Tietoa mainostajalle ›

TERVEISIÄ MUMMILLE, ETTÄ TÄÄLLÄ KANTAPÄÄTÄ NEULOTAAN

No niin, vihdoin lähestytään kantapäätä. Alkuperäisessä yläastesukassa neulotaan vielä ensin seitsemän kerrosta yhdellä värillä (vaaleanpunahtava valkoinen) ja kuusi kerrosta 2o 2n -joustinta (persikka) ja sitten aletaan kantapäähommiin. Nämä voi toki jättää neulomatta, jos varsi on jo valtavan pitkä omaan sääreen. Näistä raidoista en laita ollenkaan nyt kaaviokuvaa, sillä mitään kuvioita ei tule. Ysärisukassa kantapää oli neulottu vahvistettuna kantapäänä (googlettamalla löytyy hyviä ohjeita, jos ei tule selkäytimestä) ja niin neuloin uuteenkin sukkaan. Aloin kuitenkin selailemaan myös käsityökirjaani, sillä sieltä löytyy myös kantapään ohje, perinteiseen ja tiimalasiseen. Ja arvatkaapas mitä siellä muuta olikaan, mitä en itse heti muistanut! No tarinaa juuri näistä yläastesukista.

Melkein itku tulla tirahti, kun mietin sitä ihanaa muistoa, kuinka reumaa sairastunut mummini niin tykkäsi mun villasukista, että pyysi ne lainaan. Kuinka ne varmasti ovat oikeasti tuntuneet mukavilta jaloissa. Mummi oli muutenkin ihana, herttainen ja rakas isovanhempi. Yksi äärimmäisen koskettava ja surullinenkin muisto mummista on se, kun hän innoissaan seurasi minua, kun olin televisiossa (Suomen ensimmäinen Big Brother vuonna 2005). Oli katsonut kaikki jaksot ja seurasi tyttärentytärtään tiiviisti. Mummi asui Oulussa ja minä tuolloin Tampereella ja näimme harvoin, joskus soittelimme. Ohjelman jälkeen mummi oli sanonut, että tuntee minut nyt paljon paremmin. Se oli tietysti totta, harvoin mummien kanssa kauheasti aikaa vietetään samanlaisten juttujen parissa, kuin mitä meistä näytettiin televisiossa (sillä kaudella me lähinnä luettiin kirjaa, tehtiin ruokaa, pelattiin omasääntöistä backgammonia, tehtiin tehtäviä, hupsuteltiin ja joskus oli jotain juhlia). Samaan aikaan se tuntui kauheana pistoksena sydämessä, että mummi oppii tuntemaan lapsenlapsensa television kautta kotonansa yksin, eikä niin, että oltaisiin vietetty aikaa yhdessä ja jutusteltu ja opittu tuntemaan toisiamme paremmin. Niin suruisaa. Enää siihen ei ole mahdollisuutta, nyt mummi on jo pilven reunalla jossain, muiden isovanhempieni ja isäni kanssa.

Mutta tiiättekö mitä teen huomenna? Halaan illalla äitiäni oikein lujasti, kun hän saapuu meille Oulusta viikonlopun viettoon. Lapseni odottavat ihan hirveästi mummin tuloa. He saavat nyt olla yhdessä, mummi ja lapsenlapset ja jutella asioista ja se jos joku on tärkeää juuri nyt, juuri tässä hetkessä. <3 Mummi ja ne muut varmasti iloitsevat tästä, jos jostain meitä seurailevat.

ISÄN KUOLEMA

Tänä aamuna tuli taas se surullinen olo. Kauhean kova ikävä isääni. Oli pakko istua alas ja kirjoittaa kaikki ulos. Haluan jakaa tarinan myös teille. Se on surullinen tarina, mutta siinä on myös paljon hyvää ja se on kaikki täyttä elämää. Siinä muodossa vain, jona minä olen sen itse kokenut.

Elokuu 1997

Isä oli juuri muuttanut. Kävin hänen luonaan uudessa kodissa tyhjentämässä muuttolaatikoita, taisin jopa vaatia, ettei hän itse pura niitä, jotta saan purkaa. Uuden kodin keittiö oli valoisa ja avara. Asettelin laseja kaappiin. Olin innoissani ja onnellinen, että isä oli muuttanut. Siihen saakka hän oli asunut asunnossa, jonne jäi yksin, kun vanhempani erosivat. Suunnittelimme, että mennään seuraavalla kerralla uimaan taloyhtiön uima-altaaseen.

Oli elokuinen sunnuntai. Koulujen alkuun oli pari viikkoa ja pieni haikeus kesäloman loppumisesta. Kävin päivällä Anttilassa ostoksilla, ilman mitään järkevää päämäärää, mutta ostin kokoelma-cd:n. Tuplalevyllisen brittipoppia. Se oli ihana levy, olin tyytyväinen ja iloissani. En lähtenyt minnekään koko päivänä, hengailin omassa huoneessani piirrellen ja uutta levyä kuunnellen. Oli jotenkin erilainen sunnuntai verrattuna kesäsunnuntaihin muuten ja harvoin olin muutenkaan koko päivän ihan vain kotona äitini ja nuoremman, tuolloin kaksivuotiaan pikkuveljeni kanssa.

Puoli kuudelta soi puhelin. Juoksin vastaamaan. Puhelin oli valkoinen sulavalinjainen yhdeksänkymmentälukulainen pöytäpuhelin korkean senkin päällä. Soittaja oli äitini sisko, joka pyysi äitiäni puhelimeen. Kuulin äänestä ja olin tottunut muutenkin kuulostelemaan aikuisia, että kaikki ei ehkä ollut ihan ok. Jäin 13-vuotiaan pikkuveljeni huoneen ovelle kuuntelemaan. Äitini olemus ja ääni muuttui kauhistuneeksi ja jotenkin sain selvyyden, mitä oli tapahtunut. Jalat lähtivät alta.

Iskä, pikkuveljeni ja serkkupoika ovat olleet uimassa ja siellä on ollut kova virta ja joku joutunut pinnan alle…

Kaikki mahdolliset kauhukuvat pyörivät päässäni ja kädet tärisivät, makasin pikkuveljeni huoneen lattialla ja itkin. Äiti lopetti puhelun ja selvisi, että pikkuveli on kunnossa. Mutta entä iskä ja 14-vuotias serkkupoika?!

Pitää lähteä mummulaan. Meillä ei tuolloin ollut autoa ja haimme auton lainaan tuttavalta. Mietin, miksi tuo auton lainaaja ei voinut olla se, joka on nyt kadoksissa, miksi juuri isäni. Äiti ajoi. En kyllä ymmärrä miten se on pystynyt. Elokuinen ilta oli kaunis. Oulusta Kuusamoon päin ajettaessa on pitkä hirvisuoraksi kutsuttu tienpätkä, se tuntui loputtomalta. Aurinko paistoi kauniisti ja lämpimästi vielä illallakin. Olihan ollut muutenkin erityisen kuuma kesä ja täydellinen uimapäivä. Siksi ne siellä mummulassakin olivat lähteneet uimaan.

Mummulassa oli kaaos. Pikkuveli oli siellä. Itkua kaikkialla. Epätietoisuutta. Ihan hirveää. Selvisi, että uimapaikalla sattumalta myös uimassa olleet toiset serkkuni äitini puolelta olivat saaneet pelastettua pikkuveljeni, mutta serkkupoikaani virrasta pelastamaan lähtenyt isäni oli serkkupojan kanssa kadonnut veden pinnan alle. He olivat kadoksissa, Livojoessa. Olisivatpa vain kelluneet vähän matkaa ja nousseet rantaan. Siellä ne ehkä ovat saunaa lämmittämässä mökillä, vähän matkan päässä alajuoksulla.

Pöydällä oli pizzalaatikoita. Muut mummulassa olivat lähteneet hakemaan Pudasjärveltä pizzaa sillä aikaa, kun iskä ja pojat käyvät uimassa. Istuin ruskealla nahkasohvalla ja itkin. Seurakunnalta oli tainnut tulla joku kriisiapuhenkilö. Sattumalta kylään juuri tuona päivänä sattuneet kaukaisemmat sukulaiset joutuivat kaiken kauhun keskelle.

Joella oli varmaankin ihmisiä etsimässä kadonneita koko illan. Me lähdimme myöhään illalla ajamaan takaisin Ouluun. Äärettömän onnellisina siitä, että pikkuveli oli kunnossa, mutta aivan shokissa ja hädässä isäni ja serkun takia. Kotona äiti teki meille veljeni huoneen lattialle patjoista leveän pedin, jossa nukuimme kaikki vieretysten. Yhdessä koko perhe. Tai en muista pystyikö kukaan itkemiseltä ja järkytykseltä nukkumaan.

Uusi viikko alkoi. Oli kuin kauhea sumu, jonne olimme joutuneet, vaikka elokuun päivät pistivät parastaan. Kesä oli kaunis. Viikon aikana kadonneet löytyivät, sekä isäni että serkku. Molemmat ehtivät olla monta päivää vedessä. Olisin halunnut päästä katsomaan isääni, mutta en saanut, ei kuulema ollut sen näköinen, että tekisi hyvää. Isälläni oli aina kaulassa kultainen kaulaketju. Hän mietti sen ostamista pitkään, oli sen verran arvokas ostos. Kerran sitten oli käynyt ostamassa, sellainen vähän paksumpi ketju, muistan kuinka iloissansa sitä esitteli, että eikö oo kuule komia kultaketju. Oli se. Isääni katsommassa käyneet kertoivat, että ketju oli tiukasti isäni kaulan ympärillä. Ymmärsin, ettei mun pidä nähdä enää isääni.

Muutama päivä onnettomuuden jälkeen näin ystäviäni. En muista mitä he sanoivat tai että halattiinko, tärkeintä oli, että he olivat siinä. Pääsimme yhden kaverin auton kyydillä viettämään iltaa puistoon, jossa pojat skeittasivat. Paikalla oli paljon kavereita. Eivät he tainneet juurikaan osata kohdata suruani, mutta ei se haitannut. Tiesin, että he kaikki kyllä tiesivät. Muistan siltä illalta yhden pojan katseen. Hän katsoi mua tiukasti, mutta lempeästi ja näin niistä silmistä ne surunvalittelut tai sen empatian, jonka siinä hetkessä tarvitsin, vaikkei mitään muuta katseen lisäksi tapahtunutkaan. Muistan vain sen, että oli lämmin ja kaunis ilta, kaikki ystävät koolla, ihan tavallista, mutta minun sisälläni suuri suuri suru, mutta samaan aikaan olo oli ihan hyvä ja turvallinen.

Olin keväällä päässyt läpi lukion ensimmäisen luokan. En oikein viihtynyt lukiossa, jossa olin ja olin hakenut käsi- ja taideteolliseen keväällä. Jos pääsisin, menisin sinne ja kävisin lukion siinä sitten sivussa, suunnittelin. Isä oli ostanut mulle alkukesästä Sofian maailman. En muista, että isäni olisi koskaan aiemmin antanut minulle kirjaa. Hän kertoi, että oli mennyt kirjakauppaan ja pyytänyt myyjältä apua, että haluaa ostaa kirjan 17-vuotiaalle tyttärelleen. Sofian maailman olivat myyneet. Isä pyysi, että kävisin lukion loppuun, etten menisi sinne käsi- ja taideteolliseen. En ole kirjaa koskaan lukenut loppuun, mutta se on minulle todella tärkeä. Ehkä enemmän ajatuksena kuin itse kirjana. 

Selvisi, että pääsin hakemaani kouluun. En ottanut paikkaa vastaan. Päätin, että teen niinkuin isäni toivoi. Syksyllä sain siirrettyä itseni toiseen lukioon, jonne halusin ja olin tyytyväinen ja iloissani. En muista, että onnettomuus olisi vaikuttanut koulunkäyntiini erityisemmin. Yhden uskonnon kokeen kyllä taisin päästä läpi vain kirjoittamalla tarinan isästäni ja onnettomuudesta ja surusta, enkä ollenkaan niistä aiheista joita kokeessa kysyttiin. Suru oli minussa läsnä, vaikkei se ehkä kovin selkeästi näkynyt.

Joskus, kun kotibileissä juotiin vähän, suru nousi pintaan ja itkettiin ystävien kanssa yhdessä. Poikakaverin kanssa toivottavasti juttelin myös. En oikeasti muista yhtään, mutta ainakin olisi mukava ajatus, että olisin käynyt surua läpi. Tuohon aikaan ei ilmeisestikään tarjottu mitään keskusteluapuja mistään, minä en ainakaan koskaan jutellut aiheesta kenellekään ammattilaiselle (paitsi muissa yhteyksissä sitten 15 vuotta myöhemmin). Meistä tuli onnettomuuden jälkeen äitini ja pikkuveljieni kanssa tiivis nelikko. Keskenämme puhuttiin asiasta, kun siltä tuntui ja aina sai itkeä jos itkettää ja näyttää surunsa. Opimme varmasti ainakin sen, että eletään elämää just siinä hetkessä ja ollaan kiitollisia siitä mitä milloinkin on, että kaikki voi loppua yllättäen. Tuolloin kaksivuotias pikkuveljeni piti meidät ihanasti arjessa kiinni ja oli niin suloinen, hauska ja ihana, että elämä jatkui ihan lempeästi surusta huolimatta.

Tänään isäni kuolemasta on 7 523 päivää. Ihan kaikkina noina päivinä en varmasti ole isääni enää ajatellut, mutta monena olen. Itkenyt olen paljon ja miettinyt miten se kaikki on heijastunut myöhempään elämääni. Mitä isä olisi mistäkin asiasta mieltä. Kuinka olisikaan kiva, että iskä tulisi auttamaan ja laittamaan mulle lampun kattoon. Itken aina, kun joku kirjoittaa facebookissa, että isänsä vaihtoi tyttärensä autoon taas renkaat, se kuulostaa niin ihanalta, isämäiseltä rakkaudenosoitukselta. Sitä mietin, kuinka hän olisikaan nauttinut isovanhemmuudesta. Vienyt lapseni kalareissulle ja vetänyt pulkassa pitkin metsiä. Kuinka ylpeä hän olisikaan siitä, että pikkuveljestäni tuli lääkäri. Mitäköhän hän miettisi siitä mitä kaikkea minä teen. Oltaisiinkohan me pelleilty ja keksitty yhdessä jotain hupsuja roolihahmoja, kun molemmat oltais katsottu Putousta. Äitini oli aina sitä mieltä, että isäni olisi pitänyt hakea johonkin teatterikouluun, että hänessä olisi ollut ainesta (niin olisikin!), mutta eihän pienestä kylästä Pudasjärveltä noin vain minnekään sellaisiin haettu tai menty, pelkkä Helsinkikin oli äärettömän kaukana. Olisikohan isäni vielä nykyäänkin soittanut mulle, kun tarvitsee uusia vaatteita ja yhdessä mentäis Pukumieheen ostamaan jiinssejä (farkut, mutta iskä kutsui jiinsseiksi) ja neuleita. No, ne nyt vain ovat jossitteluja, mutta tavallaan aika kivojakin sellaisia.

En ole yhtään uskonnollinen ihminen, mutta siihen uskon, että kyllä me vielä iskän kanssa nähdään. Uskon myös, että muutama mystinen lintukohtaaminen viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana ovat olleet iskäkohtaamisia linnun muodossa. Kerran lintu pysähtyi kolibrin lailla ikkunan taakse asuessani yhdeksännessä kerroksessa, oli siinä hetken ja kuin katsoi, kun makoilin sängyllä vastarakastuneena. Toisen kerran lintu lensi sisälle taloon, jossa asuimme. Pysähtyi istumaan sängylle tyynyni päälle, katsoi minua ja lensi mutkikkaan reitin takaisin ulos. Haluan ajatella, että isä on käynyt linnun muodossa tarkistamassa, että kaikki on hyvin. 

Iskä sanoi mulle neljä vuotta ennen kuolemaansa, kun olimme Silja Serenadella seilaamassa Ruotsista Suomeen, että muista Tiina aina kunnioittaa merta. Siksi ehkä koen välillä aina tärkeäksi saada käydä siellä laivalla ja katsella merelle ja miettiä iskää ja vähän itkeskellä. Ikävä sinua isi.

Rakkaudella, Tiina

Loppuun vielä muutama valokuva, jotka löysin valtavasta laatikosta, joka on otsikoitu: Kuvia ei albumiin! Eli syystä tai toisesta albumeihin pääsemättömiä valokuvia ja oikeastaan juuri siksi niin mahtavia.

Mummulassa jonkun synttärikakkukahvit. Saattaisi olla kesä 1987. Kuvassa isäni äiti, äitini isä, isäni, pikkuveljeni ja minä.

Espanjassa 80-luvulla. Vanhempani ja perhetuttu. 

Mahtavaa, että tällainen kuva on. Tuollainen se just oli. Varmaan sanonut, että kattokaapa lapset, ihan hyvin voi käyä vähän auton katolla seisomassa. 

Rukalla tuttavaperheen kanssa joskus 80-luvun lopulla. Iskän kans oli hauska lasketella, se lähti innoissaan aina meidän mukaan metsäreiteille, ei ollu niin justiinsa jos vähän pöllähteli välillä. Hauskaa oli aina!

Tällaisia kuvia meillä on paljon. Veljeni, isäni ja äitini isä. Mummulassa ollessa käytiin usein autoajeluilla, käytiin katsomassa tällaisia komeita maisemia ja olivatko puut kasvaneet tai että näkyisikö kotkia. Aivan ihania muistoja ja mahtava kuva! 

TÄSTÄ TULIKIN TARINA JAUHELIHAKASTIKKEESTA

Arkiruokasarja jatkuu toiseen osaan. Makaroonin ja jauhelihakastikkeeseen. Sekä tuoreeseen ruisleipääsiivuun siihen kaveriksi, jonka päällä on kurkkusiivut ja juustoa sekä tietysti vihreä kimaltava drinkkisateenvarjo. Koska jos joskus joudutte tilanteeseen, että lapsi kiukkuaa nälissään ja huutaa jo valmiiksi, että on kauhea nälkä ja ei muuten aio syödä sitten mitään, koska äiti on ihan tyhmä… Niin, tilannetta voi koittaa muuttaa suuntaan tai toiseen (ei voi tietää etukäteen kumpaan) sillä, että rullaa juustosiivut ja asettaa sateenvarjon leivän päälle. Näpsäkkä kikka!

Itse tykkään jauhelihakastikkeesta eniten jonkun muun kuin tavallisen makaronin kanssa. Minusta muodolla on todellakin väliä. En mielellään itse syö perusmakaronia, mutta tykkään sen muodosta noin muuten. Ei mulla tästä ruuasta sen kummemmin ole oikein mitään sanottavaa. Kastikekin tuli meille pakkaseen suoraan ystävältä, kun sairastimme koko perhe ja jääkaappi ammotti tyhjyyttään. Tavallista jauhelihakastiketta.

On mulla kyllä yksi ihana jauhelihakastikemuisto. Se on lapsuudesta. Mummulastani Pudasjärven Pärjänsuolta. Mummuni Olga teki mielestäni maailman parasta jauhelihakastiketta 80- ja 90-luvuilla, kun mummulassa eniten aikaa vietin. Sitä ei koskaan syöty makaronin kanssa, vaan tietysti perunoilla. Tietysti. Kyllä te jotkut saatatte muistaa ne mummut, jotka sata vuotta sitten syntyivät ja niiden ruuat. Peruna oli peruspilari. <3

Olimme mummulassa usein, lähestulkoon joka viikonloppu. Hurautettiin autolla Oulusta puolisentoista tuntia iskän keltaisella mersulla punaisen mummulan pihaan. Yleensä mummu kurkki jo ikkunasta, katsoi kuka siihen pihaan ajoi. Tätä kirjoittaessa kyyneleet nousevat silmiin, kun muistan niin tarkasti miltä tuntui, kun avasi auton oven, sen vähän raskaan vanhan mersun oven ja miten se loksahti kiinni. Sai paukauttaa ihan kunnolla. Iskän auto oli maailman ihanin! Keltainen mersu, ehkä siistein mitä olla voi!

Autolta mummulan ovelle oli muutama juoksuaskel ja seitsemisen porrasta porstuan ovelle. Ovi oli kevyt ja rämisevä. Ensin tultiin kylmään ulkoeteiseen eli porstuaan. Siinä oli pöydällä talvehtivia pelagoonioita ja soppakulho liinan alla. Ehkä rieskoja. Seuraavassa ovessa oli vähän löysä kahva ja tultiin eteiseen. Sekin oli vielä vähän vilpakka, siihen jätettiin takit. Naulakko oli aina pullollaan takkeja. Hattuhyllyllä oli mummun ihana muhkea vaaleankirsikanpunainen pipo, just samanlainen kuin Samujin chunkybeanie. Rakastin sitä. Eteisestä huikattiin mummulle ja papalle tervehdykset. Pappa köllötteli sohvalla ja katsoi televisiota. Mummu istui pirtin penkillä tai touhusi keittiössä.

Papan kanssa ei koskaan taidettu juuri halata, mutta mummu halasi. Se oli maailman pehmein mummu. Käsivarret tuntuivat pehmoisilta, sellaisilta miltä mummujen käsivarret tuntuvat. Mummulla oli pitkään pitkät hiukset ja aina nutturalla, se oli sellainen turvallinen mummukampaus. Tykkäsin aina kaikista isovanhemmistani, mutta kyllä Olga-mummun kanssa oli kivointa, se oli semmoinen hassutteleva, ihana, rieskantuoksuinen silmälasipäinen leppoisa ja hauska, semmoinen oikea mummu, mummu uulla, ei oolla eikä iillä.

Palataanpas siihen jauhelihakastikkeeseen, tai jonnekin sinnepäin.

Mulla oli siinä mummulan keittiössä ihan oma paikka. Pappaa vastapäätä. Kumpikaan meistä ei suostunut syömään missään muualla. Pappa odotti niin kauan, että joku, joka oli hänen paikalleen mennyt, lähtisi pois, ennenkuin tuli pöytään. Pappa ei ollut mikään äkäinen tapaus eikä pahastunut jos hänen paikallaan joskus joku istui, ruukasi vain istua omalla paikallaan pöydässä. Minä taas… No, saatoin joskus riidellä serkkupoikani kanssa, joka myös tuosta samasta paikasta tykkäsi ja ehkä joskus siihen tahalleenkin meni, kun tiesi, että se on mun. Se oli ihana paikka. Penkin päädyssä, ikkunan vieressä. Ikkunasta näki lintulaudalla vierailevat oravat sekä suoraan tielle. Saattoi helposti todeta millainen auto siitä milloinkin ajoi tai joskus jopa raportoida ohi kulkevat polkuriajelijat tai pyöräilijät, pikkukylällä kun oltiin. Kun penkiltä kääntyi pois, näki suoraan pirtin puolelle ja ovelle, jos joku tuli sisälle. Muistan myös miltä ikkunan alla olleen patterin termostaatti tuntui, siihen kun joskus töksäytti jalkansa, kun istui pöytään.

Niin tosiaan se kastike. No, se oli aivan tavallista mummun kastiketta, ei mitenkään erityisen mausteista eikä ainakaan tomaattista. Mutta se minkä halusin kertoa, oli se, miten sen söin! Joka kerta. Muussasin potut haarukalla ja otin samalle haarukalle sekä pottua että kastiketta ja kaadoin ne toisessa kädessä pitelemälleni tuorekurkkusiivulle. Sitten annos sormiruokana suoraan suuhun! T ä y d e l l i s t ä! Olen joskus yrittänyt tätä samaa äitini luona tai jopa omassa keittiössäni, mutta eihän se miltään oikein maistu. Eikä tarvitsekaan. Tai ruoka kyllä maistuu, mutta se tunne mikä siihen kuuluu, se ei. Mummulan jauhelihakastikemuisto pysyköön ihanana ruokamuistona ja hyvä niin.

 

SEISKALUOKAN VILLASUKAT UUDELLEEN NEULOTTUNA?

Olen varmasti maininnut täällä useammankin kerran villasukista, jotka neuloin seiskaluokalla. Kuinka katsoin alakerran Mintun luona Kauniita ja rohkeita ja neuloin pitkiä kirjoneulevarsia viininpunaisella, metsänvihreällä ja tummansinisellä. Just niinku 90-luvun puolivälin paikkeilla oli muodikasta. No, ne sukathan ovat mulla edelleen! Ehjinä! Viimeksi toissapäivänä hipsin ne jalassa täällä kotosalla. Mitäs sanoisitte, jos neulottaisiin sukat yhdessä, yhteisneulontana tässä helmi-maaliskuussa?

Vähän jo aloittelin, todetakseni, että mun käsiala lienee löysempi kuin teinityttönä. Alkuperäiset sukat on neulottu Novitan 7veljeksestä, mutta nyt tapojeni mukaan harhauduin muihin mankoihin jo tuossa toisen värin kohdalla. Kuutisen väriä lankaa ja kolmos-nelosen sukkapuikot ja paluu seiskaluokkalaisen Tiinan villasukkakuvioiden pariin, mites ois?

Palaamme tähän myöhemmin, nyt toivotan teille ihanaa ja leppoisaa viikonloppua!

SILLOIN KUN MINÄ OLIN TELEVISIOSSA…

Tiedättekö ne hetket, kun jälkeenpäin tajuaa, että silloin tapahtui jotain mikä omalla tavallaan käänsi tien johonkin toiseen suuntaan? Mulle kävi niin kolme vuotta sitten. Ystävä vinkkasi, että etsivät avustajia Siskonpetiin. Otin yhteyttä, menin kuvauksiin, lauloin vähän huulisynkkaa musiikkivideoon suoraan kameroille monien muiden ihmisten kanssa ja lähdin kotiin. Vasta myöhemmin tajusin tuon hetken merkityksellisyyden.

Oon aina tykännyt esiintymisestä. Olen ollut silti koko elämäni ajan mielestäni myös vähän ujo ja arka tai vähintäänkin sen verran jännittäjä, että monta kivaa juttua on mennyt ohi siitä syystä. Teininä olin kyllä teatterikerhossa ja osallistuin johonkin Oulun kaupunginteatterin suureen näytelmäänkin, jossa piti olla paljon teinejä lavalla. En mää silti ikinä uskaltanut niin paljoa esiintyä kuin mitä olisin halunnut. Varmuus puuttui eikä pokkaakaan ollut sanoa, että hei meikääki kiinnostais olla joku muu ku puu (en tosin ollu puu, mutta jotain muuta merkityksetöntä vissiin ku en edes muista). Ehkei mulla ollut erityistä luonnonlahjakkuuttakaan, mutta eniten varmasti uupui rohkeutta. No, sittemmin elämässä on tullut tehtyä monenlaisia juttuja, rohkeitakin hyvin monelta kantilta katsottuna ja useat niistä oikeastaan aivan lähestulkoon itsestään tapahtuen.

Kesällä 2004 televisiosta tuli brittien Big Brother. Siinä oli kisaamassa söpö Federico. Eräänä kesäiltana istuimme iltaa silloisen poikaystäväni ja ystäväpariskunnan kanssa ja katselimme tuota kreisin oloista tosi-tv-ohjelmaa. Siellä oli tehtävä, jossa kilpailijoiden piti polkea paikallaan olevaa polkuvenettä niin, ettei polkeminen pysähdy ennen tehtävän loppumista. Totesin seuralaisilleni, että vitsit, tollasia tehtäviä ois niin siistiä tehdä, että sitten kun tää tulee Suomeen, niin mää kyllä meen tuonne! Niin, menen, tuosta vaan. Nauratti jo silloin sanavalintani.

Seuraavana keväänä tuli tv-mainoksia, että ohjelma on tulossa, haku alkaa. Pidin lupauksen ja laitoin hakemukseni. Kolme päivää tietokone oli päällä (siihen aikaan se ruukattiin oikeasti sammuttaa aina yöksi) ja täytin hakemukseen vastauksia, kerroin pitkät pätkät tarinoita elämäni varrelta. Lopulta pitkin kevättä ja kesää etenin hakuprosessissa ja sain puhelinsoiton, että tervetuloa, sut on valittu taloon! Seisoin keittiössä puhelun tullessa ja nauroin ääneen, että ookoo, semmosta sitte! Mistähän sitä keksisi matkalaukun jonne pakata kamat, mietin.

Koska ohjelma oli ensimmäinen laatuaan, en kyllä oikeasti yhtään tiennyt mitä odottaa. Pakkasin tavaroita mukaan melko vähän, koska ajattelin tippuvani ensimmäisten joukossa. Mielessä ei todellakaan käynyt, että elokuussa olisi pitänyt osata varautua siihen, että syksy etenee talossakin ollessa ja että kotiinlähtö voi tulla vasta ihan loppumetreillä.

Se oli kyllä hauska kokemus. Näin vuosien jälkeen en oikeasti enää kovinkaan paljon tai tarkkaan muista millaista siellä oli. Mua ei koskaan ahdistanut seinät, eivät “ikkunat” joiden takana kameramiehet ja -naiset olivat, eivätkä jokaisessa katon kulmassa pyörivät kamerat. Emme me kisaajat siellä oikein varmuudella uskoneet edes, että ohjelmaa katsoo kukaan. Seinien läpi kuultiin sunnuntai-iltaisin, että kai siellä jossain on studio, josta ne taputusten äänet kuuluvat. Tehtävät olivat ihan hauskoja. Mulla oli oma vakkaripaikka vihreillä tuoleilla. Saunominen ja paljussa lilluminen oli kivaa. Muistan miltä tuntui avata ulko-oven kahva, sen miten se loksahti. Muistan miltä R-kioskilla tuoksui, josta kävimme ostamassa voittamillamme rahoilla herkkuja. Maraboun minttukrokanttisuklaata ei ole tuon syksyn jälkeen tehnyt enää mieli. Lauloin PMMP:n Rusketusraitoja jonkin tehtävän tiimoilta bikineissä jollain esiintymispallilla seisoen ja mietin, että en pääse riittävän korkealle siinä juodaan viinii -kohdassa. Olin talossa 96 päivää. Toiseksi pisimpään. Melkoinen “pikavisiitti” televisio-ohjelmaan. Hetken aikaa ohjelman jälkeen ihmiset tunnistivat kadulla, nykyään ehkä pari kertaa vuodessa joku hoksaa tämän yhteyden. Sittemmin BB-Tiinasta on tullut Muita ihania -Tiina.Palataanpa takaisin siihen hetkeen sinne Siskonpedin avustajuuteen. Pian tuon jälkeen tein kahdeksan jaksoa lastenohjelma Kiitosta, mikä oli ihana kokemus. Suloisia lapsia, hauskaa askartelua ja itselleni kivaa askartelutätinä toimimista tv-kameroiden edessä. Pari vuotta myöhemmin päädyin tv-mainokseen, joka älyttömän kiva kokemus. Pirkon ei ole pakko olla Pirkko. Kun luisuin mainoksen alussa nähtävässä kohdassa raitapyjamassa syvemmälle sohvan uumeniin kaksoisleuan muuttuessa kolmoisleuaksi, mua ei yhtään mietityttänyt miltä mä näytän. Mainos on mielestäni edelleen vallan mainio ja oli huippua olla mukana. Se hetki, kun seisoin siellä sketsisarjan kameroiden edessä, vaikka mua jännitti ja olisin halunnut perua koko jutun, oli käänteentekevä siksi, että uskalsin tehdä jotain ihan sellaista höpsöä, jotain oman mukavuusalueeni ulkopuolelta, jotain mitä olisin halunnut tehdä jo aikoja sitten mutten ollut uskaltanut. Siinä oli sysäyksen voimaa.

Kivoihin juttuihin olen päätynyt. Viime aikoina olen miettinyt, että mitä tahtoisin tehdä isona, se kun ei oo vieläkään selvinnyt, hehe. Tekiskö enemmän videota tänne? Joo, mutta siinä on pari muttaa ja olenhan jo jotain tehnytkin. Olisinko hyvä pikkukakkostäti (ikuisuushaaveeni) pikkuaskarteluiden parissa? No olisin. Vai olisko se jotain muuta? Niin taikka näin, uskon, että musta voi olla mihin vaan haluan.

(Kuvakaappaukset Kiitos-ohjelmasta. Postauksen kansikuva omista arkistoista, kun Antin kanssa pääsimme käymään BB-talossa vuosi kokemuksemme jälkeen. 

JOULUBURGERIT KUUSI-UUNIJUUREKSILLA

Kaupallinen yhteistyö: Verso Food Oy ja Suomen Blogimedia.

Huhhui, huomenna joulukuu! Jouluaattoon reilu kolme viikkoa! Aina sama loru, mutta kohta huomataan, että nehän on joulunpyhät meneillään. Tänä vuonna mulla on vähän erilainen joulu, nyt on monen vuoden jälkeen taas täysin lapseton joulu. Haaveilin pitkään, että lähtisin matkalle, mutta niinhän tässä kävi, että mitään matkaa ei ole varattuna. Se ei ole onnekseni mikään hätä ja oikeastaan olen koko joulusta aika innoissani. Lähden nimittäin ystäväni mökille sitä viettämään mukavaan seuraan. Joulun tarkoituksena on ainoastaan olla, nautiskella, syödä, katsoa joululeffoja ja ajattelin kuulkaas neuloa. Ihana suunnitelma!

Yritin keksiä mitä jouluisaa, mutta ei niin perinteistä jouluruokaa tekisin, että olisin oikein kunnolla ruuanlaittoon osallistuva enkä aina se joka tekee mitä muut käskevät. Eräänä päivänä se iski, keksin mitä teen! JOULUBURGERIN! Rakastan burgereita ja miksei niistä voisi keksiä jotain jouluisaa ja makoisaa! Vois olla aika kiva vaikkapa tapaninpäivän illan annos kaiken perinteisemmän jouluruuan jälkeen ja maistuisi varmasti lapsillekin.

Kuvittelen aina tai jostain on piirtynyt itseenikin sellainen jumahtanut käsitys, että vihaan ruuanlaittoa. Saatan tokaista tuon lauseen toisinaan ääneenkin. Eikä se ole yhtään totta! Olen kai vaan jumittunut sinne kalapuikkojen ja makaroonilaatikoiden maailmaan. Tykkään silti ruuanlaitossakin kokeilla uusia juttuja. Tykkään ostaa paketin sen perusteella, että se on nätti, tuote vaikuttaa jännittävältä ja se on jotain mitä en ole koskaan ennen maistanut ja sen valmistaminen vaikuttaa ja on helppoa. Verso Foodin Härkis oli ensimmäisellä ostokerrallani juuri tätä, sittemmin kohdat kaksi ja kolme ovat jääneet pois ja niiden tilalle on tullut se, että tykkään tuotteesta. Näitä burgereita ja kuusi-uunijuureksia leikellessäni keittiössä ompelukoneen vierellä radion pauhatessa, olin hetkellisesti todella onnellinen. Onnellinen siitä ruuanlaittohetkestä.

Siinä mietin myös ihanaa hetkeä viime kesältä, kun olimme kuvaamassa kirjaani maalla Mäntsälässä. Mökkitien toisella puolella oli suuri pelto. Ihmettelin ensin, että mitä ihmettä siinä kasvaa. Jotain mitä en yhtään tunnista. No, mökin omastaja kertoi, että se on luomuhärkäpapupelto! Vaikka härkäpapua on kasvatettu Suomessa keskiajalta lähtien, niin minä en itse ollut aiemmin niitä peltoja niin tarkasti noteerannut. Jotenkin ajattelin, että kaikki pellot on vaan jotain kauraa ja rypsiä. (Olen kaupunkilaistyttö!) Kesäillassa kävelin paljain jaloin pellon vierellä ja kävin siellä vähän tanssahtelemassakin ja pohdin härkäpapuasiaa. Miten mahtava kasvi ja miten hienoa on, että meillä on tällainen härkäpapuvalmiste kuin Härkis®. Se käy aikalailla kaikille, myös nirsohkoille lapsille ja se on niin kätevä ruuanlaitossa, kun se on heti valmis käytettäväksi ilman kypsentämistä.

Jouluburgerit
  • Härkis® -punajuuripihvejä tai pihvit voi tehdä itsekin Härkis® Originalista
  • hampurilaissämpylöitä
  • omena-punajuurisörssi (kaksi omenaa raasteeksi, kourallinen säilykepunajuuria pieniksi kuutioiksi, ripaus suolaa ja pippuria, kaksi kukkurallista ruokalusikallista majoneesia ja yksi kunnon lusikallinen ranskankermaa)
  • tomaattia
  • salaatinlehtiä

 

Kuusi-uunijuurekset

Leikkaa bataatista ja perunasta kuusen mallisia paloja, porkkanasta suoria tikkuja. Laita pellille ja lorauta päälle öljyä ja silppua rosmariinia ja timjamia, ripaus suolaa ja pippuria ja uuniin niin, että reunat pikkaiset alkavat rusehtaa.

Majoneesia pieneen astiaan ja siitä saa vaaleanpunaista, kun sekaan tiputtaa pari tippaa nestettä säilykepunajuurista. Juomaksi tietty jouluomenalimonadia. Ruuat lautaselle ja perhe ja ystävät pöydän ääreen syömään. Positiivisen kautta ja nam!

Muita mainioita ja jouluisaan tunnelmaan ja vaikkapa pikkujouluihin sopivia Härkis® -reseptejä löytyy Verso Foodin sivuilta, tässä muutama mainio: Härkis®-riisipiirakka, lämmin juuressalaatti Härkiksellä® ja ihanat Härkis®-sydämet ja hernemousse.

Loppuun vielä tuulahdus kesästä: meikä siellä härkäpapupellossa, olkaat hyvät!

 

 

 

PIZZAA JA PEHMISTÄ

Kaupallisessa yhteistyössä: Rax Buffet & Suomen Blogimedia.

Yhdeksänkymmentäluvun lopulla meillä oli kaveriporukan kanssa tapana kulkea pyörällä kaikkialle, hengailtiin kavereiden luona, talviviikonloput lumilautailimme, koulussa irkattiin ja sovittiin siellä, missä milloinkin nähdään. Kännyköitä alkoi olla vasta, kun aikuisikä jo häämötti. Vietimme aikaa paljon kaupungilla. Usein käveltiin suoraan pizzabuffet-paikkaan kurkkaamaan olisiko joku tuttu siellä, koska sen verran usein siellä söimme.

Yllätin osan noista sen aikaisista kavereistani, jotka ovat edelleen rakkaita ystäviäni, kutsumalla heidät kanssani syömään Rax buffetiin. Kaikki ottivat kutsun ilomielin vastaan ja sekös ilahdutti tällaista erityisesti pizzan rakastajaa! Emme ole reiluun 15 vuoteen tuollaisessa buffetissa syöneet, joten oli jo aika! Äidyimme muistelemaan hauskimpia muistoja, sitä kuinka veimme oppilasvaihtoon tulleet saksalaiset kaverimme pizzabuffetiin, kuinka yksi tyttö söi kolmisenkymmentä pientä jäätelöpalloa jälkkäriksi ja miten se olikin niin kivaa aina kokoontua yhdessä syömään.

Vuoden 2017 Rax Buffet oli hieman erilainen kuin tuo teinivuosien ajan ravintola, vaikka konsepti sama ja perusrunko ruuissa hyvä ja klassinen buffetpaikan valikoima. Salaattipöytä oli monipuolinen, tarjolla oli myös keittoa ja perinteiset lasagnet ja kermaperunat, mutta tarjolla on myös vegaanista ruokaa ja tietysti sitä pizzaa. Jälkiruokatarjoilu ei todellakaan ollut pelkkää jäätelöä, vaan pehmikset sai koristeltua kastikkein, karkeilla, vohveleilla, strösseleillä ja vaikka minidonitseilla. Lemppariosuuteni olikin saada tehdä hassu jätskiannos itselleni, vaikka loppujen lopuksi otin kerralla niin paljon pehmistä ettei siihen enää oikein mitään superkoristelua mahtunutkaan.

Kaikenkaikkiaan tällaiset buffetruokailukokemukset ovat mulle lähestulkoon täydellisiä siitä syystä, että tykkään syödä suolaista ja makeaa ja vähän kaikkea samalla haarukallisella tai yhtäaikaa. Se on erityispiirre, josta minut ystäväpiirissäni tunnetaan. Pizzaa ja pehmistä, uijui!

Oli tosi kivaa käydä syömässä maanantai-iltana ystävien kanssa, sellaista tehdään aivan liian harvoin. Ne teiniaikojen hengailut voi aivan hyvin päivittää meihin kolmi-nelikymppisiinkin ja Rax oli oikein mainio paikka toteuttaa tämä muistelo ja ruokailuhetki. Seuraavalla kerralla Raxiin mennessäni aion viedä sinne lapseni, koska valikoimaa on sen verran paljon, että jokaiselle löytyy varmasti omat herkkunsa. Nämä kuvat nähtyään lasten reaktio olikin, että kääk äiti sää oot syöny pitsaa, miksi me ei saada? Joten seuraava Rax Buffet ravintolakokemuksemme taitaa kolkuttaa oven takana jo. 

 

TERVEISIÄ OPETTAJALLE VUOTEEN -92

Päädyin tällä viikolla tekemäni opesijaisuuden kautta mietiskelemään opettajan merkitystä lapsen elämään. Opettajana oloa ja sen vaikutusta lapseen. Minulla on ystäväpiirissä useita opettajia ja mua on aina kiinnostanut opettaminen, se oli toiveammattinikin lapsena ja pitkään nuoruudessakin, mutta en kuitenkaan, mistähän lie syystä, päätynyt ikinä edes harkitsemaan hakemista opettajakoulutukseen. Vuosia sitten mietin vielä, että ehkä käsityönopettajana voisi olla kivaa, mutta sittemmin olen tullut siihen tulokseen ja päätelmään, että juuri nyt mun tapa olla ja ns. opettaa kässäjuttuja on vaikkapa tämä blogi. Enemmän oon ehkä kuitenkin sellainen inspiraation luoja ja tuoja, kuin että tiukasti opettaisin (koska tiukkis opehan mää kummiski olisin ja entivanhaisia patalappuja virkkauttaisin, hehe).

No mutta siis, nyt meinaa karata sivuraiteille. Sitä mietin, että kuinka suuri merkitys sillä opettajalla onkaan siellä koulumaailmassa. Yksikin kannustus lapselle tärkeässä asiassa voi kääntää kelkkaa tiettyyn suuntaan ja lapsi saa tarvitsemansa rohkeuden toimia tietyllä tavalla. Tuon sijaisopekoulupäivän jälkeen aloin miettiä omia opettajiani, Riitta-Liisaa, Marjattaa, Vikkeä ja Markkua. Ja mietin, oliko mulla joskus joitain sijaisia, ja että millaisia muistoja mulla heistä oli. Kun tietysti tuli itselle sellainen olo, että olinkohan mä yhtään hyvä tai ettei oppilaille ainakaan jäisi minusta olo, että se sitten oli hirveä sijainen silloin kerran! Muistin heti ainakin yhden opettajan, enää en tosin ole varma olikohan hän sijainen vai, mutta sillä ei tarinan kannalta ole merkitystä. Hän oli meillä muistaakseni puoli vuotta tai sitten opetti vain satunnaisia aineita, mutta jotain mitä muistan tarkasti, olivat hänen tuntinsa, joilla hän näytti meille kuvia maailmanympärimatkaltaan! Pitkiä diasarjoja Australiasta ja Uudesta-Seelannista. Muistan kuinka saatoin päivätolkulla miettiä niitä kuvia ja sitä ihanaa maailmaa, joka niissä näyttäytyi, haaveilla. Se oli aika paljon oululaisessa lähiössä asuvalle tytölle, jonka ainoa pidempi ulkomaanreissu taisi olla loma Rodokselle (joka sekin oli ihan mielettömän ihana!). Matkat lapsuudessani ulottuivat lähinnä Ruotsiin tai Ruotsista Suomeen, Pudasjärvelle mummulaan, joskus asuntovaunumatkoilla jossain, mutta Helsingissä kävin lapsena muistaakseni vain kerran, kesälomareissulla kesällä -89.

Ne sen nuoren naisopettajan näyttämät kuvasarjat, niistä jäi minuun jälki. Sellainen ihmeellinen pieni tietynlainen seikkailunhalu, kaipuu ihaniin paikkoihin, joiden olemassaolosta en edes vielä tiedä. Ne kuvat. Kauniit valokuvat. Diat, se kun kuva loksahtaa paikoilleen ja kuva ilmestyy valkokankaalle. Ihanat kuvat, joissa on erilaisia kauniita ja karujakin, hyvin monenlaisia paikkoja maailmalta. Tajusin sen maanantaina ystäväni autossa, sellaisena salamaniskuna yhtäkkiä, kun tästä opettaja-asiasta puhuin ja pohdin ja muistelin niitä omiani, että se opettaja silloin – hän oli se, joka minuun sai sen rakkauden fiilisteleviä reissu-, matka- ja maisemakuvia ja seikkailuja kohtaan. Eipä tainnut opettaja silloin tietää, että 25 vuoden kuluttua Tiina täällä muistelee ja pohtii tällaisia. Kiitos M-M!

Sienikuvat kuvat

TEIN SADETAKIN VUODEN 2005 PROVINSSIIN

Blogini aivan ensimmäisissä postauksissa esittelin ompeluksiani, joita olin joskus tehnyt. Muistan (alkuaikojen postaukset eivät ole enää näkyvillä), että siellä oli ainakin kaksi polaroid-kuvaa skannattuna, joissa ystäväni oli mallina ompelemissani asuissa. Yhdessä oli mintunvihreä tyllihelmainen ihana juhlamekko, jonka helmaan olin aplikoinut hevosen. Toisessa oli tämä sadetakki. Esittelen sen teille nyt!

Tein takin muistaakseni vuoden 2005 Provinssirockiin. Aiempina vuosina oli aina satanut jossain vaiheessa festareita ja olin joka kerta haaveillut, että mulla olisi joku tosi söpö sadetakki, joka päällä ihanasti keimailisin rokkikeikoilla eikä tarvisi kääriytyä kertakäyttösadetakkiin. Mun ihan ensimmäisiä festarimuistoja Ilosaarirockista vuodelta 1996 ovat ihanat lappeenrantalaiset skeittipojat eri värisissä sadetakeissaan. Mulla on ehkä siis siitä lähtien ollut sellainen ihana sadetakkirakkaus.

Ostin Marimekolta vahakangasta (ja muistan kuinka kirpaisi, kun oli niin kallista) ja samaa kuosia puuvillakangasta ja aloin hommiin. Mitään kaavaa takkiin ei varmastikaan ollut, leikkasin luultavasti jonkun lempitakkini mukaan ja tein lisäksi suuren hupun. Hupussa on puuvillakankainen vuori ja hupun reunassa nyörikuja. Muistan, että mun piti silittää saumoihin sellainen sadesuojanauha, mutta muistikuvieni mukaan se ei tarttunut ja jätin sikseen. Nepparirivistössä tuli virhe, kun hakkasin toiset puoliskot puoliksi väärin. Vuosikausia aioin vaihtaa ne, mutta tälleen 12 vuotta myöhemmin saa olla.

Sattumalta löysin takin pitkästä aikaa keväällä yläkaappien uumenista. Onneksi myös muistin sen löydön viime viikolla, kun säätiedotuksia lukiessa mietin mahdollista Flown sadepukeutumista. Lauantaina nappasin takin mukaani ja onnekseni sille tuli käyttöä. En muista edes olenko aiemmin käyttänyt takkia festareilla. Muistaakseni en, joten siksikin oli aika mahtavaa olla punasadetakkinen nainen myrskysäässä.



KOHTI JUHANNUSTA /// 2

Tämä kappale on ihana. Laitan sen joka kerta korviini soimaan, kun lähden kävelylle ja tietty vähän fiilistelen nuoruutta. Oon kyllä aika-ajoin melkoinen muistelija, mikä on ihan mukavaa, mutta tykkään tosi paljon siitäkin, että saan aikaan kivoja muistoja samaan aikaan kun muistelen sitä mennyttä. Etten ainakaan ole jumittunut sinne nuoruushaaveisiin (koska sehän olis turhaa ja niin suruisaakin, jos niin kävisi), vaan elelen 37-vuotiaan elämää (joka on mielestäni kyllä aivan sairaan siistiä, paljon siistimpää kuin se nuoruus, monelta osin).

ps. En uskonut, en polttanut, lauloin kyllä aivan varmasti, itkin kyllä, mutta vähän vähemmän kuin nyt ja kepeämpiä itkuja. Ihanaa lauantaita teille!