Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

PIKKU-RUUN MUITAIHANIALAISNEULE

Keväällä alkanut, täysin huomaamattomasti päälle päässyt neuleinto on tuottanut jälleen tulosta. Sunnuntaiaamuna päättelin viimeiset langanpäät nuorimmaiseni muitaihanialaisneuleesta. Tajusin taannoin, että hän ei aivan vauvakuukausiensa jälkeen ole tainnut saada mun tekemää neuletta (voi olla tosin, että en vain muista!), joten oli aika korjata tilanne. Lankoja jäi oman neuleeni jälkeen niin paljon jäljelle, että ei tarvinnut muuta kuin neuloa hurruutella eteenpäin.

Ohjetta mulla ei ollut. Mittasin yhdestä lempicollegestaan leveyden, tein laskelmia ja loin silmukat.Tein kuvioita vähän sinnepäin. Välillä soveltelin enemmän kuin taas toisessa kohtaa. Menin neuleen ohjaamana, en niinkään krjoneulekuvioiden. Hyvin, hyvin silmämääräisesti tein kaikki päätökset. Halusin neuleen, jota hän pitää tänä kesänä ja tästä eteenpäin eli en neulonut tarkoituksellakaan kasvunvaraa. Lapsista kun ei aina tiedä, että miellyttääkö tämän hetkinen vaatetus vielä ensi vuonna. Ei sitä tiedä nimittäin aikuisistakaan. Joten kasvuvarat saivat jäädä. Ja aikuisista nyt varsinkaan ei tiedä neuloako kasvunvaraa. Arvaattekin varmaan mitä mieltä olen neuleesta. Niinpä. No sitähän tuli tosi ihana. Käyttäjänsä näköinen, sekä taydellinen mätsimätsi mun neuleen kanssa. En oikeastaan malta odottaa, että päästään jonnekin viileän kesäillan metsäretkelle ja kumpikin ollaan yksinä minttuhattaroina siellä. Poika itse ihastui neuleeseen jo siinä vaiheessa, kun kokeili miehusta-selkämyspalaa ilman hihoja. Olin aavistavinani ilon siitä, että juuri minä neulon juuri hänelle villapaitaa. Neuleen valmistuttua ja hänen sitä testatessaan paita jäi päälle pitkäksi aikaa. Se jo on suuri kiitos minulle.

Mitenkö neulominen sujui? No kiitos kysymästä siinähän se. Nopeaahan lapsen neuleen tekeminen on. Vähän jännää omien laskelmien pohjalta. Olisin voinut kyllä tehdä raglanpääntien, olisi tullut siistimpi. Samoin ylhäältä alaspäin -tekniikakin kävi mielessä. Mutta koska useassa asiassa olen kasarilapsi ja tykkään entivanhaisista jutuista, neuloin erilliset hihat ja istutin ne kädenteille. Ei siistein ja huomaamattomin tapa, mutta toimii ihan ok. Eikä käyttäjä ainakaan ole mitään valitellut.



Meillä oli ihana pikareissu Lammassaaren kulmille, vaikka aie oli kuvata jossain voikukkapellolla (poika rakastaa voikukkia!). Päivä oli lämmin ja saatiin ihania kuvia nelivuotiaasta uuden neuleen omistajasta. Hän ilmoitti myös haluavansa kuvata minua. Siinä ei auttanut muu kuin nostaa raskas järkkäri hänen kaulaansa ja opastaa mistä napista painaa. Loppuun siis kuva äidistä, neuleen neulojasta jollaisena uuden neuleen omistaja, pikku-Ruu, hänet näkeekään. <3 

VIHDOIN KUVAT JULKI // TÄYDELLINEN MUITAIHANIALAISNEULE

Ihan ensimmäiseksi haluan kertoa, että keksin eilen vaihtoehtoisen otsikon tälle postaukselle. Olin juhlistamassa Festive-kirjaa ja istuskeltiin muutaman blogikaverin kanssa siinä leppoisasti ja juteltiin niitä näitä. Ystäväni oli juuri istuutunut viereeni ja kysäisi, että onko päällä oleva villapaitani joku mun vanha neuleeni. Ei, ei ole, ihan uusi, mutta täysin julkaisematon vielä mun blogiyleisölle. Vähän ehkä vilahtanut jossain stooreissa. Muiltakin sateli kommentteja paidasta, kehuja ja materiaalin ihanuuden hehkuttamista. Itsekin tykkään neuleesta enemmän kuin ehkä mistään koskaan neulomastani vaatteesta. Arvatkaapa mitä mä silti sanoin. Sen otsikkolauseen, josta kerroin: SIINÄ ON KYLLÄ KAKSI VIRHETTÄ. Oishan hyvä otsikko? Lähdettäisiin uuden neuleen osalta suoraan sille linjalle, että ei se täydellinen ole. No ei siinä todellakaan olis otsikkoainesta oikeasti. Kuinka ankea aloitus. Eli otetaan toiselta kantilta. Neule on i h a n a.

Innostus neulomiseen pitkästä aikaa oli tosiaan aivan mahtavaa, kuten jo aiemmin kerroin. Adlibrikseltä tilattu lanka (Adlibris Alpaca Cloud) mukavan oloista sekä puikoilla, että valmiina neuleena päällä. Paita valmistui parisen viikkoa sitten. Kun keväisen lämpimät päivät loppuivat, on ollut tosi ihanaa vetäistä päälle tuo hattarainen muitaihanialaisneule (tykkään nimestä!) ja ohut takki päälle ja hulmutella menemään tuolla kevätauringossa. Eilen hursautettiin Pinjan kanssa Roihuvuoren kirsikkapuistoon ottamaan neuleesta kuvia. Takki, pipo ja villapaita olivatkin kyllä tarpeeseen, sillä tuuli oli välillä todella kylmä. Puistossa oli paljon ihmisiä, kaikki ottamassa kuvia, joten sulauduttiin sinne oikein mainiosti. Aika kivaa muuten on se, että nykyään ei tarvitse nolostella kuvien ottamisen kanssa, kun aivan kaikki muutkin niitä ottavat. Kiivettiin kallioille lähelle vesitornia ja siellä oli valtavasti pikkuorvokkeja, eivätkä ne söpöydellään kyllä yhtään hävinneet vaaleanpunaisille kirsikankukille. Kyllä se on ihan oikeasti nyt kevät ja kohta luonto kokonaan puhkeaa ja purskahtaa keväänvihreään ja on KESÄ.Ohje neuleeseen on kirjoitettu ylös ja jollain tavalla se teidänkin ulottuvillenne joskus tulee. Tässä vaiheessa suosittelenkin kurkistamaan Muita ihania -kässäkirjan muitaihanialaisneuleen ohjetta taikka luomaan ihan oman. Mallikuvio on lähestulkoon sama tässäkin paidassa kuin kirjan neuleessa. Sama se on myös muitaihaniatyynyssä, jonka ohje löytyy ihan täältä blogista. Eli nyt vaan luovuus omiin käsiin ja tekemään, Lempeyskirjan sanoin, se ei oo niin justiisa ja armollisesti eteenpäin omalla tiellä.

Olen tähän neuleeseen ihan hirmuisen tyytyväinen kuten sanottu. Se on ihana, suloinen, pehmeä, hattarainen, ihan huipuilla väriyhdistelmillä kasattu ja just semmoinen vaate minkä tarvitsinkin, vaikken tarpeesta ehkä tiennytkään heti tai varsinkaan etukäteen. Se on iso ja löysä, siinä on muhkeat ihanat hihat. Tekee vaan mieli kehua sitä. Ja pitää sitä päällä! Mielestäni ihanuus voittaa ehdottomasti vaikkapa ne kaksi virhettä, jotka mainitsin. Kuitenkin haluatte kuulla ne virheetkin! Ne ovat toisen hihan väärin neulottu resori, jonka huomasin vasta kasaamisvaiheessa ja yksi miehustan puolelle tullut silmukkavirhe raglankavennuksissa. Sellaisia juttuja, joita ei kyllä äkkinäkemältä hoksaa ja hyvin harva edes toisten neuleita sillä silmällä katselee, että missäköhän kohdin tuokin on tuohon neuleeseensa virheitä tehnyt. Kyselin Instagramissa seuraajiltani, että missä he (te!) ovat omasta mielestään ihan tosi tosi hyviä. Ajatus lähti siitä, että moni seuraajani oli postannut kuvan tarroista, joita he olivat minulta tilanneet. Lähetin tarrat kirjekuoressa, johon käsin kirjoitin nimen ja osoitteen. Usea kirjeen saanut lähettikin viestiä, että oli ollut ehkä jopa enemmän innoissaan kauniisti kirjoitetusta kirjeestä kuin tarroista (mistähän sekin sitten kertoo?!) Kerroin stoorissa tuosta asiasta ja siitä, että tykkään itsekin omasta käsialastani ja että aina saa kehua omia vahvuuksiaan tai asioita, joissa kokee olevansa hyvä. Vaikka itse sanonkin, on musta tylsistä tylsin lause mitä kukaan itse voi sanoa. Sain valtavan määrän vastauksia (108 kpl) ja päätinkin jakaa ne tässä.

Loppuun listaus asioista, joissa te, minun ihanat muitaihanialaiseni, seuraajat olette omasta mielestänne tosi hyviä. Tässä vastauksenne. (joista tosin karsin ne, joissa vastaaja puhui itsestään liian rumasti!) Ootte mielettömiä tyyppejä, sen sanon:

  • Heittäytymään hetkeen ja muuttamaan suunnitelmia lennosta!
  • Pizzan teossa.
  • Järjestelyssä.
  • Lojumisessa, herkuttelussa ja kukkakuosien suunnittelmussa.
  • Oon paras keittiöpsykologi ja autan aina!
  • Lempeiden ja armollisten tanssituntien pitämisessä.
  • Ratkaisujen miettimisessä.
  • Nukkumisessa.
  • Olemaan hiljaa.
  • Saamaan uusia ystäviä.
  • Tekemään ruokaa jämistä.
  • Lahjapakettien nauhoittamisessa.
  • Laulamisessa.
  • Laiskottelussa.
  • Mä oon omasta mielestä laajasti hyvinluova. Eli teen kaikken mahdollista ja onnistun.
  • Mulla on tosi hyvä matikkapää ja rakastan sitä tunnetta, kun saan vaikeen laskun tehtyä.
  • Toisten tukemisessa.
  • Oon ihan älyhyvä leipomaan. Ja itkemään elokuvissa. Ja rikkomaan sukkahousuja.
  • Dramatisoinnissa, laulamisessa, kirjoittamisessa, bussissa meikkaamisessa.
  • Mun mielestä oon hyvä työssäni, eli opena. Ja mäki muistan laulujen sanat!
  • Suunnittelussa, keksimisessä, ideoinnissa!
  • Neulomisessa.
  • Murehtimaan ja pelkäämään pahinta. Olen myös hyvä lohduttamaan ja trekemään taidetta, jossa on sielu.
  • Joskus sanoin vastaavaan kysymykseen, että kaikessa turhassa, mutta enää en aio sanoa niin. Kaikessa luovassa, maalaamisessa tms!
  • Nauramisessa!
  • Askartelussa.
  • Oon joskus sanonu, että jos jotain osaan niin ommella nappeja.
  • Vaatekaapin sotkemisessa.
  • Oon superviikkaaja.
  • Arjen mikromanageerauksessa!
  • Työssäni kehitysvammaisten ohjaajana. Pelkäsin äippälomalla ollessa, etten osaa, mutta osaan.
  • Saamaan muut hymyilemään.
  • Mä oon tosi nopee. Siis teen melkein kaiken älyttömän sukkelasti.
  • Omassa työssäni, opettamassa aikuisia maahanmuuttajia.
  • Piirtämisessä.
  • Järjestämään tapahtumia ja juhlia.
  • Soittamaan pianolla ilman nuotteja lähes mitä vain.
  • Siivoomisessa ja löydän lähes aina kaikki omat ja poikaystävän hukkuneet tavarat.
  • Unelmoimisessa.
  • Asioiden selvittämisessä ja organisoimisessa.
  • Orkideojen kukittamisessa ja kalojen siruttamisessa.
  • Mulla on mun mielestä hyvä lauluääni ja rakastan laulaa.
  • Mokkapalojen teossa. Ja vauvan kans höntsäilyssä.
  • Muiden tsemppaamisessa.
  • Suomen kielessäolen kyllä sairaan hyvö. Siis kieliopissa. Tylsää? Ehei.
  • Nukkumisessa. Siihen vielä erityistaitoja hampaiden narskuttelu.
  • Vaikee kyssä. Tulee mieleen vaan negatiivisia. Mutta sanon että pyykin ripustamisessa.
  • Leipomaan pullaa.
  • Mä oon sairaan hyvä lakanan suoristaja. Jokaaamuinen lempiasia on vetää lakana tiukaksi! Ah.
  • Leipomisessa, ruuanlaitossa, piirtämisessä ja kirjoittamisessa.
  • Haaveilussa.
  • Nyt on vaikea. Ystävällisyydessä ja siivouksessa ainakin.
  • Lastenlauluissa! Ja niiden sanoissa. Ja laulujen sanoissa ylipäätään. Muistan ne superhyvin. Ja musta on ihanaa, että mun neljäveellä on tää sama taito.
  • Silmien piirtämisessä.
  • Popcornin valmistus kattilassa.
  • Miä oon ihan älyhyvä ompelemaan ja suunnistamaan.
  • Mulla on mielestäni tosi hyvä visuaalinen silmä.
  • Mokailussa! Jossenko sanois, että päivittäistä, mutta silti olen elossa ja yhtenä kappaleena.
  • Ideoimaan vapautuneesti.
  • Elämällä elämää niin kuin minä.
  • Luovassa maalaamisessa ja kaikessa käsillä tekemisessä, kuten neulominen ja kutominen.
  • Käsinkirjoittamisessa ja ongelmien luovassa ratkaisussa.
  • Osaan ajatella laajasti ja syvästi monista asioita.
  • Käsiala. käsityöt ja oma työ.
  • Muotokuvien valokuvaamisessa.
  • Tunnistan kasveja ja osaan ulkomuistista hoito-ohjeet ja latinankieliset nimet.
  • Laitan kyllä hitokseen hyvää ruokaa.
  • Järjestämään tavarat hyville paikoille heti (saman iltana/yönä) muuton jälkeen.
  • Innostumisessa! Joskus onnistumisessakin muta aina innostumisessa.
  • Oon hyvä ruuanlaittaja ja on ihanaa, että läheisenikin arvostaa sitä. Lisäksi neulon tosi tasaisesti.
  • Mulla on tosi hyvä muisti esim. laulujen sanojen suhteen. Ja oon hyvä neulomaan.
  • Tähteiden käyttämisessäja siinä, että taion tyhjästäkaapista aina ruokaa.
  • Mää oon älyhyvä pitämään kaikki arjen langat käsissäja lapset hengissä!
  • Mä teen ihan käsittämättömän hyvää sienipiirakkaa.
  • Lasten kohtaamisessa, erityisesti “ongelma”nuorten.
  • Oon hitsin hyvä viilaamaan tekstejä niin, että niistä tulee hiton hyviä. Oon niin hyvä, että teen siitä työni.
  • Juustokakkujen tekemisessä sekä asioiden muistamisessa, selvittämisessä ja järkkäämisessä.
  • Värijärjestämässä asioita ja olemalla iloinen.
  • Arkiruokakokkailussa eli huippuhyvää helposti ja nopeesti, siinä oon PRO!
  • Kirjoneuleessa.
  • Erityisherkkänä tunnistaa muiden tunteet ilman sanoja hyvinkin tarkkaan.
  • Järjestely sekä juuston höylääminen.
  • Oon ihan älyttömän hyvä kuluttamaan aikaa yksin ja haahuilla päättömästi.
  • Osaan ottaa puheeksi vaikeita asioita, joita moni välttelisi.
  • Lapset rakastaa mua. Yleisesti ottaen kaikki, ja aina. Oon siis aivan paras lasten ihailun kohde.
  • Tänään tuntuu, etten missään, mutta oon kyllä älyhyvä äiti mun lapsille. Tämä pitäis muistaa aina.
  • Googlettaan!
  • Oman kodin siivoamisessa. Onnellisuudessa. Oon lähes aina supertyytyväinen elooni.
  • Leipomisessa ja neulomisessa.
  • Kalenterituunauksessa.
  • Myös käsialassa! Harmi vaan, ettei sitä kehtaa CV:hen laittaa vaikka tekis mieli.

Kaikki kuvat minusta otti ihana, ihana Pinja.

MUITAIHANIALAISNEULE 2.O // VÄLIAIKATILANNE

Ajattelin, että postaan teille väliaikatietoja tästä suloisesta hattaraneuleesta, otin kuviakin. En ehtinyt. Neule on nimittäin valmis jo ja sen on voinut bongata päältäni jo useampaan otteeseen. Se on pitkään aikaan kaunein neuleeni. Ei sillä, että vertailukohtiakaan neuleelle ei vähään aikaan ole puikoilta tullut, joten haluan siitä täydellisen kauniit kuvat jossain ihanassa paikassa, kauniissa miljöössä, suloisessa valossa, lämpimässä illassa. Melkoiset paineet valokuvaajalle, hehe!

Väliaikaitieto on silti myös se, että nelivuotias on saamassa oman hattaraneuleensa. Sitä neuloessani ja laskutoimituksia silmukoiden suhteen laskeskelessa mietin, jopa, että aloittaisinko katsomaan jälleen kerran Game of Thronesia. Se ei oo ikinä yrityksistä huolimatta mulla lähtenyt, mutta ehkä hattaran neulominen auttaa, silleen vastakohtana. Käsittääkseni. Tai sitten jatkan eilen aloittamaani elokuvaa, jonka nimi olo Yksisarviskauppa. Joo, se sopii mulle paremmin!

Ihanaa maanantain makuista torstaita ja leppoisia neulehetkiä takatalvisiin tunnelmiin!

MUITAIHANIALAISNEULE GOES SPRING/SUMMER 2019

Aloitin tässä muutama päivä sitten uuden neuletyön. Myönnettäköön, että tänä neulekautena (neulon yleensä aktiivisimmin syyskuusta-kevääseen, neulekausi ainakin alkaa aina syyskuusta) (ajatteleekohan kukaan muu näin, musta tää on ihan ilmiselvä juttu, mutta kun tarkemmin ajattelen, niin vähän hassu) olen aloittanut kyllä muitakin neulomuksia. Kesken on ainakin kaksi pipoa, yhdet sukat ja villahousut. Kaikki ne ovat ihan vähän vaille valmiita. Toivottavasti saan innon rutistaa ne loppuun ihan lähiaikoina. Keskeneräiset työt ovat hitusen ahdistavia, myös neulekorissa.

Pari viikkoa sitten ihan hetken mielijohteesta tilasin lankoja, kun löytyi nopealla googlauksella useita kivoja värejä samasta, sopivan paksuisesta langasta. Innostuin nimittäin omasta neuleohjeestani, kun Hupsistarallaa-blogin Terhi oli neulonut itselleen oman, reippaasti muokatun versionsa Muitaihanialaisneuleesta ja se oli aivan upea. Muitaihanalaisneuleen ohjehan siis löytyy mun ensimmäisestä kirjastani, Muita ihania – lempeä ja hulvaton käsityökirja. Neule nyt on melko perus ja toisille ehkä mälsäkin neulottava, mutta se kruunu onkin ihana kirjoneulekuvio. Se taas on tietysti tuttu jo täältä blogista ennen kirjaa, sillä kuvio on sama kuin muitaihaniatyynyssä.

On ollut mukava neuloa. Ensinnäkin siksi, että lanka (Alpaca Cloud) on aika ihanaa neulottavaa. Toisekseen siksi, että valmista kirjoneulekuviota on vaan niin mukava neuloa, kunhan seuraa ohjekuviota, vaikka oon mä vähän muokannut sitäkin tuossa matkan varrella. Kivaa on myös ollut katsoa välillä valmiista tyynystä, joka on mulla edelleen tuossa työtuolilla selän takana pehmusteena, että mikä väri olisikaan kiva seuraavaksi. Ja parasta on kuitenkin se, että mä teen itselleni isoa, muhkeaa neuletta, josta haaveilin tässä ihan vasta talvellakin, ja jonka näen itseni päällä jo tietyssä tilanteessa kesällä. Toivon, että saan toteutettua tuon hetken. Olen myös tuntenut mukavia tuntemuksia siitä, että mä oon tehnyt tuon käsityökirjan yhdessä Henna-Kaisan ja Johannan kanssa. Se oli mun iso haave ja se toteutui. Kirja on päätynyt monien ihmisten kirjahyllyyn ja toivottavasti myös käyttöön asti. Se on inspiroinut, sen tiedän varmuudella. Kiitollisuuspuuskaksikin sitä tunnetta voisi sanoa ja terveeksi ylpeydeksi omia tekemisiään kohtaan. Mun yks inhokkilauseita on vaikka itse sanonkin, koska aina saa ja pitää kehua omia juttujaan, jotka on hyviä, mutta tiedän kyllä myös sen pienen, ehkä suomalaisen, nolouden tunteen sen takana.

On ihanaa, upeaa, hienoa ja lähes täydellistä neuloa ainakin vielä tässä vaiheessa unelmiensa höttöpehmeää, hattaraista, kevyttä ja älyhienoa viileiden kesäöiden villapaitaa, joka päällä istun veneessä soutelemassa tyynellä järvenselällä. Paitsi ainiin ne pelastusliivit tulee siihen päälle… Hmm, no, tän jättineuleen allekin ne kyllä varmasti mahtuu. Söpöjä instakuvia odotellessa, heh! Nyt isken neuleen kimppuun ja jatkan haaveilua siinä, oikein leppoisaa ja kivaa lauantaipäivää!  

KUINKA SAADA LAPSET INNOSTUMAAN KÄSITÖISTÄ?

Multa kysytään toisinaan, että ovatko mun lapsetkin innokkaista käsitöiden tekijöitä. Ja että te varmasti teette paljon kaikkea askartelua yhdessä. No, vastaan tietysti kyllä, koska asia toki niinkin on, me teemme yhdessä juttuja ja ovathan lapset innostuneitakin, mutta on tässä asiassa silti vähän sellainen suutarinlapsi-kulmansakin. Kun tekee käsityöjuttuja muutenkin, niin ei mua useinkaan ihan hirveästi innosta lasten kanssa vielä illallakin touhuta askarteluasioita, vaan teemme toisenlaisia juttuja. Toisinaan käy niin, että minä teen kässähommiani tai käyn läpi askarteluvarastojani ja lapset vaan tulevat seuraamaan tekemisiäni ja innostuvat sitä kautta, oma-alotteisesti. Kolmen lapsen äitinä on käynyt myös niin, että valitettavasti en ole aivan yhtä paljon askarrellut synttärikortteja tai harjoitellut aakkosia, kuin minä ensimmäisen ja vielä kahdenkin lapsen kanssa teki.

Lapseni, ainakin kaksi vanhinta, tietävät, että melkein mitä tahansa käsitöihin tai askarteluun liittyvää tarviketta he minulta kysyvät, saattaa mulla hyvinkin sellaista löytyä. Jos ei löydy, niin mulla on usein luova vaihtoehto sen kysytyn tilalle. Olen myös sitä mieltä, että lapset saavat ihan pienestä pitäen käyttää kunnon välineitä, teräviä saksia ja pitäviä liimoja ja kunnon pigmenttisiä vesivärejä, koska ei meistä aikuisistakaan kukaan innostu huonoilla välineillä.

Viime viikolla oli erityinen viikko lasten luovuuden suhteen. Eräänä päivänä koulusta tultuaan tyttöni istui välipalalla keittiönpöydän ääressä puhelinta katsellen. Ehdotin hänelle, joskos kiinnostaisi kirjontahommat. Kiinnostusta ei juuri ollut, mutta sain kuin sainkin houkuteltua hänet edes kokeilemaan kirjomista. Annoin paperia, pyysin piirtämään soturikissahahmon, teippasin kuvan ikkunaan. Etsittiin hänen mieleisensä värinen pellavakangas ja pingotettiin se kirjontakehykseen. Tytär piirsi kissan kankaalle. Hän valitsi sopivan väriset muliinilangat ja alkoi kirjomaan. Joskus pienempänä hän oli tehnyt muutaman piene kirjotun kuvan, mutta aiempi kokemus kotioloissa oli vähäistä. Into kasvoi tehdessä ja sain parin seuraavan päivän aikana kuulla seuraavat lauseet, tässä järjestyksessä: Äiti, tää onkin yllättävän kivaa. Kunpa mää pääsisin jo kirjomaan. Kirjominen on kyllä ihan liian aliarvostettua. Valmista työtä hän kommentoi, että siitä tuli aivan ihana. Sanoisin, että innon siemen on kylvetty. Viikonloppuaamuna ekaluokkalaiseni kesken Nintendolla peluun ilmoitti, että olisi kiva tehdä vohvelikangaskirjontaa. Kurkkasin kangasvarantoni samantien ja totesin, ettei juuri sitä siellä kuitenkaan ole (vaikka olisin voinut vaikka vannoa, että vaaleanlilaa siellä on ollut) (ehkäpä laitoin menemään taannoisessa kangasinventaariossa, niin siinä aina käy). Siispä nelivuotias matkaan ja metrolla kangaskauppaan. Sen lisäksi, että meillä oli tosi kiva parituntinen ihan kaksin, sai isoveli vohvelikankaansa. Totesinkin kangaskaupantädille, että nyt piti lähteä heti hakemaan, kun lapsi niin toivoi kesken pelaamisen. Voi että olikin ihana seurata hänen tarkkaavaisuuttaan pujotellessaan lankoja pitkin vohveliruutuja. Onneksi on vielä käsityöntunteja koulussa, jolla tämäkin taito opetellaan. Olen erittäin kiitollinen. <3

Nuorimmaisen kanssa askarreltiin yhdessä synttärikortti tarhakaverille. Nelivuotias on oppinut kirjoittamaan erityisesti oman nimensä, mutta myös muita kirjaimia ihan kuin itsestään (usein kirjoittaa nimensä vitsikkäästi niin, että osa kirjaimista on isoja ja toiset kirjaimet niiden sisässä, “tämä on mun tyyli“, hän vastasi kun kysyin miksi niin kirjoittaa). Kelloakin hän jo ymmärtää, vaikka minä en kyllä ole juuri näitä taitoja ehtinyt opettaa. Tästä kiitoksia siis ehkäpä toiseen kotiin ja päiväkotiin nyt ainakin. Pikku-Ruu oli erittäin ylpeä, kun sai viedä lahjaksi kaverilleen äitinsä tekemän jätskityynyn sekä itse askartelemansa neliosaisen synttärikortin.Otsikon kysymykseen palatakseni, totean, että mielestäni kaikki se mitä me vanhemmat teemme vaikkapa käsitöiden suhteen, tarttuu lapsiin kyllä vaikkei sitä niin aktiivisesti opettettaisikaan. Riittää, että he näkevät meidät tekemässä joskus jotain ja huomaavat sen innon, joka meissä juuri sitä aihetta kohtaan on, tarttuu heihin kyllä jollain tavalla. Jos ei innosta tekemään itse samantien, niin sitähän saattaa aikuisena vasta opetella saman taidon ja sitten ehkä vasta ymmärtääkin, että vitsit tän tekeminenhän on ihanaa, ei ihme, että se äiti tykkäsi neuloa tai isä rakentaa kitaransa itse.

ALL PINK EVERYTHING

Tyttäreni täyttää pian 12. Ihan mahtava ikä. Saattaa olla kyllä niin, että joka iässä sanon niin, mutta joka iässä on omat mahtavuutensa. Tyttäreni on aina ollut oman pukeutumisensa suhteen tarkka, hänellä on ollut omat mieltymyksensä pienestä saakka ja sama jatkuu edelleen. Välillä oli pitänyt olla pelkkiä kreisejä kuosiasuja päästä varpaisiin, sitten taas ainoastaan leveitä lahkeita. Viimeisin pukeutumistoive on ollut se, että hän haluaa mahdollisimman paljon kokovaaleanpunaisia asuja. Ihan huikea toive tällaiselle vaaleanpunaista rakastavalle.

En siis varsinaisesti vastustellut, vai olikohan jopa niin, että itse ehdotin neulovani jotkut ihan tavalliset, mutta erilaisista vaaleanpunaisen sävyistä koostuvat vanttuut, kun säätilatkin näyttivät pakkasten väistyvän. Halusin vain neuloa, jotta pääsisi taas kunnolla neulomistatsiin ja siitä tulisi sitä toimintaa, että sohvalle istuessaan innostuu ottamaan puikot käteensä. Ei siis mitään sen kummempaa jippoa tai yksityiskohtaa ole näissä lapasissa. Kunhan neuloin. Lapasista tuli ihan kivat. Kivasti sai kulutettua pieniä lankanyssäköitä. Arvatkaapa mitä sitten tapahtui, kun tyttäreni otti ne ensimmäisen kerran mukaansa kouluun… No, sain viestin kesken koulupäivän, että “uudet lapaset ovat jossain, en löydä niitä”. Laskin kymmeneen ja mietin, että NE ON VAAN LAPASET NE ON VAAN LAPASET.  Muutaman tunnin ihan pikkiriikkisen kuitenkin surkuttelin, että sinne meni ne ja että teen kaikella uhallakin seuraavista paljon hienommat! Onneksi ne kuitenkin löytyvät, tietysti! Repun pohjalta – vaikka se oli kuulema jo moneen kertaan ennen sitäkin käyty läpi. Mulla on vähän sellainen suutarinlapsi-ongelma, että mun lapset eivät varsinaisesti huku äitinsä neulomiin villasukkiin, lapasiin saatika villapaitoihin. Olen äärimmäinen onnellinen ja hyvilläni, kun näen tyttäreni nappaavan juuri nämä, aivan tavalliset vanttuut, kun kiiruhtaa aamuratikkaan. 

TEIN ITSE UUDEN MATON KEITTIÖÖN, VINOREUNAISEN JA ITSENI NÄKÖISEN

Opiskellessani vaatetusartesaaniksi olin koko opiskelujen ajan odotellut mattokurssia. Halusin kovasti tehdä oman maton! Äitini oli tehnyt meidän lasten huoneisiin 80-luvulla suloiset valkoiset matot, joissa oli pastellinsävyisiä puoliraitoja. Muistan hämärästi sen, kun äiti kutoi mummulan vanhassa piharakennuksessa, sellaisessa joka oli täynnä kaikkea vanhaa roinaa ja rämiä huonekaluja, halkopinoja ja työkaluja ja sitten siellä oli ne mattopuut. Lattia oli vino, vietti mihin sattuu suuntiin, varpaita paleli varmasti ja ehkä siellä hiiriäkin saattoi vilistellä. Matonkudonta vetosi minuun. Aikaa kului ja tuli vihdoin tuo vuoden 2001 kevät ja mattokurssin aika (josta kerroin jo aiemminkin).

Olin kouluaikoina aina innostunut kaikista mahdollisista oppilasvaihtoista, leirikouluista ja kesäsiirtoloista. Tuolloinkin kävi tuuri ja minut valittiin parin viikon vaihtoon Norjaan ja kuten tässä vaiheessa tarinaa saattaa arvata, se oli just sen mattokurssin kanssa yhtäaikaa. Olin hankkinut kuteita mattoa varten valmiiksi ja harmitti vietävästi. Muistan, että ainakin ystävältä saatuja vaaleita vanhoja paitoja ja lakanoita värjäilin lappapuuronpunaisiksi. Onnekseni ne kuteet pääsivät silti käyttöön, koska ystäväni kutoi puolestani sen maton, joka mulla itselläni piti tehdä eli ilman mattoa en ollenkaan jäänyt, vaikka kudontavaihe jäikin kokematta. Ystävän kutoma matto oli ihana, pidin sitä pitkään käytössä. Tummansini-viininpuna-ruskea-lappapuuronpuna-raitainen räsymatto ja täysin suorat reunat.Mä oon käsityöihminen. Oon ollut pienestä asti. Oman käsityötieni kulkija. En halunnut tehdä ala-asteella lapasia, koska tuntui liian vaikealta ja tylsältä ajatukselta, joten tein sen sijaan yksiväriset ranteenlämmittimet, pannan ja lyhyet säärystimet, joihin kirjailin kukkasia. Pääsin mielestäni muka helpommalla. Tai jos en, niin ainakin tein juuri niinkuin itse halusin, enkä valmiin käskyn mukaan. Tämä aiheuttaa toisinaan sitä, että kuvittelen valmiiksi osaavani jo jotain, vaikka en tosiasiassa olisi koskaan edes tehnyt juuri sitä kyseistä hommaa. Matonkudonnan kanssa kävi oikeastaan juuri niin.

Artesaanikouluaikoina kyllä kudoin kangaspuilla ja yläasteellakin tehtiin poppanaa eli jotain sentään tiesin ennen opiston mattokurssia. Silti, voi kääk mikä matto sieltä puilta tipahtikaan. Summanmutikassa tehty, eri sidoksia sekoitellen ja pingottimen kanssa sekoillen. Nauratti ja vähän nolottikin sitä tutkia siinä muiden kurssilaisten kanssa. Samaan aikaan silti olin oikeastaan iloinen, että kaikki ne vanhemmat rouvat näkivät myös sen, ettei kaiken tarvitse aina olla täydellistä tai että aina ei tarvitse valittaa siitä, että kuinka on rumaa ja huonoa ja että tämmöinen tekele siitä nyt sitten tuli. Siltä nimittäin toisinaan tuntuu, että kudontatilojen (tai missä tahansa, olipa aihe mikä tahansa) keskustelussa käydään läpi lähinnä negatiivisia aiheita, eikä koskaan kukaan kutoessa sano, että vitsit tästä tuli ihana ja siistiä käsialaa ja että olenpas minä hyvä!

Matto on meillä nyt keittiössä. Siinä on todella mutkikkaat reunat (virheestä opittu! –> pidä pingotin tarkasti kokoajan samassa mitassaan). Siinä on myös todella hassut ryijymäiset hapsuröykkiöt, jotka ovat täydellisessä kohdassa mattoa, sillä tiskatessa saa seisoa niiden päällä ja kipristellä varpaillaan hapsuja. Loimista muodostuneet maton päissä olevat hpsurivistötö olivat mielestäni vähän laihat, niin lisäsin sinne itse makramee-langasta lisää hapsuja. En tiedä onko sellainenkaan sallittua ainakaan perinteisessä matonkudonnassa, mutta mä nyt vaan tein niin.

Jokainen maton nähnyt on vain ihastellut sitä, se on hauska, oikeasti hauska, sopii täydellisesti keittiön väreihin juuri nyt ja kun haluan vaihtaa mattoa, niin sen kun vaihdan. Lapset ovat varanneet maton jo lastenhuoneeseen seuraavaksi. Paikkoja matolle riittää. Pudotin maton pakkaspäivänä pihalle ja annoin vielä pienen lumipesun ja tuuletuksen ennen käyttöön ottamista. Tämä matto oli mun ensimmäiseni ja aivan hyvä sellainen.

KUNNO ÄIÄSUKAT ELI VILLASUKAT KENELLE TAHANSA IHANALLE TYYPILLE

Just ja just ehdin vielä tämän vuoden puolelle saada valmiiksi villasukat. Kovin monia en tänä vuonna tehnyt, lapsille en ainuitakaan, ne saavat olla kyllä listalla seuraavina, reppanat ovat kohta suutarinlapsia, joilla varpaat ihan jäässä, kun ei äiti neulo niille sukkia. Nämä yhdet ja ainoat miehelle tekemäni sukat sentään sain valmiiksi.

Annoin sukat syntymäpäivälahjaksi jo marraskuussa, mutta ainoastaan lupauksena sukista siinä vaiheessa, sillä en ehtinyt niitä tekemään ennakkoon eikä mulla ollut innostusta neulomiseen. En tiedä miten teillä muilla, mutta mulla on toisinaan aikoja, ettei neulominen kiinnosta yhtään. Ei edes sen vertaa, että kauniita lankoja katselemalla, koskettelemalla ja haaveilemalla innostuisi, ei millään tasolla.

Jouluksi otin mukaan sekä puikot, että satunnaisen värisiä sopivahkoja lankoja sukkia varten. Yhtäkkiä huomasinkin, että neulominen vei taas ihanasti mukanaan. Ihan niin, että teki mieli katsoa vielä se yksi jakso jotain sarjaa ja mennä vasta sitten nukkumaan. Nämä kunno äiäsukat valmistuivatkin ennätystahtia.

Lankoina mulla oli harmaata seiskaveikkaa ja joitain muita lankoja. Eivät missään nimessä ole veljeksiä lukuunottamatta oikeita sukkalankoja. Käyttäjä lupasi olla heittämättä sukkia koneeseen (varma kutistumisvaara väriraidoille!) ja minä aion reikiä paikkailla, jos niikseen käy. 
Loin varteen 52 silmukkaa kolmosen puikoille ja neuloin joustinta. Kaksi oikein,kaksi nurin -joustin ei ole mulla koskaan kauneinta ja tasaisinta, mutta ei silläkään niin väliä. Oli pitkästä aikaa kiva neuloa jotain noin perusneuletta. Kantapään tein vahvistettuna ja kaventelin silmukat neljäänkymmeneen kuuteen kärkiosaa varten. Varmaankin vain siksi, että kuvioiden silmukkamäärät eivät täsmäisi ja voisin jälleen todeta, että ei se oo niin justiinsa.

Ihanat sukat niistä silti tuli. Kantajalleen juuri sopivat ja mieluisat. Värit vähän peristeisen perusharmaa-sini-vihersävyisen miesten villasukan lempeämpi versio, siitä tuli nimikin – kunno äiäsukat, joka muuten pitää lausua sillä tavalla äijämäisesti. On tylsää, että miesten sukkien värilajitelma on yleensä niin rajattu, tällaiset ovat juuri täydellisen väriset ja kuvioiset kenelle tahansa ihanalle miehelle. Ja kenelle vaan!

Oikein hyvää vuodenvaihteen juhlintaa sinne teille kaikille, jos ei ennen vuotta 2019 enää nähdä! <3

ORVOKKIKUVIOINEN KUUSITYYNY // JOULUKALENTERILUUKKU 19

Kaupallinen yhteistyö: Kangas tyynyyn saatu Kaunisteelta.

Joo-o, se on taas joulukalenteriluukun paikka. Ja juu-u, se on taas pikkuisen epäjouluinen kangas, mutta lopputulos kuitenkin jouluinen kuusityyny. Selvästikin tämän joulun värit meillä ovat ainakin sähkönsininen ja vaaleanpunainen. Sain kankaan Kaunisteelta ja päädyin superkauniiseen orvokkikuosini.

Kangas on upea ja sopii aivan hyvin myös vaikkapa juhannusverhoiksi, mutta ainakin minusta kuusen mallinen tyyny tupsuineen tuo myös jouluisaakin tunnelmaa. Mulla alkaakin muodostua kotiin kausitekstiileitä, jotka saavat kaikki jäädä esille ympärivuotisesti aivan kuten ryijykin jää. Tulee väkisinkin mieleen, että olisi ihanaa, jos olisi iso talo, jossa nätti porstua, jossa leveä puupenkki, niin tämä tyyny olisi siinä. Aina, ympäri vuoden. Sininen orvokkityyny. Oi että, pistetään haavelistalle se! 
Tykkään todella paljon Kaunisteen kuoseista. Pinja teki tämän päivän joulukalenteriluukkuun aivan todella ihania joulusukkia. Siellä toinen tämän hetkinen lempikuosini, Rakastaja Robertin karkkikuosi. Käykäähän kurkkaamassa.

JOULURYIJY VUODEN JOKAISEEN PÄIVÄÄN // LUUKKU 17

Tämähän meni näin että tuota tuota.

Olin Prismassa, lempparijättimarketissani. Olin että joo, voisin ostaa tuota Fimo-massaa, joo-o. Teen kuusenkoristeita joulukalenteriin.

Jätin massapaketit ikkunalaudalle, että innostun oikein hyvissä ajoin. Oli marraskuun alku.

Ikinä ei oikein meinannut tulla inspiraatiota, vaikka mulla oli hyyyyvin tarkka visio mitä tehdä. Värejä ihailin lähes joka päivä. Sähkönsinistä, puuteria, vaaleanpunaista ja minttua. Näyttää hauskalta kuusessa.

Tuli joulukuu. Melko pitkällekin meni jo, ennenkuin tartuin massapaketteihin ja aloin hommiin, koska oli pakko.

Noh, eihän siitä tuntunut tulevan mitään. Mulla on vain surkeita lasten kaulimia ja varmaan olis kivempi jos ois kunnon välineet… Muistin myös, että en tykkää noista massoista, joita pitää lämmitellä – haluan, että ainekset on heti valmiina! Mutta koska hommaan oli ryhdytty, jatkoin sinnikkäästi eteenpäin.

Valitsin piparimuoteista pisaran, minipiparin ja huulet. Just ne kaikista jouluisimmat vissiin (NOT!), koska minipiparikin muistuttaa enemmän ehkä kukkaa…. MUTTA! Lätkäsin kuviot vähän surkeina ja epätäydellisinä uuniin. Fimo-massa pitää siis kovettaa uunissa ja on sen jälkeen hyvä vaikkapa koruinakin.

Oli silti ihanaa tehdä niitä ja touhuta ja antaa ajatusten juosta. Yömyöhään asti nautin käsillä tekemisestä ilman keskeytyksiä. Mää siis kertakaikkiaan rakastan yöllä tehdä luovia juttuja – ei soi puhelin, ei tuu viestejä ja lapsetkin ruukaavat nukkua öisin, niin kukaan ei oikeastaan tarvitse minua ja lisäksi tykkään myös antaa instagramissa stoorien pyöriä eteenpäin ja vähintään kuunnella sisällöt läpi eli oon vaikka kenen seurassa.

Tein ryijyä. Niin siis tein ihan yhtäkkiä jotain hemmetin ryijyä, vaikka ajatus oli alunperin tehdä KUUSENKORISTEITA. Ajatus ryijystä vei mukanaan ja päätin, että laitan niitä vähän surkeahkoja koristeita sitten siihen. Sekoitetaan pari juttua niin saa aikaan jotain supersiistiä, mietin.

Ryijy on tehty solmimalla lankaa ryijypohjaan, solmimalla lankoja puurimaan, liimaamalla ryijyntekele (siinä vaiheessa vielä sen niminen) lankarykelmiin kuumaliimalla ja ripustamalla ne koristeet ihan vääränvärisellä ompelulangalla sinne tänne, ihan vaan todetakseen sitten, että yhessä läjässä ovat kaikki, MUTTA OLKOON KU OMALLE SEINÄLLE TULLEE!

Näyttääkö se jouluiselta?

No ei näytä.

On siinä sentään käytetty niitä piparimuotteja, joista sentään yksi oli kultainen, joulun värinen.

Se on silti nimeltään jouluryijy. Vähän hopussa tehty, joululauluja kuunnellen ja rakkaudella tehty. Enää se ei ole tekele, vaan ihan oikein jouluryijy. Kehtaisin antaa sen jollekin jopa lahjaksi, jos niikseen kävisi, mutta se sopii tuohon seinälle paremmin kuin täydellisesti. Saa jäädä siihen ympärivuotiseksi jouluryijyksemme.

Sellainen tarina se. Tarina armollisuudesta itseä kohtaan ja että kaikki ympärivuotinen joulukoristeluhan on oikeastaan mitä mainiointa.