Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

AINA KUVIA SIITÄ SAMASTA TAULUSEINÄSTÄ

Mutta kun minä vaan niin tykkään tauluseinästä! Se on paikka, jonka sisältö taitaa muuttua vuodenaikojen mukaan. Sitä seinää kotonani katselen eniten. Sängystäni on näkymä tauluseinään ja se on ensimmäinen paikka, jonne katse kohdistuu kun tulee kotiin ja astuu pari askelta eteiseen. Toisinaan tulee uusia juttuja, joita haluan seinälle laittaa ja sekös sitten myllää koko kokonaisuuden uusiksi. Eikä se tietenkään haittaa mitään. Muutos on aina piristävää.

Selailin yhtenä päivänä muutaman viime vuoden aikaisia paperivalokuvia ja sielläkin oli muutama kuva teetettynä, joissa tauluseinä vilahti. Mietin, että olisi oikeasti aina hauskaa koota ihan oikeista entivanhaisista paperikuvista albumi, joka sisältäisi ihan vain sisustuskuvia kotoa. Sen lisäksi, että nykyään teetetään kuvia harvemmin (jos koskaan), niin sitäkin vähemmän ainakaan minä teetän kuvia joissa ei ole ihmisiä tai jotan megahienoja maisemia. Toisinaan otan sentään kuvia kotoa (blogiin nyt ainakin), mutta varmasti moni ihminen ei kuvaa kotiaan koskaan, se vain on siinä tavallaan liian lähellä, ainakaan kuvattavasti asti.

Koti on silti se paikka, jonne useimmiten kaipaa eniten, jos jossain muualla on. Joskus iskee kaipuu lapsuudenkoteihin, siihen tunnelmaan ja paikkaan ja niiden ihmisten luo, mutta kun tarkasti miettii ei välttämättä muistakaan oikein muuta kuin sen ruskean nahkasohvan pinnan ja ne napit sohvatyynyissä ja sen miltä tuntui työntää jalka sohvatyynyjen väliin. Ne ovat toki ihan äärettömän tärkeitä, ihmeellisen tarkkoja ja kauniita muistoja, mutta on hauskaa silti nähdä kuvista, että millainen ajankuva niissä näkyy, millainen kokonaisuus on. Sohvan edessä on värikäs, suuri matto ja seinällä äidin maalaamia tauluja, joista yksi on soikea, muut kulmikkaita. Pöydällä on suuri, raskas lasinen hedelmävati, jossa appelsiineja. Silloin olisi ihana katsoa kuvaa, jossa tuo lapsuudenkotimaisema olisi. Itseasiassa nyt kun mietin, niin kaikista kivoin olisi katsoa useimpia lapsuuskuvia niin, että olisi se kuva, jossa koko perhe istuu siinä sohvalla ja sen parina kuva samasta paikasta vaikkapa hetki ennen tai jälkeen kuvanoton. Sellaisena kuin se hetki on ollut.

Mahtavaa tässä vähän polveilevassa ajatuksenjuoksussa on se, että minähän voisin alkaa ottaa sellaisia kuvapareja. Tai ainakin voisin toisinaan kuvata sinne satojen ja tuhansien digikuvien sekaan otoksia myös kotoa ja jos vielä siitä askel eteenpäin, niin voisin teettää niitä paperillekin ja liimailla albumiin. Ihan vaikka itseäni varten, että mummuna sitten voisin muistella, että vielä vuonna 2018 kuvia edelleen pystyi teettämään paperiversioiksi ja olimpas minä kaikesta elämän ruuhkasta huolimatta ollut reipas liimatessani ne ihan kirjaksi asti.

Tässä kuvia syyskuulta vuodelta 2018. Kodistamme, jossa elelee viidesluokkalainen, ekaluokkalainen, pian nelivuotias ja minä. Toisinaan kylässä käy Minni-koira ja yksi mies, joskus kaksi ihanaa tyttöäkin. Tauluseinän alla sohvalla rötköttää usein vähintäänkin lapset, jotka taitavat olla aivan onnellisia kahden kodin lapsia.

Tätä tekstiä kirjoittaessa alkoi soittolistalta kuulua Aksulin NYT! ja siinä niin tähän sopivasti lauletaan, että kaikki menee niin kuin ennen niin kuin nyt, nyt se on! Alunperin mun piti kertoa, että miten hauskaa oli, kun yhtenä iltana iltasatua lukiessa keksin, milliasen taulun tuohon suurimpaan kehykseen teen ja laitan sen sitten tauluseinälle aitiopaikalle. Tulin lasten nukahdettua olohuoneeseen, aloin selailemaan lehtiä löytääkseni palan oikean väristä sinistä paperia, koska mulla ei ollut juuri sitä sävyä kartongeissa ja ajattelin lehdestä jostain löytyvän. Lehtiä katsellessa vastaan tulikin huippuhieno piirustus Damon Albarnista, kissanpennusta ja mieletön kaktusjuliste. Otin heti ne talteen! Vieressä lojuneet eriväriset kartongit, liukuvärjätty sateenkaaren värinen lahjapaperi ja marmoroitu paperiarkki, kaikki ne yhdessä saivat mut siinä melkein keskiyöllä toteuttamaan taulun. Tyystin erilaisen kuin mitä olin hetkeä aiemmin suunnittellut siellä iltasatuhetkessä. Vähän hupsun, mutta just siksi musta niin hienon!

Lisäki piti kertoa, että ylärivin Boyz of -taulu on itseasiassa pala Bättre Folkin turva-aidan pressua. Siinä oli Lauri Ahtisen maalaama teos, josta festareiden päätyttyä sai leikata ja repiä itselleen palan. Mulla oli pala siitä kohdasta jossa luki teoksen nimi: BOYZ OF SUMMER, nyt mulla on seinällä Boys of. Taisinkin sitä hehkuttaa jo kesällä kyllä. Niiden juttujen lisäksi olisin halunnut vielä hehkuttaa meidän parin vuoden takaista Kakkua ja viinaa -yhteistiadeteosta. Mutta emmää sitten, ajatus karkasi ja kerroinkin jotain muuta. Oikein ihanaa torstaita teille, yritetään pitää ajatukset kasassa! 

 

KOLME SYNNYTYSTARINAA JA HILLITÖN VAUVAKUUME

Mulla on vauvakuume. Se nyt ei ole mitään erikoista, mulla on ollut samanlainen tunne ja kaipuu vauvasta teini-iästä asti. Ei mitenkään raastava, mutta sellainen, että olisipa mulla tässä nyt vauva, jota saisin hoitaa ja rakastaa -kuume. Sain ensimmäisen lapseni 27-vuotiaana. Se oli ihanaa, olin niin onnellinen. Melko nuorikin, ensisynnyttäjän keski-ikä taisi tuohon aikaan olla 29-vuotiaan paikkeilla. Toinen lapsi syntyi, kun olin juuri täyttänyt 31. Kolmas lapsi syntyi ollessani 34-vuotias.

Enää ei vauvoja tule. Vauvakuumeesta huolimatta en enää halua enempää lapsia ja kolme lasta on tosi monta jo sekin, niissä riittää kasvatettavaa kyllä. Tuoreehkossa parisuhteessa elellen ja vauvakuumeesta tokaistessani, kun vauvoja näen, saa kyllä toisinaan kuulla, että eikös nyt vielä teille yksi yhteinen, vielä ehtisit!

Sain lapseni noin kolmen ja puolen, neljän, vuoden välein. Siksi se kuume on nyt valloillaan, koska kuopukseni täyttää syksyllä neljä eli hän on juuri sen ikäinen kuin nuorin lapsi on ollut uuden syntyessä. Olen siis synnyttänyt melko tasaisin väliajoin. Tasaista kantoaikaakin kehui neuvolantäti kolmannen lapsen aikoihin, kun jokaista kannoin lähes tasan yhtäkauan, 41-42 viikkoa. Ihan pikkiriikkisen tunnen haikeutta siitä, etten enää koskaan koe raskausvatsaa, ensimmäisiä hentoisia perhosen huitaisuja, potkuja, valtaisaa vatsaa, synnytyksen odottelua, supistuksia, onnentunnetta vastasyntyneestä rinnallani, imetyksen ihanuutta ja oman vauvan tuoksua ja nukkuvaa vauvaa kainalossani. Rakastin olla raskaana ja synnytykseni olivat hyviä kokemuksia ja vauvavuodet ihania. Silti viimeisimmän raskauden aikana ajattelin myös, että se on viimeiseni, joten kaippa mää nautin niistä silloin riittämiin. Aivan varmasti nautin.

Usein synnytystarinoissa on jotain dramaattista tai raskautuminen on ollut vaikeaa tai jotain muuta on tarinan taustalla, mutta ihan tällaisia tylsähkön tavallisiakin tarinoita on. Sellaisiakin tarinoita on ihan hyvä jakaa, eikä siitä, että asiat ovat menneet jollain tapaa ns. helpon kaavan mukaan, tarvitse tuntea häpeää tai että se olisi joltain muulta pois. Ehkä tämän tarinan lohtu voi olla siinä, että se loppumetrien odottelu on niin äärettömän hidasta ja kun lapsi syntyy, niin moni asia muuttuu, mutta se muutoksen hetkikin on aivan tavallinen hetki, joka ajan kuluessa unohtuu. Toisaalta tämä voi olla ihan vaan kertomus kolmesta synnytyksestä.

Kerron nimittäin teille kaikki synnytystarinani, ne kolme. Kaiken mitä minä niistä muistan näin yhdentoista, seitsemän ja neljän vuoden jälkeen. Siinä juuri synnytettyään, minä ainakin ajattelin, että muistan sen hetken aina! Niin ainutlaatuinen, erityinen ja ihana tapahtuma, ei sitä unohda koskaan. Toisaalta, synnytyksiä on niin monta kuin on maailmaan saatettua lastakin, eli tarinoita riittää ja osa ei varmasti unohdukaan. Mutta nämä minun, kerron ne teille nyt. Kovin paljoa en muista.2007.

Heräsin yöllä 3.13. Tarkistin kellonajan mikron kellosta mennessäni vessaan. Lapsivettä hulahti olohuoneen lattialle kaksi minuuttia myöhemmin. Nyt se vihdoin syntyy, ajattelin. Herätin poikaystävän. Laitoin housuihini kaikki jättimäiset siteet ja kahdet housut päällekkäin. Taksissa laitoin penkille muovipussin mahdollisten lapsivesien falskaamisen takia ja istahdin kyytiin. Kuskilla sammui auto, kun kerroimme että synnyttämään ollaan menossa. Naurettiin.

Sairaalan käytävä oli pitkä, tunsin kuinka lapsivettä valui pitkin reisiä. Seitsemältä alkoivat kunnon supistukset. Olin luullut kokeneeni supistuksia jo aiemmin, mutta vähänpä tiesin. Ne oikeathan olivat ihan karseita! Luulin, että puristan sängyn laitojen metalliputket poikki, niin lujaa puristin.

Synnytyssalissa otin ilokaasua, mutta siitä tuli niin paha olo, että oksensin kaksi pahvista oksennuslaaria täyteen. Naurettiin, että ei enempää ilokaasua. Ponnistaminen tuntui kuin olisi kakannut melonia 26 minuuttia. Radiossa soi Moby. Ulkona paistoi aurinko. Tuli pää, tuli vartalo. Maailman ihanin tyttö oli syntynyt. Olin niin onnellinen.

Ystävä toi sairaalaan tytölleni My Little Ponyn. Työkaverit toivat skumppaa.2011.

Kuulin surullisen uutisen iltayhdeltätoista. Minua itketti ja se varmaan käynnisti synnytyksen. Nojailin olohuoneen sohvaan, kun supisteli. Soitin sairaalaan, että saako tulla jo? Yhden aikaan kannoimme nukkuvan isosiskon autoon ja veimme ystävän luo jatkamaan unia. Portaat ystävän talon edessä olivat liukkaat, pidin lujasti kiinni kaiteesta, kun nousin ne. Alaspäin tullessa tuli supistuksia ja piti pysähtyä, puristin kaidetta.

Sairaalasta muistan hissimatkan ylös synnytyssaliin. Muistan, että supistusten aikaan huusin sekä saatanaa, että kuolevani. Kumpikaan aihe ei kuulunut muuten sanavarastooni. En ehtinyt saamaan epiduraalia, kun sain jo luvan ponnistaa. Muutamassa minuutissa viiden aikaan aamuyöllä maailman suloisin pieni poika oli rinnallani. Olin niin onnellinen.

Menin suihkuun ja huutelin sieltä lapsen isälle, että paljonko se painaa? 3595, hän vastasi. Eiku tämä lapsi, huusin takaisin. Esikoinen oli painanut syntyessään sen verran. Tämäkin, hän vastasi. Naurettiin.

Vauva käärittiin kapaloon ja minä sain aamiaisen. Ruisleipä, jukurtti ja maito maistuivat älyttömän hyvälle. Istuin sängyn laidalla ja söin aamiaista. Olin kahden lapsen äiti.

Seuraavana päivänä isosisko tuli katsomaan pikkuveljeään. Kuinka hän olikaan yhdessä yössä kasvanut niin paljon, jättiläiseksi! Olin niin onnellinen.2014.

Isommat lapset olivat isällään, huomenna olisi käynnistysaika puoliltapäivin. Heräsin yöllä supistuksiin. Soitin sairaalaan, käskivät pysymään vielä kotona. Kerroin, että olen kotona yksin, etten oikein uskalla jäädä enää, joten pyysivät tulemaan. Taksikuski ei meinannut saada tilataksin ovea kiinni, kun kerroin, että menen synnyttämään. Kerroin myös, etten synnytä autoon. Naurettiin.

Ystävä tuli sairaalaan viiden aikaan aamuyöllä tunti minun jälkeeni. Juteltiin niitä näitä supistusten välissä, istuin keinutuolissa. Aina oli joku hyvä juttu meneillään, joka keskeytyi supistuksesta. Seuraava juttu olikin aivan jotain muuta.

Ystävä paineli alaselkääni ja piti minua kädestä kiinni. Puristin häntä supistusten aikaan niin, että hänen käsiinsä jäi jäljet. Naurettiin. Sain epiduraalin. Seurasimme ruudulta supistuksia, jotka eivät enää tuntuneet. Olin onnellinen, että juuri ystäväni oli siinä. Hän tiesi miltä minusta tuntuu ja osasi painaa oikeista kohdista ja olla.

Kahdeksalta maanantaiaamuna parilla ponnistuksella pieni poika syntyi. Itkimme ystävän kanssa yhdessä. Vauvan isä tuli paikalle juuri sopivasti ja pääsi pesemään vauvan. Hänestä tuli isä. Sain vauvan rinnalleni ja pikkuinen löysi heti tissin ja alkoi imemään. Olin niin onnellinen, olin kolmen lapsen äiti.Siinä kaikki mitä muistan. Muistan kivun, muistan onnen, muistan kellonajat ja syntymäpainot, muistan musiikin, ikkunan sijainnin synnytyssalissa, muistan naurun. Varmaan juuri ne asiat, joiden takia se vauvakuume on taas vähän valloillaan. Niin kai sen kuuluu mennä. Olen äärimmäisen kiitollinen, että sain kokea nuo raskaudet, että kaikki meni hyvin ja että saan olla äiti noille kolmelle kultakimpaleelle. Haastavistakin elämäntilanteista huolimatta olo oli ainakin jälkeenpäin muisteltuna aina ihan hyvä. Että aivan kuten kaikki muukin, synnytystarinatkin lyhenevät ja muistetut asiat vähenevät, kun vuosia kuluu. Synnytys ainutlaatuisuudessaan on aivan yhtä tavallinen päivä, kuin kaikki muutkin. Se synnytetty ihminen muuttuikin siksi tärkeimmäksi asiaksi!

Kuvat otti synnytyksessä mukana ollut ystäväni vuonna 2014.

11-VUOTIAAN KESÄ ON UIMAHYPPYJÄ, LEIKKIÄ JA JUNAMATKOJA

Eräs opettajaystäväni joskus totesi, että kesä nelos- ja vitosluokan välillä on usein merkittävä. Siinä tapahtuu pienessä ihmisessä paljon muutoksia, että opettajana sen usein huomaa. Pienistä on yhtäkkiä kesän aikana kasvanut isompia, eri tavalla ajattelevia melkein jo teinejä. Kuulin lauseen vuosia sitten, mutta se sieltä nousi tämän kesän aikana mieleen useamman kerran. Opettajan näkökulma toki on lapsimäärään nähden laaja-alaisempi kuin vaikka omani. Kotona kuitenkin tosiaan elellään parhaillaan sitä neljännen ja viidennen luokan välistä kesää ja voin yhtyä tähän kyllä.

On ihanaa seurata, millaisia ajatuksia murrosikää kohti kasvavalla tytöllä on. On paljon pohdintaa ihan eri tavalla kuin aiemmin. Välillä mietityttää kovastikin ja silloin keskustellaan. Mielialat heilahtelevat helposti. Maailman meno pohdituttaa kokoajan enemmän ja enemmän, avaruus on liian iso asia ajateltavaksi ja ilmastonmuutos ahdistaa. Näiden lisäksi on onneksi suloista seurata, miten samat asiat edelleen kiinnostavat kuin aina ennenkin, ne vaan löytävät uusia muotoja toteutuakseen. Leikki ei ole todellakaan jäänyt. Toivottavasti ei ikinä katoakaan kokonaan. Pienenä kerätyt Little Pet Shop -figuurit ovat edelleen päivittäin käytössä, ne seikkailevat tyttären YouTube-kanavalla. On käsittämättömän ihanaa ja pakahduttavaa, että saan olla tuollaisen upean tyttären äiti. Rohkean tytön, joka kyllä uskaltaa, kun vaan ottaa asiakseen. Keskiviikkona hän istahti puolilta päivin junaan ja kuusi tuntia myöhemmin olikin jo sukuloimassa Oulussa. Ensimmäinen junamatka itsekseen, joka taisi eniten jännittää äitiä.

Löysin lastenhuoneen roolivaatesäkkiä kaivellessa vaaleanpunaisen pehmeän kruunun. Muistan ommelleeni sen tytölle hänen ollessaan pieni, ehkä pari-kolme-neljävuotias, joskus niillä main, en voi enää muistaa niin kauas tarkasti. Kruunu oli leikkeihin ihana, siinä oli ommeltuna timanttinappejakin. Sen sai säädettyä milloin kenenkin prinsessan päähän sopivaksi ja siinä oli kahta kangasta päällekäin, jotta kruunun sävy oli sopivan hailakka vaaleanpunainen. Tein kruunua antaumuksella, sen muistan. Nappasin kruunun mukaan, kun lähdimme mökkeilemään.
Mökillä eräänä äärimäisen kauniina hellepäivän iltana menimme rantaan ja otimme muutaman kuvan tuo pehmokruunu päässään. Se oli lyhyt hetki ennen kuin koko muu porukka pölähti rantaan uimaan. Tyttö kiipesi kivelle veteen. Hän on aina ollut ihana ja salaa innoissaankin, vaikka on joskus muuta antanut ymmärtää, kun otamme yhdessä kuvia. Katselin häntä siinä ja melkein itku tuli, kun mietin, miten tässä(kin) elellään kahden suuren asian välissä. Lapsuuden ja nuoruuden. Itsekin sitä muistaa jo melko paljon ajatuksiaan ja tapahtumia selkeästikin juuri noilta ikävuosilta.

Kyselin 11-vuotissyntymäpäivän alla maaliskuussa tytöltä kysymyksiä ja samaan tyyliin pyysin teiltä lukijoilta (instan puolella) lisäkysymyksiä näin kesälläkin. Tässä vastauksia. Niin ja arvatkaapas mitä? Edellisissä kysymyksissä oli kysytty, että mitä tavoitteita tytöllä on tavoiteltavaan ennenkuin täyttää 12. Vastauksena oli, että hypätä seiskapuolosesta. No, mistäpä tyttö hyppäsi viime viikolla Kumpulan maauimalassa!? No kympistä! Ihana kreisibanaanini!

Miltä tuntuu olla 11-vuotias? – Isolta, mutta samaan aikaan pieneltä. Jännältä.

Mikä on just nyt IN 11-vuotaiden keskuudessa? – Mua ei kauheasti kiinnosta mikä on suosittua ja mikä ei, että mä en tiedä mikä on nyt suosittua. Ehkä Marcus & Martinus ja kolmiraita-adidakset, mutta mua ei kauheasti kiinnosta ne. Mulla on kyllä nollaraitavillahousut, eli mustat villaleggingsit.

Millainen on tulevaisuuden kulkuneuvo? – Lentävät autot ja sairaan nopeet junat.

Mikä on parasta kesässä juuri nyt? – Se, että voi mennä uimaan.

Mistä asioista tykkäät juuri nyt? – Petsopeista, mun perheestä, pastelliväreistä, videioiden tekemisestä ja piirtämisestä.

Mitkä asiat sinua huolestuttavat? – llmastonmuutos.

Minne haluaisit lähteä matkalle, jos pääsisit jonneksin juuri nyt heti tällä sekunnilla? – Äitin kanssa Pariisiin.

Miltä tuntuu aloittaa viides luokka? – No jännältä, kun ollaan jo koulun toiseksi vanhin luokka.

Mitä odotat vitosluokalta? – Historiaa. Mua mietityttää, että onkohan se tylsää vai kivaa.

Mikä tekee sinut iloiseksi? – Äidin kainalossa oleminen ja uudet petsopit ja sekoilu, esimerkiksi ilmapallon rikkominen neulalla ja veteen hyppääminen vaatteet päällä.

Mikä ärsyttää? – Pikkuveljet ärsyttää. Kaikki, jos mä oon väsynyt. Jos on ärsyyntynyt fiilis, niin silloin tuntuu että kaikki ärsyttää.

Mitä osaat hyvin? – Piirtää.

Kiitos haastattelusta Misukkiliisa! Olet ainutlaatuinen, eikä ole toista sinunlaistasi. Pysy aina tuollaisena! <3

OLISITPA TIINA TIENNYT…

Tartuin Maaret Kallion haasteeseen, jossa kerron mitä haluaisin, että nuori Tiina olisi silloin nuorena tiennyt. Maaret oli haastatellut Helsingin Sanomien juttuun tunnettuja suomalaisia saman aiheen tiimoilta. Koskettavat tarinat siitä ja muista blogeista saivat minutkin tarttumaan näppäimistöön ja kirjoittamaan omat ajatukseni ylös ja ulos. Näitä asioita pohdin muutenkin nykyään usein, kun tuntuu niin hurjalta, että tyttäreni on jo pian viitosluokkalainen ja aika soljuu niin hirveästä vauhtia eteenpäin. Aina ei meinaa pysyä mukana vauhdissa ja usein tulee mietittyä omaakin kasvatusta. Ehkäpä annan lasteni lukea tämän jutun, jos he siitä saisivat jotain itselleenkin matkaansa elämän poluille.Olisitpa Tiina tiennyt, että voit hymyillä rippikuvassasi sydämesi pohjasta, sillä sellainen sinä olet. Ei tarvitse väkisin olla hymyilemättä, vaan saat olla juuri sellainen kuin olet. Ihanasti olet valinnut asusi rippijuhliin tyyliisi sopivasti, kukkamekko ja mustat korkeakorkoiset maiharit, joiden pohjassa lukee peace ja love. Onneksi kirkon edessä hymyilet kun isä ottaa sinusta kuvia.

Olen ylpeä sinusta, että teet omia kukkaisjuttujasi ja kirjoittelet vihkoihin, teet omia juttujasi. Olet onnellinen, kun ajelet kesäiltana Tuiran siltoja pitkin kotiin punaisella Ponillasi, jonka olet isän kanssa maalannut ja koristellut kukkasin. Pyörän korissa on pikkuradio ja siellä soi Kiss FM. Rakastat pyöräilyä kesäyössä 20 vuoden kuluttuakin ja kolmen lapsen jälkeen. Se sama Tiina olet vielä silloinkin.

Olisitpa Tiina tiennyt, että sinun kannattaa lukea vähän enemmän ja ahkerammin koulussa, tehdä läksyt ja panostaa koeviikkoihin edes vähän. Ne kaikki lintsatut tunnit lukiossa eivät ole välttämättömiä, siis sen lintsauksen kannalta, mutta nautit kyllä paljon ystäviesi seurasta. Sekin on tärkeää. Olisitpa tajunnut, että sinun ei tarvitse jäädä Ouluun, vaan voit lähteä lukion jälkeen opiskelemaan minne tahansa muuallekin. Olet niin korviasi myöten rakastunut, tiedän, mutta silti, ei sinun tarvitse tyytyä vaan olla avoin koko maailmalle. Olen ylpeä sinusta, kun valmistut vaatetusartesaaniksi lukion jälkeen. Olisitpa hakenut kaikkiin niihin kouluihin ympäri Suomen, joita ympyröit yhteisvalintaoppaasta, jotka sinua kiinnostavat. Sinusta on moneen, vaikket sitä itse aina usko.

Olen ylpeä ja iloinen silti siitä, että valitsit sen rakkauden Oulussa. Sinulla on ihana ensirakkaus ja siinä parisuhteessa on paljon kaunista ja hyvää. Suhde kestää monta vuotta ja on tärkeä pohja kaikille parisuhteillesi. Opit virheistäsi ja opit rakastamaan ja tulemaan rakastetuksi.

Tiedän, että sinä 16-vuotias Tiina tiedät olevasi rohkea ja hyvä, kun istut kotibileissä ja kun kaikki muut menevät pihalle tupakalle ja sinä jäät sisälle. Olen ylpeä sinusta, kun et lähde muiden mukaan. Et tule ikinä polttamaan tupakkaa, mutta tiedät sen kyllä jo.

Olisitpa Tiina hoksannut, ettei aina kannata kiukutella tai aina saada tahtoaan läpi. Tunteet silti myllertävät ja elämässä tapahtuu paljon, tunteiden näyttäminen on ihan ok. Silläkin seurauksella, että kaverit pitävät sinua määräilevänä ja ärsyttävänä. Kaikkien käytös ei silti ole sinun syytäsi, älä soimaa itseäsi muiden tekemisistä. Olet hyvä ystävä. Sinulla on paljon kavereita ja useat niistä pysyvät rinnallasi koko elämän. Jotkut jäävät matkan varrelle ja paljon tulee myös lisää.Olisitpa Tiina jatkanut balettiharrastusta, sen lopettaminen sinua harmittaa. Olen iloinen, että kokeilet useita eri juttuja. Käyt sirkuskerhossa, jazztanssissa, ja teatterikerhossa, teet just niitä juttuja joista tykkäät. Myöhemmin vähän harmittelet, että lopetit monet jutut lyhyeen. Älä häpeä sitä, että osallistutte kaverin kanssa kansanopiston naurukurssille tajuamatta että se on tarkoitettu ihmisille, joita ei elämä enää juurikaan naurata. Te ilahdutatte osallistumisellanne kurssia. Se on hienoa, eikä sitä kannata hävetä.

Olisitpa Tiina tiennyt, että siellä lumilautailustreetin reunalla istuskelu ja nolostelu oli aivan turhaa. Ei kukaan olisi nauranut sinulle, vaikka olisit tehnyt mitä, kömmähdellyt tai kaatuillut tai pelleillyt laudan päällä. Harvoin ketään kiinnosta muiden tekemiset niin paljoa kuin mitä itse kuvittelee. Sen yhden kerrankin, kun tyttöjen boksikisaan Syötteellä oli vain kaksi osallistujaa, mutta kolme palkintoa, osallistu vaan äläkä mieti kehtaako, kun et muka osaa mitään. Olisitpa vähän rohkeampi, etkä vain mielessäsi miettisi, että voi kumpa kehtaisi.Olisitpa Tiina mennyt isän kuoleman jälkeen juttelemaan jonkun kanssa ja kertonut tunteistasi. Olen ylpeä sinusta, että omalla terveellä tavallasi käsittelet asiaa, mutta tulevaisuuden kannalta olisi hyvä, että puhuisit. Maailma ei vain vielä ole siinä vaiheessa, että asioista puhumista pidettäisiin tärkeänä. Puhu myös muista vaikeista asioista, joita joudut käymään läpi yläasteaikoina. Mikään niistä ei ollut sinun syysi. Olet välillä jopa vähän uhkarohkea, ei tarvitsisi. Aina ei tarvitse olla reipas ja pärjätä, vaikka reippaus onkin ihan hyvä juttu ja pärjääminenkin ok. Aina vain ei silti tarvitse olla. Saa olla heikko.

Olisitpa Tiina ollut ylpeä vartalostasi. Se on kaunis, juuri sopivan kokoinen. Olisit aivan hyvin voinut pukea bikinit mennessäsi rannalle tai sortsit hellepäivänä. Toivoisin ,että näkisit itsesi kaunokaisena etkä vertaisi itseäsi muihin etkä antaisi muiden sanojen vaikuttaa. Vatsasi on juuri hyvä, sinun ei tarvitse mennä lenkille (onneksi et mennytkään toisen käskemänä, vaan vasta 38-vuotiaana ihan oma-alotteisesti) eikä varsinkaan potea menemättömyydestä huonoa omatuntoa. Toivoisin, ettet muistaisi niitä sanoja, jotka myöhemmin vastaanotat, että olet huono, menisivätpä ne korvista sisään ja ulos. Et ole ikinä yhtään tippaa huono, olet ihana Tiina!

Sinä 16-vuotias Tiina siellä Basson tanssilattian reunalla: olet suloinen, kun ihastelet tanssivaa tyttöä, jolla on harmaa ribbipaita ja farkkuhaalarit. Saat samanlaiset housut kyllä vielä itsellesi, äiti antaa sulle sen 400 markkaa ja ostat ne Katrin putiikista. Tulet myös harmittelemaan 20 vuotta myöhemmin, etteivät housut ole enää tallessa, sillä ne ovat jällleen muotia.

Niin ja yks juttu vielä, pidä kaikki my little ponyt tallessa ja kaitafilmit itselläsi! Ne ovat ihania muistoja, sinulle tärkeitä, MUTTA silti vain tavaraa. Näytä rakkaus ja kerro se tärkeimmillesi.

Olisitpa Tiina opetellut alusta alkaen syömään ja muistamaan kilpirauhaslääkkeesi joka aamu!

Olet ihan ihana tyttö ja sinusta kasvaa ihana nainen ja äiti ja Tiina.

LAIVALLA RUOTSIIN ROADTRIPILLE – KESÄN PARAS LOMAREISSU LASTEN KANSSA

Kaupallinen yhteistyö: Silja Line ja Suomen Blogimedia

Mulla on ikuinen kaipuu Ruotsiin. Olen vuosien saatossa yrittänyt miettiä, mistä kaikista syistä se voisi johtua. Monella tavalla sitä olen yrittänyt hoitaakin. Aina lopputulos on kuitenkin sama ja selvä, mutta silti tutkimaton, että voiko se oikeasti johtua siitä. Nimittäin ikävästä synnyinseuduille! Sinne missä olen ensirääkäisyni huutanut, missä olen vauvana vaunulenkeillä nukkunut, sinne missä olen ekat voikukkakimppuni tien varrelta poiminut. Toisinaan tuntuu, että sydän pakahtuu, kun näen tietynlaisen maiseman, jossa vehreät puut valtaavat näkökentän kaikkinensa. Synnyin nimittäin 80-luvun alussa Linköpingin keskussairaalassa ja vietin lapsuuteni ensimmäiset vuodet Ruotsissa.

Olen käynyt lapsuuteni seuduilla muutaman kerran Suomeen muuttomme jälkeen, viimeksi tasan kaksikymmentä vuotta sitten. Halusin näyttää lapsille minulle tuttuja seutuja lapsuudesta, se tuntui tärkeältä saada tehdä niin. Oli siis aika pakata perhe ja kamat autoon ja lähdettävä roadtripille piiiiitkästä aikaa! Minun ja lasteni mukaan matkaan lähti myös miesystäväni. Autolastillinen huipputyyppejä siis, tervetuloa mukaan meidän reissulle!Ollaan lasten kanssa matkusteltu lähinnä julkisilla kulkuvälineillä ja muutenkin kohtalaisen vähän, joten heistä oli vähän jännittävääkin lähteä reissuun. Itse mietin, osaanko ottaa kaiken tarvittavan mukaan, onko ylipäätään hölmöä pakata kaikenlaista turhaakin, kun kuitenkin pysytään kokoajan kaiken sivistyksen lähettyvillä. Eli jos jotain erikoisempaa sattuukin tarvitsemaan niin kauppaan vaan. Toisaalta taas, kerrankin oltaisiin autolla liikenteessä, joten ihan niin tiivistä pakkaamisen ei tarvitsisi olla. Vaatetta, kamera, lompakko, puhelin, laturit, hammasharjat kaikille, avaimet ja kilpirauhaslääke ovat mun muistilistani matkalta toiselle. Ne siis mukaan ainakin!

Matkamme alkoi perjantai-iltapäivänä Helsingin Olympiaterminaalista, jossa ajoimme automme Silja Symphonyn kyytiin. Lasten ensimmäinen kerta laivaan tätä kautta, jännittävää! Päivä Tukholmassa -risteilijöinä lapseni ovat jo konkareita, mutta tämän kaltainen pidempi reissu autolla tehtynä oli aivan uusi juttu. Eniten taisi jännittää silti minua, se hetki on niin jännittävä, kun sinne laivaan se auto jätetään ja kipaistaan kamojen kanssa hissillä hyttiin.  Meitä odotti perhehytti laivan 11. kerroksessa. Ei olla koskaan aiemmin matkattu tavallista hyttiä isommassa hytissä ja olihan se oikein kivaa luksusta! 14 neliötä tavallisen yhdentoista sijaan. Kaksi perinteistä kerrossänkyparia ja levitettävä sohvasänky.

Matkan yksi tärkeimpiä muistettavia juttuja oli, että syödään hyvin niin ettei kiukkua ehtisi tulla missään vaiheessa ainakaan nälän takia. Toinen pääkohta reissussa oli se, että vaikka aikuiset päättävät mitä tehdään ja missä järjestyksessä, niin lasten toiveet otetaan kokoajan huomioon. En kertonut lapsille paljon etukäteen mitä reissussa tullaan tekemään, vaan edettiin yksi juttu kerrallaan, vähän niin kuin ylläri kerrallaan. Näin myös keskittyminen juuri siihen hetkeen onnistuu paremmin, eikä kokoajan odoteta jotain muuta edessä siintävää kivempaa juttua.Päästyämme laivaan, lähdimme syömään ihan ensimmäiseksi, että jaksaa! Valitsimme tutun ja turvallisen Grande Buffetin, josta löytyy aina varmasti jokaiselle jotakin mikä maistuu tai vaihtoehtoisesti yltäkylläisesti vaikka mitä. Buffetissa syödessä lasten kanssa mua häiritsevä seikka se aina vaan on se, että kokoajan on liikehdintää suuntaan tai toiseen ja tuntuu, ettei kukaan istu ikinä hetkeä pidempään pöydässä. Tulomatkalla valitsimmekin rauhallisemman kohteen ja söimme Happy Lobsterissa, josta löytyi aikuisille kala-annokset ja lapset löysivät suosikkinsa lastenlistalta. Mutta olipa mukava istua pöydässä rauhassa (vaikka Promenaden puolella istuttaessa oli kyllä vilpakkaa), lapset saivat annoksensa ihanan nopeasti ja ohi kulkeneet panda- ja krokohahmot ilahduttivat kovasti.
Muuta kivaa tekemistä Silja Symphonylla, joista meidän perhe innostui:

  • Sun Flower Oasis -kylpyläosasto! Jokaisella risteilykerralla, kun siellä käyn, hoen itselleni, että muista tulla ensi kerrallakin! Kolme reilun kokoista poreallasta ja lasten pieni liukumäkiallas ovat just sopivan verran lilluttelupaikkoja. Siihen päälle altaassa nautittu viileä juoma, ai että! Päälle saunassa lempeät löylyt ja raikas olo, ihan parasta! Joillekin lapsille kylpyläosasto voi sopia myös väsyttävänä toimintana ja iltapesuna niin, että uni tulee helposti, mutta mun lapsilleni ei. Iltakukkujia ovat kuten äitinsä!
  • Pieni lasten kauppa Promenadella. Pieneksi kaupaksi loistava valikoima meidän perheen juttuja: monenlaisia legoja, autoja, pehmoja ja tusseja. Ostettiin pojalle tuoksuvat tussit ja tyttärelle neljän taiteilijatussin paketti, vähänkö olis ollu pikku-Tiinakin onnessaan 30 vuotta sitten tuollaisesta tussivalikoimasta!
  • Auringonlasku- ja perhekuvia ulkona kannella. Mää viihtyisin vaikka kuinka pitkään lämpimässä kesätuulessa kannella katsellen maisemia.
  • Lasten oma paikka Silja Land. Tykkään tosi paljon tällaisista laivojen leikkipaikoista, jotka ovat tilavia, siellä on myös aikuisille tilaa olla ja touhua riittää monenikäisille lapsille. Meilläkin kun on eri intressit 3-, 7- ja 11-vuotiailla, niin on kiva, kun on muutakin kuin pallomeri. Pienin rakastaa junaratoja, keskimmäinen tykkää rymytä siellä pallomeressä ja vanhin pääsi pelaamaan pleikkaria. Aikuiset saivat istuskella rauhassa ja minä tapojeni mukaan tietysti ihailin ikkunasta auringonlaskua.

Rantauduttuamme Ruotsin puolelle ajoimme ensitöiksemme Tukholman Solnassa sijaitsevaan Mall of Scandinavia -kauppakeskukseen. Siellä on sekä Disney-kauppa, että Legon oma liike, joihin suuntasimme. Syynä yksinkertaisesti se, että lapset eivät olleet sellaisissa koskaan ennen käyneet. Ostoskeskus on suuri, mutta jollain ihmeellisellä mäihällä ajoimme parkkiin juuri siihen kohtaan, josta ovesta sisälle tultuamme edessä siinsi Disneyn logo. Ihan vieressä oli myös Legon kauppa. Noin muutenhan paikka oli lähes kuin mikä tahansa kauppakeskittymä missä tahansa päin maailmaa. Itse sain ostettua kotiin unohdetun vaatekappaleen tilalle uuden tuossa tuokiossa ja Icasta napattua eväät matkalle. Ei ehkä cooleinta ostosmatkailua Tukholmassa, mutta lasten kanssa oikein kätevä mutka matkaan. Erityishuomio vielä lasten saamasta palvelusta Disneyn ja Legon kaupoissa. Molemmissa oli erityisen ihanat myyjät, jotka juttelivat lapsille paljon. Lähtiessämme eskarilainen poikani totesikin hymyssäsuin, että olipa tosi kiva myyjä, vaikka yhteistä kieltäkään ei ollut, vaan minä tulkkasin juttelut. Kauppakeskusreissun jälkeen hurautettiin eteenpäin johtavalle moottoritielle. Tarkoituksenamme oli pysähtyä matkalla syömään vohveleita Skärgårdsvafflanille Oxelösundiin, mutta kurjuudeksemme paikka avautuukin vasta juhannuksen jälkeen, joten se nyt jäi. Ajelimme suorinta tietä kohti Kisaa, joka on vajaan neljän tuhannen asukkaan kunta Itä-Götanmaalla Etelä-Ruotsissa. Tiesin, että isoja teitä reitti Tukholmasta sinne kulkee helposti Linköpingin kautta, mutta karttasovellus puhelimessa ohjasi meidät pikkuteille noin sata kilometriä ennen määränpäätä ja mehän mentiin! Onneksi mentiinkin, saatiin nimittäin nähdä niin kauniita maisemia ja mutkikkaita pikkuteitä. Vaikka luonto on kohtalaisen samanlaista Suomessa ja Ruotsissa, niin sanoisin, että kyllä se eteläisen Ruotsin vihreys ja vehreys on astetta runsaampaa kuin täällä meillä. Molemmissa omat ihanuutensa. Nyt nautittiin juuri vihreään loistoonsa puhjennutta keväistä Ruotsia. Kisassa yövyimme tätini ja hänen miehensä luona. Olipa kyllä todella mukava nähdä heitä pitkästä aikaa ja vaihtaa kuulumisia sekä nähdä tuttuja maisemia. Muisteltiin sitä kuinka me veljeni ja isäni kanssa 25 vuotta sitten ajaa hurautimme Oulusta heille kylään, 1400 kilometriä kutakuinkin yhtäsoittoa ajellen. Kolmen pysähdyksen taktiikalla iskän keltaisella mersulla. Tätini kertoi myös kuinka hänen reissunsa keväällä 1975 Etelä-Ruotsiin venähti, sillä hän on edelleen samalla matkalla – ihana elämä, joka niin suloisesti vei. Voi vitsit tykkäänkin mukavista muistoista ja tarinoista!Näen sukulaisiani harvakseltaan. Ollaan kaikki kotiuduttu aika ympäriinsä sinne tänne eikä enää ole isovanhempia ja mummuloita jonne kokoontua. Tuntuu siksi erityisen mukavalta tavata mukavia sukulaisia aina välillä. Mun vinkkini kaikkeen reissaamiseen onkin se, että kyläilkää! Käykää niiden tuttujen, vanhojen parhaiden kavereiden tai kaukaistenkin sukulaisten luona, jotka sattuvat matkan varrelle. Käykää, vaikka niin helpolta tuntuisikin vaan hurautella suoraa tietä ohitse. Tulee tosi hyvä ja on kiva vaihtaa ne kuulumiset. Kuvassa vähän väsähtänyt, tavallinen suomalainen kolmen lapsen äiti onnellisena, yksitoistavuotiaan esikoisensa kuvaamana.

Alemmassa kuvassa tätini valokuva-abumista bongattu sama tyyppi, eli minä, tuossa vasemmassa reunassa vaaleanpunaisella parvekkeella vuonna 1986. Muistan, kuinka onnellinen olin noista pienistä taloista, ne oli täydellisen satumaisia! Paikka jäi terävästi ja tarkasti mieleen ja olen tuosta hetkestä asti haaveillut pääseväni sinne uudelleen. Matkamme pääkohteena oli siis Astrid Lindgrens Värld Vimmerbyssä, halusin viedä omat lapseni ehdottomasti sinne. Se on siis teemapuisto, joka on rakennettu Astrid Lindgrenin satujen ympärille. Puistossa voi myös törmätä tuttuihin hahmoihin ja siellä on teatteriesityksiä tasaisin välein eri saduista. Suurimmassa osassa puistoa on kuitenkin äärimmäisen viimeistellysti ja kauniisti tehdyt ja laitetut talot ja miljööt. 
“Mää en vaan kestä miten ihana tää paikka on”, oli 11-vuotiaan kommentti. Samaistun täysin. Meille sattui aivan ihana, helteinen toukokuun sunnuntai. Parkkipaikka oli täydehkö, kun kurvasimme sinne yhdentoista maissa, mutta sisällä puistossa ei tuntunut täydeltä, eikä minnekään tarvinnut kauheasti jonotella. Siellä me seikkailtiin kuulkaas Ronja Ryövärintyttären linnoissa ja Veljeni Leijonamielestä tutuissa salakäytävissä. Kaikki oli niin viimeistellysti tehty ja laitettu, että harmitti eniten se, ettei ollut hetkeen lukenut KAIKKIA Lindgrenin kirjoja.Puistossa oli todella paljon paikkoja pikniköinnille, sekä valmiita pöytäpaikkoja ja lähes minne vain pienen talon pihanurmellekin jonkun sadun keskelle sai mennä omine eväineen syömään. Missään ei ollut muuten mitään kieltokylttejä etteikö saisi koskea tai olla. Harmitti, ettei tajuttu ottaa omia eväitä mukaan, mutta ruotsalaisperheitä siellä oli yllin kyllin. Me ruokailimme puiston yhdessä ravintoloista, Stadsmästargårdenissa, joka oli kyllä hyvä sekin. Kunnon lihapullat ja muusi -annos maidolla ja salaatilla ja leivällä. Puistopäivän jälkeen lähdimme ajelemaan kohti LInköpingiä. Haettiin jäätelöt matkaevääksi pitkän päivän kunniaksi ja kuunneltiin autossa Ronja Ryövärintytärtä äänikirjana. Matka Vimmerbystä Linköpingiin ei ole kauhean pitkä, vajaa 100 kilometriä, mutta siinäkin tuli pienen jaloittelutauon tarve ja kurvasin seuraavalle ensimmäiselle p-paikalle, joka tuli vastaan. Eipä arvattu kuinka ihana paikka se olikaan! Seurattiin Badplatsin kylttiä, käveltiin pitkospuita ja polkuja pitkin ja tultiin aivan suloiselle kallioiselle järvenrannalle. Lapset innostuivat ihan kunnolla uimaan ja sinne jäi talviturkit! “Mää olin tosi rohkea ja innollinen”, sanoi kolmivuotias, kun oli käynyt juuri heittämässä talviturkkinsa. <3 Seuraava kohteemme oli siis Linköping. Se on noin 150 000 asukkaan yliopistokunta parin sadan kilometrin päässä Tukholmasta. Tajusin vasta paikan päällä, että en oikeastaan tiennyt kaupungista juuri mitään muuta kuin sen, että olen itse syntynyt siellä. Meillä oli hotelli varattuna Trädgårdsforeningenin – kaupungin vihreän sydämen laidalta ja lähdimme heti hotellille tavarat jätettyämme katselemaan puistoa ja kaupunkia muutenkin. Puisto oli todella nätti istutuksineen ja kukkivine kirsikkapuineen. Tuli ihan sellainen olo, että olisi syvemmällä Euroopassa kuin Ruotsissa.Linköpingin tuomiokirkko oli valtava ja keskusta sunnuntai-illan hiljaisuudesta huolimatta (tai juuri siksi) todella kaunis. Meillä piti mennä syömään johonkin kivaan ravintolaan, mutta lasten toiveesta päädyimmekin kansainvälisen hampurilaisketjun pikaruokaravintolaan. Ihan hyvä niin, koska siinä vaiheessa päivää oli sen verran levontonta porukkaa ja toteutettiin samalla lasten toive. Oli hassua kävellä pitkin katuja, kun selvästikin oli sunnuntai-ilta, ihmiset kodeissaan ja keskusta lähes aavemaisen tyhjä. Samalla silti niin kaunis laskevan auringon vaaleanpunasävyisässä kajossaan! Ja meillä ainakin oli kivaa ja hauskaa!Ehkäpä seuraavana päivänä ehtisi ruokailla jossain muualla, ajateltiin toiveikkaina. Ruokapaikkasuunnitelmissa meillä oli tosi kivalta kuulostavia paikkoja, mm. joen varrella sijaitseva Restaurang Stängs Magasin. Tai kahviloista Simons Rosteri Bageri ja Babettes kafferi, mutta niihinkään ei ehditty, sillä keksittiin, että mennään Gamla Linköpingissä sijaitsevaan leikkipuistoon Lill Vallaan. Aikataulu tuntui tiukkenevan iltapäivällä lähtevän laivan takia, joten jätimme tällä kertaa varsinaisen Gamla Linköpingin kiertämisen väliin ja päätimme olla leikkipuistossa ja sen ympärystössä koko liikenevän ajan. Yllätykseksemme puiston vieressä oli myös eläimiä, lapset tykkäsivät kovasti. Leikkipuisto oli ihana! Ehkä ihan tavallinen, ruotsalainen, melko uusi puisto, mutta siellä oli monta nerokasta juttua. Yksi alue puistosta oli vesileikkejä varten. Ihan tavallaan perusleikkipuistojuttuja, mutta sellaisia joissa virtaa vesi ja niissä saa ihan kunnolla läträtä. Sellaisia saisi olla Suomessakin! Vieressä olisi ollut junailuun liittyvä museokin, mutta eihän me enää ehditty sen vesileikkiläträilyn jälkeen. 

Tosi kivan Linköping päivän jälkeen matkamme jatkui jälleen kohti Tukholmaa. Muutama lisäpäivä reissuun ei olisi haitannut, olisi ollut niin monta kivaa juttua, mitä matkalle olisi voinut vielä ottaa ja antaa seikkailullekin sijaa. Autossa kohti Tukholmaa pohdittiinkin, että mitä paikkoja meillä jäi odottamaan seuraavaa reissua varten:

  • Sukulointi Kalmarissa ja siitä retki Öölantiin ja muutama yö siellä, kaikki ne kukkaniityt ja rannat… ai että!
  • Grännan polkkakarkkikylä, josta polkkakaramellit ovat lähtöisin!
  • Saman kylän edustalla Vätternin järvellä sijaitseva Visingsön saari.
  • Klassisista Ruotsi-kohteista Kolmårdenin eläintarha
  • …sekä Junibacken Tukholmassa.
  • Seuraavalle kerralle jäi myös tutustuminen toiseen kaupunkiin, jossa asuimme kun olin pikkutyttö, siitä sitten lisää, kun sen aika joskus on!

Ne paikat nyt ainakin. Ruotsi on todella kiva kohde lähteä reissuun ja tuossa ihan lähellä. Roadtripin ei tarvitse välttämättä olla pitkä, viikonkaan kestävä matka. Jokainen, joka on joskus ollut päivä Tukholmassa -reissulla, tietää, että kotiin tullessa olo on kuin olisi ollut pidemmälläkin reissulla ja sama päti myös tällä meidän reissullamme. Lähdimme perjantai-iltapäivänä ja saavuimme kotiin tiistaiaamuna ja sen verran paljon oli uusia kokemuksia kerätty, että oli aivan lomaltapalaajaolo. Ihana sellainen. Ja ehdittiin lomallamme tehdä monenlaisia juttuja!

Lopuksi vielä pari listaa, joita reissu kirvoitti meitä tekemään.

Lasten vinkit matkalle:

  • Lataa jo kotona muutamia elokuvia iPadille, ettei tarvitse ulkomaan verkossa latailla (kts. äidin listan ensimmäinen kohta)
  • Ja äänikirjoja puhelimelle, joita sitten voi kuunnella autostereoiden kautta koko perhe
  • Juotavat jugurtit on hyviä eväitä!
  • Matkapelejä mukaan, niitä on helppo pelata autossakin (Monopoli, Uno, Neljä riviin, Afrikan tähti…)
  • Saippuakuplapuhaltelua laivan kannella!

Äidin vinkit matkalle:

  • Tällaisen matkan voi toteuttaa myös ilman yhtään älylaitetta. Vaatii toisinaan hitusen täpäkämpiä hermoja, mutta keskusteluita tulee väistämättä enemmän, mm. aiheista “ei oo mitään tekemistä” ja “minun lapsuudessani katseltiin vain maisemia”.
  • Varaa pari pyyhettä autoon satunnaisia uimareissuja varten ja muista UIKKARIT!
  • Paperinen kartta alueesta, jossa matkaillaan, varsinkin jos meinaa näyttää esimerkkiä lapsille että matkailu on kivaa ilman älylaitteita sekä siksi, että puhelimen navigaattori kertoo joskus hupsuja reittivalintoja…. Joista kyllä on toisinaan iloa, koska pikkutiet voittavat idyllisyydellään isommat tiet.
  • Kosteuspyyheitä ja laastareita.
  • Kannattaa valita matkalle yksi ns. pääkohde ja muita kohteita ja ideoita, joihin voi mennä jos siltä tuntuu tai jättää menemättä, ja aina tilaa seikkailuun
  • Juotavat jugurtit kannattaa syödä muualla kuin autossa ellei halua antaa mahdollisuutta sille, että niitä läiskyy vaatteille ja penkeille.
  • Piknik-eväät! Sopivat jokaiseen päivään ja monessa paikassa oli paljon ihmisiä omien eväiden kanssa ja se näytti ihanalle ja ah, niin ruotsalaisen idylliselle!
  • Varaa matkalle pieni hetki kahdenkeskistä aikaa jokaisen lapsen (ja aikuisenkin, jos mahdollista) kanssa, ne ovat tärkeitä, tärkeitä hetkiä!

Muita tärkeitä tietoja tältä reissulta:

  • Yksi umplahdus lammikkoon, jonka jälkeen märät housut rutistettiin kuiviksi ja laitettiin takaisin jalkaan.
  • Sisarusrakkauden ja -kinailun tiimellyksessä yhdet hajonneet ja roskiin heitetyt aurinkolasit.
  • Yksi puroon tipahtanut lippalakki, joka noukittu litimärkänä ylös.
  • Pohdinta aiheesta: kauanko kestää muutos voikukasta hahtuvapalluraksi? Autopohdinnat best!

Näistä tunnelmista on aivan loistava jäädä muutaman päivän päästä niin sanotusti kesälomalle, kun koululaisella alkaa kesäloma eli arki loksahtaa ainakin hänen osaltaan lomamoodiin! Minä alan jo suunnittelemaan seuraavaa Ruotsin autoreissua, joka tehdään kyllä aiemmin kuin vasta kahdenkymmenen vuoden kuluttua. Olipa kyllä niin ihana reissu!

ps. Jos matkakuume iski, niin Silja Linen automatkatarjoukset ja -vinkit löydät täältä ja äkkilähdöt ja risteilytarjoukset täältä.

TERVEISIÄ MUMMILLE, ETTÄ TÄÄLLÄ KANTAPÄÄTÄ NEULOTAAN

No niin, vihdoin lähestytään kantapäätä. Alkuperäisessä yläastesukassa neulotaan vielä ensin seitsemän kerrosta yhdellä värillä (vaaleanpunahtava valkoinen) ja kuusi kerrosta 2o 2n -joustinta (persikka) ja sitten aletaan kantapäähommiin. Nämä voi toki jättää neulomatta, jos varsi on jo valtavan pitkä omaan sääreen. Näistä raidoista en laita ollenkaan nyt kaaviokuvaa, sillä mitään kuvioita ei tule. Ysärisukassa kantapää oli neulottu vahvistettuna kantapäänä (googlettamalla löytyy hyviä ohjeita, jos ei tule selkäytimestä) ja niin neuloin uuteenkin sukkaan. Aloin kuitenkin selailemaan myös käsityökirjaani, sillä sieltä löytyy myös kantapään ohje, perinteiseen ja tiimalasiseen. Ja arvatkaapas mitä siellä muuta olikaan, mitä en itse heti muistanut! No tarinaa juuri näistä yläastesukista.

Melkein itku tulla tirahti, kun mietin sitä ihanaa muistoa, kuinka reumaa sairastunut mummini niin tykkäsi mun villasukista, että pyysi ne lainaan. Kuinka ne varmasti ovat oikeasti tuntuneet mukavilta jaloissa. Mummi oli muutenkin ihana, herttainen ja rakas isovanhempi. Yksi äärimmäisen koskettava ja surullinenkin muisto mummista on se, kun hän innoissaan seurasi minua, kun olin televisiossa (Suomen ensimmäinen Big Brother vuonna 2005). Oli katsonut kaikki jaksot ja seurasi tyttärentytärtään tiiviisti. Mummi asui Oulussa ja minä tuolloin Tampereella ja näimme harvoin, joskus soittelimme. Ohjelman jälkeen mummi oli sanonut, että tuntee minut nyt paljon paremmin. Se oli tietysti totta, harvoin mummien kanssa kauheasti aikaa vietetään samanlaisten juttujen parissa, kuin mitä meistä näytettiin televisiossa (sillä kaudella me lähinnä luettiin kirjaa, tehtiin ruokaa, pelattiin omasääntöistä backgammonia, tehtiin tehtäviä, hupsuteltiin ja joskus oli jotain juhlia). Samaan aikaan se tuntui kauheana pistoksena sydämessä, että mummi oppii tuntemaan lapsenlapsensa television kautta kotonansa yksin, eikä niin, että oltaisiin vietetty aikaa yhdessä ja jutusteltu ja opittu tuntemaan toisiamme paremmin. Niin suruisaa. Enää siihen ei ole mahdollisuutta, nyt mummi on jo pilven reunalla jossain, muiden isovanhempieni ja isäni kanssa.

Mutta tiiättekö mitä teen huomenna? Halaan illalla äitiäni oikein lujasti, kun hän saapuu meille Oulusta viikonlopun viettoon. Lapseni odottavat ihan hirveästi mummin tuloa. He saavat nyt olla yhdessä, mummi ja lapsenlapset ja jutella asioista ja se jos joku on tärkeää juuri nyt, juuri tässä hetkessä. <3 Mummi ja ne muut varmasti iloitsevat tästä, jos jostain meitä seurailevat.

ISÄN KUOLEMA

Tänä aamuna tuli taas se surullinen olo. Kauhean kova ikävä isääni. Oli pakko istua alas ja kirjoittaa kaikki ulos. Haluan jakaa tarinan myös teille. Se on surullinen tarina, mutta siinä on myös paljon hyvää ja se on kaikki täyttä elämää. Siinä muodossa vain, jona minä olen sen itse kokenut.

Elokuu 1997

Isä oli juuri muuttanut. Kävin hänen luonaan uudessa kodissa tyhjentämässä muuttolaatikoita, taisin jopa vaatia, ettei hän itse pura niitä, jotta saan purkaa. Uuden kodin keittiö oli valoisa ja avara. Asettelin laseja kaappiin. Olin innoissani ja onnellinen, että isä oli muuttanut. Siihen saakka hän oli asunut asunnossa, jonne jäi yksin, kun vanhempani erosivat. Suunnittelimme, että mennään seuraavalla kerralla uimaan taloyhtiön uima-altaaseen.

Oli elokuinen sunnuntai. Koulujen alkuun oli pari viikkoa ja pieni haikeus kesäloman loppumisesta. Kävin päivällä Anttilassa ostoksilla, ilman mitään järkevää päämäärää, mutta ostin kokoelma-cd:n. Tuplalevyllisen brittipoppia. Se oli ihana levy, olin tyytyväinen ja iloissani. En lähtenyt minnekään koko päivänä, hengailin omassa huoneessani piirrellen ja uutta levyä kuunnellen. Oli jotenkin erilainen sunnuntai verrattuna kesäsunnuntaihin muuten ja harvoin olin muutenkaan koko päivän ihan vain kotona äitini ja nuoremman, tuolloin kaksivuotiaan pikkuveljeni kanssa.

Puoli kuudelta soi puhelin. Juoksin vastaamaan. Puhelin oli valkoinen sulavalinjainen yhdeksänkymmentälukulainen pöytäpuhelin korkean senkin päällä. Soittaja oli äitini sisko, joka pyysi äitiäni puhelimeen. Kuulin äänestä ja olin tottunut muutenkin kuulostelemaan aikuisia, että kaikki ei ehkä ollut ihan ok. Jäin 13-vuotiaan pikkuveljeni huoneen ovelle kuuntelemaan. Äitini olemus ja ääni muuttui kauhistuneeksi ja jotenkin sain selvyyden, mitä oli tapahtunut. Jalat lähtivät alta.

Iskä, pikkuveljeni ja serkkupoika ovat olleet uimassa ja siellä on ollut kova virta ja joku joutunut pinnan alle…

Kaikki mahdolliset kauhukuvat pyörivät päässäni ja kädet tärisivät, makasin pikkuveljeni huoneen lattialla ja itkin. Äiti lopetti puhelun ja selvisi, että pikkuveli on kunnossa. Mutta entä iskä ja 14-vuotias serkkupoika?!

Pitää lähteä mummulaan. Meillä ei tuolloin ollut autoa ja haimme auton lainaan tuttavalta. Mietin, miksi tuo auton lainaaja ei voinut olla se, joka on nyt kadoksissa, miksi juuri isäni. Äiti ajoi. En kyllä ymmärrä miten se on pystynyt. Elokuinen ilta oli kaunis. Oulusta Kuusamoon päin ajettaessa on pitkä hirvisuoraksi kutsuttu tienpätkä, se tuntui loputtomalta. Aurinko paistoi kauniisti ja lämpimästi vielä illallakin. Olihan ollut muutenkin erityisen kuuma kesä ja täydellinen uimapäivä. Siksi ne siellä mummulassakin olivat lähteneet uimaan.

Mummulassa oli kaaos. Pikkuveli oli siellä. Itkua kaikkialla. Epätietoisuutta. Ihan hirveää. Selvisi, että uimapaikalla sattumalta myös uimassa olleet toiset serkkuni äitini puolelta olivat saaneet pelastettua pikkuveljeni, mutta serkkupoikaani virrasta pelastamaan lähtenyt isäni oli serkkupojan kanssa kadonnut veden pinnan alle. He olivat kadoksissa, Livojoessa. Olisivatpa vain kelluneet vähän matkaa ja nousseet rantaan. Siellä ne ehkä ovat saunaa lämmittämässä mökillä, vähän matkan päässä alajuoksulla.

Pöydällä oli pizzalaatikoita. Muut mummulassa olivat lähteneet hakemaan Pudasjärveltä pizzaa sillä aikaa, kun iskä ja pojat käyvät uimassa. Istuin ruskealla nahkasohvalla ja itkin. Seurakunnalta oli tainnut tulla joku kriisiapuhenkilö. Sattumalta kylään juuri tuona päivänä sattuneet kaukaisemmat sukulaiset joutuivat kaiken kauhun keskelle.

Joella oli varmaankin ihmisiä etsimässä kadonneita koko illan. Me lähdimme myöhään illalla ajamaan takaisin Ouluun. Äärettömän onnellisina siitä, että pikkuveli oli kunnossa, mutta aivan shokissa ja hädässä isäni ja serkun takia. Kotona äiti teki meille veljeni huoneen lattialle patjoista leveän pedin, jossa nukuimme kaikki vieretysten. Yhdessä koko perhe. Tai en muista pystyikö kukaan itkemiseltä ja järkytykseltä nukkumaan.

Uusi viikko alkoi. Oli kuin kauhea sumu, jonne olimme joutuneet, vaikka elokuun päivät pistivät parastaan. Kesä oli kaunis. Viikon aikana kadonneet löytyivät, sekä isäni että serkku. Molemmat ehtivät olla monta päivää vedessä. Olisin halunnut päästä katsomaan isääni, mutta en saanut, ei kuulema ollut sen näköinen, että tekisi hyvää. Isälläni oli aina kaulassa kultainen kaulaketju. Hän mietti sen ostamista pitkään, oli sen verran arvokas ostos. Kerran sitten oli käynyt ostamassa, sellainen vähän paksumpi ketju, muistan kuinka iloissansa sitä esitteli, että eikö oo kuule komia kultaketju. Oli se. Isääni katsommassa käyneet kertoivat, että ketju oli tiukasti isäni kaulan ympärillä. Ymmärsin, ettei mun pidä nähdä enää isääni.

Muutama päivä onnettomuuden jälkeen näin ystäviäni. En muista mitä he sanoivat tai että halattiinko, tärkeintä oli, että he olivat siinä. Pääsimme yhden kaverin auton kyydillä viettämään iltaa puistoon, jossa pojat skeittasivat. Paikalla oli paljon kavereita. Eivät he tainneet juurikaan osata kohdata suruani, mutta ei se haitannut. Tiesin, että he kaikki kyllä tiesivät. Muistan siltä illalta yhden pojan katseen. Hän katsoi mua tiukasti, mutta lempeästi ja näin niistä silmistä ne surunvalittelut tai sen empatian, jonka siinä hetkessä tarvitsin, vaikkei mitään muuta katseen lisäksi tapahtunutkaan. Muistan vain sen, että oli lämmin ja kaunis ilta, kaikki ystävät koolla, ihan tavallista, mutta minun sisälläni suuri suuri suru, mutta samaan aikaan olo oli ihan hyvä ja turvallinen.

Olin keväällä päässyt läpi lukion ensimmäisen luokan. En oikein viihtynyt lukiossa, jossa olin ja olin hakenut käsi- ja taideteolliseen keväällä. Jos pääsisin, menisin sinne ja kävisin lukion siinä sitten sivussa, suunnittelin. Isä oli ostanut mulle alkukesästä Sofian maailman. En muista, että isäni olisi koskaan aiemmin antanut minulle kirjaa. Hän kertoi, että oli mennyt kirjakauppaan ja pyytänyt myyjältä apua, että haluaa ostaa kirjan 17-vuotiaalle tyttärelleen. Sofian maailman olivat myyneet. Isä pyysi, että kävisin lukion loppuun, etten menisi sinne käsi- ja taideteolliseen. En ole kirjaa koskaan lukenut loppuun, mutta se on minulle todella tärkeä. Ehkä enemmän ajatuksena kuin itse kirjana. 

Selvisi, että pääsin hakemaani kouluun. En ottanut paikkaa vastaan. Päätin, että teen niinkuin isäni toivoi. Syksyllä sain siirrettyä itseni toiseen lukioon, jonne halusin ja olin tyytyväinen ja iloissani. En muista, että onnettomuus olisi vaikuttanut koulunkäyntiini erityisemmin. Yhden uskonnon kokeen kyllä taisin päästä läpi vain kirjoittamalla tarinan isästäni ja onnettomuudesta ja surusta, enkä ollenkaan niistä aiheista joita kokeessa kysyttiin. Suru oli minussa läsnä, vaikkei se ehkä kovin selkeästi näkynyt.

Joskus, kun kotibileissä juotiin vähän, suru nousi pintaan ja itkettiin ystävien kanssa yhdessä. Poikakaverin kanssa toivottavasti juttelin myös. En oikeasti muista yhtään, mutta ainakin olisi mukava ajatus, että olisin käynyt surua läpi. Tuohon aikaan ei ilmeisestikään tarjottu mitään keskusteluapuja mistään, minä en ainakaan koskaan jutellut aiheesta kenellekään ammattilaiselle (paitsi muissa yhteyksissä sitten 15 vuotta myöhemmin). Meistä tuli onnettomuuden jälkeen äitini ja pikkuveljieni kanssa tiivis nelikko. Keskenämme puhuttiin asiasta, kun siltä tuntui ja aina sai itkeä jos itkettää ja näyttää surunsa. Opimme varmasti ainakin sen, että eletään elämää just siinä hetkessä ja ollaan kiitollisia siitä mitä milloinkin on, että kaikki voi loppua yllättäen. Tuolloin kaksivuotias pikkuveljeni piti meidät ihanasti arjessa kiinni ja oli niin suloinen, hauska ja ihana, että elämä jatkui ihan lempeästi surusta huolimatta.

Tänään isäni kuolemasta on 7 523 päivää. Ihan kaikkina noina päivinä en varmasti ole isääni enää ajatellut, mutta monena olen. Itkenyt olen paljon ja miettinyt miten se kaikki on heijastunut myöhempään elämääni. Mitä isä olisi mistäkin asiasta mieltä. Kuinka olisikaan kiva, että iskä tulisi auttamaan ja laittamaan mulle lampun kattoon. Itken aina, kun joku kirjoittaa facebookissa, että isänsä vaihtoi tyttärensä autoon taas renkaat, se kuulostaa niin ihanalta, isämäiseltä rakkaudenosoitukselta. Sitä mietin, kuinka hän olisikaan nauttinut isovanhemmuudesta. Vienyt lapseni kalareissulle ja vetänyt pulkassa pitkin metsiä. Kuinka ylpeä hän olisikaan siitä, että pikkuveljestäni tuli lääkäri. Mitäköhän hän miettisi siitä mitä kaikkea minä teen. Oltaisiinkohan me pelleilty ja keksitty yhdessä jotain hupsuja roolihahmoja, kun molemmat oltais katsottu Putousta. Äitini oli aina sitä mieltä, että isäni olisi pitänyt hakea johonkin teatterikouluun, että hänessä olisi ollut ainesta (niin olisikin!), mutta eihän pienestä kylästä Pudasjärveltä noin vain minnekään sellaisiin haettu tai menty, pelkkä Helsinkikin oli äärettömän kaukana. Olisikohan isäni vielä nykyäänkin soittanut mulle, kun tarvitsee uusia vaatteita ja yhdessä mentäis Pukumieheen ostamaan jiinssejä (farkut, mutta iskä kutsui jiinsseiksi) ja neuleita. No, ne nyt vain ovat jossitteluja, mutta tavallaan aika kivojakin sellaisia.

En ole yhtään uskonnollinen ihminen, mutta siihen uskon, että kyllä me vielä iskän kanssa nähdään. Uskon myös, että muutama mystinen lintukohtaaminen viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana ovat olleet iskäkohtaamisia linnun muodossa. Kerran lintu pysähtyi kolibrin lailla ikkunan taakse asuessani yhdeksännessä kerroksessa, oli siinä hetken ja kuin katsoi, kun makoilin sängyllä vastarakastuneena. Toisen kerran lintu lensi sisälle taloon, jossa asuimme. Pysähtyi istumaan sängylle tyynyni päälle, katsoi minua ja lensi mutkikkaan reitin takaisin ulos. Haluan ajatella, että isä on käynyt linnun muodossa tarkistamassa, että kaikki on hyvin. 

Iskä sanoi mulle neljä vuotta ennen kuolemaansa, kun olimme Silja Serenadella seilaamassa Ruotsista Suomeen, että muista Tiina aina kunnioittaa merta. Siksi ehkä koen välillä aina tärkeäksi saada käydä siellä laivalla ja katsella merelle ja miettiä iskää ja vähän itkeskellä. Ikävä sinua isi.

Rakkaudella, Tiina

Loppuun vielä muutama valokuva, jotka löysin valtavasta laatikosta, joka on otsikoitu: Kuvia ei albumiin! Eli syystä tai toisesta albumeihin pääsemättömiä valokuvia ja oikeastaan juuri siksi niin mahtavia.

Mummulassa jonkun synttärikakkukahvit. Saattaisi olla kesä 1987. Kuvassa isäni äiti, äitini isä, isäni, pikkuveljeni ja minä.

Espanjassa 80-luvulla. Vanhempani ja perhetuttu. 

Mahtavaa, että tällainen kuva on. Tuollainen se just oli. Varmaan sanonut, että kattokaapa lapset, ihan hyvin voi käyä vähän auton katolla seisomassa. 

Rukalla tuttavaperheen kanssa joskus 80-luvun lopulla. Iskän kans oli hauska lasketella, se lähti innoissaan aina meidän mukaan metsäreiteille, ei ollu niin justiinsa jos vähän pöllähteli välillä. Hauskaa oli aina!

Tällaisia kuvia meillä on paljon. Veljeni, isäni ja äitini isä. Mummulassa ollessa käytiin usein autoajeluilla, käytiin katsomassa tällaisia komeita maisemia ja olivatko puut kasvaneet tai että näkyisikö kotkia. Aivan ihania muistoja ja mahtava kuva! 

TÄSTÄ TULIKIN TARINA JAUHELIHAKASTIKKEESTA

Arkiruokasarja jatkuu toiseen osaan. Makaroonin ja jauhelihakastikkeeseen. Sekä tuoreeseen ruisleipääsiivuun siihen kaveriksi, jonka päällä on kurkkusiivut ja juustoa sekä tietysti vihreä kimaltava drinkkisateenvarjo. Koska jos joskus joudutte tilanteeseen, että lapsi kiukkuaa nälissään ja huutaa jo valmiiksi, että on kauhea nälkä ja ei muuten aio syödä sitten mitään, koska äiti on ihan tyhmä… Niin, tilannetta voi koittaa muuttaa suuntaan tai toiseen (ei voi tietää etukäteen kumpaan) sillä, että rullaa juustosiivut ja asettaa sateenvarjon leivän päälle. Näpsäkkä kikka!

Itse tykkään jauhelihakastikkeesta eniten jonkun muun kuin tavallisen makaronin kanssa. Minusta muodolla on todellakin väliä. En mielellään itse syö perusmakaronia, mutta tykkään sen muodosta noin muuten. Ei mulla tästä ruuasta sen kummemmin ole oikein mitään sanottavaa. Kastikekin tuli meille pakkaseen suoraan ystävältä, kun sairastimme koko perhe ja jääkaappi ammotti tyhjyyttään. Tavallista jauhelihakastiketta.

On mulla kyllä yksi ihana jauhelihakastikemuisto. Se on lapsuudesta. Mummulastani Pudasjärven Pärjänsuolta. Mummuni Olga teki mielestäni maailman parasta jauhelihakastiketta 80- ja 90-luvuilla, kun mummulassa eniten aikaa vietin. Sitä ei koskaan syöty makaronin kanssa, vaan tietysti perunoilla. Tietysti. Kyllä te jotkut saatatte muistaa ne mummut, jotka sata vuotta sitten syntyivät ja niiden ruuat. Peruna oli peruspilari. <3

Olimme mummulassa usein, lähestulkoon joka viikonloppu. Hurautettiin autolla Oulusta puolisentoista tuntia iskän keltaisella mersulla punaisen mummulan pihaan. Yleensä mummu kurkki jo ikkunasta, katsoi kuka siihen pihaan ajoi. Tätä kirjoittaessa kyyneleet nousevat silmiin, kun muistan niin tarkasti miltä tuntui, kun avasi auton oven, sen vähän raskaan vanhan mersun oven ja miten se loksahti kiinni. Sai paukauttaa ihan kunnolla. Iskän auto oli maailman ihanin! Keltainen mersu, ehkä siistein mitä olla voi!

Autolta mummulan ovelle oli muutama juoksuaskel ja seitsemisen porrasta porstuan ovelle. Ovi oli kevyt ja rämisevä. Ensin tultiin kylmään ulkoeteiseen eli porstuaan. Siinä oli pöydällä talvehtivia pelagoonioita ja soppakulho liinan alla. Ehkä rieskoja. Seuraavassa ovessa oli vähän löysä kahva ja tultiin eteiseen. Sekin oli vielä vähän vilpakka, siihen jätettiin takit. Naulakko oli aina pullollaan takkeja. Hattuhyllyllä oli mummun ihana muhkea vaaleankirsikanpunainen pipo, just samanlainen kuin Samujin chunkybeanie. Rakastin sitä. Eteisestä huikattiin mummulle ja papalle tervehdykset. Pappa köllötteli sohvalla ja katsoi televisiota. Mummu istui pirtin penkillä tai touhusi keittiössä.

Papan kanssa ei koskaan taidettu juuri halata, mutta mummu halasi. Se oli maailman pehmein mummu. Käsivarret tuntuivat pehmoisilta, sellaisilta miltä mummujen käsivarret tuntuvat. Mummulla oli pitkään pitkät hiukset ja aina nutturalla, se oli sellainen turvallinen mummukampaus. Tykkäsin aina kaikista isovanhemmistani, mutta kyllä Olga-mummun kanssa oli kivointa, se oli semmoinen hassutteleva, ihana, rieskantuoksuinen silmälasipäinen leppoisa ja hauska, semmoinen oikea mummu, mummu uulla, ei oolla eikä iillä.

Palataanpas siihen jauhelihakastikkeeseen, tai jonnekin sinnepäin.

Mulla oli siinä mummulan keittiössä ihan oma paikka. Pappaa vastapäätä. Kumpikaan meistä ei suostunut syömään missään muualla. Pappa odotti niin kauan, että joku, joka oli hänen paikalleen mennyt, lähtisi pois, ennenkuin tuli pöytään. Pappa ei ollut mikään äkäinen tapaus eikä pahastunut jos hänen paikallaan joskus joku istui, ruukasi vain istua omalla paikallaan pöydässä. Minä taas… No, saatoin joskus riidellä serkkupoikani kanssa, joka myös tuosta samasta paikasta tykkäsi ja ehkä joskus siihen tahalleenkin meni, kun tiesi, että se on mun. Se oli ihana paikka. Penkin päädyssä, ikkunan vieressä. Ikkunasta näki lintulaudalla vierailevat oravat sekä suoraan tielle. Saattoi helposti todeta millainen auto siitä milloinkin ajoi tai joskus jopa raportoida ohi kulkevat polkuriajelijat tai pyöräilijät, pikkukylällä kun oltiin. Kun penkiltä kääntyi pois, näki suoraan pirtin puolelle ja ovelle, jos joku tuli sisälle. Muistan myös miltä ikkunan alla olleen patterin termostaatti tuntui, siihen kun joskus töksäytti jalkansa, kun istui pöytään.

Niin tosiaan se kastike. No, se oli aivan tavallista mummun kastiketta, ei mitenkään erityisen mausteista eikä ainakaan tomaattista. Mutta se minkä halusin kertoa, oli se, miten sen söin! Joka kerta. Muussasin potut haarukalla ja otin samalle haarukalle sekä pottua että kastiketta ja kaadoin ne toisessa kädessä pitelemälleni tuorekurkkusiivulle. Sitten annos sormiruokana suoraan suuhun! T ä y d e l l i s t ä! Olen joskus yrittänyt tätä samaa äitini luona tai jopa omassa keittiössäni, mutta eihän se miltään oikein maistu. Eikä tarvitsekaan. Tai ruoka kyllä maistuu, mutta se tunne mikä siihen kuuluu, se ei. Mummulan jauhelihakastikemuisto pysyköön ihanana ruokamuistona ja hyvä niin.

 

SEISKALUOKAN VILLASUKAT UUDELLEEN NEULOTTUNA?

Olen varmasti maininnut täällä useammankin kerran villasukista, jotka neuloin seiskaluokalla. Kuinka katsoin alakerran Mintun luona Kauniita ja rohkeita ja neuloin pitkiä kirjoneulevarsia viininpunaisella, metsänvihreällä ja tummansinisellä. Just niinku 90-luvun puolivälin paikkeilla oli muodikasta. No, ne sukathan ovat mulla edelleen! Ehjinä! Viimeksi toissapäivänä hipsin ne jalassa täällä kotosalla. Mitäs sanoisitte, jos neulottaisiin sukat yhdessä, yhteisneulontana tässä helmi-maaliskuussa?

Vähän jo aloittelin, todetakseni, että mun käsiala lienee löysempi kuin teinityttönä. Alkuperäiset sukat on neulottu Novitan 7veljeksestä, mutta nyt tapojeni mukaan harhauduin muihin mankoihin jo tuossa toisen värin kohdalla. Kuutisen väriä lankaa ja kolmos-nelosen sukkapuikot ja paluu seiskaluokkalaisen Tiinan villasukkakuvioiden pariin, mites ois?

Palaamme tähän myöhemmin, nyt toivotan teille ihanaa ja leppoisaa viikonloppua!

SILLOIN KUN MINÄ OLIN TELEVISIOSSA…

Tiedättekö ne hetket, kun jälkeenpäin tajuaa, että silloin tapahtui jotain mikä omalla tavallaan käänsi tien johonkin toiseen suuntaan? Mulle kävi niin kolme vuotta sitten. Ystävä vinkkasi, että etsivät avustajia Siskonpetiin. Otin yhteyttä, menin kuvauksiin, lauloin vähän huulisynkkaa musiikkivideoon suoraan kameroille monien muiden ihmisten kanssa ja lähdin kotiin. Vasta myöhemmin tajusin tuon hetken merkityksellisyyden.

Oon aina tykännyt esiintymisestä. Olen ollut silti koko elämäni ajan mielestäni myös vähän ujo ja arka tai vähintäänkin sen verran jännittäjä, että monta kivaa juttua on mennyt ohi siitä syystä. Teininä olin kyllä teatterikerhossa ja osallistuin johonkin Oulun kaupunginteatterin suureen näytelmäänkin, jossa piti olla paljon teinejä lavalla. En mää silti ikinä uskaltanut niin paljoa esiintyä kuin mitä olisin halunnut. Varmuus puuttui eikä pokkaakaan ollut sanoa, että hei meikääki kiinnostais olla joku muu ku puu (en tosin ollu puu, mutta jotain muuta merkityksetöntä vissiin ku en edes muista). Ehkei mulla ollut erityistä luonnonlahjakkuuttakaan, mutta eniten varmasti uupui rohkeutta. No, sittemmin elämässä on tullut tehtyä monenlaisia juttuja, rohkeitakin hyvin monelta kantilta katsottuna ja useat niistä oikeastaan aivan lähestulkoon itsestään tapahtuen.

Kesällä 2004 televisiosta tuli brittien Big Brother. Siinä oli kisaamassa söpö Federico. Eräänä kesäiltana istuimme iltaa silloisen poikaystäväni ja ystäväpariskunnan kanssa ja katselimme tuota kreisin oloista tosi-tv-ohjelmaa. Siellä oli tehtävä, jossa kilpailijoiden piti polkea paikallaan olevaa polkuvenettä niin, ettei polkeminen pysähdy ennen tehtävän loppumista. Totesin seuralaisilleni, että vitsit, tollasia tehtäviä ois niin siistiä tehdä, että sitten kun tää tulee Suomeen, niin mää kyllä meen tuonne! Niin, menen, tuosta vaan. Nauratti jo silloin sanavalintani.

Seuraavana keväänä tuli tv-mainoksia, että ohjelma on tulossa, haku alkaa. Pidin lupauksen ja laitoin hakemukseni. Kolme päivää tietokone oli päällä (siihen aikaan se ruukattiin oikeasti sammuttaa aina yöksi) ja täytin hakemukseen vastauksia, kerroin pitkät pätkät tarinoita elämäni varrelta. Lopulta pitkin kevättä ja kesää etenin hakuprosessissa ja sain puhelinsoiton, että tervetuloa, sut on valittu taloon! Seisoin keittiössä puhelun tullessa ja nauroin ääneen, että ookoo, semmosta sitte! Mistähän sitä keksisi matkalaukun jonne pakata kamat, mietin.

Koska ohjelma oli ensimmäinen laatuaan, en kyllä oikeasti yhtään tiennyt mitä odottaa. Pakkasin tavaroita mukaan melko vähän, koska ajattelin tippuvani ensimmäisten joukossa. Mielessä ei todellakaan käynyt, että elokuussa olisi pitänyt osata varautua siihen, että syksy etenee talossakin ollessa ja että kotiinlähtö voi tulla vasta ihan loppumetreillä.

Se oli kyllä hauska kokemus. Näin vuosien jälkeen en oikeasti enää kovinkaan paljon tai tarkkaan muista millaista siellä oli. Mua ei koskaan ahdistanut seinät, eivät “ikkunat” joiden takana kameramiehet ja -naiset olivat, eivätkä jokaisessa katon kulmassa pyörivät kamerat. Emme me kisaajat siellä oikein varmuudella uskoneet edes, että ohjelmaa katsoo kukaan. Seinien läpi kuultiin sunnuntai-iltaisin, että kai siellä jossain on studio, josta ne taputusten äänet kuuluvat. Tehtävät olivat ihan hauskoja. Mulla oli oma vakkaripaikka vihreillä tuoleilla. Saunominen ja paljussa lilluminen oli kivaa. Muistan miltä tuntui avata ulko-oven kahva, sen miten se loksahti. Muistan miltä R-kioskilla tuoksui, josta kävimme ostamassa voittamillamme rahoilla herkkuja. Maraboun minttukrokanttisuklaata ei ole tuon syksyn jälkeen tehnyt enää mieli. Lauloin PMMP:n Rusketusraitoja jonkin tehtävän tiimoilta bikineissä jollain esiintymispallilla seisoen ja mietin, että en pääse riittävän korkealle siinä juodaan viinii -kohdassa. Olin talossa 96 päivää. Toiseksi pisimpään. Melkoinen “pikavisiitti” televisio-ohjelmaan. Hetken aikaa ohjelman jälkeen ihmiset tunnistivat kadulla, nykyään ehkä pari kertaa vuodessa joku hoksaa tämän yhteyden. Sittemmin BB-Tiinasta on tullut Muita ihania -Tiina.Palataanpa takaisin siihen hetkeen sinne Siskonpedin avustajuuteen. Pian tuon jälkeen tein kahdeksan jaksoa lastenohjelma Kiitosta, mikä oli ihana kokemus. Suloisia lapsia, hauskaa askartelua ja itselleni kivaa askartelutätinä toimimista tv-kameroiden edessä. Pari vuotta myöhemmin päädyin tv-mainokseen, joka älyttömän kiva kokemus. Pirkon ei ole pakko olla Pirkko. Kun luisuin mainoksen alussa nähtävässä kohdassa raitapyjamassa syvemmälle sohvan uumeniin kaksoisleuan muuttuessa kolmoisleuaksi, mua ei yhtään mietityttänyt miltä mä näytän. Mainos on mielestäni edelleen vallan mainio ja oli huippua olla mukana. Se hetki, kun seisoin siellä sketsisarjan kameroiden edessä, vaikka mua jännitti ja olisin halunnut perua koko jutun, oli käänteentekevä siksi, että uskalsin tehdä jotain ihan sellaista höpsöä, jotain oman mukavuusalueeni ulkopuolelta, jotain mitä olisin halunnut tehdä jo aikoja sitten mutten ollut uskaltanut. Siinä oli sysäyksen voimaa.

Kivoihin juttuihin olen päätynyt. Viime aikoina olen miettinyt, että mitä tahtoisin tehdä isona, se kun ei oo vieläkään selvinnyt, hehe. Tekiskö enemmän videota tänne? Joo, mutta siinä on pari muttaa ja olenhan jo jotain tehnytkin. Olisinko hyvä pikkukakkostäti (ikuisuushaaveeni) pikkuaskarteluiden parissa? No olisin. Vai olisko se jotain muuta? Niin taikka näin, uskon, että musta voi olla mihin vaan haluan.

(Kuvakaappaukset Kiitos-ohjelmasta. Postauksen kansikuva omista arkistoista, kun Antin kanssa pääsimme käymään BB-talossa vuosi kokemuksemme jälkeen.