Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

EPÄSPORTTIMUIJA LENKKARIOSTOKSILLA

Kaupallinen yhteistyö: Prisma Skechers & Suomen Blogimedia

Pari viikkoa sitten kävi niin, että mun pienehkö kenkävalikoima laajentui yhdellä parilla. Nimittäin uusilla lenkkareilla! Käytiin taas Kauppakeskus Kaaren Prismassa (yksi lempikaupoistani just nyt – rakastan sitä valtavaa valikoimaa kaikkea!) (mun kirjakin oli hienosti esillä!) ja siellä sovittelin lenkkareita. Merkkejä oli monia ja malleja vieläkin useampia. Mulla oli takataskussa tämä yhteistyö, joten tarkastelin tarkemmin Skechersin kenkiä. Muistin muuten merkin entuudestaan jo 90-luvulta ja piti vielä siinä hyllyn edessä tarkistaakin, että muistinko varmasti oikein, ja kyllä muistin. Merkki on perustettu nimittäin jo ysärin alussa Yhdysvalloissa ja on tätä nykyä Yhdysvaltain toiseksi myydyin kenkämerkki. Meillä täällä Suomessa merkkiä löytyy mm. just Prismoista. Valtavissa automarketeissa on kyllä paljon hyviä puolia, mutta varsinkin se, että samalla kauppareissulla voi saada hankittua niin monia asioita. Kun asuu kantakaupungissa ja käy marketeissa harvemmin, niin se ilahduttaa aina (ja aina sitä sitten hehkuttelenkin), että kaiken sakin yhtäkkiä samasta kaupasta (tähän vielä todettakoon, että olen vuosikaudet asunut automarkettien läheisyydessä ja silloin ne olivat arkipäivää). Aivan kuin olisi unohtanut sen siinä edelliskerran jälkeen joka kerta.

Kokeilin lenkkareista kolmea eri mallia, joista löytyi mulle sopivat koot. Suosikkini löysin oikeastaan heti ensimmäisellä sovittamalla, harmaat kahdenksankymmenen euron GoRunit. Ne ovat juoksutossut. Ihastuin kengän keveyteen ja siihen, että se tuntui saman tien jalassa myös siltä, ettei tarvitsisi välttämättä laittaa edes sukkaa, eikä tossu hiertäisi. En tiedä miksi, mutta koen tämän jostain syystä aina tärkeäksi ominaisuudeksi kengissä kuin kengissä. Ehkä siksi, että siinä on intiimi yhteys jalkani ja kengän välillä ja jos siitä selviää hiertymittä, on yhteys hyvä! Hehe, upea teoria!

Mulla on tapa, jolla aina aloitan keskustelun, kun puhutaan liikkumisesta. Se menee näin: Mää en oo yhtään sporttimuija!

Nykyään silti olen yrittänyt vähentää tätä ajatusta ja varsinkin sen ääneen sanomista. Olen nimittäin tullut siihen tulokseen, että sisimmässäni taidankin olla urheilusta pitävä ihminen. Se pursuilee minusta ulospäinkin kokoajan enemmän ja enemmän. Tykkään epäsportiksi muikkeliksi aivan liikaa esimerkiksi metsässä samoilusta ja vaeltamisesta, rattaiden kanssa ylämäkeen juoksemisesta (vastusta katsos!), pyörälenkeistä, äänikirjakävelyistä, metron liukuportaita ylöspäin kävelystä mahdollisimman lujaa (nopeasti perillä ja mikä pikatreeni ja kisailumahdollisuus jos vaikka viereisissä portaissa on samankaltainen!), lumilautailusta, retkiluistelusta, kiipeilypuistojen vaativimmista radoista ja käsillä seisomisesta ja kärrynpyöristä. Silti, mitään vakkariurheilua en hyötyliikunnan (joka päivä tavoitteena 12 000 askelta!) ja edellä mainittujen, suhteellisen satunnaisten harrastusten lisäksi tee. Siksi lenkkitossuostoksilla oleminenkin oli vähän jännittävää!

Kengät päätyivät ostoskoriin ja yhteinen matkamme alkoi. Ensimmäinen lenkkariretki oli parin tunnin kävelyreissu kosteassa kevätsäässä. Askel oli ihanan kevyt. Rehellisesti sanottuna en olisi uskonut etukäteen, että voisin kävelyn aikana miettiä niin montaa kertaa sitä, että onpa näillä ihana kävellä! En ole koskaan varsinaisesti käynyt juoksulenkillä (jos koulun liikuntatunteja ei lasketa), mutta näissä kengissä tuntui, että juokseminen olisi varmasti sellaista elokuvamaisen kevyttä ja vain liitäisin, jos lähtisin juoksuun. Myönnetään, että kokeilin – ei se ihan sellaista ollut. Muu varustus ei ollut juoksuun sopivaa enkä taida osata mitään oikeaa tekniikkaakaan, kunhan pistin juoksuaskelta toisen eteen. Ja varsinkin kaulaan ja päähän kääräisty sateensuojan virkaa toimittanut paksu kauluri ja kuulokkeet korvilla hölskyivät, joten juoksuaskeleet vaihtuivat nopsaan takaisin kävelyksi.

Toisen kerran lenkkareiden ja minun yhteinen hetki sijoittui Nuuksioon. Lähdettiin ystäväni kanssa lauantaiaamun samoilulle ja päätin testata kävelyä lenkkareissa. Hyvä valinta. Meidän reittimme ei ollut erityisen vaativa tai juurakkoinen ja juoksutossuissa samoilu oli just hyvä.

Näiden kahden, melko sporttisen lenkkaripäivän jälkeen olen huomannut laittavani tossut jalkaan myös muuten. Toki mulla on ollut aiemminkin lenkkareita ihan arkikäytössä, mutta ne eivät ole olleet kyllä yhtään näin hyviä jalassa. Ja just tämän mallin harmaa sävy on ollut moneen asuun nappivalinta sen yleisen mustan kengän sijaan. Eilen ystäväni Laura kuvasi mua tämän postauksen kuviin risteilylaivan kannella ihan tuollaisessa sunnuntaimuikkelin asussa. Leveissä housuissa, valkoisessa teepaidassa, mustassa takissa ja lippalakki päässä. Pikkuisen piti myös hypähdellä ettei menisi liian vakavaksi keimailuksi.

Tämän uuden lenkkarikokemukseni jälkeen: a) menen hyvin todennäköisesti hankkimaan seuraavatkin lenkkarini Prisman hyllyistä ja erityisen tarkasti syynään juuri Skechersit, koska kokemus merkistä on näin hyvä, b) suosittelen merkkiä myös muille, koska koen, että hinta-laatusuhde on mainio eikä ulkonäkökään pöllömpi.

Nyt pistän lenkkarit jalkaan ja lähden hakemaan kaverisynttärilahjaa, housuja huomiseen Ping Helsinkiin ja pari viherkasvia. Olis muuten taas kätevintä hurauttaa oikeasti sinne Prismaan. Ihanaa päivää just sulle!


A DAY WITHOUT SNOWBOARDING IS LIKE A DAY ON SKIS

No otsikon teksti nyt on ihan vaan hauska vitsikäs lause, jota en ihan allekirjoita, mutta se tuli mieleeni toissapäivänä, kun siinä ennen viittä laitoin vuokraamosta hakemani laudan jalkoihin Rukan huipulla ja lähdin laskemaan.

Taisin olla toisella luokalla, kun ensimmäisen kerran kävin rinteessä laskettelusuksineni ja isotupsuinen pipo päässä. Muistan ensimmäiset ihanat valkoiset Blizzard-sukseni, joissa oli neonvärisiä kuvioita. Laskettelu kuului jokaiseen talveen. Mummulasta oli Iso-Syötteelle vain lyhyt matka, koulun kanssa käytiin joka talvi jossain ja kavereiden kanssa päiväreissuja skibussilla ja joskus mökkilomia hiihtokeskuksissa. Sukset vaihtuivat teinivuosina lautaan. Myöhemmin oltiin kavereiden kanssa kausikorttilaisia ja vietettiin jokainen talven viikonloppu ja loma asuntovaunueloa elellen hiihtokeskuksessa, lähinnä niin, että päivät rinteessä, illat elokuvia katsellen ja juhlien. Se oli ihanaa aikaa!

Kun elämä myöhemmin vei muualle, tuli lapsia ja vuodet alkoivat kulua vähintäänkin tuplanopeudella, mukavia asioita elämästä tippui matkan varrelle ja uusia tuli tilalle. Yksi niistä tippuneista asioista oli lumilautailu. Pohjoisen mäkiin tottuneena en jotenkin pitänyt edes ajatuksesta mennä eteläisen Suomen lyhyempiin rinteisiin. Ihan pöhkö ajatus, mutta muistan niin ajatelleeni. Etten saisi siitä enää mitään. Aivan kuin ne Syötteen mäet olisivat niin valtavan pitkiä, haha. Tai ehkä en halunnut peittää niitä ihania lumilaudalla laskettuja muistoja uusilla, jos ne uudet olisivatkin tylsempiä. Viimeisen 15 vuoden aikana olen käynyt mäessä neljästi, joista lumilaudalla viimeksi yhdeksän vuotta sitten.

No, lauantaiaamuna auto starttasi Oulusta kohti Kuusamoa ja oltiin matkalla mäkeen. Tuntui epätodelliselta. Ilman lapsia, minä ja mun hellu ja päivä mäessä, vähänkö siistiä! Oli tulossa täydellisen kaunis kevätpäivä. Perillä haettiin liput ja vuokraamosta puuttuvat välineet. Musta tuntui, että olin mennyt jonnekin mistä en tiedä enää yhtään mitään, mutta joka joskus on ollut tuttu asia. En ollut koskaan käyttänyt nykyaikaista lippusysteemiä tai laskenut kypärä päässä. Ei mulla itseasiassa ollut juuri mitään tarvittavia vaatteitakaan, paitsi 20 vuotta vanha laskutakki. K A K S I K Y M M E N T Ä V U O T T A, tsiiiisös! Äitini löysi kaapista pikkuveljen vanhat toppahousut mulle ja toinen veli lainasi laskulasejaan. Siinä sitten laskettelumonot jalassa (kun ensin olin arponut vuokraamossa otanko nyt kuitenkin sukset vai laudan ja päätynyt suksiin) seisoessani hiihtokeskuksen vessassa pukemassa vaatteita takaisin päälle ja silotellessani vaatteiden ryppyjä pois painamasta, tipahti silmäkulmasta kyynel. Olin sellaisen hetken äärellä, jota olin kaivannut ihan hirveästi ja tuntui siltä, että en osaa olla siinä.

Hiljaa, lähestulkoon sanaakaan sanomatta noustiin hissillä ylös. Maisema oli niin kaunis. Tykkylumipuita, täydellinen lumi, sininen taivas, ihana seura ja sukset alla. Niin ihanaa. Omituinen surumielinen olokin katosi ja tuntui hyvältä olla just siinä. Kypäräkin tuntui tavalliselle ja ei se lippukaan ollut niin vaikea käyttää, heh. Mentiin just täydelliseen aikaan syömäänkin puolityhjään ravintolaan, joka hetkeä myöhemmin täyttyi niin, etteivät kaikki jaksaneet edes jonottaa. Nauratti kaikki se niin ihana just siinä.

Mutta kuulkaas, vähänpä tiesin vielä silloin… Pari tuntia ennen hissien sulkemista päätin, että käyn kuitenkin vaihtamassa sukset lautaan. Kokeilen, jos vielä osaisinkin. Tuntui kuin olisin joku muinaisjäänne, kun hipsin lumilautakengät jalassa, lauta kainalossa kohti hissejä. Samaan aikaan tuntui niinkuin olisin ollut samassa tilanteessa ihan vasta monet monet kerrat. Jännitti. Oikeasti jännitti ihan hirveästi. Mitä jos se lauta vaan kanttaa ja kaatuilen vaan.

Vaan mutta ei. Kaikkihan jatkui siitä mihin oli edelliskerralla jäänyt ja vielä enemmän. SE TUNTUI TÄYDELLISELTÄ! Rakastin jokaista hetkeä siinä laudan päällä. Ihan jokaista! Tätä kirjoittaessani itkettää, koska se oli niin ihanaa! Hulluna kaikenlaisia ajatuksia päässä: miksi oon hukannut kaikki nää vuoden tässä välissä siihen, etten oo muka oikeasti missään välissä ehtinyt mäkeen… samaan aikaan, että no tietysti, tämä hetki ei olisi ollut näin ihana, jos olisi välissäkin laskenut ja että tälleenhän sen pitikin mennä… ja eniten, että mulla on elämässäni nyt uusi motto: mene lumilautailemaan aina kun siihen on mahdollisuus ja vähän useamminkin! 

Voi vitsit, olisittepa kuulleet ne kaikki mun hehkutukset tuona iltana ja eilenkin vielä (tai tässähän te niitä just lueskelette!), siinä on saattanut Tiina vähän jankata, kun on ollut sama hehkutus joka toisessa lauseessa. Mutta jos joku ihminen oli äärettömän onnellinen lankalauantaina kello 16.52-19.02, niin se oli Arposen Tiina se!