Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

21 PÄIVÄÄ KOTONA // MEIDÄN PERHEEN KORONATARINA

Kolme viikkoa sitten saimme kaksi puhelinsoittoa, että olemme altistuneet koronavirukselle. Tämä on meidän ja minun kertomukseni tuosta hetkestä tähän päivään. Tässä tarinassa kerron teille päivät niin, että tuo on päivä 1.

Puhelu ja altistuminen ei sinänsä yllättänyt, olemmehan pääkaupunkiseudulla, jossa tartuntoja on tullut viime aikoina paljon ja karanteeneja pölähteli ihmisillä Facebookin ja Instagramin mukaan vähän väliä. Päätin, että jäämme tietysti heti lapsen kanssa kotiin ja pidämme omaehtoista karanteenia ainakin siihen asti, kun saadaan virallinen tieto ja virallinen karanteeni ja infoa siitä kuinka iso tai kattava altistuminen on ollut ja käymme testissä. Kotona oli valmiiksi myös jo yläkoululainen etäkouluilemassa. Kolmisin kotona siis, kun kolmosluokkalainen vielä kävi koulua.

Parin päivän päästä kolmosluokkalainen valitteli kipeää kurkkua, joten hän jäi koulusta kotiin. Kolme päivää kotona oltuamme saatiin koko perheen koronatestauksen jälkeen tulos, että perheemme nuorimmaisella on positiivinen, meillä muilla oli negatiiviset tulokset (päivä 4). Se tarkoitti siis sitä, että nyt koko loppu perhe on karanteenissa 14 päivää ja koronapotilas 10 päivää eristyksessä. Saimme todella hyvää palvelua lääkäriltä, epidemiologeilta ja tartunnanjäljittäjiltä. Puhelut olivat pitkiä ja niissä käytiin läpi tärkeitä asioita ja kaiken sai kysyä mikä kysytytti. Oli ihania ihmisiä siellä puhelimen toisessa päässä. Tuli olo, että meistä välitetään.

Me ei onneksi oltu sen maanantain jälkeen tavattu juurikaan muita ihmisiä Mikiä lukuunottamatta, joten meillä ei ollut paljon jäljitettävää, että keneen oltaisiin voitu tauti tartuttaa. Miki jäi tietysti samantien hänkin karanteeniin.

Se olikin iso ja merkittävä asia koko taudissa, että mitä jos tartuttaa taudin jollekin muulle. Varsinkin alkuvaiheessa mua eniten huoletti se. Olin paljon huolettomampi sen ajatuksen suhteen, että mitä jos sairastun itse. Ollaan kuitenkin perusterve perhe, mitään muuta lääkitystä meillä ei ole kellään kuin minulla vuosikymmeniä ollut kilpirauhassairaus.

Ohjeet karanteeniin ovat varmasti pääpiireittäin kaikkialla Suomessa samankaltaiset ja me toimittiin niiden ohjeiden mukaan, jotka me saatiin. Ulkoilua suosittiin välttämään, koiran (jota onneksi ei ole) saisi ulkoiluttaa ja roskat viedä, mutta muuten ei ulkoiluakaan. Tiedän, että tässä on poikkeuksia paikkakuntien suhteen ja voi olla, että tässä vaikuttaa se, että asutaan aika tiheään asutulla seudulla ja ihmisiä on ympärillä koko ajan, tai että meillä oli tosiaan kotona jo se koronapotilas, kun päädyttiin oikein rytinällä karanteeniin me muu perhe. Musta tuntui kuitenkin hyvältä, että ei mennä minnekään. Oltiin heti alusta alkaen ihan vain kotona paria pientä ulkoilua lukuunottamatta, koska altistuminen oli kuitenkin ollut selkeä ja nuorimmaiseni toisessa perheessäkin oli todettu positiivinen tulos. Oltiin siis mielestämme uhka muille vaikkapa rappukäytävässä, talon ovia tai portteja avatessa ja onhan se nyt superankeeta koko ajan huudella kuusvuotiaalle ulkona, että älä mene lähemmäs kaveria, jos tulee vaikka sattumalta vastaan tai jotain muuta vastaavaa. 

Sunnuntaina, joka oli päivä 6, menimme loppuperhe jälleen testiin, josta pölähti kolme negatiivista tulosta. Tällä ei siis ollut vaikutusta mihinkään, meidän kolmen karanteenit jatkuivat ja nuorimmaisella eristys.

Juhlimme esikoiseni 14-vuotissynttäreitä niillä varusteilla ja herkuilla joita meillä oli. Koko tämän ihmeellisen ajan meistä pidettiin kyllä valtavan hyvä huoli ystävien, tuttujen ja naapureiden ja myös mun yhteistyökumppaneiden puolelta. Saatiin varmasti joka päivä joku käymään kaupassa tai postissa, useimmiten kysymättäkin. Kertaakaan ei oltu nälissämme, ei todellakaan. Saatiin aivan ihania yllätyksiä piristämään päiviämme. Meille tilattiin yllärinä pizzat, saatiin askartelujuttuja, käsittämättömän monta tulppaanikimppua kauppaostosten mukana (ainakin kymmenen!!), itsetehtyä tuoretta smoothieta, paljon karkkia ja pääsiäisherkkuja ja lämmintä kotiruokaa! Melkein hävettää, etten edes muista kaikkea… 

…mutta se johtuu myös siitä, että päivänä 10 menimme me negan saaneet jälleen testattaviksi ja 11. päivän aamuna minä ja keksimmäiseni saimme positiiviset tulokset. Tätä osattiin odotella, sillä mulla oli alkanut pari päivää aiemmin mystinen alaselkäkipu, väsymys ja kurkussa oli tuntunut oudosti kipeältä. Samoin kolmosluokkalainen yski, niisti ja valitteli kurkkuaan. Tähän saakka olin jaksanut touhuta, laittaa kaksi kertaa päivässä lapsille ruuan, tsempata etäkoulussa, keksiä tekemistä eskarilaisen kanssa ja elellä miten karanteenissa kolmen lapsen kanssa elellään. Ihan kauheasti ei paukkuja riittänyt omiin hommiin. Olin jo melko väsynyt, kaipasin aikuisseuraa ja tukea. Kahden kodin lasten vanhemmat tietänevät, että sitä elelee itsekin sen lasten rytmin mukaan ja ainakin minä olen jo kaikkeni antanut ihan tavallisessakin arjessa perhe-eloon siitä vaiheessa, kun lasten vaihtopäivä toiseen kotiin koittaa. Nyt sitä ei tietenkään tullut, koska lapset olisivat kotia vaihtaessa altistaneet lisää ihmisiä, vähintäänkin sen toisen perheen, joten kodinvaihtoa ei missään nimessä suositeltu. Nuorimmainenkin sovittiin jäämään minun luokseni, vaikka periaatteessa olisi voinut vaihtaa kotia, koska toisessa kodissakin sairastettiin, mutta meillä oli sisarukset, joista seuraa. 

Yritin keksiä itsellenikin joka päivälle jotain stressaamatonta kivaa tekemistä, että varmasti jaksan edes jollain tasolla hyvillä mielin. Maalasin, neuloin ja järjestelin. Tämä on musta tosi tärkeä juttu, koska jos jatkuvasti vain stressaa sekä sairastumista, että töitä, niin kyllähän keho siihen reagoi ja ei ainakaan mitenkään lempeällä tavalla, vaan pistämällä vastahankaan varmasti. Tämän olen oppinut jo vuosia sitten, että mitä hankalampi vaihe elämässä, sitä enemmän keskityn hyvään ja kivaan. Siitä hankaluudestakin varmasti selvitään, mutta turha sitä soppaa on enempi sekoittaa lisästressillä. 

No, elettiin perjantaita, päivä numero 11 kotosalla ja kolme koronatyyppiä saman katon alla. Me ollaan aika kotikissaperhe ja saatetaan ihan hyvin valita tavallisesti ja terveenäkin päivä, ihan aurinkoinen päiväkin niin, että ollaan vain kotona. Me tykätään olla kotona. Viihdytään myös toistemme seurassa (olispa niin aina!), joten elettiin ihanassa pienessä nelihenkisessä kuplassa. Peli- tai ruutuaikaa en kyllä kauheasti rajoittanut, tuntui itseasiassa tosi kivalta, että isommat lapset pystyivät kotona ollessaankin olemaan yhteydessä kavereihinsa ja pelaamaan yhdessä. 

Lauantaina, päivä 12, mun oloni alkoi heikentyä. Lihassärky kasvoi, väsytti, päähän sattui, oli selkeästi kipeä olo. Keskimmäiseni, positiivisen tuloksen saanut porskutti menemään kuin ei mitään. Vain vähän flunssaoireita. Mua alkoi vähän pelottaa, ei niinkään se, että joutuisin sairaalaan jos oireet menisivät tosi pahoiksi, vaan se, että miten jaksan ja selviän puolikuntoisena äitihommista. Joku saattaa miettiä, että eivätkös ne mun lapseni ole jo aika isoja ja pärjää ilman äidin jatkuvaa hyysäämistä (mitä en kyllä tee). No kyllä, lapseni ovat jo 6-, 9- ja 14-vuotiaat, mutta silti he ovat vielä lapsia eikä heidän tehtävä ole huolehtia minusta tai ruokahuollosta ja kaikista muista hommista. 14-vuotiaalla oli joka arkipäivä koulua noin 8-15 tietokoneen äärellä, sille oli annettava täysi rauha ja tietty myös vapaa-aikaa ihan vain oleiluun. Kolmosluokkalainenkin kävi tuon viikon etäkoulua, kun onnekseen rinnakkaisluokka oli karanteenissa ja teams-koulunkäynti mahdollista heidän kanssaan. 

Tässä vaiheessa myös päivät olivat jo muuttuneet kaikki toistensa kaltaisiksi, ei enää tuntunut miltään viikonpäivältä. En jaksanut enää edes katsella ikkunasta ulos. Tiesin, että kevät siellä etenee ilman meitäkin. Tuntui sydäntä raastavalta olla vain kotona, jos sitä oikein alkoi miettimään. Tykkään seurata lumen sulamista ja vihreäiden asioiden nousemista ja sitä, kun saa vähentää vaatteet talvitakista keväisempiin.

Sunnuntaina (päivä 13) olin jo todella kipeä, en jaksanut enää aamulla nousta sängystä kuin hetkeksi tekemään pakolliset jutut ja palasin peiton alle. Oli ihanaa, kun aina vuorotellen joku lapsista hyppelehti kainalooni ja kertomaan jotain kivaa ja tavallista. Myös negatiivisen tuloksen saanut esikoiseni oli meidän muiden seurassa kuin aina, ei vältelty häntä tai eristetty omaan kopperoonsa ettei sairastuisi. Siitäkin huolimatta, että mulla oli tosi huono olo, olin jo hieman haikea siitä, että seuraavana päivänä nuorimmaisen eristys loppuisi ja hän menisi isälleen. Ihmeellisiä ajatuksia nekin, että vaikka on kovin kipeä, eikä jaksa mitään, mutta silti haluaisi että pieni kylkimyyräislapsonen pysyisi siinä vierellä pomppimassa ja hyppelehtimässä. 

Alkoi kolmas viikko, nuorin vaihtoi kotia, minun oloni oli huono, isommat lapset ihan ok. Sovin epidemiologin kanssa, että meille tulisi keskiviikkona testaajat kotiin, jotta saadaan jälleen teini testattua. Päivät kuluivat, minä nukuin, torkuin, köllöttelin, vähän neuloin hyvinä hetkinä, aloitimme Lost-maratonin teinin kanssa, valvoin yömyöhään päänsäryissäni ja nukuin huonosti. Olin aika tokkurassa enkä muista juurikaan teinkö mitään muuta. Sairastin ja yritin pitää perhettä pystyssä ja ruokittua. Itku purskahti, kun heräsin keittiöstä kuuluvaan kolinaan kun teini siellä siivoili. 

Keskiviikkona (päivä 16) koronatestaajat tulivat kotiimme. Se oli absurdi hetki, kun valkoisiin pukeutuneet tyypit tulivat sekasotkuiseen kotiimme. Ärsytti itseäni se pieni häpeäntunne sotkusta, mutta helveissöni mitä siitä, mehän sairastetaan! Jos olis pari vuotta sitten kerrottu tulevasta niin en olis ehkä uskonut, että tuollainenkin kohtaus tullaan elämään. Mutta ei voi kuin olla hyvillään palvelusta, että tullaan kotiin testaamaan. 

Torstaina (päivä 17) kilahti taas puhelimeen negatiivinen tulos. Melkoista teflonia on tuo teinityyppi, hän kuitenkin joka päivä köllötteli hänkin minun kainalossani. 

Mulla oli ainakin viisi päivää jää-tä-vän kovaa pääkipua. Tuli pääsiäinen, joka ei tuntunut pääsiäiseltä. Muut oireeni alkoivat hiipua, mikä oli tietysti ihanaa ja mukavaa, mutta siinä kun pää selkenee, tajuaa myös että edessä on ne kaikki tekemättömät jutut jotka ovat jääneet lähes kolmen viikon ajalta tekemättä. Ah-dis-ta-vaa. Päätin kuitenkin, että pääsiäisenä en niitä tee, olipa oloni mikä tahansa. Haluan parannella itseni rauhassa kuntoon, enkä lähteä revittelemään ja parantua sitten sen takia hitaammin.

Huomaan, että kehoni oli edelleen herkillä ja samoin mieli. Koti on keittiötä lukuunottamatta (lastenhuone on heidän kontollaan) aikomoinen kaaos, sillä olin sopivasti juuri ennen tätä koronashowta aloittaanut järjestyksen vaihdon eli irrottanut seinästä Stringin työpisteeni, taulut seiniltä ja kaikki kamat ovat läjissä ympäri huonetta. Siihen päälle vielä kaikki se eletyn koronaelämän kaaos, niin huhhuh. Melkein silmä jo tottui siihen, mutta onneksi ei. Mitään en jaksanut tehdä siivotakseni tai järjestelläkseni kotia noina kipeinä päivinä.

Eilen oli on 4.4. Kymmenen vuoden takaa se oli keskimmäiseni laskettuaikapäivä, mutta vuonna 2021 tämä päivä, jolloin mun eristys loppuu. Teinin karateeni jatkuu vielä 8.4. saakka, mutta muuten on jo melkein normaalia elämää täällä meillä. Keskimmäinen lähti tänään isälleen ja nuorin on isänsä luona koko tämän viikon. Mun oloni on terveehkö, vähän yskää, lihaksissa tuntuu välillä (voi kyllä johtua valtaisasta makoilun määrästäkin tässä vaiheessa) ja makuaisti vajaa ja hajuaistia ei ollenkaan. Olen siis vapaa eristyksestä, jos koronaoireita ei ole ollut kahteen päivään. Sanoisin, että tänään vielä olen kotona ja huomenna jos on aivan hyvä olo, niin menen ulos ja lopetan eristykseni. Haluan, että mulla on mukava olo mennä ulos, etten varmasti tartuta ketään. En halua tätä tautia yhtään kellekkään. 

Onneksi ei tullut mitään pahoja oireita, että olisin (tai kukaan muukaan) joutunut sairalaan. Onneksi ei tartutettu Mikiä eikä ketään muutakaan. Onneksi on valtavasti ihania ihmisiä ympärillä ja voi vitsit miten te mun seuraajanikin olette myötäeläneet. Mulle on ollut myös tosi tärkeä saada jakaa koronapäivityksiä Instassa. En ole yhtään hävennyt sitä, että saatiin tää tauti. Ei voitu sille mitään. Tartunta tuli eskarista, jossa nyt on käytävä ja oltava ja pienten lasten kohdalla ei voi olla maskeissa ja vaatia samanlaista turvavälielämää kuin mitä aikuisten kohdalla voi. Olen saanut paljon viestejä ihmisiltä, joita on korona pelottanut kauheasti, mutta olen hälventänyt pelkoa. Tuntuu hyvältä, että olen voinut niin osaltani vaikuttaa. Sanonkin, ettei tätä tarvitse pelätä, mutta ei myöskään tietentahtoen hölmöillä niin että saa tartunnan tai tartuttaa muita. Olen myös ollut tosi surullinen niiden ihmisten puolesta, jotka ovat aivan yksin tällaisessa sairastamisen hetkessä tai ihan muutenkin. On ollut aikaa miettiä kaikenlaista, vaikka toisaalta ei ole jaksanut miettiä yhtään mitään. Koen, että tämä sairastaminen oli yksi sellainen kokemus, jonka ymmärtää vain toinen saman kokenut. Onneksi se on kuitenkin takanapäin suurimmaksi osaksi, luulen. Päivä 21 tänään. 

Laitoin Instaan kysymysboksin, jossa sai kysyä tähän liittyviä kysymyksiä. Moneen varmasti tuli jo vastaus, mutta tässä vielä muutama. 

Kävitkö joka päivä suihkussa? En todellakaan. En jaksanut olla ylhäällä pahimpina päivinä ollenkaan. En käy kyllä muutenkaan joka päivä, mutta nyt vielä harvemmin.

Mikä on ollut kaikkein raskainta? Kyllä se kaiken handlaaminen, muistaminen ja perheen pitäminen pystyssä. Sen päälle valtava ikävä Mikiä. Tällaisessa tilanteessa erillissuhteessa (ei mun oma termi, täällä juttu meidän parisuhteesta ja tuosta termistä) eläminen ei ole kyllä yhtään mukavaa ja tuntuu jopa epäreilulle. Tietysti se, että pysytään omissa kodeissamme on tärkeää ja ettei sairastuta toista tahallaan ja koska mukana on myös ihmisiä ns. jatkoyhteyksien päässä (Mikin lapset, heidän äitinsä jne.), mutta on silti karua, että tässä tilanteessa on sakon ja oliko jopa että 3kk:n vankeuden uhalla kiellettyä tavata toista tai edes nähdä etäisyyden päästä. Ollaan kuitenkin pariskunta, perhe ja rakastavaiset. 

Miksette voineet ulkoilla vai johtuiko se vaan olosta? Tarkempia ohjeistuksia ja suosituksia kannattaa lukea virallisilta sivuilta (esim. thl.fi), mutta karanteenissakaan ei suositella ihmisten kohtaamista ja eristyksessä tosiaan se on kielletty. Toki asia olisi eri jos asuttaisiin maalla ja kaukana muista, mutta me asutaan kerrostalossa ylimmässä kerroksessa hissittömässä talossa, jonka rappuihin tullaan sisäpihan kautta ja vielä alueella, jossa on paljon ihmisiä. En olisi kokenut ollenkaan hyväksi mennä ulos. Me kyllä pärjättiin kotona sisälläkin, enemmän ajattelin muita ihmisiä ja sitä, että ettemme tartuttaisi ketään. Olis ollut kauheaa ottaa kaiken päälle vielä huoli ja huono omatunto.

Oltiinko teihin säännöllisesti yhteydessä ja kyseltiin voinnista/annettiin ohjeita? Jokaisen altistumisen ja tartunnan kautta saatiin vähintään kolme puhelua, eli koin, että huolta kyllä pidettiin, vaikkakin vain alkuvaiheessa. Jääkaapin ovessa on edelleen lappu, jossa monta puhelinnumeroa, joihin soittaa jos jotain kysyttävää olisi. 

Missä vaiheessa oli henkisesti rankinta? Varmasti silloin kun oli kaikkein kipeimmät päivät loppumaisillaan ja voimat siksi ihan poissa. Tuli olo, ettei enää jaksa tätä. Että haluaisin vaikka vain nukkua yksin enkä huolehtia kenestäkään. Olin väsynyt sairastamaan, väsynyt huolehtimaan, väsynyt ajattelemaan yhtään mitään. 

Mikä oli pahin oire? Oliko siulla pahimmat oireet? Juu, mulla oli pahimmat oireet, lasten oireet olivat onneksi hyvin vähäisiä ja lieviä. Mulla oli oikeastaan kaikenlaista muuta muttei kuumetta. Kuume mulle ei nouse yleensä muutenkaan kovin helposti. Päänsärky oli ehdottomasti lamaannuttavin oire. 

Miten keksitte tekemistä? No varsinaisesti tässä tilanteessa ei ollut puute tekemisestä. Satuttiin saamaan ihana joululahja/synttäri/ystävänpäivä/pääsiäisylläri just ennen sairastumista ja sain lahjaksi palapelin. Olin innoissani, että pääsen tekemään sitä karanteenissa, mutta joo ei, en ole ehtinyt palapelihommiin. Toki lapset olisivat varmasti voineet tehdä paljon muutakin kuin pelailla laitteilla, tehdä hamahelmijuttuja ja askarrella. Ostin uuden pelin Nintendo Switchille ja tilasin yhden lautapelin, ne oli tietty myös kivat lisät lapsille myös.

Oliko mitään ”hyviä” puolia? No kyllä mä sanoisin, että katselen maailmaa tämän koettelemuksen jälkeen taas eri silmin. Ja se oli oikeasti tosi mukavaa, että me oltiin nelisin ja meillä oli tosi mukavaa ja ihanaa yhdessä ainakin hetkittäin. Intensiivinen kotieloaika, jollaista on harvemmin (onneksi).

Pelottiko sua olon huononeminen ja koronan arvaamattomuus? Vain vähän, mutta välillä kyllä. Illalla en miettinyt kauheasti aamua tai seuraavaa päivää vaan elin hyvin päivä kerrallaan. 

MIiä lapset pelkäsivät, puhuitteko pelosta? Puhuttiin, mutta ei heitä pelottanut, aika smootheja tyyppejä ovat. Enkä minä ehkä ihmisenä kauhukuvien piirtelijä.

Miten alkoi oireet alkoivat ja miten pian aina seuraavan oireet alkoivat? No meillä tosiaan oli aika oireetonta, ei oltais varmasti alunperinkään menty testiin vielä niin aikaisessa vaiheessa, jos ei oltais tiedetty altistumisesta ja jouduttu karanteeniin. Se tuntuu myös hurjalta, koska silloin oltaisiin varmasti ehditty tartuttaa muita.

Tiedättekö mitä veriryhmää olette, uskotteko että sillä oli vaikutus? En tiedä, enkä ole kuullutkaan tällaisesta että sillä voisi olla merkitystä. 

Lista elokuvista ja sarjoista, joita katsoitte. Tässä tulee, nämä ainakin. Leffat: Hei kuka puhuu, Kolme miestä ja baby, Kolme miestä ja pikkuneiti, Kulti kutistin kakarat, Forrest Gump, Pieces of a woman, Bohemian Rhapsody. Sarjat: Lostin ensimmäinen tuotantokausi, Makkari-sarjasta pari jaksoa, samoin Kioski-sarjasta, Kaikki synnit, Superstore, Allen v Farrow -dokkarisarja. 

Ja viimeinen kysymys: Tuntuuko epikseltä kaiken tämän varomisen jälkeen? Ei, kuten sanoin, tälle ei olis voinut mitään. Toki mahdollisesti turvallisinta olisi, jos kotoa ei poistuisi mihinkään, mutta eihän silleen voi elää tai minä en ainakaan halua. Jokainen valinta, kun lähtee tai menee jonnekin tai tapaa jonkun on mahdollisuus saada tartunta, mutta jos niin käy, niin sitten käy. Uskon parempaan tulevaan, tästä kyllä selvitään ja sen haluaisin välittää muillekin, että ei tarvitse pelätä eikä hävetä.

Kiva, jos jaksoit lukeä tänne asti. En jaksa enää kauheasti tästä puhua ja pohtiä päivämääriä, oireita tai yhtään mitään muutakaan. Jospa tämä olisi meidän osaltamme ainakin just nyt tässä. Odotan, että saan pukea nätit vaatteet päälleni, lähteä mökille, mennä metsään. Odotan, että voin halata Mikiä, suudella ja nukahtaa hänen kainaloonsa. Sitä, että ollaan ihan tavallisesti kotona koko perhe, nauretaan, kinastellaan, lähdetään ulos ja ollaan yhdessä vapaita tekemään mitä halutaan. Ja ehkä sitä, että syödessä taas maistaa ja haistaa. Heippa koronalle ja vähänkö jännää, kun meen ulos niin siellä ei tosiaan vissiin oo sitä lunta vaan ihan oikea KEVÄT! Moikku!