Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

VUODEN 2018 PIPARIKAUPUNKI /// JOULUKALENTERIN LUUKKU 10

Pitkäaikaisimmat blogini lukijat saattavat muistaa,että olen jo useampana vuonna tehnyt piparikaupungin. En suinkaan mitään kokonaisia taloja, vaan ihan vaan erilaisten talojen mallisia pipareita ja asetellut talot alustalle kaupungiksi. Vuosien saatossa on onneksi taidoissa edistytty ja haaveet ja tavoitteet ovat kasvaneet. 2013 lapset olivat pieniä ja tyyli oli lapsenmielisen simppeli. Vuonna 2014 kaupungissa näytti olevan korkea kirkkokin, koska huomio kiinnittyy siihen aivan ensimmäiseksi. 2016 Tatun ja Patun jotkut sukulaiskaverit näyttivät päässeen mukaan. Viime vuonna innostuin ainakin puhekuplapipareista ja kaupunki kutistui pieneksi kyläksi. Mä oon kyllä aina vähän sellainen, että soitellen sotaan ja en siis todellakaan suunnittele etukäteen mitään saatika harjoittele. Näkee sen näistä kaikista pipareistakin, mutta aina olen silti melko tyytyväinen lopputulokseen. Kuten piparipyykkipostauksessa taisin kertoakin, mulla on nyt sellainen ihan oikea koristeluvehje, eli saattaapi olla, että kaupungit tulevina vuosina näyttävät astetta professionaaleimmilta.

Tein talot kahdenlaisista taikinoista, jotka kaupan pakastealtaasta löysin. Toinen oli perustaikinaa ja toinen vaaleaa taikinaa, jonka ajattelin olevan tasaista ja vain vaaleampaa taikinaa, mutta seassa olikin appelsiininpaloja. Ne näyttävät noissa taloissa ihan kivoilta, mutta maku ei ainakaan lasten mieleen ollut. 

Kurkkaa Pinjan versio hänen piparikaupungistaan. Olisi hauskaa nähdä myös teidän versioita, joten keksittiin ihan oma häsä tätä varten: #ihanapiparikaupunki, se löytyy instasta.

Viime vuonna aloittamamme soittolistakin vihdoin teille jakoon, olkaat hyvät.

 

TEE ITSE LUCIAN PÄIVÄN KRUUNU // JOULUKALENTERIN LUUKKU NUMERO 5

Tämän päivän luukussa ennakoidaan. Lucian päivää vietetään ensi viikolla ja nyt on aika aloittaa kruunun askartelulla. Kasvoin nelivuotiaaksi Ruotsissa ja muistan hämärästi ja valokuvista, että paikallinen Suomi-seura juhli Lucian päivää. Minustakin on ihan pikkutyttönä kuva noista juhlista, kun on kruunu päässä ja kynttilä kädessä. Sen suloisen lapsuusmuiston kunniaksi ja Lucian päivää juhlistaaksemme askarreltiin tällainen turvallinen kynttiläkruunu, jota voi käyttää kuka tahansa, joka haluaa juhlaapäivää juhlia.

Materiaaleina on vihreää samettikangasta liimattuna kartongille ja erilaisia papereita, joista tehdään kynttilät ja kukkaset. Itse kiinnitin kynttilät ensin kaksipuoleilla teipillä ja vasta sen jäkeen ompelin ne paikoilleen, mutta en suosittele sitä tapaa, sillä teipin liimat tarttuivat ompelukoneen neulaan. Paperikukat leikattiin kartongista ja erilaisia papereista ja kuumaliimattiin yhteen ja paikoilleen. Hitusen vieläliimaa kukkien keskelle ja ripaus glitteriä. Jotta kruunun säädettävyys olisi mahdollisimman helppo ja kruunu kävisi mahdollisimman monen kokoiseen päähän, ommeltiin siihen reilut pätkät leveää tarranauhaa. Tämän postauksen alimpana on muistiinpanokuva, jossa näkyy ohjeet, kuinka saat tehtyä oman kruunusi. Ne eivät ole varsinaiset kaavat, koska annetaan luovuudelle suurempi mahdollisuus näin.

Oikein ihanaa joulukuun viidettä päivää! 

JOULUKALENTERILUUKKU 3 /// PIENI JOULUYLLÄTYS NAAPURILLE, OPELLE TAI TARHANSEDÄLLE

Mä olen usein joulun aikaan vähän unohtelevainen. Johtunee kaikesta siitä mitä ympärillä tapahtuu, pitää muistaa monia monia asioita ja jotkut asiat vain unohtuvat. Yksi sellainen on lahjat opettajille ja päiväkodin tädeille ja sedille. Olisi ihanaa antaa joku pieni kiitos, joka kertoisi heille sanojen (joita pyrin sanomaan myös pitkin vuotta) lisäksi, että teette tärkeää työtä. Haluaisin antaa jotain, mikä ei ole turhaa, epäsopivaa eikä kauhean kallista, koska muistettavia ihmisiä on useita. Joinain vuosina olen autuaasti unohtanut viedä mitään, joinakin vuosina on ollut sentään kortit ja joskus jotain pientä herkkua tai joulujuomaa.

Katoava lahja on mielestäni hyvä, joten tässä lahjassa pyrin käytännöllisyyteen. Ostin kasan kynttilöitä ja tulitikkuaskeja. Varasin illan aikaa askarteluun. Otin esille kauneimpia lahjapapereita (keräilen papereita ja säästän myös saaduista lahjoista ihania papereita, joten valinnanvaraa on), kaksipuoleista teippiä, terävät sakset, silkkipapereita (näitäkin säästän aina, useissa vaatekaupoissa ostokset kääritään silkkipaperiin ja joskus sattuu kohdalle superkauniita papereita ja ne eivät ryttyisinäkään ole rumia!) ja söpöä piipunrassia (löytyi Tiger of Copenhagenista).Sitten vaan hommiin. Teippiä tulitikkuaskin reunoille, ihan reunaan saakka ja paperia päälle hieman reilumpi palanen ja sitten saksilla reunat siisteiksi. Näissä askeissa raapaisupinta oli vain toisella reunalla, joten paperi oli vieläkin helpompi laittaa paikoilleen, kun ei tarvinnut laittaa kuin yksi. Kynttilöitä kääräisin silkkipaperiin neljä kappaletta, valitsin värit askien mukaan. Tosin ostin kynttilät jo ennenkuin askartelin askeja, mutta niistä löytyi kivoja väripareja. Kun kynttilät olivat siistissä nipussa silkkipaperin syleilyssä, vetäisin nipun ympärille piipunrassia, josta myös taittelin söpön rusetin.

Minusta tämä on oikein oiva pieni joululahja sekä niille opettajille ja tarhantädeille ja -sedille, kuin vaikka myös naapureille, lempparikaupantädille tai ihan vain ystäville. Harvemmin enää nykyään, kun on lapsia, antaa lahjoja ystäville. Useinkaan kukaan ei mitään tarvitse, mutta heillekin (jos joillekin!!) olisi ihanaa sanoa ihan kunnolla sydämen pohjasta se, kuinka tärkeitä ovat, vaikka kera pienen lahjankin. Ja aika monet polttelevat kynttilöitä pitkin pimeää talvea, joten tällainen pieni yllätys on tosi kiva.

MAANANTAIMALLI X MUITA IHANIA – KREISI KORUPAJA

Viime viikon keskiviikkona ajelin sakeassa sumussa kohti Turkua. Oli aika ihanaa ajella sellaisen harmaan parituntisen läpi. Laitoin musat isolle, lauloin mukana ja ajella hurruuttelin. Oli harmaudesta huolimatta valoisaa, niin ei tavallaan tää marraskuukaan haitannut. Maailmahan on harmaina päivinä ihan yhtä harmaa, olipa kuukausi mikä tahansa.

Harmaus kaikkosi, kun perille päästyäni hain kyytiini Maanantaimallin ihanan Matleenan, kasan jakkaroita ja kurvattiin marketin kautta työhuoneelle Puistokadulle. Siellä sijaitsee pastellisävyinen työhuone, jossa kaikki ihanuus valmistuu. Todettiinkin siellä monesta jutusta taas, että meillä on kyllä hyvin hyvin samanlainen maku. Kirjaamme kalenterimerkintämmekin samanlaiseen kukikkaaseen kalenteriin ja ymmärrän täysin Euroopan toiselta puolelta raahattua kaunista teippikokoelmaa.

Laitoimme kaiken nätiksi pöytään valmiiksi odottamaan kerholaisia ja Matleena teki herkullisia voileipiäkin. Sellaisia, että hän ihan hyvin voisi sivutuotteena myydä ohikulkeville eväsleipiä, sen verran ihanilta näyttivät ja maistuivat.Jännitti vähäsen, koska työpaja myytiin loppuun tosi noeasti, joten selvästi tulijat olisivat innokkaita. Iski se viimehetken paniikki, että mitä jos tästä ei tulekaan mitään. Pöydällä odotti maaleja, korunosia eri väreissä, kimalletta, tusseja, lankoja, helmiä ja muutamat valmiit kreisit korvikset tuomaan inspiraatiota.

Ja sitä ne toivatkin, sillä koko ilta meni oikein mukavasti. Mainiot turkulaiset naiset tekivät toinen toistaan upeampia korvakoruja. Näissä siis ajatuksena oli se, että käytetään Maanantaimallin korunosia ja minun opastuksessani niiden kanssa hullutellaan maalaamalla, tussaamalla, sotkemalla ja liimailemalla niitä yhteen tai ihan mitä kukainenkin vain keksii! Lopuksi vielä teille kuvat kaikista ihanuuksista, joita illan aikana valmistui. Viimeisessä kuvassa on myös siinä sivussa työpajalaisten taiteilema minitaideteos. Se on pala vaneria, johon jokainen sai illan aikana testata tussiaan, roiskia liimaa, sprayata, käyttää alustanaan… Siitä tuli aika hauska! Harmittaa, ettei meistä Matleenan kanssa ole yhteiskuvaa tai ylipäätään yhtään kuvaa kenestäkään, jossa on kokonainen ihminen muustakin osasta kuin kädestä, mutta sellainen vajaa kuvasaldohan joskus kertoo ainoastaan siitä, että oli liian kivaa ja kuvailu unohtui! Kiitos vielä kerran Matleenalle, kiitos kun pyysit mut mukaan ja suurkiitokset jokaiselle työpajaan osallistuneelle.

RAKAS PÄIVÄKIRJA, TÄNÄÄN OMPELIN SITRUUNAN. TV. TIINA

Harvoin oon niin paljon kuvattavana likaisessa tukassa kuin eilen, ajattelin äsken. Se on kyllä totta. En jaksanut pestä hiuksia aamulla, koska tykkään enemmän hiusten iltapesusta ja koska mitään varsinaisia menoja ei ollut suunnitelmissa ja kamala pänsärkykin iski aamulla, niin mitäpä sitä.

Aloitin lapsena aina päiväkirjamerkinnät, että rakas päiväkirja, koska olin muista kirjoista ja lehdistä lukenut, että niin se kuuluu tehdä. Muuten en oikein osannutkaan kirjoittaa päiväkirjaa. Seitsemänvuotiaana sain joululahjaksi upean halinalle-päiväkirjan, jota kyllä sinniikkäästi kirjoitin sivun päivässä. Vuoden ja kolme kuukautta se kesti. Kirja ei ole enää tallessa, mutta muistan sieltä muutaman jutun. Ainakin klassikon: Rakas päiväkirja! Tänään en tehnytkään mitään. Tv. Tiina. Tuohan olisi täydellistä sekä nykyajan Tiinalle, että nykypäivän seitsenvuotiaille kaikessa tässä tekemisen hullunmyllyssä. Toisinaan kirjoitin, että enoni oli käynyt kylässä tai että kaveri oksenis balettitunnilla syömänsä makaronilaatikon tanssilattialle. Teininä yritin uudelleen kirjoittamista, oikein sellaista avautumista fiiliksistä ja jostain poikajutuista (joita mulla ei edes ollut), mutta kun joskus sitten erehdyin lukemaan kirjoittamaani – yyyh, se oli ihan hirveää! Lopetin sen siihen hetkeen.

Mutta sitten taas, nyt vuonna 2018, oon omanlaiseni tarinoitsija, tykkään selittää juttuja ja muistella, semmosia ihan tyhjänpäiväisyyksiäkin ja joskus myös ihan oikeita juttuja. Niin siksipä mää kai halusin kirjoittaa tästä sitruunatyynystäkin enemmän kuin vaan instakuvan verran.

Mulla oli alkuviikon ihan hirveä päänsärky. Sitä ei oo koskaan varsinaisesti diagnosoitu migreeniksi, mutta välillä kärsin todella kovista kivuista. Toisinaan se johtuu ihan vain lihasjumista ja joskus stressistä. Oli aikoja, kun pää oli kipeä 4-5 päivää viikossa ja jälkeenpäin näen yhteyden kyllä järkyttävään sen hetkisen elämäntilanteen aiheuttamaan stressiin. Nykyisin särkyjä on harvakseltaan, mutta joka kerta se on yhtä kauheaa. Tällä kertaa kipu oli oikealla puolella päätä ja ihokin oli tuntoherkkä, tuli paha olo ja vain haukottelu helpotti oloa. Mikään lääke ei tuntunut auttavan. Kunnes sitten joku auttoikin ja kipu katosi. Se päänsäryn jälkeinen olo, kun tuntuu, että aivan kaikki asiat maailmassa ovat taas mahdollista ja voi taas tehdä kärrynpyöriä – se on ihana olo!

Eilen kuitenkin yhtäkkiä tuli taas tunne, että särky iskee takaisin, joten päätin ottaa käyttöön köllöttelykeinon. Se tarkoittaa sitä, että menen peiton alle (vaatteet pois!), vedän paksun untuvapeiton korviin saakka ja pään alle sopivan pehmoisen tyynyn (lempparini on joskus Familonilta saamani viilennystyyny, se on samaan aikaan pehmeä ja viileä!). Makaan täysin suorana peiton alla kuin pesässä. Laitan (rauhallista lempi)musiikkia soimaan ja makoilen vain. Kuuntelen kehoani siinä lämpöisyydessä, keskityn itseeni ja kehooni ja päätä voin sen verran käännellä, että löydän sopivan asennon ettei orastavaa kipua tunnu. Laitan ehkä kellon soimaan vaikkapa vajaan tunnin päähän. Siihen saa nukahtaa, mutta usein vain pelkkä makaaminen riittää ja erityisesti tekee hyvää.

Eilen tuona hetkenä keksin, että haluan tehdä tyynyn. Sitruunatyynyn. Sellaisen joka sopii olohuoneen väreihin, jotka ovat tällä hetkellä hyvinkin kirjavat, mutta jotenkin äärimmäisen suloiset ja syksyisetkin. On paljon liilaan taittavia vaaleanpunaisia sävyjä, oranssin ja okran sävyjä, mintunvihreästä metsänvihreään ja sähkönsinistä. Muistin, että edellisiltana yhtä kenkää etsiessäni (älä kysy miksi etsin sitä juuri sieltä mistä etsin, nimittäin kangaslaatikoista!) vastaan tuli pala Hakolalta mulle jäänyttä samettia. Nousin peiton alta, puin, otin kankaat ja ovikello soi. Ystäväni tuli kylään.

Tykkään siitä, kun joku on mun seurana kun teen jotain, koska silloin mulla jää haaveilut haaveilematta just sillon ja tehokkuus on melkoinen. Samalla, kun juoruiltiin ja juotiin keskiviikkogeeteet (koska en tarjoile kahvia, niin keksittiin, että tästäpä uusi klo 17.20 perinne joka keskiviikkoon) (ja seljankukkatonic oli ihan tajuttoman hyvää, vaikka toki olin ostanut pullon ainoastaan ulkonäkönsä puolesta) (ostan toistekin), minä ommella hurautin sitruunalle silmän ja pusuhuulet. Yhdessä neulattiin tyynyn oikeat puolet vastakkain ja kohta ystäväiseni olikin jo kuvaamassa mua tyynyn kanssa sohvalla.

Sitruunatyynystä tuli ihana. Geeteet oli hyvät. Ystävyys on lovely asia. Makoilu peiton alla on aina hyvä asia. Tykkään itsessäni siitä, että oon monesti tuumasta toimeen -muikkeli, kun niikseen käypi. Mikähän vois olla seuraava hedelmätyyny?

KESÄN 2018 VIIMEISET FESTARIT // LIL’FEST

Yksi piirre, jota ihmisissä rakastan on se, että kun jotain keksitään, pistetään hihat heilumaan ja saadaan aikaan jotain mielettömän hienoa. Sain loppukesästä viestin ystävältäni, jossa hän kysyi, milloin mulle olisi hyvä ajankohta, kun hän järjestäisi festarit kesäpaikassaan Pikku-Pemberleyssä. Ihanaa tuossa viestissä oli moni asia: se, että hänelle on tärkeää, että juuri minä pääsen paikalle, koska kuulun ns. peruskallioon tai ystävien muodostamaan perheeseen, miksi sitä nyt haluaakaan kutsua. Tai oikeastaan vielä ihanampaa oli jatkokysymys tähän, kun olin ensin todennut, että ajankohtavaihtoehdoista mulle oikeastaan käy vain toinen viikonloppu ja sekin vain puoliksi, että pääseehän mun miesystäväni varmasti sitten koko viikonlopuksi. Mikä mieletön läikähdys tuntuikaan, sillä olen siis löytänyt tuohon rinnalleni ihmisen, josta mun ystävätkin tykkäävät niin paljon, että minuntkin voi vähän hupsusti sivuuttaa. Aivan ihanaa, sanon minä.

Niin siis mitkä festarit? Eivät varsinaisesti mitkään ns. oikeat festarit, vaan siskosten ystävilleen järjestämä viikonloppu mökillä, jonne oli rakennettu puitteet ihan viimeisen päälle. Oli itse tehty, metsästä kaadetuista puista rakennettu lava, jossa ihanat ja kauniit valot. Soittajat toivat äänentoistojutut ja musavehkeet. Vimpan päälle kaikki. Lavan edessä oli katsomo penkkeineen, räsymattoineen ja drinkkibaareineen. Piharakennuksen vanhaan heinävarastoon oli tehty Klubi kauniine sisustuksineen (se kaikki on siellä kyllä vuodenajasta toiseen, mutta silti!), pellolle oli niitetty tilaa parkkipaikalle ja saunan edustalla lammen rannalla oli tietty telttaleirintä. Kaikista kaunein kohta oli silti omenapuun juurelle rakennettu huussi. Pissalla pitsiverhojen ja matalien puisten sermien takana, kynttilöiden loisteessa ja satunnaisesti jalkojen juureen tipahtelevia omppuja varoen, täydellinen kokemus.

Iltaan kuului Irmã ja siskot -kuoron esityksiä, meditaatiohetki soitinten kera sekä live-karaokea, jossa bändi soitteli oikeastaan just niitä biisejä mitä heiltä pyydettiin. Ystäväni Riikka oli mitä loistavin DJ (joka oli viikonlopun jäljiltä buukattu ainoana varmana kiinnityksenä ensi vuotta varten, oli sen verran kovan luokan laadukas DJ!). Itse tajusin vasta paikanpäällä, että tietystihän mulla pitää pitää BINGO! Jos olisin aiemmin tajunnut, olisin ottanut mukaan omat bingovehkeeni ja kauniit kupongit, mutta ei se mitään, oon aina valmiina emännöimään bingoa ja äkkiäkös minä yhdet numerolappuset ja bingolaput kirjoitan. Ainakin kaverin avustuksella tuplanopeudella.Se mun bingoesitykseni olikin kyllä loistava. Siinä vaiheessa bändi oli jo soitellut aikansa lavalla ja soitto vaan jatkui. Minä nousin lavalle (joka oli muuten pirskatin jännittävää, vaikka lava ei varsinaisesti ollut mitenkään suuri tai korkea tai mitään ja yleisönkin tunsin suurimmaksi osaksi, mutta se, kun menet siihen ja on mikrofoni ja kuitenkin ihan oikea YLEISÖ, niin jännitti yhtäkkiä hulluna ja ihan hirveästi!) ja miehet jatkoivat soittoaan ja sitten ei oikeastaan ollut muuta vaihtoehtoa, kuin alkaa bingoemännöimään puhelaulaen! Täysin puskista ja yllättäen. Ja se oli M A H T A V A A ja IHANAA! Bingo oli hulvaton ja tietysti kaikki kaverit ja ystävät vain kehuivat sitä, mutta ajattelivatpa mitä tahansa syvällä sydämessään, niin minä olisin sitä mieltä, että BINGOEMÄNTÄ TEKEE KYLLÄ KEIKKOJA – SAA ALKAA BUUKKAAMAAN, mullahan on bändikin jo valmiina! Sideways, täältä tullaan!  Festareiden perjantai oli selvästikin vain alkusoittoa lauantaille, jolloin oli ohjelmaa ollut koko päivän verran ja johon en harmikseni enää päässyt osallistumaan. Oli ihanaa, että lapset, aikuiset ja koirat olivat tervetulleita ja melkoista menoa kaikilla olikin. Ystäväni oli tehnyt ihan oikean, visuaalisesti upean ohjelmakartankin, vaikka ei siellä taidettu kyllä aivan sen mukaan mennä, mutta mikä ihana idea ja viikonlopun runko sekin. Olin ja olen edelleen vähän pakahduksissa kaikesta siitä kauneudesta ja ihanuudesta miltä siellä tuntui ja näytti ja oli olla. Lempeästi ja makoisasti nukutun yön jälkeen lähdin ajelemaan kohti Nokiaa ja rakkaan ystäväni hääjuhlia. Silti, nämä kesän viimeiset festivaalit olivat ihanat, suloiset ja juuri sopivat päättämään festarikesän 2018.  



 

KAKSI ERILAISTA TELTTARETKEÄ KALASUNTTIIN

Haluaisin kertoa teille telttailusta ja auringonlaskuista niin kuin aina. Kertoilla lämpimästä, lähestulkoon kuumasta kesäillasta ja tajuttoman kauniista yöstä ja siitä, kuinka heräsin neljän aikaan aamuyöllä katsomaan auringonnousua. Siitä, kuinka siinä sitten istuin kalliolla tunnin ja kuuntelin heräilevän luonnon hiljaisuutta niin, että melkein korviin sattui se äänettömyys, vain hiljaista kuorsausta kuului kauempaa jostain teltasta. Siitä, kuinka tuo yhden yön yli kestänyt telttaretki oli aivan täydellisen ihana, sellainen oikein romantillinen retki. Mutta iskee sellainen olo, että tuon täysin todellisen tekstin kirjoittaminen kuulostaisi enemmänkin joltain rakkausnovellilta eikä todelliselta, mitä se kuitenkin oli. Tämä kesä on saanut niin monesta asiasta täydellisen ihanaa ja suloista.

Uskomattoman kuuma kesä on innostanut vähintäänkin suunnittelemaan paljon retkiä ja reissuja ja osa on toteutettukin. Olen aina tykännyt telttailusta ja vaeltamisesta. Kiitän näistä koulua (sain mm. kaksi kurssia lukiossa kahdelta vaellusviikonlopulta!) ja nuoruusajan ystäväpiiriä (eräälläkin vaelluksella ystäväni Matti urhoollisesti lähti pimeässä syysyössä aina kaveriksi laavulta vessareissulle, kun meitä tyttöjä jännitti hirveästi se pimeä metsä, silloin oli nimittäin just tullut Blair Witch Project -leffa ja oli aika pelottavaa olla metsässä, vaikka mistään hinnasta ei oltais jätetty reissua tekemättä jonkun kauhuleffan takia!). Koulu ja kaverit opettivat ja saivat innostumaan ja kasvattivat sellaiseksi, että kynnys lähteä vaikkapa metsään yöksi on aina ollut matala.

Kaipaan varsinkin syksyisin Lappiin useamman päivän vaelluksille. Isänikin haaveili aina päästäkatsomaan kaunista Lapin ruskaa, ehkä mun kaipuuni on osittain sitä isänkin kaipuuta. Lasten ja erilaisten elämäntilanteiden myötä telttailuretkiä on tehty vähän vain silloin tällöin. Olen ollut tyytyväinen, kun joka kesä olisi ainakin kerran päässyt yöksi telttaan, siinä ei ainakaan vaadi itseltään tai muilta liikoja, mutta jos tavoitteeseen pääsee on se ihanaa.Bättre Folkin jälkeen halusimme hellun (tämä nimitys on muuten näköjään jäänyt jäädäkseen! Tykkään siitä, se kuulostaa just siltä mitä onkin, heila eli hellu eli seurustelukumppani ja adjektiivinakin hellunen eli ihana ja suloinen, eletäänhän kuitenkin suhteen melko alkuaikoja ja asiat ja nimitykset saavatkin olla vähän vaaleanpunaisia. Poikakaveri kun kuulostaa liian nuorisolaiselta (ja tässä kohtaa minä keski-ikäiseltä) ja miesystävä taas tosi aikuiselta) kanssa mennä vielä aivan kaksi jonnekin telttailemaan. Nauttimaan luonnosta ja lempeän kesäyön makoisista unista. Ostimme retkeilykirjan, jossa on etelä-Suomen retkeilypaikkoja. Sitä selailtiin ja yritimme keksiä minne menisimme. Muistelin samalla myös mitä paikkoja joku oli joskus suositellut, niitä mistä ne kaverit puhuivat Liesjärvi-viikonloppuna nuotiopaikan ääressä (jännä muuten, että koko kesänä ei ole tullut istuskeltua palavan nuotion ääressä, koska on eletty niin metsäpalovaarainen kesä!) tai mitkä paikat ovat olleet niitä omia haaveita, salaisia paratiiseja, jonne itse on aina halunnut, muttei ole vielä ehtinyt käymään. No, eihän me oikein mihinkään tulokseen tultu monenakaan iltana, kun retkeä suunniteltiin. Liikaa ihania paikkoja, ehkä runsaudenpula tai fiilis, että ei tällä kertaa just sinnepäin tai jotain muuta helteen aiheuttamaa ajatussekoilua. Tuona päivänä, kun lähtö oli edessä, pakattiin auto ja oikeastaan täysin hetken mielijohteesta nappasin kirjasta päämääräksemme paikan, hauskan kuuloisen Kalasuntin Teijon kansallispuistosta, josta kirjoitettiin kauniisti. Olen melko helppo, kauniisti kirjoittaminen vetoaa muhun aina! Siellä meillä sitten oli telttaretki kaksistaan tyynen veden ja vaaleanpunaisen auringonlaskun aikaan.
Tykkään, että yhdessä paikassa voi käydä kaksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla voi täysin ihastua paikkaan ja toisella kerralla todeta, että edelleen on ihana ja seuraavaksi valita jonkun täysin uuden paikan. Ensimmäiseltä telttaretkeltä ystävälle laittamani viesti: “tullaan tänne lasten kanssa!” toteutui nopeampaa kuin osasin kuvitellakaan. Kaksi ja puoli vuorokautta edellisen reissun jälkeen olin taas vetämässä käsikäyttöisellä lossilla seuruettamme kohti Kalasunttia. Tämä oli muuten yksi suuri syy miksi Kalasuntti nimensä lisäksi houkutteli: omilla lihasvoimilla liikuteltava lossi, melkoinen elämys ja seikkailu!Telttaretki lasten kanssa olikin sitten seikkailu, jonne ei aivan tuosta vaan lähdettykään, mutta toisaalta lähdettiin sinne ihan tuosta vaan ilman ennakkovalmisteluita. Ennen perille pääsyämme oltiin nautittu hellepäivästä eli oltu niin poikki päivällä ettei päiväsaikaan lähteminen tuntunut houkuttelevalta, mutta ei siinä mitään iltakin on ihan jees, kun on lämmintä ja aurinkokin paistaa. Ensin yksi lainaan saatu auto ei inahtanutkaan parkkihallissa, akku tyhjänä! Onneksi saatiin toiselta ystävältä autoa lainaan ja seuraava laina-auto haettiin kaverin kotipihalta, kun perhe lomaili itse muualla. Kun puoli yhdeksän aikaan illalla oltiin Lohjan Prismassa trangia-ostoksilla, niin siitä naureskeltiin, että vielä on semmonen sata kilsaa edessä! Ja niin me vaan vähän jälkeen kymmenen illalla jälleen vaaleanpunaisen auringonlaskun värjätessä taivaanrantaa pystytettiin neljän pojan kanssa telttoja ja kuiskuteltiin, ettei muissa teltoissa olevat retkeilijät herää. Uni kyllä maistui ja ensimmäiseksi telttayöksi mun eskarilaisen ja kolmivuotiaan kanssa, yö oli erittäin onnistunut. Pojat potkivat itsensä yön aikana ulos makuupusseistaan ja minä nostelin heidän päälleen tyhjää pussilakanaa, jotta olisi edes jotain päällä. Lämmin kesäyö oli täydellinen aloitus retkeilyyn. Heräsin aamuyöstä ja avasin oviaukon pelkän hyttysverkon varaan ja katselin vuorotellen poikia ja maisemaa ja kuuntelin herääviä lintuja. Pojat nukkuivat lähes yhdeksän tuntia makoisaa kesäyöntelttaunta.Seuraava päivä meni lasten kanssa milloin kenenkin uiskennellessa, ötököitä karkuun juostessa, lättyjä paistellen, kallioilla kiipeillen, vähän kinastellen, vedessä makuualustan päällä lilluen. Sen verran paljon oli siinä hommaa ja lapsia, että aivan täysin unohtui rasvata oma selkä. Siinä sitten kun pakkailtiin iltapäivästä kamoja kasaan, Riikka totesi, että nyt on tainnu Tiinan selkä palaa. Joo-o, paloi kyllä. Nyt olen pari päivää kärvistellyt punakan (voin kertoa, että punakka on vain lievä ilmaisu) selän kanssa ja nyt pahin kidutuskeino olisi laitattaa nyt mulle reppu selkään…

Telttaretki lasten kanssa oli kaikesta säädöstä ja sissiydestä ja monimuotoisista mielialoista huolimatta ihana. Kaikki neljä poikaa ovat herttaisia ja suloisia poikia, jokaisella omat ihanat piirteet ja jutut joista ilahtuvat ja innostuvat. Kaikista pojista lossimatka oli jännittävä, jokainen kantoi oman osuutensa retkitavaroita ja kyllä me joskus uudestaankin lähdetään telttailemaan!

Vinkit: Lähde retkelle aina, kun pikkuisenkin huvittaa. Ota oikea tyyny omasta sängystä mukaan, vaikka se kuinka tuntuisi vievän liikaa tilaa, on ihana nukkua teltassa lämpimällä kalliolla makuupussissa, kun pään alla on pehmeä tyyny. Lakana on myös kiva lisä mukana, jos makuupussi oli liian kuuma ja jos jaksaa raahata kaikenlaista mukanaan. Muista ottaa tulitikut! Ja rasvaa, jos meinaat tehdä lättyjä! Ja aurinkorasvaa, niin et pala! Ja pukeudu just niinku tahdot! <3

Haave: Teltta- ja kalastusretki Lappiin!

JÄÄTELÖBILEET SUUNNITELMISSA? – MULLA AINAKIN!

Kaupallinen yhteistyö: Pakkasmarja ja Suomen Blogimedia

Kesässä on kyllä ihan hirveästi ihania asioita ja toteutettavia juttuja. Tämä kesä on tuntunut ihan tajuttoman pitkältä ja se vasta mahtavaa onkin. Saan ensi viikolla lapset kotiin ja yksi juttu, joka on suunnitelmalistalla erittäin korkealla: JÄTSKIBILEET PIHALLA!

Pidin pienen harjoittelukierroksen ja voi juku, se oli menestys, ihana myöhäisen kesäillan lämmin hetki pihalla. Vieraanani oli ystäviä ja yksi lapsonenkin. Pyysin kamut ulos ja tarjosin jäätelöä enkä kertonut etukäteen sen enempää mitä aion tarjota. Kyseessä on nimittäin aivan uusi, kesän uutuusjäätelö, Pakkasmarjan Marja. Se on erittäin mainio jätskialtaan tuote, koska se on maidoton, gluteeniton ja vegaaninen! Olen itse sekasyöjä, joten en aina muista lukea tuoteselosteita ja sitten saa nolostella, kun on vain vähän tarjottavaa heille, joilla on tarkempi ruokavalio. Siksi tällaiset varmasti sopivat tuotteet pelastavat kaltaseni. Jäätelössä on 72 prosenttia kotimaista marjaa. Se maistuu ihanalle, kuohkealle, jopa vähän kermaisalle jäätelölle eli jotain mahtavaa on saatu aikaan, tätä tarjoilee mielellään lapsillekin vaikka joka päivä. Mulle tuli sellainen olo, että tätä olisi ihana syödä riippukeinussa makoillen ja järvimaisemaa ihaillen. Marja-jäätelön voi tarjoilla ainakin kahdella eri tavalla. Joko suoraan pakkasesta vohveliin palloiksi lusikoituna, jonka tiedän olevan se suosikein vaihtoehto lasten keskuudessa (koska he nyt eivät turhia ala odotella, tiiätte sen!), jos jäätelöä on tarjolla.. tai sitten niin, miten minä pihalla tein. Kannoin purkit ulos ja ihan rauhassa siinä laittelin kaiken valmiiksi ennen tarjoilua ja Marja sai siinä sillä välin vähän sulaa. Tämä jäätelö saa pehmentyä, koska se on ehkä jopa parhaimmillaan (ainakin aikuiseen makuun) hieman sulaneena, koostumus muuttuu tuolloin hieman moussemaiseksi. Mahtavaa on myös se, että jäätelö ei muutu lällyksi löllöksi missään vaiheessa, vaan sulaneen jäätelönlopun voi laittaa jääkaappiin ja se on syötävää vuorokauden verran.

Arvovaltainen raatini tykkäsi marjajäätelöstä ja sen kuohkeudesta. Mansikka & punaiset marjat (punaherukkaa ja vadelmaa) sai hieman enemmän ääniä kuin Mustikka & mustat marjat (mustaherukkaa ja marja-aroniaa). Mun oma suosikkini on se, että kupissa tai vohvelissa on tarjolla kumpaakin. Lisäksi jäätelö oli niin hyvää, etten edes minä, joka tykkään annoksista, joissa on paljon kaikenmaailman strösseleitä, kermavaahtoa ja friteerattuja banaaneita, kaivannut siihen mitään muuta. Oli myös ihana hetki istua siinä pihalla, päivitellä kuulumiset ja suunnitella mitä kaikkea heinäkuussa tehdäänkään yhdessä.

Voi että, en malta odottaa jäätelöbileitä! Näen jo mielessäni lasten riemuisat ilmeet. Niitä odotellessa taidankin kiikuttaa itseni jätskikipponi ja muistivihkon pihalle nauttimaan kesäpäivästä. 

KESÄVIIKONLOPUN PUOLIKAS IHANASSA NAISSEURASSA – TEKNOA JA GRILLIPITSAA

Vesipisarat tipahtelivat airosta järven pintaan. Tyynen veden pintaan muodostui kauniita muotoja. Aurinko laski puiden taakse värjäten koko maiseman täydellisen kesäillan sävyihin. Soutuveneen kyydissä kaksi ystävää ja minä. Kauempana rannalla neljä naista lisää. Tuulinen päivä oli kääntynyt rauhallisen kauniiksi, ihanaksi tosi suomalaisen kesän valoisaksi illaksi ja pikkuhiljaa yöksi. Katselin maisemaa ja mietin, missä olenkaan ja huokaisin syvään. Valtava, oikein sellainen onnellisuuden pakahdus siinä hetkessä, juuri siinä, juuri nyt.Tammikuussa jo alkoivat whatsapp-viestit laulaa, kun aloimme suunnitella yhteistä tyttöviikonloppua. Rilla kutsui meidät ihanaan Pieneen mustaan mökkiin. Edellisen kerran kokoonnuttiin samantapaisella porukalla pari vuotta sitten, joten oli jo aikakin. Sopiva ajankohta löytyi ja melkein kaikki pääsivät paikalle. Ihan helppoa kesäviikonloppujen kanssa sumpliminen ja yhteensä 17 lapsen äitien vapaiden ajankohtien löytyminen ei aina ole, mutta onnistuttiin!

Vitsaillen saapuessamme mökille tervehdimme toisiamme niin kuin joskus vuosia sitten tutustuttiin, bloginimillä tietysti. Saatiin melkoiset naurut, mutta kyllä, me ollaan tutustuttu toisiimme tällä porukalla lähestulkoon täysin blogiemme kautta vuosia, vuosia sitten. Muisteltiin, kuinka sitä yhtäkkiä vaan jokainen oli kotonaan perustanut blogin, ilman mitään sen kummempia suunnitelmia tai odotuksia, ilman instagrameja tai mitään hajua siitä, että kukaan edes ikinä löytäisi sinne omaan blogiin. Mutta niin vaan kävi, että kaikkien blogeihin löydettiin ja meistäkin tuli ystäviä keskenään. Enää kaikilla eivät blogit enää päivity ja tiet ovat vieneet monenlaisiin suuntiin ja elämissä tapahtunut kaikenlaista, siksikin oli ihanaa, että meidän ystävyytemme ovat silti pysyneet.Meillä ei ollut oikeastaan mitään muita suunnitelmia kuin että syödään, saunotaan ja nukutaan hyvin. Onnistuttiin niissä todella hyvin. Pizzaa grillissä ja munakoiso-avokado-vuohenjuusto-burgereita, ai että! Saunaankin mahduttiin kaikki seitsemän naista yhtäaikaa ja masksheetit naamassa uitiin ja otettiin ryhmäkuva laiturilla. Unikin maistui makoisasti hämärässä nukkumisaitassa.

Niin tosiaan, hyppäsimme Riikan kanssa myös vaatteet päällä laiturilta uimaan ja kuvasimme kun tanssimme teknoa eri paikoissa rannalla. Se on mahtavaa, kun on sellainen ystävä ja ystävyyksiä, että ollaan toistemme seurassa just sellasia kuin ollaan, aivan kaikkine puolinemme ja siihen päälle se, että me voidaan yllyttää myös toisemme todella helposti tekemään jotain. Eikä niissä tarvi olla mitään järkeäkään mitä tehdään. Yhtäkkiä huomataan, että nauretaan kippurassa, kun kuvataan 15 sekunnin tanssipätkiä rantavedessä Rednexin tai La Bouchen tahtiin ja seuraavaksi ystävä tokaiseekin, että hypätäänkö vaatteet päällä uimaan. Siinä sitä sitten halataan laiturilla ja ollaan ettei halutakaan, mutta että todellaki hypätään, ettei siinä ole mitään järkeä ja siksi varsinkin hypätään! Tähän päälle vielä se, mikä ei varsinaisesti ole edes mainitsemisen arvoinen asia, mutta tavallaan kuitenkin on, että ihan selvinpäin hypättiin veteen. Vedessä muuten tuntui kuin olisi ollut siellä veden alla upoksissa ikuisuuden, kun mietti tunteeko sen pohjan jossain vaiheessa, vaikka totuushan oli noin puolitoista sekuntia siinä meni. Vaatteet päällä hyppääminen oli ihan yhtä ankeaa kuin aina ennenkin, mieluummin alasti ens kerralla.

Aikuisten naisten, äiti-ihmisten kreiseilyssä ei oo mitään kummallista tai erikoista, mutta ainakin itse toisinaan löydän itseni ajattelemasta, että tekis mieli tehdä jotain, mutta sitten iskeekin tunne, että onkohan tää nyt soveliasta aikuiselle, kolmen lapsen äidille toimia näin (niinku vaikka hypätä vaatteet päällä sinne uimaan). No, kuten ehkä tiedätte, aina kuitenkin hyppään, koska musta se on mahtavaa enkä oikeasti itse koe, että mikään olisi kielletty minulta vain siksi, että olen aikuinen(?), kolmen lapsen äiti, mutta se ajatus silti käy päässä. Joku muu saattaa silti niin ajatella ja jättää ne kreiseilyt tekemättä ja rantavedessä tanssit tanssimatta. Ne vaatteetkin kuivuivat yön aikana saunan jälkilämmöissä. Onneksi ei ole mitään sääntöjä miten pitäisi tai kuuluisi olla tai tehdä. Se, jos joku on ihanaa.Tänä kesänä on ollut tosi monta viikonloppua ihan aikuisten kesken ja olen ehtinyt tekemään vaikka mitä, käymään metsässä, festaroimaan, ottamaan valokuvia aivan rauhassa, valvomaan aamuun saakka. Lapset ovat vielä tämän viikon toisissa kodeissaan kesälomaillen ja sitten koti täyttyy taas lasten äänistä. On jo todella kova kova ikävä heitä, kun viikko sitten näimme viimeksi, mutta kyllä, todellakin aion nauttia tästä täysin siemauksin ja rinnoin, tehdä kivoja juttuja työhommien ohessa. Mahtavaa viikkoa teille sinne ruutujen toiselle puolen ja kiitos Hanna-Riikka, Piia, Katja, Rilla, Riikka ja Pinja ihanasta viikonlopun puolikkaasta, ootte upeita!
















TÄMÄ ON KIRJOITUS NAAPUREISTA JA NAAPUREILLE

Tiedätte sen hetken, kun toivoisi, ettei se hetki loppuisi koskaan? Se on aivan ihana hetki. Sen voi kokea monessa erilaisessa tilanteessa. Yhdestä sellaisesta haluan kertoa teille nyt.

Tämä tila on kestänyt mulla jo pitkään. Suomalainen sananlasku sanoisi, että kel’ onni on, sen kätkeköön, mutta koska suurinosa suomalaisista sananparsista on aika masentavia ja ei ainakaan elämää ylistäviä, niin jätän sen huomioimatta tai ainakaan en halua uskoa siihen yhtään. Mun ihana hetki on talo, jossa asun ja tämä hetki tässä ja nyt. Tämä on melko tavallinen, mutta ainutlaatuinen (tietysti!) taloyhtiö Helsingissä. Talo on rakennettu vajaa sata vuotta sitten ja nähnyt paljon kaikenlaista. Asuntoja on paljon ja ihmisiä vielä enemmän. Talossa on suurehko, kaunis sisäpiha. Vanhoja puita, joihin juuri nyt kasvaa hurjaa vauhtia lehdet ja näkymä ikkunasta muuttuu vihreämmäksi päivä päivältä. Joskus vitsaillaan, että talosta ja sen asukkaista saisi varmasti melkoiset juonenkäänteet saippuasarjaan, kun ihmisiä on niin paljon ja herkullisia tarinoita jo ihan omastakin ja tuttujen naapureiden takaa sen verran paljon. Pihalla on mahtava leikkipaikka. Siinä kirmailee, varsinkin kesän taas tullessa, jopa kymmeniä lapsia. Määrä on monenkertaistunut viime vuosien aikana. Vilkasta on ja se on aivan mahtavaa!

Toisella puolen pihaa on grillipaikat, jotka kuumenevat kesäiltoina tiuhaan. Usein ei tarvitse itsellä odotella grilliin hiillosta ollenkaan, kun joku naapuri huikkaa jo ennen kuin tietää tarvitsevansa juuri silloin grilliruokaa, että tänne vaan mukaan tai että heidän juuri lähtiessään parhaat hiillokset olisivat tarjolla. Aina, siis aina, kun kotoa on lähdössä jonnekin tai tulossa kotiin, joku naapuri tulee vastaan ja tervehtii! Siis kuvitella, siinä kaupungissa, josta aina puhuttiin, kun asuin muualla, että ihmiset ovat tyjyjä ja eivät katso silmiin. Dannykin lauloi Kuusamoon-biisissä, että Helsinki, savuinen, sumuinen kaupunki ihmiset ei tunne edes naapuriaan kaikilla on kiire, harva täällä hymyilee. Mutta ei, olen kohdannut eniten hurmaavia, ystävällisiä ja tervehtiviä naapureita Helsingissä! Pirskatti vieköön, usein vielä iloisesti tervehtien ja saatetaan jäädä rupattelemaan niitä näitä.

Okei, no nyt mulla soi päässä se Kuusamoon-laulu. Onhan siinä Kuusamossa ja Lapin lumossa ja kaikess siinä ihan mieletön viehätys ja rakastan niitä vaaramaisemia, mutta ihan hyvin sitä voi ihannoida kumpaakin ja olla onnellinen, kun molempiin on toisinaan mahdollisuus. Silti, Helsinki on mulle rakas kotikaupunki ja tämä talo ja koti ihaninta juuri nyt, ollut pitkään ja pysyköönkin niin.

Yhtenä iltana tällä viikolla, meillä oli ystävän kanssa työhommailta täällä meillä. Tuli idea, että nyt tarvitsisi montaa mannekiinia, että saisi jokaisen kukkaseppeleen kuvattua yhtäaikaa kauniiseen kuvaan. Keksin, että laitan naapurinnaisille, kuten heitä kutsun, viestin ja kysyn. 18.03 lähetin viestin neljälle perheenäidille, että kävisikö jollekin tällainen juttu, jossa olla mukana, että kohta nähtäis pihalla, riittää kun tulette ihanina itsenänne! Puolentoista tunnin päästä seppeleet oli saatu valmiiksi, jokainen neljästä naisesta hymyillyt kuvassa (ja kuvan ulkopuolella!) ja me ystävän kanssa kuvinemme ja seppeleinemme kuvien kanssa valmiit!

Mietin siinä, ja usein muutenkin, kuinka onnekas olen. Koska sen lisäksi, että talo on kiva ja naapurit kivoja, olen saanut monta ystävää. Aikuisiän ystävää! Niitä mistä sanotaan, että sellaisten ystävyyssuhteiden luominen ei ole enää niin yksinkertaista aikuisiällä. Lapset ovat ystävystyneet niiden mun ystävien lasten kanssa samaa tahtia. Lapset kipittävät harva se päivä ovien taakse pimpottamaan ovikelloa ja kysymään kavereita pihalle tai kylään. Eikä siinä nyt mitään erikoista, sitähän tapahtuu kaikkialla, mutta jos omaan lapsuuteeni vertaan, niin ei mulla kyllä ollut näin suurta kaveripiiriä siinä omassa kotipihassa. Eivätkä meidän kaikkien vanhemmat olleet näin hyviä ystävyksiä keskenään eikä me koskaan menty syömään päivällistä naapuriin arki-iltana (siksi ettei joka kodissa tarvitse tehdä ruokaa, kun ruuanlaitoin voi yhdistää ja saa ruokittua monet suut saanaikaisesti) tai minä en päässyt naapurin äidin mukana pyykkituvalle mankeloimaan lakanoita siksi, että se on kivaa! 

Eilen se naapuriystävä, jonka kotiin näen suoraan talon toiseen päähän vielä ennen kuin lehdet kasvavat puissa täyteen mittaansa ja näköyhteys katoaa syksyyn saakka, tuli käymään ja leikkasin hänen hiuksiaan. Joskus yöllä olen saanut puhelinsoiton naapurista, että heillä on lasten kuumelääke loppu, oisko mulla. Siinä hetkessä, kun on tajunnut keskellä yötä itse, että vaippalaatikko ammottaa tyhjyyttään, kun tarve on suurin, on apu löytynyt läheltä. Meidän rapussa asuu niin monta lasta, että vaatteiden kierrättäminen on superhelppoa, usein ne siirtyvät kerroksen alas- tai ylöspäin lapselta toiselle. Viime kesänä leikkipaikalla pihalla tuli puhe uupuvasta festarilipusta ja hetkeä myöhemmin kaulassa roikkui naapurilta saatu kolmen päivän vip-lippu. Iso osa pihan lapsista on läheisiä meille monille aikuisille, milloin kiikutetaan kenenkin lasta pissalle tai pyyhitään neniä. Ostan usein hellepäivinä kaupasta samantein kuuden jäätelön boksin, koska syöjiä pihalla kyllä on! Se, että pihalla on kiva hengailla tuntikausia aikuisten ja lasten kanssa, se on mukavaa ja ei kyllä itsestäänselvyys, missään muualla asuessani en ole niin tehnyt. Ja siihen päälle se, että niiden samojen äitien kanssa voi jatkaa myös aikuisten illanviettoon siitä hiekkalaatikolta. Ollaan hyvinkin samanhenkisiä, tykätään samoista asioista – se on ihan älyttömän siistiä! Haetaan ristiin rastiin toistemme lapsia päiväkodista, jos on sellainen tilanne ja ovat siellä luulleet, että ollaan sukua toisillemme.

Taitavat talon asukkaat tunnistaa minut siksi äiti-ihmiseksi, joka tekee värikkäitä jäälyhtyjä pihalle, joka laittaa kurpitsoihin kukkia halloweenina ja asettelee ne pensaiden reunoille sekä piirtää koko pihan ympäri kulkevia ruutuhyppelyitä ja järjestää hiekkalelut sateenkaarimaiseen värijärjestykseen hiekkalaatikolle. Ihanan myötämielisiä ovat mua kohtaan näissä asioissa. <3

Olen saanut tästä talosta monta perinteistä naapurituttavuutta, kaveria ja ystävää. Niin, se hetki, jonka en toivois loppuvan, mutta joka tietysti elää kokoajan, on se, että saan asua tällaisessa paikassa ja nuo ihmiset ovat ympärilläni. Kiitos teille ihanat, tiedätte kyllä ketä olette! 

Niin ja tosiaan, se juttu mihin niitä naapurinnaisia haluttiin kuviin: Se on mun ja Mainingin Marjon Arboin & Maininki -kässäkerho vol 2! Siellä pääsee tekemään noita mielettömän hienoja kukkaseppeleitä, jotka kuvissa näkyvät! Lisää kerhosta linkin takana.

ps. Olen muuten kirjoittanut naapureistani aiemminkin: 100 torttua ja Tulkaa pihalle vartin päästä!