Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

IHANAA MAINIOTA JA PASTELLIN SÄVYJÄ JOULUUN

Kaupallinen yhteistyö: Arabia 

Muutin pois äidin helmoista 19-vuotiaana silloisen poikaystäväni kanssa. En muista olinko ihan hirveästi valmistautunut kodintavaroiden suhteen keräilemällä tai ostamalla niitä etukäteen. En varmaankaan, ehkä olin vain sen sähkökäyttöisen sitruspuristimen (sillä sen muistan!) saanut joululahjaksi ja muutaman kivan juomalasin hankkinut. Kaikki kodin astiat, kodinkoneet ja huonekalut keräsimme lapsuudenkodeistamme mukaamme tai ostettiin jotain uutta ja saatiin lahjaksi sitten pikkuhiljaa. Mutta sen muistan, että saimme poikaystävän äidiltä meille Arabian Uunikokki -vuoan. Se on jäänyt kirkkaana mieleen. Ehkä siksi ettei lapsuudenkodissani juurikaan ollut Arabian astioita (vain muutama kaphvikuppipari vitriinissä) ja se vuoka tuntui siksi jotenkin arvokkaalta. Se tuntui hyvältä juuri meidän ensimmäisessä kodissamme, yhteisenä kodin tavarana. Sitä se vuoka olikin ja on edelleen. Monet makaronilaatikot ja lasagnet sillä tehtiin. Ei minulla kyllä sitä samaista vuokaa (eikä poikaystävääkään, heh!) enää ole, se on jäänyt jonnekin elämän varrelle (se silloinen poikaystävä sen sijaan on kaverini edelleen), mutta se arvokkuus Arabian astioissa edelleen on. Se arvokas tunne, jonka tunnen niitä käsitellessäni. Ehkä tiedätte mitä tarkoitan sillä tuntemuksella.

Parisen viikkoa sitten meillä soi ovikello ja lähetti toi lähetyksen. Sain elämäni ensimmäisen astiastomaisen kokoelman astioita (en tiedä voiko kuinka tarkkaan puhua astiastosta, jos kaikkea tuli “vain” neljä, onko siihen jotain määritelmiä? ei kai?) Arabian Mainiota ja Uunikokki-vuokia. Sisälläni läikähti jälleen se arvokkuuden tunne. Minua pidempään seuranneet (ja meidän astiakaappeja aukoneet) tietävät, että meidän astiakaapissa vallitsee armoton sekasörssimäinen tunnelma, siellä on muutama tuota ja jonkinverran tätä ja sitten vielä yhtä sorttia sen verran ja toista tuon. Nyt vihdoin voimme joskus kattaa ihan oikealla tavalla KAIKKI samaa sarjaa.

Olen ihaillut Mainio-sarjaa siitä saakka, kun se tuli markkinoille tammikuussa 2018, sillä se on niin ihanan käytännöllinen (vaikka minä en aina kyllä ole!) (mutta ei mun tarvi mätsätäkään yksyhteen astiasarjan kanssa) ja täydellinen varsinkin pieniin koteihin ja vähiin kaappimääriin. Ja se on niin nätti kaikessa yksinkertaisuudessaan. Sarastus-kuvio Mainioissa sai inspiraationsa vanhasta Raija Uosikkisen Ivalo-koristeestavuodelta 1965. Kuviossa on ihanaa käsinpiirretyn viivan fiilistä ja kun kuviointia on vain astian reunamilla, saa itse ruoka kaiken huomion.

Ajatella, että minä runsauden ja värien rakastaja pidän niin kovasti tästä mustavalkoisen kauniista ja yksinkertaisesta kuvioinnista ja muotokielestö! Mutta joskus se pääasia voikin olla se simppeli ja ympärillä sitten vain sitä sekametelisoppaa. Arabian Mainio -sarja kuvastaa mulle juuri sitä.

Kun astiat saapuivat meille, olin juuri heittänyt keittiön pöydän päälle pikaisesti ompelemani (ja reunoista piparikuvioiksi leikkaamani) pöytäliinan, joka peitti myyntipöytääni joulumarkkinoilla. Keittiöön tuli ihana tunnelma. Pastellinen ja samaan aikaan jouluinen. Innostuin askartelemaan jopa jouluisen viirin ikkunaan. Pastellisia kartonginpalasia, havunoksia ja joulukuusenkoristeita. Kynttelikön olin tuunannut jo aiemmin (se muuten löytyy tämän päivän joulukalenterin luukusta Instagramin puolella) vaaleanpunaisilla ja neonpinkeillä pilkuilla. Minun silmääni oikein jouluinen, vaikka perinteisiltä väreiltään ei ollutkaan sitä yhtään. Mallailin astiat pöytään ja työ-, koulu- ja päiväkotipäiviemme jälkeen söimme astioilta arkiruokamme niinkuin joka päivä teemme. Tunnelma oli jouluinen ja siitäpä se sitten idea lähti, että meidän joulumme on tällä kertaa näitä värejä. Arabian Mainio -sarjaan kuuluu lautasia, kuppeja, kulhoja ja mukeja. Niissä on aivan parasta se, kuinka ne on suunniteltu mahtumaan mainiosti pieneen tilaan. Ne ovat pinottavissa kätevästi ja lautaset sopivat kansiksi kulhoille – nerokasta! Ruuanjämätkin saa supernopasti kaappiin kun ei tarvitse kuin toinen lautanen pistää kulhon päälle. En ole enää nuori ja olen asunut omillani sen kaksikymmentä vuotta, mutta kotini on edelleen lähestulkoon yhtä kompakti kuin ensikotini tuolloin keväällä 1999, joten jos joku astiasarja olisi sopinut meille silloin, niin sopii se meille edelleen. Edelleen tarvitsen napakoita ja pieneen tilaan sopivia ja kätevän käytännöllisiä ratkaisuja arkeen. Ja aivan samalla tavalla juhlaan sopivia.

Uudet astiat aiheuttivat tietysti sen, että keittiönkaappien järjestys on laitettava uusiksi. Siirrän astiat ja kuiva-aineet päikseen kaappien kesken (kummallekin on yksi kaappi) ja raivaan keittiön seinälle hyllyn, jossa säilytän niitä astioita, joita lapset tykkäävät eniten käyttää eli jotka heillä on helppo ottaa itsellä esille. Mainiot päätyvät sille hyllylle ehdottomasti. Nämä ovat sellaisia aiheita tavaroiden säilytykseen liittyvissä asioissa, jotka eivät kosketa läheskään jokaista kotitaloutta, mutta tiedän etten ole ainoa, joka asuu pienessä kodissa ja keittiössä ei ole sitä paria metriä tyhjää tilaa kaappien edustalla tai edes varsinaisia astiakaappeja, minne puhtaat astiat astianpesukoneesta tyhjennetään. Saatan järkyttää teitä, mutta meillähän ei ole edes astianpesukonetta. Kyllä, tiskaan joka päivä käsin. Se on se minun oma terapia-fiilistely-ajatushautomo-hetkeni. Näitä Mainioita on muuten mukava tiskatakin: yksinkertaiset muodot, joita myöten tiskiharja mukavasti luistaa. 
Viikonloppuna päätin yllättää muun perheen, kun hellu lähti lasten kanssa käymään Parola Panssarimuseossa (itsenäisyyspäivä sai viisivuotiaan kiinnostumaan sotaan liittyvistä asioista ja heti pääsi ihan museokäynnille saakka!). Hain kaupasta ainekset kahteen perheemme lempiruokaan: makaronilaatikkoon (sitähän siinä alkuperäisessä Uunikokissakin pääosin aina kokattiin) ja uunilohi-kasvisnyytteihin. Seuraksi tietysti rosollia tulevan joulun kunniaksi ja jälkkäriksi jäätelöä kermavaahdolla, suklaa- ja kinuskikastikkeilla sekä pipareilla. Tavallaan ihan tavallinen lauantain ateria, mutta myös sellainen, joka vaikkapa joulun välipäivien aikaan maistuisi varmasti kaikille.

Pöytäliina oli edellispäivänä joutunut pyykkiin spagettikastikkeen jäljiltä ja siinä sitten sitä silittelin kokkaushommien ohessa. Puuvillakankaaseen leikatut piparireunat eivät välttyneet pyykissä rispaantumiselta, mutta ei se mitään. Pöytäliina kruunasi silti keittiön ja tunnelman. Ihan ei kaikki kuitenkaan mennyt elokuvamaisen sujuvasti, kun perhe saapui kotiin. Tajusin, että eihän siinä ollut mitään järkeä, että meille tuli astioita vain neljälle. Nytkin meitä oli viisi syömässä yhtä aikaa, toisinaan seitsemän, kun koko uusperheemme on koolla! No, onpahan nyt mitä keräillä lisää. Tykkään Mainio-sarjasta tosi paljon. Ja niin tykkäävät lapsetkin. Varsinkin uusista mukeista, jotka tulivat viikko sitten markkinoille: Talvikki, Punos ja Ruudukko! Jokainen kolmikostani sai valita itselleen oman suosikkinsa. Hehe, nyt tajusin, että vaikka astiasto on muuten seesteinen ja kokonaisuus selkeä, niin meidän perhe kuitenkin revitteli sillä, että sarjan sisältä jokainen valitsi itselleen omannäköisen mukin! Mukihylly pysyy edelleen ihanana sekamelskana.

Olisi muuten aika ihana joululahja jollekin perheelle antaa perheen henkilöiden verran saman sarjan mukeja ja sitten saisivat itse päättää mikä on kenellekin. Arabialla kannustetaan tänä jouluna riimittelyyn, joulurunoiluun. Kirjoittamaan joululahjan mukaan arvostusta lahjan saajalle ja vähän hassuttelemaankin. Minä tietysti heti intouduin ja keksin kuvitteelliselle lahjalle (jossa antaisin koko uusperheellemme omat Mainio-mukit) runon:

Meitä tässä perheessä seitsemän on
jokainen omalaisensa ihana ja vallaton
Valitkaamme kukin se muki
jossa on just sun paras buugie
siitä maistuu kaakaot ja teet
miksei myöskin janojuomaveet
Suloista joulua kultamuuriaiset
toivottaa teille Tiina ja mukilaiset

RUUSUKAALIKUMMITUKSIA JA KUKKAKURPITSOJA

Näyttää siltä, että minä sujahdan vuosi vuodelta enemmän halloweenin juhlijaksi samaa tahtia muun Suomen kanssa. Onhan tämä nyt oikeastikin aika kivaa, kun kaiken pimeän keskellä saa vähän juhlistaa. Mutta tiedättekös mitä en vaan osaa? No sitä, että perinteiset halloweenin juhlinnan värit ovat musta-oranssi ja se, että juhlaan kuuluu kaikki kauhuhenkinen. Tykkään enemmän pastellisävyistä ja vähän hurjasta söpöllä twistillä. Silloinhan sitä ei auta muu kuin mennä täysin sillä omalla tyylillä.Tänä vuonna löysin tilpehöörikaupasta keraamisia tuikkukippoja ja kurpitsakoristeita (ja pääkallonkin, jonka unohdin näiden kuvien ulkopuolelle vahingossa), joita koko perheen voimin maalailimme värikkäiksi. Oli ihana hetki touhuta keittiönpöydän ääressä koko porukalla. Mun lempihetkiä elämässä ovat ne, kun saa tehdä käsillään jotain ja samaan aikaan jutella ystävien kanssa. Jutut ovat omanlaisiaan, kun keskittyy työhön ja lörpöttelee. Yleensä mulla noihin hetkiin kuuluu paljon naurua ja keskusteltavia asioita aiheista, joihin ei välttämättä kasvotusten, ilman käsillä tekemistä, päädy.
Tytär teki taidokkaan upean kissan, keskimmäinen tehokkaalla tahdilla kuviollisen kurpitsan ja pilkullisen kissan. Kuopus maalasi onnellisena värejä isoiksi läikiksi pieneen kurpitsalyhtyyn. Itse maalasin noitatytön ja isot kurpitsakoristeet. Kaikkien maalatut lopputulokset muistuttavat kyllä tekijöitään. En oikeastaan malta odottaa sitä, että käärimme nämä koristeet ensi viikolla silkkipaperiin ja kirjoitamme kenkälaatikon kylkeen kaunokirjoituksella Halloween. Avataksemme laatikon joka vuosi uudelleen. Mun yksi vanhemmuuden haaveita onkin ollut omien perinteiden luominen ja tämä on juuri yksi sellainen. Laatikkoon olisi myös ihana sujauttaa aina paperinenkin valokuva jokaisen vuoden koristeluista, siitä miltä kotona on milloinkin näyttänyt. Tai ehkä käytän vain #muitaihaniahalloween-hashtagia ja voi joka vuosi palata intternetkännykällä edellisvuosien tyyleihin. Plääh, miten tylsää verrattuna paperikuviin.  Kävin viime eräänä päivänä happihyppelyllä pihalla. Olen kaivannut paljon ulkoilua, mutta oon ollut niin kiireinen, että ihan hirveätä myöntää, että en ole juurikaan ehtinyt liikkumaan. Paitsi silloin viime viikolla! Otin katuliitupurkin taskuun ja lähdin pihalle piirtelemään. Ollaan asuttu tässä talossa sen verran monta vuotta, että enää en ikinä mieti, että mitäköhän joku naapuri katuliituilevasta nelikymppisestä naisesta miettii (koska tiedän, että hyvin harva miettii juuri mitään tai luultavasti vain ilahtuu, jos aiheen miettimisen näkemässään saavuttaa), kun pihalla touhuan pyllistellen ja piirrellen maahan kukkia ja sydämiä. Naapurit ohi kävellessään moikkaavat vaan ja joskus vaihdetaan muutama sananen. Eikä päiväsaikaan pihalla edes juuri ketään kuljekaan! On oikeastaan myös hauskaa olla se tyyppi, jonka tiedetään tällaisia juttuja tekevän. Pitäisikin vielä ennen talvea käydä kirjoittamassa joku “sinä olet aurinko” -henkinen tekstaus kukkineen pihan tasaisimpaan asvalttikohtaan.
Tällä kertaa eläviä kurpitsoja tähän hommaan päätyi montaa sorttia: perinteistä oranssia, vihreäsävyistä littanaa rypyläkurpitsaa (en muista virallista nimeä), myskikurpistaa ja tietysti kesäkurpitsaa – tuo unholaan jäänyt halloweenin juhlistaja! Nukkusilmät ja hymyhuulet leikkelin pääosin terävällä veitsellä, mutta reikiä tein myös minikokoisella piparimuotilla ja käsivatkaimen vispilän päällä. Hevitiskiltä nappaamani ruusukaalirasia sai päällensä kasan silmiä ja juhlapäydässä on nyt sitten myös valtava määrä minikokoisia ruusukaalikummituksia.  Tykkään näistä koristuksista! Tuolla ne ovat kaikki (paitsi pihalle vietyjä lukuunottamatta) keittiössä ikkunalaudalla odottamassa varsinaisia juhlia. Viikonloppuna pidämme viisivuotisjuhlat, joiden teemaan kaikki nämä sopivat. Ihanaa! Mutta nyt, oikein hurjaa halloweenia! 

KIMBLEN VIHAAJASTA NAISEKSI, JOKA TEKI PERHEELLEEN OMAN VERSION

Pari viikkoa sitten elämässäni tapahtui suuri käänne. Superwood-festivaaleilla oli nimittäin mahtava tuunauspaja. Huone, jonka teemana oli Kimble ja siellä sai tehdä oman näköisen pelilaudan! Voiko olla siistimpää festariohjelmaa!

Superwoodin tunnelma on kaikkinensa aivan ihana, Hotelli Rantapuisto ihan mieletön miljöö lokakuisille festivaaleille ja joka vuosi sen ohjelma yllättää. Tänä vuonna Wood Tourin (jolla oli mm. Jari Sillanpää ja Lea Laven!), joka on siis kaksi ja puoli tuntia pimeässä metsässä maagista samoilua keikalta toiselle (jonka tunnelmaa on vaikea selittää, se, jos jokin pitää kokea) lisäksi mun lemppari oli kyllä ehdottomasti Kimble-huone.

Noin 39 vuotta elämästäni meni niin, että v i h a s i n nopan naksautusääntä. Muistan teininä, kun pikkuveljeni sai oman Kimblensä ja muu perhe sitä pelasi, että meinasin aivan raivostua (ja luultavasti raivostuinkin) siitä napsumisesta. Varmastii olen ollut moent kerran ihan hermona ja mennyt omaan huoneeseen ääntä piiloon. Niin paljon peliä vihasin.

Kului vuosia, muutin pois kotoa ja elin täysin kimblettömässä kuplassa, onnellisena ilman naksautuksia. Tulin äidiksi ja muutaman vuoden kuluttua tilanne oli taas esillä. Tyttäreni kasvoi lautapeli-ikään ja muistan pohtineeni marketin pelihyllyllä Kimblen kohdalla, että aivan, tämäkinhän ois, mutta ei, EHDOTON EI! En vaan kestä. Ja perus-Kimblen väritys on mielestäni todella b o o o r i n g! Kesällä 2019 kuitenkin tapahtui käänne. Ehkä siihen mennessä helteetön kesä oli tehnyt tehtävänsä, kun mieleni teki täyskäännöksen tamperelaisen supermarketin peliosastolla. Olin bonustyttäreni kanssa ostoksilla kaupungissa kesken mökkiviikkomme, kun näin hyllyssä Ivana Helsingin version tuosta pahamaisesta naksuutuspelistä. Olin myyty! Seuralaisenikin oli ihmeissään, kun nakkasin pelin ostoskärryihin ja totesin, että me ostetaan tämä.

Ensimmäinen peli mökillä loppui lyhyeen, tuli riitoja ja kinaa ja pelinappulat lähes lensivät. Mietin jo tehneeni virheen.

Kunnes muutamaa viikkoa myöhemmin huomasin, että tässä sitä vaan istutaan ilta toisensa jälkeen iltapalapöydässä ja pelataan Kimbleä koko perheen voimin. Meille oli syntynyt ihana perinne. Kaakaot ja voileivät maistuivatkin paljon paremmalta, kun sai naksutella noppaa samalla ja vähän ehkä naljailla välillä toisille, kun joutuivat syödyksi ja heittää lopuksi ylävitoset voittajille.

Joten, Superwoodin Kimble-huone sai aikaan ylimääräisiä sydämentykytyksiä ja tiesin, että jälkikasvuni tulisi olemaan todella onnellinen sinä päivänä, kun posti tuo meille MEIDÄN PERHEEN OMAN KIMBLEN! Pelin tekeminen oli hauskaa, ja kun oli siinä päässyt jo vähän festivaalitunnelmaan muutaman drinkin jälkeen, se oli myös hulvatonta. Kuinka usein pääsee ylipäätään askartelemaan pienessä nousuhumalassa? Minä en ainakaan kovin usein. Leikkelin supernopeaa vauhtia pilvenreunallakuvioita styleistä paperiarkeista ja liimasin ne alustalle paperiliimalla ja kirosin ryppyjä. Valitsin pelinappulalaatikosta meille perheenjäsenille sopivat värit ja muodot: tyttärelle vaaleanpunaiset, mulle ruskeat, tokaluokkalaiselle keltaiset puiset nappulat ja nuorimmaiselle vaaleansiniset naurunaamat. Viimeisenä silauksena kirjoitin vielä äkkiä jokaisen nimet omiin nurkkiin, niille paikoille, joilla kukin meillä istuu keittiönpöydän ääressä. Siinä vaiheessa mietin, että ihan näin kiireellä ei ehkä kannattais näin UPEAA työtä tehdä, että mulla olisi omassa käsialafonttivarastossani kauniimpiakin käsialoja, mutta annoin mennä.

Pelistä tuli juuri niin ihana, kuin arvelinkin ja tätä tekstiä kirjoittaessani keittiössä on meneillään iltapala-Kimble, hellu on korvannut minut hetkellisesti. Ihana onnentunne! <3 Meidän perheen oma KIMBLUKKA! 

DAISYN JA ESTERIN LUMOISSA // IHANAT ARABIAN ROOSA NAUHA -MUKIT

Kaupallinen yhteistyö: Arabia

On taas vaaleanpunainen aika vuodesta, Roosa nauhan aika. Vuosi vuodelta aihe tuntuu tärkeämmältä, kun ikää tulee lisää. Joka vuosi noin 5000:lla suomalaisnaisella todetaan rintasyöpä. Se on aika monta tapausta sekä sairastujia, että heidän läheisiään, kaikkia keitä asia koskettaa.

Onneksi meillä on Roosa nauha -kampanja. Sen avulla tehdään tärkeää työtä rintasyövän tutkimiseen, ehkäisyyn sekä ihan myös potilaan ja läheisten tukemiseen. Jokaisen Roosa nauha -tuotteen hankkimisella annat tukesi tärkeälle asialle.Tänä vuonna sain olla mukana kampanjassa monella tavalla ja tämä on yksi. Arabialla tänä vuonna Roosa nauha -kampanjassa on neljä erilaista mukia. Daisy, Esteri, Maisema ja Suomen kukka -kuosit. Väritys niissä on upea vaaleanpuna-pun-sävyinen, ihana, ja aikalailla myös minulle sopiva. Jokaisesta mukista Arabia lahjoittaa osuuden syöpätutkimukseen.

Tiesittekö muuten, että Maisema-kuosi on englantaista perua ja yksi Arabian vanhimpia kuviointeja. Se on vuodelta 1882. Sitä on ollut Arabian tuotteissa monessa eri värityksessä: mustana, vihreänä, ruskeana ja punaisena.
Minua pidempään seuranneet saattavat muistaakin, että Instagramin puolella mulla on oma hashtag rikkoontuneille astioille: #tiinarikkooastioita. Kuvaan aina jokaisen rikkoontuneen astiaan kauniilla tavalla ja lisään kuvan Instagramiin. Toisinaan lapseni toteavat joskus lautasen haljetessa tiskialtaaseen, että et taida äiti olla ollenkaan surulinen, kun se meni rikki, koska saat nyt uuden kuvan sun sarjaasi. No, olen mä kyllä surullinen, sillä pidän kauniista astioista, enkä todellakaan toivo yhdenkään astian menevän koskaan rikki, mutta joskus niin käy. Siksipä meille tuli nyt jokaista kampanja-mukia niin, että meillä kaksi kappaletta kutakin, niin nythän voi jopa sanoa, että meillä on kerrankin oikea kunnon kokonaisuus joitakin astioita. Ja mikä voisi olla ihanempaa kuin, että ne ovat juuri Roosa nauha -mukeja.

 

KUINKA USEIN?

Mä olin oikeastaan menossa suihkuun, mutta koska iski yhtäkkinen into kertoilla juttuja, niin päätin osallistua tähän hauskaan blogihaasteeseen, jonka bongasin Karoliinalta. En muistakaan oonko mun pian 13 vuotisen blogielämäni aikana osallistunut kovinkaan moneen. Joten nytte sitte ku ikää on melkein teinarin verran. Blogilla siis. Itselläni enemmän. Elikkäpä kysymys on siitä, että kuinka usein teen mitäkin asioita.

Vaihdat lakanat? Vaihdan aina silloin, kun lapset lähtevät isilleen. Saan rauhassa laittaa lasten vuoteet valmiiksi seuraavaa viikkoa varten ja itse sujahtaa raikkaisiin lakanoihin lapsettomaksi ajaksi. Oon tehnyt niin aina, ehkä juontaa juurensa siihen aikaan kun oli kaikenmaailman maitohikiä ilmoilla imetyksestä ja semmosia äitijuttuja.

Vaihdat pyyhkeet?  Kerran viikossa varmaankin.

Putsaat lattiakaivot? Aina, kun näyttää siltä, että olis aika. Oon semmonen kaivojen tarkkailija kyllä (kotona), että alkaa ällöttää, jos näkyy yhtään mitään ylimääräistä.

Peset hiukset? Joka toinen päivä suunnilleen, jos poistun ihmisten ilmoille. Instastooreissa ei likainen tukka haittaa.

Käyt suihkussa? Heti, kun tuntuu siltä, jos jaksan. Hikeni ei haise helposti, joten olen freesi muija melkein aina, haha!

Soitat äidille/isälle? Iskälle soitin kesällä 1997 viimeisen kerran. Äidin kanssa soittelutahti on vaihtelevaa. Nyt on meneillään hiljaisempi kausi. Äiti on mun äiti, mutta myös ystävä ja se kelle kiukuttelen myös ehkä eniten (ehkä hellu on kyllä mennyt jo äidin ohi tässä asiassa) (mutta oli pitkään siis ainoa ihminen, jolle pystyin kiukkuamaan silleen miten rakkaille saa joskus purkaa) ja on ihanaa, kun saa olla äidille aina justiisa se kuka ja millainen milloinkin on. Nyt kun katselin puheluhistoriaa, niin ei näkyny milloin oltais soiteltu, siinä on siis pidempään kuin kaksi viikkoa! Kääk.

Näet vanhempiasi? Äiti asuu Oulussa, joten nähdään muutaman kerran vuodessa. Äiti käy täällä ja me siellä.

Käyt leffassa? Tykkään käydä elokuvissa, mutta pelkään aina, että nukahdan. Tykkään tosi paljon leffassa käymisestä siksi, että siinä elokuva vie täysin mukanaan ja on ihanaa kadota niihin maailmoihin. Varsinkin jos kyseessä on joku superihana ja kaunis elokuva niinku vaikka Call me by your name. Viimeksi käytiin muutama viikko sitten katsomassa Olen suomalainen. Tänään oon menossa, kun on treffit hellun kanssa, ihanaa.

Föönaat hiukset? Jos on pakko. En oo tukanlaittaja.

Käyt metsässä? Liian vähän, mutta aina kun mahdollista tälleen vallilalaisena.

Sanot läheisille, että rakastat heitä? Lapsille monta kertaa päivässä. Meillä myös huudahdellaan heippojen lisäksi aina, että olet rakas!

Sanot miehellesi rakastavasi tätä? Joka päivä. Kuiskuttelen korvaan, sanon puhelimessa ja viesteissä. Sanon usein, mutta ehkä hellu sanoo vielä useammin.

Soitat anopille? Hellun äidille en muista soittaneeni koskaan, vaikka hän herttainen ihminen onkin.

Katsot kuivakaappien sisällön? Silloin, kun se pursuaa. Meidän kuivakaappi on vain kaksi ja puoli hyllyllistä, joten tämä tapahtuu helposti. Tänään ensimmäisen kerran pitkään aikaan haaveilin suuresta ja väljästä keittiöstä, ja sekin ajatus tuli mieleen rappukäytävässä, ei edes keittiössä itsessään. Ois ihanaa, jos tavarat olisivat kaapeissa yhdellä katsauksella katsottavissa, eikä minkään takana olisi mitään.

Luuttuat lattiat? Silloin, kun ne näyttävät likaislta. Meillä on vanha lautalattia, joka on sen verran patinoitunut, että armoa saa.

Imuroit kotisi? Imuri on esillä useasti viikossa, mutta koko kodin kerralla imuroin vaan siivouspäivinä, joita pidän silloin kun on aika eli jäätävä sotku.

Siivoat? Joka päivä jotain. Mutta kaikki muu saa mennä aina siivouksen edelle, vaikka rakastan siisteyttä.

Peset vessan? Noin kerran viikossa ja aina kun tarvii.

Syöt noutoruokaa? Aika usein. Tilaan Woltilla ja haen kotiin.

Valehtelet? No harvoin kyllä. Valehtelu, vaikka se olisi pikkuhuijauksia lapsille, vaikka että ei ole karkkia, vaikka omassa laatikossani olisikin, on niin kurjaa, siitä tulee paha mieli ja huono omatunto, niin en pysty kovin helpolla. Narraaminen on sitte eri asia.

Sheivaat? Silloin, kun huvittaa. Itseäni varten aina, jos!

Vaihdat hammasharjan? Tuntuu, että hampaidenharjaus on meillä superiso juttu, koska lapsille se ei oo mieluisaa. Hankin siis erilaisia harjoja ja tahnoja piristämään tätä pakollista askaretta, mutta oma harja mulla on kyllä varmaan juhannukseksi ostettu halpisharja. Haaveilen sellaisesta älysähköhammasharjasta!

Käyt kirjastossa? Harvemmin. Lasten pikkulapsiaikana käytiin usein. Meillä on superkivoja kirjoja omassa hyllyssä ja itselläkin monia kirjoja jonossa, että ensin ne ja sitten kirjastoon.

Peset peitot ja tyynyt? Kesällä, kun ne saa pihalle kuivumaan. Tyynyjä talvellakin. Tuulettelen pakkasella viikottain.

Peset rintsikat? Joka toinen viikko, muuten vaihtelen liivejä. Ilman oon aina, kun mahdollista.

Leivot? Harvoin, koska meillä on sellainen uuni, joka paistaa huonosti. Viikonlopuksi olen kyllä suunnitellut leivontapäivää pitkästä aikaa.

Siivoat jääkaapin? Aina, kun se vaatii sitä.

Käyt puntarilla? Tykkään käydä puntarilla. Mulla ei ole koskaan ollut painon kanssa mitään suurempia kriisejä, enkä ole koskaan laihduttanut. Nyt kävin ja se näytti 69 kiloa. Ajattelin, että aika paljon, 65 olis kivempi, mutta katsoin itseäni peilistä ja totesin, että näytän hyvältä näin. Numerolle ihan sama.

Syöt irtokarkkeja? Tänään teki mieli, mutta viime viikolla taisin syödä. Tänään ostan kyllä elokuviin.

Vierailet isovanhempien luona? Mulla ei ole enää isovanhempia. Hävettää myöntää, että kävin hyvin harvoin heidän viimeisinä vuosinaankin, aikka koen, että kaikki olivat mulle ihan läheisiä.

Peset pyykkiä? Pyrn pesemään pyykkikorin tyhjäksi sinä päivänä, kun lapset menevät isilleen.

Käyt hammaslääkärissä? Kävin kesällä näyttämässä yhtä paikkaa, mutta siellä ei tehty muuta. Edellisen kerran kävin muutama vuosi sitten. Harvoin siis.

Käyt kaupassa? Enpä kävisi joka päivä, mutta käyn.

Peset ikkunat? Yritän keväisin. Tänä vuonna jäi yksi huone pesemättä (niitähän on meillä kolme). En pidä siitä, kun likavettä tippuu ikkunalaudalle ja kädet kuivuvat. Muuten nautinnollinen, kiva ja näkyvä siivouspuhde.

Vaihdat sukat? Välillä käytän kyllä kaksi päivää putkeen samoja.

Ostat uusia vaatteita? Jos vastaan tulee jotain mitä tarvitsen ja välillä ihan vain siksi, että haluan jotain. Mielestäni en usein, mutta joka kuukausi kyllä varmasti jollekin jotain. Eilen kurahanskat lapselle, mutta olivat ihan liian isoa kokoa.

Olet tehnyt raskaustestin? Oon tehnyt kolmesti, joka kerta oon ollut raskaana.

Tarkistat toimiiko palovaroitin? Toisinaan.

Peset autosi? Jos mulla ois oma auto, pesisin sitä kyllä usein ja siivoaisin sisältä. Tykkään hinkata kojelaudan puhtaaksi ja kiiltäväksi.

Tarkistat vaatekaapin ja käyt sen läpi? Tänään ajattelin tehdä taas. Noin kerran parissa kuussa. Ei siellä mitään suuria muutoksia niin usein tapahdu, mutta järkkään sen samalla.

Puhdistat hiukset harjasta? Jokaisen harjauksen jälkeen, koska vihaan täitä ja olen joskus löytänyt omasta päästäni täin niin, että se jäi harjaan. Imuroidessani myös käyn läpi aina hiusharjat, niin kätevää!

Bonuskysymys: Kuinka usein vaihdat pipoa? En näemmä koskaan, koska kaikissa näissä kuvissa, jotka on otettu kaikkina eri vuodenaikona, mutta on sama pipo. <3 Ihanaa keskiviikkoa!

 

ROADTRIP HELLUN KANSSA IHANASSA SUOMEN KESÄSSÄ

Ollaan jo ihan hyvällä mallilla syksyssä, mutta palataan tässä vielä kuitenkin menneeseen kesään. Musta tuntuu, että kesä kesti pitkään. Kun skrollaa puhelimen kuvia taaksepäin, tuntuvat alkukesän jutut jo hyvin hyvin kaukaisilta. Uuden villapaidan kuvaushetket kirsikankukkien alla, ihan ku nekin oltaisiin otettu iäisyys sitten! Koko neulekin tuntuu jo paljon pidetyltä. Parin, kolmen kuukauden takaisiin reissuihin on välillä vaikea palata. Ihan kuin ei muistaisikaan enää juuri mitään. Tai ainakaan kauheasti. Totta tietysti onkin, ettei muisto enää ole niin kirkas ja tarinat yhtä yksityiskohtaisia, kuin jos olisi kirjoittanut niistä samantien. Haluan silti kertoa teille mun ja hellun roadtripistä, jonka teimme heinäkuun lomallamme. Tervetuloa mukaan!

Olin jo pitkään haaveillut, tai vähintäänkin koko seurustelumme ajan, että lähdettäisiin automatkalle kaksistaan. Matkoille lähteminen on seitsenhenkisessä uusperheessämme oma hommansa, lasten vaihdot toisiin koteihin pitää sujua mutkattomasti ja juuri tismalleen samoissa rytmeissä, varsinkin jos kyseessä on pidempi reissu. Meidän yhteensä viidellä lapsellamme on kolme muutakin kotia äitinsä ja isiensä luona, kuin ne joissa he asuvat meidän kanssamme (jokaisella lapsella kuitenkin siis vain kaksi kotia). Arki- ja lomarytmiimme vaikuttaa siis todella moni muukin ihminen. Siksi sitä onkin aina aikas onnellinen, kun päästään kaksistaan lähtemään johonkin. Vaikka rytmitys menisikin sovitun aikataulun mukaan, niin silti kaikenlaista voi tapahtua ja olen kyllä aidosti kiitollinen koko meidän köörille, josta tämä oma elämä koostuu, että elo on näin jouhevaa ja sujuvaa kuin se on. Ja onnellinen jokaisen lapsen puolesta, että heillä on kaksi rakastavaa kotia ja paljon paljon ihmisiä ympärillään. Kaikilla on äitien ja isien lisäksi sisaruksia ja bonusvanhempia! 

Yksi tärkeä sopimus liittyen tähän matkaan oltiin tehty jo hyvissä ajoin ennen reissua. Olin nimittäin lupautunut kuskiksi vaikka koko matkalle, sillä tykkään ajamisesta paljon enemmän kuin hellu. Reissumme alkoi oikeastaan jo viikkoja aiemmin kodeistamme, kun lähdettiin ensin mökkeilemään  (siellä tehdyn leikkimökin uudistuspostaus täällä!) ja minä siitä lapsineni autolla edeltä Ouluun ja hellu perässä Bättre Folkiin kanssani ja sen jälkeen vielä lasten kanssa hetki mummulointia. Aivan kaksistaan matkamme alkoi Oulusta kohti Pudasjärveä heinäkuisena maanantaiaamuna.

Ainoat ohjelmanumeromme matkalle olivat karhukuvaus Kuusamossa ja pyöräretki Kemiön saarella, joista kirjoitin omat postauksensa jo aiemmin. Muuten päätimme päivän reitin ja ohjelman aamulla ja ajaessa. Ihan hirmupitkiä pätkiä ei kuitenkaan ollut tarkoitus ajella, vaan käydä kivoissa paikoissa ja vähän patikoidakin. Tehdä just sitä mitä huvittaa. 

Ensimmäinen kohteemme oli reilun 80 kilometrin päässä Oulusta, kun pysähdyimme Pudasjärvelle syömään. Pudasjärvi on mulle lapsuudesta tuttu, semmoinen ohikulkupaikka, koska edesmenneet mummulani ovat samoilla seutuvilla. Kurenalla, eli Pudasjärven keskustassa seikkailen toisinaan öisin edelleen, kun unimaailmassa käyn 80-luvulla ja siellä kirjakaupassa seikkailen. Sain lapsena paikallisesta kirjakaupasta vahaliidut, jotka tiedän mulla olevan edelleen jossain lapsuusmuistolaatikossa. Liitujen tuoksu tulee samantien nenään, kun ajattelenkin tuota muistoa. 

Pudasjärvellä kävimme myös hautausmaalla, jonne isäni on haudattu. En ollut moneen vuoteen päässyt viemään kukkia sinne, joten oli ihanat itkut siellä isin muistolle ja muille sukulaisille heidän haudoillaan. Tarinat iskästä ja auton kyydissä olleet pyörät innostivat meidän ajelemaan Pärjänsuolle katsomaan vanhoja mummulamaisemia ja halusin näyttää hellulle myös sen paikan, jonne isäni hukkui. Pärjänsuolla asuu edelleen yksi sukulaiseni, mutta hän ei ollut harmiksemme koton. Jätettiin silti auto pihaan ja otettiin pyörät kyydistä ja lähdettiin retkelle. Ajelimme pyörillä pitkin Pärjänsuon raittia, kerroin hellulle kaikenlaisia muistoja, joita mulla lapsuudestani tuli mieleen. Tuo reilun kymmenen kilometrin mittainen lenkki avasi mun mieltä ja silmiä yllättävän paljon. Tarinoita ja muistoja kertomalla tajusin monia asioita lapsuudestani, ymmärsin ehkä vanhempieni ja muidenkin ihmisten valintoja paremmin ja omat juuret vahvistuivat. En olisi arvannut sellaista, niin suurta vaikutusta pyöräretkellä olevan. Ja en ollut myöskään ajanut pyörällä tuota lapsuudesta tuttua Pärjänsuon rengasta, eli nukutusautoajelureittiä, pyörällä sitten 90-luvun.

Matka jatkui Ranualle. Siinä ajellessa mietittiin missä oltaisiin seuraava yö ja googlehaku tarjosi meille ensimmäisenä yötä lasi-iglussa! Koska olemme selkeästi niin helppoja, niin tartuimme syötiin heti. Ollaan haaveiltu nukkuvamme igluhotellissa revontulitaivaan alla, mutta koska se on melkoisen arvokasta revontulien aikaan talvella, oli kesän hinta juuri sopiva. Keli oli harmillisen harmaa, mutta oli siellä lasikaton alla ihana katsella valoisaa kesäyötä ja hiljalleen lipuvia heinäkuun harmaita pilviäkin. Ja sitäpaitsi, kun on niin valoisaa, voi neuloakin yömyöhään saakka tai vaikka koko yön läpi.  Seuraavana päivänä lähdimme ajelemaan Kuusamon suuntaan. Google ja yöpymissivustot lauloivat intternetkännyköissämme taas ja seuraavan yön nukuimmekin erikoisessa paikassa. Löysimme nimittäin hauskan majoitusvaihtoehdon, Villa Iglun (pysyttiin selkeästi teemassa edellisyön mukaan). Se oli suuri, valtavista hirsistä rakennettu huvila, ilmeisesti alunperin jonkun rallitähden lomamökiksi, mutta muutettu sittemmin majoituspaikaksi. Siellä ei ollut enää huoneita tai pihapiirissä sijaitsevia mökkejä vapaana, joten päädyimme Tentsileen nukkumaan. Tentsile on siis puiden väliin kiinnitettävä, ilmassa leijuva teltta. Mikäs siinä, hauska majoitusvaihtoehto sekin. Meille tosin ei aivan uusi, sillä nukuimme ystävän mökillä juhannuksenakin sellaisessa. Parasta mun mielestä Tentsile-öissä on se, kun päällisen, eli telttakankaan ottaa pois (jos on varma ettei yöllä sada rankasti) ja saa makoilla ja nukkua kesätaivaan alla pelkän hyttysverkon alla ja katsella puiden latvoja suoraan yläpuolellaan. Tuolla, muiden ihmisten seurassa ja epävakaan säätilan takia, pidimme telttakankaan paikoillaan koko yön.

Villa Iglu oli muutenkin jännittävä paikka. Vähän sellainen Twin Peaks -henkinen, pikkaisen omituinen, erikoinen täytettyine karhuineen. Paikkaa oli tuolloin pyörittämässä, siellä siihen saakka vasta kolmisen viikkoa olleet, amerikkalainen naispari Las Vegasista. Rupateltiin heidän kanssaan pitkät tovit ja heillä oli taustalla jännä tarina, kuinka he olivat sinne porojen sekaan järven rannalle, lähes Lappiin päätyneet. Heitä kuunnellessa kuulin oikeastaan ensimmäisen kerran periamerikkalaisen ihmisen mielipiteitä nyky-Amerikoista, oli aika rajua sanottavaa presidentistään. Siellä mietin, että kuinka mahtavaa se onkaan aina saada kuulla ihmisten, ympäri maailmaa tulleiden ja siellä maailman toisissa kolkissa asuvien tarinoita. Siitä miten kukainenkin on minne milloinkin päätynyt ja miksi. Ja että miten juuri me jossain kohdataan ja päädytään juttelemaan ja tutustumaan toisiimme.  Patikointikohteita meillä koko roadtripin aikana oli oikeastaan kolme. Auttikönkäällä ja kahdessa eri kohteessa Oulangalla. Tykkään kävellä muutaman kilometrin mittaisia lenkkejä ja mitä enemmän vaihtelevuutta maastossa, sitä parempi. Ettei pääse tylsistymään. Kaikissa kolmessa kohteessa niitä riitti. Tykkään myös reputtomasta kävelystä, niin saa enempi hömpsötellä, kun ihmettelee metsää ja muuta luontoa. Kukaan ei ehkä ylläty tästä tiedosta, jos tuntee mua yhtään. Oulangalla kiivettiin superkauniille Pähkänäkalliolle ja kierrettiin Oulangan kanjonin reitti. Kyllä mä joskus tahtoisin pidemmän reitinkin Karhunkierrosta mennä, mutta tällainen pikkureitteilykin sopii mulle oikein hyvin.  Huomasimme jossain vaiheessa matkaa, että yksi reissun teemoista taisi olla se, että jokainen yö yövytään erilaisessa paikassa. Oltiin kerätty jo telttailu Hailuodosta, patja lattialla mummuloinnista, lasi-igluyö, tentsileyö, joten joukkoon mahtui mainiosti myös yö hotellissa. Se maistuikin makialta Oulanka-päivän jälkeen Rukalla. Ihailtiin poroja Rukan rinteessä ja ihan pikkiriikkisen haaveilin lumesta. Ikinä en olekaan rinnehotellissa yöpynyt laskettelukeskuksessa, josta näkisi suoraan rinteeseen. Sateinen kesäpäivä tällä kertaa.Karhukuvausillan (josta lisää täällä) jälkeen matkamme jatkui kohti etelää, sillä edessä siinsi pyöräretki Kemiön saarella. Tarkoituksena meillä oli pyöräillä jo pohjoisessa, mutta kelit olivat sen verran sateisia ja kylmiä, että jo pelkästään se, ettei mulla ollut hanskoja mukana, hankaloitti tilannetta. (Luulin, että heinäkuussa ei tarvis!) Vaikka kyllä me Rukalla lähdettiin ajelemaan, vaikka vähän satoi, mutta noin kilometri ajettuamme käännyttiin jo takaisin, koska oli niin järkyttävän kylmä. Onneksi käännyttiinkin, koska kohde jonne aiottiin ajaa (ja oltiin googletettu se vähän liian ympäripyöreästi!) olikin kiinni. Sillä se selvisi sitten, kun ajelimme sinne autolla. Oltaisiin siis voitu päätyä suljettuun ravintolaan litimärkinä ja kylmissämme, joten onneksi ei ajettu yhtään enempää pyörillä. Päätimme siis onneksemme suosiolla säästää pyöräilyt etelään. 

Laitettiin Kuusamossa navigaattoriin kohde, mihin auto aiottiin jättää. 961 kilometriä edessä. OK. Mua ei varsinaisesti haitannut kilsat yhtään, olisipahan edessä kesäyöajelua, paljon laulettuja lauluja ja huoltoasemapysähdyksiä. Lähdettiin ajelemaan yötä vasten, mutta hellu sai kuin saikin mut käännytettyä sadan kilometrin jälkeen yöunille. Miten lälly oonkaan? Sadan kilsan! Olis ollu tyhjä kesäyötie! No mutta, käännyttiin suomussalmelaiselle tielle järven rantaan, nostettiin kamat takapenkiltä ja peräkontista etupenkeille, laitettiin petari tasaiseks auton takaosaan, ryömittiin peiton alle ja katottiin vielä vähän matkaa Handmaid’s Talea. Autosta löytyi vielä The Revenant -kirja (kirjaversio siitä leffasta, jossa Leonardo di Caprio tappaa paljain käsin karhun) (on muuten hyvä elokuva) (jos multa kysytään) (vielä yhdet sulut tähän näin!) (ja vielä!), niin pääsi mieli muuten hyvin sellaisiin kauhukuviin, mitä kaikkea voisikaan tapahtua syrjäisellä metsätiellä autossa nukkuessa. Miksi sitä muuten pelottaakin just silloin, kun autossa, joka on kuitenkin peltiboksi, eikä silloin kun nukkuu teltassa tai riippukeinussa? Silloinhan se murhaaja pääsis paremmille apajille, koska sitähän siellä autossa pelättiin. No, yö sujui hyvin ja saatiin taas uusi, erilainen yö Roadtripimme kuvitteelliseen Erilaiset Yöt -keräilypassiin.  Seuraavana päivänä lähdettiin ajeleskelemaan leppoisasti. Pysähdeltiin siellä täällä, ei pidetty kiirettä. Se tuntui i h a n a l t a. Vanhempana sitä osaa arvostaa aivan älyttömästi kyllä sellaista huolettomuutta tai edes huolettomuuden tunnetta, joka joskus jostain pilkahtaa. Ei tarvii miettiä missä ja milloin syödään seuraavaksi, pitääkö käydä varuilta kuitenkin pissalla ja milloin joku saa raivarit kun ei oo mitään tekemistä. Käytiin soittelemassa soittimia Soivassa Metsässä ja haettiin hellulle uus takki R-Collectionilta Kajaanista. Sittenhän siinä kävi niin, että ei me ihan sinne Mathildedaliin, josta pyöräretken oli määrä alkaa, jaksettu ajaa. Uni meinasi jo tulla pitkän ja hauskan päivän päätteeksi silmään, joten yöpaikka oli keksittävä muualta. Eipä siinä sitten muuta kuin seuraavalle leirintäalueelle vaan! Se olikin jännä kohde. Muistaakseni oltiin ehkä Orivedellä. Ihmeteltiin miten voi olla leirintäalue niin täynnä, että mahtuukohan sinne edes. Humalaisia miehiä huutelemassa kirosanoja, sellaisella “hauskalla” meiningillä. Mökkien edessä paljon veneitä. Ovessa lappu, että huomenna esiintyy CatCat. Respassa selvisi, että juuri tästä paikasta alkaisi seuraavana aamuna jonkun kalastuskilpailun joku osakilpailu, että paikalla on paljon kalamiehiä. Aiiiiivan. Ovat siis aloittelemassa kalastuskisojaan pikkukänneillä ja saunaörvellyksillä.

Oltiin niin väsyneitä ja keli kaunis, ihana auringonlasku edessämme ja melko rauhallinen telttapaikkakin löytyi rannasta, että päätettiin jäädä. Täytyy kyllä myöntää, että yksi jäämisen syy oli myös se, että koin olevani niin kaukana tuosta kalastuskisaihmisten maailmasta, että halusin nähdä sitä lisää. Aivan älytöntä menoa! Sujahdettiin mukaan oikein hyvin, kun istahdettiin syömään tiskiltä tilattuja tonnikalasalaatteja oluitten kera ja minä kävin laulaa luikauttamassa Ei oo, ei tuunkin. Jota sitten paikalla olleet kolme muuta ihmisitä tulivat iloisesti kehumaan. Hauskoja kohtaamisia nekin, kun myöhäiskeski-ikäiset naiset heti kuulivat mun puheesta oululaiset juureni ja käytiin läpi kaikki Oulu-muistelomme, että missä kaupunginosassa kukakin on joskus asunut.

Telttayö nurmella (Hailuodossa nukuttiin hiekalla) tuplaleveän untuvapeiton alla oli oikein hyvä. Mulla onkin kyllä ultimate-vinkki kaikenlaiseen kesäretkeilyyn: ota mukaasi omat peitto ja oma muhkea tyynysi, niin unet ovat täydellisen ihanat. Siksi untuvainen peitto, jotta viileänäkään yönä ei tule vilu. Leveän peiton alla saa käpertyä myös oman kullan kainaloon. Tsiljoona kertaa parempaa kuin ahtaassa makuupussissa nukkuminen. Voin täysin rinnoin sanoa, että kesän parhaat yöt nukuin juurikin tällä reissullamme niinä öinä, kun meillä oli omat peitot ja tyyny ja nukuttiin teltassa. Niin ja lempilakanat niissä vielä! Vaaleanpunaiset pellavaiset. Tähän pätee vähän se sama sääntö kuin niissä vitriinissä säilytettävissä paremmissa astiasarjoissa. Ne ovat nimittäin juuri niitä, joiden pitäisi olla siinä kovimmassa käytössä. Ne ankeat, ARKIsarjat ja ARKIlakanat, ne otetaan käyttöön vasta kun ne parhaat ja lempparit ovat pesussa tai menneet rikki. 

Aamu valkeni leirintäalueella lämpimänä, kun kalastajat nousivat veneisiinsä ja katosivat järven selälle. Me hyppäsimme autoon ja huruuttelimme lähes yhtä soittoa kohti pyöräretkemme alkua. Siitä retkestä voit lukea oman tarinansa täältä

Roadtrippimme oli ihana! Ei ajettu Lofooteille, vaikka sinne olisin ajanut, jos hellu olis suostunut. Eikä tehty mitään sen suurempaa ja kummempaa. Parasta oli olla yhdessä ja SEIKKAILLA. Eikä sen seikkailunkaan aina tarvitse olla maailman äärissä. Ajeltiin mulle tavallaan ihan tutuissa maisemissa, mutta erilaisin silmin. Tähän en sano enää mitään muuta kuin, että seuraavaa seikkailua odottelessa. Ja jännä nähdä, missä silloin nukutaan. <3
PS. Hauskaa ja jännää muuten, että oltiin rakkaushenkisellä automatkalla, mutta näiden kuvien joukossa ei ole yhtään pariskuntakuvaa eikä yhtään kuvaa autosta. Lisää fiilistelyä löydät Instagramin kohokohdista, Seikkailureissun kohdalta.

OULULOVE // LEMPIPAIKKANI OULUSSA

Kaupallinen yhteistyö: OP Koti

Kerron teille nyt Oulusta. Kaupungista, joka on eniten tai toiseksi eniten lähellä mun sydäntä. En ole enää varma mikä sijainti on (ei sillä, että sillä mitään väliäkään), mutta kyllä Helsingistä on tullut mulle niin rakas kotikaupunki, että sijoittaminen paremmuus/lähimpänäsydäntä/kotoisuus-kategorioissa on vaikeaa.

Asuin Oulussa ikävuodet 4-23. Ne kasvamisen tärkeimmät vuodet. Minusta kasvoi oululainen nuori nainen. Yhdeksäntoista vuoden ajan se oli mulle se kivijalka elämässäni ja nyt olen 16 vuotta seilannut jo ihan muualla. En ikävöi Oulua kovin usein, vaikka joka päivä ikävöin rakkaita ihmisiäni siellä. Siksi on erittäin mielenkiintoista katsoa kaupunkia turistisilmin, sillä nyt tehdään niin!Näiden vuosien aikana, kun olen ollut poissa, on kaupunki muuttunut paljon. Se ei ole enää se sama, josta lähdin aikoinaan pois. Enkä ole minäkään. Eikä maailmakaan. Toisaalta taas, niin moni asia ei ole muuttunut. 

Kävin keväällä Oulussa erään viikonlopun, jona yövyin De Gamlas Hem -hotelliin Heinäpäähän (joka on ihana pikkuinen entisen vanhainkotiin rakennettu pieni hotelli, suosittelen!) (siellä kuulema kummittelee vanhat ruotsalaiset rouvat mutta en ole varma kohtasinko kummituksia vai napsuiko huoneeni takkanurkkauksessa joku järkeenkäypä asia) ja tutustuin tarkemmin oululaisiin designereihin ja heidän yrityksiinsä, kauppoihin ja teknologiayrityksiin sekä ravintoloihin.

Oli superjännittävääkin nähdä kaupunki ihan eri silmin kuin yleensä. Tavallisesti hengaan lähinnä äidin ja muun siellä asuvan lähisukuni kanssa. Ehkä käydään Valkeassa ostoksilla ja auto viedään ehdottomasti parkkiin Kivisydämeen. Nallikarissa on aina ihana käydä, siellä on kaunista, sinne yritän aina päästä, mutta myös mummulan lähileikkipuisto ja K-marketti riittää. On hauskaa, kun törmää vanhoihin tuttuihin, joiden olemassaolon on tyystin unohtanut tai tapaa sattumalta jonkun kaverin. Samaa tapahtuu toki myös Helsingissä, mutta Oulussa tyypit ovat erit ja mahdollisuus törmäämiseen harvinaisempi, koska käyn siellä vain harvakseltaan, pari, kolme, neljä kertaa vuodessa.Nyt haluaisin kuitenkin kertoa teille ihan jotain muuta. Kerron teille nimitäin viisi paikkaa Oulusta, jotka eivät ole niin itsestäänselviä, jonne tajuaisi mennä tai joiden olemassaoloa edes muistaa aina, jos vaikka asuu just nyt Oulussa. 

Pikisaari. Kaunis ja vehreä saari ihan ytimessä, jonne pääsee montaa eri reittiä, monesta suunnasta. Itse kuljin monta vuotta Kirkkokadulta suoraa tietä torille ja siitä kirjaston ja teatterin vierestä siltaa pitkin kouluun Pikisaareen, jossa opiskelin itseni vaatetusartesaaniksi. Oulun jäätävä tuuli talvella lähes salpautti hengen siinä sillalla ja seitsemän minuutin koulumatkalle piti todellakin laittaa toppahousut. Tykkään siitä muistosta, miltä tuntuu pyöräillä Pikisaaren läpi, miltä siellä tuoksuu kesäyönä, missä kohdissa on mäet ja milloin pitää pysähtyä ja käydä heittelemässä kivillä leipiä veden pintaan. En ehkä koskaan halua enää ajaa tuota kyseistä reittiä, jottei muisto muutu.

Pateniemen vanha saha-alue. Nyt seutu taitaa olla isossa mylläyksessä, kun rantaan rakennetaan paljon uusia taloja, mutta vanhat asuintalot ovat kauniita ja seutu söpöä. Rakennukset ovat vanhoja sahan työntekijöiden asuinrakennuksia, jotka on remontoitu nykyaikaisiksi. Vuosia sitten, kun ensimmäistä kertaa ajelin pitkin Sahantietä, tajusin, etten ollut ikinä käynyt siellä aiemmin ja että nätteysaste oli jotain sellaista mihin en Oulussa ollut muuten usein päässyt. Sahantiellä sijaitsee myös pieni Sahamuseo, joka on auki – joskus, toisinaan.

Pilpasuo. Muutama kesä sitten kävin Pilpasuolla ensimmäisen kerran käveleskelmässä päiväretkellä ja siellä oli kaunista ja ihanaa. Pari kesää myöhemmin vein sinne myös lapseni. Se kerta taas ei ollut aivan täydellinen: sääskiä oli ihan hirveästi ja juoksimme kilometrin lenkin täysillä ympäri, mulla nuorin lapsi sylissäni. Oltiin ihan hiestä märkiä, kun päästiin takaisin autolle. Ovet nopeasti kiinni ja eväät syötiin autossa. Ensimmäisestä Pilpasuo-retkestä en muista mitään, tuo toinen “epäonnistunut” retki pysyy muistoissa aina. Juuri eräänä päivänä tässä äidin kanssa sovittiin, että ensi kesänä Pilpasuolle retkelle!Tuira. Tänä vuonna vuoden kaupunginosaksi palkittu pala Oulua. Mulle itselleni se on eniten kyllä paikka, jonka läpi pyöräilen vaan mennessäni kaupunkiin ja ehkä pysähdyn legendaariseen Star-elokuvateatteriin leffaan. Mutta täältä ulko-oululaisena katsellen olen todella iloinen Tuiran uudesta, parempaan suuntaan nousevasta maineesta, siellä asuvien tuttavien Tuira-hehkutuksista ja nyt jo muutamana kesänä pidetystä Titta på Tuira -kaupunkitapahtumasta. 

Hollihaan puisto Heinäpäässä. Aivan viime vuosina uuteen kukoistukseensa kasvanut puisto, josta löytyy mm liikennepuisto ja skeittipuisto, kauniit maisemat ja pikinikapaikkanakin oikein loistava. Tänä kesänä kävimme lasteni ja serkkujensa kanssa liikennepuistossa toteamassa, että melko hyvin menevät jo oikeita kaistoja ja osaavat jonottaa mieluisaa autoa.

Sama vinkki tuli myös OP Kodin kiinteistövälittäjä Tommi Heikkiseltä:

Kuusiluodon puutalojen takana on Hollihaan puisto, jossa on ihania ruohokenttiä, nuotiopaikkoja, leikkipaikkoja, liikennepuisto, pienvenesatama, skeittipuisto sekä ulkokuntosali. Loistava piknikpaikka! Kesäisin voi osallistua muusikoiden säestämiin puistopikniktapahtumiin tai puistojoogaan.

Bonus: Kuivasjärven ympäri kulkeva lenkkipolku. Jos se siis vielä siellä on. Itse olen kulkenut siellä viimeksi varmaankin viime vuosituhannella, mutta unissani käyn toisinaan. Eli polku joka lähtee Norssilta myötäpäivään kohti Kuivasjärveä. Olen kaikki koulun liikuntatunnit siellä juossut, kävellyt, hiihtänyt ja suunnistanut ja suurimman osan luontotietämystäni on varmaankin juuri noista metsistä ammennettu. Vaikka kaikki muistot eivät edelleenkään ole saaneet kultaisia reunuksia, on silti Kuivasjärvi ympäristöineen edelleen mulle lempeä paikka. Seuraavalla Oulun reissulla taidan kyllä soittaa ystävälleni Ritaharjuun, että käveliskö mua vastaan, jos lähden Norssilta tulemaan sitä lapsuuden ja nuoruuden reittiä pitkin häntä kohti. Saisin oman hetkeni muisteloissa ja sitten olisi ihana törmätä ystävään matkan varrella! 

Vielä pari vinkkiä oululaisilta kiintestövälittäjiltä, jota tuntevat Oulun erittäin hyvin:

“Koivurannan kahvila on tunnelmallinen kahvila Värtön rannan kauniissa maisemissa.” – Hannu Nivalainen, OP Koti Oulu

Oi, olinkin itse unohtanut koko kahvilan, se on ihana! Taitaa olla 90-luvulta edellinen käyntini siellä. Äidille sellaisia terkkuja lähettäisin, että ajellaan tuonne jonakin kauniina kesäiltana ensi kesänä viimeistään!

“Hiirosen ulkokuntoilupuistosta löytyy tekemistä koko perheelle. Oulusta löytyy muutenkin monta mukavaa ulkokuntoilupuistoa!” – Kaisa Lumiaho,  OP Koti Oulu

Tajusin karttaa piirtäessäni, että jotkut osat Oulua ovat mulle aivan tuntemattomia tälleen vuonna 2019. Hiironen on yksi sellainen! Karttapiirrokseni ei muuten ole sitten mittakaavassa, eivätkä paikat juuri oikeilla paikoillaan. Sinnepäin.Tulipa ihana olo tätä kirjoittaessa. Tiesittekö muuten, että meitä oululaislähtöisiä blogi/somemuikkeja on vaikka ketä. Ehkä tiedättekin muutaman heistä. Kaikissa meissä on sellainen suloinen pieni tai isompikin ylpeys oululaisuudestamme meissä. Luultavasti se on useimmissa kaupungeissa samalla tavalla, mutta itse näen tietty parhaiten sen oululaisuuden, koska sen tunnistan. Usein ollaan varmasti Kärppien puolella vaikkei jääkiekkoa seuraisikaan koskaan, vähän hymyilyttää ja rinta on rottingilla, kun joku oululaislähtöinen urheilija tai muusikko menestyy. Luulen, että kaikki tai ainakin minä mielellämme kerrotaan se, että mistä ollaan lähtöisin. Vuosien varrella olen myös saanut paljon oululaislähtöisiä, uusia ystäviä aivan muualla päin Suomea, sillä kyllä oululainen toisen oululaisen tuntee. <3

EDIT /// ARVONTA ON PÄÄTTYNYT ja voittajalle ilmoitettu! /// Olisko sulla kertoa joku ihana vinkki Oulusta? Minne suosittelisit, minne spesiaaliin paikkaan pitäis mennä ens reissulla? Paljasta sun paikkasi kommenttiboksiin minulle ja OP Kodin väelle ja olen mukana arvonnassa (jonka säännöt täällä!). Arvon kaikkien vastaajien kesken 50 euron K-kaupan lahjakortin. Aikaa osallistua on 5.9. Klo 23.59 saakka. En malta odottaa teidän vinkkejänne! <3

JOULULAHJAN LUNASTUS // KARHUKUVAUSTA KUUSAMOSSA

Viime jouluna lahjoja avatessa vastassa oli melkoinen yllätys. Rakastan lahjoja, joissa lahjanantaja on miettinyt saajaa, napannut ehkä jonkin toiveen tai haaveen jostain rivien välistä tai hoksannut jotain mitä saaja itsekään ei ole tajunnut. Yritän itsekin aina olla korvat ja kaikki muut aistit höröllä, että osaisin tarttua pieniin huomioihin. Tämä lahja oli juuri sellainen, jossa jotain erityistä oli nähty tai kuultu. Kääreestä, vai olikohan se kuori, paljastui lahjakortti. Eikä se ollut mikä tahansa lahjakortti, vaan yhteinen elämys antajan (eli hellun <3) kanssa ja mun pitkäaikainen haave – karhukuvausta Kuusamossa.

En muista, että oltaisiin puhuttu sivulauseita kummemmin hellun kanssa karhukuvausjutuista, mutta niin se vaan oli tällaisen mun haaveen hoksannut ja toteuttanut. Ihanaa! Sain heti jouluna jo tietää, että kesällä mentäisiin ja että paras aika olisi heinäkuun lopulla. Silloin saattaisi olla jopa pentujakin maisemissa. Joten ei muuta kuin jouluna kalenteriin ylös heinäkuun kohdalle, että KARHUT! Talvi pyyhälsi ohi, kevätkin ja kesääkin melko pitkälle, kun vihdoin saapui se päivä, että lahjakortin lunastus tapahtuisi. Ei tehty tuona päivänä roadtripillamme (josta kirjoitan lisää enemmän myöhemmin) juuri mitään, sillä ei haluttu olla väsyneitä kuvauskopissa, sillä parhainta olisi tietysti saada kokemuksesta kaikki irti. Se oli hyvä päätös, koska ilta karhukopilla oli juuri niin jännittävä kuin olin uumoillutkin sekä paljon, paljon enemmän.

Mulla on aina ollut iso pelko karhuja kohtaan. En oikeastaan tiedä mistä se on juontanut juurensa. Ei mulla ole mitään eläinpuistoja kummempia, erityisiä kokemuksia karhuista ja sielläkin tietysti aina olen luottanut siihen, että karhut pysyvät aitauksissaan ja niin ovat pysyneetkin. Olen eläintarhoissa aina katsellut mielelläni karhuja, vaikka toki olen aina vähän ollut, että kääkkis, kuinka ne ovat isoja, upeita eläimiä.

Vaellusreissuilla olen ollut se tyyppi, jonka repussa kilisee nippu kulkusia. Joku joskus nuorena kertoi mulle, että kulkuset karkoittavat karhut, joten siitä asti on Korouomat, Aakenukset ja Isojärvet kuljettu kilisten. En tiedä onko sillä oikeaa vaikutusta, mutta ainakin kaikki kuulevat missä minä menen. No karhut varmasti kuulevat ja kaikkoavat hiljaisempiin maisemiin, jos sattuisivat samalle reitille, mutta sama vaikutus niillä kilisijöillä on vaelluskavereihin. Muistan eräänkin kerran, kun kaverit ovat todenneet, että saat kyllä kävellä ihan rauhassa siellä vähän perässä, ei jakseta kuunnella kulkusiasi. Varasuunnitelmana mulla on ollut tietysti myös se, varsinkin Korouomassa, jossa tiedettiin karhujen varmasti oleilevan meidän siellä vaellellessa, että kaadun kasvot edellä mättäälle rinkka selässä, jos karhu tulee vastaan. Taisin tuota kaatumista jopa joskus harjoitella. Ystävä juuri muisteli, että menin erääksi yöksi autiotuvalle, vaikka ystävät nukkuivat ulkona. Pelkäsin karhuja niin paljon.

Olen nähnyt paljon karhupainajaisia elämäni aikana. Usein olen juossut pitkin unimaailmani metsiä, milloin juossut lapsuuden suunnistusmaastoja muistuttavia metsäpolkuja pitkin karhut kintereillä ja milloin taas olen juossut piiloon vanhaan huvilaan, jossa on kierreportaat ja paljon sokkeloisia huoneita. Joka kerta siellä samassa metsässä. Unimaailmassa. Ne ovat olleet mulle niitä unia, joista on tosi inhottava herätä. Samaan aikaan tuo metsien upea ilmestys on silti kiehtonut mua ihan hirvittävästi. Vuosikausia olen haaveillut, että pääsisin kokemaan jotain vähän erilaista liittyen karhuihin. Kuvaamaan niitä jonnekin erämaahan. Nyt se sitten toteutui. Oli sateisen päivän ilta, kun ajeltiin Kuusamossa pientä hiekkatietä kilometrikaupalla kohti Venäjän rajaa. Parkkipaikalle saavuttaessa ja kuvausporukan kokoontuessa ryhmän vetäjämme kertoi, että siinä autojen takana metsässä on hyvin suurella varmuudella ainakin nelisen karhua. KÄÄK! No, kyllähän mä sen tavallaan tiesin, mutta ei mua noin tarkat tiedot kiinnosta, tuntuu liian yksityiskohtaiselta tiedolta. Samaan syssyyn hän jatkoi, että karhuja hyvin harvoin kiinnostaa ihmisen tekemiset, että kyllä ne pelkäävät enemmän meitä kuin me niitä. No joo, eikai siinä, lähetään sitte käveleen sinne mettään! 

Kerroin karhupelostani ja vetäjä ehdotti, joskos haluaisin hänen perässään kävellä sen muutaman sadan metrin matkan perille kojuille. TODELLAKIN, KIITOS! En varmaan kääntynyt edes taakseni katsomaan, että missä se hellu siellä oikein on, kun hiirenhiljaa lähdettiin seurueellamme (mukana oli koko viikon kopeilla kuvaamassa ollut karhuvalokuvausta harjoitellut ryhmä kurssilaisia) kävelemään kohti K A R H U J A. Voin sanoa, että silloin pelotti. Kädet hikoilivat takin taskussa, puristin taskupussia minkä metsiin kuikuilultani ehdin. Toivoin vain, että EN NÄKISI YHTÄÄN KARHUA kävelymatkan aikana.

Kun kojut näkyivät edessämme, näin niiden oikealla puolella, suurella aukiolla ruskean hahmon. Karhun. Kädet alkoivat täristä, hymyilytti ihan hulluna ja veri todellakin kiersi tässä neitokaisessa. Hipsittiin hiljaa kuvausmökkeihin ja vau, mikä näkymä pienistä ikkunaluukuista avautuikaan! Ainakin kymmenen karhua pitkin metsäaukiota. Istahdettiin vanhoille bussinpenkkituoleille, avattiin ikkunaluukut ja laitettiin kamerat valmiuteen. Olin tietysti aivan autuaasti unohtanut objektiivihommat kotoa lähtiessäni, olihan kesälomareissumme tuossa vaiheessa kestänyt jo parisen viikkoa ja sisältänyt niin monenlaista aktiviteettia, mutta onneksi sain vetäjältä lainaan hyvän putken, jolla nämä kaikki kuvani olen ottanut. Kiitos siitä vielä! Olisin varmasti ollut tyytyväinen kokemukseen mitä tahansa kuvia ottaen, mutta tulihan näistä kuvista kunnon vehkeillä ihan tosi hienoja! Ensikertalaiseksi luontoeläinkuvaajaksi jopa niin loistavia omasta mielestä, että iski mukava ylpeydenpuuska omista valokuvaustaidoista, ja se se vasta oli aivan ihana tunne kokea pitkästä aikaa!

Nelisen tuntia me siinä niitä karhuja katseltiin ja kuvattiin. Äitikarhut ja kuusi pentua olivat tietysti ne kaikkein liikuttavimmat olennot, mutta ihan jokainen karhu siellä olivat ihan mielettömiä. Taivaalla liitelevät valtavat kotkat samoin! Ja siis oikeasti, ajatella, nähtiin KARHUNPENTUJA! Miten suloista ja ainutlaatuista. Ihan joka hetkeä ei tietenkään tullut kuvattua tai katseltua kameran takaa. Välissä sitä saattoi vaan istuskella pienen avonaisen ikkunaluukun takana ja katsella siinä muutaman metrin päässä löntystelevää karhua. Että melko nopeasti katosi se pelko karhuja kohtaan, mikä mulla vielä siellä parkkipaikalla oli. Ja minnekö se katosi? No en minä tiedä. Ehkä siihen tosiasiaan. että ihminen se pahis on, eikä se karhu ja jotenkin se iski tajuntaan siellä karhukopissa. 

Karhut myös näyttivät niin lempeiltä olennoilta. Tunsin tietysti yhtäläisyyttä karhulasten äitien kanssa. Pentujen kävellessä takajaloillaan äitinsä perässä hupsusti tai kun pikkuiset pennut kiipesivät puiden latvoihin leikkiäkseen kai vaan, mua melkein itketti. Välillä karhunpennut kiipesivät emon syliin. Tietysti, äitin syli on aina avoinna. Tuli ikävä omia lapsia ja koko kokemus siinä hetkessä tuntui niin paljolta. Oli myös hauskaa katsella karhuja niin monen tunnin ajan, kun jokainen niistä näytti niin omaltaan ja sitä alkoi pikkuhiljaa tunnistaakin karhuja, että jaa se oli tämä se joka tuolla teki äsken sitä ja sitä ja niin, tää on se jolla on tää hauskan mallinen kuono ja tuolla on se läikkä kyljessä. Karhukopille olisi ollut mahdollisuus jäädä myös yöksi, mutta karhujen lähtiessä omille teilleen metsäaukiolta tuona heinäkuisena myöhäisiltana, päätimme mekin, että ei meillä sinne tarvitse jäädä. Oltiin koettu jo riittävästi, paljon enemmän kuin mitä ikinä osattiin kuvitella. Pakattiin kamerat reppuun, jossa kaikki eväät odottivat syömättöminä, sillä eihän siellä voinut missään välissä kunnolla jättää kameroita tai tilanteita tauolle. Ja hiirenhiljaa hipsittiin samaa metsäpolkua takaisin autoille. Ja voitteko kuvitella mitä siinä kävellessä mietin. Mietin vain, että NÄKISINPÄ METSÄSSÄ KARHUN!

Mutta ei, ei nähty. Mutta paljon tapahtui tämän Tiinan sisällä tuona iltana. Jos mulla olisi se vanha rinkka, joka selässä olen nuorempana vaellellut, niin ottaisin siitä nyt ne kilkuttimet pois. Seuraavaan, uuteen rinkkaan, jonka joskus hankin, en lisää mitään ylimääräistä, sillä enää eivät karhut mua samalla tavalla pelota. Kunnioitus noita metsän uljaksia kohtaan vaan kasvoi. <3

TÄITÄ, YÖK! – KUINKA PÄÄSTÄ TÄISTÄ EROON?

Ensi viikolla alkaa koulut ja päiväkodit täyttyvät taas lapsista ja arki alkaa. Työpaikan naulakot täyttyvät pikkuhiljaa takkimereen. On ihanaa nähdä taas kavereita pitkän kesän jälkeen ja siinä sitä sitten päät kiinni toisissa halitaan ja muistellaan mennyttä lomaa. Siksi nyt on enemmän kuin ajankohtaista tarkastaa hiukset, myös omat, meidän aikuistenkin. Kesälomareissuilta on matkaan saattanut tulla ällöttävämpiäkin kavereita – TÄITÄ! Olisi täydellistä, jos syynäykset tehtäisiin ennen täilappuja tarhojen ovissa, Wilma-viestejä tai whatsapp-ryhmien jatkuvaa kilkatusta, että täitä perkele. Kirjoitin omakohtaisiin kokemuksiini pohjautuvan listan, kuinka täishowsta selviää ja kuinka niitä ei tarvitsisi koskaan edes kohdata. Tästä iloa sunnuntai-iltaan!

  1. Tarkista huolellisesti jokaisen perheenjäsenen päät. Pyydä jotakuta tarkistamaan myös omasi. 
  2. Käy hiukset läpi rauhallisesti osio osiolta. Vähän hiuksia kerrallaan, rauhallisesti tarkastellen. Täit voivat olla vaaleita tai tummia noin millimetristä kolmeen neljään millin mittaisia, eli todella pieniä. Ja vikkeliä! Pysäytä tarkastelusi välillä ja katso hiuksia, saatat nähdä siellä jotain liikkuvan? Pelkkä pikavilkaisu hiusten läpi ei riitä täitarkastukseksi. Täit tykkäävät lämpimistä paikoista, kuten niskasta ja korvien takaa, mutta missä tahansa päin hiusvaltakuntaa voi olla täitä. 
  3. Saivareet ovat läpikuultavia tai hiekanjyvän näköisiä pieniä pisteitä, jotka ovat KIINNI hiuksissa. Jos näet hiusten seassa paljon ”hiekkaa rantapäivän jäljiltä”, katso vielä tarkemmin, ne saattavat olla saivareita (tai pienenpieniä täitä). Saivareet ovat tosiaan kiinni hiuksessa, yleensä noin sentin päässä tyvestä, mutta voivat olla myös missä tahansa kohtaa hiusta. Tunnet saivareen pienenä kohoumana, kun vedät hiusta sormien välissä. Vedä saivare pois hiuksesta tai leikkaa hius tyvestä poikki. 
  4. Pese hiukset täisampoolla. Aineita on monenlaisia, toimi ohjeen mukaan. Sampoon annetaan vaikuttaa ja täit ja saivareet kammataan pois joko aineen ollessa päässä tai pesun jälkeen. 
  5. TÄRKEÄÄ ON KAMMATA KAIKKI HIUKSET PESUN JÄLKEEN LÄPI TÄIKAMMALLA. Käy läpi pienin osioin kerrallaan. Luultavasti täit ovat tässä vaiheessa jo kuolleet, mutta sitkeät tapaukset voivat edelleen elää. Saivareet taas eivät lähde pelkällä pesulla, ne täytyy kammata tai napsasta pois käsin. Metallinen täikampa on muovista parempi. 
  6. Kaikessa tässä voi mennä aikaa parikin tuntia, pitkän tukan kanssa enemmänkin. Huolellisuus on tärkeää kierteen katkaisemiseksi.
  7. Tee sama syynäys kaikille perheenjäsenille. Täit ovat yleisempiä lapsilla, mutta yhtälailla aikuisilla voi olla täitä. 
  8. Tämä on erittäin tärkeää: ilmoita KAIKILLE ihmisille, joiden kanssa olet ollut lähiaikoina tekemisissä (ystävät, sukulaiset, harrastukset, koulut, päiväkodit), että nyt on tehty täihavainto ja olisi erittäin tärkeää tarkastaa kaikkien päät. Täit eivät katso kenen päähän tarttuvat, eivätkä kerro hygieenisyydestä tai elintasosta mitään ja kaikenlaisiin hiuslaatuihin ja pituuksiin voi tulla täitä. Kertomalla muille, että meillä on nyt ollut täitä, todennäköisesti helpotat täikierrettä sekä ympärilläsi, että omalla kohdallasi, eivätkä täit pääse leviämään. 
  9. Vaihda lakanat ja pyyhkeet koko perheeltä, pese tyynyt, torkkupeitot, pipot, lippikset ja takit. Laita päivittäiset vaatteesi pesuun. Puhdista hiusharjasi viimeistään tässä vaiheessa (imurilla saat harjasta hiukset helposti pois ja pese sen jälkeen harja). Laita unilelut pakkaseen. Myös kuulokkeet kannattaa puhdistaa! Imuroi kodistasi vähintään se alue, jossa olet pitänyt täihoitolaasi, sekä sohvat ja muut paikat, joissa pötkötellään.
  10. Yritä pysyä järjissäsi. Täit ovat ällöttäviä, mutta silti vaarattomia. Selviät tästäkin.
  11. Ota käyttöön estosampoot ja -suihkeet (niistä kirjoitinkin yhteistyöpostauksen jo pari vuotta sitten). Säilytä lippikset koulussa/päiväkodissa oman takin hihassa ja raivaa kotoa jokaiselle perheenjäsenelle oma laatikko asusteille ja hiustarvikkeille. Mylläämisleikit sängyissä ja tyynymajoissa kannattaa laittaa hetkeksi tauolle ja sängyt pyhittää vain jokaisen omaan käyttöön. Kannattaa myös muistuttaa lapsia, että esimerkiksi kännyköitä yhdessä katsellessa ei kannata täiaikaan olla päät kiinni toisissa. 
  12. Toista käsittely viikon kuluttua. Odotellessasi voit kammata pään päivittäin täikammalla, joten mahdollisen vihulaiset jäävät syyniin jo ennen viikoittaista tarkistusta. 

Tsemppiä! Mikäli luit tämän tekstin ilman, että olet koskaan kohdannut täitä, toivon, ettet ikinä kohtaakaan! Ja jos sulla on jotain vinkkejä aiheeseen liittyen, jaa ne kommenttiboksissa. <3

KESÄINEN PYÖRÄRETKI KEMIÖNSAARELLA

Kaupallinen yhteistyö: Pelago

Näin eilen parin vuoden takaisin kuvakaappauksen. Siinä oli mun Tinder-profiilista näpsäisty kuva. Punahuulinen 37-vuotias nainen katsoi kameraan ja hymyili. Teksti oli ihana. En muistanut oikeastaan enää tarkalleen, mitä mulla tekstikentässä milloinkin Tinderissä luki, mutta kaksi asiaa siinä oli aina: kirjoitin siihen siitä, että tykkään vaaleanpunaisista auringonlaskuista ja pyöräilystä. Minusta ne asiat kuvastavat mua paljon. Molemmat oli siis tietysti mainittu. Oli niin hauskaa nähdä kuva ja miettiä missä tilanteessa on juuri nyt. Koskaan ei voi tietää mitä elämässä tapahtuu enkä pidä tätä nykyistä tilannettani itsestäänselvyytenä tai varsinkaan ajattele niin, että loppuelämäni menisi sataprosenttisen varmasti ilman tindereitä tai muita, koska ikinä ei vaan voi tietää mitä elämä tuo tullessaan. Olen kyllä melkoinen onnennainen tässä hetkessä ja ihanan autuaasti olen saanut unohtaa nuo monen vuoden deittimeiningit ja tinderöinnit. Olen todella kiitollinen parisuhteesta, joka mulla nyt on ja siitä yksityiskohdasta, että se alkoi juuri Tinderistä.

En tiedä tai muista, ollaan varmaan kyllä keskusteltu aiheesta, että mikä asia mun Tinder-profiilissa oli se juttu, mihin hellu tykästyi ja swaippasi samaan suuntaan minne minäkin. Ehkä se tai yksi niistä asioista oli pyöräily. Tai varmasti oli. Hän on vähän erilainen pyöräilijä kuin minä. On pyöräillyt paljon pidempiä matkoja ja paljon lujempaa kuin minä. Meillä onkin ollut suhteemme alkuajoista asti haaveena lähteä johonkin vähän pidemmälle pyöräretkelle. Tänä kesänä mahdollisuus siihen tuli vielä lähemmäs, kun sain Pelagolta yhteistyön tiimoilta upean retkipyörän, Airisto Outbackin.

Talvella mietittiin, minne kesällä lähdettäisiin ja kaksi kohdetta oli mielessä ihan ensimmäisenä: Lappiin ja Turun seutuville. Päätimme toteuttaa kummatkin. Pohjoiseen meillä oli asiaa muutenkin, sillä melkein Lappiin, nimittäin Kuusamoon oli tarkoitus mennä heinäkuun puolessa välissä kuvaamaan karhuja (tästä upeasta kokemuksesta tulossa oma postaus myöhemmin!) ja Turku nyt on tuossa lähellä (mutta vähän liian lähellä tai kaukana kuitenkin, kun koskaan sinne ei ole tullut lähdettyä pyöräilemään).

Pyörät lähtivät auton kyydissä kohti pohjoista hyvissä ajoin ennen yhteistä lomaamme, että valmistautuneita ainakin siltä osin olimme, että pyörät olivat mukana. Roadtrippimäinen kesäseikkailumme ei kuitenkaan ollut millään tavoin suunniteltu (karhukuvausta lukuunottamartta), joten reissasimme täysin fiiliksen ja sään mukaan. Loppujen lopuksi pyöräilyt pohjoisessa rajoittuivat lyhyisiin lenkkeihin, sillä muut seikkailut ja sadekuurot tulivat juuri niissä hetkissä vastaan.

Roadtripistä kerron tarkemmin tosiaan omassa postauksessaan, mutta yksi sen osa oli pysähdys Pärjänsuolla, Pudasjärvellä, pienessä kylässä josta molemmat vanhempani ovat kotoisin. Olimme jo ajelemassa paikan ohi, risteyskin oli jo ohitettu, kun päätimme sittenkin käydä ajelemassa autolla sielläpäin ja katsomassa entisten mummuloiden pihat. Suunnitelma muutettiinkin lennosta kuitenkin niin, että jätimme auton vanhan mummulani, nykyisen tätini kodin pihalle ja ajelimme 14 kilometrin lenkin lapsuuteni mummula-maisemissa. Se oli tärkeä pyörälenkki. Pyöräillessä näkee paljon enemmän ja kun samalla kertoo muistoistaan ja kylän tarinoita ihmiselle, jolle kaikki se on uutta ja tuntematonta, oppii tuntemaan hitusen enemmän myös itseään ja ymmärtämään vanhempiaan. Pärjänsuon rengas, joksi kylän ympyrän muotoista tietä kutsutaan ja joka on lähinnä metsä-suo-ryteikkömaisemaa, olikin mulle paljon tärkeämpi pyörälenkki kuin moni muu koko elämän aikana. En ottanut mukaan lenkille kameraa, kuvasin vain pieniä pätkiä instastooriin. Oivallukset ja asiat, joita pyörälenkki sai aikaan, ovat henkilökohtaisia, joten ne pidän itselläni vain.

Noin 1000 kilometrin päässä Pärjänsuosta etelään, aloitimme Kemiön saaren pyöräilyretkemme muutamaa päivää myöhemmin. Nyt olisi tarkoitus ajaa enemmän kuin 14 kilometriä. Tässä vaiheessa seikkailureissua oli takana jo kuitenkin reilu viikko ja kotoa oli lähdetty mökkeilemään ja sukuloimaan lasten kera viikkoja sitten. Ihan pikkiriikkisen saattoi olla jo väsymystä rintapielissä.Aloitimme pyöräilymatkamme kuitenkin lauantaina iltapäivällä Mathidedalista, jonne jätimme auton ja pakkasimme tarvittavat tavarat pyörien kyytiin. Itse olin ostanut matkan varrelta kaksi edullista tarakkaan kiinnitettävää pyörälaukkua (XXL, hinta 25e per laukku) ja lisäksi etukoriin otin repun ja ohjaustankoon kiinnitin pienen puhelinpussukan. Hellulla oli erilaiset ja hienommat systeemit. Pyöräilyasuani en sen kummemmin jaksanut miettiä, aamulla päälle pistämäni kesähame toppeineen sai riittää.

Olimme katsoneet paperikartasta (jonka sain Pelagon liikkeestä mukaani ja jota kevään mittaan katselin puolihuolimattomasti silloin tällöin haaveillen, mutta en suunnitellen) Rannikkoreittiä ja valitsimme reittimme kartan suosittelemista pätkistä. Google Maps ei näyttänyt kartalta kaikkia reittejä mitä mitä paperikartalta olimme katsoneet, joten teimme ensin pienen mutkan heti reitille lähtiessämme. 

Teillä, joilla saa ajaa 80 kilometriä tunnissa, saattaa ajaminen pyörällä tuntua hurjalta, ellei siihen ole tottunut. Mullahan ei siis pidemmän matkan pyöräilystä kamoineen kaikkineen ollut kokemusta vuosikausiin, joten voi melkeinpä sanoa, että lähdin sellaisena uus-ummikkona tälle pyöräreissulle. Siihen tyyliin, että tiedänpähän tämän jälkeen mitä teen toisin, mikä on just hyvä näin ja mihin panostan seuraavalla kerralla. Nuo suuremmat tiet, jollaisella reitti heti alkuunsa alkoi, ei mua kyllä kauheasti jännittänyt. Pikkutiet toki ovat leppoisampia ajella.

Ensimmäinen etappimme oli Kemiö. Pidempi reissaaminen oli vähän jo rasittanut mieltä sekä kehoa ja aivan koko naiskokonaisuuttani, joten täysin leppoisimmin mielin tuo ensimmäinen pyöräilypätkä ei osaltani mennyt. Mua ärsytti kaikki ja lähinnä yritin vain keskittyä ajamiseen ja siihen, että pääsisin inhottavasta olotilasta pois. Kauppapysähdys Kemiössä jäätelöineen ja janojuomineen teki hyvää ja mielikin lähti vähän paranemaan päin. Tympäisi olla pahantuulinen pyöräretkellä, jota ollaan niin pitkään ja hartaasti odotettu. Onneksi seurani oli ymmärtäväistä.

Matka jatkui mutkitellen Norrlångvikin hiekkateitä pitkin. Ilta-aurinko paistoi ihanasti jo, hiekka pöllysi ja pienetkin alamäet oli parasta ajella vaan polkien lisää vauhtia. Niittykukat teiden varsilla näyttivät niin suloisilta, että olisin halunnut joka paikassa vaan pysähtyä kuvaamaan niitä, mutta päätin, että ne talletan mieleeni, en kameraan. Etten voi jatkuvasti pysäyttää sujuvaa ajelua vain kuvatakseni kaikkea näkemääni. Taloja oli siellä täällä peltojen keskellä eikä yhtään autoa tullut vastaan tällä hiekkatieosuudella, mutta kaunista oli, sitä siellä oli.

Ajeltiin hiljakseen sisämaan poikki metsä- ja maalaismaisemassa. Jossain vaiheessa hoksattiin, että yöpymissuunnitelmamme, eli Taalintehtaalle hostelliin yöksi, tarkoittaisi myös, että kauppaan olisi ehdittävä ennen kahdeksaa hakemaan ainakin jotain syötävää. Reissulaisina kun ei kauheasti kannettu ruokia mukanamme, vaikka olisi enemmänkin voinut valmistautua. Tainno oli meillä trangia mukanamme ja kuivapakattua retkimuonaa, mutta sellaisten syöminen ei houkuttanut hostellin keittiössä. Hellu lähti loppumatkasta ajelemaan kauppaan mun edeltä, koska vauhtini alkoi hiipua ja kello kahdeksan kaupan sulkemisaika lähestyä. Hän ajeli omaa vauhtiaan ja minä hurruuttelin haaveiluvauhtia kohti Taalintehdasta. Huh, miten olinkaan poikki, kun vihdoin pääsin pyörällä Taalintehtaalaisen kaupan pihaan. Viitisenkymmentä kilometriä oli päivän kilometrisaldo. Se ei kuulosta ihan hirveän paljolle, mutta kun kyydissä oli tavaraakin ja ilta lämmin, niin kyllä se mulle melkoinen matka oli. Naurattaa nyt ja tuolloinkin se meidän huoleton suunnittelemattomuus (jota ehdottoimasti suosittelen matkustustyylinä – oli ihanaa!), mutta varsinkin jälkikäteen olisi ollut kivempaa valita joku muu majoitusvaihtoehto kuin hostelli. Mutta toisaalta, olimme olleet lähes jokaikisen yön reissullamme erilaisissa paikoissa yötä, joten hostelli sopi joukon jatkoksi erinomaisesti.

Vietiin tavarat huoneeseen ja lähdimme tutustumaan vanhaan ruukkikylään. Haettiin avoimelta infopisteeltä Taalintehtaan kartta ja vähän kierreltiin kauniissa auringonlaskun värjäämässä maisemassa. Kävimme kurkkaamassa vanhoja hiiliuunia ja vähän käveleskelemässä, mutta todettiin, että rannan ravintola on nyt paras vaihtoehto oluineen kaikkineen. Ravintolassa alkoi samaan aikaan karaokelaulannat ja koska jonoa laulamaan ei ollut ollenkaan, laulaa luikautin Ei oo, ei tuun, Tytöt ei soita kitaraan ja Kotiviinin. Seuraavana aamuna matka jatkui. Oli mukavaa, kun sää suosi, eikä tarvinnut pukea päälle paljon mitään ja että tärkein varuste oli aurinkorasva. Itsehän valitsisin toisena päivänä asukseni mitäpä muutakaan kuin pyöräilyyn sopivan uikkarit+sortsit-yhdistelmän. Harkittiin Kasnäsin lenkkiä, mutta se olis ollu mulle jo etukäteen tiedettynä liikaa, joten jätettiin se pois tällä kertaa. Ajeltiin suoraan Söderlångvikin kautta kohti pohjoista.

Niillä teillä sattui hauska sattumus. Ajelin vähän hellun edellä ja käännyin hyvin hiljaisessa vauhdissa katsomaan taakseni, missä hellu on tulossa ja niin vaan hurautin ojaan. En kaatunut, mutta hiljaisella vauhdilla ajoin hitaasti ojaan. Nauratti niin, että meinasi tulla pissat housuun. Nauroin siinä sitten kippurassa tien reunassa, kun hellu ajeli luokseni ja ihmetteli, että mitä ihmettä ja missä pyörä. Siellä se oli matalan ojan pohjalla odottelemassa riskiä miestä, heh.

Suomen kesä on niin kaunis ja lempeän ihana. Luonto tuntuu kaikkialla tavallaan ihan omalta, on tuttu ja turvallinen olo, kun saa tuollaisissa paikoissa ajella. Tuollakin ajellessa saaristomaisemissa sitä mietin, että miten mahtavaa on päästä mielettömiin seikkailuihin täällä koti-Suomessa eikä tarvitse lähteä mihinkään muualle. En olisi halunnut tuolla pyöräretkellämme(kään) olla missään muualla kuin juuri tuolla.  Dragsfjärdissa pysähdyimme limulle ja jäätelölle. Siellä oli ensimmäisen kerran todella todella kaunista, vaikka koko ajan maisemat olivat olleet kyllä nättejä, mutta siellä erityisesti melkein huokailutti se nätteys (enkä tietenkään ottanut kuvia). Road Café oli oikein mainio pysähtymispaikka ja pieni hengähdyshetki varjossa.

Ajaminen tuntui tosi kivalta muutenkin kuin vain maisemien takia. Pyörä toimi koko matkan kuin unelma, eli mun ei tarvinnut miettiä pyörää oikeastaan ollenkaan koko reissulla. Se kulki mun mukanani vain. Pitkään vaihteettomalla pyörällä ajaneena oli kyllä luksusta käyttää vaihteita. Varsinkin, kun maisemat olivat kumpuilevaa, eli välillä oli pitkiäkin ylämäkiä. Vähän aikaa kesti kyllä totutella siihen, että älyää riittävän ajoissa vaihtaa riittävän pienelle vaihteelle. Ylämäistä kun en varsinaisesti välitä. Keksin laulunkin, jota sitten itsekseni lauleskelin ylämäissä. Se meni kutakuinkin näin (leppoisalla rallatuksella laulellen): inhoan, inhoan, inhoan, vihaan, vihaan, vihaan, ****n ylämäkiä. Melkein joka kerta sitä laulaessa nauratti samalla. Alamäet sen sijaan ajoin tietysti aina niin lujaa kuin vaan uskalsin. Ra-kas-tan alamäkiä ja niiden ajamista täysillä!

Tajusin, että pyöräreissulla on yksi tosi tärkeä hetki, jota ilman reissusta ei tule mitään. Se on SIPSITAUKO. Haettiin nimittäin kaupasta tillisipsejä ja piimää. Vähän matkaa ajettuamme pysähdyttiin ja kiivettiin kalliolle herkuttelemaan. Aivan täydellistä, kuten kuvasta huomaatte, että koko muu maailma ympäriltäni katosi. Gotta love sipsihetki kalliolla!Sipsitauon jälkeen onkin hyvä taas jatkaa matkaa, vain tajutakseen, että mullahan on muuten geokätkösovellus puhelimessa, joten etsittiin sitten yksi geokätkö. Kuulostaa vähän siltä, että meillä olisi vain tauoteltu koko matka. Ei, kyllä me ihan näpsäkkää vauhtia ajeltiin ja siinä maisemien ihastelun ja myytävien talojen bongailun ohessa ajeltiin. Lempparikylä oli kyllä Västanfjärd. Siellä olisi mielellään viettänyt aikaa enemmänkin ja ihastellut oikein kunnolla. Kylällä olisi ollut vanha kyläkoulukin muutettuna Bed & Breakfast -paikaksi. Sinne ehkä ens kerralla sitten.

Loppumatka huruuteltiin lähempänä rantaa ja tieltä näkyi välillä merellekin. Todellakin huokailtiin näkymille, ihasteltiin kauniita maisemia ja upeita lomapaikkoja ja ihmisten koteja. Aloin olla siinä ehkä 40 kilometrin jälkeen aika poikki, eikä yhtään lohdutellut ajatus, että vielä semmonen kolmisenkymmentä jäljellä. Mutta sinnillä ja hyvällä tuulella vaan eteenpäin. Jälkeenpäin sain hellulta oikein erityiskehuja, että en paljoa valitellut. Miksipäs olisin valitellut, sillä kaikki oli aikas ihanaa ja pyöräily ajoittaisesti rankkuudestaan huolimatta ihan todella mukavaa.

Loppumatkasta tehtiin taas niin, että hellu ajeli edeltä Kemiöön ja minä perässä samaan suuntaan verkkaisempaa tahtia. Ajelin bussipysäkille odottelemaan, kun hän kipaisi meille limut ja ananashampparit paikalliselta grilliltä. Olo oli kuin prinsessalla tai oikealla kuningattarella, kun hän saapui pysäkille ja syötiin herkkuateriat Perniöntien varrella pienessä varjoisassa nurkassa bussipysäkin katoksen alla. Yksi lempihetkiäni koko reissulla.

Aivan viimeiset kilometrit mentiin paperikartan mukaista reittiä autolle. Ensin isoa tietä mantereen puolelle ja lopuksi hauska metsäpolkumainen tie, jonka lopussa oli ihan hirveän iso ylämäki. Onneksi en tiennyt siitä mitään etukäteen, sillä päivän kokonaiskilometrisaalis oli 68 ja karmiva ylämäki loppumetreillä suoraansanottuna ällö! Mutta että KUUSKYTÄKAHEKSAN kilsaa! Se on mieletön määrä minulle, oon ihan hurjan ylpeä saavutuksestani. Noin 130 kilometriä kahden päivän aikana on mulle kyllä todella kova määrä, josta on hyvä ja kiva jatkaa pidemmille ja kreiseimmille reiteille.

Huomioita matkan varrelta: Olisi tietty voinut seurata jo alusta asti pyöräilyreitin LIIKENNEMERKKEJÄ, joita matkan varrella oli todella selvästi esille, mutta ei tajuttu sitä heti alkumatkasta, vaan katseltiin vaan paperikarttaa ja kännykkää. Ja tietty Rannikkoreitin nettisivu tuli tutuksi vasta tätä kirjoitusta tehdessä, se on todella loistava apu suunnitteluun, jos niin villiksi alkaa, että ihan suunnittelee reissujansa etukäteen. Ens kerralla myös puen oikeat, pehmustetut pyöräilyhousut jo heti alkuunsa jalkaan. Tällä kertaa laitoin hellun moiset housut jalkaan noin 5 kilsaa ennen maalia ja ne olivat kyllä kieltämättä hyvät kilometrit ja ennen kaikkea mun asu oli u p e a: uikkari ja pehmustetut pyöräilyhousut.

Noin muuten suosittelen Rannikkoreittiä kyllä täydestä sydämestäni. Hyvät, leppoisat tiet, nättiä maisemaa ja sopivasti kumpuilua. Varsinkin pohjoisen tytölle ihan eksoottista tuollainen seutu. 

Ja vielä viimeiset sanat pyörästä: Pelago Airisto Outback on ihana. Kuten jo aiemmin mainitsin, se kulki hiljaa, sujuvasti ja niin täydellisesti kanssani koko matkan, että olen aivan hullaantunut ja en malta odottaa, minne seuraavaksi reissataan. <3

Ps. Reissun jälkeen on myös hyvä muuten tarkistaa ja huoltaa pyörää. Instagramin puolelta löytyy mun aiemmin tekemäni huoltovideostoorit. Niillä pääsee hyvin alkuun. Kantsii kurkata, jos et oo vielä nähnyt!