Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

SILLOIN KUN MINÄ OLIN TELEVISIOSSA…

Tiedättekö ne hetket, kun jälkeenpäin tajuaa, että silloin tapahtui jotain mikä omalla tavallaan käänsi tien johonkin toiseen suuntaan? Mulle kävi niin kolme vuotta sitten. Ystävä vinkkasi, että etsivät avustajia Siskonpetiin. Otin yhteyttä, menin kuvauksiin, lauloin vähän huulisynkkaa musiikkivideoon suoraan kameroille monien muiden ihmisten kanssa ja lähdin kotiin. Vasta myöhemmin tajusin tuon hetken merkityksellisyyden.

Oon aina tykännyt esiintymisestä. Olen ollut silti koko elämäni ajan mielestäni myös vähän ujo ja arka tai vähintäänkin sen verran jännittäjä, että monta kivaa juttua on mennyt ohi siitä syystä. Teininä olin kyllä teatterikerhossa ja osallistuin johonkin Oulun kaupunginteatterin suureen näytelmäänkin, jossa piti olla paljon teinejä lavalla. En mää silti ikinä uskaltanut niin paljoa esiintyä kuin mitä olisin halunnut. Varmuus puuttui eikä pokkaakaan ollut sanoa, että hei meikääki kiinnostais olla joku muu ku puu (en tosin ollu puu, mutta jotain muuta merkityksetöntä vissiin ku en edes muista). Ehkei mulla ollut erityistä luonnonlahjakkuuttakaan, mutta eniten varmasti uupui rohkeutta. No, sittemmin elämässä on tullut tehtyä monenlaisia juttuja, rohkeitakin hyvin monelta kantilta katsottuna ja useat niistä oikeastaan aivan lähestulkoon itsestään tapahtuen.

Kesällä 2004 televisiosta tuli brittien Big Brother. Siinä oli kisaamassa söpö Federico. Eräänä kesäiltana istuimme iltaa silloisen poikaystäväni ja ystäväpariskunnan kanssa ja katselimme tuota kreisin oloista tosi-tv-ohjelmaa. Siellä oli tehtävä, jossa kilpailijoiden piti polkea paikallaan olevaa polkuvenettä niin, ettei polkeminen pysähdy ennen tehtävän loppumista. Totesin seuralaisilleni, että vitsit, tollasia tehtäviä ois niin siistiä tehdä, että sitten kun tää tulee Suomeen, niin mää kyllä meen tuonne! Niin, menen, tuosta vaan. Nauratti jo silloin sanavalintani.

Seuraavana keväänä tuli tv-mainoksia, että ohjelma on tulossa, haku alkaa. Pidin lupauksen ja laitoin hakemukseni. Kolme päivää tietokone oli päällä (siihen aikaan se ruukattiin oikeasti sammuttaa aina yöksi) ja täytin hakemukseen vastauksia, kerroin pitkät pätkät tarinoita elämäni varrelta. Lopulta pitkin kevättä ja kesää etenin hakuprosessissa ja sain puhelinsoiton, että tervetuloa, sut on valittu taloon! Seisoin keittiössä puhelun tullessa ja nauroin ääneen, että ookoo, semmosta sitte! Mistähän sitä keksisi matkalaukun jonne pakata kamat, mietin.

Koska ohjelma oli ensimmäinen laatuaan, en kyllä oikeasti yhtään tiennyt mitä odottaa. Pakkasin tavaroita mukaan melko vähän, koska ajattelin tippuvani ensimmäisten joukossa. Mielessä ei todellakaan käynyt, että elokuussa olisi pitänyt osata varautua siihen, että syksy etenee talossakin ollessa ja että kotiinlähtö voi tulla vasta ihan loppumetreillä.

Se oli kyllä hauska kokemus. Näin vuosien jälkeen en oikeasti enää kovinkaan paljon tai tarkkaan muista millaista siellä oli. Mua ei koskaan ahdistanut seinät, eivät “ikkunat” joiden takana kameramiehet ja -naiset olivat, eivätkä jokaisessa katon kulmassa pyörivät kamerat. Emme me kisaajat siellä oikein varmuudella uskoneet edes, että ohjelmaa katsoo kukaan. Seinien läpi kuultiin sunnuntai-iltaisin, että kai siellä jossain on studio, josta ne taputusten äänet kuuluvat. Tehtävät olivat ihan hauskoja. Mulla oli oma vakkaripaikka vihreillä tuoleilla. Saunominen ja paljussa lilluminen oli kivaa. Muistan miltä tuntui avata ulko-oven kahva, sen miten se loksahti. Muistan miltä R-kioskilla tuoksui, josta kävimme ostamassa voittamillamme rahoilla herkkuja. Maraboun minttukrokanttisuklaata ei ole tuon syksyn jälkeen tehnyt enää mieli. Lauloin PMMP:n Rusketusraitoja jonkin tehtävän tiimoilta bikineissä jollain esiintymispallilla seisoen ja mietin, että en pääse riittävän korkealle siinä juodaan viinii -kohdassa. Olin talossa 96 päivää. Toiseksi pisimpään. Melkoinen “pikavisiitti” televisio-ohjelmaan. Hetken aikaa ohjelman jälkeen ihmiset tunnistivat kadulla, nykyään ehkä pari kertaa vuodessa joku hoksaa tämän yhteyden. Sittemmin BB-Tiinasta on tullut Muita ihania -Tiina.Palataanpa takaisin siihen hetkeen sinne Siskonpedin avustajuuteen. Pian tuon jälkeen tein kahdeksan jaksoa lastenohjelma Kiitosta, mikä oli ihana kokemus. Suloisia lapsia, hauskaa askartelua ja itselleni kivaa askartelutätinä toimimista tv-kameroiden edessä. Pari vuotta myöhemmin päädyin tv-mainokseen, joka älyttömän kiva kokemus. Pirkon ei ole pakko olla Pirkko. Kun luisuin mainoksen alussa nähtävässä kohdassa raitapyjamassa syvemmälle sohvan uumeniin kaksoisleuan muuttuessa kolmoisleuaksi, mua ei yhtään mietityttänyt miltä mä näytän. Mainos on mielestäni edelleen vallan mainio ja oli huippua olla mukana. Se hetki, kun seisoin siellä sketsisarjan kameroiden edessä, vaikka mua jännitti ja olisin halunnut perua koko jutun, oli käänteentekevä siksi, että uskalsin tehdä jotain ihan sellaista höpsöä, jotain oman mukavuusalueeni ulkopuolelta, jotain mitä olisin halunnut tehdä jo aikoja sitten mutten ollut uskaltanut. Siinä oli sysäyksen voimaa.

Kivoihin juttuihin olen päätynyt. Viime aikoina olen miettinyt, että mitä tahtoisin tehdä isona, se kun ei oo vieläkään selvinnyt, hehe. Tekiskö enemmän videota tänne? Joo, mutta siinä on pari muttaa ja olenhan jo jotain tehnytkin. Olisinko hyvä pikkukakkostäti (ikuisuushaaveeni) pikkuaskarteluiden parissa? No olisin. Vai olisko se jotain muuta? Niin taikka näin, uskon, että musta voi olla mihin vaan haluan.

(Kuvakaappaukset Kiitos-ohjelmasta. Postauksen kansikuva omista arkistoista, kun Antin kanssa pääsimme käymään BB-talossa vuosi kokemuksemme jälkeen. 

OLIPA IHANA JUTTU MEISTÄ PUOLI SEITSEMÄSSÄ

Hihii, äsken oli hauska hetki! Joku joskus vasta kyselikin, että joko se ohjelma tuli, josta joskus taannoin (no okei, aika kauan aikaa sitten!) kerroin. Äsken se sitten vihdoin tuli ykköseltä Puoli seitsemän -ohjelmassa. Ollaan muututtu vuodessa molemmat, mun tukka on kasvanut ja vaihtanut väriä, tyttö selvästikin kasvanut ja kotikin näytti ihan eriltä. Niillä ei kuitenkaan mitään väliä, pieni pätkä meistä ja ompeluhommista oli suloinen, ihana, lempeä ja oikea hyvänmielen pätkä! Hauskaa myös se, etten itse enää muistanut yhtään koko kuvauspäivästä ja tuo ohjelmassa ommeltu pehmokin on ollut jo hyvän aikaa varaston uumenissa tallessa. Ja supermahtavaa se, että samassa jatkossa oli ihana Ville Leinonen ja tän hetken lempparibiisini. Katsokaa, Yle Areenasta löytyy (kohdassa 4:48)!


PIENI SANA ROHKEUDESTA

Tiedättekö sen tunteen, joka iskee vaikkapa silloin, kun antaa Instastoriesin pyöriä ihmisestä toiseen. Ai tuo on tuolla vuorikiipeilemässä, ei vitsit tällä toisella on mahtava työjuttu, ai nuo on menossa tonne tuohon mukaan, ooh näillä taas on tollaset suunnitelmat…. Sitten itse syö sitä ruisleipäänsä siinä sohvalla murustellen ja sattuu ajattelemaan, että miksi mää en tee mitään tuollaista, miten mun elämä onkin mennyt näin ja että miksi minä en voi olla yhtä rohkea kuin tuo toinen tuolla ruudun takana? Se ei ole kateuden tunne, vaan ihailua toisten ihmisten rohkeudelle. Aika nopeasti se ajatus siitä haihtuu ja sitä tajuaa, että meillä kaikilla on erilaiset historiat kaiken suhteen, tehdään eri juttuja ja että teenhän minäkin vaikka mitä juttuja ja olen ottanut rohkeita askelia elämässäni!

Ajattelin esitellä teille nyt kaksi, jo vanhaa ja aikoja sitten nähtyä juttua, mutta jotka ovat olleet itselleni nimenomaan rohkeuden suhteen isoja asioita. Päädyin sattumalta sketsisarjan musiikkivideolle huulisynkkalaulamaan avustajaksi ja vaikka se oli pieni hetki, kun siinä kameran edessä lauloin ääneti, avasi se minussa jotain. Semmoisen pienen padon sisälläni, jota en ollut uskaltanut avata pitkään aikaan, tai ehkä ikinä. Uskalsin!

Viime keväänä vietin kaksi päivää mainosvideon kuvauksissa ja  olin siellä Pirkkona erilaisissa rooleissa. Jännitti välillä paljonkin, mutta samaan aikaan oli rentoa ja hauskaa. Mainoksesta tuli huikea ja olen ylpeä itsestäni, että tein sen. Siitä varsinkin olen ylpeä, kun kaveri kysäisi mainoksen ensikertaa nähtyään, että oliko minulla siinä alussa joku lisäasu päälläni, kun näytin niin kaksoisleukaiselta. Ei, ei todellakaan, ihka-aitoa tiinaa siinä vain oli koko roolin täydeltä.

Nyt, tänä iltana, tuossa sohvalla niiden leivänmurujen kanssa tuli olo, että pirskatti, tuollaset jututkin oon menny tekemään, hyvä minä! Just tuollaista uskallustekemistä kaipaisin jälleen elämääni. Niitä kohti siis, uskalluksia!

ME OLLAAN KOHTA TEEVEESSÄ

me ollaan kohta teeveessä

me ollaan kohta teeveessä

me ollaan kohta teeveessä

Meillä oli tyttären kanssa jännä päivä pari viikkoa sitten. Kotiimme tuli nimittäin kylään toimittaja ja kuvaaja. Meistä tehtiin hauska juttu Puoli seitsemän -ohjelmaan. En vielä tiedä itsekään milloin tuo jakso tulee ulos, jossa olemme, mutta lupaan vinkata kun sen aika on. Se oli tyttären ensimmäinen tv-juttu (jos ei lasketa yhtä pientä koulussa kuvattua haastattelu-uutispätkää ja ei lasketa sitä nyt) ja pienen alkujännityksen jälkeen kaikki meni hienommin kuin mainiosti. Ja itse jutun aihe on muitaihaniamainen ja aikas ihana äidin ja tyttären (ja voisi olla yhtä hyvin kenen tahansa lapsen) yhteinen hetki. Jäämme jopa ehkä aivan jännityksellä odottamaan! Kerron sitten kun aika on!

KIITOS NYT TEEVEESSÄ

kuvakaappauskiitos

Viime keväänä jo hehkuttelinkin, että sain olla mukana tekemässä todella mukavaa ja lämminhenkistä lastenohjelmaa. Nyt eletään sitä aikaa, että Kiitos pyörii MTV Juniorilla. Siinä lapset kiittävät aikuisia itsetekemillään lahjoilla, jotka he tekevät kolmen kädentaitajan kanssa. Jokaisessa jaksossa yksi lapsi yhden taitajan kanssa. Mun kanssa askarrellaan, Kirstin kanssa leivotaan ja Uolevin kanssa nikkaroidaan. Ohjelma on kyllä aika ihana. Melkein jokaisen jakson katsottuani on vähän joutunut silmäkulmiaan pyyhkimään, koska lapset ovat aikas herttaisia aina lahjojensa kanssa ja vastaanottajat usein liikuttuneita, niin märsäilyksihän se saattaa mennä. Itsensä katsominen televisiosta on taas sitte aivan eri juttu, se ei oo usein ihanaa eikä itketä, ainakaan samasta syystä, heh. Tykkäsin silti tosi paljon tehdä tätä, lasten kanssa oli mukavia päiviä, koko työporukka oli huippu ja lastenohjelman tekeminen on ollut haaveenanikin aina. Nyt se kävi toteen. Kiitos!

Kiitos kirjontatyö Tiina Arponen  muitaihania.com
kiitos51

kiitos31

kiitos21

ps. Jos haluttais nähdä ohjelmaa eikä kotoa ei löydy kanavapakettia, jolta Juniori näkyy, niin sen voi ostaa Katsomosta kuukaudeksi kympillä.

Ensimmäinen kuva kaapattu Katsomosta.

KIITOS KIITOS

Muutama viikko sitten tein jotain mitä en ole ennen tehnyt, mutta josta olen kyllä haaveillut. Tainnut joskus sanoa ääneenkin ja sitten se toteutui. Nimittäin olen askartelutäti lastenohjelmassa! Maikkarin Juniorilta tulee syksyllä ihan mahtava ohjelma nimeltään Kiitos, jossa sain olla mukana. Puuhastelin useamman jakson verran mainioiden lasten kanssa ja tein työviikollisen töitä mukavien ihmisten kans. Nyt on jotain jännittävää mitä odottaa ensi syksyltä! Että teeveessä nähhään!

 

 

 

2013 OLI IHAN HYVÄ VUOSI

Sain jouluna 1987 joululahjaksi aivan ihanan halinalle-päiväkirjan. Halinalle kannessa oli pehmeä ja pullea, niin että kirjan piti olla aina esillä pöydällä, lukossa tietysti, koska kirjahyllyyn se ei mahtunut. Kirjoitin siihen joka päivä siihen asti kunnes kirja täyttyi. En mitään suuria salaisuuksia, niitä näitä, mitä nyt olin päivän aikana tehnyt. Muutaman päivän kohdalla lukikin vain:

 
Rakas päiväkirja!
Tänään en tehnytkään mitään.
tv. Tiina
 
Muutama vuosi sitten, kun päiväkirjan taas löysin, en voinut kuin kikattaa tuolle päiväkirjamerkinnälle, mutta niinhän se on, jotkut päivät on vaan semmosia. Ainakin seitsenvuotiaan mielestä.
Mulla oli vähän samanlainen olo tästä vuodesta. Siis käsitöiden puolesta, joista tämä armas blogini kuitenkin eniten kertoo. Vaikka, eihän se ollenkaan totta ole kun oikein alkaa miettimään, pohtimaan ja kurkkaa blogiin. Olen tehnyt vaikka mitä, neulonut, ommellut, kirjonut ja vähän kaikkea muuta siihen päälle! Elämänmuutokset olivat silti sitäkin suurempia kuin mitä käsitöiden määrä, tänäkin vuonna. Irtisanouduin työstäni Tampereella, otin vastaan uuden ihanan työpaikan Helsingissä. Saimme ihanan puulattiaisen kodin Vallilasta, jätimme haikein mielin supervaloisan kattohuoneiston Kalevaan. Vaihdettiin sitten kaupunkia lähestulkoon tuosta vaan, ei siksi, että Tampereessa mitään vikaa olisi, oli vain sen aika. Sinne jäi paljon hyviä ystäviä, kivat vanhat työkaverit, kässäkerho, monenmonta mahtavaa ja ihanaa muistoa, mutta myös elämäni rankimmat ajat elin siellä. Kahta viikkoa vaille kymmenen vuotta Tampereella oli just hyvä! Helsinki on oikein hyvä. Päivääkään en ole katunut sitä, että lasten kanssa tänne muutin. Ennemminkin oon ylpeä itsestäni ja rohkeastakin päätöksestäni. Se oli suurin juttu tässä vuodessa.
Sain tänä vuonna monta uutta ystävää ja oli monet hauskat kekkerit ja kemut ja mummokerhoilut, joiden jälkeen sitä vaan hehkui ja puhkui iloa ja onnea, että ei vitsit olikin kivaa ja sekin tyyppi, ihan älyttömän kiva ja ihanaa, että sain tutustua siihen!
Tulevana vuonna aion ainakin tehdä parit takit, neulasta pipoja ja villatakkeja, kirjoa vähän ajatuksiani kankaalle ja hei, ehkä keksin taas jotain uutta! Lasten kanssa haluaisin tehdä käsitöitä ja askarteluita enemmän. Olkoon vuosi 2014 ihan superhyvä, onnekas ja rakkaudentäyteinen! Kaikilla!Tässä pieni kuvakooste menneestä vuodesta, olkaat hyvät!

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

KESKIVIIKKONA SUMMERISSA!

Keskiviikkoaamuna kannattaa olla teeveen ääressä, sillä olen askartelemassa ihanan Juliannan seurassa Ylen nuortenohjelma Summerissa. Kannattaa katsoa! Ainakin kuvauksissa tässä taannoin oli hurjan hauskaa ja Julianna on ihana nuori neitonen (kuulostanpa mummolta!) ja ei meijän lopputuloksetkaan askarteluissa ollu yhtään huonoja.

Hey y’all! Just wanted to let you know, that everyone of you should turn the channel to Yle 2, at 11 a.m. on Wednesday, as it’s me there finding my youth again and giving you some tips on how to decorate your house without using a fortune!

summeri

KUVAUKSISSA

 

 

Olipas kuulkaas erilainen päivä tässä viikolla, sillä sain iloisen kunnian päästä Jonnan vieraaksi Blogistania
-ohjelman kuvauksiin. Ja vielä mitä kivoimmassa seurassa. Vietettiin
hauska päivä askarrellen, vähän herkutellen, käkättäen ja keskustellen
viisaita, tietysti! ;) Toukokuussa voipi sitten tiirailla telkkarista
Jonnaa ja sen kavereita Tiinakaisaa, Hanna-Riikkaa, Riikkaa ja minuakin. Ja hauskaa oli!

 

 

Kuvat 1, 2, 3, 5: Viivi Lehtonen / YLE

PS. Blogistanian facebook-sivut täällä! Ja nuo koristelemieni laatikoiden ihanat ihanat teipit täältä!