Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

KUINKA USEIN?

Mä olin oikeastaan menossa suihkuun, mutta koska iski yhtäkkinen into kertoilla juttuja, niin päätin osallistua tähän hauskaan blogihaasteeseen, jonka bongasin Karoliinalta. En muistakaan oonko mun pian 13 vuotisen blogielämäni aikana osallistunut kovinkaan moneen. Joten nytte sitte ku ikää on melkein teinarin verran. Blogilla siis. Itselläni enemmän. Elikkäpä kysymys on siitä, että kuinka usein teen mitäkin asioita.

Vaihdat lakanat? Vaihdan aina silloin, kun lapset lähtevät isilleen. Saan rauhassa laittaa lasten vuoteet valmiiksi seuraavaa viikkoa varten ja itse sujahtaa raikkaisiin lakanoihin lapsettomaksi ajaksi. Oon tehnyt niin aina, ehkä juontaa juurensa siihen aikaan kun oli kaikenmaailman maitohikiä ilmoilla imetyksestä ja semmosia äitijuttuja.

Vaihdat pyyhkeet?  Kerran viikossa varmaankin.

Putsaat lattiakaivot? Aina, kun näyttää siltä, että olis aika. Oon semmonen kaivojen tarkkailija kyllä (kotona), että alkaa ällöttää, jos näkyy yhtään mitään ylimääräistä.

Peset hiukset? Joka toinen päivä suunnilleen, jos poistun ihmisten ilmoille. Instastooreissa ei likainen tukka haittaa.

Käyt suihkussa? Heti, kun tuntuu siltä, jos jaksan. Hikeni ei haise helposti, joten olen freesi muija melkein aina, haha!

Soitat äidille/isälle? Iskälle soitin kesällä 1997 viimeisen kerran. Äidin kanssa soittelutahti on vaihtelevaa. Nyt on meneillään hiljaisempi kausi. Äiti on mun äiti, mutta myös ystävä ja se kelle kiukuttelen myös ehkä eniten (ehkä hellu on kyllä mennyt jo äidin ohi tässä asiassa) (mutta oli pitkään siis ainoa ihminen, jolle pystyin kiukkuamaan silleen miten rakkaille saa joskus purkaa) ja on ihanaa, kun saa olla äidille aina justiisa se kuka ja millainen milloinkin on. Nyt kun katselin puheluhistoriaa, niin ei näkyny milloin oltais soiteltu, siinä on siis pidempään kuin kaksi viikkoa! Kääk.

Näet vanhempiasi? Äiti asuu Oulussa, joten nähdään muutaman kerran vuodessa. Äiti käy täällä ja me siellä.

Käyt leffassa? Tykkään käydä elokuvissa, mutta pelkään aina, että nukahdan. Tykkään tosi paljon leffassa käymisestä siksi, että siinä elokuva vie täysin mukanaan ja on ihanaa kadota niihin maailmoihin. Varsinkin jos kyseessä on joku superihana ja kaunis elokuva niinku vaikka Call me by your name. Viimeksi käytiin muutama viikko sitten katsomassa Olen suomalainen. Tänään oon menossa, kun on treffit hellun kanssa, ihanaa.

Föönaat hiukset? Jos on pakko. En oo tukanlaittaja.

Käyt metsässä? Liian vähän, mutta aina kun mahdollista tälleen vallilalaisena.

Sanot läheisille, että rakastat heitä? Lapsille monta kertaa päivässä. Meillä myös huudahdellaan heippojen lisäksi aina, että olet rakas!

Sanot miehellesi rakastavasi tätä? Joka päivä. Kuiskuttelen korvaan, sanon puhelimessa ja viesteissä. Sanon usein, mutta ehkä hellu sanoo vielä useammin.

Soitat anopille? Hellun äidille en muista soittaneeni koskaan, vaikka hän herttainen ihminen onkin.

Katsot kuivakaappien sisällön? Silloin, kun se pursuaa. Meidän kuivakaappi on vain kaksi ja puoli hyllyllistä, joten tämä tapahtuu helposti. Tänään ensimmäisen kerran pitkään aikaan haaveilin suuresta ja väljästä keittiöstä, ja sekin ajatus tuli mieleen rappukäytävässä, ei edes keittiössä itsessään. Ois ihanaa, jos tavarat olisivat kaapeissa yhdellä katsauksella katsottavissa, eikä minkään takana olisi mitään.

Luuttuat lattiat? Silloin, kun ne näyttävät likaislta. Meillä on vanha lautalattia, joka on sen verran patinoitunut, että armoa saa.

Imuroit kotisi? Imuri on esillä useasti viikossa, mutta koko kodin kerralla imuroin vaan siivouspäivinä, joita pidän silloin kun on aika eli jäätävä sotku.

Siivoat? Joka päivä jotain. Mutta kaikki muu saa mennä aina siivouksen edelle, vaikka rakastan siisteyttä.

Peset vessan? Noin kerran viikossa ja aina kun tarvii.

Syöt noutoruokaa? Aika usein. Tilaan Woltilla ja haen kotiin.

Valehtelet? No harvoin kyllä. Valehtelu, vaikka se olisi pikkuhuijauksia lapsille, vaikka että ei ole karkkia, vaikka omassa laatikossani olisikin, on niin kurjaa, siitä tulee paha mieli ja huono omatunto, niin en pysty kovin helpolla. Narraaminen on sitte eri asia.

Sheivaat? Silloin, kun huvittaa. Itseäni varten aina, jos!

Vaihdat hammasharjan? Tuntuu, että hampaidenharjaus on meillä superiso juttu, koska lapsille se ei oo mieluisaa. Hankin siis erilaisia harjoja ja tahnoja piristämään tätä pakollista askaretta, mutta oma harja mulla on kyllä varmaan juhannukseksi ostettu halpisharja. Haaveilen sellaisesta älysähköhammasharjasta!

Käyt kirjastossa? Harvemmin. Lasten pikkulapsiaikana käytiin usein. Meillä on superkivoja kirjoja omassa hyllyssä ja itselläkin monia kirjoja jonossa, että ensin ne ja sitten kirjastoon.

Peset peitot ja tyynyt? Kesällä, kun ne saa pihalle kuivumaan. Tyynyjä talvellakin. Tuulettelen pakkasella viikottain.

Peset rintsikat? Joka toinen viikko, muuten vaihtelen liivejä. Ilman oon aina, kun mahdollista.

Leivot? Harvoin, koska meillä on sellainen uuni, joka paistaa huonosti. Viikonlopuksi olen kyllä suunnitellut leivontapäivää pitkästä aikaa.

Siivoat jääkaapin? Aina, kun se vaatii sitä.

Käyt puntarilla? Tykkään käydä puntarilla. Mulla ei ole koskaan ollut painon kanssa mitään suurempia kriisejä, enkä ole koskaan laihduttanut. Nyt kävin ja se näytti 69 kiloa. Ajattelin, että aika paljon, 65 olis kivempi, mutta katsoin itseäni peilistä ja totesin, että näytän hyvältä näin. Numerolle ihan sama.

Syöt irtokarkkeja? Tänään teki mieli, mutta viime viikolla taisin syödä. Tänään ostan kyllä elokuviin.

Vierailet isovanhempien luona? Mulla ei ole enää isovanhempia. Hävettää myöntää, että kävin hyvin harvoin heidän viimeisinä vuosinaankin, aikka koen, että kaikki olivat mulle ihan läheisiä.

Peset pyykkiä? Pyrn pesemään pyykkikorin tyhjäksi sinä päivänä, kun lapset menevät isilleen.

Käyt hammaslääkärissä? Kävin kesällä näyttämässä yhtä paikkaa, mutta siellä ei tehty muuta. Edellisen kerran kävin muutama vuosi sitten. Harvoin siis.

Käyt kaupassa? Enpä kävisi joka päivä, mutta käyn.

Peset ikkunat? Yritän keväisin. Tänä vuonna jäi yksi huone pesemättä (niitähän on meillä kolme). En pidä siitä, kun likavettä tippuu ikkunalaudalle ja kädet kuivuvat. Muuten nautinnollinen, kiva ja näkyvä siivouspuhde.

Vaihdat sukat? Välillä käytän kyllä kaksi päivää putkeen samoja.

Ostat uusia vaatteita? Jos vastaan tulee jotain mitä tarvitsen ja välillä ihan vain siksi, että haluan jotain. Mielestäni en usein, mutta joka kuukausi kyllä varmasti jollekin jotain. Eilen kurahanskat lapselle, mutta olivat ihan liian isoa kokoa.

Olet tehnyt raskaustestin? Oon tehnyt kolmesti, joka kerta oon ollut raskaana.

Tarkistat toimiiko palovaroitin? Toisinaan.

Peset autosi? Jos mulla ois oma auto, pesisin sitä kyllä usein ja siivoaisin sisältä. Tykkään hinkata kojelaudan puhtaaksi ja kiiltäväksi.

Tarkistat vaatekaapin ja käyt sen läpi? Tänään ajattelin tehdä taas. Noin kerran parissa kuussa. Ei siellä mitään suuria muutoksia niin usein tapahdu, mutta järkkään sen samalla.

Puhdistat hiukset harjasta? Jokaisen harjauksen jälkeen, koska vihaan täitä ja olen joskus löytänyt omasta päästäni täin niin, että se jäi harjaan. Imuroidessani myös käyn läpi aina hiusharjat, niin kätevää!

Bonuskysymys: Kuinka usein vaihdat pipoa? En näemmä koskaan, koska kaikissa näissä kuvissa, jotka on otettu kaikkina eri vuodenaikona, mutta on sama pipo. <3 Ihanaa keskiviikkoa!

 

39-VUOTIAS LASTEN SUUSTA

Facebookissa on viime päivinä näkynyt taas yhdenlainen kiertokirje, jossa käyttäjän puolison pitää vastata kysymyksiin. Minä pyysinkin lapsiani vastaamaan kysymyksiin ja tämä olkoon nyt sitten 39-vuotishaastatteluni lasteni vastaamana, sillä tänään on mun syntymäpäivä. Vastaajina siis tyttäreni, ikää pian 12 vuotta (Miisu), ekaluokkalaiseni, pian 8-vuotias (Runo) ja nuorimmaiseni, nelivuotias (Ruu).

  1. Jos katson telkkaria, mikä siellä todennäköisimmin pyörii?

Miisu: Sitä mitä sieltä tulee.

Ruu: Salkkareita sää katot.

 

  1. Jos mennään yhdessä ravintolaan, mitä todennäköisesti tilaan?

Ruu: Jätskiä, hähää.

Miisu: Sää sanot aina, että tää on tosi hyvää, mää otan tän.

 

  1. Mikä on inhokkiruokani?

Miisu: Maksalaatikko.

Ruu: Matsalaatikko ja sinä inhoat kakkaa.

 

  1. Mitä voisin syödä päivittäin kyllästymättä?

Runo: Kokista.

Miisu: Karkkia.

Ruu: Suklaakarkkia ja jätskiä.

Runo: …ja vettä.

 

  1. Millaista musiikkia kuuntelen?

Miisu: Suomalaista ja englanninkielistä…

Ruu. Rokkia!

Runo: Tykkäät vähän semmosesta rauhallisesta, mutta samalla semmosesta villistä.

Sisko toteaa, että just sellaista!

 

  1. Millaisista elokuvista pidän?

Runo: Draamaelokuvista ja näytellyistä elokuvista, ei animaatioista, ja romanttisista elokuvista.

Miisu: Hyvistä, kaikki elokuvat mistä äiti tykkää, on hyviä elokuvia. 500 päivää kesästä -elokuvasta.

Ruu: Lego-elokuvista.

 

  1. Mitä pelkään?

Runo: Sitä, että me kuollaan.

Ruu: Että me hukutaan me kaikki lapset. Sitä, että lapset palaa.

Miisu: Sitä, että meille lapsille käy jotain.

 

  1. Mitä kotitöitä en osaa tehdä?

SYVÄ HILJAISUUS.

Miisu: Ei ole sellaista.

Runo: Leikkiä lasten kanssa. Järjestellä vähä niinku koulupöytiä.

  1. Mitä osaan erityisen hyvin?

Runo & Miisu yhteen ääneen: Huolehtia lapsista.

Miisu: Tehdä käsitöitä. Olla ihana.

Ruu: Leikkiä. Rakentaa hyvin junarataa.

 

  1. Mihin työhön et missään nimessä laittaisi?

Ruu: Et ole hyvä tuossa…. ööö… tossa…

Runo: Rakentelujutuissa, niinku vaikka rakentaa tietokoneita.

Miisu: Mää en laittais sua niinku esimerkiksi rakennustyömaalle, ei sillä et osais, mutta sä et vaan sopisi sinne.

 

  1. Jos voittaisin lotossa mitä tekisin rahoilla?

Runo: Ostaisit ruokaa. Ostaisit jotain meijän elämään liittyvää.

Miisu: Ostaisit uuden kodin ja AUTON. Ja jonkun lomamatkan, mulle ja sulle, Runolle ja sulle, Ruupertille ja sulle, silleen kaksin.

Ruu: Ja Noelille ja Alvarille ja mun tarhakavereillekin.

 

  1. Mikä väri kuvastaa persoonaani ja miksi?

Kaikki yhteen ääneen: VAALEANPUNAINEN!

Miisu: Pastellivärit. Haaleet, lempeät värit. Musta kuvastaa sua silleen vähä, mutta eniten pastellit ja vaaleanpunainen. Sää oot vaan semmoinen pastellivärinen.

Ruu: Kaikki värit.

  1. Mikä minua ärsyttää eniten muissa ihmisissä?

Miisu: Se kun ei totella, se kun ihmiset roskaa, se että ihmiset on tosikkoja, koska tosikot hmphrrrhphmmmm….

Runo: Se kun me ei totella.

Ruu: Ja ihmiset heitetään roskiin.

 

  1. Minkä asian äärellä voisin viettää tuntikausia?

Runo: Nukkumisen.

Miisu: Käsitöiden.

 

  1. Mikä saa minut vihastumaan?

Runo: Se kun ei totella ja kinastellaan ja ollaan kiittämättömiä.

 

  1. Entäs mikä tekee minut iloiseksi?

Runo: Se, että sulle on tosi kivasti.

Ruu: Että sua rakastetaan, halitaan ja pusutellaan.

  1. Mikä on paras luonteenpiirteeni?

Runo: Rakkaus. Oot rakastava.

Ruu: Kaja ja Halti!

Miisu: Lempeys ja tällanen.

 

  1. Entäpä huonoin?

Ruu: Että ei rakasteta.

Miisu: Ei oo ehkä luonteenpiirre, mutta mää en tykkää siitä ku sua stressaa kaikki koko ajan, sitte sää oot niin kiree.

 

  1. Mitä kolmea asiaa kannan aina mukanani?

Ruu: Laukku, avain, puhelin.

Miisu: Mä oisin vastannut tismalleen samat ku Ruupertti, sulla on reppu, avaimet ja puhelin.

Viimeinen kysymys oli jäänyt kysymättä, se oli, että mikä on paras muistosi kanssani. Ehkäpä tänä iltana jutellaan siitä. <3 Ihanaa mun synttäripäivää sullekin!

NÄIN TE KERROITTE LEMPIVAATTEISTANNE // ARVONNAN VOITTAJA


Oikein mainiota helatorstaita! Eilen sulkeutui Kaikon arvonta ja ihan pian toimin onnettarena ja joku onnekas saa sadan euron lahjakorti. Luin jokaisen arvontaan osallistuneen jättämän kommentin, joissa pohdittiin lempivaatteutta. Aivan mahtavia viestejä! Sain pitkin viikkoa kommentit myös sähköpostiini ja luin niitä milloin missäkin välissä ja jo muutama päivä sitten tajusin, että ne teidän sanat olisivat kyllä myös aika arvokasta tietoa muutenkin kuin vain minulle tai kommenttiboksia lukevalle. Siispä tein pienen koosteen, jonka teille ranskalaisin viivoin julkaisen:

  • Kannattaa välillä antaa kaupassa ystävän ehdottaa sovitettavia vaatteita, ne näkee toisinaan paremmin kuin itse, että mikä ois just sulle tai mulle ja näyttäis hyvältä. Itse liian usein kangistuu vanhoihin kaavoihin ja jumittaa jossain.
  • Raskauden jälkeinen olo on pukeutumisessa vähän vaikea, mutta silloin pitäisi mielestäni muistaa myös se, että raskauden ja imettämisen jälkeen keho kyllä palautuu monella tapaa, mutta ei välttämättä juuri samanlaiseksi ja –muotoiseksi kuin aiemmin, vaikka esimerkiksi puntari niin näyttäisikin. Itse olin pitkään 59-kiloinen sekä ennen että jälkeen raskauksien (en enää!), mutta muoto oli eri. Mun oma huomioni tähän asiaan on se, että ei sen vartalon pidäkään olla enää samanlainen, sehän on just tehny mielettömän urotyön.
  • Mun henkilökohtainen lempimuistutukseni: vaatteiden alla pitää olla kunnon alusvaatteet eli sellaiset jotka eivät näy, tuntuvat hyviltä ja mitä korkeammat pikkuhousut, sitä paremmat! Niillä rakas, pehmoinen nisutaikinavatsanikin tasoittuu kauniiksi ja vaatteet näyttävät ja tuntuvat paremmalta päällä. Olen kuullut niitä kutsuttavan mummopikkareiksi, mutta todellisuudessa ne ovat täydellisen vartalon pikkuhousut!
  • Todella moni kommentoija kertoi lempivaatteensa olevan suomalaisen merkin vaate. Hymyilytti, tuli ihan hirmuisen hyvä mieli ja monen merkin takaa niitä tekijöitä tuntien tuli sellainen olo, että lukisivatpa tämän. Erityismaininta useasta lempivaate-nimityksen saamisesta menee seuraaville merkeille aakkosjärjestyksessä: Aarrekid, Kaiko, Marimekko, Nosh, Papu, R-collection, R/H, Uhana Design ja Vimma.
  • On ihanaa ja tärkeääkin, että lempivaatteeseen kietoutuneena saa huomiota ja tuntee itsensä spesiaaliksi. Se tuntuu erityishyvältä.
  • Äitifarkut olivat tosi monen lempparit, en ihmettele!
  • Mummin vanhat housut, äidin vanhat yöpaidat tai vanha ysärineule, voisiko oikeasti olla lempeämpää lempivaatetta? <3
  • Kirpparit, ilmaislaatikot ja neuvolan kierrätyspöytä mainittiin loistavina lempivaatteiden löytöpaikkoina.
  • Lahjaksi saadut vaatteet: äitienpäivänä, huomenlahjaksi saadut tai tuliaisina tuodut. Vaatelahjoja jännätään usein, että osuvatko ne saajan mieltymyksiin, mutta selvästikin usein osuvat. Itse tykkään ainakin!
  • Heräteostokset, niissä pätee sama, joskus osuu, joskus ei, mutta kun osuu, on ilo jollain tapaa moninkertaisempi.
  • Itseommellut ja neulotut vaatteet!
  • Vaikka lastenvaatetykkäykset ja -hankinnat kävisivätkin kovilla panoksilla, pitää muista myös, että hanki ihania vaatteita myös itsellesi!
  • Kotivaatteet – klassikko!
  • Urheiluvaatteet.
  • Kun kotiovi työpäivän jälkeen aukeaa, farkut lähtevät jalasta heti! Yksi maailman parhaista tunteista!
  • Harmaa neuletakki oli tosi monen lemppari. Turvallinen, molemmat asiat siinä: sekä villatakki että harmaus. Ymmärrän täysin.
  • Ihan kiva ei ole suotavin määre vaatekaapin sisällölle, kotiin, eikä myöskään parisuhteisiin! Äärimmäisen hyvä huomio!
  • Mitä on rantakunto vuonna 2018? No sitä, että sinne rannalle mennään just sellaisina kuin ollaan. Parasta.

Tittidii, nyt on onnettaren aika loistaa. Joskus aikoinaan tein jopa ihania videoita, joissa arvonnan voittajat selvitettiin, mutta tällä kertaa käytin internetin arvontakonetta, joka kertoi, että 201:sta kommentista onnellinen voittaja oli nimimerkki Maikku. Voittajalle on laitettu sähköpostia! Ihanaa, kun osallistuitte.

Kiitos teille myös kaikista suloisista ja kivoista kommenteista ja kehuista liittyen mun tyyliin ja blogiin tai instagramiin. Erityislupuksen annan sille asialle, että instastoorit pysynevät samalla tasolla jatkossakin eli likaisen tukan päivityksiä ja tarinoita imurin imaisemista tisseistä!

Kuvat: Eino Nurmisto. Otettu Ping Helsingissä. 

EPÄSPORTTIMUIJA LENKKARIOSTOKSILLA

Kaupallinen yhteistyö: Prisma Skechers & Suomen Blogimedia

Pari viikkoa sitten kävi niin, että mun pienehkö kenkävalikoima laajentui yhdellä parilla. Nimittäin uusilla lenkkareilla! Käytiin taas Kauppakeskus Kaaren Prismassa (yksi lempikaupoistani just nyt – rakastan sitä valtavaa valikoimaa kaikkea!) (mun kirjakin oli hienosti esillä!) ja siellä sovittelin lenkkareita. Merkkejä oli monia ja malleja vieläkin useampia. Mulla oli takataskussa tämä yhteistyö, joten tarkastelin tarkemmin Skechersin kenkiä. Muistin muuten merkin entuudestaan jo 90-luvulta ja piti vielä siinä hyllyn edessä tarkistaakin, että muistinko varmasti oikein, ja kyllä muistin. Merkki on perustettu nimittäin jo ysärin alussa Yhdysvalloissa ja on tätä nykyä Yhdysvaltain toiseksi myydyin kenkämerkki. Meillä täällä Suomessa merkkiä löytyy mm. just Prismoista. Valtavissa automarketeissa on kyllä paljon hyviä puolia, mutta varsinkin se, että samalla kauppareissulla voi saada hankittua niin monia asioita. Kun asuu kantakaupungissa ja käy marketeissa harvemmin, niin se ilahduttaa aina (ja aina sitä sitten hehkuttelenkin), että kaiken sakin yhtäkkiä samasta kaupasta (tähän vielä todettakoon, että olen vuosikaudet asunut automarkettien läheisyydessä ja silloin ne olivat arkipäivää). Aivan kuin olisi unohtanut sen siinä edelliskerran jälkeen joka kerta.

Kokeilin lenkkareista kolmea eri mallia, joista löytyi mulle sopivat koot. Suosikkini löysin oikeastaan heti ensimmäisellä sovittamalla, harmaat kahdenksankymmenen euron GoRunit. Ne ovat juoksutossut. Ihastuin kengän keveyteen ja siihen, että se tuntui saman tien jalassa myös siltä, ettei tarvitsisi välttämättä laittaa edes sukkaa, eikä tossu hiertäisi. En tiedä miksi, mutta koen tämän jostain syystä aina tärkeäksi ominaisuudeksi kengissä kuin kengissä. Ehkä siksi, että siinä on intiimi yhteys jalkani ja kengän välillä ja jos siitä selviää hiertymittä, on yhteys hyvä! Hehe, upea teoria!

Mulla on tapa, jolla aina aloitan keskustelun, kun puhutaan liikkumisesta. Se menee näin: Mää en oo yhtään sporttimuija!

Nykyään silti olen yrittänyt vähentää tätä ajatusta ja varsinkin sen ääneen sanomista. Olen nimittäin tullut siihen tulokseen, että sisimmässäni taidankin olla urheilusta pitävä ihminen. Se pursuilee minusta ulospäinkin kokoajan enemmän ja enemmän. Tykkään epäsportiksi muikkeliksi aivan liikaa esimerkiksi metsässä samoilusta ja vaeltamisesta, rattaiden kanssa ylämäkeen juoksemisesta (vastusta katsos!), pyörälenkeistä, äänikirjakävelyistä, metron liukuportaita ylöspäin kävelystä mahdollisimman lujaa (nopeasti perillä ja mikä pikatreeni ja kisailumahdollisuus jos vaikka viereisissä portaissa on samankaltainen!), lumilautailusta, retkiluistelusta, kiipeilypuistojen vaativimmista radoista ja käsillä seisomisesta ja kärrynpyöristä. Silti, mitään vakkariurheilua en hyötyliikunnan (joka päivä tavoitteena 12 000 askelta!) ja edellä mainittujen, suhteellisen satunnaisten harrastusten lisäksi tee. Siksi lenkkitossuostoksilla oleminenkin oli vähän jännittävää!

Kengät päätyivät ostoskoriin ja yhteinen matkamme alkoi. Ensimmäinen lenkkariretki oli parin tunnin kävelyreissu kosteassa kevätsäässä. Askel oli ihanan kevyt. Rehellisesti sanottuna en olisi uskonut etukäteen, että voisin kävelyn aikana miettiä niin montaa kertaa sitä, että onpa näillä ihana kävellä! En ole koskaan varsinaisesti käynyt juoksulenkillä (jos koulun liikuntatunteja ei lasketa), mutta näissä kengissä tuntui, että juokseminen olisi varmasti sellaista elokuvamaisen kevyttä ja vain liitäisin, jos lähtisin juoksuun. Myönnetään, että kokeilin – ei se ihan sellaista ollut. Muu varustus ei ollut juoksuun sopivaa enkä taida osata mitään oikeaa tekniikkaakaan, kunhan pistin juoksuaskelta toisen eteen. Ja varsinkin kaulaan ja päähän kääräisty sateensuojan virkaa toimittanut paksu kauluri ja kuulokkeet korvilla hölskyivät, joten juoksuaskeleet vaihtuivat nopsaan takaisin kävelyksi.

Toisen kerran lenkkareiden ja minun yhteinen hetki sijoittui Nuuksioon. Lähdettiin ystäväni kanssa lauantaiaamun samoilulle ja päätin testata kävelyä lenkkareissa. Hyvä valinta. Meidän reittimme ei ollut erityisen vaativa tai juurakkoinen ja juoksutossuissa samoilu oli just hyvä.

Näiden kahden, melko sporttisen lenkkaripäivän jälkeen olen huomannut laittavani tossut jalkaan myös muuten. Toki mulla on ollut aiemminkin lenkkareita ihan arkikäytössä, mutta ne eivät ole olleet kyllä yhtään näin hyviä jalassa. Ja just tämän mallin harmaa sävy on ollut moneen asuun nappivalinta sen yleisen mustan kengän sijaan. Eilen ystäväni Laura kuvasi mua tämän postauksen kuviin risteilylaivan kannella ihan tuollaisessa sunnuntaimuikkelin asussa. Leveissä housuissa, valkoisessa teepaidassa, mustassa takissa ja lippalakki päässä. Pikkuisen piti myös hypähdellä ettei menisi liian vakavaksi keimailuksi.

Tämän uuden lenkkarikokemukseni jälkeen: a) menen hyvin todennäköisesti hankkimaan seuraavatkin lenkkarini Prisman hyllyistä ja erityisen tarkasti syynään juuri Skechersit, koska kokemus merkistä on näin hyvä, b) suosittelen merkkiä myös muille, koska koen, että hinta-laatusuhde on mainio eikä ulkonäkökään pöllömpi.

Nyt pistän lenkkarit jalkaan ja lähden hakemaan kaverisynttärilahjaa, housuja huomiseen Ping Helsinkiin ja pari viherkasvia. Olis muuten taas kätevintä hurauttaa oikeasti sinne Prismaan. Ihanaa päivää just sulle!


JOKAISEN VAATEKAAPIN VAATTEEN SOISI OLEVAN LEMPIVAATE

Kaupallinen yhteistyö: Kaiko Clothing

Aloin eräänä päivänä miettimään ajatuksella vaatekaappini sisältöä ja sieltä lempivaatteita. Sitä miten vaatekappale sellaisen nimikkeen saa ja voiko lempivaatteutta ennakoida. Päädyin monenlaisiin ajatuksiin, joita haluan teille nyt jakaa.

Vaatekaupassa vaate voi vaikuttaa tosi hyvältä, näyttää ja tuntua ihanalta ja sitä ajattelee, että siitä tulis ehdottomasti, aivan varmasti, se lempivaate. Kotona sitten voi käydä niin, että sille ei löydykään sopivia yhdistelmiä tai vaate ei syystä tai toisesta vaan ikinä päädy päälle.

Mun yksi omista vaatekaappini suosikeista on kultainen hame, jonka ompelin viime kesänä. Oli kiire saada se valmiiksi johonkin menoihin eikä tainnut huvittaakaan hirveästi siinä hetkessä sen ompelu. Kuminauhavyötärö on ommeltu ihan miten sattuu, kangas aivan vinoon siinä kiireessä. Siitä huolimatta lempparius hameelle on saavutettu, vaikken voikaan katsoa vaatteen saumoja naureskelematta.

Lapsuuteni suosikkivaatteita on aina mukava muistella. Muistan niin monet asut todella tarkasti. Rakastin vaatteita! Serkulta saamani persikan värisen asun, jossa oli valkoinen nyöri housujen vyötäisillä. Toka luokan luokkakuvassa ollut vaaleanvioletti collegeasu. Teininä mulla oli keltaiset ruutuhousut, jotka itse ompelin. Ne ja punaiset Adidaksen Gazellet, ai että! Riparikesänä oli myös R-collectionin sininen anorakki! Myöhemmässä teini-iässä mulla oli myös keltaiset farkut, joissa oli pehmeä pinta ja jotka vähän lököttivät. Ne oli täydelliset! Kakskymppisenä pitämäni Tukholmasta kiireessä ostettu farkkuhame, vitsit, että sitä pidin antaumuksella ja paljon! Viime vuosien yksi lemppari on ollut musta jättineule. Ostin sen, kun odotin keskimmäistä lastani. Olen pari kertaa heittänyt sen jopa kirppiskasaan, mutta aina oon ottanu sen onneksi sieltä pois. Se on sellainen neule, että se venähtää käytössä jättisuureksi ja kitsahtaa taas pesussa. Se on täydellinen just siinä niiden hetkien välissä.

Keräsin muutaman kuvan, joissa näkyy mun suosikkivaatteitani parin viime vuoden ajalta. Kukat, vaaleanpunainen ja pastellisävyt, musta ja rentous ja hauskuus, niihin sanoihin tiivistäisin pukeutumistani.

Kolmikymppisenä olin vuosia töissä vaateliikkeessä ja tuolloin vaatekaapin sisältö oli lähestulkoon kokonaan samaa merkkiä. Sittemmin olen hankkinut vaatteita maltillisemmin ja huomattavasti paljon enemmän kotimaisuus edellä.

Vähän aikaa sitten kävin Kaikon toimistolla tutustumassa Kaiko Clothingin tyyppeihin ja kuuntelemassa heidän tarinaansa. Mää rakastan tarinoita brändien takana! Se on niin mielenkiintoista ja kivaa kuulla se, miten tiettyyn pisteeseen on päästy. Merkki tulee sitä kautta myös paljon tutummaksi ja usein siinä käy niin, että sen jälkeen sitä varsinkin haluaa hankkia just sen merkin vaatteita. Kaiko vei mun sydämen, vaatteet ovat ihania ja ihmiset merkin takana hurmaavia!

Siellä kun mää katselin malliston vaatteita, ihastuin heti ballerinapaitaan jossa on raksi selässä. Se on äärettömän suloinen lapsilla, mutta aikuisten versiokin ihana! Sen lisäksi rekissä roikkui musta mekko, jossa oli pieni frillayksityiskohta etuosassa. Se näytti samantien ihanalta, mutta mun eka, lyhyt ajatus oli että onpa kaunis, mutta se ei välttämättä sovi mun vartalolle. Jostain sellainen ajatus oli mun päähäni tullut, ettei mulle sopisi korkeakaula-aukkoinen vaate. Se nyt on vähän sellainen juttu, joka vähän muuttuu muodinkin mukana, mikä silmää miellyttää. Sen sijaan jokaiseen vartaloon sopii mielestäni se, mikä tuntuu hyvältä päällä ja näyttää omaan silmään kivalta. Mekkoa peilaillessani tiesin heti kuitenkin, että me ollaan mekon kanssa match!

Nyt on käynyt sitten niin, että siitä on tullut yks mun lempivaatteista. Sen lisäksi se on vaate, joka päällä saan ihan hirvmuisesti kehuja. Tosin ei se siksi ole lemppari, että sitä kehutaan, vaan koska tunnen itseni siinä ihanaksi ja ihanan näköiseksi. Mekko myötäilee vartalon muotoja, siinä on taskut, kapeat hihat ja ne frillat rinnuksissa.

On oikeasti aika mahtavaa, että siitä hetkestä, kun sovin tämän yhteistyön Kaikon kanssa ja kun päätin kirjoittaa lempivaatteista, en vielä oikeasti tiennyt, että se rekissä roikkunut musta mekko tulisi nopeasti lemppariksi, lempivaatteeksi.

Asiaa pohtineena, siltä lempivaatekantilta, niin ideaalein tilannehan kyllä on se, että jokaikininen vaate vaatekaapissa on lemppari. Muutama muutto takaperin päätin, etten muuta uuteen kotiin mitään tavaraa, joka tuntuu ihan kivalta. Päätös piti lähes sataprosenttisesti ja se oli mahtavaa! Koti raikastui ja siellä ei ollut ainuttakaan turhaa ja ärsyttävää pakasterasiaa tai lakanoita, joita en ikinä laita kenellekään perheenjäsenelle käyttöön. Saman freesauksen tarvitsee myös vaatekaappi silloin tällöin. Jokainen vaate, joka tuntuu vain ihan kivalta, pitää laittaa kiertoon. Tämä pätee muuten myös alusvaatteisiin! Milloinpa sitä sieltä kaapista ottaa sen ihankivan, jos lemppari on vapaana. Ei ikinä. Joten lopputulemana todettakoon, että vaatekaapin jokaisen vaatteen kuuluisi olla lempivaate.

Mulla on ilouutinen ja kysymys teille vielä tähän loppuun. Nimittäin haluaisin kuulla, mikä on sun se kaikken suurin lempparivaate just nyt? Kommentoimalla tähän postaukseen vastauksesi (tai jos et halua kertoa, niin sekin on ok!) oot mukana huikeassa arvonnassa, josta voit voittaa 100 euron lahjakortin Kaikolle. Eli onnea arvontaan, minä jään odottelemaan teidän tarinoitanne. Aikaa osallistua on ensi keskiviikkoon saakka (9.5. klo 23.59 asti). <3 Oikein ihanaa viikonloppua!

*Kaiko Clothingin vaatteet saatu: ensimmäisen kuvan cross-shirt, alimman kuvan frillamekko ja upeat kukikkaat leggingssit. 

TIINA TÄÄLLÄ TERVE, MITÄS TEILLE KUULUU?

Heippa kaikki ihanat blogini lukijat siellä! Tuli pitkästä aikaa olo, että tekee mieli ihan vain kertoa kuulumisia ja vähän, että kuka se täällä teille tätä blogia pitää, jos mukaan on tarttunut uusiakin lukijoita.

Kirjoittelen tätä tekstiä äitini luona keskellä yötä. Tulimme lasteni kanssa viettämään viikonloppua Ouluun, vanhaan kotikaupunkiini. Asuin täällä ikävuodet 4-23, eli aika tärkeät vuodet. Tunnen olevani sydämeltäni oululainen, mutta olisi hankala kuvitella muuttavansa tänne enää, vaikka rakkaimmat sukulaiseni täällä asuvatkin. Kaupunki on muuttunut paljon, enää en tunne ihmisiä juurikaan, vaikka paljon on tuttavia. Usein kyllä vastaan tulee niitä ihmisiä, joiden olemassaolon on unohtanut, välähdyksiä jopa vuosikymmenten takaa. Paikat täällä tuovat paljon paljon muistoja ja yllätyn miten saatan muistaa katujen ja teiden nimiä hurjan hyvin, mutta uusien kaupunginosien suhteen olen ihan ulalla. Minä olen toki muuttunut myös. Olin pitkään myös tamperelainen, siitäkin tuli rakas kaupunki sydämeeni, mutta nyt olen kyllä tosi isosti helsinkiläinen.

Lapseni nukkuvat tässä samassa huoneessa. On ihana kuunnella tätä tuhinaa. Kolme kullanmurua tuhisevat jokainen omalla tunnistettavalla tavallaan. Välillä sitä pysähtyy ihmettelemään miten onkaan saanut kaikki nuo kolme maailman ihaninta tyyppiä tänne maailmaan ja että minä olen äiti. Välillä taas kauhistuu kun tajuaa, että oikeasti ne on kaikki mun, ja että on minun tehtäväni (ja toki isiensä myös) kasvattaa heistä toivottavasti hyviä ihmisiä, jotka huomioivat muut ja ympäristönsä. Onnellisia ja sellaisia ihmisiä, joilla on hyvä olla itsensä kanssa. Ihan hillitön tehtävä, mutta teen parhaani. Minulla on 10-vuotias tytär ja 6- ja pian 3-vuotiaat pojat, he ovat parasta mitä olen ikinä saanut aikaan. Ihanat ja hassut, sydämelliset ja innostuvaiset tyypit.

Aloitin aikoinaan blogin kirjoittamisen sillä, että halusin jakaa muulle maailmalle kaikki pienelle tyttövauvalle tekemäni mekot ja villasukat. Siitä on pian 11 vuotta aikaa. Enää en ehdi niin paljon ompelemaan ja neulomaan, mutta vähän silti välillä. Tulen onnelliseksi, kun saan kiireettä istahtaa koneen ääreen ja ommella surautella. Onnentunne on edelleen suuri myös silloin, kun huomaan, että vetoketjun tai kauluksen ompelu sujuu purkamatta. Tai kun ystävä soittaa ja pyytää minulta ompeluneuvoja tai kun opesijaisuutta tehdessäni oppilas intoutui silminnähden siitä, kun näytin miten ompelukone toimii ja pienen pehmohahmon saa tehtyä ihan itse. Toivottavasti ehdin taas talven aikana neulomaan yhdessä teidän lukijoidenkin kanssa. Voin paljastaa, että mulla on kokoajan työnalla jotain, minkä jakamisesta teille oikein haaveilen. Kyllä senkin aika taas tulee. Elämä on vaan aika kiireistä välillä, minulla se on sitä juuri nyt.

Olen ollut aina melkoinen haaveilija. Olen ihastunut elokuvien maisemiin, surumielisiin musiikkeihin, tunnelmiin erilaisilla keikoilla seuraten samalla ympärillä olevia ihmisiä. Olen leikkinyt festareilla kesäillassa puolitutun pojan kanssa leikkiä, jossa arvuuttelimme ohikulkevien ihmisten nimiä, opiskelualoja, luonteenpiirteitä. Vitsit, se oli hauskaa, kunnon fiilistelyleikki! En uskalla selailla Pinterestiä useinkaan, koska tuntuu kuin hukkuisin kaikkiin niihin ideioihin, joita jo etusivu minun päässäni alkaa surrata. Haluan mieluummin kulkea kaupungin kaduilla tai metsän siimeksessä, Lapin tuntureilla tai ihan vain tiskata käsin kotini keittiössä ja antaa itseni haaveilla, unemoida ja ideoida. Rakastan sitä, kun kesäyössä ajellaan kauniin maaseudun läpi, kun pelloilla on usvaa ja aurinko on sen lyhyen hetken piilossa. Sitä, kun varpaita alkaa palella, jos sattuu sipsuttelemaan paljain jaloin. Sitä hetkeä, kun on aivan hiljaista. Lähellä ehkä vain joku rakas ihminen, joku joka tietää, kuinka tärkeä hetki on minulle. Sellainen keneen voi nojata, kun tuntuu siltä ja olla ihan hiljaa – olla vain.

Rakastan tarinoita, hauskoja sattumuksia. En ole kertojana aina parhaasta päästä, sillä saatan tarinaa kertoessani joutua melkoisille sivuraiteille ja välillä innostua niin, että kikatan tai itken ja en vain pääse innostukseltani jutussa eteenpäin tai saatan matkan varrella unohtaa koko jutun pointin. Sellainen minä olen.

Täytän ensi keväänä 38. Se lienee jo aikuisen naisen ikä. En tunne olevani niin vanha tai vanha, riippuu mistä mitäkin katsotaan. En ole koskaan ymmärtänyt, miksi ikä pitäisi jättää sanomatta tai miksi ihmiset kertovat aina täyttävänsä 27. On ihan mielettömän mahtavaa elellä tätä elämää eteenpäin ja mielestäni jokaisessa ikävuodessa on omat aivan huiput juttunsa. Koen myös niin, että naisena tässä mennään niin monessa asiassa vaan paljon parempaan suuntaan, kun ikää tulee lisää.

Kirjoitin jokin aika sitten instagram-kuvaani, että olen äiti, olen nainen, olen Tiina. Olen kaikkea tuota yhtä aikaa, olen kaikkea tuota erikseen. Se, jos mikä on parasta minussa. Elän lasteni kanssa nelistään, heillä kaikilla on isät, isommilla eri kuin nuorimmalla ja he viettävät aikaa säännöllisesti toisissa kodeissaan, rakastavissa perheissä sielläkin. Aika, jonka vietän lasteni kanssa, on usein tietysti hyvin arkista, mutta aika ihanaa aina. Yritämme syödä aina yhdessä, halia ja pussailla joka päivä, piirtää ja askarrella, pelleillä ja hassutella, saunoa ja retkeillä. Haluaisin, että lapsilleni olisin äiti, jolta saa tukea ja joka ei ole liian tosikko, mutta joka on lempeän jämäkkä. Luulen olevani aika lähellä tuota. Sinä aikana, kun lapset ovat poissa luotani, teen asioita joista nautin. Aikoinaan oli vähän opettelemista siinä, että oppi nauttimaan, ettei miettinyt kokoajan tai liikaa sitä, missä lapset milloinkin ovat ja mitä tekevät. Nykyään osaan olla. Nautin suunnattomasti siitä, että voin viettää aikaa ystävieni kanssa. He ovat minulle äärimmäisen tärkeitä, oikeastaan suuri perhe ympärilläni, koska läheisiä sukulaisia minulla ei Oulua etelämmässä ole. Tykkään käydä yksin pyöräilemässä, valvoa pitkään, metsäretkeillä tai lähteä hetken mielijohteesta toiseen kaupunkiin ihan muuten vaan. Olen juhlien järjestelijä ja muutaman kerran vuodessa järjestän aikuisten kemuja ystävilleni, joissa kuunnellaan hyvää musiikkia ja syödään vaikkapa kakkuja ja tehdään drinkkejä ja juodaan olutta. Vartin yli kolme huomataan tanssilattialla, että ei pirskatti, vitsit että on ollu kivaa, kohta tulee jo valomerkki!

Haaveilen myös aikuisrakkaudesta ja viime vuosina olen miettinyt sitäkin, että olisi kyllä suuri vääryys, jos mun kaikki hääjärkkäyspotentiaali jäisi käyttämättä omalta kohdalta. Ehkäpä maailmankaikkeus sen mulle järjestää. Tai jos ei, niin ei sitten, näinkin on aivan hyvä, mutta tiedättehän te sen, miten ihanalta rakastuminen ja rakastaminen tuntuu. Sitä minäkin omalle kohdalleni toivoisin.

Hups, lähdin aika kauas tässä tarinoinnissani. Yksi pieni syy, miksi myös halusin tämän postauksen kirjoittaa oli se, kun muistin yhtäkkiä erään vuosien takaisen tekstin, jonka kirjoitin ja jossa pyysin teitä lukijoita kertomaan miten olette aikoinaan tai silloin blogiini päätyneet. Muistan edelleen miten hyvältä kaikki kommenttinne tuntuivat ja kuinka hauskoja tarinoita niiden takaa löytyi. Joten uskaltanen toivoa samaa juttua edelleen tai taas. Kertokaa minulle miten tänne olette päätyneet, nyt tai silloin ja sekin, miksi tänne aina uudelleen päädytte tai mitä kaipaisitte lisää? Olisin kiitollinen vastauksistanne. Ja olen kuulkaa myös kiitollinen jokaiselle kokonaan tämän postauksen lukeneelle, sen verran pitkä tästä nyt vahingossa tuli. Mutta olipa ihanaa kirjoittaa vaan. Kiitos teille ja vaikka ette tätä varmastikaan keskellä yötä lue, niin silti, hyvää yötä ensi yöhön! Pus!


10 VUODEN PROFIILIKUVAT

Laura ja Hanne postasivat kivat koosteet kymmenen viime vuoden facebook-profiilikuvistaan ja en pystyny olemaan osallistumatta haasteeseen samantien. Selasin kuvat läpi, niitä oli 115, joten oli varaa mistä valita. Iso osa kuvista on piilossa maailman katseilta ja voin vain itse palata niihin hetkiin. Ajattelin, että mulla olis ollu jotenkin enemmän hassunhauskoja kuvia, mutta ei, kaikista eniten oli, jos joku aihepiiri pelkän naamataulukuvan lisäksi pitäis sanoa, niin kuvia, joissa mulla on lapsi kainalossa, selässä, harteilla tai vatsassa. En kyllä ihmettele miksi niin on ollut, oli juuri tullut äidiksi, kun facebook pölähti paikalle. Myspacen puolella on ne hassuttelut sitten ajanlaskun aikaan ennen lapsia. Tai siis enempi määrä hassuttelua! Mutta nyt asiaan, Tiina ja kymmenen viimeistä vuotta, olkaa hyvät:

2007. Tämä oli ihan ensimmäinen kuva, jonka postasin facebookiin. Ystävä nappasi tämä kuvan käydessään meillä kylässä. Tykkään kuvasta edelleen. Lapsi sylissä, helminauhat heitettynä ja leuka sisään! Just mua.

2008. Siinä mää nyt sitte oon. Ollaan ystävän tyttären rippijuhlissa. En voi tajuta, että mulla on ollut joskus noin pieni tytär. Muistan, että tykkäsin tuosta omasta asustani ihan hirmuisesti. Tyttären mekon olin tietysti tehnyt itse.

2009. Hevi-Tiina ja juhannusneito. Hevimuikkeli on kyllä yks suosikkejani! Ilman meikkiä, tukka auki, bändipaita ja farkkuliivi. Super! Juhannusneidon meikkasi ja kampasi Riikka. Oli niin ihana olo, että lähdettiin tyttöjen kanssa ihan Tampereen Klubille asti tanssimaan juhannustansseja.

2010. Siellä mää makoilin Sangat-saarella palmujen alla. Homehdutin tuon raitapyyhkeen. Harmittelin aurinkorasvapurkkia ja vesipulloa tuossa kuvassa. Takana olevasta rantavedestä etsin kuun loisteessa ja planktonin vilkkuessa kainalosauvan kumista tulppaa – ja löysin sen. Filippiinit olivat kovin kauniit ja niin myös tykkään tästä kuvasta.

2011. Alkuvuodesta hymykuoppapoikanen oli vatsassa ja mun tukka ihan järjettömän pitkä ja muhkea. Loppukesästä vein tuon poikasen Yyteriin katsomaan merta. Rakastan tuota kuvaa. Olin niiiiiin onnellinen ja samaan aikaan surullinen. Enemmän kuitenkin onnellinen ja tämä kuva on siksi niin ihana ja tärkeä.

2012. Ensimmäisestä tämän vuoden kuvasta muistan sen kesätuulen, joka hulmusi hiuksissani kun ajelin ystävän pyörällä Ihana Kahvilaan. Tukka hulmusi ja silkkimekko liimautui ihoon. Vähän aikaa aiemmin oli tapahtunut heinäkuun 22. päivän hetki (siitä lisää postauksen lopussa!) ja oli olo, että koko maailma on mulle avoinna. Oli tosi tosi hyvä olla. Alemman kuvan halusin ottaa tähän myös siksi, että sen kuvan kommenteissa on mun voimalause: Elämä on tehnyt sulle selkeästi hyvää. Kaikesta huolimatta, tai ehkä juuri sen takia.

2013. Laitoin sortsit jalkaan. Hopeiset sortsit! Ja otin ystävän lonkkarin ja rullailin pitkin espoolaisia parkkipaikkoja. Oli ihanaa! Näytän sporttiselta. Jota en oikein ole. Eikä ne hopeiset sortsitkaan.

2014. Vähän hupsuteltiin ennenkuin mentiin Flowhun. Olin raskaana ja mulla on tuossa kuvassa päässä kokomusta, tiukka, trikoinen, pitkä mekko. Se näytti aivan mahtavalta mun päällä se vatsan kanssa. Vartaloa nuolevat vaatteet ja raskausvatsa, aijjettä! Ja tuo tukkastaili! Se vasta onkin! Se kammattiin lettikampaukseksi sinne festareille sitten.

2015. Otin ainakin 300 kuvaa ja tämä oli lopputulos. Eteerinen 35-vuotias kolmen lapsen äiti just tullu kampaajalta ja napannu yhen neilikan maljakosta.

2016. Vuonna 2016 Riikka ei tehny musta juhannusneitoa vaan otti täsmäkuvan Tinderiin. Heh!

2017. Tämä on vuoden ensimmäinen profiilikuva, josta ystävä kommentoi, että onko sulla joku mies ku näytät siltä? Ei, ei ollu miestä. Josta pääsemmekin aasinsillalla siihen, minkä unohdin täällä blogissa viime viikolla hehkuttaa! Valeäidin nauhoitukset podcast-sarjassa oli viime viikolla vieraana sinkkuäiti ja tsadaa, se olin minä! Käykää kuuntelemassa jakso täältä. Siellä kerron siinä heinäkuun illasta ja vaikka mistä muustakin sinkkuäitijutusta, joita mun elämän varrelle on sattunut. Tästä silti eteenpäin sanoisin, että tervetuloa rakkauden kesä ja seksihelle 2017! 

PIENI SANA ROHKEUDESTA

Tiedättekö sen tunteen, joka iskee vaikkapa silloin, kun antaa Instastoriesin pyöriä ihmisestä toiseen. Ai tuo on tuolla vuorikiipeilemässä, ei vitsit tällä toisella on mahtava työjuttu, ai nuo on menossa tonne tuohon mukaan, ooh näillä taas on tollaset suunnitelmat…. Sitten itse syö sitä ruisleipäänsä siinä sohvalla murustellen ja sattuu ajattelemaan, että miksi mää en tee mitään tuollaista, miten mun elämä onkin mennyt näin ja että miksi minä en voi olla yhtä rohkea kuin tuo toinen tuolla ruudun takana? Se ei ole kateuden tunne, vaan ihailua toisten ihmisten rohkeudelle. Aika nopeasti se ajatus siitä haihtuu ja sitä tajuaa, että meillä kaikilla on erilaiset historiat kaiken suhteen, tehdään eri juttuja ja että teenhän minäkin vaikka mitä juttuja ja olen ottanut rohkeita askelia elämässäni!

Ajattelin esitellä teille nyt kaksi, jo vanhaa ja aikoja sitten nähtyä juttua, mutta jotka ovat olleet itselleni nimenomaan rohkeuden suhteen isoja asioita. Päädyin sattumalta sketsisarjan musiikkivideolle huulisynkkalaulamaan avustajaksi ja vaikka se oli pieni hetki, kun siinä kameran edessä lauloin ääneti, avasi se minussa jotain. Semmoisen pienen padon sisälläni, jota en ollut uskaltanut avata pitkään aikaan, tai ehkä ikinä. Uskalsin!

Viime keväänä vietin kaksi päivää mainosvideon kuvauksissa ja  olin siellä Pirkkona erilaisissa rooleissa. Jännitti välillä paljonkin, mutta samaan aikaan oli rentoa ja hauskaa. Mainoksesta tuli huikea ja olen ylpeä itsestäni, että tein sen. Siitä varsinkin olen ylpeä, kun kaveri kysäisi mainoksen ensikertaa nähtyään, että oliko minulla siinä alussa joku lisäasu päälläni, kun näytin niin kaksoisleukaiselta. Ei, ei todellakaan, ihka-aitoa tiinaa siinä vain oli koko roolin täydeltä.

Nyt, tänä iltana, tuossa sohvalla niiden leivänmurujen kanssa tuli olo, että pirskatti, tuollaset jututkin oon menny tekemään, hyvä minä! Just tuollaista uskallustekemistä kaipaisin jälleen elämääni. Niitä kohti siis, uskalluksia!

PIENI SÖPÖYSHEHKUTUS & NÄKYMÄTTÖMÄT-ARVONNAN VOITTAJA

Meidän kotinurkilla on yksi kiva kauppa, jonka ohi kävellessä aina katse harhautuu ikkunaa kohti, koska pikkuinen putiikki pursuaa niin herkullisia värejä ja söpöyksiä. Tähän kolmenkymmennekuuden vuoden ikään mennessä en vaan oo voinu sille mitään, että edelleenkin ne lapsuuden Tiimarin yksittäiset tarra-arkit ja maailman ihanimmat tuoksupyyhekumit veis mun sydämen edelleen. Joten en tavallaan yhtään ylläty itsestäni, että Made of Sundays ihastuttaa minua.

Kotimme pastellisuudesta huolimatta, mää pukeudun kyllä nykyään melko mustasti. Ollaan nuorimman poikasen kanssa ihan siis lähestulkoon täysmusta karavaani tuolla kaduilla kulkiessamme. Paitsi nyt, kun huomasin meidän heijastinvajavaisuuden rattaissa ja hoksasin, että tuolla ihanastta Made of Sundaysissahan myydään heijastintarroja. Haettiin tarrat samantien ja liimailin niitä pitkin rattaiden metallisia kylkiosia. Nyt on väriä, ihan kreisisti vielä tollasta vihreää! Ja ehkä heijastetaankin enemmän ku aiemmin! Ainakin rattaista tuli kertaheitolla aika söpöt, eikös?

rattaat

Armas kälyni taas oli hoksannut kaupan ikkunassa tämän söpön pikkulaukun ja minä sitten hain sen saman perässä. Laukussa oli valmiiksi lyhyehkö valkoinen hihna, ehkä siis lapsille tarkoitettu tai muuhun tarkoitukseen, mutta kun siihen vaihtoi mustan, pidemmän ja paksun pyörin hihnaksi, niin siitähän tuli kuulkaas älysöpö pikkulaukku. Mulla on jotenkin noiden laukkujen kanssa aina ollut semmoinen juttu, että ne ei mua kiinnosta. Tai varsinkaan sellaiset kalliit naislaukut. Joo ei. Ei värähä yhtään! Toki tykkään omaa silmää miellyttävistä väreistä ja muodoista laukuissakin, mutta en oo raskinut koskaan ostaakaan reilua satasta kalliimpaa laukkua. Tykkään pienistä laukuista, joihin mahtuu avaimet, huulipuna, kortit, rahat ja puhelin. Siitä myös, että laukun voi huoletta vaihtaa lennosta lähtiessä, jos edellinen ei sovi asuun. Eli tämä värikäs hurmaava pikkulaukku on mulle just omiaan. Sopii nimittäin erittäin hyvin esimerkiksi tämän kaulahuivin seuraksi. Eikä oo sitten täysmusta asukokonaisuus ei ollenkaan! Kesää en uskalla vielä miettiäkään, kaikki ne värit ja muodot ja lämpö ja kuumuus ja ihanuus! No, sekin aika taas koittaa. <3

laukku

PS. Näkymättömät-kirjan arvonta suoritettiin internetin arvontakoneella ja voittajaksi kone arpoi Renjan! Onnea!