Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

TIPURIDDARI TULPPAANEILLA

Mulla on tapana ostaa kivoja lankoja silloin, kun niitä tulee vastaan. Toisinaan kyselläänkin, että mistä lankani hankin ja ikinä en oikein osaa sanoa tarkkaan, koska mulla on luonnollisesti ihan hyvät varastot vuosien varrelta ja ostan tosiaan aina, kun vastaan jotain kivaa tulee.

Joskus syksyllä ostin hetken mielijohteesta keltaista pörröalpakkaa. En muista enää tarkalleen, oliko se Børstet Alpacaa vai jotain muuta (veikkaan, että oli!), mutta vastaavaa ainakin. Neuloin melkein valmiiksi lyhyen, leveän neuleen ja totesin, että helman kirjoneulekuvio ei ole ollenkaan hyvä. Myttäsin neuleen lankalaatikkoon odottelemaan parempia aikoja.

Muutama viikko sitten innostuin ajatuksesta, että neuloisin itselleni Riddarin ja muutama ajatus eteenpäin tuli idea, että käyttäisin siihen ne keltaiset langat! Hain pari lisäkerää muita värejä ja aloin hommiin. Syynä oikeastaan se, että olen ymmärtänyt islantilaisvillalankojen olevan vähissä kaikkialta nyt.

Päätin jo heti alkumetreillä, että pysyn ohjeen mukana pääpiirteittäin, mutta jos ei mene ihan justiinsa, niin älkööt sitten. Tätä neuletta ei kukaan tule arvioimaan. Se on mulla muutenkin käsitöitä tehdessä takaraivossa, että tämä ei ole käsityönopettajan arvostelemana missään vaiheessa. Siinä ajatuksessa kyllä harmittaa myös se, että en mä haluaisi ajatellakaan niin, että opettajat aina vain syynäisivät virheitä. Mieluummin niin, että saisi kivaa palautetta siitä, että on tehnyt jotain omannäköistä ja käyttänyt aikaansa niinkin tärkeään tekemiseen, kuin neulomiseen. Se on aina kympin arvoinen juttu se.

Tyttäreni kysyi neuleen loppuvaiheilla, kun olin useampaan kertaan purkanut ja neulonut uudelleen erinäisiä kohtia, että etkö sä äiti suunnittele ollenkaan? Hupsista, no en! En aina. On jotenkin vapauttavaa antaa mennä ja antaa itselleen myös luvan purkaa jos niikseen käy ja kokeilla jotain muuta. Aina musta ei todellakaan ole siihen, mutta tässä neuleessa kyllä.

Eli suunnitelmaa ei ollut. Pilvenreunakuvio eli piparireuna on kuvio, joka sykähdyttää mua edelleen. Siitä asti, kun se villasukkiini tuli, on se ollut mun tavaramerkkini ja sellaisena pysyy. Pylpyröitä eli mykylöitä halusin neuloa myös. Ja myönnettäköön, että lisäsin teille tuohon linkin niiden tekemiseen, mutta itse olen tehnyt ne omalla tavallani ilman ohjeen katsomista etukäteen tai koskaan. Melko samalta näyttää.

Pikkupilkut miehustassa ja hihoissa ovat aina ihana, söpö lisä. Kaarrokkeeseen keksin tehdä tulppaaneja, koska törmäsin ohjeeseen, jossa sellaiset olivat ja ne näyttivät upeilta. Mä olen aina rakastanut 80- ja 90-lukujen tyyliä ja oon niin onnessani, kun sitä kaikkea on koko ajan enemmän ja enemmän ympärillä freesissä 2020-luvun muodossa. Ehkäpä tää neulekin on jotain sellaista. Musta siinä on hienosti yhdistetty pohjoismaalaisia neuletyylejä, mun omaa muitaihaniamaisuutta ja menneitä vuosikymmeniä. Sekä ihanasti värejä, pintaneuletta ja kirjontaa.

Toivon, että pääsen seuraavaksi tekemään jollekin lapselleni neuletta. He eivöt luonnollisestikaan ole erityisen innostuneita, koska elämässä on aina itsestäänselvyytenä äidin lankakeriä kaikkialla. Tiedättehän! Suutarin lapset jne.

Tiputulppaririddarin leffa-, sarja- ja soittolistalla olivat: Serpent-sarja Netflixistä, Hehku – naisten aitoja fantasioita Suplasta, Iisan Amelia-albumi ja elokuvina ihan vaan klassikot Levottomat ja Cocktail.

ALONETOGETHERSWEATER YSTÄVÄLLE // PASTELLINEN HATTARANEULE

Viime keväänä innostuin minäkin neulomaan tanskalaisen neuledesignerin Laerke Baggerin #alonetogethersweater -neuleen. Voi sitä kevätpäivää, kun käytiin kuvaamassa se lentokentän lähellä, kun toivottiin näkevämme laskeutuva lentokone. Ei nähty, koska lentoliikenne oli sen verran vähänlaista tuolloin ja iso osa perheestä oli kevätretkellä pahalla tuulella. Tai ainakin niin moni, että muistan sieltä vain sen. Oi mitä muistoja!

Kesällä neuloin villapaidalle kaverin, kun käytin samaa tekniikkaa tehdessäni villatakin. Tekniikalla tarkoitan siis monta lankaa neulottavan yhtäaikaa. Sopii erinomaisesti jämälangoille, joita alkuperäisessä ideassakin oli tarkoitus käyttää (ja mö käytinkin tuolloin lankalaatikosta vaikka mitä, tyhjeni kivasti), kun maailma meni isoilta olin lockdowniin viime keväänä. 

Tykkään neuloa paksuilla langoilla ja tykkään värikkäistä neuleista, joten tässä yhdistyy todellakin monta mieluisaa juttua. Se, että saa mallailla itse seuraavan värin ja vähän hupsutella neuloessa, on aivan parasta ja mun neulemistyyliin sopivaa meininkiä.

Syksyllä tuli puhetta ystäväni Riikan kanssa, että hän haluaisi myös pastellisävyisen neuleen tuolla tekniikalla. Tiesin, etten ehkä itselleni enää kolmatta neulo ainakaan pastellisena, niin tarjosin itseäni neulojaksi Riikan neuleelle. Yleensä en kyllä mielelläni neulo muille, siitä tulee vain turhaa painetta neulomiselle. Omat tekeleensä kun saa aivan rauhassa upottaa neulekorin pohjalle, jos ei enää huvitakaan, mutta ei ystävän neuleelle voi tehdä niin. En koe nimittäin itseäni erityisen tekijäksi, olen ennemmin luoja. Tykkään ideioida ja tehdä jotain, mitä tahansa käsityöjuttua, vain yhden kappaleen, en sarjatuotantona monta samanlaista. Kyllästyn ja en saa tekemisestä sitä iloa, jonka voimin elän käsitöille. No, nyt kuitenkin kävi niin, että lupasin neuloa ja tietysti Riikka on sen verran läheinen ihminen, että mitään deadlinea tälle ei tarvinnut laittaa, valmistuu kun valmistuu. Olin supersuper innoissaan!

Marraskuussa ajeltiin lankakauppaan ja Riikka valitsi langat. Se ei ollutkaan mikään nopea kauppareissu, kun hän mietti valintojaan. Loppujen lopuksi kassiin päätyi yhteensä 36 kerää erilaisia lankoja. Ja minä pääsin hommiin. Langat olivat sen verran ihania, pehmoisia, luonnonkuituja ja aivan hattaraisia, että neulominen oli todella mukavaa…. Kunnes se alkoi olla jo aika painava, kun etu ja takakappaleet oli tehty, olkasaumat puolittain ommeltu kiinni ja pääsin neulomaan hihoja. Mun ranne kipeytyi ja oli pidettävä taukoa. Neuletöissä mulle ainakin tauot ovat vähän pahoja, koska unohtaa sen hyvän flown ja mahdolliset silmukkamäärät tai muut erikoisjutut, joita pitää muistaa (puikkojen koot jne, jos on vähän säädellyt omiaan). 

Parin kuukauden tauon jälkeen homma jatkui ja neuloin hihat valmiiksi ja kasasin saumat. Asettelin neuleen sängylle ihailtavaksi ja tajusin, että ei ei ei! Paita siis neulottiin niin, että ensin taka- ja etukappaleet, sitten ne olalta virkaten yhteen, jonka jälkeen napataan reunasta silmukat puikoille ja neulotaan hiha kohti sormia. Tässä vaiheessa oli käynyt niin, että olin napsinut silmukat vähän liian tiheästi verrattuna siihen, miten muhkea itse työn jälki oli. Eli leveä hiha oli vain kapeasti kiinni miehustassa. Tylsää, koska se tiesi purkuhommia. Eipä siis muuta kuin napsimaan hiha irti, leikkasin ihan silmukat pois (hihan ylimmät) ja auki ja päättelin uudelleen ja kiinnitin paikoilleen. Purkuhommat ja epäonnistumiset ovat vastenmielisiä, mutta kun ne tekee, on lopputulos aina paljon parempi ja fiilis kuin voittajalla! Niin kävi tälläkin kertaa. Hihansuun resorit ja pääntien resori onnistuivat sensijaan musta hyvin heti ekalla kerralla, varsinkin pääntie tosi ihanasti. 

Riikka mallaili mun neuletta ennen kuin aloitin ja katsottiin, mitä muutoksia hän omaansa haluaa. En halunnut näyttää hänelle mitään välivaihetta neuloessani, vaan antaa sitten vain valmiin neuleen, kun aika on. Tärkein ero mun omaan neuleeseen oli, että hihojen on oltava pidemmät. No, sitä ne ainakin ovat. Ehkä olisi riittänyt pari senttia lyhemmätkin, mutta puretaan sitten jos tarvii ja. Silleenhän mä oon kiva tilausneuloja, että fiksaan kyllä jos tarvii. 

Oli oikeastaan onni, että sairastuin koronaan, sillä se mahdollisti sen, että sain rauhassa tuntikausia lepäilyn lomassa päätellä lankoja. Sillä niitä riittää neuleessa, jossa lanka vaihtuu tiheään, joka rivillä ainakin kerran. Kiirehän mulla ei kuitenkaan ollut, vaikka saaja oli kyllä varmasti malttamaton. Höyrytin neuletta vielä kuumallä ennen luovutusta, ettei siihen jäisi mitään basilleja ja öttimönkiäisiä tästä taudista. Ja voi kuulkaa, kyllä mua jännitti, kun jätin neuleen oven taakse kassiin odottamaan noutajaansa. 

Neuleesta tuli mun mielestä aivan tajuttoman kaunis, seesteisen pastellinen ja ihana. Se, että siinä on todella paljon erilaisia, laadukkaita lankoja lähestulkoon vimpan päälle mietittynä kokonaisuutena tekee kokonaisuudesta kertakaikkisen hienon neuleen. Se on mielettömän upea ja kuvastaa kaikessa lällyydessään ja hailakassa, pehmeän utuisessa värityksessään täydellisesti maailman ihaninta Riikkaa.

Riikan eka viesti oli, kun hän oli kassin hakenut ja sen sisällön purkanut, että: ”Ou mai gaad tuli suusta kun otin tuon tuolta kassista. Ihan älyttömän ihana” + paljon emojeja. <3

Upeat kuvat Riikasta otti ystäväni Maiju.


LASTENHUONEEN MUUTOS OSA 1 // TEININ PUOLIKAS

Nyt pääsette kokemaan jotain ainutkertaista, epätavallista ja aika ihanaakin, mitä ei välttämättä ihan joka päivä tapahdu. Pääsette nimittäin tutustumaan ihka-aidon, pian 14-vuotiaan teinin huoneeseen. Eräs ystäväni totesi mulle kun kerroin, että ollaan oikein kunnolla rymsteerattu ja että teinillä on aivan ihana huone, että muista sitten ottaa siitä kuvia. Hänellä itsellään kun ei omasta teinihuoneestaan tai sen eri vaiheista ollut juuri kuvia. En muista itsekään onko mulla omista huoneistani ihan kovin paljon kuvamateriaalia. Toki se oli toista 90-luvulla, kun 24 kuvaan piti saada mahtumaan pitkä jakso elämästä valokuvina.

Lastenhuoneemme on ihan hyvän kokoinen. Sellainen, että jos se olisi pelkkä pariskunnan makuuhuone, jossa olisi leveä parisänky, siellä olisi ihan hyvin tyhjää tilaa ympärillä. Lastenhuoneenakin se on toiminut perheessämme oikein hyvin pian kahdeksan vuoden ajan. Ensin kahden alle kouluikäisen huoneena ja vuosien saatossa sinne on tullut kolmaskin asukki. Nyt huone on jaettu kahteen osaan: teinin puoleen ja poikien puolikkaaseen.

Jako toteutettiin korkealla neljän kaapin vaatekaappikokonaisuudella, jonka siirsimme huoneen takaseinältä keskelle huonetta. Korkeiden kaappien päällä oli aiemmin myös matalat yläkaapit, mutta ne jätimme tässä kokonaisuudessa pois, sillä halusin, että luonnonvaloa pääsee mahdollisimman paljon myös kaappien toiselle puolelle. Myös kaappien sokkelin levy jätettiin laittamatta, jotta lattian kautta heijastuva valokin pääsee toiselle puolelle. Kaappiratkaisu on erittäin mainio ja pääsette pimeämmälle, mutta aivan valoisalle poikien puolelle myöhemmin, sillä nyt otetaan tarkasteluun teinin auringossa kylpevä ikkunapuoli. Tervetuloa tutustumiskierrokselle!

Remppahommat alkoivat hiljalleen jo marraskuussa, kun möin pois vanhan kerrossängyn ja ostin torista teinille parvisängyn. Mökkihommat veivät samasta hetkestä lähtein kaikki viikonloput, joten kolmisen kuukautta meni lapsilla niin, että huone oli aivan sekamörskä, jossa kaikki lähinnä vain nukkuivat. Harvinaisen ja harmillisen pitkään välitila huoneessa kesti ja vihdoin viime viikonloppuna otin itseäni niskasta kiinni ja vietin aivan koko viikonlopun lastenhuoneessa!

Sänkynä teinillä toimii 80 senttinen parvi, jonka alle mahtuu mainiosti koulupöytä. Parvisänky oli vähän hutiostos, sillä kuulin heti kaupat tehtyäni ja sängyn kotiin raahattuani, että naapuri oli kysellyt tarviiko kukaan heiltä pois heitettävää sänkyä. Lisäksi sänky oli vähän huonommassa kunnossa kuin mitä ilmoitus antoi ymmärtää. Toimiva ja aivan siisti silti, mutta toriostokseksi vähän pettymys. Huono toriostos ei sen sijaan ollut koulupöytä, jossa on avattava peilipöytä. Osa teistä lukijoistakin saattaa muistaa nämä pöydät 80- ja 90-luvuilta, toisille taas, kuten minulle, pöytä on voinut olla ikuinen unelmapöytä. Muistan kuinka jollain kaverilla oli tuollainen ihanista ihanin peilipöytä, mutta itselläni vain pöytä, joka koostui irrallisesta pöytä levystä kaapin ja laatikoston päällä ja jos pienestä asti lähinnä minä olin se joka osasi nojata pöytään juuri oikealla tavalla niin, ettei pöytälevy luistahtanut pois paikoiltaan. Tulipahan nyt vaan mieleen, että miksiköhän sitä ei muka voinut kiinnittää paikoilleen? Tämän kaunokaisen sen sijaan bongasin senkin tori.fistä joskus joulun alla. Pöytä kannettiin samantien taloyhtiön askarteluhuoneeseen ja pääsin sen kimppuun. Päätin nimittäin, että maalaan pöydän hauskalla tavalla pastellisiin sateenkaaren sävyihin ja yllätän pöydällä tyttäreni jouluna, annan pöydän lahjaksi.

Hioin pöydän vanhan, kellastuneen maalipinnan rikki ja piirsin kuviot. Maalasin kuviot väri kerrallaan ihan pensselillä vain ja lopuksi fiksasin rajakohdat. Jouluksi otin Instax-kameralla pöydästä parit kuvat ja paketoin ne joululahjaksi. Tytär oli ehkä hitusen pettynyt lahjan saadessaan, koska ei kokenut, että tarvitsisi uuden pöydän, mutta kun näki pöydän kotona joulun jälkeen paikoillaan (oltiin tietysti tuotu se oikealle paikalleen odottamaan!) ja varsinkin hetken sitä jo käytettyään, olen saanut vuolaita ja valtaisia kiitoksia siitä, että pöytä on ihana ja upea!

Parven alla on pöydän lisäksi seinään kiinnitetty Ikeasta joskus hankittu pöytähylly, jonka nyt kiinnitimme seinään. Tyttäreni rakastaa kaikkea pientä, söpöä tilpehööriä. Hän keräilee erilaisia asioita kuten eläinten luita, sammakko- ja kärpässieni-aiheisia koriste-esineitä ja pehmoleluja. Hän pitää myös viherkasveista ja siitä, että asiat on laitettu esille ihan omalla stailillaan. Huoneen valkoisilla seinillä ja parven alla on paljon kaikenlaista ja hyvinkin omaperäistä ja tärkeää yksityiskohtaa. Voisin katsella kaikkea tuota tuntikausia. Noita valtavia korvakorukokoelmia, joista suurimman osan tytär on tehnyt itse! Korvisten säilytyspaikka on mun joskus aikoinaan jostain ostama aida-kankainen valmis rimakehyksellinen ristopistotyöpohja, jossa on tummalla maalattu maailman kartta. Se on vain käännetty väärinpäin, niin että kartta on peilikuvana eikä niin vahvasti esillä. Kankaaseen saa tosi helposti sujautettua korvakorut roikkumaan. Nerokas idea, eikä todellakaan omani, vaan tyttären.

Korvakorujen alapuolella eli pöydän oikealla puolella on ns. kaverituoli, joka toimii samalla myös sulkapallokassin säilytyspaikkana. On tärkeää, että pienessä kodissa on jokaisella tavaralla oma paikkansa ja tämäkin paikka ja tavara on mietitty tarkkaan. Tuoli on kreisi sammakkotuoli, jonka tytär on nikkaroinut yhdessä pappansa kanssa kesälomalla. Tärkeä tuoli.

Minäkin pääsin rempan keskellä vähän nikkaroimaan! Idea hioutui hiljalleen. Huoneessa oli aiemmin mustaksi maalattu seinä, joka sai remontin myötä uuden värin. En ollut miettinyt värivalintaa etukäteen juurikaan ja valinta olikin hauskalla tavalla teinin valitsema. Hänellä oli nimittäin juuri tuolla mustalla seinällä värilastuista tehty sateenkaarimainen mini-installaatio. Se oli jäänyt seinälle, kun muut taulut ja hyllyt oli maalausta varten irroitettu. Katselin värejä ja tiesin, että tuossahan se on, seinästä tulee syreenin sävyinen, ihana liila!

Seinää maalatessani keksin, että minähän tekaisen syreeniseinälle pari hyllyä. Enkä mitä tahansa hyllyjä, vaan jotain hauskan mallisia. Kipaisin jälleen askarteluhuoneeseen (kyllä, meillä on sellainen taloyhtiön puolesta!) ja sahasin oikeastaan just sen malliset ja kokoiset osaset kuin mitä mulla oli liimapuulevyä ja vaneria jäljellä. Kannattimet nappasin rautakaupasta maalinhakureissulla. Halusin syreeniseinön hyllyjen sulautuvan seinään kauniisti, joten ne maalattiin tietysti samalla sävyllä. Nyt hyllyillä hengaa mm. Lars-niminen sammakko kainalossaan rönsylilja ja kokoelma japanilaisia limupulloja.

Samalla rykäyksellä tein yhden hyllyn myös vaaleansinisenä ja se kiinnitettiin hauskasti ikkunan viereen niin, että hyllyn yksi kulma eli kiepsaus tulee ikkunan puolelle. Niin hieno ja hauska yksityiskohta, että oikein hykerrytti, kun sitä tein ja kun hylly porattiin paikoilleen ja asettelin siihen kaktuksen ja viherkasvit ja mitäpä muutakaan kuin tölkit! Mikä siinä onkin, että teinien huoneista löytyy ja on vuosikymmeniä sittenkin löytynyt tölkkejä! Tosin omassa nuoruudessani ne hienoimmat tölkit piti tuoda ihan itsellä omilta ulkomaanmatkoilta, mutta nykyteinarit ostavat niitä hyvin varustelluista ruokakaupoista.

Ikkunalaudalla on tällä hetkellä kirjatuen avulla pystyssä koulukirjat ja vihot, eivät niin seesteisesti, odottamassa seuraavien viikkojen etäkouluilua. Kirjoille on tarkoitus tehdä vielä pieni oma hyllynsä vaaleansinisen hyllyn lähettyville, mutta ensin mulla pitää käydä vanerikaupoilla. Sen jälkeen ikkunalauta rauhoittuu ja saa puolestani (ja toiveestani!) pysyä tyhjähkönä ja mä itse näkisin sen ihanana paikkana istuskella ja lukea kirjaa kesäillassa ikkuna vähän raollaan. Aurinko laskee vastapäisen talon taakse eli tämän ikkunan ääressä näkee meidän kodin komeimmat auringonlaskun vaaleanpunaiset pilvet ja väriloistot.

Syreeniseinällä on poikien puolelta teinin puolelle ulottuva hyllykokonaisuus. Hyllyssä on lastenhuoneen kirjasto. Siinä on sulassa sovussa kaikkien kolmen lapsen kirjat, on Tatut ja Patut, Maailman viimeiset tyypit, Ellat ja kaverit, Soturikissat, Manga-sarjakuvia ja Call me by your name kaikki samassa hyllyssä värijärjestyksessä kauniisti. Huone on ihanan selkeä, kun kirjat, joita meillä on paljon, ovat kaikki yhdessä paikassa. Se on inspiroinut minua ja eskarilaista jo näinä muutamana päivänä valtavan paljon.

Kirjahyllyn viereen seinään asennettiin Ikeasta hankittu simppeli seinänaulakko. Mun teini on siitäkin mahtava tyyppi, että hänen pukeutumistyylinsä on mahtava. Se on hauska, leikkisä, värikäs ja upea. Yksi tärkeä lähtökohta koko remppahommaan oli se, että hänen vaatteensa saadaan lähelle muita tavaroitaan (syy tosin oli myös se, etteivät ne leviäisi ympäriinsä) ja että hienoimmat vaatteet saataisiin myös esille jollain tavalla. Pieni naulakko oli siihen just hyvä, koska rekki ei huoneeseen mahtuisi. Samalla roikkuvat vaatteet tuovat pehmeyttä tilaan ja jollain tavalla myös oviaukkomaisen fiiliksen.

Syreeniseinän nurkassa on korkea lipasto, joka vetää sisäänsä loput teinin vaatteet ja muuta tavaraa. Lipasto on vanha ja olen ajatellut, että maalaisin sen, mutta nyt se näyttääkin aivan upealta puulattian ja raikkaan seinän seurana. Se saa jäädä tuollaiseksi. Lipaston vierellä on värikkääksi maalaamani lastentuoli, jonkä päällä on korkea traakkipuu vähän liian pienessä ruukussa. Lipaston päällä on odottamassa tauluja seinälle pääsyä ja söpöjä koriste-esineitä. Huone elelee teinin ja elämän mukana ja se on just hyvä. Sen ei tarvitse, eikä pidä eikä se voikaan olla koskaan valmis.

Siinä se oli! Kurkistus teinin huoneeseen. Olen valtavan iloinen ja kiitollinen, että sain tämän koosteen huoneesta tehdä. Sekä minä, että tyttäreni tykätään huoneesta tosi paljon. Minä tuskin siellä vietän paljoa aikaa, mutta tytölle se on tärkeä paikka, varsinkin näinä aikoina, mutta myös muuten. Ihanaa, että on tuollainen oma huoneehko.

Lopuksi vielä listaus huoneen tavaroista ja maalisävyt:

  • Koulupöytä peilillä 80-luvulta, tori.fi
  • Nupit, Søstrene Grene
  • Koulupöydän tuoli alakerran naapurilta
  • Sammakkotuoli on tyttären ja pappansa yhdessä tekemä
  • Parvisänky, tori.fi
  • Seinään kiinnitetty PÅHL pöytähylly, Ikea
  • TARVA lipasto, Ikea
  • Naulakko ja henkarit, Ikea
  • Lastentuoli saatu naapurista ja maalattu pastelliseksi
  • Matto itse kudottu
  • Seinän sävy Tikkurilan SYREENI, J426
  • Pilvihyllyn maalisävy CUMULUS, Y354

ISLANTILAISNEULE RIDDARI HELLULLE

Nyt ollaan historiallisten asioiden äärellä. Neuloin nimittäin jo toisen neuleen ohjeiden mukaan samalle henkilölle. Heh, tällaista ei ole ennen tapahtunut. Norjalaisneuleen jälkeen hellun toiveissa oli saada myös ohuempi ja poolokaulukseton neule. Innostuin ajatuksesta ja niinpä me jälleen huristeltiin lankakauppaan.

Hellu oli bongannut lehtijutun, jossa esiteltiin islantilaisneuleita ja siellä vilahteli monille kovin tuttu Riddari ja siihen malliin mekin päädyttiin. Ohje on kirjasta Islantilaisia neuleita. Mä tykkään kaikista eniten neuloa kirjojen ohjeiden mukaan, en kännykän ruudulta tai printatuista papereista. Puhelimella kun tulee oltua muutenkin niin paljon, että kirja sohvalla siinä neulehetken lomassa tuntuu pehmeälle ja lempeälle. Ne paperiohjeet mulla on aina niin rytyssä ja hukassa, että joudun kuitenkin aina palaamaan kuviin, jotka otan ohjeista aina varuilta talteen.

Pääväreiksi neuleeseeen valikoitui ruskea ja beige, joiden kaveriksi hellun lempparisävyjä eli kahta eri turkoosia. Léttlopi on mukavan ja sopivan karhea islantilainen villalanka, jota on kiva neuloa. Se on myös kevyttä lankaa ja valmis neulekin on kevyt. Värivalikoimakin on huikean monipuolinen. Mun oma suosikkiväri on sellainen vaaleansininen, jossa on ripaus roosaa. Tekisi mieli kekkaista jotain mitä neuloa sitä väriä hyödyntäen itselle. Katsotaan mitä ehkä keksin!

Etukäteen ei aina ihan osaa kuvitella miltä omat värivalinnat näyttävät valmiissa työssä, siksi aina onkin yksi jännittävimpiä vaiheita nähdä kun työ etenee, että kuinka käy. Tässä onnistuttiin kyllä superhyvin. Tykkään tämän neuleen harmonisista värisoljunnoista.

Kattokaa nyt, siinähän on oikeastaan mäntymetsän värit, kun tätä kuvaa katsoo.

Tällainen neule, jossa on paljon sileää yksiväristä neulosta, on mun makuun vähän tylsä neuloa, mutta toisaalta, se on esimerkiksi automatkoilla just hyvä neuletyö. Siksi tämmöisiä neuloo välillä mielellään.

Kaikista ihaninta neulomisessa on silti varmasti se, kun valmis neule on käytössä. Silloinhan se on onnistunut työ. <3

MUITAIHANIALAISNEULE 3.0 VALMIINA SEIKKAILUIHIN

Ajatus aivan omanlaiseen kaarrokkeelliseen villapaitaan tuli Norjan matkalla ollessa. Kaikki ne matkalla nähdyt upeat norjalaisneuleet ja lomaneulomisen aiheuttamat inspiraatipuuskat. Neulottuani loppukesästä hellulle ohjeen mukaisen valmiilla kuvioilla, oli aika tehdä mulle ihan oma, mun näköinen, muitaihanialaisneule 3.0. Aikaisemmat versiot blogini nimestä juurensa saaneista neuleista ovat olleen aivan ensimmäinen mun kässäkirjassa (Muita ihania – Lempeä ja hulvaton käsityökirja) ja toinen vuonna 2019 neule, jossa kuviointi oli alareunassa.

Musta on ihanaa neuloa, mutta olen useasti todennut, että olen kyllä myös melkoinen haaveilija. Neulon silmukan, sitten toisen ja välillä haaveilen. Se on niin ihanaa se. Ja hidastakin. Nautinnollista. Tässä neuleessa nautiskelin erityisen paljon.

Langoiksi valitsin pehmeän Puno Gepard -langan. Vaaleaa lilaa (tietämättä vielä silloin viime postauksessa kertomastani mustikkamaidon värisestä ihanuusneuleesta), persikkaa, merenvihreää ja valkoista. Kertoessani lankavalinnoistani ystävälle, hän tokaisi, että sehän on lähes yksivärinen noin vähillä väreillä, joista yksi on vieläpä valkoinen. Lopputuloksesta silti huomaa, että värikäs neulehan se silti on.

Luomisprosessi oli lempeä. Laskeskelin silmukoita, piirtelin kuvioita sitä mukaa kun niitä oli tulossa ja annoin mennä. Lankaa piti ostaa kahteen kertaan lisää, olen nimittäin aina ennemmin alakanttiin ostaja kuin reilun määrän hankkija, sillä en haluaisi laatikoihin kauheasti jämälankoja.

Korkea poolokaulus 2o 2n -joustimella ihan vähän jäi pohdituttamaan, sillä olen aika kuumakaulainen ihminen tai että mulla harvemmin on kaulalla kylmä, joten myös matala kaulus riittäisi. En kuitenkaan halunnut tehdä samanlaista resoria kuin mitä hihansuissa ja helmassa, vaan löysemmän ja höttöisen ja sellainen se tosiaan on. Päätin myös, että jos joskus tuntuu, että kauluksen kuuluisikin olla matala, niin sitten se puretaan ja tehdään uudelleen. Niinkin voi halutessaan tehdä.

Halusin neuleesta melko pitkän, ettei pyllyä varmasti palele. Näen itseni jo istuskelemassa se päällä Lapissa lumisen nuotiopaikan ääressä. Tai metsäretkellä perheen kanssa Linlossa ruisleipä+pillimehu-eväshetkellä niin, että kaikkia naurattaa ja tunnelma on ihana. Ja jossain pohjoisen tunturin laella hikisenä ja posket punassa, kun on noustu pitkän matkaa saavuttaaksemme komeat maisemat. Myös siinä yhdessä maagisen pastellisessa talvimaisemassa, josta aina haaveilen, jollaisen koin eräänä jouluna. Se oli kuulas, päivän valoisin hetki, kun ilmassa leijui kuin pieniä glittereitä, kaikkialla oli valkoista, puiden oksat kuurassa, paljon lunta ja taivas ja ilma pelkkää pastellia. Siinä sellaisessa hetkessä näen itseni tämä neule päällä.

Marraskuun auringonsäteiden siikatessa silmiin neule näytti ja tuntui päällä erityisen upealta. Lankavalintani oli tarkoituksella kevyt ja hattaramaisen pehmeä. Halusin neuleen, joka ei juuri paina päällä ja sitä voi helposti pitää paljasta ihoa vasten. Sellaisen sain.

Tämä on myös neule, jonka ohjeen haluan saada kirjoitettua puhtaaksi (melkein jo tehty!) ja mahdollisuuden kenen tahansa saada neuloa se. Uskon, että se onnistuu, kunhan saan vähän aikaa sille ja te mahdolliset innokkaat jaksatte odottaa kärsivällisesti. Jos joku innokas noin koon XS-S ja koon L-XL käyttäjä haluaisi koeneuloa tämän ohjeen, niin voi laittaa mulle sähköpostia. Sellaisesta hommasta olisi iso apu.

Nyt kuitenkin haluaisin todella paljon kuulla, että mitä te tykkäätte tästä? Näkyykö tästä mun kädenjälki? Onko kuvioinnissa jotain tuttua? Minkä värisen sä tekisit? Missä sinä näkisit itsesi se neule päällä sitten? Kertokaa, olis ihanaa kuulla! <3

Neulomisiin tyyppi tyyppelöiset! <3 Ja mahtavaa ensimmäistä adventtia!

Kuvat otti jälleen suloinen bonustyttäreni. <3

UPEA MUSTIKKAMAIDON VÄRINEN VILLAPAITA

Kaupallinen yhteistyö: Klarna.fi

Lokakuu oli mulle kyllä mieletön neulomiskuukausi. Vietin monta arkista aamupäivää sohvalla kutimien kanssa, pitkät automatkat vänkärin paikalla neuloen ja maisemia katsellen, lauantaiaamun peiton alla puikot viuhuten, kun hellu teki meille ihanaa aamiaista. Sain siis todellakin elää unelmapäiviä monella tavalla. Olen nimittäin joskus saattanut sanoa ääneen, että haaveiden työpäiväni olisi neuloa ihanaa tv-sarjaa katsellen (katsoin molemmat kaudet Älska mig -sarjaa tietysti!). Kaunis Teemu Muurimäki X Klarna -villapaita oli niin mukava ja suurimman osan myös helppo neulottava, että paneuduin enemmän sarjaan kuin neuletyöhön.

Saatuani yhden lempiväreistäni, vaalean liilat Novitan Hygge -langat käsiini olin vähän kauhuissaan, että kääk, näin paljon lankaa. Neulon harvoin mitään yksiväristä, joten saman väriset kerät niin useana kappaleena siinä silmien edessä saattaavat tuolla tavalla yllättää. Enkä kiellä ettenkö olisi miettinyt, että mitä jos kyllästyn neulomiseen ilman kirjoneuletta. Arvatkaapa iskikö kyllästymistä? NO EI.

Hygge on todella mukava lanka neuloa, pehmeä, soljuu kivasti puikoilla ja sormissa. Lanka on 100% villaa ja niin paksua, että ne monet kerät katoavat kuin itsestään. Tekeekö teistä neulojista kukaan muu sitä, että päättää vaikkapa nukkumaanmenoaikansa sen mukaan, että neulon vielä tämän kerällisen ja sitten menen unille. Ihan kaikenlaisten lankojen kanssa en sitä tee, mutta paksujen lankojen kanssa kyllä ja usein.

Tykkäsin siitä, että ohje oli tosiaan melko helppo. Neuloin koko neuleen ysin puikoilla. Resorin olisi voinut näin jälkikäteen mietittynä tehdä myös napakammaksi (siihen pienemmät puikot olisivat hyvät), mutta kiva se on noinkin. Sain lankalähetyksen mukana Novitan neuletarvikesetin ja se oli mulle hyvä, sillä usein tyydyn melko vähään lisätarvikkeiden suhteen, joten setti oli todellakin luksöörilisä. Käytin kaikkia tarvikesetin osia jossain vaiheessa neulomista. Puikkokoukulla oli superiisi auttaa palmikoissa ja miettikää, kerroslaskuria en ollut ikinä ennen käyttänyt, siihen jäin melkein koukkuun! Olen myös alkanut käyttämään silmukkamerkkejä, sekin huvittaa, koska niitäkinhän on ollut olemassa iät ajat ja minä olen merkinnyt aina vaan langanpätkillä.

Villapaidan neulomiseen kului aikaa kahdeksan päivää. En neulonut tietenkään koko aikaa ja rinnalla puikoilla oli muutakin, mutta kaikkinensa tämä oli nopea neulottava. En ollut pitkiin aikoihin tehnyt palmikoita, eli jos jonkin asian sanoisin, että mikä jännitti, niin vastaisin palmikot. Palmikoiden mallikuva oli kuitenkin tosi selkeä ja sitä oli helppo seurata, joten ongelmia ei ollut.

Olen saanut useita viestejä ystäviltä ja seuraajiltani, että voivatko he neuloa tämän neuleen, että onko se liian vaikea ja työläs. No, minähän aina kannustan neulomaan ja liian vaikeita neuleita on vain harvoin ja ikinä en sano, että joo on vaikea, älä aloita. Tämän neuleen kohdalla en sanoisi missään nimessä niin, vaan vaikka tämä ei ole palmikoista johtuen aivan untuvikolle helpoin, mutta jos osaa lukea ja kysyä apua, jos haasteita ilmenee, niin tästäkin selviää vaikkei olisi paljoa neulonut.

Se, mikä juuri tässä neuleessa ja koko kampanjassa on ihanaa, on että tämä on mainio muistutus siitä, että jokainen vaatekappale on ihan oikeasti jonkun tekemä. Kuinka arvokkaalta vaate tuntuu päällä, kun sen on tehnyt ihan itse tai joku läheinen tehnyt juuri sinulle. Ihan kaikkea ei voi ostaa, toisinaan pitää tehdä asian eteen itselläkin jotain. Tässä ajassa hyvä muistutus.

Itse mietin välillä sitä, että haluan varsinkin lapsille neuloessa (ja ommellessakin) ottaa kutimet esille ainoastaan silloin, kun lapset ovat paikalla. Haluan heidän ymmärtävän, että ei se äiti niitä villasukkia tai neulepuseroita tuosta vaan loihdi (vaikka loihtisikin!). Seuraamalla valmistusprosessia he näkevät työhön nähdyn vaivan ja toivottavasti innostuvat myös itse. Tekemiseen kuluu tunteja, päiviä, viikkoja ennen kuin työ on valmis ja neule saadaan käyttöön.

Tämä neule on malliltaan myös aika mielenkiintoinen. Tapasin viime viikolla eräässä tilaisuudessa Teemu Muurimäen ja juteltiin tästä aiheesta myös hänen kanssaan. Mä ensimmäisen kerran nähdessäni mallin nimittäin mietin, että onkohan se liian maskuliininen mun makuun ja tyyliin. Mieleen tuli ensimmäisenä ritarit muhkeine haarniskoineen. Saatuani neuleen sitten valmiiksi olinkin jo aivan eri mieltä, en nähnyt haarniskamaisuutta enää juuri ollenkaan. Sovitutin neuletta myös hellulla. Ajattelin, että voisin neuloa hänellekin tämän jossain toisessa värissä, oltaisiin ihanasti sitten samikset, hehe! Se näytti mielestäni upealta hänen päällään. Hän piti neuleesta myös, mutta mietti samalla ääneen, että onko se vähän naisellinen hänelle. Hassua sinänsä, että me kumpikaan ei jaotella asioita kovinkaan helposti mihinkään lokeroihin, mutta tässä neulessa aihe nousi pinnalle tietämättämme toistemme ajatuksista. Lopputulemana pidän sitä, että neule sopii erinomaisesti ihan jokaiselle ja että me kaikki nähdään se omalla tavallamme. Ja saattaa olla, että ostoskoriin pitää hakea beiget Hygge-langat…

Palmikointi harteilla tekee neuleeseen kauniin raglanhihamaisuuden ja ikäänkuin palmikot kurkistaisivat sileäpintaisen neuleen uumenista. Hygge-lankaa on saatavilla seitsemässä eri värissä ja aika eriltä neule näyttäisi vaikkapa mustana kuin vaaleana liilana. Ohjeessa oli vaihtoehtona myös se, että neuleen voisi neuloa kolminkertaisesta Muumi-langasta, silloinhan vaihtoehtoja on taas valtavasti enemmän. Kaksi lankaa voisi olla yhtä väriä ja kolmas jotain muuta, hmm, tai että kaikki kolme olisivat erit. Paljon erilaisia vaihtoehtoja.

Olen ehtinyt käyttämään neuletta jo kahdesti. Sienimetsällä perheen ja ystävien kanssa sekä arkiaamussa kaupungissa, kun kävin moikkaamassa naapureita kahvilassa ja kuvattiin neule lähikadulla vaahteranlehtien hulmutellessa marraskuun tuulessa.

Metsään puin neuleen ohuen merinoaluspaidan ja ulkoiluhousujen kanssa. Kymmenen asteen lämpötilassa metsän suloisessa syleilyssä rakastin olla neuleen uumenissa. Ei palellut eikä ollut liian kuuma, sopivan korkea kaulus oli täydellinen, oli ainoastaan hyvä olla.

Kotona kaupungissa puin päälleni upea Uhanan mekon (joka mulla oli muuten päällä instagram-kuvassa, jossa kerroin kampanjasta ja olin vasta aloittelemassa neulomista) ja sen päälle neuleen ja jalkaan paksupohjaiset kimallemartenssit. Tukkaa en ehtinyt sen enempää laittaa maanantaiaamun kiireissä, mutta huulipunaa sipaisin. Aika ihanalta näyttää noinkin!

Tiedän, että tulen käyttämään tätä neuletta paljon. Se on sekä väriltään ja malliltaan aivan superihana, se on lämmin ja se on mun itseni tekemä.

Joko sulla on tämä ihanuus puikoilla vai haaveissa vielä? Ohjehan löytyy Klarnan aplikaatiosta, jonka saat helposti ladattua äppikaupasta puhelimeesi ja täältä voit lukea lisää kampanjasta. Hygge-lankaa löytyy useimmista Novitan lankoja myyvistä kaupoista. Tarvitset vain aikaa ja intoa neulomiseen ja oma huippusuunnittelijan suunnittelema neule, jota et saa ostettua valmiina mistään, voi olla sun.

HELLULLE OMA NORJALAISNEULE // ALASUQ POLAR

Kesällä ajellessamme kohti pohjoista, hoksattiin siinä Kemin kohdilla, että miksei me haettu Hailuodosta luotolaisneuleeseen lankoja. Olin luvannut hellulle, että neulon hänelle jonkun ihanan, kunnon villapaidan. Sellaisen, joka päällä on täydellistä retkeillä, kalastella, soudella ja istua iltaa Bättre Folkin kesäyössä joskus tulevaisuudessa. Sellaisen, jota pidetään rakkaudella vuosikymmeniä. Harmiteltiin aikamme ja todettiin, että no, käydään sitten vaikka palatessa siellä Hailuodossa, todettiin yhteistuumin.

Mulla oli roadtripilla vänkärin paikalla istuskellessani parikin erilaista neuletta mukana (muhkea värikäs villatakki ja puhvihihaneule), joita neuloin koko ajan. Tajusin sillä reissulla, että ehken pidäkään ajamisesta yhtä paljon kuin neule+maisemat+musavalitsija-kombosta. Pysähdyimme matkallamme Leknesin lankakaupassa muistaakseni kolme kertaa, ja tämä oli se kolmas kerta. Jostain sieltä vuorten rinteiltä oli iskostunut ajatus hellun omasta norjalaisneuleesta. Että jos ihan vaan pysähdytään vilkaisemaan, joskos siellä olisi jotain lankapaketteja tai ohjeita edes ja voisi vähän fiilistellä. Kysellessämme ohjeita myyjä lykkäsi käteemme Linka Neumannin Villamarksgensere -kirjan ja sitä siinä sitten selailtiin. Kivan näköisiä ohjeita, mutta pitäiskö kuitenkin säästellä sinne luotolaiseen… Olin jo valmis luovuttamaan, että keksin kyllä muutakin neulottavaa tässä odotellessa, mutta hellu bongasi kirjasta ohjeen, johon tykästyi. Alasuq Polarin.

Siinä ei sitten auttanut muu kuin mennä lankahyllylle tutkimaan Álafosslopin värejä. Olin samaan aikaan vähän väsynyt lankakauppahommiin ja samaan aikaan ihan todella innoissani siitä, että minä odotan hellua siellä lankahyllyjen välissä eikä toisinpäin. Hän todellakin oli kuin bambi ajovaloissa siellä, kun ehdottelin erilaisia vaihtoehtoja. Ei tainnut olla ikinä ennen sellaisen tehtävän äärellä. Valinta saatiin kuitenkin tehtyä ja väreiksi valikoitui kaunis metsänvihreä, ruosteenpunainen, luonnonvalkoinen, taivaansininen ja ihana haalea keltainen. Täydellisen ihana, luonnonläheinen, ei mikään liian hailakka, mutta ei riemunkirjavakaan kokonaisuus.

Niin siinä sitten istuttiin autossa lankojen ja norjankielisen neulekirjan kanssa. Matka jatkui kohti kotia ja en saanut kuitenkaan tartuttua puikkoihin roadtripin aikana. Katselin kyllä paperikassia sillä silmällä useaan otteeseen. Vasta kuukausi reissun jälkeen, kun oltiin jälleen matkalla, tällä kertaa ylläriviikonlopun viettoon Kotka-Haminan seutuville, aloitin neulomisen. Se oli sitten menoa se.

Lanka oli hurjan mukavaa neuloa, oikein semmoista kunnon jämäkkää villaa. Oli lisäksi todella mukava neuloa täysin ohjeen mukaan. Vaikka myönnetään, olihan siinä kyllä silti vähän vaikeuksiakin, kun ohje oli tosiaan norjaksi, mutta äiti oli onneksi koko ajan linjojen päässä ja neuvoi, jos kyselin jotain minkä google-kääntäjä ja oma neulekielipää oli jättänyt epäselväksi.

Muistan miettineeni neuletta tehdessä monta juttua, mistä oli tarkoitus kertoa sitten tässä postauksessa, mutta enhän mä enää muista niistä yhtäkään. Pidän siitä, että neuleisiin jää sinne silmukoiden sisään se tunnelma, joka on valloillaan sitä neuloessa. Tässä työssä on ehdottomasti loppukesän ihanat helteet, paljaat reidet autossa istuessa, suppausreissumme Kotkassa ja lämmin, lempeä, pehmeä rakkaus, koska oli valtavan ihanaa neuloa juuri tätä neuletta ihmisille, joka on mulle äärettömän tärkeä ja rakas.

Nyt neule on valmis. Ollut jo jonkin aikaa, mutta lämmin syyskuu on vaikeuttanut sen käyttöönottoa, mikä on tietysti ollut mukavaakin. Omistaja vaikuttaa tyytyväiseltä. Tiedän, että hän on äärimmäisen otettu ja kiitollinen tästä neuleesta. Ja tälleen neulojana saa luvan ollakin, sillä neulon sen verran hitaasti ja tarvitsen neulomiseen suuren innon, että pääsen loppuun saakka. Joten ihan kovin moni tyyppi maailmassa ei ole saanut mun neulomaa neuletta ennen häntä.

Nyt haaveilen itselleni omaa norjalaisneuletta. En ihan valmiista ohjeesta neulotusta, vaan jotain sinnepäin ja muitaihanialla höystettynä. Olisko ihana?!

…ja se hailuotolaisneule, se kyllä tehdään vielä joskus, kun päästään hakemaan paikan päältä langat! <3

PUHVIHIHAINEN SULONEULE

Valitsin postauksen ensimmäiseksi kuvaksi tämän, jossa naurattaa kaikista ehkä eniten. Tuo oli mun ilme ja tunne silloinkin, kun keksin millaisen neuleen seuraavaksi neulon. Taisin esitellä stooreissani ostamani langat ja pohtivani mitä niistä neuloisin, kun eräs kultainen seuraajani laittoi mulle viestin ja ehdotti mitä voisin neuloa. Hän vinkkasi mulle ohjetta, joka oli kertakaikkisen upea ja johon tartuin – ja onneksi tartuinkin! Esittelyssä nyt se puhvihihainen suloneule.

Tässä neuleessa on käytetty Sandnes Garnin Puff Sweaterin ohjetta pohjana. Kuvioinnit ovat neuleen edetessä mun itseni improvisoimia, melko yksinkertaisia, mutta mukavan näyttäviä kuvioita. Eli valitettavasti mulla ei ole tähän neuleeseen ohjetta teille antaa, kun se ei ole omani, mutta ohjevihkosen voi tilata esimerkiksi Lankakauppa Titityystä. En ehkä aivan mennyt aina ohjeen mukaan, sillä se oli ruotsiksi, mutta sinnepäin riitti. Onneksi oli oma kielitaito, googlen kääntäjä ja äiti whatsappin välityksellä apuna. Oli oikein mukava neuloa ohjeen mukaan. Silloin ei tarvitse kauheasti itsellä ajatella, vähän vain laskeskella välillä. Ja mallailla ja samalla haaveilla, se on parasta neulomisessa. Mä uppoudun niihin hetkiin täysillä ja ihanasti, samalla tavalla on käynyt lapsesta saakka. Hyräilen ja fiilistelen ja ihan tuntuu kuin uppoaisin siihen fiilistelyyn.

Langat ostin Lofoottien reissulla. Koska ostin ne ennen kuin tiesin mitä aion neuloa, en silleen kauhean tarkasti suunnitellut mitään värijärjestyksiä tai mitään muutakaan etukäteen. Kaikki muu paisti hihan alareunan liila, on Sandnes Garnin Alpakka Börstettiä. Se hihojen liila on jotain vastaavaa, hitusen paksumpaa lankaa. Kadotin vyötteen jo roadtripin aikana, enkä muista muuta kuin, että kerä ei ollut suikula vaan pyöreä, joten intternetetsinnätkään eivät ole mulle apua antaneet. Nyt kävi mielessä, että voishan niistä langoista tai vyötteistä ottaa kuvankin, niin säilyisi tiedot tallessa. Harvoin kuitenkaan kaipaan tällaisessa tilanteessa tietoa langasta, kun neulon vain huvikseni itselle. Se oli tämän neuleen tehtävä, neuloa huvikseen ja iloa tuottamaan.

Väreiksi valikoituneet ruskea, laventeli, hailakka vaaleanpunainen, liilan ja vaaleanpunaisen sekoitus ja kesätaivaan sininen ovat jotenkin ihan älyttömän upea yhdistelmä. Tykkään myös paljon, kun neule on yhdistetty tuohon Kaikon hameeseen (joka saatu pr-lahjana), joka on eri ruskean sävy kuin neuleessa.

Börstet on lankana mun makuun tosi kiva neuloa, soljuu puikoilla mukavasti. Puikkoina mulla oli välillä metalliset pyöreät pyöröt ja välillä kulmikkaat puiset. Olen kyllä toivoton noiden puikkojen suhteen, kun tuntuu, että jokaiseen neuleeseen ostan uudet. Luulis, että niitä löytyy laatikoista joka koossa ainakin tuplat, mutta en löydä en! Tai sitten unohdan puikot kotiin reissuun lähtiessäni ja ostan taas uudet. Tuollakin roadtripillä saatoin ostaa puikot ainakin kolmesta eri kaupasta, kun välillä puuttui kolmosen sukkapuikot, välillä pidempi kutosen pyörö ja sitten taas jotain muuta. Oli sitten reissun jälkeen taas mitä tuoda itselle tuliaisiksi, hahaa!

Tarvitsisin hyvän säilytysjärjestelmän puikoille, pelkkä rasia ja laatikkojen pohjat eivät mulle sovi. Eli otan mielelläni vastaan vinkkejä. Vuosia sitten mulla oli ompelemani avattava ja käärittävä säilytyspussi, mutta nyt noita on niin kauhean paljon. Ehkä oikein ratkaisu olisi työhuone, jossa ne saisivat olla melko väljästi ja esillä, joten olisivat myös helppo löytää.

Olen neuleeseen valtavan tyytyväinen. Puhvihihat ovat ihanat, niissä jos jossain on volyymiä sekä hihasuussa, että olalla. Jos tuollainen rypytetty olka kiinnostaa, niin kannattaa testata, se toimii samalla tavalla kuin ommellessakin, että rypytetään hihaa istuttaessa ja palasia yhteen ommellessa. Suhteellisen helppoa, ei ainakaan älyttömän vaativaa tai vaikeaa.

Aaltoilevat kaaret, palluraiset ja valuva kuvio ovat hienot. Ne aion hyödyntää jossain muussa neuleessani vielä. Se toivottavasti on sitten sellainen, jonka teillekin jaan neulottavaksi jossain muodossa. Nyt pääsin pitkästä aikaa taas vauhtiin. Haaveissa ja tavoitteissa on toisen neulekirjan tekeminen, joten ehkä siellä sitten!

Onko teillä muilla niin, että näette siinä neuleessa ne hetket, joina olette sitä neuloneet? Oon varmasti kirjoittanut tästä aiemminkin, mutta se on musta aina yhtä jännä ilmiö. Joka kyllä myös hälvenee neulettä käyttäessä. Tässä neuleessa näen tuossa isossa ruskeassa osassa Norjan heinäkuiset sateet ja mutkikkaat tiet, itseni istumassa vänkärin paikalla ja valtavan onnellisena. Hihojen vaaleanpunaisessa istun kotisohvalla jo iltasella, kun lapset ovat menneet nukkumaan.

Tämä neule on ollut jo tovin kaapissa valmiina ja päälläkin useaan otteeseen, teidän, että tästä muodostuu käyttöneule pitkin syksyä. Näen sen myös vuosikymmenten päässä jonkun päällä ja he muistelevat, että tämän se Tiina silloin vuonna 2020 neuloi. Nyt puikoilta on valmistunut jo seuraavakin neule, joka tulee teille esittelyyn piakkoin. Ja suunnitteilla kolmaskin. Ihanaa kun neulominen huvittaa. Aina niin ei ole.

Valtavan ihanaa syysviikonloppua teille kaikille lukijoilleni siellä ruutujen toisilla puolilla. Mukava kun käytte täällä.

TEININ KALASTAJAHATTU JA MUITA AJATUKSIA

Ompelin tyttärelleni alkukesästä hatun. Kaava löytyi kevään Ottobre-lehdestä (3/2020) ja olikin oikein oiva kaava. Ja miten mukava, helppo ommeltava. Kankaaksi valikoitui Papun söpö värikäs kangas, jonka sopii hienosti tyttären sateenkaarivaatteisiin.

Hattu on ollut kovassa käytössä pitkin kesää ja mietinkin, että olisi ihanaa järjestää tyttöjen ilta kaikkien perheemme kolmen tytön (oma + bonukset) kanssa ja tehdä syysversiot tällä samalla kaavalla. Ensin lakkiompeluksia, sitten pizzaa ja joku hyvä leffa, eikä kännyköitä.

Me katsottiin oman äitini kanssa tuon ikäisenä yhdessä usein elokuvia televisiosta yhdessä. Niitä jotka alkoivat kymppiuutisten jälkeen klo 22.20 ja jotka olivat yllättävän usein jotain tositapahtumiin perustuvia. Tai sitten ne olivat just niitä meidän lemppareita. Mä istuin ison sohvan oikeassa reunassa ja äiti nojatuolilla. Äiti ehkä neuloi tai virkkasi, minä tein ristipistoja samalla. Voi että, ihania ysärimuistoja.

Katsotaan miten käy, saadaanko ompeluilta pystyyn. Kerron sitten jos! Oikein lempeää elokuun viimeistä viikkoa sinne kaikille!

ROADTRIP – OSA 2, SENJALTA LOFOOTEILLE JA RAMBERGIN HUIPULLE

Matka jatkuu. Tätä tekstiä kirjoittaessa tuntuu, että haluaisi koko ajan vaan jättää kirjoittamista edemmäs, tavallaan kuin säästellen ja samaan aikaan haluaisi purskauttaa kaiken ulos. Siispä kirjoittelen nautiskellen.

Menimme päivistä sekaisin jo heti alkumatkasta, joten en oikein osaa tässäkään sanoa mistä päivästä on kysymys, eikä sillä tarinan kannalta ole edes mitään väliä. Jäimme kuitenkin edellisessä postauksessa siihen, kun nukahdimme makoisille yöunille Ersfjordin rannalla.

Sinä yönä kyllä nukutti hyvin, mutta myös satoi. Niin kovaa, että kuulimme kuinka naapuriteltoissakin herättiin ja puhuttiin. Silti peiton alla oli ihana olla ja uni vei pian uudestaan.

Seuraavaksi päiväksi kaavailimme ajopäivää, jotta pääsisimme pian Lofooteille. Tavallaan se oli hyvä päätös, koska keli oli hyvä, mutta toisaalta, koska keli oli hyvä, jälkikäteen ajateltuna oltaisiin me voitu viettää se myös Senjalla. Emme siis tässä vaiheessa vielä tienneet, että kelit tulevat vähän ankeutumaan. Seurasimme säätiedotuksia monta kertaa päivässä ja eri paikkakunnille, mutta koska ollaan tuollaisessa sijainnissa ja ympärillä on meri ja vuoria, ei niihin ennustuksiin kovin kauhesti voi luottaa.

Lähdimme ajelemaan rauhallisen aamun jälkeen (nukuimme pitkään joka aamu ja söimme pitkän kaavan mukaan ne pussipuurot ja herkkuleipämme ja teet ja hedelmäsiivut – aah, miten ihanalle kaikki maistuikaan siinä teltan reunalla istuskellen), mikä tarkoitti meillä lähes poikkeuksetta noin puolen päivän aikaan. Nopeusrajoitukset ovat melko pieniä mutkaisilla ja pienillä teillä, joten eteneminen Norjassa on hidasta. Mua sellainen ei haittaa ollenkaan, rakastan itse matkaamista, en sitä, että kohteessa pitää olla mahdollisimman nopeasti. Eikä meillä edes mitään varsinaisia kohteita ollutkaan. Oli siis oikein hyvä, että päivä oli kaunis, Senja näytti niin upealta!

Pysähdyttiin ajellessamme ostamaan noutoruokaa eräältä kylältä ja etsimme paikkaa minne pysähtyä sitä syömään, eikä sopivaa meinannut heti löytyä, mutta ai että mihin sitten sitten pysähdyttiin. Vuorten keskelle vuoristopuron varteen. On ällistyttävää se veden voima ja kirkkaus. Valtavien vuorten keskellä virtaa niin turkooseja vesiä. Ihan käsittämättömän kaunista.

Jonkun mutkikkaan tien varrelta bongattiin myös upea vuoristojärvi, jonka rannoille mentiin happihyppelemään ja ihastelemaan. Mietin siinä sitten, että tekis mieli mennä uimaan, mutta että jaksaisko sitä. No, siihenhän, että jos tekee mieli, on vain yksi vastaus. Silloin pitää mennä! Ja niin menin. Hyvin ihanan vilpakka uintireissu!

Päivän ajeltuamme piti löytää majoitus. Oltiin jo Lofoottien puolella ja kello alkoi olla sen verran paljon, että päätettiin jossain hetkessä vaan, että no seuraava camping olkoon se minne mennään. Ja silloinhan sitä tehdään niin. Oli kyltti ja me käännyttiin. Siinä sitten odottelin autossa, kun hellu meni kyselemään, että mahtuuko ja maksamaan koko lystin (yöt leirintäalueilla, joilla oltiin, oli 200-250 kruunua (eli noin 20-25 e) per teltta yhdestä yöstä). Katsoin vähän ihmeissäni, kun siinä käveleskeli nainen seitsemän (7!) koiransa kanssa kuin joku hahmo elokuvasta. No, hellu palasi autolle ja lähdettiin etsimään sopivaa paikkaa teltalle, kun katse harhaili ympäriinsä ja kulmakarvat alkoivat nousta ylöspäin… Miten täällä on näin helveissönisti koiria?! Jokaisen asuntoauton ja -vaunun ja mökin edustalla oli aitaus ja koiria ulkoiluttavia koiraihmisiä kaikkialla. Itsehän en ole juurikaan koiraihminen (yhtään siis), niin olin vähän, että öööh mihin me on tultu, mutta pienen googlettamisen jälkeen selvisi, että tulevana viikonloppuna olisi viereisellä kylällä koiranäyttely. Siksi siis paikalla oli noin sata koiraa meidän lisäksemme.

Sandslettan leirintäalue oli muuten aivan mainio (eivätkä ne koiratkaan siinä oikeasti mitään haitanneet) ja siellä oli mahdollisuus lähteä vesille. Oli monta vaihtoehtoa ja me tietysti valittiin polkuvene! Keltaisella oikein kolistelevalla polkuveneellä seilailtiin rantavedessä ja ihmeteltiin meressä valtavaa määrää meduusoja. Aika ihana ilta. Silloinkin kun istuttiin nurmikentällä teltan edustalla ja katettiin meille kaitaliinalle retkimuona-annokset.

Meillä oli mukana ruokahuoltona kaksi muovilaatikkoa, joissa ruokaa (ja kauppareissuilla aina ostettiin jotain lisää) ja matkajääkaappi, joka sai virtaa aina auton ollessa käynnissä eli pysyi viileänä automatkojen ajan. Siinä pysyi hyvin vilpakkana juustot ja voit ja jugurtit. Reissumme aikana ei ollut kovia helteitä, vaan sää ja auto pysyi koko ajan sopivan viileänä, niin siksikään ei ollut huolta. Söimme paljon erilaisia reissuruokia, joihin lisätään vain kiehuva vesi eli päästään todella helpolla. Kaitaliinalle katettuna kukkakuviolliset lautaset ja lempimukit tekevät jo paljon ruokailuhetkeen, lähes mikä vaan maistuu hyvälle.

Sandsletta sai sateisen päivän aamuna jäädä heti syötyämme siellä makoisan aamiaisen valmiista pöydästä. Olin viestitellyt reissun aikana monta kertaa Äidin puheenvuoro -Inarin kanssa ja nyt meillä sattui reitit niin yksiin, että ajelimme moikkaamaan heitä eräälle leirintäalueelle. Oli hauska nähdä ja käydä kylässä asuntoautossa juomassa teet ja vaihtamassa kuulumiset ja kyselemässä vinkkejä.

Sieltä taidettiinkin saada idea, että seuraavaksi ajellaan Unstadin surffirannalle. Satoi vettä, oli harmaata ja rannalla oli paljon surffareita isoissa aalloissa, näky oli mielettömän kaunis. Löydettiin kiva paikka teltalle rannalta ja saatiin se pystytettyä pienessä tihkusateessa. Hetken aikaa köllöteltyämme teltassa päätettiin lähteä kävelemään rannalle, otetaan vaan autosta ensin sadetakit. Ennen kuin ehdin edes avaamaan auton ovea ottaakseni takin, aloin kuvaamaan nopeasti liikkuvia pilviä vuorten välissä. Sitähän sanotaan ja asia on niin, että tuollaisessa paikassa, jossa on vuoria, meri ja Golf-virtakin, säätilat voivat vaihdella hyvinkin nopeasti. No niin kävi nytkin. Sen pienen kuvaushetken aikana pilvet kuin mylvivät taivaalla, möyrivät kahdesta suunnasta toistensa päälle ja kohti meitä. Alkoi tuulemaan kauheasti ja yhtäkkiä oli aivan myrsky. Sadetakit jäivät autoon ja me vaan yritimme keksiä ratkaisun rikkonaiseen teltan oviaukon vetoketjuun (pyykkipojat ja isot kivet telttakankaan reunan päälle) ja sitten aivan märkinä telttaan suojaan. Myöhään illalla sade kuitenkin heltyi ja päästiin seikkailemaan Unstadin rantakivikoille.

Oltiin otettu reissun aikana jo useita kolmen sekunnin pariskuntaselfieitä ja tuossakin hetkessä sellaista otettiin, kun yhtäkkiä Miki huudahti mulle jotain ja tajusin, että ihan mun vierestä kulkee iso joukkio minkkejä ja ne vähän jopa ääntelehtivät mulle vihoissansa! Se mikä on jäänyt elämässä minkeistä mieleen, oli se, että sehän on petoeläin ja säikähdin ihan hirveästi. Enkä todellakaan ollut tiennyt, että siellä rannoilla voi minkkejä kohdata!

Yölläkin myrskysi ja meno oli melko hurjakin, kun tuuli oli tosi kova ja kupoliteltan muoto muuttui tuulessa välillä lähinnä hain evän muodoksi. Siinä hetkessä taidettiin keksiä tai ennemmin ehkä päättää, että tämä olkoon viimeinen matkamme yhdessä vanhan teltan kanssa. Mulla ei ollut käynyt itseasiassa mielessäkään kovat myrskyt, että sellaisia saattaisi tulla vastaan ja etteikö telttamme olisi meille riittävä. Aiemmin pikkuinen tuuli tai sade ei ole päässyt teltan sisään niin vakavasti, etteikö oltais pärjätty.

Unstad oli suloinen surffareineen ja oltaisiin varmaan viihdytty pidempäänkin, mutta myrskyisä sää ja sade veivät meidät automatkailun puoleen ja matka sai jatkua, sillä kaivattiin vähän jo lämmintä suihkua. Ja vuorta minne kiivetä. Aikaisemmin neuletakkipostauksessa mainitsinkin että monia Twin-sarjan kohtauksia on kuvattu täällä. Huokaillen ajeltiin pitkin Vestvågøyn teitä ja ihasteltiin maisemia.

Päädyttiin Leknesiin, joka on Lofoottien toiseksi suurin asutuskeskus. Bongasin sieltä heti lankakaupan, josta kävin hakemassa vähän lisälankaa. Matkalla olin jo saanut valmiiksi kreisin villatakin ja kirjoneulesukat ja tarvitsin jotain uutta neulottavaa. En koskaan aiemmin ollut ollut näin innostunut matkaneulonnasta kuin tällä reissulla. Selkeästi tarvitsen kunnolla ajotunteja tai siis kyydissäistumistunteja, jotta pääsen kunnolla vauhtiin. Lankakauppavisiitin jälkeen matka sai jatkua kohti Rambergia.

Nyt, kun muistelen matkaamme, tuntuu niin hassulta ettei me oikeasti mitään suunniteltu etukäteen kovin pitkälle. Sillä kun äskenkin katselin kartasta reittejä joita ajeltiin, näin jo mielessäni itseni SUUNNITTELEMASSA ens Lofootti-matkaa ja että minne kaikkialle sitten mennään, kun vähän jo tiedetään jotain. Ainakin aion listata etukäteen vuoret, minne haluan kiivetä, kirjata ylös salaiset poukamat joista tutut kertovat ja katsella ehkä leirintäalueita etukäteen. Nyt tiedän jo niin paljon muutenkin, niin kuin vaikkapa, että leiriytyminen on sallittua ja mahdollista melkein missä vaan asutuksen ulkopuolella (kieltokylttejä taisin nähdä koko matkan aikana yhden) ja että vessaan kyllä pääsee (puskapissasin muistaakseni vain kerran) ja että niitä suunnitelmia voi joka tapauksessa sitten muokata.

Rambergissa päädyimme jälleen lennosta bongattulle leirintäalueelle Lofoten Beach Campille. Oli vasta alkuiltapäivä, joten saatiin helposti melko väljältä leirintäalueelta valittua meille ihana paikka rannalta. Pystytettiin taas teltta ja syötiin ja katsottiin kartalta, että siinä ihan seuraavan vuonon reunamilla olisi hyvä vuori minne kiivetä. Ramberg, 696 metriä.

Nyt vähän jo tiesi millainen nousu mahdollisesti edessä olisi, mutta silti, en olisi kyllä uskonut, että se sellainen oli mitä oli. Nousun voisi jakaa kolmeen osaan. Ensimmäinen oli hyvin jyrkkä, porrasmainen polku, jonka reunamilla kasvoi kukkasia ja varpuja. Edessämme lähti nousemaan perhe, joka noin puolessa välissä jyrkkää alkunousua palasi jo takaisin. Tiukka nousu kuitenkin palkitsi, sillä sen noustua oli edessä jo huikea näköalapaikka, josta näkyi kauniisti vuonolle ja kylälle ja turkoosi ranta ja jalkapallokenttä jossain kaukana alhaalla.

Aiottiin kuitenkin jatkaa ylös saakka ja kelikin oli kaunis. Ihana, heinäkuinen ilta. Oltiin kyllä siis niin onnessamme kuin ihminen voi olla. Rakkaan kanssa matkalla kaksin ja niin korkealta katsoessa tuntui välillä kuin oltaisiin aivan me kaksi vain koko maailmassa. Ja sydän meinasi jatkuvasti pakahtua kaikesta siitä kauneudesta. Nousun seuraava osuus oli kaunis ja kulki osittain pitkiä pätkiä sivuttaissuunnassa eli nousu tuntui välillä todella helpolta. Sen pätkänkin kruunasi mieletön “näköalapaikka” eli sellainen kreisien instagram-ihmisten hullunrohkea kuvauspaikka, jossa kiivetään jonkun hankalan pätkän päähän polkua pitkin, jonka molemmilla puolilla on ainoastaan jyrkkä pudotus alas ja polun päässä teräväkärkinen kallion nokare. Tämä paikka ei ollut sellainen, että hurjan kuvan saisi turvallisestikin vähän kuvakulmaa tarkasti vaan viilaten, vaan tää paikka oli niin hurja, että itse ainoastaan konttasin reittiä vähän matkaa ja otettiin kuvat siinä.

Viimeinen nousu olikin sitten se hulluin. Suurimmaksi osaksi pelkkää kivikkoa ja siellä seassa kulki polku, jonka saattoi välillä hädin tuskin tunnistaa hieman ruskistuneista kivistä. Välillä taas sitä vaan valitsi helpoimman näköisen kohdan ja huomasi yhtäkkiä olevansa jyrkässä kivikossa jossain satojen metrien korkeudella, jossa jokainen kivi, jolle astun, liikkuu ja mielessä käy vaan, että mitä jos just se kivi lähteekin vyörymään ja koko vuorenhuippu murenee alta ja minä siinä mukana. Mä en koe olevani juuri ollenkaan korkean paikan kammoinen, mutta tässäkin juuri nuo omat ajatukset asiasta, joka tuskin tulisi tapahtumaan, sai mut säikähtämään niin paljon, että huipun jo näkyessä taisin sanoa hellulle, että mitä jos käännytään jo tästä alas. Onneksi ei kuitenkaan käännytty, vaan löydettiin “polku” ja nousu jatkui. Huippu oli upea! Välillä pilvi ympäröi meidät ja olimme keskellä pilveä, valkoisessa hunnussa. Hetken päästä pilvi oli jo ohittanut meidät ja hieman kauempana näkyi kun pilvi sulavasti ylitti huippua. Pussattiin huipulla (jonne ei muuten sen ensimmäisen kolmanneksen jälkeen ollut näkynyt nousevan ketään muita eikä vastaan tullut yhtäkään ihmistä) ja päätettiin syödä eväät vasta vähän alempana kun polvet vähän tutisivat ja kauhistutti se jyrkkä alamäki, koska oli edelleen Seglan jäljiltä ihan järkyttävän kipeät reidet. Kaikki kivut ja väsymys kuitenkin unohtui, kun tuli se keskikolmannes ja pääsi juoksemaan polkua pitkin. Se oli niin i h a n a a! Tunsin olevani Pieni talo preerialla -sarjan Laura hyppelehtimässä siellä, vaikka olenkin neljäkymmentävuotias Tiina-perheenäiti rakkauslomalla Lofooteilla.

Saavuttiin uuvuksissamme takaisin leirintäalueelle juuri parahiksi kohtaamaan kaunis, upea, ihana ja mieletön auringonlasku. Iltapala rantahietikolla ja tuulinen yö. Hetkeäkään en vaihtaisi pois.

Tähän päättyy toinen osa roadtrip-kertomusta. Kolmas osa päättää tämän reissun ja se tulee, kun sen aika on. <3

ps. Instagramissa kohokohdista löydät koko reissun jaettuna kuuteen (6!) eri kokonaisuuteen, jos haluat oikein kunnolla stoorityyliin nähdä miltä reissussamme näytti.