Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

KAKSI ERILAISTA TELTTARETKEÄ KALASUNTTIIN

Haluaisin kertoa teille telttailusta ja auringonlaskuista niin kuin aina. Kertoilla lämpimästä, lähestulkoon kuumasta kesäillasta ja tajuttoman kauniista yöstä ja siitä, kuinka heräsin neljän aikaan aamuyöllä katsomaan auringonnousua. Siitä, kuinka siinä sitten istuin kalliolla tunnin ja kuuntelin heräilevän luonnon hiljaisuutta niin, että melkein korviin sattui se äänettömyys, vain hiljaista kuorsausta kuului kauempaa jostain teltasta. Siitä, kuinka tuo yhden yön yli kestänyt telttaretki oli aivan täydellisen ihana, sellainen oikein romantillinen retki. Mutta iskee sellainen olo, että tuon täysin todellisen tekstin kirjoittaminen kuulostaisi enemmänkin joltain rakkausnovellilta eikä todelliselta, mitä se kuitenkin oli. Tämä kesä on saanut niin monesta asiasta täydellisen ihanaa ja suloista.

Uskomattoman kuuma kesä on innostanut vähintäänkin suunnittelemaan paljon retkiä ja reissuja ja osa on toteutettukin. Olen aina tykännyt telttailusta ja vaeltamisesta. Kiitän näistä koulua (sain mm. kaksi kurssia lukiossa kahdelta vaellusviikonlopulta!) ja nuoruusajan ystäväpiiriä (eräälläkin vaelluksella ystäväni Matti urhoollisesti lähti pimeässä syysyössä aina kaveriksi laavulta vessareissulle, kun meitä tyttöjä jännitti hirveästi se pimeä metsä, silloin oli nimittäin just tullut Blair Witch Project -leffa ja oli aika pelottavaa olla metsässä, vaikka mistään hinnasta ei oltais jätetty reissua tekemättä jonkun kauhuleffan takia!). Koulu ja kaverit opettivat ja saivat innostumaan ja kasvattivat sellaiseksi, että kynnys lähteä vaikkapa metsään yöksi on aina ollut matala.

Kaipaan varsinkin syksyisin Lappiin useamman päivän vaelluksille. Isänikin haaveili aina päästäkatsomaan kaunista Lapin ruskaa, ehkä mun kaipuuni on osittain sitä isänkin kaipuuta. Lasten ja erilaisten elämäntilanteiden myötä telttailuretkiä on tehty vähän vain silloin tällöin. Olen ollut tyytyväinen, kun joka kesä olisi ainakin kerran päässyt yöksi telttaan, siinä ei ainakaan vaadi itseltään tai muilta liikoja, mutta jos tavoitteeseen pääsee on se ihanaa.Bättre Folkin jälkeen halusimme hellun (tämä nimitys on muuten näköjään jäänyt jäädäkseen! Tykkään siitä, se kuulostaa just siltä mitä onkin, heila eli hellu eli seurustelukumppani ja adjektiivinakin hellunen eli ihana ja suloinen, eletäänhän kuitenkin suhteen melko alkuaikoja ja asiat ja nimitykset saavatkin olla vähän vaaleanpunaisia. Poikakaveri kun kuulostaa liian nuorisolaiselta (ja tässä kohtaa minä keski-ikäiseltä) ja miesystävä taas tosi aikuiselta) kanssa mennä vielä aivan kaksi jonnekin telttailemaan. Nauttimaan luonnosta ja lempeän kesäyön makoisista unista. Ostimme retkeilykirjan, jossa on etelä-Suomen retkeilypaikkoja. Sitä selailtiin ja yritimme keksiä minne menisimme. Muistelin samalla myös mitä paikkoja joku oli joskus suositellut, niitä mistä ne kaverit puhuivat Liesjärvi-viikonloppuna nuotiopaikan ääressä (jännä muuten, että koko kesänä ei ole tullut istuskeltua palavan nuotion ääressä, koska on eletty niin metsäpalovaarainen kesä!) tai mitkä paikat ovat olleet niitä omia haaveita, salaisia paratiiseja, jonne itse on aina halunnut, muttei ole vielä ehtinyt käymään. No, eihän me oikein mihinkään tulokseen tultu monenakaan iltana, kun retkeä suunniteltiin. Liikaa ihania paikkoja, ehkä runsaudenpula tai fiilis, että ei tällä kertaa just sinnepäin tai jotain muuta helteen aiheuttamaa ajatussekoilua. Tuona päivänä, kun lähtö oli edessä, pakattiin auto ja oikeastaan täysin hetken mielijohteesta nappasin kirjasta päämääräksemme paikan, hauskan kuuloisen Kalasuntin Teijon kansallispuistosta, josta kirjoitettiin kauniisti. Olen melko helppo, kauniisti kirjoittaminen vetoaa muhun aina! Siellä meillä sitten oli telttaretki kaksistaan tyynen veden ja vaaleanpunaisen auringonlaskun aikaan.
Tykkään, että yhdessä paikassa voi käydä kaksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla voi täysin ihastua paikkaan ja toisella kerralla todeta, että edelleen on ihana ja seuraavaksi valita jonkun täysin uuden paikan. Ensimmäiseltä telttaretkeltä ystävälle laittamani viesti: “tullaan tänne lasten kanssa!” toteutui nopeampaa kuin osasin kuvitellakaan. Kaksi ja puoli vuorokautta edellisen reissun jälkeen olin taas vetämässä käsikäyttöisellä lossilla seuruettamme kohti Kalasunttia. Tämä oli muuten yksi suuri syy miksi Kalasuntti nimensä lisäksi houkutteli: omilla lihasvoimilla liikuteltava lossi, melkoinen elämys ja seikkailu!Telttaretki lasten kanssa olikin sitten seikkailu, jonne ei aivan tuosta vaan lähdettykään, mutta toisaalta lähdettiin sinne ihan tuosta vaan ilman ennakkovalmisteluita. Ennen perille pääsyämme oltiin nautittu hellepäivästä eli oltu niin poikki päivällä ettei päiväsaikaan lähteminen tuntunut houkuttelevalta, mutta ei siinä mitään iltakin on ihan jees, kun on lämmintä ja aurinkokin paistaa. Ensin yksi lainaan saatu auto ei inahtanutkaan parkkihallissa, akku tyhjänä! Onneksi saatiin toiselta ystävältä autoa lainaan ja seuraava laina-auto haettiin kaverin kotipihalta, kun perhe lomaili itse muualla. Kun puoli yhdeksän aikaan illalla oltiin Lohjan Prismassa trangia-ostoksilla, niin siitä naureskeltiin, että vielä on semmonen sata kilsaa edessä! Ja niin me vaan vähän jälkeen kymmenen illalla jälleen vaaleanpunaisen auringonlaskun värjätessä taivaanrantaa pystytettiin neljän pojan kanssa telttoja ja kuiskuteltiin, ettei muissa teltoissa olevat retkeilijät herää. Uni kyllä maistui ja ensimmäiseksi telttayöksi mun eskarilaisen ja kolmivuotiaan kanssa, yö oli erittäin onnistunut. Pojat potkivat itsensä yön aikana ulos makuupusseistaan ja minä nostelin heidän päälleen tyhjää pussilakanaa, jotta olisi edes jotain päällä. Lämmin kesäyö oli täydellinen aloitus retkeilyyn. Heräsin aamuyöstä ja avasin oviaukon pelkän hyttysverkon varaan ja katselin vuorotellen poikia ja maisemaa ja kuuntelin herääviä lintuja. Pojat nukkuivat lähes yhdeksän tuntia makoisaa kesäyöntelttaunta.Seuraava päivä meni lasten kanssa milloin kenenkin uiskennellessa, ötököitä karkuun juostessa, lättyjä paistellen, kallioilla kiipeillen, vähän kinastellen, vedessä makuualustan päällä lilluen. Sen verran paljon oli siinä hommaa ja lapsia, että aivan täysin unohtui rasvata oma selkä. Siinä sitten kun pakkailtiin iltapäivästä kamoja kasaan, Riikka totesi, että nyt on tainnu Tiinan selkä palaa. Joo-o, paloi kyllä. Nyt olen pari päivää kärvistellyt punakan (voin kertoa, että punakka on vain lievä ilmaisu) selän kanssa ja nyt pahin kidutuskeino olisi laitattaa nyt mulle reppu selkään…

Telttaretki lasten kanssa oli kaikesta säädöstä ja sissiydestä ja monimuotoisista mielialoista huolimatta ihana. Kaikki neljä poikaa ovat herttaisia ja suloisia poikia, jokaisella omat ihanat piirteet ja jutut joista ilahtuvat ja innostuvat. Kaikista pojista lossimatka oli jännittävä, jokainen kantoi oman osuutensa retkitavaroita ja kyllä me joskus uudestaankin lähdetään telttailemaan!

Vinkit: Lähde retkelle aina, kun pikkuisenkin huvittaa. Ota oikea tyyny omasta sängystä mukaan, vaikka se kuinka tuntuisi vievän liikaa tilaa, on ihana nukkua teltassa lämpimällä kalliolla makuupussissa, kun pään alla on pehmeä tyyny. Lakana on myös kiva lisä mukana, jos makuupussi oli liian kuuma ja jos jaksaa raahata kaikenlaista mukanaan. Muista ottaa tulitikut! Ja rasvaa, jos meinaat tehdä lättyjä! Ja aurinkorasvaa, niin et pala! Ja pukeudu just niinku tahdot! <3

Haave: Teltta- ja kalastusretki Lappiin!

JÄÄTELÖBILEET SUUNNITELMISSA? – MULLA AINAKIN!

Kaupallinen yhteistyö: Pakkasmarja ja Suomen Blogimedia

Kesässä on kyllä ihan hirveästi ihania asioita ja toteutettavia juttuja. Tämä kesä on tuntunut ihan tajuttoman pitkältä ja se vasta mahtavaa onkin. Saan ensi viikolla lapset kotiin ja yksi juttu, joka on suunnitelmalistalla erittäin korkealla: JÄTSKIBILEET PIHALLA!

Pidin pienen harjoittelukierroksen ja voi juku, se oli menestys, ihana myöhäisen kesäillan lämmin hetki pihalla. Vieraanani oli ystäviä ja yksi lapsonenkin. Pyysin kamut ulos ja tarjosin jäätelöä enkä kertonut etukäteen sen enempää mitä aion tarjota. Kyseessä on nimittäin aivan uusi, kesän uutuusjäätelö, Pakkasmarjan Marja. Se on erittäin mainio jätskialtaan tuote, koska se on maidoton, gluteeniton ja vegaaninen! Olen itse sekasyöjä, joten en aina muista lukea tuoteselosteita ja sitten saa nolostella, kun on vain vähän tarjottavaa heille, joilla on tarkempi ruokavalio. Siksi tällaiset varmasti sopivat tuotteet pelastavat kaltaseni. Jäätelössä on 72 prosenttia kotimaista marjaa. Se maistuu ihanalle, kuohkealle, jopa vähän kermaisalle jäätelölle eli jotain mahtavaa on saatu aikaan, tätä tarjoilee mielellään lapsillekin vaikka joka päivä. Mulle tuli sellainen olo, että tätä olisi ihana syödä riippukeinussa makoillen ja järvimaisemaa ihaillen. Marja-jäätelön voi tarjoilla ainakin kahdella eri tavalla. Joko suoraan pakkasesta vohveliin palloiksi lusikoituna, jonka tiedän olevan se suosikein vaihtoehto lasten keskuudessa (koska he nyt eivät turhia ala odotella, tiiätte sen!), jos jäätelöä on tarjolla.. tai sitten niin, miten minä pihalla tein. Kannoin purkit ulos ja ihan rauhassa siinä laittelin kaiken valmiiksi ennen tarjoilua ja Marja sai siinä sillä välin vähän sulaa. Tämä jäätelö saa pehmentyä, koska se on ehkä jopa parhaimmillaan (ainakin aikuiseen makuun) hieman sulaneena, koostumus muuttuu tuolloin hieman moussemaiseksi. Mahtavaa on myös se, että jäätelö ei muutu lällyksi löllöksi missään vaiheessa, vaan sulaneen jäätelönlopun voi laittaa jääkaappiin ja se on syötävää vuorokauden verran.

Arvovaltainen raatini tykkäsi marjajäätelöstä ja sen kuohkeudesta. Mansikka & punaiset marjat (punaherukkaa ja vadelmaa) sai hieman enemmän ääniä kuin Mustikka & mustat marjat (mustaherukkaa ja marja-aroniaa). Mun oma suosikkini on se, että kupissa tai vohvelissa on tarjolla kumpaakin. Lisäksi jäätelö oli niin hyvää, etten edes minä, joka tykkään annoksista, joissa on paljon kaikenmaailman strösseleitä, kermavaahtoa ja friteerattuja banaaneita, kaivannut siihen mitään muuta. Oli myös ihana hetki istua siinä pihalla, päivitellä kuulumiset ja suunnitella mitä kaikkea heinäkuussa tehdäänkään yhdessä.

Voi että, en malta odottaa jäätelöbileitä! Näen jo mielessäni lasten riemuisat ilmeet. Niitä odotellessa taidankin kiikuttaa itseni jätskikipponi ja muistivihkon pihalle nauttimaan kesäpäivästä. 

KESÄVIIKONLOPUN PUOLIKAS IHANASSA NAISSEURASSA – TEKNOA JA GRILLIPITSAA

Vesipisarat tipahtelivat airosta järven pintaan. Tyynen veden pintaan muodostui kauniita muotoja. Aurinko laski puiden taakse värjäten koko maiseman täydellisen kesäillan sävyihin. Soutuveneen kyydissä kaksi ystävää ja minä. Kauempana rannalla neljä naista lisää. Tuulinen päivä oli kääntynyt rauhallisen kauniiksi, ihanaksi tosi suomalaisen kesän valoisaksi illaksi ja pikkuhiljaa yöksi. Katselin maisemaa ja mietin, missä olenkaan ja huokaisin syvään. Valtava, oikein sellainen onnellisuuden pakahdus siinä hetkessä, juuri siinä, juuri nyt.Tammikuussa jo alkoivat whatsapp-viestit laulaa, kun aloimme suunnitella yhteistä tyttöviikonloppua. Rilla kutsui meidät ihanaan Pieneen mustaan mökkiin. Edellisen kerran kokoonnuttiin samantapaisella porukalla pari vuotta sitten, joten oli jo aikakin. Sopiva ajankohta löytyi ja melkein kaikki pääsivät paikalle. Ihan helppoa kesäviikonloppujen kanssa sumpliminen ja yhteensä 17 lapsen äitien vapaiden ajankohtien löytyminen ei aina ole, mutta onnistuttiin!

Vitsaillen saapuessamme mökille tervehdimme toisiamme niin kuin joskus vuosia sitten tutustuttiin, bloginimillä tietysti. Saatiin melkoiset naurut, mutta kyllä, me ollaan tutustuttu toisiimme tällä porukalla lähestulkoon täysin blogiemme kautta vuosia, vuosia sitten. Muisteltiin, kuinka sitä yhtäkkiä vaan jokainen oli kotonaan perustanut blogin, ilman mitään sen kummempia suunnitelmia tai odotuksia, ilman instagrameja tai mitään hajua siitä, että kukaan edes ikinä löytäisi sinne omaan blogiin. Mutta niin vaan kävi, että kaikkien blogeihin löydettiin ja meistäkin tuli ystäviä keskenään. Enää kaikilla eivät blogit enää päivity ja tiet ovat vieneet monenlaisiin suuntiin ja elämissä tapahtunut kaikenlaista, siksikin oli ihanaa, että meidän ystävyytemme ovat silti pysyneet.Meillä ei ollut oikeastaan mitään muita suunnitelmia kuin että syödään, saunotaan ja nukutaan hyvin. Onnistuttiin niissä todella hyvin. Pizzaa grillissä ja munakoiso-avokado-vuohenjuusto-burgereita, ai että! Saunaankin mahduttiin kaikki seitsemän naista yhtäaikaa ja masksheetit naamassa uitiin ja otettiin ryhmäkuva laiturilla. Unikin maistui makoisasti hämärässä nukkumisaitassa.

Niin tosiaan, hyppäsimme Riikan kanssa myös vaatteet päällä laiturilta uimaan ja kuvasimme kun tanssimme teknoa eri paikoissa rannalla. Se on mahtavaa, kun on sellainen ystävä ja ystävyyksiä, että ollaan toistemme seurassa just sellasia kuin ollaan, aivan kaikkine puolinemme ja siihen päälle se, että me voidaan yllyttää myös toisemme todella helposti tekemään jotain. Eikä niissä tarvi olla mitään järkeäkään mitä tehdään. Yhtäkkiä huomataan, että nauretaan kippurassa, kun kuvataan 15 sekunnin tanssipätkiä rantavedessä Rednexin tai La Bouchen tahtiin ja seuraavaksi ystävä tokaiseekin, että hypätäänkö vaatteet päällä uimaan. Siinä sitä sitten halataan laiturilla ja ollaan ettei halutakaan, mutta että todellaki hypätään, ettei siinä ole mitään järkeä ja siksi varsinkin hypätään! Tähän päälle vielä se, mikä ei varsinaisesti ole edes mainitsemisen arvoinen asia, mutta tavallaan kuitenkin on, että ihan selvinpäin hypättiin veteen. Vedessä muuten tuntui kuin olisi ollut siellä veden alla upoksissa ikuisuuden, kun mietti tunteeko sen pohjan jossain vaiheessa, vaikka totuushan oli noin puolitoista sekuntia siinä meni. Vaatteet päällä hyppääminen oli ihan yhtä ankeaa kuin aina ennenkin, mieluummin alasti ens kerralla.

Aikuisten naisten, äiti-ihmisten kreiseilyssä ei oo mitään kummallista tai erikoista, mutta ainakin itse toisinaan löydän itseni ajattelemasta, että tekis mieli tehdä jotain, mutta sitten iskeekin tunne, että onkohan tää nyt soveliasta aikuiselle, kolmen lapsen äidille toimia näin (niinku vaikka hypätä vaatteet päällä sinne uimaan). No, kuten ehkä tiedätte, aina kuitenkin hyppään, koska musta se on mahtavaa enkä oikeasti itse koe, että mikään olisi kielletty minulta vain siksi, että olen aikuinen(?), kolmen lapsen äiti, mutta se ajatus silti käy päässä. Joku muu saattaa silti niin ajatella ja jättää ne kreiseilyt tekemättä ja rantavedessä tanssit tanssimatta. Ne vaatteetkin kuivuivat yön aikana saunan jälkilämmöissä. Onneksi ei ole mitään sääntöjä miten pitäisi tai kuuluisi olla tai tehdä. Se, jos joku on ihanaa.Tänä kesänä on ollut tosi monta viikonloppua ihan aikuisten kesken ja olen ehtinyt tekemään vaikka mitä, käymään metsässä, festaroimaan, ottamaan valokuvia aivan rauhassa, valvomaan aamuun saakka. Lapset ovat vielä tämän viikon toisissa kodeissaan kesälomaillen ja sitten koti täyttyy taas lasten äänistä. On jo todella kova kova ikävä heitä, kun viikko sitten näimme viimeksi, mutta kyllä, todellakin aion nauttia tästä täysin siemauksin ja rinnoin, tehdä kivoja juttuja työhommien ohessa. Mahtavaa viikkoa teille sinne ruutujen toiselle puolen ja kiitos Hanna-Riikka, Piia, Katja, Rilla, Riikka ja Pinja ihanasta viikonlopun puolikkaasta, ootte upeita!
















TÄMÄ ON KIRJOITUS NAAPUREISTA JA NAAPUREILLE

Tiedätte sen hetken, kun toivoisi, ettei se hetki loppuisi koskaan? Se on aivan ihana hetki. Sen voi kokea monessa erilaisessa tilanteessa. Yhdestä sellaisesta haluan kertoa teille nyt.

Tämä tila on kestänyt mulla jo pitkään. Suomalainen sananlasku sanoisi, että kel’ onni on, sen kätkeköön, mutta koska suurinosa suomalaisista sananparsista on aika masentavia ja ei ainakaan elämää ylistäviä, niin jätän sen huomioimatta tai ainakaan en halua uskoa siihen yhtään. Mun ihana hetki on talo, jossa asun ja tämä hetki tässä ja nyt. Tämä on melko tavallinen, mutta ainutlaatuinen (tietysti!) taloyhtiö Helsingissä. Talo on rakennettu vajaa sata vuotta sitten ja nähnyt paljon kaikenlaista. Asuntoja on paljon ja ihmisiä vielä enemmän. Talossa on suurehko, kaunis sisäpiha. Vanhoja puita, joihin juuri nyt kasvaa hurjaa vauhtia lehdet ja näkymä ikkunasta muuttuu vihreämmäksi päivä päivältä. Joskus vitsaillaan, että talosta ja sen asukkaista saisi varmasti melkoiset juonenkäänteet saippuasarjaan, kun ihmisiä on niin paljon ja herkullisia tarinoita jo ihan omastakin ja tuttujen naapureiden takaa sen verran paljon. Pihalla on mahtava leikkipaikka. Siinä kirmailee, varsinkin kesän taas tullessa, jopa kymmeniä lapsia. Määrä on monenkertaistunut viime vuosien aikana. Vilkasta on ja se on aivan mahtavaa!

Toisella puolen pihaa on grillipaikat, jotka kuumenevat kesäiltoina tiuhaan. Usein ei tarvitse itsellä odotella grilliin hiillosta ollenkaan, kun joku naapuri huikkaa jo ennen kuin tietää tarvitsevansa juuri silloin grilliruokaa, että tänne vaan mukaan tai että heidän juuri lähtiessään parhaat hiillokset olisivat tarjolla. Aina, siis aina, kun kotoa on lähdössä jonnekin tai tulossa kotiin, joku naapuri tulee vastaan ja tervehtii! Siis kuvitella, siinä kaupungissa, josta aina puhuttiin, kun asuin muualla, että ihmiset ovat tyjyjä ja eivät katso silmiin. Dannykin lauloi Kuusamoon-biisissä, että Helsinki, savuinen, sumuinen kaupunki ihmiset ei tunne edes naapuriaan kaikilla on kiire, harva täällä hymyilee. Mutta ei, olen kohdannut eniten hurmaavia, ystävällisiä ja tervehtiviä naapureita Helsingissä! Pirskatti vieköön, usein vielä iloisesti tervehtien ja saatetaan jäädä rupattelemaan niitä näitä.

Okei, no nyt mulla soi päässä se Kuusamoon-laulu. Onhan siinä Kuusamossa ja Lapin lumossa ja kaikess siinä ihan mieletön viehätys ja rakastan niitä vaaramaisemia, mutta ihan hyvin sitä voi ihannoida kumpaakin ja olla onnellinen, kun molempiin on toisinaan mahdollisuus. Silti, Helsinki on mulle rakas kotikaupunki ja tämä talo ja koti ihaninta juuri nyt, ollut pitkään ja pysyköönkin niin.

Yhtenä iltana tällä viikolla, meillä oli ystävän kanssa työhommailta täällä meillä. Tuli idea, että nyt tarvitsisi montaa mannekiinia, että saisi jokaisen kukkaseppeleen kuvattua yhtäaikaa kauniiseen kuvaan. Keksin, että laitan naapurinnaisille, kuten heitä kutsun, viestin ja kysyn. 18.03 lähetin viestin neljälle perheenäidille, että kävisikö jollekin tällainen juttu, jossa olla mukana, että kohta nähtäis pihalla, riittää kun tulette ihanina itsenänne! Puolentoista tunnin päästä seppeleet oli saatu valmiiksi, jokainen neljästä naisesta hymyillyt kuvassa (ja kuvan ulkopuolella!) ja me ystävän kanssa kuvinemme ja seppeleinemme kuvien kanssa valmiit!

Mietin siinä, ja usein muutenkin, kuinka onnekas olen. Koska sen lisäksi, että talo on kiva ja naapurit kivoja, olen saanut monta ystävää. Aikuisiän ystävää! Niitä mistä sanotaan, että sellaisten ystävyyssuhteiden luominen ei ole enää niin yksinkertaista aikuisiällä. Lapset ovat ystävystyneet niiden mun ystävien lasten kanssa samaa tahtia. Lapset kipittävät harva se päivä ovien taakse pimpottamaan ovikelloa ja kysymään kavereita pihalle tai kylään. Eikä siinä nyt mitään erikoista, sitähän tapahtuu kaikkialla, mutta jos omaan lapsuuteeni vertaan, niin ei mulla kyllä ollut näin suurta kaveripiiriä siinä omassa kotipihassa. Eivätkä meidän kaikkien vanhemmat olleet näin hyviä ystävyksiä keskenään eikä me koskaan menty syömään päivällistä naapuriin arki-iltana (siksi ettei joka kodissa tarvitse tehdä ruokaa, kun ruuanlaitoin voi yhdistää ja saa ruokittua monet suut saanaikaisesti) tai minä en päässyt naapurin äidin mukana pyykkituvalle mankeloimaan lakanoita siksi, että se on kivaa! 

Eilen se naapuriystävä, jonka kotiin näen suoraan talon toiseen päähän vielä ennen kuin lehdet kasvavat puissa täyteen mittaansa ja näköyhteys katoaa syksyyn saakka, tuli käymään ja leikkasin hänen hiuksiaan. Joskus yöllä olen saanut puhelinsoiton naapurista, että heillä on lasten kuumelääke loppu, oisko mulla. Siinä hetkessä, kun on tajunnut keskellä yötä itse, että vaippalaatikko ammottaa tyhjyyttään, kun tarve on suurin, on apu löytynyt läheltä. Meidän rapussa asuu niin monta lasta, että vaatteiden kierrättäminen on superhelppoa, usein ne siirtyvät kerroksen alas- tai ylöspäin lapselta toiselle. Viime kesänä leikkipaikalla pihalla tuli puhe uupuvasta festarilipusta ja hetkeä myöhemmin kaulassa roikkui naapurilta saatu kolmen päivän vip-lippu. Iso osa pihan lapsista on läheisiä meille monille aikuisille, milloin kiikutetaan kenenkin lasta pissalle tai pyyhitään neniä. Ostan usein hellepäivinä kaupasta samantein kuuden jäätelön boksin, koska syöjiä pihalla kyllä on! Se, että pihalla on kiva hengailla tuntikausia aikuisten ja lasten kanssa, se on mukavaa ja ei kyllä itsestäänselvyys, missään muualla asuessani en ole niin tehnyt. Ja siihen päälle se, että niiden samojen äitien kanssa voi jatkaa myös aikuisten illanviettoon siitä hiekkalaatikolta. Ollaan hyvinkin samanhenkisiä, tykätään samoista asioista – se on ihan älyttömän siistiä! Haetaan ristiin rastiin toistemme lapsia päiväkodista, jos on sellainen tilanne ja ovat siellä luulleet, että ollaan sukua toisillemme.

Taitavat talon asukkaat tunnistaa minut siksi äiti-ihmiseksi, joka tekee värikkäitä jäälyhtyjä pihalle, joka laittaa kurpitsoihin kukkia halloweenina ja asettelee ne pensaiden reunoille sekä piirtää koko pihan ympäri kulkevia ruutuhyppelyitä ja järjestää hiekkalelut sateenkaarimaiseen värijärjestykseen hiekkalaatikolle. Ihanan myötämielisiä ovat mua kohtaan näissä asioissa. <3

Olen saanut tästä talosta monta perinteistä naapurituttavuutta, kaveria ja ystävää. Niin, se hetki, jonka en toivois loppuvan, mutta joka tietysti elää kokoajan, on se, että saan asua tällaisessa paikassa ja nuo ihmiset ovat ympärilläni. Kiitos teille ihanat, tiedätte kyllä ketä olette! 

Niin ja tosiaan, se juttu mihin niitä naapurinnaisia haluttiin kuviin: Se on mun ja Mainingin Marjon Arboin & Maininki -kässäkerho vol 2! Siellä pääsee tekemään noita mielettömän hienoja kukkaseppeleitä, jotka kuvissa näkyvät! Lisää kerhosta linkin takana.

ps. Olen muuten kirjoittanut naapureistani aiemminkin: 100 torttua ja Tulkaa pihalle vartin päästä!

MUITA IHANIA – LEMPEÄ JA HULVATON KÄSITYÖKIRJA ON TÄÄLLÄ

Siitä hetkestä tuntuu olevan ikuisuus, kun Henna-Kaisa ja Johanna kävivät luonani haastattelemassa mua Mummoillen-kirjaansa. No, ikuisuushan siitä melkein onkin. Silloin oli eka kerta, kun tapasin heidät. Mulla oli silloin valtava raskausvatsa ja nyt se silloin vatsassa ollut tyyppi tuossa just tokaisi, että “äiti, sinä olet mahtava!”. Vähänkö tuli hyvä mieli siitä kommentista. Siskonsa oli hetkeä aiemmin tullut halaamaan ja isoveljensä vieressä ihasteli kuvaansa uunituoreen kirjani sivuilla. Sen kirjan, jonka tein yhdessä Henna-Kaisan ja Johannan kanssa.

Niin, nyt se on sitten käsissä hypisteltävä kirja! Ihan oikeasti olemassa eikä vaan puolivalmiita sivuja, neuleita, ompelutöitä, kaavakuvia, skannattavia vesiväritekstejä ja valokuvia tietokoneen näytöllä. Lapin reissustakin on jo aikaa ja viime kesän kiireiset päivät kirjan pauloissa ovat jo haihtuneet. Eräänkin “helteisen” kesäpäivän istuin kääriytyneenä kaikkiin kirjan sivuilla näkyviin villavaatteisiin/asusteisiin/viltteihin tuossa meidän sisäpihallamme. Olin aurinkovarjon alla ja koska istuin siinä niin kauan läpikäymässä kuvia ja muita kirjan juttuja, että alkoi palellakin ja villavaatteille tuli tarve. Naapurit saivat ainakin naureskeltavaa höpsähtäneestä äidistä, joka istui pihalla 10 tuntia putkeen. Ihan älyttömän hauska muisto se!

En tiedä osaatteko arvata, kuinka mua jännitti, kun kävelin postiin hakemaan kirjoja. Kuuntelin musiikkia ja kädet ihan tärisivät. En nähnyt vastaan tullutta tuttuakaan, kun ajatukset harhailivat aivan muualla. Postivirkailijalle kerroin, ettei oo koskaan jännittänyt paketin hakeminen yhtä paljon. Kotona fiilistelin hetken ennenkuin edes avasin paketin. Oli niiiiiin jännittävää kohdata se kauan haaveiltu ja kovalla uurastuksella tehty opus. Nyt olen jo vähän uskaltautunut tutkailemaan kirjaa tarkemmin.

Ei turhaan sanota, että kirjan tekemisessä on vaiheita samalla tavalla kuin lapsen teossa. Kyllä se melkoinen teko- ja odotusvaihe oli…. mutta toisaalta, ehkä kuvailisin sitten loppuvaiheita kuin juhlimista. Mieletön nousuhumala, kun kirja on saatu omista käsistä seuraavalle, vähän siinä vielä taittohässäkkää, mutta se nyt menee kun se humala on niin hyvä. Bileiden parhaassa vaiheessa itse voi kömpiä nukkumaan, vaikka mieli tekisi vielä vähän bailata ja taittaja saa tehdä rauhassa omat viimeistelynsä. Aamulla herätessä krapula ja pohdintaa siitä, tuliko puhuttua sivu suun, lausuttua vähän liian syvällisiä totuuksia, oliko ilta hyvä, muistanhan nyt varmasti kaiken mitä tapahtui. Oliko se ja se nyt just se oikein sanavalinta. Olo, että ääh, en halua kuulla siitä mitään – oli kivaa ja se on hyvä juttu se! Aamun tokkuran hälvettyä illan huippukohdat nousevat mieleen ja sitä on että ei pirskatti, vitsit, että olikin hauskaa.

Kirjassa on tuttuja töitä täältä blogista, pitkään kyseltyjä klassikko-ohjeita ja aivan uusia juttuja. Mielestäni kaikesta tunnistaa kyllä, että Muita ihaniassa ollaan. Ajattelin, että esittelen teille kirjan ihanuuksia pikkuhiljaa tässä kevään edetessä. Ja toivon, että kerrotte mitä mieltä olette kirjasta, tykkäättekö siitä vai onko se ihan mälsä? Ainakin minä ja Henna-Kaisa ja Johanna ollaan kirjasta onnessamme ja valmistujaisskumpat odottavat!

Kirja on tilattavissa maaliskuuhun saakka yksinoikeudella Adlibriksestä, tilaamaan pääset tästä. Kirjaa ja sen käänteitä voi seurata myös erikseen Facebookissa ja Instagramissa ja tietysti täällä blogissa ja Muita ihanian instassa kerron. <3

Kiitos Henna-Kaisa, Johanna, Miela-Ruusa, Runo, Ruupertti, äiti ja mummut ja Emmi ja pikkuveljet, naapurinnaiset miehineen ja lapsineen, ystävät, Ylva ja Sigrid, Oulun Norssin ja Pikisaaren opettajat 80-, 90- ja 2000-luvulta, blogini lukijat ja neuloja-apulaiseni ja Gummerus, Eurokangas, Adlibris sekä kaikki te muut jotka ehkä unohdan mainita! <3

IHANA LAUANTAI JA VAALEANPUNAISTA SAMETTIA

Eilen vietin rauhallista lauantaiaamua kotosalla. Ikkunoista tulviva valo oli ihanaa valkoista, talven valoa. Makoilin sohvalla ja katselin ikkunasta ulos.  En kauaa, mutta noin kolme minuuttia ehdin lepuutella ja kyll’ sekin lasketaan. Lapset eivät olleet kotona ja aikaa lekotteluun olisi ollut pidemmäksikin aikaa, mutta olin pyytänyt naapurinmaijua poikansa kanssa käymään. Vähän kuulumisten vaihtoa, ihanaa juoruilua, sohvatyynypohdintaa (koska sitä jos jotain joskus kyllä tarvii – äärimmäisen turhanpäiväistä ja just siks oikein mainiota!) ja perinteisten äiti-poika-kuvien ottoa.

Kuten kuvista näkyy meillä on uusi sohva. Se on Hakolan Lazy Velvet. Täydellisen ihana, siis t-ä-y-d-e-l-l-i-s-e-n ihana sohva. Jos mää laittasin tänne vielä vaaleanpunaisen sohvan, niin se oli viimeinen niitti sille, että oon aina yksin. Yks mun lempivitsailulauseistani sille, kun tinder eikä mikään muukaan tuntunut toimivan, eikä rakkaushenkilöä tullut vuosikausiin vastaan. No, pelkkää vitsailuahan se oli, mutta kyllä silti ajatukset ja suunnitelmat siitä, että meillä oikeasti olisi mun lempivärinen sohva, oli TÄYDELLINEN IHANA AJATUS JA SUUNNITELMA!

Sohvan samettinen pinta on sellainen, että sitä ei voi olla silittämättä ja tuo väri… Jumalainen viileä vaaleanpunainen! Ai että! Ihan älyttömän ihana, jos nyt jäi vielä epäselväksi. Lazy on meidän edellistä sohvaa hieman isompi. Vanhalla sohvalla imetin kaksi poikaani vastasyntyneistä taaperoiksi ja pidin kainalossani monet illat ja aamut pientä tyttöä ja nyt kaikki ovat kasvaneet jo isommiksi tyypeiksi, joten lisätila tuli tarpeeseen. Melkein tuli itku siinä, kun edellinen sohva haettiin uuden alta pois ja mietin, että niin, siinä sohvalla on melko monet naurut naurettu, surut läpi käyty, puhelut puhuttu, vauvoja imetetty ja muutamat tv-sarjojen jaksot katseltu. Sohvat, ne jos osaisivat puhua, niin niillä sitä vasta olisikin tarinoita kerrottavanaan. Että jos siihen vanhaan sohvaan olin noinkin kiintynyt, niin entäs tämä täydellisyys! <3

Jotain muuta uuttakin löytyy. Sohvapöydällä lojuva Listography-kirja. Se on hauska. Keksittiin ystävän kanssa, että se ois tosi hyvä lahja tuoreelle pariskunnalle. Kirjassa on valmiiksi otsikoituja sivuja, joihin listataan erilaisia asioita. Vasta seurustelunsa aloittaneet tyypit voivat täyttää kirjan sivuja, kun yhteiset kokemukset karttuvat ja ajatusmaailmat, mieltymyksen kohteet ja arvot kohtaavat. Ihan täydellinen lahjavinkki! Itse tosin tein niin, että ostin kirjan aivan itse. Lahjaksi kyllä, kahdelle ihmiselle, sillä jos olette rivienvälistä lukeneet, niin täällä teille kirjoittelee rakastunut nainen. Tähän sydänsilmäemoji <3

Mutta nyt niihin sohvatyynyihin! Ompelin pitkästä aikaa kotiin jotain uutta tämän sohvan myötä. Vahingossa ja uudesta innostuneena uusia tyynyjä on nyt kahdeksan. Haha, kahdeksan! No, kaksi okranväristä puuvillapäällistä löysin kyllä henkkamaukan alesta. Neljä oranssisävyistä tyynyä ompelin Vimman kankaasta. Kangas on hauska, se näyttää siltä, kuin siinä olisi painettuna rypistettyä sellofaania ja kultaisia konfetteja. Oranssi ei ole mun lempivärikartastossani kovin korkealla, joten olen melkoisen yllättynyt siitä miten paljon tuo kangas onkaan mun mieleen. Noiden tyynyjen lisäksi tein kaksi reilumman kokoista mintunvihreää untavatäytteistä tyynyä, joihin aplikoin banaaneja ja kukkia. Kaikki tyynyt saavat jäädä seilaamaan sohvan ja melko lähellä sijaitsevan sängyn välille. Tai mieluusti jompaan kumpaan kohteeseen eikä siihen välille.

Jos meillä ennen oli pastellista ja värikästä, niin nyt sitä on kyllä entistä enemmän. Minusta kaikki nuo värit ovat runsaudesta huolimatta ihana kokonaisuus. Näyttää ihan meille. Mitkä tyynyistä ovat sun suosikkeja? Ihanaa sunnuntai-iltaa teille kaikille! <3

SINÄ OLET HYVÄ, MINÄ OLEN HYVÄ

Tammikuun aurinko. Mikä ihana valo! Joulun jälkeisen ultimaattisen pimeyden jälkeen aurinkoiset, kuulaat tammikuun päivät ovat mielettömiä. Vielä ei ole keväisen kirkasta, vaan valo on kaunista, hieman utuista ja raikasta. Tykkään vuosi vuodelta enemmän.

Menimme Lauttasaareen kallioille ystävän kanssa ja kuvasin itselleni tärkeän tsemppikuvan. Raahasin ratikassa, metrossa ja kauppakeskuksen läpi tuota suurta maalausta, vain laskeakseni sen köllimään tammikuun auringon lämmittämälle kalliolle. Itsekin siinä hetken lepuutin, mutta pakko myöntää, että melko vilpakkaahan siinä vielä oli. Mutta ai että teki niin hyvää tuo ihan älyttömän kaunis maisema, auringonpaiste ja ystävän seura ja yhteiset löpinät ja juttelut ja kaiken kivan suunnittelu.

Se lause. Tsemppilause. Se, mitä ainakin minä tarvitsen joka päivä. Sinä olet hyvä. Sitä löytää itsensä niin vähän liian helposti rypemässä jostain pienestäkin jutusta siinä, ettei muka osaa tai ei ole riittävän hyvä. Silloin pitäisi katsoa tuota taulua ja lukea lause ja muistaa vaikka kerta toisensa jälkeen sisäistää se. Sinä olet hyvä. Sinä riität. Kukaan ei ole täydellinen – eikä pidäkään olla.

Suomalainen, vanha sanonta, omakehu haisee, sekin on niin mälsä! Joo, no jos ei ole muutakuin kehuskella omialla jutuillaan, se on tylsää, mutta ettei kehtaa tai uskalla tai viitsi kehua omia hyviä ja ihania ja hienoja saavutuksiaan, sehän se vasta mälsää on. Aina saa ja pitää kehua omia juttujaan, jos siltä tuntuu. Siihen ei tarvita pokkaa, kunhan vain kehuu. Siitäkin syystä tuo lause on tärkeä. Voi todeta peilikuvalleen: sinä olet hyvä, minä olen hyvä ja seuraavaksi se sama vielä vaikka koko maailmalle. Terve ja hyvä omakehu ei nimittäin todellakaan haise, vaan tekee hyvää.

Se ystävä siinä rinnalla, työtoveri viereisessä pöydässä, paras kaveri puhelimen päässä, puoliso sohvalla, lapset koulupöytiensä ääressä… Heillekin on hyvä ja äärimmäisen tärkeä muistaa sanoa se, että he ovat hyviä juuri sellaisina kuin ovat. Arjessa ja kiireessä nekin sanat toisinaan unohtuvat.

Aurinkoista ja ihanaa uutta viikkoa teille, tammikuu on jo puolessa – ihan kohta on kesä! <3 Sinä olet hyvä.

23 /// RAKASTAN PAKETOINTIA!

Tykkään paketoida. Tiesittekin sen varmasti jo. Rakastan kauniita papereita, ihania nauhoja, kaikenmaailman kukkia, havuja ja kimallusta. Tänä vuonna säästin kaiken paketoinnin siihen hetkeen, että lapset lähtivät joulunviettoon, jotta sain paketoida koko naisen illan aivan omassa rauhassani vailla pelkoa keskeytyksestä. Heitä odottaa paketit kuusen alla, kun tulevat takaisin luokseni ensi viikolla.

Tällä kertaa paketointi lähti ihanasti käsistä. Oli niin paljon kauniita papereita, joita olin haalinut, että iski melkein runsaudenpula. Ostan ihania aina, kun sellaisia tulee vastaan. On myös hauskaa, kun papereiden seassa on usean vuoden vanhojakin aarteita. Nyt paketit saivat melko värikkäät ja osin pastelliset paperit ja koristelin niitä myös kukkasin. Ei kovin perinteisiä paketteja, vaan just tekijänsä näköisiä, mutta eikös sen kutakuinkin niin pidä ollakin.

Kierrätän paperit myös lähes joka joulu jollain tavalla. Askarteluhommiin kun usein menee niin paljon kaikkea materiaalia ja välillä se ahdistaa, se roskan ja materian määrä. Nyt keksin jo valmiiksi, että sen jälkeen, kun lapset ovat nämä paketit aukaisseet, otan paperit talteen ja leikkaan niistä samantien eri muotoja ja ompelen paloista ensi jouluksi uuden viirinauhan joulukuuseen. Jos oikeasti saan tämän tehttä, niin vitsit kuinka ihanaa onkaan sitten avata joulukoristelaatikko 11 kuukauden päästä.

Kuvien karkki- ja yksisarvispipareita oli pakko tehdä, kun niin kauniit muotit tulivat vastaan. Koristelin karkkipiparitkin odottamaan lapsia. Helpottaa omaa joulua ja ikävää, kun saan tehdä lapsille ihania juttuja odottamaan.

Pinjan puolella Pinjacoladassa joulukalenteriluukusta paljastuu paketointien keskeltä upea joulukuusi merten takaa. Huomenna viimeinen luukku yhteistä kalenteria ja voidaan hiljentyä joulun rauhaan ja alkaa miettimään mitä keksittäisiin seuraavaksi yhdessä. 

Tässä vielä linkki Pinjacolada & Muita ihania joulusoittolistaan, joka sopii erinomaisesti paketointi-iltaan, jos sellaista tänään vietät. Ihanaa aatonaattoa just sulle just sinne! <3

22 /// JOULUTOSSUT VUODEN JOKAISELLE PÄIVÄLLE

Tänään luukusta paljastuu viime hetken joululahjaidea. Aamutossut ihan kenelle vain, jotka jalassa voi kuljeskella ympäri vuoden. Löysin nämä ihanat tossut Mujin Pop up -kaupasta Torikortteleista. Tein tupsuja, tällä kertaa monivärisiä, pastellisia, jotka ompelin muutalla pistolla kiinni tossuun ja pursotin vielä tupsuun alle vähän tekstiililiimaa lisäkiinnikkeeksi. Sellaiseksi varmuuden varaksi. 

Ps. Kauniste-arvonnan voittajaksi onnetar arpoi Anne B:n joulun lempparipaikkakommentillaan “Kotona sohvalla peiton alla. :)”.

21 /// JOULUHAASTATTELU

Tämän päivän joulukalenteriluukusta löytyy jouluhaastattelu. Kyselin Pinjalta jouluun liittyviä kysymyksiä ja sain ihanat vastaukset. Sama juttu löytyy pian myös toisinpäin, Pinjan kysymyksiä minulle Pinjacoladasta. Siellä on myös ihania lumitunnelmia Oulusta, mun ja Pinjan yhteisestä kotikaupungista, jossa olemme eläneet lapsuutemme ja teinivuodet.

  1. Millainen jouluihminen on Pinjacoladan Pinja? Olen aika innoissani joulusta aina ja joulukuun alusta lähtien alan kuunnella lempijoululauluja.. Nautin joulukoristeiden värkkäämisestä ja laitosta, pipareiden paistosta ja vain joulun tunnelmasta kynttilän valossa ja joulukuusen tuoksussa. 
  2. Mikä joulutraditio on sulle tärkein? Vaikeaa ehkä mainita jotain tiettä traditiota, rakastan joulun valmistelua: leipomista, lahjojen mietintää ja antamista, kuusen koristelua ja joululaulujen laulamista. En tiedä voiko suklaan syöntiä laskea traditioksi, mutta eihän joulu tule ilman suklaata!
  3. Entäs erikoisin tai hassuin joulumuisto? Vietin välivuoden ja joulun 2002 Australiassa ja oli todella outoa viettää joulua yli 30 asteen helteessä rannalla tonttulakki päässä!
  4. Mitkä ovat lempiruokiasi jouluna? Imelletty perunalaatikko, lanttulaatikko, graavilohi, kurkkusalaatti ja konvehdit tietty!
  5. Mikä on aikaisin joulumuistosi lapsuudesta? En muista tarkkaa aikaa, mutta sain ehkä 3-vuotiaana pukilta lahjaksi itkevän nuken ja se oli niin kovaääninen, että pelkäsin sen itkua aivan kauheasti! Enkä oikeasti koskaan sitten tykästynyt nukkeen vaikka patterit otettiin pois. Mutta muuten mieleen on jäänyt piparin tuoksu, joululeipomiset äidin kanssa ja äidin minulle ompelema taskukalenteri, jossa joka luukku oli eri kangasta sekä lisäksi mummin kuusessa olleet oikeat kynttilät, jotka olivat niin kauniit, mutta aika jännät.
  6. Mikä on sun suosikkijoululeffa? Varmaan ällön lälly Holiday, mutta myös Yksin Kotona on ehdoton joka joulun klassikko!
  7. Lempparijouluvärisi? Kyllä se on punainen (yhdistettynä valkoiseen huom.), mulla se punaisen lisääminen vaan tekee kaikesta ihanan jouluista. Joulun jälkeen en punaista sitten hetkeen kestäkään!
  8. Vietätkö joulun juhlavaatteissa vai pyjamassa? Kiiltonahkakengissä vai villasukissa? Kyllä jouluaattona ollaan kiiltonahkakengät jalassa ja juhlavammissa vaatteissa, mutta joulupäivän saa olla pyjamassa aamusta iltaan!
  9. Tämän hetken mieluisin tyyli tai tapa paketoida lahjat? Tänä vuonna Ameriikasta löytyi vähän liian montaa ihanaa joulupaperia ja niiden kanssa yksinkertainen nauha riittää. Yksinkertainen ruskea paperikin on aina kaunis ja tykkään laittaa sen kanssa jonkun pienen koristeen pakettiin tai vähän hienommat nauhat, esim useamman eri värisen.
  10. Ihanin tai parhain joululaulu? Tai vaikka TOP5! Tää on aika vaikee, mutta tässä suosikit: 1. Wham: Last Christmas, 2. She & Him:n joululevyt, 3. Bing Crosby: White Christmas 4. Mariah Carey: All I want for Christmas is you, mutta kyllä kuuntelen paljon suomalaisiakin joululauluja, yksi pitkäaikainen suosikki on 5.Niityllä lunta.
  11. Kerro millainen olisi unelmiesi joulu? Rauhallinen ja tunnelmallinen yhdessä perheen kanssa vietetty joulu. Olen kylläkin haaveillut, että joskus haluan viettää joulun New Yorkissa, ehkä se tulee jostain jenkkileffoista, mutta New Yorkissa on sitä jotain omaa tunnelmaa ja voin vain kuvitella tuon upean kaupungin tunnelman olevan jouluna ihana.
  12. Asutte tällä hetkellä Seattlessa Yhdysvalloissa, mitkä ovat suurimmat erot amerikkalaisessa ja suomalaisessa joulussa sun omissa jouluvalmisteluissa? Yhdysvalloissa joulutunnelma on tuntunut hyvinkin erilaiselta kuin Suomessa ja ensimmäistä kertaa ostimme muovikuusen. Lähinnä kuitenkin siksi koska matkustimme Suomeen joulun viettoon. Amerikassa jouluvalojen laittaminen on suomalainen jouluvalaistus potenssiin kymmenen, joten jotain valoja piti hankkia. Suomessa olen aina halunnut vain lämpimän valkoisia ledejä kun nyt värikkäät isot valolamput kiehtoivat amerikkalaisella joulutunnelmallaan.
  13. Mitä olet toivonut joulupukilta tänä vuonna? Villasukkia.
  14. Miten aiot joululomasi tänä vuonna viettää? Suomessa nauttien kunnon perinteisen joulun lapsuuden kodissa ja lumen keskellä.
  15. Terveisesi Muita ihanian lukijoille? Aivan ihanaa, tunnelmallista ja iloista joulua kaikille!

Viimeisen kuvan on ottanut Eino Nurmisto