Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

RUUSUKAALIKUMMITUKSIA JA KUKKAKURPITSOJA

Näyttää siltä, että minä sujahdan vuosi vuodelta enemmän halloweenin juhlijaksi samaa tahtia muun Suomen kanssa. Onhan tämä nyt oikeastikin aika kivaa, kun kaiken pimeän keskellä saa vähän juhlistaa. Mutta tiedättekös mitä en vaan osaa? No sitä, että perinteiset halloweenin juhlinnan värit ovat musta-oranssi ja se, että juhlaan kuuluu kaikki kauhuhenkinen. Tykkään enemmän pastellisävyistä ja vähän hurjasta söpöllä twistillä. Silloinhan sitä ei auta muu kuin mennä täysin sillä omalla tyylillä.Tänä vuonna löysin tilpehöörikaupasta keraamisia tuikkukippoja ja kurpitsakoristeita (ja pääkallonkin, jonka unohdin näiden kuvien ulkopuolelle vahingossa), joita koko perheen voimin maalailimme värikkäiksi. Oli ihana hetki touhuta keittiönpöydän ääressä koko porukalla. Mun lempihetkiä elämässä ovat ne, kun saa tehdä käsillään jotain ja samaan aikaan jutella ystävien kanssa. Jutut ovat omanlaisiaan, kun keskittyy työhön ja lörpöttelee. Yleensä mulla noihin hetkiin kuuluu paljon naurua ja keskusteltavia asioita aiheista, joihin ei välttämättä kasvotusten, ilman käsillä tekemistä, päädy.
Tytär teki taidokkaan upean kissan, keskimmäinen tehokkaalla tahdilla kuviollisen kurpitsan ja pilkullisen kissan. Kuopus maalasi onnellisena värejä isoiksi läikiksi pieneen kurpitsalyhtyyn. Itse maalasin noitatytön ja isot kurpitsakoristeet. Kaikkien maalatut lopputulokset muistuttavat kyllä tekijöitään. En oikeastaan malta odottaa sitä, että käärimme nämä koristeet ensi viikolla silkkipaperiin ja kirjoitamme kenkälaatikon kylkeen kaunokirjoituksella Halloween. Avataksemme laatikon joka vuosi uudelleen. Mun yksi vanhemmuuden haaveita onkin ollut omien perinteiden luominen ja tämä on juuri yksi sellainen. Laatikkoon olisi myös ihana sujauttaa aina paperinenkin valokuva jokaisen vuoden koristeluista, siitä miltä kotona on milloinkin näyttänyt. Tai ehkä käytän vain #muitaihaniahalloween-hashtagia ja voi joka vuosi palata intternetkännykällä edellisvuosien tyyleihin. Plääh, miten tylsää verrattuna paperikuviin.  Kävin viime eräänä päivänä happihyppelyllä pihalla. Olen kaivannut paljon ulkoilua, mutta oon ollut niin kiireinen, että ihan hirveätä myöntää, että en ole juurikaan ehtinyt liikkumaan. Paitsi silloin viime viikolla! Otin katuliitupurkin taskuun ja lähdin pihalle piirtelemään. Ollaan asuttu tässä talossa sen verran monta vuotta, että enää en ikinä mieti, että mitäköhän joku naapuri katuliituilevasta nelikymppisestä naisesta miettii (koska tiedän, että hyvin harva miettii juuri mitään tai luultavasti vain ilahtuu, jos aiheen miettimisen näkemässään saavuttaa), kun pihalla touhuan pyllistellen ja piirrellen maahan kukkia ja sydämiä. Naapurit ohi kävellessään moikkaavat vaan ja joskus vaihdetaan muutama sananen. Eikä päiväsaikaan pihalla edes juuri ketään kuljekaan! On oikeastaan myös hauskaa olla se tyyppi, jonka tiedetään tällaisia juttuja tekevän. Pitäisikin vielä ennen talvea käydä kirjoittamassa joku “sinä olet aurinko” -henkinen tekstaus kukkineen pihan tasaisimpaan asvalttikohtaan.
Tällä kertaa eläviä kurpitsoja tähän hommaan päätyi montaa sorttia: perinteistä oranssia, vihreäsävyistä littanaa rypyläkurpitsaa (en muista virallista nimeä), myskikurpistaa ja tietysti kesäkurpitsaa – tuo unholaan jäänyt halloweenin juhlistaja! Nukkusilmät ja hymyhuulet leikkelin pääosin terävällä veitsellä, mutta reikiä tein myös minikokoisella piparimuotilla ja käsivatkaimen vispilän päällä. Hevitiskiltä nappaamani ruusukaalirasia sai päällensä kasan silmiä ja juhlapäydässä on nyt sitten myös valtava määrä minikokoisia ruusukaalikummituksia.  Tykkään näistä koristuksista! Tuolla ne ovat kaikki (paitsi pihalle vietyjä lukuunottamatta) keittiössä ikkunalaudalla odottamassa varsinaisia juhlia. Viikonloppuna pidämme viisivuotisjuhlat, joiden teemaan kaikki nämä sopivat. Ihanaa! Mutta nyt, oikein hurjaa halloweenia! 

LASTEN LAITTEETON LOKAKUU – KUINKAS SIINÄ KÄVIKÄÄN?

Meillä on laitteita. On kolme puhelinta, kun ekaluokkalainenkin sai jo omansa. On litska, eli littana tietokone, joksi tyttäreni alkoi iPadia kutsua joskus ihan pienenä. Lisäksi on mun oma läppäri, jota lapset harvemmin saavat käyttää, koska teen sillä töitä, mutta joskus ovat saaneet katsoa elokuvia silläkin. Meillä on lisäksi vielä Lenovo YogaBook, jonka voitin joskus kuvakisasta, sillä on tosi hyvä piirtää. On laitetta moneen käyttöön, eikä kukaan jää koskaan ilman, jos on peli- tai leffa-aika eli ns. ruutuaika.

En ole koskaan ollut sitä vastaan, etteivätkö lapset saisi pelata tai katsella sarjoja tai leffoja laitteilta. Litska on se, mitä on käytetty eniten meidän perheessä. Se, mistä olen ollut tarkka ja lapsetkin ovat siihen oppineet, että ennen kuin mitään pelejä ladataan tai leffoja katsotaan, niin tarkistetaan ikäraja ja siitä pidetään kiinni. Tai ainakin keskustellaan ensin mun kanssa onko sopivaa luisua vähän rajojen ulkopuolelle. Peleissä on paljon hyvää, lapset ovat oppineet monia juttuja niistä (ekaluokkalainen innostunut mm. ruotsin kielestä!) (Pokémon GO oli koko perheen suosikki lähes pari vuotta, silloin käveltiin ja paljon!) ja lastemme sukupolvelle on tärkeää osata käyttää laitteita ja nämä kaikki asiat, tiedätte kyllä.

Asia, josta en ole pitänyt koskaan ja joka on aiheuttanut mulle itselleni eniten ärsyyntymistä on ruutuajan jälkeinen kiukku. Meillä on ollut käytössä ajastin, johon on laitettu sovittu aika ja kun kilkatus on alkanut soida, se on ollut merkki kaikille, että on aika luopua laitteesta. Tähän rituaaliin on kuulunut myös se, että lapsi on sanonut sanat “kiitos, että sain pelata” ja antanut laitteen nätisti pois. Tällaiset säännöt ovat olleet meillä käytössä vuosia ja ne on ollut helppo opettaa aina nuorimmaisellekin. Eikä niillä laitteilla olla oltu joka päivä, on tehty erilaisia viikkokalenterejakin kertomaan, että tiistai ja torstai ovat pelipäiviä ja lauantaina leffa. Mutta olen minä monet kerrat antanut luvan muuten vaan, että saatte nyt katsoa jotain, että olen saanut omat hommani tehtyä. Auto- ja junamatkoilla on ollut usein myös pelit ja vehkeet mukana. Tämä kaikki on ollut ihan toimiva systeemi, yleensä. Silloin, kun ei ole toiminut, on tullut kiukku ja pahantuulisuus. Ymmärrän senkin. Jos joku sanoisi mulle kesken ihanan instan selailun tai Ensitreffit Alttarilla -maratonin, että no niin, aika antaa puhelin pois ja pysyppäs iloisena nyt vaan, niin voin kertoa, että ehkä siinä saattais vitutuskäyrä nousta mullakin. Toisaalta taas, olisi ihanteellista, että lapsi (ja aikuinen) ymmärtäisi olla kiitollinen ja iloinen saamastaan peliajasta ja hypähtelisi siitä hyväntuulisena kohti seuraavia leikkejä (tai askareitaan). No näin ei tietenkään aina ole ollut. Aika moni vanhempi osanee tähän hetkeen samaistua, ruutuajan jälkeiseen kiukunpuuskaan.

Tässä syksyllä eräänä päivänä kaikki lävähti käsiin. Luultavasti kaikki kolme (en muista tarkasti) ilmaisivat pettymyksensä tilanteeseen, että sinä päivänä ei taaskaan saanut olla rajatonta aikaa ruudulla, siirtyä pelistä toiseen tai selailla loputonta elokuvien ja sarjojen valikoimaa päätymättä mihinkään lopputulokseen niin, että kaikki olisivat tyytyväisiä, vaan ruutuaika loppui, kun kello kilahteli eikä sitä saanut olla muka kuulematta ja jatkaa pelaamistaan. Vaan että minä, äiti, vaadin ja jopa käskin, että nyt loppuu pelit tähän tiks! Otin raivoissani (minäkin, tietysti!) kaikki laitteet ja nostin yläkaappiin. Siitä alkoi meidän lasten laitteeton lokakuu.

Tytär sai puhelimensa kyllä aika pian takaisin (rajallisin ehdoin), koska hän käyttää sitä ratikkalippuihin ja tarvitsee vitosluokkalaisen tapaan puhelinta muissakin jutuissa ja lisäksi hänellä on oma Youtube-kanava. Minulla itselläni laitteet kyllä jäivät käyttöön (ymmärtänette!), mutta muuten koko kuukausi meidän kodissa meni ilman litskaa, ilman lenovoa, ilman mun tarroitettua läppäriä sängynlaidalla katseltuine elokuvineen, ilman ekaluokkalaisen ikivanhaa iphonea. Lapseni ovat kahden kodin lapsia, joten toisten kotien tapoihin ja sääntöihin eivät mun rajoitukseni pystyneet vaikuttamaan, vaikka tietoisia niissäkin tästä muutoksesta oltiin. Parasta oli jokatapauksessa se, että koko kuukausi meni ilman yhtään ruutuajan jälkeistä kiukkua!

Rakastin kaikkea sitä! On yhden käden sormilla laskettavissa ne kerrat, kun multa pyydettiin ihan tosissaan, että voitaisiinko ottaa laitteet takaisin. Kieltävä vastaus hyväksyttiin ja sillä sipuli. Vaikka meillä ei valtavia aikoja olla oltu laitteilla aina ennenkään (paitsi ehkä lomilla on luisuttu), on ero vanhaan ollut huomattava. Lapset ovat löytäneet aivan uusia leikkejä, pikkulegoista rakennetut alukset ovat lisääntyneet huomattavasti, kuten myös lattialla lojuneiden legopalikoiden päälle astumiset, mutta se nyt kuuluu asiaan! Askarteluita on tehty paljon. Lempitouhustani piirtämisestä on tullut jokapäiväistä, lähes kokoaikaista ajanvietettä. Olkkarin pöytä on jatkuvasti aanelosten ja tussien kuorruttama kasa ja se on vain ihanaa se! Ihan todella huomattava muutos mielikuvituksen jylläämiseen ja ihan vain meidän kaikkien keskinäiseen yhdessäoloon ja jutusteluun.

Tämän postauksen kuvissa on tyttäreni aivan itse itselleen toteuttamassa Halloween-asussaan. World’s Swäggeist Llama. En osaa tarkasti sanoa, olisiko sitä tehty, jos olisi ollut mahdollisuus käyttää ne pari tuntia johonkin muuhun, mutta veikkaan, että laitteettomalla lokakuulla on ollut ainakin vaikutuksensa! Asu on huikea ja veljensäkin teki oman versionsa eilen. Ihan jo vaikka se, että tyhjä pahvilaatikko inspiroi, se on jo jotain.

En varsinaisesti kehuskellut lapsille tänään, että kokeilu meni ohitse jo, vaikka varmasti huomasivat itsekin kuunvaihteen. Tämä oli niin ihanaa! Pikkuhiljaa palataan jollain tasolla johonkin laitteelliseen elämään, mutta ihan vielä ei ainakaan. Olen mielissäni siitäkin, että keksin raivokkaasti (omalta osaltani) alkaneelle ajanjaksolle noin hienon nimenkin. Että tällainen tarina täältä tänään. Nyt toivotan kaikille teille hyvää yötä täältä LAITTEEN äärestä iltamyöhällä! Tämänkin ajan olisin voinut käyttää vaikka siihen piirtelyyn, mutta koska oon aikuinen, niin teen mitä huvittaa, haha! No ei vaan, nyt haen kaapista suklaata ja alan katsomaan viimeisimmän Ensitreffit Alttarilla -jakson ja aloitan uuden neuletyön. <3

HAUSKAA HALLOWEENIA HEI!

Tein muutama kuukausi sitten kesähelteillä käsityölehteen Halloween-askarteluja. Ihan ei silloin meinannut lähteä ajatus tai fiilis lentoon, kun oli mahtavat helteet ja yhtäkkiä piti saada ajatus lokakuuhun. No, kädenjälki löytyy uusimmasta Suuri Käsityö -lehdestä ja loppujen lopuksi sain tosi kivat jutut sain sinne kyllä tehtyä, että eipä siinä sitten kummiskaan mittää hei! No mutta, siitä siirrymmekin aasinsillalla tai millä tahansa sillalla tähän päivään, että…

Hoksasin tänään aamuisten kuvausten jälkeen noin klo 12.50, että eihän mulla oo kurpitsoja! Olin eilen etsinyt molemmista varastoistamme poikien talvikenkiä niin raivokkaasti, että siivosin lattiasta kattoon toisen varaston ja toisestakin kävin kaikki laatikot kurkkaamalla läpi, eikä kenkiä löytynyt. Sen sijaan löytyi paljon kiertoon lähtevää kamaa, jota sitten tykittelin paikalliselle facebook-kirppikselle. Ihme juttu, että jaksoin innostua. Olen jokaisen kauppakerran todennut, että ei enää ikinä, koska vaikka kuinka painottaa, että ei säätöjä ja heti viesti, kun oot päättänyt ostaa asian ja että nouto nopeasti, niin joka kerralla mulla jää eteiseen odottamaan joku ns. myyty/ostettu/aaveetettu asia, jota kukaan ei koskaan tullutkaan hakemaan. Se aina pistää tuntemaan vihan tuntemuksia niitä ryhmiä kohtaan. Elisilta meni sitten viestitellen, että kuka hakee mitäkin, eikä käynyt mielessäkään, että huomenna on Halloween ja kyllä sen verran voisin panostaa, että yllättäisin lapset joka vuotisella kurpitsa-asetelmalla. (täällä viime– ja toissavuotiset) Paitsi sitten klo 12.50 tänään. Äkkiä tarkistus, oliko mahdollisesti joku tulossa just silloin hakemaan jotain. Ei ole, jes, eli pyörän selkään ja kohti läheistä kauppakeskusta ja sieltä pikapikaa takaisin kurpitsat, verigreippi ja paprika kauppakassissa.

Kirppiskamojen myynti onnistui mainiosti, kaikki olivat ihanan nopeita ja en eronnut ryhmistä kiukkupuuskissani. Mietin, että miten sitä voikin muka olla sellainen olo, että ole jaksanut tehdä kesäisten halloween-askartelujen jälkeen m-i-t-ä-ä-n, vaikka niin paljon hauskoja ideoita on ollut mielessä. No, äkkiäkös sitä sitten kun hommiin kunnolla pääsee! Kolmeen mennessä olin piirtänyt naamoja, pilkuttanut, sprayannut, vuollut perinteisimpään kurpitsaan kolot kynttilöille sekä kuumaliimaillut paperikukkia tyyppien päihin.

Tykkään halloweenista. En niistä lelu- ja krääsäkauppojen valtoimenaan notkuvista oranssi-mustista rekvisiitoista niinkään. Tykkään tästä lokakuun värimaailmasta. Pastelliväreistä ja vähän siitä hurjuudesta ja niiden yhdistelmästä. Siitä, kun ihmiset panostavat, järjestävät juhlia ja pukeutuvat kreiseihin ja näyttäviin asuihin. Kauhuelokuvistakin tykkään. Karkki ja keppostelusta en tiedä, ehkä Amerikassa se olisi hauska joskus kokea. Tykkään laittaa nämä pienet kurpitsat meidän perheelle aina lokakuun lopulla, siitä minä tykkään. Siitä, että saan tehdä nämä ja ihastella niitä ja kertoa teille tämän päiväkirjamaisen tarinan tästä päivästä.

Tyttären tultua koulusta passitin hänet apurikseni, että sain otettua kuvia. Hitusen oli malttamatonta seuraa ja minä liian kiltti ja niin kovin montaa ruutua en ehtinyt ottamaan ennenkuin meinasi mennä molemmilla hermot. Toisella siihen, että piti auttaa ja toisella siihen, että toinen valitti, vaikka toinen yritti lahjoa salakätköstä kaivamallaan suklaapatukallaankin. No mutta, kivoja kuvia saatiin silti ja aika ihania näistäkin tuli, vai mitäs sanotte?

Talvikengät ovat edelleen teillä tietämättömillä, onneksi on lämmintä. Hauskaa Halloweeniä hei!