Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

HUUSSIN IKKUNA

Muistanette, kun viime vuoden kesällä maalasin ja fiksailin Mustikkalan vanhan huussin meidän näköiseksemme? Nyt siellä on tapahtunut pieni, suuri muutos, jota en vielä tuolloin osannut edes ajatella tulevaksi.

Keksin taannoin, että haluaisin huussiin ikkunan, jos vain sopiva tulisi vastaan. Tutkin vähän tori.fi:n valikoimaa, mutta eipä siellä oikein mitään tullut samantien vastaan, vaikken oikein tiennyt mitä etsinkään. Jokaisella huussikäynnillä tutkailin seinää, jolle ikkuna tulisi ja mietin, mikä koko olisi hyvä. Mietin, olisiko järkeä laittaa korkea ikkuna, jolloin pitäisi mahdollisesti tehdä lisää tukirakenteita, jottei koko hötiskö kaatuisi vaiko sitten pienempi, jonka saisi asennettua keskitukipuun yläpuolelle.

Eräällä kirpparireissulla kesällä oltiin jo poistuttu sisältä tyhjin käsin kunnes katseeni osui pihalla yhteen romukasaan. Siellä pilkotti läjän keskellä kulahtanut pikkuinen ikkuna. Samantien kipaisin ikkuna kaulassa takaisin kassalle, että minä ostan tän! Tässä se on.

Ikkunaa ei kauheasti tarvinnut korjailla muuten kuin pariin kohtaan lisätä kittiä ja maalata huussiin sopivaksi. Toki tietysti hioin sitä, silittelin ihan vaan siitä ilosta, että jee huussiin tulee ikkuna ja pohjamaalasin ja paikkailin kolojakin.

Jännin osuus oli tietysti se, kun seinään sai sahata ikkunalle aukon! Siinä vaiheessa pyysin hellunkin seurakseni, jotta ilon saisi jakaa. Porasin muutaman reiän, joista lähdin sahaamaan aukkoa oikean kokoiseksi. Pala palalta tai oikeastaan laudanpala kerrallaan aukko siihen ilmaantui. Kerralla sopivakin vielä, tottakai.

Ikkuna sujahti aukkoon helposti, eikä käytetty kiinnittämiseen mitään liimoja tai ruuveja, jotta sen voi mahdollisesti joskus purkuvaiheesa ottaa uudelleen talteen uusiokäyttöön. Sisäpuolelle kiinnitettiin vanerista leikkaamani ikkunanpielikehys, josta tuli tosi söpö. Ulkopuolelle tehtiin puurimasta pielet ja ikkunalippa samaan tyyliin millaiset on meidän mökeissä muutenkin. Oli ihan todella mukavaa touhuta yhdessä ja keksiä ratkaisut miten mikäkin vaihe on järkevin toteuttaa.

Lopputulos on musta aivan huikea! En malta odottaa, että näen ja koen huussissa käynnin auringonpaisteella tai joskus kesäyönä! Siellä on varmasti ihanan valoisaa. Ikkunan päälle asennettu lippa näyttää varmasti lumikuorrutettuna suloiselta, saatika sitten pakkasen tekemät kuurankukat vanhassa ikkunalasissa.

Hintaa tälle ikkunaprojektille tuli ainoastaan ikkunan ja ikkunakitin verran, oliskohan se ollut 20 euroa yhteensä. Kaikki muu materiaali ja maalit löytyivät jo entuudestaan jämämateriaaleista. On niin mukavaa nikkaroida ja tehdä niin, ettei tarvitse hankkia juuri mitään (tai mitään!) uutta. Tekemisen ilo oli kyllä silti kaikkein parasta!

KIRSIKKANEULE

Kesällä mulla pitkä, viikkoja kestänyt pohdinta, kun etsiskelin kivaa kesäneuleen ohjetta. Olin edelliskesänä neulonut Laine-lehdestä Lento-neuleen ja sen tekeminen oli niin ihanaa kaikilla kesän reissuilla autossa, rannalla, nuotiolla ja aurinkovarjon alla piilossa, että halusin vastaavan tällekin kesälle. Joku samanhenkinen, helppo oli hakusessa nytkin ja kyselin myös vinkkejä seuraajilta, joita sainkin useita hyviä, mutta mikään ei oikein ylittänyt innostuskynnystä.

Kunnes lasten kanssa Tampereen reissulla käytiin Taitoshopissa ja tsidim – löydin ohjeen ja löysin langat! Se oli sellainen kierros, että ei ollut kiire mihinkään… öö, miten tuollaista on voinut olla lasten kanssa reissatessa?! No, mutta sellainen hetki se oli. Selailin lehtiä rauhassa ja löysin kivan Hazel-neuleen ohjeen Sandnes Garn Suosikit 0221F -lehdestä. Ostin langatkin samantien, kun hyllystä mua huusi kirkkaanvihreä Alpaca Børstetti.

Neuloin Hazelia antaumuksella viikkokausia. Kudin kädessä olin ainakin mökillä ja puumajassa sängyssä ennen nukkumaanmenoa tosi monena iltana, autossa satojen ellei jopa tuhansien kilometrien aikana, Norjan vuorilla ja leirintäalueilla, merellä ja Jurmon saarella.

Yritin etsiä kesän kuvista ihania otoksia minusta ja keskeneräisestä neuleesta, mutta ei niitä oikein ollutkaan, vaikka niin luulin. Paitsi yksi kaikkien aikojen lempparikuva minusta ja ystävästäni. Se kuva on tässä:

En kiirehtinyt neuleen kanssa, että se olis saatava valmiiksi kesän aikana, vaan neuloskelin hiljalleen. Jossain vaiheessa se lojui joissain pöydällä ja vieressä oli kirkkaanpunainen lankakerä (tuota yllä olevaa kuvaa katsoessa tuli mieleen, että idea on voinut toki tulla tupsahtaa alitajuntaan jo aiemmin) ja keksin, että teen neuleeseen kirsikoita. Mulla oli lankalaatikossa yksi kerä vaaleanvihreää Børstettia, joten kirsikathan valmistuisivat neuleeseen kuin itsestään, kun lankojakaan ei tarvitsisi hankkia. Tai niinhän mä luulin…

60 kirsikkaa ja saman verran lehtiä ei todellakaan ilmaantunut itsestään, vaan kyllä niitä sai ihan tuntikausia monta päivää neuloa. Langanpäitäkin päätellessä oli ihan riittämiin, mutta ai että NEULEESTA TULI SULOINEN!

Nyt se on valmis. Se muistuttaa ihan vähän kesäneuleen sijaan myös jouluneuletta, jos ei hoksaa, että ne ovat kirsikoita. Saattavat nimittäin näyttää kaukaa myös vaikka kulkusilta ja värit ovat hiukan jouluisia! Neuleesta tuli aika lyhyt sitten kuitenkin, olin ehkä odottanut vähän pidempää. Hiha ei istu olkasauman kohdalta ihan niin hyvin kuin ehkä toivois, mutta eipä se haittaa. Söpö ja suloinen se silti on. Ihana kesäneuleeni 2022. Tämä vie mut moniin mukaviin muistoihin ja tätä tulen kyllä käyttämään ihan jokaisena vuodenaikana.

SAUNAN MITTARIKOKOELMA

Pikkutyttönä en oikein innostunut saunomisesta. Viihdyin löylyissä vähän huonosti, ehkä siksi, että saunoimme lähinnä Suomessa käydessämme kesälomilla ja jouluna, enkä tottunut saunomiseen. Muistan kyllä ihanat muistot siitä, kun mummulan pihasaunasta kirmattiin vesisateeseen pihalle samppoot päässä ja juostiin leikkimökkiä ympäri vaahtovana perässä. Ja kuinka saunakamarin lattia oli aina kylmä ja penkin alla oli korillinen Pupu Tupuna -limsaa, jota sai pullollisen vasta, kun posket oli punaiset ja mieli ja keho saunomisesta raukea.

Aikuisena oikeastaan vasta opin nauttimaan lempeistä löylyistä. Ihania saunamuistoja on ainakin se kerta, kun ystäväni vei mut eka kertaa avantoon Kulttuurisaunalla eräänä tammikuisen pakkaspäivän iltana. Käytiin seitsemän kertaa avannossa ja ystävä oli loppuvaiheessa jo, että nyt Tiina riittää. Myös eräs joulusauna, jolloin vietimme joulua ystävän mökillä, on jäänyt mieleen. Ei maltettu lämmittää kylmää saunaa riittävän pitkään ja joulusaunan lämpötilat olivat kuin veitsellä leikattu, ylhäällä lämmin, varpailla jäätävän kylmää.

Mustikkalassa saunominen kuuluu tietysti lähes jokaiseen iltaan. On ihana touhukkaiden päivien jälkeen rauhoittua. Istahtaa saunajakkaralle sytyttämään tulet kiukaaseen ja pataan, kantaa järvestä vedet. Sytyttää saunan lauteille kynttilä lyhtyyn, laittaa pesuhuoneeseen tunnelmallinen valoketju ja istahtaa katselemaan maisemia ja odottelemaan saunan lämpeämistä. Okei okei, en mä koskaan malta vaan istuskella, vaan touhuilen omiani.

Meidän sauna on ihana, lempeälöylyinen ja juuri sopivan kokoinen. Kahdelle ihanan väljä, mutta kun lasten serkut on paikalla, niin enimmillään meitä on istunut kymmenen ihmistä lauteilla. Mikä ihana kesämuisto sekin!

Jotkut asiat saattavat jäädä jonnekin alitajuntaan ja pulpahdella sieltä ulos niin, ettei edes hoksaa, että mistä asia tulla tupsahti. Mulle kävi sillä tavalla saunamittareiden kanssa. Keksin yhtäkkiä, että haluan kerätä seinälle erilaisia, mieluiten vähän rumia, saunamittareita. Myöhemmin selvisi, että tätähän on harrastettu muillakin mökkiläisillä, tutuillakin. Olin selkeästi joskus asiaa pohtinut, kenties ihastellutkin jonkun kokoelmaa, mutta ideana ajatus pompsahti päähän ihan mulle uutena.

Tein keräilyn suhteen päätöksen, että mittareita saa ostaa kirppiksiltä ja saada lahjaksi, torittaminen ja uusien ostaminen on kielletty tässä leikissä. Tuntui, että niitä hassunhauskoja mittareitahan on tullut vastaan kirpputoreilla tämän tästä, mutta voin kertoa, että keräilyn aikana ei ole tullut yhtäkään hupsua vastaan.

Tarinoita mittareiden takaa on monenlaisia. Yksi niistä on ollut saunan seinällä aina, emmekä halua luopua alkuperäisestä. Toisen lähetti seuraajana käyttämättömänä. Kolmannen löysimme teinin kanssa kirpputorilta ja melkein jätimme ostamatta, mutta siitä on tullut yksi kaikkien lemppareista. Neljännen saimme lahjaksi ystävältä, joka oli bongannut sen torista ja hakenut mukaansa matkalla juhliimme satojen kilometrien päästä kotoa. Viidennen lähetti seuraajani toimimattomana, mutta kaikkien yllätykseksi siinä kyllä viisari värähtää. Kuudennen saimme myös lahjaksi ja lahjan mukana tuli performanssiesitys viestinvaihdosta myyjän kanssa, ei ollut helpot kaupat ne, mutta nauratti niin, että vatsaan sattui. Seitsemännen lähetti myös seuraajani, kun oli miettinyt minne heittäisi vanhan saunan mittarin, kunnes oli muistanut minut. Ilo oli ylimmillään, kun Miki näki mittarin, siihen kiteytyi lapsuutensa mökkimuistot, sillä samanlainen oli ollut serkkujen saunassa myös aikoinaan.

Näissä ei kaikissa ole ehkä sitä hupsuutta mitä alunperin ajattelin, mutta jo tämä seitsemän mittarin kokoelma on niin ihana, että tästä on hyvä jatkaa. Ja kaikki näyttävät asteet aivan hyvin, heittoa keskenään noin 20 astetta ja se on ihan ok.

TYTTÖJEN ROADTRIP Högsåra-Taalintehdas-Nauvo-Jurmo

Mulla on elämässäni ihana tyttöporukka. Tai no okei, ollaan me kaikki jo ihan naisia, mutta tyttöporukka kuulostaa sanana mukavalta ja kuvastaa meitä kyllä aikalailla just eikä melkein. Me ollaan nelikko, joista jokainen on omanlainen ja ollaan keskenämme aika erilaisiakin, mutta nelistään me ollaan mahtava ja täydennetään monessa asiassa toisiamme. Sillä tavalla, että yks on yhdessä asiassa sopivan täpäkkä ja toinen taas toisessa ja kaksi meistä saa aikaa aikaan jossain asiassa paljon ja hyvin ja toiset kaksi sitten taas eri jutussa. Kuskeja me ollaan kaikki, mutta kahvinjuojia kaikki muut paitsi minä. Tuollaisessa seurassa on superkiva, lämmin ja turvallista olla.

Päätettiin jo viime kesän Lapin reissun jälkeen, että kesällä 2022 lähdetään jälleen reissuun yhdessä. Muistaakseni aiottiin suunnitella vähän tarkemmin kuin viime vuonna. Arvatkaapa suunniteltiinko? No tuota, ei ihan kauheasti, vaikka kovasti me yritettiin. Whatsapp lauloi, että milloin pidettäisiin suunnittelupalaveri, mutta ei meillä tainnut kunnollista olla yhtäkään. Elämä on vähän sellaista, ettei aina ehdi, eikä riitä resurssit pohtia yhtään mitään arjen ulkopuolelta ja aikataulut ei elämissä aina natsaa. Mutta tiiättekö, vähälläkin suunnittelulla reissusta tuli ihana ja hyvä! 

Matkamme alkoi Helsingistä ja pääsi kunnolla vauhtiin Lohjan kautta Mathildedalissa. Mehän oltiin lasten kanssa kesäkuussa päivän ajan Mathildedalissa ja olipa mukava nyt mennä sinne uudestaan, koska sehön on, kuten varmaan kaikki siellä käyneet tietävät, aivan todella suloinen ja ihana pieni kylä! Syötiin siellä maukkaat pizzat Terhossa ja ei ihan ehditty hakemaan Matildan kartanosta leipää ja vadelmajäätelöä, vaikka aikeena oli! Vatsat täynnä oli mukava jatkaa matkaa.

Högsåra on suloinen pieni saari Kemiönsaaren saaristossa. Me oltiin pari vuotta sitten pyöräretkellä Kemiönsaarella ja silloin kyllä tutkailin myös Högsåraa, mutta loppujen lopuksi pyöräily helteessä ja aikataulun takia oli niin tiukka ja raskas, että jätettiin kohde pois listalta. Onneksi nyt eräs seurueemme jäsen tiesi, että tänne meidän kannattaisi mennä, että tykätään varmasti. Högsåraan pääsee helposti lautalla, joka kulkee monta kertaa päivässä. Kylän raitti oli kuin sadusta ja heinäkuisen lämmin, auringonkeltainen ilta siinä tallustellessa oli ihana. Tai siis pääasiassa me ajettiin autolla kylän poikki ikkunat auki hiljalleen kahtakymppiä, mutta käveltiin me auton parkkipaikalta kahvilaan ja takaisin. 

Mulla oli matkalle yksi toive, joka nyt kuulostaa kyllä vähän ankealta, mutta se oli se, että toivoin, ettei oltais ”koko aikaa vaan jossain kahviloissa”. Mä en ole kahvilaihminen, en juo kahvia enkä oikein syö kakkujakaan ja usein kahvilahommat tuntuvat toisinaan vaan kalliilta ajantuhluulta. Ja halusin nähdä enemmän paikkoja kuin kahviloita! Luulen kyllä, että tuo ajatteluni oli voimissaan ennen lomaa voimakkaammin, koska nyt tuo ajatus tosiaan tuntuu kyllä omaltani, mutta myös tunkkaiselta. Tuntuu, että oon vaan rentoutunut kesän aikana sen verran, että todellakin lähtisin tästä kahvilaan ku kahvilaan istuskelemaan vaikka samantien. (kirjoitan tätä yöllä ja kello on  just nyt 23.56 – lähtisin silti) No, ensimmäinen asia, joka mulla nyt tulee mieleen Högsårasta, on aivan ihana kahvila-ravintola Farmors café. Eli sanotaanko näin, että heti reissun alkuun sain heitellä omat toiveeni sinne missä ne muuttuvatkin tylsistä ihaniksi. Istuttiin iltakahveilla ja limuilla piirakoimme ja pulliemme edessä, laskeutuen lomatunnelmaan, minä neuloen ja ystävät oleskellen ja kaikkia kahvilassa vierailevia ja siellä asuskelevia koiria ihastellen. Vaikka ilta oli hellejakson jälkeen vähän vilpakka, on se muistoissa lämmin ja mukava. 

Högsårassa on Saaristomereen kansallispuistoon kuuluva hiekkaranta Sandvik, jossa saa telttailla. Sille rannalle mekin Hellunteltun kanssa menimme. Auringonlasku oli upea ja saatiin olla rannalla aivan keskenämme, mikä tuntui keskellä heinäkuuta ihmeelliseltä. Merivesi oli viileän lämpöistä ja kauniin kirkasta ja melkein menimme iltauinnille. Jätimme sen kuitenkin väliin, koska istuskelu Farmors caféssa oli alkanut viluttaa sen verran, ettei enää niin paljon tehnyt mieli pulahtaa. Aamulla se sitten harmitti, sillä uuden päivän alkajaisiksi vesi liplatteli rantaan vihreän sameana. Mulle itselleni meri ei ole niin tuttu, enkä osaa sanoa sinilevä- tai muistakaan leväasioista asiantuntevia kommetteja, mutta yleisesti ottaen kirkas vesi houkuttelee enemmän kuin vihertävä, joten Högsårassa emme uineet. 

Aamiainen nautittiin Sandvikin uimarannalla Högsårassa.

Saaristossa ollessa tosi paljon mietitytti punkit ja Itämeren tilanne. Onneksi ei koko reissun aikana törmätty yhteenkään punkkiin ja tietoa Itämeren suojelusta voi aina lueskella vaikkapa John Nurmisen Säätiön sivuilta, jos joku asia mietityttää (ja lahjoittaa myös rahaa suojelutyöhön!). Vaikkei Högsårassa Itämeren veteen päästykään pulikoimaan, niin se tapahtui sitten onneksi myöhemmässä vaiheessa lomaa. 

Yö teltassa oli hyvä. Hellunteltussa mahtuu tosi hyvin nukkumaan neljä vierekkäin ja myös hengailemaan ja syömään ”loungessa” teltan etuosassa todella hyvin, vaikka pedit olisivat valmiina ”makkarin” puolella. Ja kun kerron, että tosi hyvin, niin tarkoitan TAJUTTOMAN hyvin, koska teltan kokohan on yli 14 neliötä. Meillä oli mukana kaksi leveää paksuhkoa patjaa, joilla nukuimme pareittain omine tyynyinemme ja makuupussessaimme. Roadtrippaillessa on musta tärkeää, että mukana on erilaisia luksusjuttuja, kuten tyynyt ja paksut ilmapatjat, joita ei välttämättä muuten retkeillessä ottaisi mukaan. 

Näkymä lossilta Högsåraan.

Taalintehdas. Täällä oli reissun sateisin hetki, kun taivaalta tuli ihan tajuton sadekuuro juuri sillä hetkellä, kun ajettiin K-marketin pihaan. Taidettiin vähän kastuakin, mutta siinäpä se sitten olikin se reissun sadeosuus. Kauppareissun ja postimerkkien bongailun lisäksi me tietysti syötiin Taalintehtaalla Ullman´s Villalla, joka on upea boutique-hotelli-kahvila. Paikka on todella viehättävä ja kaunis ja kun sääkin oli hieno, paikka kukoisti kaikessa komeudessaan. Me nautittiin lounaat, kahvit ja kakkupalat, tosin hyvin verkkaisesti saatiin annoksiamme ja eri aikaan jokainen, koska sattui selkeästi kiireinen päivä, mutta hyvä palvelu korvasi hitauden. Kakut ovat siellä ihan mielettömiä, vitriinit pursusivat eri vaihtoehtoja ja siinä vaiheessa viimeistään hävetti se oma reissutoiveeni, että en ainakaan kahviloihin tällä reissulla halua. Villa Ullman’sille suuri suositus kaikinpuolin. Aivan ihana paikka, tuonne tahdon rakkauslomalle.

Nauvo. Seuraava kohteemme oli yöpyminen Nauvossa Martan Majatalossa, josta aamulla lähtisimme kohti Jurmoa. Mulle saaristoseutu itsessään on monella tapaa aivan erilaista seutua mihin olen tottunut ja montaa kertaa en ole missään näissä reissumme paikoissa käynytkään. Joka kerta seutujen kauneus iskee isosti. Meillä on Suomessa niin kauniita paikkoja. Samat sanat sanon kyllä joka kerta missäpäin tahansa Suomea, koska olen kotimaan matkailun rakastaja ja rakastan Suomea, eli samat sanat tälläkin kertaa. 

Parkkeerasimme autoillamme majatalon parkkipaikalle ja aloimme purkaa autoista yöpymistä varten tavaroita ja pakkailla samalla vähän myös Jurmon reissulle tavaroita. Sinne kun matkattaisiin yhteysaluksella ilman autoa, joten tavaramäärä pitäisi miettiä selkeämmin, että mitä jaksaa ja haluaa kantaa mukanaan. Viereemme tuli auto parkkiin ja kuinkas ollakaan, sieltä pölähti paikalle ystävämme perheineen. Mikä sattuma, naureskelimme yhteen ääneen ja kahta kauheammin kunnes selvisi, että meillä oli saman yöpymispaikan lisäksi samaan aikaan pöytävaraus samaan ravintolaan parin tunnin päästä, sekä aikomus matkustaa samalla yhteysaluksella seuraavana aamuna sekä myös palata takaisin satamaan samana päivänä sekin! Vietimme sitten reissun aikana heidän kanssaan yhdessä tovin jos toisenkin ja heti ens alkuun illallisella ravintolassa pidimme kahdeksan hengen voimin tikkakisat.

Hanna-Riikan ottama kuva.
Hanna-Riikka ottamassa kuvaa.

Nauvossa muuten emme menomatkalla ehtineet syömisen ja nukkumisen lisäksi juuri muuta kuin piipahtaa keskiaikaisessa, hienossa harmaakivikirkossa ja tietysti kiertää hautausmaalla bongailemassa nimiä. Se on aina mukavaa. Paluumatkalla myöhemmin sitten ehdimme Nauvossa vierasvenesataman tunnelmiin enemmän kun nälissämme etsittiin ruokapaikkaa ja se oli erilaista tunnelmaa se, kun musiikki soi kovalla ja ranta oli täynnä ihmisiä. Tykättiin enemmän tuosta alkumatkan pätkästä. 

Lossimatkat tuntuvat 42-vuotiaanakin vielä jännittäviltä, kun niitä tekee harvakseltaan. Ja rakastan tuota kirkasta keltaista yhdistettynä meren ja taivaan sävyihin. Värit <3

Jurmo. Majatalossa nukutun yön (ei yhtä hyvä kuin telttayö, vaikka suihku oli toki mukava lisä) matkamme jatkui parinkymmenen minuutin päähän Pärnäisten satamaan, josta liikennöi M/s Baldur Jurmon saarelle. Matka kestää kolme tuntia, joka sisältää myös pari pysähdystä muille saarille ja päätesatama on Jurmon jälkeen vielä Utö. Tällainen ilmaseksi tapahtuva yhteysalusmatkailu oli mulle ihan uutta ja jännittävää. Matkaajia oli paljon, mutta autot saatiin hyvin parkkiin ja tavaroinemme mahduttiin kyytiin. Kolme tuntia meni leppoisasti laivan kannella aurinkoisessa säässä neuloen, pötkötellen, ristikoita tehden ja ihan vaan ollen. Aluksella on myös kahvio, josta haimme sämpylöitä, kahvia ja limua. Aurinkolasit päässä kannella oli myös hyvä tarkkailla muita ihmisiä, heidän eleitään ja olemista. Tiiättekö silleen, että sitten voi kaverin kanssa siinä pohtia kukahan lie mahtaa olla tuo ihminen ja mitähän hän kenties elämässään tekee ja miksi on juuri nyt matkalla ja minne! Aah, tykkään niin tuollaisesta pohdinnasta, jossa ei ehkä koskaan saa tietää oikeita vastauksia. Kolmessa tunnissa ehtii miettiä paljon, heh.

Ihania naisia kannella. Hoksasin vasta myöhemmin, että mullahan oli Kånken-reppu mukana ja siellä sisällä pehmeä pyllynalunen, jolla olisin voinut istua.

Meillä oli mukanamme Jurmoa varten Helluntelttu, tällä kertaa kahdessa osassa, telttakankaat toisessa ja telttakepit toisessa. Vaikka se on mielestäni superhyvä teltta, niin on se kyllä vähän painava kannettava. Sen saimme tuta harteillamme Jurmon päässä, kun kävelimme kohti teltta-aluetta, joka sijaitsee upella paikalla, kallioisella Moringharulla. Aluksi tuntui vaikealta löytää hyvä paikka noin isolle teltalle, koska kiviä pilkotti kaikkialla, eikä niitä haluttaisi saada selän alle, mutta kyllä me kolmesta paikasta silti saatiin valita. Ja sanoisin, että oli todellakin sen kantamisen arvoista tuoda iso teltta mukanamme. Meille sattui hyvät kelit ja kovassa auringon paahteessa oli ihana makoilla teltan sisällä varjossa, kun sinne tuuli. 

Näkymä Moringharun teltta-alueelle. Siellä on huussi.
Rakas helluntelttu siellä.
Tyttöjen reissu.
“ota musta kuva, kun mulla on söpö olo”

Jurmo vei mun sydämen. Se oli niin ihana paikka ja oli oikeastaan hyvä, etten tiennyt siitä mitään. Välillä piti yrittää googlettaa jotain tietoja kivistä, linnuista, sijainnista, säöstä ja eläimistöstä, mutta siellä verkotkin olivat sen verran heikot, ettei puhelimella oikein voinut olla. Ihan parasta! Kahden yön reissu oli liian lyhyt. 

Rantakalliot ovat upeat.

Mulla on tuolla saaristossa olo, että en oo omilla kulmilla, että se saaristolaisuus ei oo ollenkaan mua eikä mun historiassa millään tavalla, mutta tykkään siitä tosi paljon. Kanervaiset ja katajaiset nummimaisemat, sileiksi pehmenneet pyöreät kivirannat, upeat kalliot ja valtava, jylhä meri ympärillä. Tuuli pitää huolen kyllä siitä, että tuntee elävänsä, mutta välillä meri oli täysin tyyni ja ympärillä vain hiljaisuutta. Tuntee itsensä ihanan pieneksi.  

Pikkuisesta puodista sai joka päivä tuoreita sämpylöitä voilla ja tuoretta savukalaa.

Sataman pikkuisesta puoti-kahvila-monitavaramyymälästä sai vuokrattua vitosella polkupyörät ja me toki se hyödynnettiin. Saari on viitisen kilometriä päästä päähän ja kyllä siellä voi kävelläkin, mutta pyörillä oli mukava huristaa, vaikkei teitä varsinaisesti montaa kilometriä ollutkaan. Tai siis sitä yhtä tietä. Välillä oli olo, että olisi jossain Amerikan preerialla entisaikoina, seuraavassa hetkessä jossain Afrikan savannilla ja kun istuskeltiin rantakivikolla ja ihmeteltiin merta ja purjeveneitä (näytti, että niitä olisi merellä vain muutama, mutta yhdellä katsauksella niitä näkyi nelisenkymmentä kun oikein laski) tuntui Kreikalta. Siltikään en sanoisi, että tunnelma tai maisemat olisivat Jurmolla ”kuin ulkomailla olisi” vaan ihanan erilaista kuin missään missä olen muualla Suomessa koskaan itse ollut. 

Jurmopyörät sai vuokrattua kolmeksi tunniksi vitosella.
Puu.
Isot rannat täynnä sileitä kiviä ovat maagiset.
Joku muikki ja sen takana Jurmon kylää. Saarella asuu internetin mukaan muutama asukas vakituisesti ja kesäaikaan tietysti ihmisiä on enemmän.
Saarella on paljon kanervikkoja ja katajia.
Vierasvenesatama kuulosti olevan täydehkö koko ajan. Näyttää kyllä myös.

Me tehtiin ruokaa rantakallioilla, ihmeteltiin merielämää ja kasveja, luettiin aikakausilehtien juttuja ääneen toisillemme, syötiin pullaa ja tuoreita sämpylöitä rantapuodilla, käytiin saaren hautausmaalla bongailemassa nimiä tietysti, otettiin iltasaunavuoro ja viilenneltiin keltaisella auringonlaskussa, mä neuloin kirkkaan vihreää kesäneulettani ja ihan vaan oltiin. Kaksi yötä Jurmossa oli liian vähän, kolme tai neljä yötä olisi luultavasti riittävämpi. Ja mikä tahansa vuodenaika olisi käynnille omanlaisensa kokemus. Saarella on myös vuokramökkejä ja sellaista hyödyntäisin kyllä vaikka myöhäissyksyn reissulle, olis varmasti ihanaa sekin.

Kahdellakympillä sai vuokrattua saunan tunniksi. Oli ihanaa ja kuumat löylyt. Edellisiltana joku edellinen saunoja oli toivonut lämpimämpiä (suomen kielen ihanin sana!) löylyjä ja ne me saatiin.
Ystävän kanssa yhdessä ristikoita.
Ystävän kanssa yhdessä neulomista. heh.
Aamulla poukamassa oli kolme purjevenettä ankkurissa, illalla vain tämä yksi.
Itämeri.
Me tutkimassa sitä.

Paluumatkalla pelattiin yhteysaluksella korttia ja meidän ystävysten yhteinen roadtrip päättyi siihen. Kolme meistä jatkoi vielä Tampereelle ja kävimme Uusi Tampere -festivaaleilla, mikä sekin oli mukavaa, mutta eihän roadtrippailua (vaikkei se edes sisältäisi paljon roadeja!) koko porukan kesken voita minkäänlainen muu reissaus. Saas nähdä minne ja milloin mennään yhdessä seuraavan kerran, mutta eniveis, ens kertaan ystävät!

Hetki, jonka toivon muistavani.

Sain myös muutamia kysymyksia liittyen meidän reissuun ja vastaan niihin vielä kootusti tässä: 

Millaisella varustuksella telttailu? Iso teltta (Coleman Vespucci 4), kaksi paksua ilmatöytteistä kahden hengen patjaa (Expedin ilmatäyttäjä on siihen hyvä, vaikka esineenä vaikuttaa aluksi hölmöläisten keksinnöltä, vaikka on siis nerokas!) , jokaisella omat tyynyt ja makuupussit. Lisäksi tilkkupeitto ja viltti makoileen teltan ”loungen” puolella ja rannoille. Ruuanlaittoa varten trangia. Vettä meillä oli mukana kaikkialla kaupan kanisterissa. 

Mistä tän reissun idea, kuka teki aloitteen ekasta kohteesta? Päätettiin reissu jo edelliskesänä Lapin reissun jälkeen. Maiju ja Mannu ehdottivat Jurmoa ja me Riikan kanssa hyväksyttiin kohde mukisematta, he myös suunnittelivat reissun alkupätkän. 

Ideoijat. <3

Mitä kannattaa pakata Jurmoon kameran lisäksi? Mun muistivihkossa lukee seuraavat asiat: villapusero, purjehduskengät, pussinsulkijoita, pyykkipoikia, vedenkestävät leveäpohjaiset läpsyt (kivikolla oli tosi hyvä kävellä sellaisilla) ja kunnon rinkka (puolen kilometrin matka laivalaiturilta teltta-alueelle se on matka sekin). Meillä sattui bikikelilliset päivät, mutta illalla sai vetäistä villapaidan niskaan viileässä kesätuulessa.

Meille sattui kauniin pastellisävyiset, utuisat auringonlaskut.

Oliko lauttamatka Jurmoon keinuva? Meille sattui sen verran hyvät kelit, että vain pari kertaa tunsi edes olevansa lautalla. Toki säätila on aina erilainen. Matka ei tuntunut erityisen pitkältä, koska meille (mulle) se oli toki vähän myös eksoottinen tapa kulkea. Aluksen kannelle ei tuullut hirveästi ja oli valtavan kuuma olla. Myös sisällä oli penkkipaikkoja ja alhaalla ikkunaton kahvilatila. 

Teidän ystävyydestä ja dynamiikasta: mikä teitä yhdistää ja millainen rooli kenelläkin on? Mä kuvailisin meitä niin, että ollaan samankaltaisia ja erilaisia. Jossain asiassa kolme meistä häärää ja tekee, jossain toisessa asiassa joku muu ottaa pääroolin. Autoillessa me kaikki ollaan valmiita ajamaan eli jokainen saa olla ja joutuu kuskiksi yhtä paljon. Kahvihommissa mä oon aina ulkopuolella, koska en juo kahvia. Teltan kasauksessa ja purussa mä oon varmasti aina pääroolissa. Minusta me tasapainotetaan toisiamme ihanasti ja koen, että jokainen saa olla vapaasti just sitä mitä on ja kaikesta saa puhua tai olla puhumatta.

Reissun viimeiset heipat sanottiin Tampereella, jonne kurvattiin kolmisin vielä Uusi Tampere -festivaaleille. Uskollisesti kaikki Uhanoissa tietysti, kun Tampereella oltiin. <3

PORKKANALAATIKKO

”Onko meillä tänä vuonna kasvamassa mitään syötävää?”, bonustyttö kysyi alkuviikosta. Vastasin ettei tänä vuonna ole, että edellisvuoden perunalaatikkoon laitoin nyt vaan kukkien siemeniä ja että ensi vuonna sitten. Samantien hoksasin, että varastossa on kyllä pari siemenpussia, ainakin porkkanaa ja mullahan olis tuossa vielä seitsemän täyttä multasäkkiäkin. 

Ja aika nopeasti huomasin olevani lukemassa siemenpussin kyljestä, että vieläkähön tälle vuodelle ehtisi saamaan miniporkkanoita jos nyt laittaa kasvamaan. Ihan hyvin ehtii, ainakin saadaan kasvua seurata, jos laittaa vaikka huomenna! Olin hetkeä aiemmin penkonut varastosta lapsille ison vanerilevyn pingispöydäksi ja siitä kai se ajatus sitten varmaan lähti. Mä teen muitaihaniamaisen porkkanalaatikon! Siinä viljellään porkkanoita ja siihen saan hyvin laitettua kaikki ne yrtit, joille olin yrittänyt metsästää ja muistaa ostaa sopivia ruukkuja. Tsidim, eiku hommiin!

Tein näin: 

Leikkasin pitkän vanerin pituussuunnassa puoliksi kuviosahalla, en suoraan vaan aaltokuvioiden. Palojen päistä mittasin korkeudet ja tein päätypalat mätsäämään pitkiin sivuihin. Maalasin samantien palat toiselta puolelta pohjavärillä ja annoin kuivua. Tein laatikolle rungon, ihan yksinkertaisen, jossa on tuki sivuilla ja nurkissa ja johon sain ruuvattua sivulevyt napakasti kiinni. 

Pohjalle laitoin suojakankaan välttääkseni rikkakasvien kasvua, mutta haravoin myös piikkiharavalla alla olevan maan läpi ettei sinne jäänyt kauheasti kasveja. Sen jälkeen tyhjensin kaikki seitsemän multasäkkiä huomatakseni, että multaa tarvitsee lisää. Sama homma kuin jämälankojen käytön kanssa – aina tarvitsee kuitenkin lisää. 

Piti siis hankkia lisää multaa, mutta samalla myös hankin valmiit yrtit ja salaatit. Porkkanansiemenet käytin ne vanhat ja lisäksi laitoin laatikon reunaan vähän huonoksi päässeet orvokit.

Laatikko oli ihana jo ilman strösseleitä sen sivuseinämissä, mutta en vain voinut itselleni mitään. Tämä laatikko huusi niitä! Maailman söpöin porkkanalaatikkoa strösseleillä maailman ihanimmassa paikassa, niin vain kävi. Ja saattaa olla, että jonain tulevana kesänä tällä paikalla tulee olemaan terassi eli nyt on aikaa vähän hömpsötellä tällaisilla kreisimmilläkin istutuslaatikoilla, jotka ovat maisemassaan hieman vinosti ja hupsusti.

TILKKUTAKKI JA SEN TARINA

Viime syksynä fiilisteltiin ystävien kanssa, että itse tehty tilkkutakki olis kiva. Jokainen meistä neljästä tekisi oman tyylisen. Innolla alettiin suunnittelemaan. Päätettiin lähes siltä istumalta, että pidetään yhteinen ompeluviikonloppu ja tehdään jokaiselle oma tilkkutakki. Hankittiin kankaita, käytiin jopa yhdessä kangasostoksilla.

Mun takkini kankaat löysin kangaskauppojen palalaareista ja pakalta, pari kirppikseltä ostettua sievää paitaa leikkelin paloiksi ja omista ikivanhoista kangasvarannoista kerättyjä tilkkuja käytin myös. Aivan kiva kokoelma sopivasti yhteen sopivia kankaita, joista muutama oli ihan varsinaisia ohkaisia puuvilloja. Sellaiset sopivat tilkkutöihin erinomaisesti ja osa oli vähän paksumpia ns. tavallisia puuvilloja.

Syksy mennä hurahti ja kankaat odottivat pinkoissaan. Yhtenä talvisena, tylsähkönä torstaina päätin, että taidan aloittaa oman takkini tekemisen, osaan sitten opastaa muita miten tehdä. Mulla lienee meistä eniten ompelukokemustakin ja kaavaopit hallussa.

Mallailin kankaita olkkarin lattialla ja fiilistelin. Mietin millainen asettelu tilkuissa olisi kivoin, haluanko ruutuja vai kolmioita, palkkeja vai random-palasia. Kurkkasin jotain satunnaista kymmenen vuotta Pinterestiin keräämääni tilkkutyökansiota ja ihastelin kuvia myytävistä tilkkutakeista ja mielikuvittelin takkia. Mä oon siinä tosi hyvä, että pystyn visualisoimaan hyvinkin valmiin ompelutyön silmieni eteen, kun päästän ajatukset juoksemaan. Muutamaa tilkkukuviota pohdiskeltuani tulin siihen tulokseen, että kolmioita haluan silläkin uhalla, että kulmakohdat saattavat olla raskaita, kun kangaskerroksia ja saumanvaroja on monta päällekkäin.

Tykkään eniten tehdä ompeluhommia niin, että katson samalla jotain sarjaa. Olin nähnyt mainoksia Australian Bachelorista ja ajattelin, että sehän on sopivaa taustaohjelmaa. Leikkuri siinä vaan tilkkutyöalustalla rullaili ja kolmioita syntyi, kun jo kolmas jakso sarjasta lähti pyörimään. Tajusin, että ei hemmetti, enhän mä katso ollenkaan sitä sarjaa mitä mun piti katsoa! Se olikin Australian Love at First Sight, jota olin ehtinyt katsoa jo useamman jakson. Nauratti ihan hirveästi. Katsoin tosissaan monta jaksoa ennen kuin kävi mielen vieressäkään että nyt taitaa olla eri sarja kyseessä. Realityjen konsepteissakin kun on eroa, vaikka molemmat rakkausrealityja ovatkin. No, pariskunnat vaikuttivat ihan mielenkiintoisilta, joten äkkiäkös sitten katson tämän sarjan alta pois, mietin ja jatkoin katsomista.

Tilkkujen leikkuu ja niiden asettelu mukavaan järjestykseen lattialle valmiiksi odottamaan ompelua oli sen verran hidasta, että kirjasin ylös tuntimäärän.

Neljä tuntia. Eikä yhtään ompelua vielä.

Seuraavana ompelupäivänä aloitin tilkkukankaan kasaamisen. Mulla ei ollut mitään suunnitelmaa, miten ja missä järjestyksessä olisi järkevintä ommella. Kolmiokuviointi ei ollut helpoimmasta päästä yhdistellä ja olisi todellakin kannattanut olla joku ajatus miten sen tehdä, mutta kun pääsin vauhtiin niin annoin vaan mennä. Muutamaan kohtaan tuli paksuja kangaskerroksia, vaikka ihan jokaisen sauman silitin auki. Puhelimen muistiinpanoihin kertyi muutaman päivän ajalta tuntimerkintöjä ja kun tunteja oli kertynyt 20, päätin, että nyt on takkikangas valmis, vaikka muutama viheliäinen sauma olikin ompelematta.

Unohdin kankaan useaksi viikoksi ompelukaappiin.

Yhtenä päivänä kangas tulla tupsahti eteeni muistuttelemaan olemassaolostaan. Lähdettiin lähes samantien ostamaan siihen vuorikangasta yhdessä Mikin kanssa. Olisin kovasti halunnut kukallista tikkikangasta ja mieluiten sellaista, jossa olisi molemmilla puolilla kangas. Ei siis sellaista, jossa on vain vanua nurja puoli, koska halusin, että tilkkujen seassa olevan brodyyrikankaan reijistä ei alkaisi tursottamaan vanu takkia käyttäessä. No, aika paljon oli toivottu tikkikangas niillä spekseillä äkkiseltään löydettäväksi! Valitsin sinisen pystysuoraan tikatun kaksipuoleisen kankaan. Piti tyytyä parhaimpaan olemassa olevaan vaihtoehtoon, koska halusin päästä heti ompeluhommiin.

Sillä välin, kun olin kangaskaupassa, oli hellu alakerrassa odottelemassa moottoripyöräkaupassa. Ja kuten arvata saattaa, me mentiin muutaman päivän päästä koeajelulle. Heh! Testattiin oikein täpäkästi pärisevä Harley Davidson ja opin kyydissä istuessani ainakin sen, että alaselkää kutitti se pärryytys ihan hirveästi. Koeajokokemus oli hauska! Mopokauppoja ei onneksi syntynyt, mutta jännittävä käänne viattomaan tikkitakin vuorikankaan metsästykseen se koeajo kyllä oli.

Mulla ei varsinaisesti ollut takkiin mitään kaavaa. Piirsin kyllä pari versiota kaavapaperille ja teippasin saumat kiinni ja mallalin paperista takkia. Ei tuntunut se versio täydelliseltä eikä edes ookoolta. Ei vaikka kuinka mielikuvitteli sen tilkkukankaiseksi. Taittelin kaavapaperitakin kaappiin ja unohdin viikoiksi.

Olisi kannattanut tilata se kukkatikkikangas, se olisi aivan hyvin ehtinyt tulla.

Eräänä kesäkuun alun päivänä tuli se ihana olo, joka toisinaan itsetehtyjen vaatteiden kohdalla tulee. Se, että näen itseni jo jossain se valmis vaate päälläni. Kesärauhassa viileänä kesäyönä uuteen tikkitakkiin kääriytyneenä! Siispä ompelukone pöydälle, kaavapaperitakki saksilla saumoista auki ja se idea toteutukseksi, joka juuri siinä hetkessä tuntui parhaalta. Päätin lisätä summanmutikassa kaavaan leveyttä sekä miehustaan, että hihoihin, ei mitään uusia kaavoja tähän takkiin enää!

Leikkasin takin kaavakappaleet tilkkukankaasta niistä kohdista, joissa ei ollut niitä aukinaisia, unohdettuja saumoja. Tikkikangas muuttui vuorikangaspaloiksi. Puolikaaren malliset taskut ilmaantuivat kuin itsestään ja niihin vuoriksi tuli maailman söpöintä ruutukangasta. Ommella surautin takin kasaan ja ihastelin itseäni se päällä peilistä. Ei vitsit tästä tulee ihana, ajattelin.

Laitoin tilkkutakkikavereilleni viestin, että täällä on lähes valmis takki ja kysymyksen, että tekisinkö etukappaleiden reunoista tosi kaarevat, vähän kaarevat vai antaisinko olla kulmikkaina tavallisina etukappaleina. Sain vastaukset ja tein just silleen, mitä kukaan heistä ei ehdottanut.

Aputikkasin kaikki reunat ja enää vinonauhat puuttuivat.

Lähdin metroajelulle Itäkeskukseen ja löysin Eurokankaasta väreihin mätsäävää vinonauhaa kuusi metriä. Olin mittaillut, että 5,8 metriä on hyvä määrä. Aika hyvin siis! Ostin kotimatkalla jäätelön ja kävelin suu poksusuklaasta napsuen takaisin metroon ja matkasin vinonauhoineni takaisin kotiin.

Takki valmistui saman illan aikana ja voi kuulkaas! Siinä arpostiina hyppelehti hetken jos toisenkin peilin edessä uudessa ihanassa takissaan. Annoin langanpätkien lojua lattialla, vaikka yleensä kerään ne heti ompeluhommien valmistuttua roskiin. Kertonee onnen tilasta ja määrästä.

Seuraavana päivänä junailin Turkuun. Kesärauhassa oli ihanaa ja vietin suloisen, lämpimän päivän jälkeisen viileän kesäillan takki päälläni. Olin niin onnellinen.

Sellainen oli sen takin tarina. Nyt, kun on kovat helteet, ei takkia tee mieli laittaa päälleen, mutta se on mulla joka paikassa kuitenkin mukana, jos sitten kuitenkin tuleekin viileä ilta. Kyllä niitä taas tulee.

Ainiin! Jossain vaiheessa takin edetessä ja realityn pyöriessä taustalla, tarkistin suoratoistopalvelusta, että montako jaksoa mulla on vielä jäljellä Love at First Sightia. Selvisi, että jaksoja on kaudessa yli 30! Skippasin niistä noin 15 ja katselin vain kohokohtia ja annoin Googlen laulaa, että kuka on vielä yhdessä ja kuka ei! Bacheloori on edelleen katsomatta. Vaatinee seuraavan kunnon ompeluprojektin se.

Tämän postauksen kuvat eivät ole Kesärauhasta, vaan ne otti minusta Helsingin ihanassa kesäillassa aivan upea ja mahtava Adalmiina. Lisää hänestä ja kuvistaan löydät täältä. Rakastan näitä kuvia. Ja tietysti tuota takkia.

SIITÄ MITEN ME ASUTAAN

Kaupallinen yhteistyö LähiTapiola Kiinteistöt

Heippa pitkästä aikaa kaikki blogini lukijat! On ollut paljon asiaa, mutta tuolla instan puolella olen asiani kertonut, paitsi nyt kerron täällä!

Aiheena on tänään vuokralla asuminen.

Vappuna 2013 olin ystävän luona Helsingissä Tampereelta käymässä. Olin makustellut Helsinkiä jo jonkin aikaa meidän uudeksi kotikaupungiksi ja aina kävellessäni täällä mietin ja katselin ja kuvittelin itseni asumassa kivoissa kodeissa. Tuona vappuna kuitenkin sanoin ääneen matkalla Vallilan vapputansseihin yhden vaalean talon kohdalla, kun näin naisen istuskelevan leveällä ikkunalaudalla ikkunat sepposen selällään, että “kato nyt, tuossakin talossa olis ihana asua!”. Muistan tasan missä kohti olin ja mitä ikkunaa osoitin. Vuosia myöhemmin samaa kadunpätkää kävellessäni tajusin, että ei voi olla, tää on se talo ja tässä me oltiin kun mentiin sinne tansseihin – SE ON MEIDÄN TALO! Avonainen ikkunakin on lähestulkoon tuossa pari kerrosta meidän alapuolella.

Meidän matkamme juuri tämän asunnon asukeiksi oli oma tarinansa, kuten vuokra-asujaksi muutenkin, mutta nyt kerron Lähi-Tapiolasta vaikka me ollakaan sitä kautta kotiimme päätyneet.

Mä oon aina ollut vuokra-asuja ja vain harvoin se on mua harmittanut. Eniten mua on ärsyttänyt varmasti ne ihmiset, jotka oikein korostavat asuvansa VUOKRAkämpässä sillä välin, kun vaikka taloa rakennetaan tai odotetaan muuttoa uuteen muuten. Tuntuu kuin sillä korostettaisiin sitä, että ei tässä nyt sentään niin alas olla vajottu, että vuokralla ihan tosissaan asuttaisiin. Tai silloin, kun kotitalon muut asukkaat pitävät alempiarvoisena asukkaana siksi, että ei asu omistusasunnossa. Minusta vuokralla asuminen on huoletonta ja täysin yhtä arvokasta elämää!

Vuokralla asumiseen on useita syitä, joita voi olla vaikkapa halu asua tietyllä alueella eikä sieltä asunnon ostaminen ole mahdollista tai ihan vaikka stressin vähentäminen elämässä, jos omistaa paljon muutakin.

Mutkaton koti -koteja on ympäri Suomen useissa kaupungeissa ja mitä valikoimaa itse katselin äsken, niin todella kivoja koteja. Esimerkiksi meidän kriteereillä löytyi pari kivaa kolmiota, joissa olisi reilusti tilaa ja raikkaat vaaleat pinnat. Ja yksi aivan ihana iso asunto, jonne voitaisiin muuttaa, jos muutettaisiin uusperheellämme yhteen. Sijainti olisi meille täydellinen ja tilaakin olisi, vaikkeivat lapset jokainen omia huoneita saisikaan. Harmi ettei olla aikeissa muuttaa, sillä melkein jo innostuin ihan oikeasti!

LähiTapiolan Mutkaton koti -sivustolla ensimmäisenä vastaan tulee kolme sanaa: mutkaton, lähellä ja välittävä. Ja ehdottomasti ne ovat asioita, joita ihminen varmasti asumiseensa kaipaa.

MUSTIKKALAN MAJA

Ollaan oltu mökkiläisiä vasta 14 kuukautta, mutta jo vain on sinne noussut yksi puumaja (josta lisää myöhemmin täälläkin!) ja yksi lapsen maja, jonka esittelen teille nyt. Puumajan rakentamisesta jäi vähän materiaalia yli, joten majahommiin oli syksyllä helppo ryhtyä. Mun lapset ovat aika kaupunkilaisia eivätkä välttämättä niin samantien innokkaita tarttumaan sahaan tai vasaraan, koska sellaisia ei heillä ole ollut tarjolla elämänsä aikana. Kuitenkin kun materiaalit ovat nokan edessä on tilanne ihan eri. Siispä majahommat alkoivat, kun pelit ja vehkeet olivat tarjolla ja äitikin on niin innoissaan tästä! Välillä ehkä jopa lapsia enemmän.

Majan paikkaa mietittiin hetki ja todettiin, että se voi aivan hyvin olla näkyvälläkin paikalla, koska siitä tulee hieno! On myös tärkeää arvostaa lasten juttuja niin, että ne saavat näkyä. Paikka on yksi mökkitontin upeimpia kohtia korkealla päämökin lähellä, siitä avautuu komea maisema järvelle ja rinteeseen. Oikein oiva sijainti siis.

Mulla on majan ympärille myös vähän suunnitelmia, jossa yhdistyy ihanasti maja ja mun juttu (josta lisää myöhemmin!), joten ehkäpä vietetään ensi kesänä paljon enemmän aikaa yhdessä lapsen kanssa tästä syystä, kun kaikki hengataan siinä ja touhutaan yhdessä. Tämä on ainakin mun haavekuva.

Maja ehdittiin saada kutakuinkin valmiiksi ennen talvea. Siinä on eurolavapohja, runko ja pärekatto. Majan muoto on vähän kirkkomainen, joten olen itse päätynyt puhumaan usein Mustikkalan kirkosta, hehe. Päreet saavat harmaantua itsekseen ja ne voi käsitellä myöhemmin. Jos siis majalaiset niin haluavat.

Rakennuspuuhissa on tähän mennessä ollut useampikin perheenjäsen, mutta maja taitaa olla kuitenkin kymppiveen pääomistuksessa. Itse sain osallistua syksyllä mm. päreiden kiinnitykseen. Siinä olikin oma viehätyksensä nakutella niitä paikoilleen. Samalla tavalla tyydyttävää kuin vaikkapa legorakennelman tekeminen.

Syyslomalla saatiin mummi kylään. En enää muista miten me päädyttiin tekemään minikokoinen “kuusiaita” majan viereen, mutta niin me vaan mummin kanssa etsittiin metsästä muutama pieni kuusen alku ja kerättiin kivet ja siirrettiin sammalet maahan. Vaatinee joskus harvennusta, mutta parin vuoden päästä voi jo asentaa jouluvalot kuusiin.

Joulun aikaan innostuin jäädyttelemään maitopurkkeihin vettä ja kukkasia ja sain luvan rakentaa niistä majaan takaseinän. Majassa on sisällä joka päivä samaan aikaan kuusi tuntia palava ulkovalo, joten seinämä hohkasi pakkaskeleillä upeasti. Viime viikonloppuna sen sijaan jää oli sulanut ja näytti vähän surulliselta. Jännittävää nähdä miten se siinä elää talven aikana. Eniten silti odotan sitä, miten maja innoittaa leikkeihin ja rakenteluun ensi kesänä.

Naurattaa niin, että tulee pissat housuun – vai ei sittenkään?

Kaupallinen yhteistyö Diveen

”Naurattaa niin, että tulee pissat housuun”, saadaan sanottua naurunremakan lomasta. Voi vitsit, miten ihanan hauska hetki se sellainen on, mutta samaan aikaan monille naisille myös täyttä totta. Yllättävänkin monella naisella tuossa tilanteessa ihan oikeasti lirahtaa pissaa housuun. Virtsankarkailu, todellakin vaiettu, mutta melko yleinen vaiva. Minullakin.

Muistan elävästi hetken, kun vuosia sitten otin muutaman juoksuaskeleen päiväkodilta kotiinpäin yllättäen juoksemaan lähteneen lapseni perään. Tunsin lirahduksen ja kauhunsekaiset ajatukseni, minähän olin tuolloin vasta juuri kolmenkympin ylittänyt, mitä tää tämmönen on! Sittemmin tilanteet muuttuivat arkisempiinkin, vaikkapa aivastuksen tullessa jalat on varmuuden vuoksi laitettava ristiin, niin siinä on eräänkln kerran ollut kesken kävelyn äkkipysähdys, kun on pitänyt ehtiä jalat ristiä ennen äkkiä iskevää aivastuspuuskaa. 

Tiedän, etten ole asian kanssa yksin ja tiedän myös, ettei tilanne ole toivoton. Erilaisia ratkaisuja ongelmaan kyllä löytyy. 

Sain testiin Diveen®-laitteen ja mulla oli kovat odotukset. Tykkäisin olla hippaa lasten kanssa, pomppia trampoliinilla, juosta huoletta ja tanssia ystävien kanssa aamuun asti ilman, että tarvitsisi miettiä virtsankarkailua. Siispä ei muuta kuin laite paikoilleen ja testaamaan. 

Diveen® asetetaan emättimeen tamponin tapaan eli käyttö on helppoa ja hellavaraista. Se painaa virtsarakkoa emättimen etuseinämän alla niin, että esimerkiksi aivastessa ja yskiessä tapahtuva äkillinen ponnistus ei aiheuta virtsankarkailua samalla tavalla kuin ilman Diveen®-laitetta. B. Braunin tekemän tutkimuksen mukaan jopa 53 % 25-34 -vuotiaista on joskus kärsinyt tahattomasta virtsankarkailusta, joten yksin eivät naiset vaivansa kanssa ole.

Ihan ensimmäisenä meni trampoliinille hyppelemään. Lakaisin syksyn lehden alta pois ja pompin. Kuulostelin kehoa ja vähän jännitti! Mutta mikä parasta, pystyin hyppimään! Eniten tosin jännitti se, että kylmiltään jos alkaa liikaa hömpsöttelemään, voi olla kohta nilkka rikki (kokemusta on!). Seuraavaksi lähdin juoksemaan. Eli jumppatrikoot jalkaan ja mökkitielle. En ole juoksija, mutta kyllä mä mielelläni juoksen jos juoksuksi pistän. Juokseminenkin sujui hyvin ja saatoin jopa ajatella, että pitäiskö joskus lähteä lenkille, mutta onneksi tuli järkiini pikaisesti, heh. 

Mökille palattuani hyppelin porrashyppyjä ja sekin sujui aivan kuin ei mitään, äkilliset ponnistukset onnistuivat hyvin. Diveen® ei käytettäessä tunnu, sen unohtaa kokonaan, mutta olo on itsevarmempi ja on helpompi olla. Kuulostaa mainokselta, jota tämä tietysti onkin, mutta kyllä mä sanon myös, että tuote toimii. En ota päivittäiseen käyttöön, mutta tarpeen vaatiessa käytän ja hoidan itseäni samaan aikaan myös muulla tavalla, kuten lantionpohjan lihaksia jumppaamalla. Musta on pelkästään ihanaa, että pieniä, näkymättämiä apuvälineitä on tarjolla.

Tuotetta myy Ediksen verkkokauppa, jonne pääset tästä.


SYKSYINEN VIIKONLOPPU JYVÄSKYLÄN SEUDULLA

Kaupallinen yhteistyö Visit Jyväskylä Region

Mulle Jyväskylä on ollut oikeastaan aina paikka, jonka ohi ajella hurruuttelen, kun olen matkalla Ouluun. Olen pysähtynyt perheen kanssa syömään ketjuravintoloihin ja kerran oltiin hotellissa yötä. Eräänä kesäyönä vein ystävän matkakeskukseen bussille, kun olimme tulossa festivaaleilta ja samalla kertaa toisen ystävän luona kävin yöteellä ennen kuin jatkoin matkaani. Jyväskylä-muisteloni ovat siis aika pieniä ja lyhyitä (mutta aivan mukavia) ja en mitenkään olisi ennen tätä viikonloppua voinut sanoa tietäväni kaupungista tai koko Jyväskylän seudusta juuri mitään.

Tykkään valtavasti tällaisista reissuista, joissa joku muu on tehnyt ohjelman tai vinkkilistan paikoista minne kannattaa mennä. Aikataulukin on kiva, koska saatan olla itse sen verran haaveileva ja reitiltä poikkeava, että saattaisi olla niin, että ehtisin paljon vähemmän jos itse vain miettisin mitä seuraavaksi. Siksi olikin ihanaa, että meitä odotti Jyväskylän seudun viikonloppureissussa monta mukavaa juttua ja uutta kokemusta ja paikkaa.

Matkamme alkoi aurinkoisena syyskuun perjantaina Leivonmäeltä, minne ajelimme Karoliinan Kahvimylly & Kestikievariin lounaalle. Paikka sijaitsee nelostien varrella Joutsasta vähän pohjoiseen ja ihan tien vieressä. Olin kyllä kuullut paikasta aiemmin, mutta en ollut käynyt ja melkein harmitti, että miten olenkaan voinut ajaa paikan ohi. Salaattilounas oli muhkea, makoisa ja paikka sympaattinen! Olin kuullut paljon hyvää valtavista pullista ja hyvistä leivonnaisista, joten otimme pullat mukaan ja jatkoimme matkaa kohti Leivonmäen kansallispuistoa.

Sää oli syksyinen, lempeä kuulas ja kaunis. Kirkas sininen taivas ja ihana suometsän tuoksu. Valitsimme reitiksemme Kirveslammen parin kilometrin mittaisen rengaslenkin, jonka varrella päästiin kiipeämään myös suolammen vierellä olevaan lintutorniin. Maistui kuulkaas pullat siinä maisemassa makialta ja hetki oli kaunis (vaikka olinkin hetkeä aiemmin vähän hermoillut lähtösäädön kanssa ja enkä ollut parhaimmalla tuulella, kyllä te tiedätte, aina ei reissun päälläkään ole!). Ollaan mietitty, että lastenkin kanssa olisi mukava käydä joskus Leivonmäellä ja tämä retki ehdottomasti innosti siihen lisää. Reitit kuulostivat todella kivoilta, täällä niistä lisää.

Aivan uutta tietoa mulle Keski-Suomesta oli se, että kansallispuistoja ei ole vai yksi, vaan neljä. Leivonmäen lisäksi myös Etelä-Konneveden ja Pyhä-Häkin kansallispuistot sekä myös Salamajärven kansallispuisto.

Seuraavaksi ajelimme tunteroisen kohti pohjoista ja saavuimme Laukaaseen ja Varjolan matkailutilalle. Paikka on ihana. Me pääsimme testaamaan ensimmäisinä yöpyjinä uuden hienon Koskisviitiin, jonka isoista ikkunoista avautui upea koskimaisema. Illallistimme Navettaravintolassa, saunoimme savusaunassa, nautimme kuplivasta paljusta tähtitaivaan alla ja nukuimme makeat yöunet. Varjolasta olisi lähtenyt monta retkeilyreittiäkin ja vähän harmitti ettei aikaa riittänyt aamupalan jälkeen, mutta ainahan voi tulla uudelleen. Paikka oli kaikkinensa kaunis ja ihana, perinteikäs. Siellä on viljelty maata ja kasvatettu karjaa jo viiden sukupolven ajan, perinteisiin luottaen ja kaikki ruoka pyritään hankkimaan lähiseudun tuottajilta, vesistöistä ja metsistä.

Lauantaiaamuna ajellessamme kohti Jyväskylää oli mieli jo kovin lomaisa. Tuntui kuin oltaisiin jossain kaukana ja koko retki yhtä seikkailua. Ja sitähän se oikeastaan olikin. Se ajatus onkin vaatinut vähän työstämistä, että aina pitäisi olla ulkomailla tai kaukana kotoa voidakseen kokea jotain hienoa tai upeita reissukokemuksia. Usein riittää, että vaikkapa jonnekin missä ei ole ennen käynyt ja mun kohdalla myös se, että aurinko pilkottelee jostain pilvien takaa ja että autoradio soittaa lempimusiikkia.

Saavuimme Jyväskylään ja pistettiin auto parkkiin ja lähdettiin päivän rientoihin. Ohjelmassa oli vaikka mitä mukavaa ja piti oikein vähän miettiä minne mennä ensin ja minne sitten, että ehtii kaiken mukavan ja kivan.

Lankakauppa Titityyssä sattui olemaan juuri 15-vuotissynttärihulinat. Olihan se kyllä ihana kauppa ja vouuuu mitkä valikoimat kaikkea. Enkä pelkästään minä vaikuttunut kaikesta siitä, vaan myös hellu, joka jopa sanoi, että tullaan tänne toistekin. Titityy sijaitsee Toivolan pihalla, joka on suloinen, vanha pihapiiri, pala puutaloelämää menneisyydestä. Nyt, syyskyisena viikonloppuna pihalla ei ollut ketään, mutta saatoimme kuvitella kepeät kesäpäivät tai tunnelmalliset jouluajan hetket sinne ihmisineen ja musiikkeineen.

Titityystä mukaan lähti monta vyyhtiä lankaa, oikeankokoisia puikkoja ja valtavan hyvä mieli ihanasta asiakaspalvelusta. Me tullaan taas!

Samassa rakennuksessa sijaitsee myös Valkoinen puu, jossa nautimme lounaan ja kakkukahvit. Oli valtavan hyvää ja kun mainitsin paikasta stooreissa, sain useammalta paikalliselta ihmiseltä viestin, että miten he eivät ole tienneet paikan olemassaolosta aiemmin, että sinne on päästävä. No hei, suosittelen.

Tässä portilla meillä oli hauska kohtaaminen, kun pyysin ohi kulkevalta naiselta voisiko hän ottaa kuvan minusta ja hellusta. Hän otti ja kertoi olevansa myös mun seuraaja. Terkkuja sinne!

Kipaisimme myös Harjun paperissa ostoksilla, tietysti, minähän rakastan paperikauppoja! Vihkoja ei voi koskaan olla liikaa, se vois olla mun mottoni elämään. Siellä kävi myös hauska juttu, kun hellu oli maksamassa magneettia, vähän kuin yllärinä mulle, mutta satuin kurkkaamaan olkansa yli juuri samalla hetkellä ja näin, että magneetti oli täysin samanlainen, jonka olin juuri edellisenä päivänä vienyt mökille. Vaihdettiin se sitten erilaiseen.

Toivolan pihalta matkamme jatkui kohti keskustaa, jossa piipahdettiin Koto Designmarketissa. Sieltä löytyy valtava määrä kotimaisia merkkejä ja heidän tuotteitaan. Pääkohde keskustassa oli kuitenkin Suomen Käsityön Museo. Siihen nähden, että miellän itseni käsityöihmiseksi, en ollut edes tiennyt tuollaisen museon olemassaolosta saatika käynyt siellä koskaan! Ja mielenkiintoinen museo on ihan kenelle tahansa kaikenlaisista asioista kiinnostuneelle ihmiselle. Juuri nyt siellä oli meneillään Vihreää väriä -näyttely, joka kertoo värjäämisestä ja sen ekologiasta, historiasta ja trendeistä. Tosi mielenkiintoinen ja innosti taas itseäkin. Mullahan on tosiaan karkkivärit odottamassa Mustikkalassa kässäboksissa ja luonto tulvii värimahdollisuuksia.

Iltapäiväkahveille pääsimme upeaan näköalaravintolaan Vesilinnaan Harjulle. Ja voi vitsit oli valtavan kaunista siellä Harjulla muutenkin! Ja mitkä näköalat tornista kun kuikuili kauas kaupunkiin ja sen laitamille. Neron portaat ja kukkaset sen laidoilla olivat ihanat! Siinä ihastellessa mulle kävi myös sillälailla köpelösti, että unohdin kameran autoon ja muistin koko asian vasta takaisin palatessamme, kun piti jatkaa jo matkaa eli sieltä ei oo nyt yhtään kuvaa.

Tulevana viikonloppuna Jyväskylässä Valon kaupunki -tapahtuma ja mua jopa vähän harmittaa ettei olla kaupungissa nyt, koska rakastan valotapahtumia! Melkää kaikki ketkä ootte kulmilla ettekä ole vielä käynyt.

Meidän matkamme jatkui kaupungin sykkeestä hitusen etelämpään. Saimme vinkin, että kannattaa pysähtyä Korpilahdella, Keski-Suomen toisessa Unesco-kohteessa Oravivuorella, jossa on Struven ketjun kolmiomittaustorni. Mä tykkään lukea kaikki info- ja opastaulut (mielelläni vielä ääneen instastooreihin!) ja tää kaikki mittaushomma oli mulle ihan uutta tietoa. Ja polku kiva ja inspiroiva. Kuvasin nimittäin siellä omasta mielestäni superhauskan sienivideonkin, jonne pääset tästä.

Se toinen Unesco-kohde on muuten Petäjäveden vanha kirkko, jossa pistäydyttiin kesälomamatkalla sattumalta ja se oli upea!

Pienen patikoinnin jälkeen matka jatkui maalaismaisemissa kohti Himosta. Sillä tavalla jännä, että vaikka olen asunut eteläisessä Suomessa pian kaksi vuosikymmentä ja rakastan lumilautailua, en ole koskaan käynyt laskemassa Himoksella. Enkä missään tapahtumissakaan, joita Himoksella kuitenkin paljon järjestetään. Sattui just sellainen viikonloppu ettei ollut mitään tapahtumia, joten tunnelma oli melko rauhallinen ja seesteishkö. Majoituimme Villa Vallaton -mökkiin, joka oli kolmikerroksinen (eli hyvin mahduttiin) ja meitä odotti vielä lämmin ulkoporeamme valoineen kaikkineen siellä illallisen jälkeen. Teki kuulkaas hyvää, kun oli pitkä päivä takana.

Sunnuntaille oli ehkä yllättävin ohjelmanumero. Sillä tavalla yllättävä, että en odottanut mitenkään erityisen riemuissaan E-Fatbike-ajelua, mutta tykkäsin siitä ihan hulluna! Musta on aina kiva kokeilla uusia juttuja ja harvoin sanon mahdollisuudelle testata jotain “ei”, ja usein käy myös niin, että en ole myöskään kuvitellut etukäteen ollenkaan tykkäänkö siitä tai enkö. Nyt kävi lähestulkoon samalla tavalla kuin silloin, kun ensimmäisen kerran snorklasin Filippiineillä: olin ajatellut, että se nyt on semmosta lillumista vedessä ja katsellaan kaloja, mutta kun ensimmäisen kerran laskin pääni pinnan alle, nostin tai ennemminkin riuhtaisin pääni takaisin pinnalle samantien ja huusin, että MIKSEI KUKAAN OO KERTONU ETTÄ TUOLLA ON NOIN KAUNISTA JA IHANAA!

Nyt kävi vähän samalla tavalla, en ollut koskaan aiemmin ajanut sähköavusteisella pyörällä ja fatbikeajelelutkin vain paratiisisaarella meriveden ruostuttamalla pyörällä. Tykkään mennä lujaa (toki rajojeni mukaan että ei heti täysillä, jos ei ole ennen edes kokeillut) ja siitä, että rapa saa roiskua ihan kunnolla, niin vitsit, että olikin kivaa! Meillä oli mukana Himoslomien uutuus, Retkireppu, jossa oli makkaranpaistoon tarvittavan vehkeet päiväretkeä varten. Se oli valtavan kätevä juttu, varsinkin kun olis ehkä harmittanut oman vaaleasävyisen repun kanssa roiskuttaa sitä rapaa. Ihanan huoleton ja hyvä keksintö!

Matkalla pysähdyimme vielä syömään Jämsään Hilpeään Hirveen. Kotimatkalla googlailin E-Fatbike-ajelumahdollisuuksia ympäri Suomen, sillä haluan uudelleen ajelemaan ja vähän pidemmälle lenkille.

Kaikenkaikkiaan tiivistettynä sanoisin viikonlopustamme sen, että menkää uusiin paikkoihin, semmoisille seuduille jotka eivät ole ennestään tuttuja! Viimeisen vuoden aikana olen tutustunut vähän paremmin Kotka-Hamina-seutuun, Nurmekseen ja nyt Keski-Suomeen ja rakastan kaikkia noita paikkoja – enkä olisi välttämättä älynnyt mennä niihin ilman että olis kutsuttu. Kohdattiin tällä(kin) matkalla paljon ihania, hyväsydämisiä ihmisiä, ihasteltiin keskisuomalaisia, komeita, jylhiäkin maisemia ja nukuttiin ja syötiin hyvin. Lisää vinkkejä Jyväskylän seudulle löydät täältä! Kiitos Visit Jyväskylä Region ja te muut kaikki, nähdään taas!

Loppuun vielä heipan heiluttelut reissumme ajalta, moikku!