lapsi tai mies kävi ovella kurkkimassa ja ihmettelemässä ja minä painoin hommia. Oli aivan ihanaa vaan tehdä ja katsoa mitä syntyy. Tapettiseinää tehdessä keksin, että teen yksittäisistä kaakeleista (joita mulla oli myös työprojektin jäljiltä muutamia) mökissä jo olleen pikkupöydän päälle kaakeloinnin. Aluksi oli ajatus käyttää ihan saumalaastiakin, mutta rautakaupassa käytyäni totesin, että ei tarvitse. Liimaaminen saa riittää. Siitä tulikin upea, oikea taidepöytä. (kuva tuonnempana tässä postauksessa) Lattian maalasin eräänä iltana lasten jo mentyä nukkumaan. Maali oli hankittu lemppariosastoltani, siitä pienestä osastosta, joka useimmissa rautakaupoissa on: virheelliset maalipurkit alehintaan! Vitosella löydetty luonnonvalkoinen maali raikasti koko tilan kivasti. Sotkin maalatessani kädet maaliin ja tietystikään se ei lähtenyt vesipesulla pois ja jälkiviisaus on just parasta viisautta (että hanskat ois voinu olla kivat) eli sain päivän päätteeksi kunnon myrkkypesun käsilleni, kun tärpätillä piti hinkata maalitarhat pois. Sen jälkeen kävin kyllä vielä raikastumassa yöuinnilla, joka oli aivan ihanaa ja maalitahrat unohtuivat. Maalasin muuten sen verran suurpiirteisesti, että maalia sattui sinne tänne osumaan myös seinän puolelle. Tiedättekös miten sen korjataan? No tietysti maalaamalla pilvenreunakuviota lattianrajaan. Ja vähän puupölkkyynkin pihan puolella. Pikkuhiljaa viikon aikana saatiin myös muu porukka innostumaan leikkimökin laitosta. Hellu innostui ajatuksesta, että rakennetaan mökkiin kiinteä penkki. Niinpä hän yhtenä päivänä mittaili ensin aikansa ja ajeli sitten rautakauppaan hakemaan tarvikkeita ja pian meillä oli tukeva sohvan oloinen penkki ja ihana tuoreen puun tuoksu mökissä. Kahdenksanvuotias innostui sahaamishommista sen verran paljon, että meillä tuli kotiin asti pussillinen eri muotoihin leikattuja puukalikoita. Aivan mahtava sahausinto! Samalla myös minä sain idean, että sahataan laudanpätkästä kyltti, joka ohjaa polulla kulkijat mökille. Polku kun kuitenkin on pitkä, noin kymmenenen askeleen kohdalla pitää hoksata kääntyä vasemmalle, jota löytää leikkimökille. Kyltin tarve oli siis valtaisa. Keksittiin miehen tyttären kanssa leikkimökille nimi: Villa Sisko. Nimi sisältää serkuksia (joiden kesken tämänkin leikkimökki on jaettu), bonussiskoja ja tyttöenergiaa. Kylttiä tehdessä hoksain, ettei mulla ei ollut tarpeeksi ohutta sivellintä, jolla maalata teksti, joten leikkasin isommasta siveltimestä vaan pienen nipun karvoja ja maalasin niillä. Kuinka kätevää! Liimasin kylttiin kaveriksi havuja, oksia, neilikoita, käpyjä ja mustikanvarpuja. Kuivukoon siinä miten kuivuu, näytti kauniilta nyt, kuivemmalta tai mädältä vähän myöhemmin. Koristeita voi lisäillä aina lisää tai ottaa pois. Seuraavaksi toivotankin teidät tervetulleeksi Villa Siskoon sisälle, sillä leppoisan illan jälkeen (kun mies ruokki lapset ja minä sain touhuta rauhassa itsekseni) sain kaikki tavarat paikoilleen. Vintiltä mukaan napatuissa kasseissa oli vähän kaikenlaista ja oikeastaan kaikki pääsi johonkin esille. Hyvin sekalainen kokoelma vähän kaikkea, mutta juuri sopivasti. Tavaroita laitellessa, julisteita niittaillessa ja tauluja kehystäessä mietin vain, että kunpa lasten mielikuvitus alkaisi laukkaamaan niistä mun ratkaisuista ja kunpa ne lapset innostuisivat leikkimökistä ylipäätään. Mää itse välillä oikein pysähdyin ja pääsin mielettömiin mielikuvitusmaailmoihin, ehkä niihin minne se pikku-Tiinakin olisi lapsena mennyt.Oven päälle tein toisen kyltin, kun kerta vauhtiin pääsin. Ovenpieleen liimasin kukkajäätelötötterön (josta näin jo untakin, että se irtosi ja tippui). Leikkimökin ovi ei pysy omin voimin auki vaan valuu aina kiinni, joten kenkä oven edessä oli remontin ajan tuttu näky. Kuin sattumalta mulla oli tavarakassissa “taulu”, jonka olen maalannut puupalasen päälle, joka on alunperin ollut vanerilevyn pidike, eli siinä on hieman vino ura sen toisella puolella. Se oli täydellinen ovistoppari (kun alla on tukena vanha eteismatto) ja kuinka sievä! Sisällä heti ovesta vasemmalla on karttanurkkaus. Seinällä on sekä Muumilaakson kartta (ostettu joskus Tampereen Metso-kirjaston Muumimuseon myymälästä), että mun Aarrekartta-printti leikattuna pienemmäksi kehykseen. Karttojen välillä on reitti, joka on maalattu tauluun, seinään ja julisteeseen. Vanha, söpö korituoli oli leikkimökin alkuperäistä kalustoa. Paperikoristeet niittasin seinään kiinni. Niistä saisi siis täydet ympyrät, jos avaisi kokonaan, mutta näyttävät mielestäni upeilta noin, vain osittain avattuina viuhkoina. Rottinkituolin vieressä on kaakeleista loihdittu taidepöytä. Oli nautinnolista asetella kaakeleita pöydälle, kun ne asettuivat siihen täydellisesti. Piirustuspöydäksi tästä ei ole, mutta mitä siitä. Mehumukit tai leivoslautaset pöydälle ainakin sopii. Ikkunan yläpuolelle kiinnitin kassista löytyneen tikkarikynän, josta jokainen leikkimökissä rempan aikana vieraillut kysyi, että onko se oikea tikkari. Se pääsi oikein kunniapaikalle keskelle seinää. Naputin vain pari naulaa pitämään sen hienosti paikallaan. Kuuset ovat mun muutaman vuoden takaisia rekvisiittoja joulukalenterikuvista ja ne ovat niin söpöjä, että ansaisivat paikkansa myös mielikuvitusmetsästä. Kaktuskynä ja lapseni muovailemat hahmot pääsivät myös metsään. Tapettiseinää vasten nojailee Ikeasta ostettu kahdeksan euron peltinen hylly. Siihen pääsi satunnaisia leluja ja vihkosia ja astioita. Seinälle tuli poikani tekemä taideteos ja hauska talohylly. Ja taloon tietysti asumaan jo leikkimökissä ennestään majailleet pari petsoppihahmoa.  Tilkkuseinään on piilotettu muutama salaviesti, jotka löytää kun tarkasti katselee. Herkimmin silmiin pistävät nuo sydämet, muita en paljasta. Hellun nikkaroima penkki on ihan mahtava. Sen alle saa tarvittaessa muovilaatikoita, joissa voi säilyttää enemmänkin leluja tai muuta tavaraa ja siitä tuli niin tukeva, että aikuinenkin voi huoletta istuskella. Usein kun lasten kalusteet ja leikkimökin varusteet ovat astetta höttösempiä, kun ovat vaan ulkokäytössä ja vaan lasten (mikä on älytön ajattelutapa, mutta ei siitä sen enempää!). Ihanat vesivärikuosiset tyynyliinat löytyivät huonekalujätin poisto-osastolta eurolla. Ovat niin hienot, että harmittaa miksen ostanut niitä kotiinikin. Oranssit tyynyt ovatkin tutut meiltä kotoa ja niiden aika täällä kotosalla oli ohi eli pääsivät tuonne. Penkin alla on purkillinen liituja. Niillä olisin halunnut piirtää mökin eteen terassille räsymaton, mutta en ehtinyt. Sunnuntainen valtava raekuuro olisi sen kyllä nopeasti pessyt poiskin. Ehkäpä lapset mökillä innostuvat piirtämään jotain – jos siis löytävät purkin ensin. Penkin toisessa päädyssä on pöllöjuliste kehyksissä. Siinä on hauska juju, pöllö nimittäin hohtaa pimeässä. Raggarimeiningillä liimasin tarran kehyksen lasiin. Just niinku äidit ei ehkä aina suosittelis tekemään. Viher-valkoinen paperikoriste tässäkin nurkassa niitattuna kiinni seinään.  Mökin lattialla on myös pinkki vanha räsymatto, joka tuo lämpöä. Lapset myös tietävät, että kengät jalassa ei tähän leikkimökkiin tulla. Sisustus on mielestäni ihanan kirjava, se innostaa leikkeihin ja on leikkisä ja hauska. Ei liikaa mitään, eikä liian pelkistetty. Ja nyt kun olen oman osuuteni tehnyt, saavat siellä leikkivät lapset tehdä siitä oman näköisensä leluillaan ja leikeillään. Oven sisäpuolelle kiinnitin poikani maalauksen ja pari tekokukkasta. Katoksen reunaan kiinnitin ohuet verhot, jotka kääräisin pylväiden ympärille solmulle. Ne jotenkin ovat kuin piste iin päälle, vaikka toinen piste ovat kyllä nuo valot, joissa on hauska rantapalloväritys.  Mökistä tuli ihana! Siitä tuli mun unelmien täyttymys. Olin niin onnellinen, kun istuin valmiin mökin sisällä yksinäni ja katselin mitä olin saanut aikaan. Lopputulos on enemmän kuin osasin kuvitella. Se on lähes nollabudjetilla (Ikea-ostokset ja penkin tarvikkeet ja pari muuta autakauppajuttua hankittiin) (ne kaikki olisi voinut löytyä myös vanhoina, mutta haluttiin ostaa uudet tarvikkeet) tehty upea muutos. Parasta silti kaikessa on se, että lapset löysivät mökin. Niiden parin päivän aikana, kun ehdimme olla valmiin leikkimökin aikana mökillä, siellä oli koko viisilapsikko leikkimässä, teinarit kännyköidensä kanssa raekuuroa paossa, pojilla Pokemon-leikit. Kotiin päästyämme sain videoviestin, jossa serkukset olivat tehneet aivan upean petsoppi-videon, jossa esiteltiin mökki. Kaikki työ ja uurastus on kuitattu. Leikkimökki on yövalaistuksessaan todella söpö. Aurinkokennovalot saavat siis energiansa valosta ja syttyvät iltasella pimeän laskeuduttua. Ei mitenkään tarkkaan kellonaikaan. Eräänä iltana kävi hassusti ja vähän jännästikin, kun hellun kanssa siinä ihasteltiin leikkimökkiä sisältä ihan oikeasta mökistä ja mies totesi, että eipäs ole muuten vielä valot syttyneet. Katsahdin kelloa ja sanoin, että eräänä iltana näillä paikkein ne syttyivät. Ja samantien valot napsahtivat päälle! Hui. Vähän mua jännitti miten hellun sukulaiset ottavat leikkimökkimuutoksen vastaan. Miettivätkö he, että nyt tuo emäntä on tullut tänne sörkkimään omia juttujaan koko leikkimökillisen. Koska onhan se nyt aivan mun näköinen, ei sitä voi kieltää. Mutta illansuussa sain kuulla, että pelkkiä kehuja ja ihasteluita satelee. Ihanaa! Kiitos. Kiitos, että sain toteuttaa tämän. <3 Ja heippa Villa Sisko, ens kerralla sitten nähdään taas! 

UUSI, UPEA JA ULJAS – MONEN PIKKUTYYPIN AJAMA POLKUPYÖRÄ UUTEEN KUOSIIN

Tiedättekö sen hetken, kun tulee jonkun kanssa puheeksi joku asia ja kaikki sutviintuu ihan hurjan hyvällä tavalla aivan kuin itsestään. Tulee se fiilis, että vitsit, että kannattipa oikeasti avata nyt suunsa. Meillä kävi pääsiäisenä niin. Olimme pääsiäisajelulla ystäväperheen luona hänen lapsuusseuduillaan. Tuli puhetta polkupyöristä. Siitä, että on taas aika päivittää nuorimmaiseni pyörä. Päiviteltiin tietysti myös ajankulua ja sitä, että on kallista puuhaa, jos sattuu jokaisen lapsen pyörän päivitys samalle kaudelle. No, eipäs mennyt montaakaan hetkeä, kun olimme jo hakemassa monen pikkupojan polkemaa vanhaa Nappulaa meille. Saimme sen mukaamme saatesanoilla, että kukaan ei oikeastaan muista montako tyyppiä sillä on jo ajellut ja että se on vähän jo aikaa nähnyt. Kiitimme kovasti ja mulla alkoi päässä jo surrata. Nimittäin oikein kunnolla surruuttaa, että tässäpä mulle mainio tuunausprojekti.Nyt pyörä on valmis. Olen siitä niin iloinen ylpeä. Sitä tehdessä olen ylittänyt itseni moneen kertaan oppimalla uutta, tekemällä jotain mitä en ole ennen tehnyt. Olen hämmentänyt naapureita, kun olen pihalla touhunnut pyörän parissa. Eräs naapuri luuli, että meneillään on jotkut talkoot, kun lisäkseni pihalla hääri niin monta muutakin ihmistä erilaisten hommiensa ja grillinkien äärellä. Lapset ovat hinkanneet pyörän eri osia vanhalla tiskiharjalla puhtaaksi. Raahasin pyörän rungon mukaan ystävien mökille ja maalasin sitä sekä iltamyöhään auringon vielä loistaessa jossain taivaanrannassa, että aamuaikaisella poikani kanssa, kun kaikki muut vielä nukkuivat. Olen saanut puuhailla pyörän parissa helluni seurassa, se on ollut ihanaa laatuaikaa meille kaksin. Ollaan naurettu ja vitsailtu siinä pyörän purun, fiksailun ja rakentamisen ohessa. Hän on myös auttanut ihan hirveästi tätä tehdessä ja varmaan loppujen lopuksi tehnyt enemmän kuin minä. Juhannusaaton aattona pyörä sitten valmistui ja nyt pihan ympäri kirmaa onnellinen nelivuotias.

En ole koskaan aiemmin tehnyt näin perusteellista pyörän tuunausta. Paitsi mitä nyt 15-vuotiaana maalasin iskän varastolla vanhan Ponin sinisestä puna-valkoiseksi ja koristelin pienoinmallimaalilla täyteen kukkia. Sama pyörä sai pari vuotta myöhemmin vaaleansinisen maalikerroksen. Sitä aikakautta kestikin pitkään, vaikka välissä pyörä varastettiin ja keräsin sen osia pitkin Oulun Myllytullia – löytäen kaikki osat! Pyörä kasattiin takaisin ajokuntoon ja vajaa 10 vuotta sitten purin sen osiin ja hioin hulluna, mutta kuten monille projekteille usein käy, se on edelleen palasina vintillä. Aina taloyhtiön roskalavaviikkoina keväällä ja syksyllä harkitsen, että heitän osat pois, mutta en mä voi. Kyllä se vielä joskus kasataan… Mutta nyt, tämä Nappula muuntautui käsissäni (ja lasten ja hellun suuren avun siivittämänä) Uudeksi, Upeaksi ja Uljaaksi, joten haluan jakaa teille kuvina eri vaiheita.Ihan ensimmäiseksi me tietysti alettiin purkaa pyörää. Ei mitään järjestystä, että mikä osa irti ensimmäisenä, vaan pojat saivat irroitella juuri niitä osia, mitä huvitti irrottaa ja mitkä lähtivät irti helpoiten.

Pyrin ottamaan kuvan puhelimella jokaisesta irroittamastani osasta ja siihen kuuluvista ruuveista ja muttereista. Välttääkseni näin liian ison määrän ylijääneitä osia. Vaikka mikäpä se semmonen projekti ois, josta ei pari mutteria jäis yli. (yksi jäi, muutama uusi ostettiin huonojen tilalle)Hiomapaperit, maalit ja lakan ostimme Kaaren Prismasta. Myyjä oli ihanan ammattitaitoinen ja reipas nuori mies, joka neuvoi tosi hyvin ja möi juuri oikealla tavalla ja hänellä oli oikeasti tietämystä sen osaston tuotteista, jossa oli töissä. Osien irrottamisen jälkeen lapset pesivät lokasuojat ja ne kiillotettiin.
Kumit tietysti irroitettiin vanteista. Vanhat ulkokumit joutivat vaihtoon, mutta sisäkumit jäivät edelleen käyttöön. Vanteetkin putsattiin ja kiillotettiin vimpan päälle. Kiillotushommissa käytössä oli tietty vanhat, kulahtaneet keittiöpyyhkeet. Säästän niitä muutamia aina maalaus-, kengänkiillotus- ja pesupuuhia varten.

Maalausosiota tietysti odotin paljon. Tiesin toki, että sitä ennen on se yksi viheliäin homma, hiominen. Vanhat tarrat eivät meinanneet irrota rungosta, joten päädyin malttamattomana viilaamaan ne pois. Vähän jäi sitten rajumpia viilauksen jälkiä, mutta eivät ne lopullisen maalauksen jälkeen siinä haitanneet tai näy muihin kuin mun silmiini. Puhdistin tietysti rungon ensin myös hyvin ja suojasin maalarinteipillä ne osat joihin en halunnut maalin tulevan. Rungosta tuli valkoinen. Jos tuo lause kertoisi kaiken, olisitte ehkä ihmeissänne. Mutta tietenkään siinä ei ollut koko totuus. Valkoisen päälle maalasin vaaleanpunaisella makaroneja ja sinisellä siveltimenvetoja. Lopuksi kaiken päälle vielä lakka. Aika muitaihaniamainen, totesi sekä ystävä, että naapuri, kun näkivät minut pyörää maalaamassa tuossa pihalla eräänä iltana.

Kääräisin pyörään myös suojaksi matonkudetta noihin kriittisiin kohtiin, jotka saattavat saada iskua asvaltista, kun pyörän selästä tulee kiire muihin hommiin. Solmin kuteen päät tiukalle ja ompelin vielä muutamalla pistolla kiinni.
Valmiista pyörästä tuli suloinen. Pyörän kruunasi hauska Tigerista löytynyt töötti (hyrräkin oli, mutta siinä oli niin erikoinen kiinnityssyteemi, ettei sitä saanut pyörään kiinni) (se pääsi mun matkapyörän koriin!). Sanoisin, että tällaiseen projektiin kannattaa lähteä, jos ei ole kiire, innostuu aiheesta ja haluaa kokea sen tunteen, kun saa vanhasta tehtyä jotain upeaa ja uljasta! Tätä varten ostettiin uutena ulkokumit, maalit, lakka ja hiomapaperit, kettinkityökalu, muutama ruuvi, joista käytettiin yksi ja polkimet. Roskiin siis meni vain vanhat, risat polkimet ja ikivanhat ulkokumit. Kaikki muu säilytettiin. Ketjut puhdistettiin ja öljyttiin ennen palkalleen asennusta. Rahaa meni noin 80e, mutta alle viidelläkympilläkin olisi tästä selvinnyt.

Helluni kasasi pyörän loppuun sillä välin, kun syötiin lasten kanssa iltapalaa. Ruu pääsi iltapalan jälkeen vielä testaamaan pyörän kotipihalla. Ainakin kymmenen kierrosta pihan ympäri ja vähän valokuvia ruusupuskan edessä ja monta kertaa sanat: “äiti, tää on tosi ihana!”. Huomenna vielä halitaan koko pyöräntuunausporukka yhdessä ja nostetaan mehumaljat juhannuksena uuden pyörän kunniaksi. Tästä tuli niiiiiin ihana!  Aivan älyttömän ihanaa, lempeää, lämmintä ja rauhallista juhannusta teille ihanat seuraajani! Toivottelee Tiina ja koko poppoo <3

12-VUOTIAAN UUDET ÄIDIN OMPELEMAT KESÄVAATTEET

Postausta ei ole tehty yhteistyössä muiden kuin lasteni kanssa, mutta sattumalta kuvissa näkyvä pojan takki saatu Reimalta (hylkii itikoita ja punkkeja, how cool is that!) ja mun päällä oleva mekko (pellavaa ja ihana, tarina löytyy instasta) Kaiko Clothingilta. 

(Tämä postaus katosi muutamaksi päiväksi, eikä koskaan palannut itsekseen takaisin. Intternetti on semmoinen, kaikki voi kadota koska vaan, mutta nyt tää on täällä uudelleen!)

Muistatteko vielä millainen oli viimeinen kesä ennen ala-asteen loppua? Itse taisin olla tuona kesänä leikkauksessa, kun jalastani leikattiin pois kipeä patti ja olin kerännyt herkkuja vanhaan Fazermint-rasiaan, jonka äiti sitten toi mulle sairaalaan. Oli mahtavaa saada iso rasiallinen herkkuja, jotka oli pakattu sinne niin tiiviisti, että tila oli käytetty täydellisesti hyödyksi ja niitä herkkuja todella oli paljon. Lisäksi muistan, että mulla oli nelosluokalla itse itselleni ompelemat vaaleanpunaiset puuvillahousut, joissa oli ruusukankainen vyörärönauha. Se oli kesä 1992. Miten muistankin niin vähän siitä mitään. Mitä luultavimmin katselin televisiosta Tenavatähteä, jota myös nauhoitin videokasetille ikivanhalla videonauhurillamme, jossa oli myös “kaukosäädin” – metrin mittaisella johdolla. Noihin aikoihin rakastin myös tehdä ristipistotöitä. Selasin vimmatusti käsityölehtiä, joista etsin sopivan pieniä mallikuvioita kirjottavaksi. Katselin aamulla Ebba ja Didrik -nuortensarjaa. Äidin kanssa istuttiin olohuoneen vaaleilla nahkasohvilla iltaisin ja katseltiin televisiota. Luultavasti pelasin pikkuveljeni kanssa Super Mario Bros kolmosta ja Kid Icarusta tuntikausia ja välillä hermostuttiin toisillemme. Se oli kesä, joka oli eniten vielä lapsen kesä. Seuraava tuntui jo askeleelta, kohti teiniyttä. Tyttäreni elää nyt tuota saman ikäisen tytön kesää. Maailma on 27 vuodessa muuttunut paljon, mutta tunnistan tuossa ihanassa tyttäressäni paljon tuttuja juttuja. Onhan hän toki tyttäreni. Silti myös aivan oma ihana itsensä, oma persoonansa ja omanlainen tyyppi. Hän on fiksu tyttö, ajattelevainen, hajamielinen ja haaveilija. Räiskyvä ja räväkkä, ujo ja herttainen. Hän tulee syliini, kun halipula iskee ja pohtii myös mun kanssa monenlaisia maailman asioita.

Herkistyn tätä kirjoittaessani ihan, vaikka munhan piti kertoilla vaan näistä vaatteita, joita hänelle ompelin. Löysin Mainion mallarimyynneistä palan yhtä lemppariani heidän kankaista ja siitä ompelin leveät culottekset. Näyttävät ihanilta ja aivan käyttäjälleen sopivilta. Kaikolta tilasin raitakangasta ja siitä tein haalarin (johon kaava Suuri Käsityö -lehdestä, 3/2019, tosin pidensin lahkeita sortsimitasta lähes täysimittaisiksi). Siitä tuli ihana. Yläosan saa solmittua selän puolelle löysästi rusetille tai kiepsautettua kaksin takakautta eteen kiinni.Mulla on tälle kesälle yksi pieni haave (jota en ole kertonut tytälleni vielä, mutta hän sen lukee, kun saa tietysti nähdä tämän postauksen ennenkuin julkaisen mitään – eli seuraan hänen ilmettään, kun lukee juuri tätä kyseistä tekstiä tästä eteenpäin). Olisi ihanaa, jos tytär innostuisi itse ompelemaan itselleen jonkun kivan kesävaatteen. Mulla on tuossa pieni läjä superihania Samujin kesäkankaita, joista saa jo vaikka mitä tehtyä. Sitten ommeltaisiin joku ilta yhdessä keittiön pöydän ääressä sen jälkeen, kun pojat ovat nukahtaneet. Ollaan tyttären kanssa kumpikin melkoisia yökukkujia, jos niikseen käy. Ja aamulla pukeutuisimme itse ompelemiimme vaatteisiin. Saa nähdä kuinka käy. Voi olla, että intressit ovat muualla ja ymmärrän sen täysin. 

VALLILALAISEN TALON SISÄPIHALLA NÄHTY SUPER MARIO JA KREISI KATULIITUNAINEN

Sain tuossa muutama viikko sitten toiveen ekaluokkalaiseltani, että Super Mario -asu olisi saatava. Meillä on pelattu joulusta asti, välllä enemmän ja välillä vähemmän kunnon kasibittistä Nintendaalia (kuten meillä ruukataan sanoa), tai sitä sen uutta miniversiota. Super Mario Bros 3 on koko perheemme suosikkipeli. Miten suloista onkaan, että se oli mun suosikkini jo yhdeksänkymmentäluvulla! Pelailin sitä pikkuveljeni kanssa tyttäreni ikäisenä tuntikausia päivässä. Ja nyt omat lapset pelaavat ja tykkäävät siitä samasta. Eikä peli edes tunnu mitenkään vanhanaikaiselta. Oli mukava saada noin tarkka toive ja selvittää, kuinka sen saisi parhaimmalla tavalla toteutettua. Aloitin kankaista, jotta tiedän millaiset kaavat tarvitsen. Lähdin eräänä kevätiltana Eurokankaaseen ja löysin sattumalta juuri oikean väriset colleget palalaarista. Sininen on paksumpaa, nurjalta pehmeää collegeneulosta ja punainen ohuempaa. Nappeja piti oikein kunnolla metsästää. Luulisi, että suuria keltaisia nappeja olisi jokaisessa nappikaupassa (joita ei kyllä liikaa ole), mutta ei, ei missään. Hankalaksi kävi metsästys. Onneksi mulla välähti se pellepelottoman lamppu päälaella ja keksin, että teen napit itse. Ostin siis vain suuret nappiaihiot ja käytin kotoa löytynyttä juuri oikean sävyistä keltaista pellavakangasta ja tsidim, napit olivat valmiit. Kaavat! Selailin erilaisia kaavalehtiä erikoistuneillani supermariohaalarisilmilläni, joskos löytyisi valmiit kivat haalarit. Muutamat kaavat löytyivät, jotka olivat sinnepäin, mutta eivät riittävän mainiot, jotta olisin alkanut hommiin samantein. Into meinasi jopa niin pahasti laantua, että kangaskasa siirtyisi pian pöydän kulmalta kaapin uumeniin, mutta onneksi ekaluokkalainen tivasi, että joko joko ovat valmiit. Ottobre-lehti, 1/2017 pelasti. Peruspaidan kaava (malli 16) löytyi helposti. Samassa lehdessä olleet kapeat svetarihousut (malli 17) ja niihin lisättynä toisesta kaavasta (malli 23) läppä ja henkselit ja vyötärökuminauhan poisjättäminen muodostivat täydelliset ja sanotaanko, että tämän päivän henkiset ja trendikkäät mariopökät. Asu ei ihan valmistunut vappujuhlintoihin naamiaisasuksi, mutta ei se mitään. Toukokuun muina päivinä se on ollut hyvin monena ihan tavallinen koulupojan rento asukokonaisuus. Melko moni on silti tunnistanut asun saaneen inspiraationsa eräältä pelihahmolta. Punaista lippalakkia olen yrittänyt etsiä useista kaupoista, koska ei ole yhtään huvittanut alkaa ompelemaan lätsää, mutta senkin kanssa on ollut vähän hankaluuksia. Peruspunaisen, tavallisen päähineen löytäminen on kuitenkin sekin osoittautunut vaikeaksi, joten voipi olla, että joku päivä pitää ottaa vielä kone esille ja hurauttaa se lätsäkin kruunaamaan meidän perheen Mario.Ommellessani asua keksin, että haluan piirtää katuliiduilla pihalle teemaan sopivia kuvia ja ottaa jo tekovaiheesta videon ja valmiissa maisemassa saa sitten Mario hyppiä ja liikkua hauskasti. Tänään sitten teipattiin muovilaatikon kansi tuuletusparvekkeen reunaan ja kannen päälle kiinni iPad ja runsaasti teippiä ympärille. Muutama teippisykerö vielä varmistamaan, että laite pysyy oikeassa asennossa koko kuvauksen ajan. Näytti erittäin promeiningiltä, haha! Sitten vaan tytär painamaan start-nappia ja olemaan kytiksellä kuvauksen aikana, että laite varmasti toimii ja että voin välillä kysyä, että miltä se meidän eli mun homma alhaalla oikein näyttääkään.
Hankin tätä hetkeä varten valmiiksi riittävästi erilaisia liituja. Paksuja, ohuita ja monivärisiä sekä katuliitupölyä, jota sekoitettiin veteen ja maalattiin seosta asvalttiin vaahtomuovitelalla. Aah, miten ihanaa se katuliitumaalaaminen sitten olikaan. Mun seos vaan jäi sekoittamatta kunnolla loppuun vielä pihalla, kun tein sen kotona jo valmiiksi. Ensin oli liian ohutta seosta ja lopuksi mänkit pohjalla, mutta ihan hyvät putket sain maalattua. Innostuin silti niin paljon telalla piirtämisestä, että taidan joku päivä tehdä kunnon saavillisen ja tehdä vaikkapa lapsille kunnon autotiemerkinnät pihaan. Sain piirrettyä pihaan ihan hauskan ja supermariomaisen maiseman. Malttamattomuuden huomasin oikeastaan vasta kuvien ottamisen jälkeen. Ei nimittäin maltettu odottaa edes, että alvaltti olisi sateen jäljiltä kokonaan kuiva ja väri tasainen. Mutta mitäs pienistä. Hauskaa oli! Ja vielä hauskempaa, kun Super Mario lähti testamaan miten pääsee liikkumaan maisemassa makuuasennossa ja asukin sai lisäväriä liiduista.Olisinpa niin suunnitelmallinen, järjestelmällinen ja sinnikäs täydellisyyden tavoittelija, että tehtäisiin vielä toinen video, jossa korjaisin ne virheet ja epätäydellisyydet, joita tässä versiossa oli, mutta sitten taas: Tää on just ihana näin. <3 Huippua on myös se seikka, että me nelivuotiaani kanssa ei varsinaisesti pukeuduttu Super Mario -teemaan sopiviin väreihin, vaan hän valitsi vaatteensa oma-aloitteisesti jo aamulla päiväkotiin ja minäkin otin vain videointia varten punaisen takin, jotta erotun paremmin asvaltista. Yksiä Super Marioita koko perhe. Tässä siis lopuksi se video, josta oon tosi iloinen ja ylpeäkin. Mitäs te sanotte?

TAIKAJUGURTTIA JA YLIMÄÄRÄISET VÄLIPALAT NAAPURIIN

Kaupallinen yhteistyö: Valio & Suomen Blogimedia
Olen vähän laiminlyönyt itseäni toisinaan. Syön nimittäin välillä ihan miten sattuu. Oon pöhköllä tavalla iloissani siitä, että tehdessäni päivisin töitä kotona, voin skipata ruokailuita. Siinähän ei oo mitään järjen hiventäkään! Saatatte silti tietää sen hetken, kun joku homma vie niin mukanaan, että eka on että äst ihan sama, en jaksa syyä aamupalaa, josta päivä jatkuu, että ohhoh sehän on lounasaika, otanpa tuosta vähän suklaata, ku on kerta jääny pöydälle oikein odottamaan tätä hetkeä ja sitten onkin jo iltapäivä ja vatsa kurnii. Tai vaihtoehtoisesti päivä menee niin, että sekä aamiainen, että lounas on syöty oikeaoppisesti ja on taas se iltapäivä ja vatsa kurnii. Silloin on välipalan aika. Ja se on se hetki, jolloin laiminlyöntejä tapahtuu harvemmin.

Mulla tulee välipalasta muuten aina mieleen jostain syystä oman koulutaipaleeni eka luokka ja toisen luokan iltapäiväkerho. Silloin varmaan oli meneillään joku kampanja, jossa muistuteltiin välipalan tärkeydestä ja se muistuu mieleen. Miellänkin välipalan ensimmäiseksi aina ruisleipävoileiväksi, lanttusiivuiksi ja jugurtiksi. Samoilla mennään tälleen 30 vuotta myöhemminkin, mutta kyllä mä omille lapsilleni ja itsellenikin olen kuitenkin päivittänyt välipalaa tähän päivään sopivaksi. Hauskaa on se, että multa tasaisin ajoin toivotaan kasariruokakirjaa (josta joskus itse aloin puhua stooreissani, kun olin ottanut kuvan kalapuikoista!), jossa kertoisin just näitä lapsuuden herkkumuistoja ja niistä sitten kivoja kuvia tässä päivässä. Ihan hullu ajatus, koska en ole kummempi kokki, mutta saan mää ainakin välipalasta ihan hauskan näköistä ja sellaista, että toivottavasti nämä makumuistot jäävät omille lapsilleni mieleen ja he muistelevat niitä ilolla sitten aikuisina.

Tämän päivän välipalavinkkini pääaines on Valio Luonnonjogurtti+™ mango & persikka ja Valio Luonnonjogurtti+™ päärynä & banaani. Mulla on ollut pidemmän aikaa hankaluuksia löytää mieluisaa jugurttia. Haluan, että jugurtissa on valmiiksi makua eli maustamattomat on mulle nounou, mutta liian sokeristakaan en tahtoisi syödä, mutta silti maukasta ja jossa on joku oikea maku. Näissä Valio Luonnonjogurtti+™mango & persikassa ja päärynä & banaanissa on ainoastaan luonnonjogurttia, hedelmäsoseita ja aromeja. Tykkäsin mausta ihan tosi paljon. Lapsista yksi oli, että jee, älyhyvää, toinen oli, että muistatko äiti minähän en pidä jugurteista ollenkaan, mutta voin kyllä tehdä sun annoksen ja kolmas tykkäsi silleen tavallisesti, eli ookoostiNe jujut tarjoiluehdotukseen, jollaisina minä en kasarilla jugurttiani syönyt, ovat nämä kaksi asiaa: 1) anna jugurtinsyöjän itse valita päälle mieluisia hedelmiä ja marjoja, vaikka kyseessä olisin valmiiksi makeutettu jugurtti. Luonnonjogurtti+™ mango & persikka maistuu ihanalle myös banaanisiivuilla ja tuoreilla mansikoilla höystettynä. Tärkeää: leikkaa hedelmät paloiksi hauskasti! 2) Jugurtin päälle voi aina lisätä TAIKAA eli kansankielellä strösseleitä. Ei siksi, että se kompensoisi puuttuvan sokerin, vaan siksi, että kukapa lapsi (tai aikuinen) nyt ei mieluummin söisi TAIKAJUGURTTIA kuin tavallista! Siihen päälle vielä jos laulaa Taikaplaneetta-lastenohjelman tunnaria taikajugurtti sanoilla (niin, että korvaa taikaplaneetan taikajugurtiksi), niin koko perheen perinne, joka taatusti muistetaan vielä aikuisenakin, on taattu!
Se, mikä välipaloissa on myös mahtavaa, on se, että niissä välipalahetkissä saa tauon. Vaikka olisi paahtanut töitä aamusta asti syömättä (tai mieluummin niin, että jotain murua olis saatu myös rinnan alle jo aikaisemmin päivällä), niin onhan se nyt mukavaa leikellä ohuita banaanisiivuja (tykkään leikata ne kuorineen, koska kapea kuorikaistale lähtee hauskasti siivusta irti, kokeile vaikka), päärynäsydämiä ja persikkatähtiä. Voi napsia ne ylijääneet reunapalat ensin ja koristella jugurtin söpöksi ja syödä makoisan ja kauniin välipalan ja jatkaa sitten hommia.

Instagramistani löydät hauskan videon, kun tehtiin näissä kuvissa olevia annoksia. Niitä oli pari ekstraakin ja veimme yhden alakertaan naapuriin, välipalaksipa tietysti!

PIKKU-RUUN MUITAIHANIALAISNEULE

Keväällä alkanut, täysin huomaamattomasti päälle päässyt neuleinto on tuottanut jälleen tulosta. Sunnuntaiaamuna päättelin viimeiset langanpäät nuorimmaiseni muitaihanialaisneuleesta. Tajusin taannoin, että hän ei aivan vauvakuukausiensa jälkeen ole tainnut saada mun tekemää neuletta (voi olla tosin, että en vain muista!), joten oli aika korjata tilanne. Lankoja jäi oman neuleeni jälkeen niin paljon jäljelle, että ei tarvinnut muuta kuin neuloa hurruutella eteenpäin.

Ohjetta mulla ei ollut. Mittasin yhdestä lempicollegestaan leveyden, tein laskelmia ja loin silmukat.Tein kuvioita vähän sinnepäin. Välillä soveltelin enemmän kuin taas toisessa kohtaa. Menin neuleen ohjaamana, en niinkään krjoneulekuvioiden. Hyvin, hyvin silmämääräisesti tein kaikki päätökset. Halusin neuleen, jota hän pitää tänä kesänä ja tästä eteenpäin eli en neulonut tarkoituksellakaan kasvunvaraa. Lapsista kun ei aina tiedä, että miellyttääkö tämän hetkinen vaatetus vielä ensi vuonna. Ei sitä tiedä nimittäin aikuisistakaan. Joten kasvuvarat saivat jäädä. Ja aikuisista nyt varsinkaan ei tiedä neuloako kasvunvaraa. Arvaattekin varmaan mitä mieltä olen neuleesta. Niinpä. No sitähän tuli tosi ihana. Käyttäjänsä näköinen, sekä taydellinen mätsimätsi mun neuleen kanssa. En oikeastaan malta odottaa, että päästään jonnekin viileän kesäillan metsäretkelle ja kumpikin ollaan yksinä minttuhattaroina siellä. Poika itse ihastui neuleeseen jo siinä vaiheessa, kun kokeili miehusta-selkämyspalaa ilman hihoja. Olin aavistavinani ilon siitä, että juuri minä neulon juuri hänelle villapaitaa. Neuleen valmistuttua ja hänen sitä testatessaan paita jäi päälle pitkäksi aikaa. Se jo on suuri kiitos minulle.

Mitenkö neulominen sujui? No kiitos kysymästä siinähän se. Nopeaahan lapsen neuleen tekeminen on. Vähän jännää omien laskelmien pohjalta. Olisin voinut kyllä tehdä raglanpääntien, olisi tullut siistimpi. Samoin ylhäältä alaspäin -tekniikakin kävi mielessä. Mutta koska useassa asiassa olen kasarilapsi ja tykkään entivanhaisista jutuista, neuloin erilliset hihat ja istutin ne kädenteille. Ei siistein ja huomaamattomin tapa, mutta toimii ihan ok. Eikä käyttäjä ainakaan ole mitään valitellut.



Meillä oli ihana pikareissu Lammassaaren kulmille, vaikka aie oli kuvata jossain voikukkapellolla (poika rakastaa voikukkia!). Päivä oli lämmin ja saatiin ihania kuvia nelivuotiaasta uuden neuleen omistajasta. Hän ilmoitti myös haluavansa kuvata minua. Siinä ei auttanut muu kuin nostaa raskas järkkäri hänen kaulaansa ja opastaa mistä napista painaa. Loppuun siis kuva äidistä, neuleen neulojasta jollaisena uuden neuleen omistaja, pikku-Ruu, hänet näkeekään. <3 

TARINALLISIA, SULOISIA TIETOKIRJOJA ILTASADUKSI // ILTASATUSARJAN OSA 3

Olen vähän ajatellut teitä samalla, kun olen lukenut lapsilleni iltasatuja. Se on aina mukava hetki, jos ja kun hampaidenpesu on mennyt kivasti ja lapset saatu sänkyihin. Istahdan lattialle ja alan lukemaan, yleensä mahdollisimman hämärässä, jotta lapsia alkaisi nukuttaa. Tytär lukee yleensä omia kirjojaan (Soturikissoja ja nuorison jännäreitä), mutta tykkää myös kuunnella satuja. Kukapas ei, sehän on aivan ihanaa vain makoilla ja kuunnella, kun joku muu lukee. Aikuisena, kun siihen päälle miettii vielä sen, että siihen saisi nukahtaa ja herätä vasta aamulla. Olisko vähän hei luksööriä? No olis.

Silmät kiinni, Silmu! / Talvitie – Urrila- Wigren – Zitting

Aivan ihana iltasatukirja, joka kertoo nukkumisesta ja unesta. Kirja alkaa tilanteesta, joka on tuttu jokaisessa perheessä. Silmu ei haluaisi nukkumaan, koska leikit jäävät kesken. Luultavasti tilanne saattoi olla meilläkin sama tuona iltana, kun satua alettiin ensimmäisen kerran ukemaan. Tarina ja erityisesti sen sisälle sujautetu faktatieto saa lapset höristelemään korviaan, koska tieto on mielenkiintoista, mutta samaan aikaan tieto siitä, että uni on tärkeää, saa uneliaaksi ja tekee mieli nukahtaa. Kuvitus on hauska ja vesivärisiveltimien vedot näyttäviä.

Voiko tuulipuvussa lentää / Tittamari Marttinen

Kirja on pullollaan mitä mahtavampia sanaleikkejä. Kannessakin kerrotaan, että kirja sisältää kieliriemua ja sanahelinää. Sitä tosiaan on! Kirjassa  avataan useita tuttuja sananlaskuja ja hauskasti kerrotaan vaikkapa sanoista, joilla on useampia merkityksiä. Lukijalle kirja on ihana, eikä lukemista meinaa malttaa lopettaa. Lopussa on vielä ohjeita nuorelle kirjailijalle ja viimeinen ohje on lempparini: Taputusten ja kiitosten aika! 

Mitä sain tietää meduusoista / Ali Benjamin

Kirja-arvion kirjoitti vieraskynäläinen, blogistakin tuttu tyttäreni.

Tämä kirja kertoo tytöstä, jonka nimi on Suzanne. Kirjassa kerrotaan Suzannen parhaan ystävän kuolemasta ja ajasta ennen ja jälkeen kuoleman. Suzannen paras kaveri hukkuu ollessaan rantalomalla. Ennen hukkumista heidän välinsä eivät enää ollleet niin hyvät, kuin mitä olivat olleet aiemmin. Jokin aika kuoleman jälkeen Suzanne menee retkelle luokkansa kanssa akvaariotaloon. Siellä on menellään meduusanäyttely, jossa kerrottaan Irukandji-meduustasta, jonka pisto on niin voimakas, että se tappaa nopeasti. Pisto aiheuttaa mm. päänsärkyä, oksentelua, nesteen kertymistä keuhkoihin jne. Suzannen päässä alkaa kehittyä teoria, että mitä jos hänen parasta kaveriaan onkin pistänyt meduusa ja hän on hukkunut sen takia. Hän alkaa selvittää asiaa. Suzanne yrittää päästä tapaamaan meduusa-asiantuntijaa Australiaan ja kirja kertoo myös niistä tapahtumista. Kirja on kirjoitettu luku luvulta, sekaisin sekä aikaa ennen kuolemaa, että kuoleman jälkeen. Tykkäsin siitä, että kirjassa kerrotaan välillä myös faktoja, sellaisia mitä en ole ennen tiennyt. Mulle tuli kirjasta aika onnellinen fiilis, koska siinä oli onnellinen loppu. Suosittelisin kirjaa kenelle tahansa, iästä riippumatta. Antaisin tälle kirjalle pisteitä 9-/10. Kirjan voi lukea yksin tai niin, että joku sen lukee ääneen. Sain kirjan 10-vuotislahjaksi. Kiitos kummitädilleni Rea-Liinalle tästä kirjasta!

Miela-Ruusa, 12v.

Iltasatusarjan aiemmat postaukset löytyvät täältä:

1 // Kun pysyin valvella kolmen iltasadun ajan

2 // Iltasatuarvioita äidin näkökulmasta

MINILOMA PARIISISSA – TYTTÄREN KYMMENVUOTINEN HAAVE TOTEUTUI

Aloitetaan ihan sieltä mistä kaikki sai alkunsa. Tampereen yliopistollisen keskussairaalan synnytysosastolta vuonna 2007. Minusta oli juuri tullut äiti. Vauvan ollessa kolme päivää vanha, saimme luvan lähteä sairaalasta kotiin. Hoitaja huikkasi vielä lähtiessämme, että ottakaa aulasta mukaanne tuotekassi, siellä on vaippanäytteitä ja sen sellaista. Nappasin kassin. Matka kotiin oli mieletön. Kyydissä maailman ihanin pieni tyttönen ja yhtäkkiä meidän vanhempien vastuulla kolme ja puoli kiloa kultaa. Muistan myös sen tuotekassin. Kotona tutkin sisällön ja sieltä löytyi vaippojen lisäksi kirja. Se oli tyttäreni ensimmäinen kirja. Kirjoitin tiedon myös sisäkanteen. Kirjan nimi oli Aristokatit – Marie karkuteillä.
Kirjasta tuli yksi tyttäreni lempikirjosta. Aristokatit sijoittuvat Pariisiin, joten ihmekös tuo. En tosin muista yhtään kirjan juonta, mutta ehkei sillä niin väliäkään. Itsekin kyllä tykkäsin jo pelkästään Disney-kirjojen kissojen ulkomuodosta lapsena niin paljon, että ymmärsin tytärtäni täysin. Asuimme tuohon aikaan Tampereella ja kävimme toisinaan ajelulla Kangasalla Marjanmäen pajutilalla (ei enää toiminnassa). Siellä oli ihanassa maalaismiljöössä kotieläimiä, lahjatavaramyymälä ja kahvila, puutarhakalusteita, pajuista tehtyjä koristeita, suuriakin. Satumainen, ihana tunnelma. Parkkipaikan reunalla oli muutaman metrin korkuinen pajusta tehty Eiffel-torni. Muistan erään kerran, kun tyttö oli ehkä parivuotias, kun hän autossa totesi, että haluaa nähdä Eiffel-tornin. Vastasin siihen, että mennään joskus katsomaan sitä ihan oikeaa Eiffel-tornia. Tytär kummissaan takapenkiltä vastasi siihen, että mutta minä olen äiti nähnyt sen jo, sehän on tuossa.

Tuota hauskaa keskustelua on muisteltu monet kerrat. On mietitty sitä, kuinka lapset ovat niin onnellisia pienestä, tyytyväisiä olemassa olevaan, eivätkä tarvitse kuuta taivaalta ollakseen iloisia ja riemuissaan. Heille riittää se, että näkee sen lapsen silmissä valtavan kokoisen pajuisen tornin eikä kotoakaan tarvitse lähteä kovin kauas. Lupaus matkasta oli silti tehty. Viisivuotiaana hän piirsi upean Eiffel-torni-piirustuksen ja painoimme jopa t-paitoja tuolla kuvalla. Ensin oli puhe, että mennään matkalle ennenkuin hän menee kouluun. Ei menty. Sitten lupasin, että kymmenvuotislahjaksi. Ei menty silloinkaan. Aina oli joku elämän myllerrys meneillään, eikä reissuun ollut mahdollisuutta. Talvella tänä vuonna kuitenkin kävi niin, että vastaan tuli hyvänhintaiset tarjouslennot, ne napsautettiin ostoskoriin, sekä hotellivaraus samantien ja perään viikkokausien salaisuuden pitäminen. Vasta syntymäpäivänään tyttö sai lahjan minulta, hellultani ja kaikilta meidän lapsiltamme: vihdoin, matkan Pariisiin kahden äitinsä kanssa. Olihan kuulkaas onnellinen neitokainen!

Mua jännitti matka vähän etukäteen. En ole aiemmin mennyt mihinkään kauemmas lapsen kanssa kaksin, eikä nyt muutenkaan reissata kovin usein, niin aina vähän jännittää. Ja se on aivan normaalia. On ihanaa, jos on aivan selvät sävelet mitä tapahtuu seuraavaksi, siksi varmaan ihmiset lähtevät pakettimatkoillekin, kun ei tarvitse ajatella eikä varsinkaan jännittää osaako jotain tai mitään niissä uusissa tilanteissa. Toisaalta taas on niin mahtavaa kokea niitä onnistumisen tunteita, kun tajuaakin mistä se junalippu ostetaan ja minne mennä odottamaan junaa ja löytää joku tietty paikka, jota on etsinyt. Silloin mulle tulee aina fiilis, että olisin niin viihdyttävää seurattavaa Amazing Racessa, koska selviydyn kyllä, vaikka olisin vähän ulalla, kysyn helposti apua, en nolostele turistiuttani, nauran omille kommelluksilleni ja yleensä vaan pyörin ympyrää jossain kyltin alla, että mihin ihmeeseen tästä siis täytyy mennä ja kyltissä lukisi juuri se tärkeä tieto.

Meillä oli aivan ihana reissu. Pyysin Pariisi-vinkkejä etukäteen, että jos sattuisi käymään niin, ettemme itse keksisi minne mennä. Sain loistavia vinkkejä, onhan Pariisi matkakohteena sellainen, että hyvin moni on siellä käynyt. Tärkein kohde oli silti se Eiffel-torni. Vihdoin toteutuisi se unelma, josta lapsi oli haaveillut KYMMENEN vuotta. Ja tytär saisi päättää kaikista kohteista minne mentäisiin.

Tiistai-aamuna heräsimme hotellilla aikaisin ja valmistauduimme päivään. Hypättiin metroon ja pääsimme tornin kulmille ja voi vitsit sitä hetkeä, kun nähtiin talojen takana nouseva valtaisa näky. Kumpikin olimme yhteen ääneen, että wouuuuu, se on iso. Tykkään tosi paljon siitä tunteesta, mikä tulee, kun näkee jotain tosi hienoa, suurta ja yllätyksellistä ensimmäistä kertaa. Saman kohteen kanssa se ei voi tuntua siltä kuin kerran, mutta onneksi sellaisia tilanteita ja hetkiä ja paikkoja tulee vastaan toisinaan. Samalla tajusin myös sen, että nyt ihan oikeasti lapsen unelma toteutuu. Tunsin sen tosi isosti. Tässä maailmassa, jossa asiat on saatava melko usein heti ja nyt ja malttamattomuus saattaa olla sietämätöntä, on kymmenen vuoden odotus ja haaveen toteutuminen mieletöntä.

Olimme ajoissa paikalla. joten jonot torniin olivat kohtuulliset. Jonotuksia on useissa vaiheissa: ensin turvaturkastus, että pääsee alueelle, sen jälkeen lippujono ja sitten vielä jonot hisseille tai portaikkoon. Erilaisia lippupaketteja voi ostaa netistä etukäteen, mutta me valitsimme liput, jolla kävellään portaita pitkin ykköstason kautta kakkostasolle ja siitä vielä hissillä huipulle ja niitä sai vain tiskiltä. Mun mielestä mikään muu vaihtoehto ei tulee kuuloonkaan kuin portaita pitkin nouseminen. Eihän hissi tunnu miltään. Tai ehkä paukkuu vähän korvissa, mutta muuten, ei ei ei, kyllä täytyy tehdä töitä sen eteen, että pääsee ihailemaan näkymää ja matkalla portaikossa voi ihmetellä, että sellainenkin torni on joskus suunniteltu ja rakennettu ja siinä se seisoo. Me kuljemme kotiimme aina 73 porrasta monta kertaa päivässä, joten ei me (minä siis, tyttöhän pomppi portaita ylöspäin tuosta vaan!) ihan kauhean paljon edes hengästytty.
Tyttäreni rakastaa piirtämistä. Hänellä oli mukanaan tietysti luonnosvihko ja kynä. Niinpä me pysähdyttiin sekä ykkös-, että kakkostasanteelle piirtämään. Tai siis hän piirsi. Minä otin kuvia, tarkkailin ihmisiä, ihastelin maisemia ja tietty vähän selailin ankeasti kännykkää. Voi sitä keskittymikykyä, intoa ja onnea mitä se piirtäminen saa aikaan. Aika monta keskusteluakin kävin ohikulkevien ihmisten kanssa, ihastelua riitti. Toiset ottavat kännykkäkameroillaan kuvia eivätkä silloin keskity näkemäänsä, vaan pyrkivät saamaan mahdollisimman hienon kuvan, kun toiset taas tarkkailevat näkymäänsä millintarkasti ja piirtävät sen paperille, siinä näkee aika paljon enemmän. Tahtoisin aika monta ripausta tyttäreni keskittymiskykyä ja tuota piirtämisen taikaa – on minussakin se, mutta ehkä se on juuri nyt jossain lepotilassa eikä kovin aktiivinen. Piirtämistä jatkui matkan aikana myös monessa muussa paikassa: lentokentällä ja -koneessa, Eiffel-tornin juurella, hotellihuoneen sängyllä, josta avautui kovin ranskalainen näkymä parvekkeelle sekä Pompidou-keskus aukiolta katsottuna. Meillä ei kummallakaan tainnut olla mitään ennakko-odotuksia, hyvin avoimin mielin vaan mentiin kokemaan yksi maailman isoimmista nähtävyyksistä. Kumpaankin kolahti, minuun varmasti eniten lapsen haaveen toteutumisen kautta.

Jotkut ne mätsää täydellisesti Eiffel-tornin vessaan väreiltään.

(tähän noin satamiljoonaa sydäntä)

Eiffel-tornin jälkeen kävelimme Seinen rantaa pitkin seuraavana kohteenamme Louvren alue. Kierreltiin puistoissa, syötiin jäätelöä, haettiin eväät ja syötiin puistonpenkillä, mietittiin joskos sittenkin mentäisiin katsomaan Mona Lisa (ei menty), otettiin hauskoja valokuvia, käytiin kurkkimassa palanutta Notre-Damea, todettiin ettei aamulla ostetut päivän metroliput toimineet, päätettiin kävellä hotellille. Kreisisti ilman karttaa. Onneksi, sillä Le Marais oli ihanaa aluetta kuljeskella. Olen myös ylpeä suuntavaistostani, sillä vaikka muutamia ylimääräisä kiekkoja saatettiin tehdä, niin silti osasin suunnistaa hotellillemme Rue Charlotille ilman karttaa. Hotellivalintani helmikuussa oli nopea. En oo yhtään sen sorttinen matkan suunnittelija, että vertailisin ja tutkailisin muiden suosituksia kymmentä minuuttia kauempaa. Kuuntelen kyllä samanhenkisten ihmisten suositukset, mutta päätöksen teen kuitenkin itse ja nopeasti. Hotellivalinta oli mitä mainioin, sillä huoneemme oli tietysti vaaleanpuna-koralli-seinäinen eli meille täys kymppi.

Jatkoimme pienen lekottelutauon jälkeen vielä iltakävelylle ja kävimme katsastamassa upean Sacré-Couer-kirkon ja maisemat sieltä sekä vielä Riemukaarenkin. Voin kertoa, että sen reissun jälkeen oltiin niiin poikki. Totaalisen poikki. Käveltiin 26 000 askelta, huristeltiin metrolla monenmonta väliä ja kahdesti väärään suuntaankin, testattiin sähköpotkulautaakin. Tytär sanoi päivän aikana kaksi lausetta, jotka tulen painamaan syvälle sydämen sopukoihin ja jotka iskivät äitiyteeni täysillä. Käveltiin käsi kädessä Champs-Élyséesllä, kun tyttö sanoi, että aivan kuin olis parhaan kaverin kanssa täällä, kun on niin hauskaa yhdessä. Illan päätteeksi, auringon jo laskettua ja odottelessamme suojatien ääressä hän sanoi, että tää on ollut mun elämäni paras päivä. Voi että, niinpä. Mustakin tuntui ihan samalta. Toki olo oli ja on aina äidillinen ja huolehtivainen, mutta vähän sellainen hömpsähtänyt ja kaikki-ei-oo-niin-justiisa-meininki. Aivan parasta. Olen niin onnellinen ja kiitollinen, että tämä matka toteutui ja ei haittaa yhtään, vaikka se oli lyhyt reissu, sillä oli sitä ainakin kypsytelty ja toteutus oli täydellinen. Keskiviikkona kävimme vielä Pompidoussa katselemassa taideteoksia ja itse rakennusta, sekä tietysti piirtämässä. Ostettiin viimeiset tuliaiset ja tytät myös kirjakaupasta ranskankielisen Soturikissat-kirjan ja oli siitä niin onnellinen, että pompahteli vain pitkin Pariisin katuja. Iltapäivästä tuntui jo, että osataan kulkea melkein ilman metrokarttaa (no ei oikeesti, mutta itsevarmuus kasvoi!) ja matkan tehokkuuden takia oli ihan kiva jo lähteä kotia kohti, mutta aivan hyvin oltaisiin voitu jäädä pidemmäksikin aikaa. Siinä tapauksessa tietysti olis ehtinyt paljon muutakin, eikä vain pintapuolisia raapaisuja klassikkokohteista. Ehkäpä tästä tulee meille paikka, jonne mennään aina uudelleen ja uudelleen. Mulla soi lähes koko matkan ajan päässä Améliesta tutut musiikit. Tuntuikin välillä vähän améliemaiselta, kun kuvasin tytöstä instastooriin pätkiä, joissa musiikki soi taustalla ja hän vain piirsi maailman ihanimmin. <3Seuraava äiti-lapsi-matka on ekaluokkalaisen kanssa, katsotaan nyt milloin ja minne. Hän on toivonut pitkään pääsevänsä Tokioon, eli vähän kääk-fiilis sen suhteen, sinne ei ihan näin nopeaa matkaa tehdäkään. Nuorimmainen taas ilmoitti eilen, että hänen toiveensa on mennä mun kans Tanskaan. Siellä pötköteltäisiin sängyllä, nukuttais päiväunet, kylvettäisiin kylpyammeessa jossa on vettä (!) ja leikittäis lentokoneessa. Se on helpompi toive toteuttaa. Tämä matka oli niin ihana, että ehdottomast haluan joskus toteuttaa samanmoiset myös poikien kanssa. Samaan aikaan, kun me matkattiin, saivat myös pojat viettää spesiaaliaikaa kivassa seurassa kumpikin tahoillaan ja saivat taas ihan eri tavalla huomiota, kun porukka oli toisenlainen kuin yleensä. 

Nämä kaksi viimeistä kuvaa ovat ihania. Nuin me siellä oltiin. Ja käsi kädessä. Täydellistä, mun pikkuinen tyttö ja jo niin iso, teini-ikäinen. Tämä matka tuli täydelliseen aikaan, tässä keväässä ja maailmankaikkeuden ajassa ja meidän elämässämme. Kiitos rakas Miela-Ruusa! <3

ps. Kuinka monesta kuvasta bongasit myrssimuuriaisen eli tuon kymmenvuotiashaaveensa toteuttaneen tyttäreni? Näitä kuvia otettaessamme vitsailtiin, että voitaisiin pitää semmoinen kisa, koska oli niin monta kuvaa, joissa hän oli vain vähän näkyvillä tai kuikki jostain kulman takaa? <3

 

LASTEN KANSSA BUFFETISSA // MITÄ MIELTÄ HE OLIVAT?

Kaupallinen yhteistyö: Tallink Silja & Suomen Blogimedia

Ulkona on päivä päivältä vihreämpää ja kesä kolkuttelee! Eipä vähän siistiä, voi sanoa. Arvatkaapa mikä kuume nostaa aina päätään tähän aikaan myös? No risteilykuume! Olen aina tykännyt laivareissuista (mutta sen te varmasti jo tiesittekin) ja niin myös mun lapset. Hauskaa muuten, että Oulussa asuessani laivalle lähteminen oli aina iso iso operaatio ja ihan kunnon matka, koska ensin piti päästä etelä-Suomeen ja se oli jo iso ponnistus ajallisesti ja rahallisestikin, ellei sitten risteillyt Vaasasta Uumajaan, mutta ei se ollut yhtä hienoa kuin tulla Helsinkiin tai Turkuun isommille laivoille. Niin, että ajattelin lapsena aina hieman ehkä kateellisena niitä perheitä, jotka pääsivät koko perheen voimin USEIN laivalle. Nyt olen itse sellaisen perheen äiti. Se on kiva juttu se.

Lapsuuteni laivareissuille kuului aina katkarapuvoileivät. En muista mitään muuta laivalla syöneeni. Joskus olen aikuisiälläkin palannut lapsuuden makumaailmoihin, mutta itse äitinä ollessani olen todennut, että sekä laivalla, että missä tahansa muuallakin, on kivointa syödä jossain missä jokaiselle löytyy jotain. Saa helpoiten rauhan syömishommiin itsekin. Siinä ehkä vähän suoristellaan mutkia toisinaan, kun uusia makuja oteta repertuaariin (varsinkaan jos pysyy pelkissä katkarapuvoileivissä, heh), paitsi jos valitaan ruokapaikaksi Harri Hylje -laivan, kuten nuorimmaiseni sanoo, buffetruokailu. Sieltä löytyy parhaiten jokaiselle jotain ja saa vatsat pullollaan lähteä laivan rientoihin ja rimpsutteluihin.

Päästiin kuopuksen ja esikoisen kanssa testaamaan tässä keväällä Silja Symphonylle (joka oli valitettavasti koko vierailumme ajan satamassa, nyyh) lasten buffettia ja antamaan myös kehitysideoita muutoksiin. Lapset osaavat nää jutut parhaiten! Ihan heti alkuun ihmettelen vaan, miksei kameran muistikortille ollut tallentunut ainuttakaan kuvaa Harri Hyljettä halaavista lapsista buffetin edustalla. Ne kohtaamiset ovat aina ihania ja kaikkia hymyilyttäää. Onneksi oli kuitenki pahvinen hyvää ruokahalua toivottava yksilö pöydän päässä. Varsinkin nuorimmaiseni rakastaa tuota ihanaa, pehmeää maskottihahmoa. Otetaampas tähän väliin siis muistelo menneiltä vuosilta, Harri Hylje ja pikku-Ruu:Yleensä ravintolaelämys buffetissa, tai missä tahansa ravintolassa alkaa näin, jos mukana on yhtään alle viisivuotiasta: “Äitiiii, ota syliin, minä en näe!” Ensimmäisenä tietysti pitää nähdä jälkiruokavalikoima! Ja äitihän ottaa lapsen syliin ja kaartaa jälkiruokaosastolta pois, jotta vatsa täytyyy ensin ns. oikeasta ruuasta. Tämä on hankala asia opettaa lapsille, koska oikeasti olen sitä mieltä, että jälkkärin saa todellakin syödä ensimmäiseksi, ainakin jos on aikuinen tai jos lupaa syödä ihan oikeasti sitten sitä muutakin ja pitää lupauksensa. Tällä kertaa kuitenkin mentiin peristeisessä järjestyksessä.

Harri Hyljehän se siellä taas. Tällä kertaa opastamassa mistä lasten buffet löytyy. Tarjolla oli perinteisesti nakkeja ja ranskalaisia, mutta tähän on tulossa tämän kesän aikana itä mainioimpia muutoksia. Lihapullat nimittäin vaihdetaan luomuksi, tarjolle tulee myös pastaa ja jauhelihakastiketta sekä vihreää naposteltavaa. Omat lapseni ainakin ottavat kyllä vihreää lautaselleenkin, jos sitä vaan on tarjolla! Olkoonkin se vaikka pelkkää kurkkua ja tomaattia, nekin lasketaan. Vegaanit otetaan ensitsä paremmin huomioon, mikä on ihana askel, vaikka meidän perhe on täysin sekaaniperhe.
No, mitäs päätyi vitosluokkalaisen esiteinarin lautaselle?“No, valitsin lasten buffetista ranskiksia ja nakkeja, koska tykkään niistä. Lisäksi kiersin kaikki aikuisten puolen pöydät ja valitsin ainakin hunajamelonia, heh! Lisäksi haluan aina maistaa jotain uutta, niin otin myös uusia makuja testiin. Otin rapuja ja mätiä ainakin! Lasten buffetti kaipaisi parannusta, siinä saisi olla enemmän vihreää.”

Voi miten hieno juttu on voida vastata näin jälkikäteen, että toiveenne on kuultu. Lasten lautasille kannattaakin napsia myös aikuisten pöydistä niitä herkkuja, joista lapset tykkäävät ja juurikin niitä uusia makujakin. No, entäpäs mitä sanoo pikkuveikka?

“Jeeeeeee! Tääää oooon hyyvväääääääääää!”

Pikkuveljissä on toisinaan ominaisuus, että heistä parasta ruokaa on se sama, jota isosisko tai -veli parhaillaan tykästelee. Noin muuten nelivuotiaani syö reippaasti kaikkia makuja ja on lapsista avaramakuisin. Hetken kuluttua hän pyytää saada kameran kaulaansa. Järkkäri painaa melkoisen verran, mutta kiva, kun lapsi on innoissaan myös kuvien ottamisesta, joten eiköhän hän voi napsaista meistä äiti-tytär-kuvan. Naps, noin, hieno kuva tuli!Naapuripöydän tuttu seurue, PS Olen Vegaani -tubekanavaltakin tuttu ihana Minni lapsineen pitää tietysti nelivuotiaan ikuistaa kuvaan myös.
Vihdoin päästään jälkiruokapöydän ääreen, kun on saatu lihapullat ja hunajamelonit syötyä. Miten mahtavat valikoimat herkkuja! Jälkkäripöytä kiinnostaa tietysti, mutta on lapsista kuitenkin usein parasta, kun saa itse tehdä oman pehmistötterön ja valita siihen parhaat kuorrutteet. Suunpielet suklaasta ja pehmiksestä tahmaisina lapset ovat onnessansa ja halivat äitiään tuon tuosta. Pidän siitä ihan hirmuisesti, että lapset ja lasten tarpeet ja toiveet ja ilot otetaan jatkuvasti enemmän huomioon. Silja FriendSHIP – Ystävyyden laiva on Lastenmessuilla lanseerattu uusi lasten konsepti, jossa on otettu juuri nuo kyseessä olevat asian ihanasti huomioon. En malta odottaa, milloin taas päästään laivalle koko perheen kanssa, seuraavaa reissua ei olla vielä buukattu, pitääkin tehdä se pikimiten ja tietysti niin, että buffetruokailut tilataan valmiiksi samantien. Tervetuloa risteilykesä 2019!

MUUTAMA HUIPPUHYVÄ VINKKI LAIVAMATKALLE JA RUOTSIN ROADTRIPILLE LASTEN KANSSA

Kaupallinen yhteistyö: Silja Line ja Suomen Blogimedia

Vieläkö muistatte meidän viime kesän roadtripin Ruotsiin? Se oli ihana matka toukokuussa mun synnyinmaisemiin, jonne sain viedä lapseni tutustumaan. Koostin teille nyt lyhyemmän version vinkeistä, jotka on kiva ja hyvä muistaa, jos suunnitelmissa on tulevalle kesällä matka armaaseen naapurimaahamme. Usein meille monille, minullekin Ruotsin reissu tyssää usein vain Tukholmaan tai pohjoisessa Haaparantaan. Pidemmällekin kannattaa uskaltaa ja mennä, lähimatkailu on antoisaa. Ruotsi on kaunis ja helppo maa lähteä matkalle. Sieltä saa parhaat tillisipsit ja filmjölkin, johon niitä dipata. Hölö Mörkö -tienviitta Tukholman eteläpuolella naurattaa aina. Nopeusrajoituksetkin ovat enemmän parittomia kymmenlukuja ku meillä täällä kotona. Muistan lapsuudestani, että isäni kertoi, että jossain, jonkun tien varrella (nää on parhaita koordinaatteja) on paikka, josta näkyy tosi monta (seitsemän?) kirkontornia. Onkohan se vaan mun muisto vai ihan totta? Uskon, että totta. Siinä kai ne tärkeimmät vinkit. No hehe. No ei vaan, tein teille napakan koosteen muitaihaniamaisista vinkeistä laivalle ja Ruotsiin.

  1. Lasten kanssa matkatessa voi tehdä niin, että ei etukäteen kerro lapsille mitä kaikkea aiotaan reissussa tehdä. Liika tieto voi saada lapsen mielen yhdeksi suureksi mylläkäksi ja into juuri meneillään olevista tapahtumista laimentua, kun odotellaan jo jotain suurempaa. Edetkää yksi juttu kerrallaan, aivan kuin kaikki olisivat ylläreitä ylläreiden perään.
  2. Jos ollaan menossa roadtripille Ruotsiin, niin jo pelkkä autolla ajaminen laivan sisälle on ihan mahtavaa!
  3. Risteily on aina oma seikkailunsa. Tutki siis tarkasti ohjelmalehtinen, mitä laivalla milloinkin tapahtuu. Lapsille on aina paljon hauskaa ohjelmaa.
  4. Muistakaa ottaa mukaan uikkarit ja menkää laivan allasosastolle. Joka risteilyllä ei pidä ja voi sanoa, että mennään ens kerralla sitten!
  5. Silja Land on aivan paras paikka! Jokaiselle lapselle ikään katsomatta kivaa puuhaa ja aikuisillekin miellyttävä, olipa sitten lasten seurana tai istuskelemassa ikkunan ääressä katselemassa merelle.
  6. Maihin päästyänne valitkaa suorimman moottoritiereitin sijaan pienempiä teitä ja nauttikaa maisemista. Litskat (eli iPadit) ja kännykät pois käsistä ja katse ulos. Kaupunkimaisemia, peltoja, metsää kuten kotonakin, mutta kaikki näyttää silti aivan erilaiselle.
  7. Monilla meistä suomalaisista, varsinkin pohjoisesta kotoisin olevilla, on kaukaisia ja läheisempiäkin sukulaisia Ruotsissa. Sinne kun lähti isot määrät ihmisiä töihin aikoinaan 70-luvulla varsinkin. Ottakaa yhteyttä heihin ja yllättäkää ja käykää kylässä. Voisin kuvitella, että moni ilahtuisi, kun saisi kaukaisia sukulaisia vieraakseen. Minusta ainakin on aina mukava kuulla tarinoita sukulaisistaan ja ehkä muistella menneitä. Oppii usein samalla itsestäänkin jotain.
  8. Tutustu etukäteen Ruotsin erilaisiin kohteisiin. Meidän pääkohde tuolla reissulla oli Vimmebyssä sijaitseva suloinen ja niin ihana Astrid Lindgrens Värld, josta kirjoitin talvella oman postauksensa. Muita paikkoja minne mä lähtisin samantein on esimerkiksi: a) Uppsala, koska sieltä on Pekka Töpöhäntä kotoisin. b) Kolmårdenin eläinpuisto, klassikkokohde monelle jo omasta lapsuudesta. Itse tosin olen käynyt siellä vain äitini vatsassa, mutta se lasketaan. c) Malmö, sieltä pääsee helposti käväisemään myös Tanskassa. d) Jos lähtee ajamaan Tukholmasta kohti pohjoista, niin reilun 1000 kilometrin päästä on takaisin Suomen puolella, siihen väliin mahtuu monta kivaa kaupunkia ja seikkailua. e) Kalmarin kaupunki Ruotsin itärannikolla ja siitä Öölannin saarelle. Siellä on myös kuningasperheen kesäpalatsi Solliden!
  9. Kaupungit, joissa ei olla ennen käyty ovat jo seikkailu sisänsä, mutta lapsia ilahduttaa aina uudet leikkipuistot, sellaiset joissa ei olla ennen käyty! Tämä vinkki on ihanan edullinen ja toimii jopa kouluikäisiinkin. Ja minuun. (kts. kuva jossa istun keinussa – aika onnellinen nainen)
  10. Suunnittele reissu vähintään pääpiirteittäin, mutta jätä tilaa seikkailuun.
  11. Muista kosteuspyyhkeet ja laastarit ja höllää vähän hermoja lähtiessänne!

Voi että, tulipa ihana fiilis tuota meidän roadtrippiä muistellessa ja ovatpa lapset kasvaneet vuodessa. Lisää reissuinspistä löydät täältä. Ehdottomasti laitan taas matkahaavelistalle automatkan naapurimaahamme koko perheen kanssa. Suosittelen kyllä täydestä sydämestäni Ruotsia ulkomaankohteeksi lomalla.