Tietoa mainostajalle ›

ROXETTEA JA RAKKAUSKIRJEITÄ HABITARESSA

Kävin eilen Habitaressa. Sain mukaani ensin maailman parasta seuraa, eli tyttäreni, jonka kanssa kiersimme ihastuneina Habikidsin osastoa. Ehdimme askarrella ja muotoilusuunnistaa, mutta olisi ihanaa ollut ehtiä vain ollakin. Varsinkin nuo puuboksit houkuttelivat itseänikin pieneen lukuhetkeen. Lasten tapahtumat erilaisilla messuilla ovat kyllä yks mun suosikkijuttuja ja joka kerta olisi kivointa olla siellä niin, että ei olisi kiire ja saisi itsekin touhuta rauhassa ja keskittyä. Usein meinaa olemaan vaan liian lyhyt aika, ens kerralla pitää muistaa varata enemmän aikaa! Osasto oli visuaalisesti todella mielenkiintoinen ja suosittelen ehdottomasti, jos vielä huomenna aiot lapsinesi messuille mennä!

Saateltuani tyttäreni viikonlopun viettoon isänsä luo, sain seurakseni ystävän. Menimme heti Hakolan osastolle, koska olimme brändilähettiläsryhmällä sopineet sinne tapaamisen. Viihdyimme paikalla pitkään, koeistuimme ehkä maailman söpöintä, vaaleanpunaista, ihanaa messuilla ensiesiteltyä samettisohvaa. Näin sohvasta proton jo Hakolan tehtaalla (jossa sain kunnian käydä vieraana joku aika sitten – postaus retkestä tulossa!) ja ihastuin täysin. Nyt messukäynnillä unohdin ottaa sohvasta kuvan, olin niin onnessani siinä istuskellessani. 

Seuraavaksi siirryimme Signalsin osastolle ja siinäpä se sitten oikeastaan olikin. Ihastuin osastoon tosi paljon. Vaaleanpunainen huone Onni, jossa soi Roxette (jokaisessa huoneessa oli tarkoin valittu soittolista), seinällä oli jäätelön mallinen peili ja tuhmia kirjontatöitä (Säde Rinne hurmasi minut töillään jo Amos Andersonin Generation 2017 -näyttelyssä) (koska siis hei, jotenkin niin siveelliset kirjontatyöhommat yhdistettynä aivan päinvastaiseen, täydellinen yhdistelmä!), aivan mahtavaa! Tai kolmivärinen kuvioseinä, johon kynttilänjalka ja tuoli sulautuivat, kun katsoi tietystä kulmasta. Ai että, mun unelmanihan olisi tehdä juuri tuollainen maalaus yhteen kotini lipastoista, että se olisi tietynnäköinen yhdestä suunnasta, mutta muualta näyttäisi aivan erille.

Kun astuimme huoneeseen, saimme kattavan opastuksen ja kuulimme tarinat näyttelystä. Loppujen lopuksi oltiinkin jo tilanteessa, että minä sekä ystäväni Maiju, että tämä Hanna, joka meille tarinoi, kuivasimme silmäkulmiamme koskettavista tarinoista. Sen lisäksi, että osasto oli inspiroiva ja kaunis, siellä sai kirjoittaa rakkauskirjeen ja laittaa sen postilaatikkoon. Istuskelimme pitkän tovin ja kirjoittelimme tärkeitä asioita rakkaille ihmisille. Katseet kohtasivat viereisellä sohvalla istuneeseen vanhempaan rouvaan, joka kyynelehti myöskin kirjoittaessaan korttia pohjoiseen muuttaneelle sisarelleen, jota ikävöi. Signals-näyttely tuntui suuremmalta kuin osasin (tai osasimme) edes odottaa ja tavallaan koko Habitare muutti muotoaan siinä sen tunnin aikana, jonka osastolla olimme. Ihmeellistä, mutta just niin oikein ja hullun siistiä, saimme elämyksiä kaikille aisteille liikutukseen saakka!

Signalsista toivuttuamme suuntasimme syömään ja tajuttiin, että meillä on enää puolisen tuntia aikaa kiertää kaikki loput paikat. Johon totesimme, että elämä on paljon mahtavampaa, kun ei katso jatkuvasti kelloa ja että mitäpä siitä, kierretään se mitä vielä ehditään. Kipaisimme Mujille toteamaan, että kyllä sen aika on tulla tänne Suomeen, sillä keraamiset hammasharjat, jonka olisin halunnut, olivat myyty loppuun! Muitakin ihania paikkoja vielä pikaisesti näimme ja koimme ja lähdimme messuilta ilta-aurinkoon melkolailla onnellisina kävelemään kohti kotia. Oli erilainen reissu kuin mitä osasin odottaa, mutta ehdottamasti hyvä.

METSÄRETKI JA MAAILMAN PARHAAT LÄTYT NUOTIOLLA

Metsä on yks mun lempipaikoista. Kaikenlaiset metsät. Vehreä sammalmetsä, jossa voi kuvitella menninkäiset tai Ronja Ryövärintyttären kulkemassa. Jäkäläinen, lämmin mäntymetsä helteellä, sellainen jossa polulle on kertynyt mielettömät määrät havunneulasia. Korkea, vanha männikkö tai satukirjamainen koivumetsä, jossa mustavalkeat kaunokaiset rinta rinnan seisovat ja heinikko puiden juuressa tuulessa hulmuaa. Rakastan sitä, kun aurinko paistaa ja valo siivilöityy oksien raoista, kun kuljen omia reittejäni metsän uumenissa. Sitä, kun kumpparit ovat ainoa oikea kenkävalinta sateen jälkeiseen mustikkametsään, lenkkareissa kastuisi varpaat. Tai mikä parasta, paljain varpain polulla, jossa vanhojen puiden juuret kiemurtelevat. Aivan kuin lapsena, kun juostiin mummulassa pihan läpi pieneen metsään ja nyppyläpolkua pitkin postilaatikolle.

Joka kerta kunnon luonnonmetsiin ja järvien rannoille päästessäni ääneen asti huokailen ja totean, kuinka ihanaa siellä onkaan olla. Toisinaan naurattaakin se huokailu, mutta siltä musta tuntuu. Tässä, kun asuu sen verran kantakaupungissa, että kunnon metsään (onhan tässä Keskuspuistokin, mutta tiiätte mitä tarkoitan!) lähteminen on aika paljolti auton varassa, on jokainen metsäretki lähestulkoon mieletön elämys. Eikä haittaa ollenkaan, että on niin. Oon kaupunkilaistyttö, joka rakastaa luonnon helmassa hulmuttelua.

Olin siis onneni kukkuloilla, kun maanantaina pääsin Suomen Blogimedian järjestämälle virkistysretkelle Nuuksioon. Meloimme pitkin Pitkäjärven selkää ja siinä Marjan kanssa hiljalleen meloessamme ajattelin vain kokoajan, etten toivoisi hetken menevän ohitse. Välillä piti laittaa silmät kiinni ja kuunnella liplatusta ja tuoksutella vain. Kuivalle maalle päästyämme talsimme parin kilometrin matkan polkuja ja pitkospuita pitkin, mustikoita syöden nuotiopaikalle. Siellä meitä odotti lättyjenpaistohommat. Jokainen vuorollaan paistoi nuotiolla lettunsa, joihin oli tarjolla suolaista ja makeaa täytettä. Ehdottomasti elämäni parhaat räiskäleet! Voi kunpa jokainen maanantai-ilta voisi olla yhtä ihana ja vihreä ja raikas ja ihana!

Tiesittekö muuten, että tänään lauantaina juhlitaan ja liputetaan Suomen luonnolle. Minä en olis ilman tuota retkeä tiennyt! Suomi on ensimmäinen maailman maa, jossa luonnolle virallisesti liputetaan ja se jos joku on hieno asia! Ihanaa Suomen luonnon päivää just sulle! Nähhään metässä!

MISSÄ OLIT MYRSKYN ISKIESSÄ? // FLOW 2017

Vaukedivau taas, voi jee, mikä viikonloppu! Aika harvalle jääneen epäselväksi millainen ison osa Flow-kävijöistä festariviikonloppu oli. No, minullakin se oli ihana!

Flow on täydellinen aloitus syksyyn. Mulla itselläni elokuun kolmas on päivä, johon kesä aina loppuu, koska se on päivä, jolloin isäni kuoli ja vaikka en edes kauheasti miettisi asiaa, niin se päivä silti vetää mielen vähän suruisaksi. Halusinpa tai en. No, viimeisten vajaan kymmenen vuoden ajan, se elokuun alku on pehmustettu tulevan Flown fiilistelyllä, eikä tämä vuosi ollut poikkeus. Olen ehkä jopa alkanut pitää taas elokuusta.

Aloitin viikonlopun vieton hipsimällä kamoineni naapuriin. Laitettiin musiikit soimaan, pöydälle kolme erilaista juomaa, joista sai juoda sitä mitä teki mieli. Vaatteiden valinta oli taas vaihteeksi hankalaa. En keksinyt millään asua, jossa mulla olisi hyvä olla. En ole sellainen festarikävijä, että pukisin päälleni jotain erityistä festarivaatetta, mun jokainen vaatekaapin vaate on myös festari(jamikätahansamuu)vaate. Yhtäkkiä ystävä muisti, että toi mulle toisen ystävän luokse jääneen haalarin! Ja voi vitsit, se oli! Tiedättekös sen sellaisen kokonaisuuden, jossa ei tarvi miettiä mitään, ei nykiä helmaa, ei asetella olkasaumoja, nostella tai piilotella tissiliivin olkaimia, tarkistaa vetskaria onko se auennut tai pelätä tuulenpuuskan nostavan helmat korviin. Tunnelma oli hulvaton lähtiessämme valumaan kohti Suvilahtea. Matkaan tarttui ystäviä jo matkalla ja portilla sattumalta vielä vaikka ketä tuttuja. Ihana ihana Flow. Helsingin paras viikonloppu juuri siinä kulman takana, se on mahtava hetki se.

Paljon tuttuja näkyi niin suureen väkimäärään nähden muutenkin, vaikka toki juuri ne keiden kanssa sovittiin näkevämme, jäivät näkemättä. Sattumakin on silti kiva. Ja ne ystävät, joiden kanssa sovittiin tapaamispaikan pysyvän samana kuin edellisvuosina, niitä ei kadottanut ainakaan. Yksi ihana blogini seuraajakin tuli juttelemaan perjantain yössä, ei hätää, olit ihana, terveisiä sulle! <3

Elokuun yöt, oi vitsit mitkä yöt! Oon melkoinen romantikko ja jos jossain, niin elokuisissa lämpimissä illoissa ja vilpakoissa öissä on jotain niin taianomaisen suloista. Lana Del Reyn keikalla itketti ja oli onnellnen hetki ystävien kanssa, mutta saatoin kyllä ehtiä siinäkin miettiä, joskos olis joku jonka kainaloon nojailla ja pussailla pitkin keikkaa. Hönkäilymusiikillinen keikka ja pusukaveri, best of the bestest. Ehkäpä minäkin joskus vielä.

Niin ja sitten se, että missäkö oltiin, kun myrsky iski? No, siinä tapaamispaikalla, josta näkee päälavalle ja jossa on mukava istuskella ja johon paistaa hyvin aurinko. Ensin vähän naureskeltiin taivaanrannan mustuudelle ja salamoinnille, jaa että myrsky tulossa, vois tässä pikkuhiljaa lähteä johonkin suojaan, nooo, on sitä ennenkin! Sitten se puoliminuuttinen, kun tuuli pyöritti kaikkea mitä eteensä sai, hiukset lensi ympäriinsä. Ja WUTUUUUM, sade alkoi täysillä ja samantien ihan kunnolla. Ihmiset lähtivät juoksemaan ja samalla kääriytyivät sadevaatteisiin. Päästiin Lapin Kulta Red Arenalle kahden ystävän kanssa – oli muuten se sellainen hitusen kaaosmainen hetki, jossa ei kauheasti jääty katsomaan ketkä juoksee ja minne, vaan lähinnä jokainen yritti päästä jonnekin sadetta ja myrskyisää säätilaa suojaan. Teltassa tuli melkein heti kuulutus, että sieltä on turvallisuussyistä poistuttava. Hetken mietittyämme päätimme, että paras ratkaisu on jäädä alueelle, ja niin me jäätiin. Backyardille puiden katveeseen. Tunnelma oli jännä, ihmiset olivat vähän ehkä jännittyneen hyväntuulisia, juomaa sai tiskiltä ja kun musiikki lähti takaisin soimaan, tuli fiilis, että me kaikki selvittiin ja että nyt ne bailut vasta alkaakin. Sellainen yhteenkuuluvuden tunne kaikkien muiden sadetakkisten ja märkäkenkäisten kanssa. Sanoisin, että myrsky ei ainakaan meidän porukkaamme tunnelmanlatistajana käynyt.

Mä niin rakastan tuota Flown tunnelmaa. Se on sellainen täydellinen kupla, jonne mennään kolmeksi päiväksi, siellä on kauniita ihmisiä, hyvää musiikkia ja upeita keikkoja, ruoka erityisen makoisaa, juomaa riittää ja koko alue on aina niin nätti ja vimpan päälle laitettu, että minä leijun siellä onnellisuudesta. Yksin en toki aivan siihen kaikkeen pääsisi, tarvitsen ympärilleni rakkaat ystävät ja hauskat kaverit sekä kivat tuttavat ja tietysti ne tuhannet muut joita katsella kans. Tälläkin kertaa jutut ystävien kanssa olivat huonoja eli täydellisen hyviä ja tiiättekö, tänä vuonna puhelimetkin toimivat siellä koko viikonlopun, eli messengerin flow-ryhmä piippaili. Mun lapsista kukaan ei halunnut lähteä sunnuntain lasten meininkeihin, joten en saanut miniseuralaisia omasta jälkikasvustani enkä käynyt skiditdiskoilemassa enkä työpajoissa. Parasta viikonlopun keikoissa oli the XX, Pykäri ja se, kun Jonna Tervomaa vetäisi Yhtä en saa – kaikkien meidän Levottomat-sukupolven hittikipaleen. Siis parasta, aika paljon oli muutakin hyvää!

Kiitos ihana Flow Festival, hoiditte myrskyasiat mainiosti, piditte meistä hyvä huolen ja tarjositte kauneutta, meillä oli mukavaa ja mainiota ja ens vuonna nähhään taas!

MAAILMAN KAUNEIN FESTIVAALI: BÄTTRE FOLK

Perjantaina sain auton äidiltäni lainaan. Ajoin Oulun keskustaan hakemaan Helsingistä saapuneen ystäväni hotellilta ja siitä sitten ajeltiin vanhaa tuttua reittiä toisen ystäväni lapsuudenkodille nappaamaan hänetkin kyytiin. Huristeltiin eväsostosten kautta Hailuodon lauttajonoon, kohteenamme kesän yksi parhaista festareista, Bättre Folk. Kolme lauttaa meni täyteen ennenkuin mahduimme mekin mukaan, mutta jonotus ei haitannut, oli mukavaa istuskella autossa ystävien kanssa ja ihastella merimaisemaa, juoruilla ja tapasinpas sattumalta myös pikkuserkkuni muutaman auton päässä meistä.

Perillä Marjaniemessä meitä odotti, tai olimmehan kohdanneet saman jo koko päivän ajan, mieletön sää. Ihana auringonpaiste ja kesäkuinen lämpö, muutama pilvenhattara jossain taivaanrannassa. Seuraamme liittyi myös neljäs ihana nainen ja muutamia tuttujakin festariviikonlopun aikana näkyi. Sellaisia vanhoja oulututtuja vuosien takaa, jotka on melkein jo unohtanut, mutta kohdatessaan muistaa vaikka mitä hauskoja juttuja heistä ja jopa yhteisiä muistoja. Sekä tietysti sellaisia tuttuja ympäri Suomen, joiden tiesikin siellä olevan. Ja muita hauskoja kohtaamisia.

Perjantaiyönä puolen yön jälkeen kannoimme tavaramme meren rantaan hiekalle ja kasasimme teltan. Oli niin valoisaa, pastellinen taivas, aurinko oli juuri laskenut noustakseen taas pian. Ihmettelimme hiekan hienoutta ja tyyntä merta. Oli ihanaa nukahtaa telttaan kahden ihanan naisen, rakkaan ystävän keskelle. Ranta oli muutenkin täydellinen paikka leiriytyä, ei juurikaan sääskiä, lintuja lenteli siellä täällä ja aallot kohisivat hiljakseen. Ja siis kuinka usein sitä tulee oikeasti yövyttyä hiekkarannalla niin, että teltan suuaukolta näkyy pelkästään merta ja hiekkaa. Melko harvoin! Laskin, että ympärillä oli laajalla alueella pitkin rantaa noin viisitoista telttaa. Jatkojen aikaan toisella puolella meitä kuului nuorisomusiikkia (rakastan käyttää tuota sanaa – eli siis ihan hyvää musiikkia), vähän kauempaa jazzia.

Itse festivaalialue oli tänä vuonna siirtynyt asvalttialueelle sinne missä viime vuonna sai pelätä tiirojen hyökkäyksiä. Ensin tuntui, että paikka oli jotenkin mälsä verrattuna siihen vanhaan majakan juurella olleeseen nurmikenttään, mutta ei, nyt sanon kyllä, että siirto oli oikein oiva. Hotellilla oli mukava käydä aamiaisella, niin että siellä oli rauhallista, majakka oli silti kaunis vaikkei sen juurella aivan ollutkaan ja lavatkin festarialueella olivat juuri oikealla tavalla vastakkain ja merta ympärillä. Ruokatarjoilut olivat paikallista lihaa hampurilaisten välissä ja fish&chipsien kala hailuotolaista sekin. Oluet oli Hailuodon omasta panimosta ja viinit juotiin oikeista lasisista viinilaseista. Saunaan ja paljuunkin olisi päässyt ja lonkkarilla olisi voinut huristella pitkin rantaa. Suosikkini esiintyjistä, jotka ehdimme nähdä tänä vuonna olivat Kube (hmm, tykkään kokoajan enemmän suomiräpistä), Jaakko Eino Kalevi (lumouduin!), Mikko Joensuu (<3), Anna Järvinen (laulu niin kaunista ja herkkää ja kun vielä pääsi pyöräyttämään muutamat valssiaskeleet niin oi!) ja J. Karjalainen (hänestä niin hehkuu se rakkaus tekemäänsä musiikkia kohtaan ja kun festarialue on täynnä ihmisiä, jotka laulavat mukana ja selän takana upea auringonlasku, niin onhan se jotain ihan niin siistiä että!). Esiintyjät ja keikat olivat hienoja ja tunnelma ihana, mutta yksi asia oli mielettömän siisti ja mahtava ja jonka jokainen festivaali voisi toteuttaa ja minä ainakin rakastaisin: keikkojen jälkeinen hetki, se, kun bailut ovat parhaimmillaan ja kun ihmiset valuvat pois alueelta, etsimään ehkä jatkoja tai jotkut saattavat mennä jopa nukkumaan… mutta ei, sielloin ei lähdetäkään vielä pois alueelta, vaan silloin on DISKON aika! Siinä hetkessä, kun jäljellä oli vielä muutama kourallinen festarikävijöitä ja kaiuttimet soittivat Meiju Suvaksen Pure mua, Samantha Foxin Touch Me, A-han Take on me, Bomfunk MC’s:n Freestylerin tai Antti Tuiskun fyrkkahitin, niin se, se kruunasi Bättre Folkin parhauden!

Sanoisin, että Bättre Folk oli jälleen kerran festivaalina äärimmäisen ihana, Hailuoto kaikkinensa lumoava, ihmiset kauniita ja erityisen hyväntuulisia. Tunnelma mieletön, jotain millaista ei ole missään muualla. Sää todellakin suosi, oli aurinkoa ja lämpöä. Pastellinen, öinen meri ja taivas, en ees oikein pysty kuvailemaan sitä kauneutta. Tuntui, kuin aivotkin olisivat nollaantuneet siitä hurmaavasta kaikesta ihanasta. Hyvät ystävät seurana. Ei haitannut (tainno kyllä se siinä hetkessä vähän harmitti) (näin jälkikäteen ei, heh) kotimatkalla mantereen lauttaa odottelessa hyytynyt auton akku, jonka poliisi ja rajavartoilaitoksen ystävälliset miehet meille käynnistivät (kiitos!) tai edelleen kuumottava auringossa palanut selkä ja käsivarret (unohdettiin aurinkorasvat kotiin, hups), koska oli vaan niin *tähän kaikki adjektiivit joita olen koko postauksen ajan käyttänyt*. Kiitos ja ensi vuoteen, pus pus!

ps. Viime vuoden Bättre Folk -postaus täällä. <3

Kuvat 11, 14, 16, 18: Riikka Kantinkoski.

TULKAA PIHALLE VARTIN PÄÄSTÄ, MULLA ON ASIAA!

Eilen aamulla kuuntelin radiota, kanava oli vaihtunut vahingossa eriksi kuin mitä normaalisti kuuntelen. Onneksi oli. Taajuuksilta alkoi soida Samuli Putron kappale, jota en ollut koskaan ennen kuullut. Pohdin samalla tapahtumaa, jonka edellispäivänä olimme ystävän kanssa kokeneet. Samaan aikaan toisen kaverin kanssa viestittelimme, kuinka olisikaan kiva mennä joskus kiipeilemään tai grillata pihalla, olisipa lämpimämpi ilma.

Eilen yksi kaveri oli lähdössä perheensä kanssa ulkoilemaan. Poikansa nauroi minulle ja minä äidilleen, että hänelläkö on matkatavarat myös mukanaan, kun läpinäkyvää roskapussia kantoi ja siellä näkyi käytettyjä vaippoja. Yksi kaveriperhe otti taas muutama päivä sitten koko lapsikolmikkoni hoitoon, jotta pääsin asioilleni. Hiekkalaatikolla tekisi mieli napata syliin ihana pikkutyttö, joka asuu naapurirapussa. Äitinsä on vasta palannut töihin ja vaihdamme kuulumiset, toteamme, että elämä löytää uomansa vaikka onkin haikeaa kun lapset kasvavat.

Laitoin parille ystävälle viestin, että tulkaa pihalle vartin päästä, mulla on teille yllätys. Koristelin valmismuffinssit kermavaahdolla ja koristeilla ja nappasin orvokinkukkaset koristeeksi. Myöhästyin vähän. Kävelin pihan poikki pyykkitelineen alle, jossa he olivat. Narulle jäi roikkumaan toisen heistä miehen huppari. Kauempana olevia pyykkejä tuli keräilemään kaveri naapurirapusta. Hän ihasteli pientä juhlahetkeämme. Tarjosin kolmatta muffinssia hänelle ja kerroin syyn pieneen juhlaan. Pihan toisella puolella ovesta sisään sujahti nainen, joka oli kuin kopio siskostaan, joka talossa asuu. Siskoa en tunne, talossa asujan kyllä, hän on se, jolla on aina aurinkoinen katse.

Juttelimme naisten kanssa siitä, kuinka Samuli Putron Elämä on juhla aina niin itkettää. Se soi minulla tässä taustalla juuri nyt tätä kirjoittaessani. Voitte arvata mitä teen. Kirjaimet ovat sameita, kun kirjoitan.

Nämä ihmiset, joista juuri kerroin, he ovat tämän talon asukkaita. Ystäviäni, kavereitani, naapureitani. Halusin kertoa heille, kuinka olen kiitollinen naapuruudesta, ystävyydestä, avusta, tuesta ja hiekkalaatikkohetkistä. Suunnitelmistamme pitää ihanat naisten grillijuhlat, lasten kemuja ja koko pihan kiertävä ruutuhyppelykisa kaikille. En voi melkein ymmärtää, miten tällainen yhteisö voikaan olla mahdollista ja minä kuulun siihen. Lapsilla on paljon kavereita ja minulla. Voi että, kiitos mahtava elämä että olet tuonut minut tähän. Siksi pyysin nuo naiset muffinssille.

Se kappale sieltä radiosta, siiä sanottiin, että elämä on sarja, yllätysten sarja, se joka sitä pelkää, jää sisälle ja pölyyntyy. 

LAPIN LUMO JA ISO HAAVE SAMASSA PAKETISSA ON AIKA IHANA YHDISTELMÄ

Koin juuri sen, miltä Lapin hiihtokeskuksessa näyttää, kun kausi on juuri loppunut. Mikään ei ole auki, missään ei ole ketään, mutta rinteet hohkaavat vielä valkoisina ja houkuttelevina. Olimme kolmen päivän tiiviillä työreissulla Lapissa kuvaamassa kahden ihanan naisen kanssa. Ajelimme Rovaniemeltä Kaukosen kylän kautta Äkäslompoloon ja Kolariin ja Pellon kautta takaisin Napapiirille. Tiesin etukäteenkin, että minulle riittää se rauhallisuus ja kauneus, jonka Lappi minulle antaa, vaikka kuinka tekisimme töitä samalla. Oikeassa olin. Kolme päivää maanteitä, tunturimaisemia, mäntymetsiä, koivikoita, upottavaa lunta, poroja ja vaaleanpunasävyisiä auringonlaskuja. Eilen koneen laskeuduttua Helsinkiin, olo oli ihanan levollinen ja kiireetön. Kyllä ihminen tarvitsisi palan Lapin lumoa vähän useammin, mutta kerran vuodessakin on hyvä. Ensi vuonna sitten näette mitä töitä me siellä tehtiin – muitaihaniamainen KÄSITYÖKIRJA on nimittäin tuloillaan! 

OLIPA IHANA JUTTU MEISTÄ PUOLI SEITSEMÄSSÄ

Hihii, äsken oli hauska hetki! Joku joskus vasta kyselikin, että joko se ohjelma tuli, josta joskus taannoin (no okei, aika kauan aikaa sitten!) kerroin. Äsken se sitten vihdoin tuli ykköseltä Puoli seitsemän -ohjelmassa. Ollaan muututtu vuodessa molemmat, mun tukka on kasvanut ja vaihtanut väriä, tyttö selvästikin kasvanut ja kotikin näytti ihan eriltä. Niillä ei kuitenkaan mitään väliä, pieni pätkä meistä ja ompeluhommista oli suloinen, ihana, lempeä ja oikea hyvänmielen pätkä! Hauskaa myös se, etten itse enää muistanut yhtään koko kuvauspäivästä ja tuo ohjelmassa ommeltu pehmokin on ollut jo hyvän aikaa varaston uumenissa tallessa. Ja supermahtavaa se, että samassa jatkossa oli ihana Ville Leinonen ja tän hetken lempparibiisini. Katsokaa, Yle Areenasta löytyy (kohdassa 4:48)!


KALAPUIKOT PELLILLE JA HEDELMÄSALAATTIA ILTAPALAKSI


Tiedättekö sellaiset omituiset tapahtumaketjut, joita ei olis osannut odottaa. Joita itsekin jollain tavalla jouduttaa ja ohjaa tiettyyn suuntaan ja on siitä kaikesta aivan fiiliksissä? No, mulle kävi eilen niin. Koko tarina voi kuulostaa ihan kreisille (mutta tavallaan taas ei ollenkaan) ja sitä se onkin, eikä siinä oo sen kummempaa loppuhuipennusta, mutta se teki tiistaista aivan hulvattoman. Tervetuloa tarinaan mukaan!

Tulimme lasten kanssa kotiin ja en ollut jaksanut käydä kaupassa koko konkkaronkka mukanani, joten päivän ruoka piti loihtia jääkaapin ja pakkasen jämistä. No, perushyvä tarjoiltava on kalapuikot, koska jokainen lapsi niistä tykkää ja ne on helpot paistaa pannulla. Keittiö oli kiireisen viikon jäljiltä melkoinen tiskivuoristo, joten ajattelin, että tänään laitan kalapuikot uuniin ja vähän ranskiksia kaveriksi. Saavat itsekseen paistua ja minä tiskaan sillävälin. Kaadoin kolmen kalapuikkopaketin sisällöt pellille ja nauratti, kun siinä köllötteli kolmea eri sävyistä kalapuikkolaatua. Asettelin puikot nätisti vaaleasta tummaan ja kaikki ranut saman suuntaisesti vinoon. Otin koko komeudesta kuvan ja postasin Instagramiin ja Facebookiin. Kalapuikkopäivä! Näytin lapsille asetelmaa ja he nauroivat ja ihastelivat.

Kalapuikkokuvasta lähti liikkeelle vitsikäs keskustelu, jonka innoittamana aloin ihan tosissaan hekumoida ystäväni tokaisemalla ajatuksella, että tekisin muitaihaniamaisen retroruokakirjan! Kalapuikkoja, kananmunakastiketta ja mokkapaloja (eli helmikakkua meidän perheessä!), ihan niinkuin lapsuudessa. Niitä ruokia, joita aika monet ihmiset arkena kotona syövät edelleen. Keskustelussa mukaan ilmoittautui innokkaita taittajia ja salanimellä avustavia oikeita ruokakirjailijoitakin! Siinä samassa sumassa kipaisin ruokakauppaan, ostin paljon hedelmiä ja laitettiin kotona Instalive pyörimään, Tiinan yökerhon hedelmäsalaattihetki. Sopi erittäin hyvin teemaan! Tunnin ajan siinä leikkelin hedelmiä palasiksi ja ympärillä sekoili sekä omat että naapurin lapsi ja ystävä. Vitsit, että oli hauskaa, kertakaikkiaan! Loihdin myös teille ohjeen hedelmäsalaattiin kuvineen kaikkineen. Ohje kuuluu näin, leikkaa hedelmät paloiksi ja vatkaa kerma vaahdoksi, nauti!

…ja ei, ruokakirjaa ei ole oikeasti tulossa (ainakaan toistaiseksi, heh!), mutta tällainen hauskuus ja kepeys  tekee kiireiseen ja toisinaan rankkaankin arkeen ihan supermegamahtavaa piristystä!

KOLME PÄIVÄÄ ENNEN 37-VUOTISPÄIVÄÄNSÄ HÄN OSTI 80 RUUSUA

Rakastan kukkia. Oon aina ollut kukkatyttö. Pikku-Tiina keräsi mummulan pihan laitamilta kaikki kukkivat luonnonkukat, asetteli kimput leikkimökin ovensuuhun nostetulle pikkupöydälle ja huhuili koko suvun kukkakauppaan ostoksille. Koululaisena valitsin ompelutöihini ja huoneeseeni aina kukkakuosillisia kankaita. Rippikesänä kävimme isäni kanssa ostamassa lehti-ilmoituksen perusteella kaupungin laidalta mulla vanha Poni-pyörä. Maalasimme sen yhdessä puna-valkoiseksi ja koristelin sen vielä pikkusiveltimellä maalaillen täyteen kukkia. Siihen aikaan lempilausahdukseni taisikin olla, että eivätkös kaikki jotka kukkia kantaa, ole sellaisia rauhaa rakastavia. 

Käyn toisinaan Hakaniemen torilla kurkkaamassa kukkamyyjiltä, olisiko heillä siellä superedullisia vähän jo yliauenneita ja kulahtaneita kimppuja. Joskus onnistaa! Perjantaina ostin neljällä eurolla 80 ruusua! Asettelin ne ensin kauniisti suureen maljakkoon ja pariin Aalto-vaasiin. Olin ajatellut, että illalla leivon seuraavan päivän juhlia varten, mutta arvatkaapas mitä teinkin… Otin tyhjän muropaketin, pakkausteippiä, kuumaliimapyssyn, tsiljoona kuumaliimapötköä, kimalletta ja kaikki kahdeksankymmentä ruusua ja istahdin keittiön pöydän ääreen. En leiponut syötävää kakkua vaan tein ruusukakun. Suloisen silmänruokakakun, joka sopii kaikenlaisille ruokavalioille.

Juhlat olivat mukavat ja aina sanon samat sanat, mutta sanon ne silti, että oon kyllä onnennainen, kun on tuollaisia ystäviä ympärillä. Juhliini on muodostunut bingon ja yhteiskuvan (ja liittyvän Wonderwall-yhteislaulun) lisäksi hauska ohjelmanumero, jos paikalla on ennestään toisille tuntemattomia ihmisiä. Pidän esittelykierroksen, jossa kerron mistä tunnen kenetkin ja välillä myös jonkun hauskan muiston yhteisen matkamme varrelta. Kiitos tyypit taas! Aamuyöllä vuosi vaihtuu ja mää oon kolmiseiska, ja se se vasta on siistiä! En ikikuuna päivänä haluaisi olla enää 25, tää on just täydellinen ikä olla just tämmönen ja tässä näin ja nainen parhaassa iässä.

HUOMIOITA ASIOISTA NAISRISTEILYLTÄ TUKHOLMAAN

  • Kun matkustaa pelkkien äitien kanssa sen jälkeen, kun edellisreissun teki samojen äitien ja seitsemän lapsen kanssa, on huomattavissa eroavaisuuksia matkojen välillä.
  • Oma reppuni tosin oli ihan yhtä täynnä kuin viimeksi, koska sain valita mukaan myös iltavaatetuksen.
  • Laulettiin karaokessa tandemilla ajosta ja siitä että ei oo eikä tuu.
  • Tälleen keski-ikää lähestyvinä äiti-ihmisinä ihmeteltiin nuorten tyttöjen megalyhyitä hameenhelmoja…
  • …ja ihasteltiin sitä, kuinka lauloivat ja tanssivat koko porukalla ihanasti Dancing queenia.
  • Tällä kolmikolla jutut soljuivat mahtavasti vitsailusta hyvinkin vakavahenkisiin asioihin ja takaisin.
  • Jos omasta mielestään tanssii sen verran leveästi, että vie ehkä puolet tanssilattiasta, niin jonkun ulkopuolisen mielestä se onkin niin, että tanssittiin kolmeneljäsosaa koko tanssilattiasta.
  • Silja Serenadella hyttikäytävät ovat vaaleanpunaisia.
  • Kavereille voi ehdottaa vaikka sellaista, että joka kuvassa vois käyttää sitten samaa ilmettä ja asentoa.
  • On mukavaa lähteä välillä päiväksi Tukholmaan niin, ettei suunnittele matkaa etukäteen yhtään, voi vaan haahuilla, vähän syödä ja vähän ostaa jotain.
  • Ulkomailla, ihan vaikkapa Ruotsissakin, on ihanaa ostaa nättejä ruoka-asioita pakkausmuotoilun takia. Niinku vaikka popkornia.
  • Löysin 36 söpön väristä kakkukynttilää ja ostin ne, vaikka täytän 37.
  • Se, että helmikuussa sää on kuin huhtikuussa, se on luksusta.
  • Tukholma on ihana kaupunki.
  • Meri on aina kaunis.
  • Laura ja Minni ovat upeita naisia ja meillä oli eheyttävä reissu, kuten Laura matkasta kirjoitti.