Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

BÄTTRE FOLK I FJÄLLEN 2019 // IHANA LASKULOMA LAPISSA

Kävin ensimmäisen kerran festareilla 16-vuotiaana. Lähdimme viiden hengen porukalla, neljä tyttöä ja yksi poika, Oulusta junalla kohti Joensuuta ja Ilosaarirokkia. Muistan edelleen missä kohtaa ravirataa telttamme sijaitsi. Miltä märkä tummansininen itse ompelemani huppari tuntui päälläni, mitkä kengät mulla oli jalassa. Niissä oli vähän huonot pohjat. Muistan, kun istuimme päälavan edessä ja yksi ystävä joi lasipullosta olutta. Muistan sen hetken, ehkä kyllä vain valokuvan kautta, koska lasipulloa on sittemmin ihmetelty tai ehkä siihen aikaan tosiaan sai viedä lasipullon alueelle. Otimme samassa paikassa päälavan edustaa kuvan muutama vuosi sitten. Olisikohan ollut vuonna 2010 (hahaha, muutama vuosi sitten… LÄHES VUOSIKYMMEN SITTEN!). Silloin sai enää tuoda tyhjä muovipullon alueelle ja sen sai täyttää vesipisteellä. Ihanaa, että ajat muuttuvat ja että me kasvamme, muuttumme nuorista nuoriksi aikuisiksi, vanhemmiksi, kolmikymppisiksi ja pian keski-ikäisiksi.

Tuolla kesän 1996 ilosaariseurueella on nyt yhteensä kahdeksan lasta. Ollaan kaikki edelleen kavereita keskenään. Yksi heistä on yhden lapseni kummitäti. Yksi asuu ulkomailla. Yhden heistä lapset ovat lähes täsmälleen samanikäisiä kuin omani. Kolmen heistä kanssa otin viime kesänä kaverikuvan Flowssa, mulla on tapana ottaa kaikkien tuttujen kanssa kaverikuvat joka Flow. Tykkään edelleen käydä festareilla. Tykkään siitä, että näen lempibändejä ja uusia artisteja. Siitä, että saan olla keikalla ja tuntea jytkeen ja ihmiset ympärillä. Uppoutua johonkin aivan muuhun maailmaan musiikin kautta. Syödä hyvää ruokaa, ehkä vähän juoda ja humaltua. Erityisesti pidän siitä, että näen festareilla ystäviä ja vietän heidän kanssaan hauskaa ja ihanaa aikaa. Näemme ystävien kanssa myös muulloin, mutta se on erilaista yhdessäoloa, festivaaleihin kuuluu aina tietynlainen huolettomuus ja se on aina rajattu ajan ja paikan suhteen ja siksi myös täysin omanlainen kokemuksensa joka kerta. Rakastan festaritunnelmaa, sellaista meidän, mun ja mun ystävien näköistä oloa.

Viime talvena jo koin pienenpientä fomoa (fear of missing out), kun helmikuussa Pyhällä oli ensimmäinen Bättre Folk i Fjällen -festivaali. Se on talviversio ihanasta Hailuodossa järjestettävästä Bättre Folkista, josta olen kirjoittanutkin useampana vuonna festarikoosteen: 2016, 2017, 2018. No, syksyllä tuossa sitten ehdottelin ystävilleni, että lähettäiskö helmikuussa Pyhälle? En ihan varmasti uskaltanut ajatella, että oikeasti sinne lähdettäisiin, mutta niin me vaan hurruuteltiin erinäisillä kyydeillä sinne helmikuun ensimmäisenä perjantaina. Seitsemän ystävystä viettämään talvista festivaaliviikonloppua Lappiin, täydellistä.

Bättre Folk i Fjällen on Pyhätunturilla järjestettävä talvinen musiikki- ja kirjallisuusfestivaali. Me yhdistimme siinä muutaman keikan ja laskemisen. Ohjelmaan kuului paljon muutakin, työpajoja, kirjailijaesiintymisiä, joogaa, hissioffareita. Mua itseäni jäi vähän harmittamaan etten lähtenyt avantoon uimaan, vaikka olisin halunnut, mutta jotenkin siinä hetkessä yksin, ilman ystäviä (kukaan muu ei innostunut!), lähteminen yli kahdenkymmenen asteen pakkasessa aamutuimaan ei saanut mua liikkeelle, vaikka avantoretki oli festareiden puolesta järkkäämä oma ohjelmanumeronsa. Porukkamme miehet kävivät myös ajelemassa fatbikeilla upeissa tunturimaisemissa. Lauantaina puoliltapäivin oli huipulla soijanakkihetki lämpimässä grillimökissä. Tarjolla oli myös hiillosmakkaraa ja totuuden nimissä söin sellaista, en soijanakkia.

Se laskeminen. Ehkä arvaattekin mitä siitä sanon. No, sehän oli aivan ihanaa! Pakkasta oli koko viikonlopun reilusti yli 25 astetta, mutta se ei meitä hidastanut. Ehkä piti käydä lämmittelemässä parin laskun jälkeen, mutta sekinhän on vain mukavaa. En ollut ennen laskenut Pyhällä (jonne on muuten täältä meiltä kotoa 959 kilometriä), enkä ihan kauhean paljon paikasta entuudestaan tiennytkään. Ihastuin kyllä ihan korviani myöten. Käsittämättömän kauniit maisemat, helmikuun pakkanen ja aurinko ja ilmassa leijunut glittersade vain korostivat sitä kauneutta. Siellä hississä ylös noustessamme todettiin moneen kertaan, että luonnon kauneus voittaa aina kylmyyden, jos jotain siitä pakkasesta olis valittamista. Myöskin se, että ihmisiä ei juuri nyt ollut rinteessä paljon, johtuen ehkä ajankohdasta ja kylmästä säästä, teki myös kokemuksesta ihanan. Ei ollut jonoja ja rinteet kivassa kunnossa. Helmikuiset rinteet voittavat kevätpäivät, vaikka nekin ovat enemmän kuin aivan mukavia.

Laskupäivien jälkeen olimme melko poikki. Lämmin sauna teki todella hyvää ja oli kiva lähteä saunanraikkaana katselemaan hotellille keikkoja. Yhdeksältä alkaneet esitykset olivat ihan täynnä. Puoli yhdeltätoista juostiin kovassa pakkasessa ilman takkeja viereiseen rinneravintolaan seuraavalle keikalle ja puoliltaöin alkoi viimeinen keikka hotellilla. Hyvin sinniteltiin kumpanakin iltana kaksi ekaa keikkaa, mutta lähdettiin nukkumaan muutaman biisin jälkeen viimeisen esiintyjän kohdalla. Esiintyjät olivat mainioita ja on kiva katsella keikkoja artisteilta, joista tykkää paljon. Yona, Karina, Ruusut, Paperi T (jonka kaksi biisiä katsottiin ennen kuin juostiin äkkiä nukkumaan ja joku sanoi hotellin narikassa, että ulkona on 34 astetta pakkasta!), Joensuu 1685, Draama Helmi ja sattumalta huipulla sijaitsevassa ravintolassa nähty supermahtava Maustetytöt. Varsinkin Karina ja Maustetytöt saavat multa erityismaininnat ihanuudestaan!  Kirjasin ylös muutamia huomioita, jos siellä vaikka jotakuta innostelisi lähteä mahdollisesti ensi talvena tunturiin Bättre Folkiin tai muuten vaan laskureissuun Lappiin.

  • Yksi meistä oli ajoissa liikenteessä ja matkasi junalla Kemijärvelle saakka (kun liput sai hyvään hintaan), me muut lentäen Rovaniemelle (oli edullisempaa kun oltiin liian myöhässä hankkimassa matkoja) ja sieltä bussilla ja autolla perille. Ensi kertaa ajatellen ehdottomasti yöjuna on paras vaihtoehto, jos Helsingistä asti matkaa.
  • Osalla meistä oli omat laskukamat mukana, osa vuokrasi. Itse olen vuokrannut viime kerroilla, kun olen rinteeseen päätynyt, mutta kyllä tällaisella muutaman laskupäivän kausivauhdillakin olisi kiva hankkia taas uudet omat laskuvarusteet. Löysin varastosta kyllä vuonna 1998 hankkimani laudan ja kengät, mutta kengät olivat liian pienet ja jo vuosituhannen alussa haaveilin uudesta, jämäkämmästä laudasta, joten ehkä ne vanhat ovat jo vaihdettavissa uudempiin, nillä on laskettu paljon. Ensi talvena ehkäpä hankin uudet kamat! Siitä huolimatta on mielestäni hienoa, että mulla ylipäätään on ne vanhat varusteet tallessa ja ne ovat aivan hyvät edelleen, eivätkä edes näytä mitenkään vanhanaikaisilta, vaikka ei sekään mitään haittaisi vaikka näyttäisi.
  • Hankin tämä talvena vihdoin uuden laskutakin ja -housut, joista tykkään kyllä paljon, mutta lumilautailua varten haluaisin kyllä myös vähän rennomman asun. Tai en tiedä oliko kyse tällä kertaa vain siitä, että pakkanen oli niin kova ja vaatekerroksia paljon ja tuntui, että olen vähän liian tiukka paketti siinä laudan päällä. Yksi naispuoleinen ystäväni ostaa usein takkinsa miesten puolelta, itse en monestikaan edes ajattele katsovani tarjontaa sieltä, mutta ensi kerralla takkiostoksilla katson!
  • Kun rinteeseen lähtee paljon aikuisia ihmisiä, huomaa myös sen, että varustetaso on täysin eri kuin teininä tai nuorena aikuisena. Aikakin on tietysti eri, nykyään on saatavilla todella hyviä varusteita, asusteita ja vaatteita, jotta pysyy lämpimänä ja on hyvä olla. Mä olen vähän sellainen vähälläkin pärjää -ihmistyyppi ja että ei se oo niin justiinsa mitä vaatteita on päällä, kunhan ei palele, mutta kyllä vaan oli ihana olla kunnon merinoalusasussa ja hyvissä sukissa, jotka nousivat laskukengän reunan yli, eikä sukkien reunat puristaneet. Kokeilin myös käsiini akkukäyttöisiä lämpökintaita ja voi kuulkaa, voin kertoa, että niissä ei sormia palele!
  • Yövyimme Pyhä Suites -majoituksessa, joka oli huoneisto saunalla ihan rinteiden vieressä. Superhyvä majoitusvaihtoehto, mutta ensi kerralla kuitenkin voitaisiin siirtyä seuraavalle tasolle: mökkiin, jossa olisi takka ja mahdollisuus hypätä saunasta lumihankeen!

Voisin vaan katsella näitä kuvia uudelleen ja uudelleen. Rakastan talvea, rakastan kunnon kovia pakkasia, pastellinväristä taivasta, koko maiseman huuruisen sävyiseksi muuttavaa pakkaslunta, rakastan LUNTA ja Suomen Lappia. Tulen niin onnelliseksi, kun saan olla ystävien seurassa, kun kaikki saavat laskea ja olla just niinku huvittaa, yhdessä tai erikseen, kun naurattaa paljon ja on vaan niin hyvä olla. Meillä seitsemällä on yhteensä yksitoista lasta, joten ei ole ihan itsestäänselvyys sekään, että niin ison lapsikatraan vanhemmat pääsevät lähtemään matkoille milloin vaan. Viikonloppu oli hauska, ihana ja leppoisa. Ystävät on elämän suuri rikkaus. Meillä on suunnitteilla jo seuraava reissu, sekä laskemaan, että tietysti seuraaville festareille. Huippua, että ollaan saatu festarointi ympärivuotiseksi harrastukseksi. Kiitos <3 

 

ASTRID LINDGRENIN MAAILMA – MUISTELUMATKA VIIME KESÄÄN, VINKKI TULEVAAN

Nyt, kun on kunnon talvi, on ihana palata menneen kesän tunnelmiin ja miettiä vähän jo tulevaakin kesää. Tykkään muistelemisesta ja tässä eräänä iltana kävin läpi viime kesän kuvia. Toukokuussa oli hellettä ja olimme roadtripillä Ruotsissa. Siellä tuli vastaan niin monta suloista ja kivaa kuvaa Astrid Lindgrens Världistä Vimmerbystä, että päätin kirjoittaa paikasta vielä oman postauksensa. Joten tervetuloa kanssani pienelle matkalle ihaniin satumaailmoihin viime toukokuulle!
Mulla oli kaunis muistikuva 32 vuoden takaa, kun olimme käyneet perheen kanssa samaisessa paikassa. Muistin minikokoiset talot ja sen, miten kaikki se söpöys vei mut jonnekin haavemaailmoihin. Siitä saakka olin haaveillut pääseväni sinne uudelleen ja mikä parasta, omien lasteni kanssa. Nyt se sitten toteutui.

Heti portin läheisyydessä oli ensimmäinen esiintymislava, jolla Peppi Pitkätossun opettaja ja poliisisedät tanssahtelivat. Mekin eskarilaisen (nyttemmin toki jo koululainen hänkin!) kanssa pysähdyttiin hetkeksi kuuntelemaan, lumouduttiin maailmaan.

Hetken päästä polulla Peppi Pitkätossun opettaja hurauttikin ohitsemme pyörällä jo kohti seuraavaa esitystä.  Voi miten ihanalta tämä kaikki näyttää. Toukokuinen lämpö, tuo oli mieletön hellepäivä ja koko kesä vielä edessä. Astrid Lindgrenin maailma on kyllä paikka, joka on laitettu niin ihanasti ja nätisti. Ja vielä päälle se, kun muistaa useimmat sadut hyvin tarkkaan, on tuolla satumaailmassa aivan tajuttoman ihanaa kulkea. Seurana maailman parhaat lapset, niin voi että! 
Pepin talolla istuuduttiin katsomaan Pepin seikkailuja vaikka ruostinkielinen tarinointi ei ollutkaan juuri se mistä lapset olisivat ymmärtäneet tarinaa, mutta aina ei sanoja tarvitsekaan. Oltaisiin istuttu pidempäänkin, mutta oli vaan niin kuuma. Just nyt tässä marraskuun harmaudessa tuntuu hassulta ja hyyyyviiiin kaukaiselta sellainen kuumuus. 
Katsokaas näitäkin, mikä ihana satupelto tuolla aidan takana! Mistäs sadusta tämä olisikaan? Eemelistä ehkä? Kaikki reitit, missä saattaa umplahtaa veteen, pitää aina valita, sanon minä. Joskus sitten rutistellaan housuja kuiviksi. Hellepäivänä ne onneksi kuivuvat nopsaan! Siellä ovesta ja ikkunoista Ronja Ryövärintyttären linnasta kurkkii koko mun perhe. Hauska kuva, vaikka näyttääkin vähän sille, että väkisin pidän kolmivuotiasta paikoillaan – en pidä. Sillä on vaan hoppu jonnekin ja hetkeksi sain häntä pidäteltyä yhteiskuvaan.

Tittididii! Seuraavaksi sama perhe löytyikin Pepin talosta. Tuolla oli koko päivän hurjan paljon ihmisiä, mutta koska vietimme puistossa koko päivän, avaamisesta sulkemiseen ja satuttiin Pepin talolle just sulkemisaikaan, saatiin siellä seikkailla keskenämme. Ihanaa! Koko perhe peppeinä.Ja Pepin talon jälkeen me olimme ehkäpä Saariston lasten taloilla… Tai ei, ehkä siellä missä Katto Kassinen asuu. Hmph, en muista kenen talon portailla istuttiin. Tunnistatteko? Ihanan pienessä koossa punainen söpö talo ainakin on. Mielikuvitus sai lähteä valloilleen ja oikein juoksentelemaan tuolla.
Nämä talot. Nämä seuraavien kuvien ovat ne, mitä muistan sieltä kahdeksankymmentäluvun kesälomareissulta. Olivat yhtä maagisia ja ihania edelleen. Minikokoisia ovia ja ikkunoita. Jos joskus olisi kesämökki ja sinne saisin tehdä leikkimökin, niin tekisin ehkä juuri tuollaisen minikokoisen ja sitten siellä olisi jossain isompi ovi, mistä saisi kuljettaa sisälle huonekaluja (koska sinne ei tietnkään minikokoisesta ovesta mahtuisi juuri kuin ne minikokoiset ihmiset – me aikuiset saatetaan jäädä pyllystä kiinni oviaukkoon!). Nuo ovat niiiiin söpöjä, että oisko vähän mahtava tuollainen pikkumökki omillekin (lasten)lapsille (sitten 2030-luvulla)! No niin, tervetuloa Nangijalaan, sanoo pienin.Mitenköhän mulla ei oo sieltä Nangijalasta enempää kuvia. Siellä oli ihanaa. Se yksi huonekin, josta mentiin pikkukomerosta kellariin salaportaita pitkin ja sitten sieltä tunnelia pitkin talon taakse ja ulos. Niin jännä! Voi että, ihan kauhea kesäikävä, Ruotsi-ikävä ja on kai kaivettava kaikki kuvat tuolta tietokoneen syövereistä mitä reissussa otettiin, että pääsee sinne vielä syvemmin. Toivottavasti nämä kuvat ilahduttivat helmikuista iltaanne. Jos ensi kesälle jo mietitte reissua, niin suosittelen kyllä Vimmerbytä. Näin onnellinen perhe siellä viime toukokuussakin kävi. Kuvia katsellessa näkee myös lasten hurjan kasvun, nuohan ovat taas ihan eri näköisiä jo kuin tuolloin. <3 

IHANAT KESÄYÖT TELTASSA, NIITÄ TÄLLEKIN VUODELLE // KOOSTE 2018 JA TERVETULOA 2019

Tämä on sellainen viime vuosi pakettiin -postaus. Tämä on myös mitä sitä tänä vuonna tekiskään -postaus. Voin kertoa jo nyt, että mitään kovin summaavaa lopputulosta en saanut aikaan ja varmasti aika pakka levällään tästä eteenpäinkin mennään, mutta kirjoitin tän silti. Tai sitten innostuin, kun katselin kuvia ja totesin, että onpa mun elämä ollut ihanaa. Ajattelin kyllä myös eilen ihan samalla tavalla, kun tein Instagramiin samanlaisen koosteen, mutta vain niistä videoista, joita olin stooreihin ladannut. Ne olivat rosoisempia, sekalaisempia kuin nämä blogin kuvat, siellä tanssin kameralle, mutta täällä taas pistän nakkikastikkeen suoraan puoliksi pöydälle ja otan kuvan. Molemmat näyttävät ihan minulle, kumpikin on täyttä totta.

Viime vuonna kävin muutaman kerran retkiluistelemassa. Sain synttärilahjaksi jopa ihan oikeat kenkiin kiinnitettävät retkiterät, mutta päädyin kuitenkin takaisin 90-lukulaisiin Susaneihin. Terät tarvitsisivat oikeanlaiset kengät ja eihän mulla sellaisia ole, mutta ei sillä väliä. Kaikista parasta retkiluistelussa oli ehdottomasti se, että luistellessa maisemat kokoajan vaihtuivat. Suvisaaristossa vietetyt luistelupäivät olivat kauniita pakkaspäiviä painumassa iltaa kohden ja kaikki valkoisen ja sinisen sävyt näkyivät ympärillämme. Ihanaa! Odotan tosi paljon kunnon pakkasia ja toivon, että tänäkin vuonna päästään luistelemaan, kaikki on vaan niin kaunista silloin.

Tuntui kuin sydän pakahtuisi kaikesta kauniista ympärillämme. Jokaisella laivareissulla halusin mennä kannelle katsomaan auringonlaskua ja toivoin, että saataisiin ikkunallinen hytti, jotta saisin herätä katsomaan nousunkin. Telttaretkillä valitsin teltan paikaksi aina sen mistä näkee veden. Onnekseni olinkin monta yötä teltassa ja jokainen niistä oli hyvä yö. Tulevana vuonna toivon voinani telttailla ja retkeillä edelleen ja vielä vähän enemmän, mutta en ota siitä paineita. Joka vuosi haaveilen Lapin vaellusretkestä ja kyllä senkin aika taas joskus tulee, jos ei tänä vuonna niin sitten jonain muuna.

Perhe vuonna 2018. Olimme oma nelikkomme, mutta saimme enenevissä määrin mukaan myös kolme muuta ihmistä. Niinä aikoina kun lapset olivat isillään, olin paljon kaksin miesystäväni kanssa. Monella tavalla kaikki aika on siis ollut tyystin erilaista kuin koskaan aiemmin. On ollut ihanaa huomata kuinka sekä mun, että miehen lapset ovat tykänneet todella paljon olla toistensa seurassa ja niillä on kivaa keskenään ja meillä koko seitsikolla on myös. Ei missään tapauksessa itsensäänselvä juttu. Meidän neljän, minun ja lasteni välit ovat suloisen mutkattomat ja vitsikkäät. Ollaan kaikki melkoisia huumorilissuja ja vitsiniekkoja. Halitaan, pussataan ja kerrotaan rakastavamme jokaisena päivänä, kun ollaan yhdessä. Jokaisen lapsen saan usein kainalooni sohvalla tai yöllä viereeni nukkumaan.

Omat lapseni ovat kasvaneet kuten aina, yllättävää. Esikoinen lähestyy teinivuosia. Ihan hullua, koska aina tälleen tammikuussa muistelen sitä, kuinka aloitin bloggaamisen ja tuo tyyppi oli mun vatsassani silloin! Hän on innostuvainen ihana nuori neito. Juuri nyt suurimman fanituksen saa Soturikissat-kirjat, videoiden tekeminen ja editointi ja näytelmäkerhoharrastus. Eskarilaisesta on tullut verrattain rauhallisempi ekaluokkalainen, jota nyt joululomalla katsellessani ja kuunnellessani pakahdus vaan mylläsi rinnassa. Hän on niin hauska ja fiksu tyyppi, joka osaa ottaa mielettömällä tavalla muut huomioon, mutta kuitenkin myös kiukutella omaan tyyliinsä, joka saa mut raivon partaalle. Ja jolla on maailman kaunein käsiala. Kohta se varmaan alkaa kirjoittaan suttuisasti, kun aina sitä ääneen ihailen. Nelivuotiaasta on kuoriutunut vuoden aikana omaa tahtoa ja erilaisia supersanakariasuja käyttävä pikkutyyppi, joka todella osaa neuvotella ja jolla on tiukka tahto. Eniten häntä kuvastaa tällainen tilanne:

- äiti, saisinko yhden karkin?

- Ei, ei me nyt oteta karkkia.

- Mutta minä haluan, haluan yhden karkin.

- Ei, ei oteta.

--- (mahdollisesti toistoa)

- No, okei saat yhden.

- Ei, minä haluan kolme.

- Ei, ei todellakaan, saat sen yhden. 

- Äiti, minulla on sinulle kaksi vaihtoehtoa: minä otan kaksi tai minä otan kolme karkkia. MINÄ VALITSEN KOLME! SE ON SOVITTU!

Menneenä vuonna oli tietysti ihana matkamme Malediiveille. Siihen liittyi useampiakin teejotainmitäetootehnytennen-kohtia, lähtien ihan siitä, että en ollut ennen käynyt Malediiveilla. Se olisi liian helppo piste tässä pelissä, joten sitä ei lasketa. Matka oli tajuttoman upea ja välillä tulee olo, että tapahtuiko se edes oikeasti, kun kaikki vaan oli niin hienoa ja kaunista ja i h a n a a. Kunnon rakkausmatka. Parisuhde on hyvä ja tasainen ja olen äärettömän kiitollinen kaikesta siitä. Tuntuu vaan välillä ihan uskomattomalle, että joku jaksaa katella mua ja mun omituisuuksia – ei voi sanoa joka päivä, koska emme asu yhdessä…. eli ehkäpä juuri siksi jaksaakin! Hehe. 

Koska yhtäkkiä olinkin parisuhteessa, niin mulla ei ollutkaan aikaa ja intoa enää järkätä niin paljon bileitä, kuin aiemmin. Ja minä jos joku olen se, joka niitä järkkää. Eli tänä vuonna aion kyllä herätellä henkiin kaikki bailuut, koska rakastan bailuiltoja ystävien seurassa. Ei silloin tarvitse välttämättä lähteä minnekään, mutta tuntuu, että niihin saa ainakin parhaiten ystäviä koolle. Jospa kukaan ei vastaisi juhlakutsuun, että tuun sitten seuraaviin, koska silloin tulee olo, että olen itsestäänselvyys juhlajärjestäjänä. Tuo lause nimittäin painoi mun mieltäni vuonna 2018, kun niitä bailuja ei juurikaan ollut. Mutta näinhän mää ystäviä silti paljon ja tehtiin vaikka mitä yhdessä, vaikkei niitä bileitä järjesteltykään samaan tahtiin.

Keväällä aloitin toisen kirjaprojektin ja sitä miettiessä, tehdessä ja valokuvatessa menikin paljon aikaa loppukesään saakka. Lempyskirjan taustalla oli myös ajatus siitä, että ihan arkisiakin asioita voi ja pitää ja saa tallettaa muistoihin. Niihin on kiva palata välillä, kun eihän kaikkea todellakaan muista ilman, että kirjaa jonnekin ylös. Tänä vuonna siis aion tehdä myös enemmän erilaisia listoja!

Instagramissa tuttavani Ida-Lotta teki loistavan listauksen ja hänen luvallaan jaan sen teille täällä myös:

  1. Syödä 30 pitsaa.
  2. Käydä 20 yleisessä saunassa.
  3. Aloittaa keskustelun ainakin 5 ihmisen kanssa, joita näen jatkuvasti.
  4. Laskea kaikki keikat, joilla käyn.

Aion kirjata saman listan myös itselleni, mutta saunoiksi lasken kaikki saunat, joissa saunon. Ja ehkä pitsamääräksi vaihdan 60 tai 100 koska rakastan pizzaa! Ehkä sata on liiottelua.

Muutaman lisän listaan keksin omalle kohdalleni:

  • Ota enemmän valokuvia ihan tavallisesta arjesta.
  • Tee edelleen asioita, joita et ole tehnyt ennen ja listaa ne.
  • Nuku ainakin 10 yötä ulkona.

Edelleenkin olen vähän hakoteillä sen suhteen mitä tahtoisin ja osaan tehdä. Epävarmuuksia on hirveästi. Haluaisin maalata enemmän. Kirjoittaa. Tarinoita ja erilaisia tekstejä, mutta ihan myös erilaisilla käsialoilla asioita paperille. Piirtää. Neuloa. Tehdä kauniit ohjekuvat kirjoneulekuvioista. Ottaa parempia valokuvia. Päivittää blogin ulkoasua enemmän sellaiseksi millainen sen tahtoisin olevan. Kutoa. Käydä kaikenmaailman lääkäreissä perustarkastuksissa. Hypätä laskuvarjolla. Kiivetä korkealle. Ajella kesäyössä. Nähdä kauniita paikkoja. Tehdä enemmän ruokaa ja leipoa. Olla enemmän lasten kanssa läsnä.

Katsotaan mihin pystyn ja minne mieli ja tuuli vie. Semmoinen mää vähän oon, että sinne mennään minne ne vie ja olkoon niin. Tähän loppuun leppoisa pieni kuvakooste vuodesta 2018 kuvateksteineen.

Pidän kädestäsi aina kiinni, muru. Mulla on aina joku lapsi tai lapsia (omia yleensä) pitämässä kädestä kiinni, kun kuljetaan jossain. Se on parasta.Otetaan edelleen ryhmäkuvia, ei yhtä vaan kuinka monta. Aion edelleen olla se huomaamattomin.Aion pysähtyä tien varteen tai jäädä linja-autosta tai huudahtaa seurueelleni stop, jos tulee tilanne, että maailman kauneus sen vaatii. Rakastan tätä maapalloa ja sen pastelleja. Pussailen ja hellin. Paljon. Pussailtiin ja hellittiin. Paljon. Kesäyölove. Mulla soi tässä tätä kirjoittaessani taustalla Neil Youngin Harvest Moon, voisko olla sopivampaa. Ihan ku oisin joku elokuvan hahmo, joka öisin kirjoittaa ihanista asioista, heh. Paitsi ettei nyt oo kesäyö vaan myrskyisä talviyö.Enemmän kakkuja. Voileipäkakkuja. Kermakakkuja. Ei ainakaan mitään tiiviitä raakakakkuja. Koristuksia. Paljon kortistuksia tälle vuodelle. Ois mahtavaa oppia tästä aihealueesta lisää! Tämä kuva on mahtava. Tämmöstähän se kaikki aina on.Teltan ovi aamulla auki ja tuuletusta paljaille varpaille, jotka eivät ole kesän lämmöstä tarvinneet edes makuupussia.Hikiset ja märät vaatteet tuulettumassa ja kuivumassa säässä, jossa ei käy tuulenvirettäkään. Miettikää, miten ihanaa se kaikki on! Voi kesä, suloinen kesä!Naapureille soitto, että nyt pihalle, mulla on teille jäätelöä. <3Tämä viikonloppu keski-Suomessa. Vitsit miten ihana se olikaan. Hypittiin laiturilta vaatteet päällä uimaan. Istuttiin saunassa pyllyt tiukasti vieretysten ja pulahdeltiin uimaan, sillon oltiin tosin jo heitetty vaatteet pois. Naurettiin kippurassa kun tanssittiin ysäriteknoa. Mua alkaa melkein aina itkettää, kun mietin miten onnekasta on saada olla ystävä sellaisille ihmisille, joiden kanssa saa kokea kaikkea tällaista, mökkiviikonloppuja ja sen sellaista.Tästä nyt on tullut sellainen perinne, että otetaan kuva kohti järveä, kun aurinko paistaa haarovälistä. Mitä lie.Vuosi vuodelta ihmettelen miten Halloween tulee niin nopeasti enkä ehdi valmistautua, mutta aina silti saan aikaan kuitenkin melko hauskoja “kurpitsoja”. Voisikin siis aloitella jo nyt.Ainiin, tein myös maton. Tässä kuteita, joita maalasin.On ihanista ihaninta, kun ihmiset menevät naimisiin. Sain tehdä parikin hääbingolappusta ja pitää muutenkin melko monet bingot, se on mahtavaa!Kolmi- ja nelivuotiaana ja minkä tahansa ikäisenä saa ja pitää ja voi ja on lupa käyttää kaikenlaisia mekkoja ja asuja, joista tykkää. <3 <3 <3Tein mielestäni söpö sitruunatyynyn, mutta sanoivat, että se on bataatti, peruna, nauris tai inkivääri. Sama se. Haluan näitä lisää. Sohvan pullolleen erilaisia samettiisia tyynyjä, jotka ovat kaikkea muuta kuin kulmikkaita.Alkukesän viikonloppu Liesjärven kansallispuistossa oli lumoava. Sen jälkeen olen miettinyt miten pääsisin luontoon enemmän.Kaiken ei aina tartte olla niin vitun vakavaa. 
MULLA OLI KEIKKA! Puhelaulubingo! Olin onneni kukkuloilla. Tässä kuvassa tosin saatan laulaa myös Ei oo, ei tuu.Samoilla festareilla oli myös maailman kaunein ulkohuussi. Omenapuun alla. Tytär ompeli itselleen housut. Culottekset. En voisi olla ylpeämpi hänestä.
Tauluseinä ei tainnut vuonna 2018 vaihtua niin tiuhaan kuin aiempina vuosina. Oli enemmän YES-meininkiä muuten.Meistä tuli mestareita tekemään sushia itse. Tavoitteena tehdä enemmän vielä söpömpiä annoksia. Kuvan sushidonitsit tosin ovat lapsien enkä pidä niitä vertailukohtana omilleni, koska en pysty söpömpiin.Kun käytiin ostamassa tuota uv-paitaa ennen matkaa, mua jännitti niin, että olin pahalla tuulella. Pelkäsin, että maailmanloppu tulee enkä pääse pitämään paitaa. Ei tullut! Onneksi.
Lasten ideat ja aikaansaannokset hämmästyttivät. Tämmösiä, tuosta vaan! Mieletöntä!Bättre Folkissa oli pirskatin kylmä. Saman verran vaatetta päällä kuin nyt, mutta mitäpä siitä. Tänä vuonna ajankohtaa siirrettiinkin heinäkuun puolelle.Tuo yläkaappi on aina auki. Oon niin lyhyt ettei se haittaa.Mulla on pala tätä aitaa seinälläni.Villasukkavarpaat teltan ulkopuolelle sen verran, että piti pian vetäistä makuupussiin, kun niitä alkoi paleltaa kovassa tuulessa. Mutta oi mikä yötön hailuotolainen yö.Onnellinen muia -80Vuosi 2018 kirjattaneen ylös vuotena joka Arposen Tiina teki paljon koristeellisia pipareita, joista maistoi vain talon nurkkaa.
Taivas lähes päiväntasaajalla. Tästä kun käveli noiden talojen taakse, siellä oli ilmastoitu vessa, jossa oli niin viileää, että varpaita alkoi taas palella (kuten hailuotolaisessa kesäyössä), mutta jossa tuoksui raikkaan ihanalle sitruunaruoholle.Hirviässä kiireessä matkalle mukaan teetetty paita Lempeyskirjasta tutulla kuvalla. Vähän jäi puolitiehen tuo homma, kun reissun jälkeen olikin yhtäkkiä jo joulukuun alku ja nyt on jo tammikuu. Ostaisitko tuollaisen paidan? Voi ihana maailma, ihana Malediivit, ihana Intian valtameri. Pidetään tästä pallosta huoli.Ne aamiaiset, kun pöydällä on paljon kaikkea, ne ovat mun suosikkejani.Kävin äsken tarkistamassa onko mulla tyhjiä maitopurkkeja. Aion säästää nyt niitä paljon, jotta ei tarvitse sitten litratolkulla juoda jotain kun on pakkaset. Näitä jääpalataideteoksia teen tänäkin vuonna, se on varma. Kaisu ikuisti mut hyppäämässä mereen syksyllä. Yritin ensin istua eteerisesti laiturilla, mutta ei, tämmönen mää oon.Arkiruokaa.Tulppaaniaika on ihan pian taas! Voi että! <3Poikani samoissa maisemissa kuin minä pikkutyttönä Ruotsissa. Kuljettiin ilta hiljaisen synnyinkaupunkini kaduilla Ruotsissa. Tuntui hassulta ja ihanalta samaan aikaan. 
Kesän ekat puhalluskukat!Tänään jo mietin, että vitsit miten kivaa, kun kohta on kesä (tammikuussa tulee jo se fiilis!), kun saa piirtää taas katuliiduilla. *kasvonsydämenmuotoisilla silmillä*Näiden karttojen piirtäminen ja maalaaminen on niin mukavaa. Tämä kertoo kesäsuunnitelmistani 2018. Voin käyttää myös vuonna 2019. Saa käyttää.Villasukkia. Mulla on tosi monet, mutta mistään en raskisi luopua. Pidän eri pareittain. Lupaan nostaa jalat sohvalle ja lepuuttaa useammin tänä vuonna. Olla vain.
Lempeyskirja. 
Huom! Pitää muistaa ostaa uudet leveälahkeiset musta housut.Kalapuikot, aina hyvä.Hyppää korkealle! <3 Näe isoja puita ja halaa niitä. Tai aseta lapsesi puun juurelle ja toivo, ettei kukaan muu puuta katsomaan tullut ehdi tulla kuvaan. Ei tarvi säännöstellä sokerin syöntiä, jos ei taho. Mulla on sellainen kasvatusperiaate, että jonottaessa saa rimpuilla, itseasiassa aina saa. Kaikki me rimpuillaan omalla tavallamme. Ryijyjakkaran tekeminen vei mukanaan niin, että jos se minusta olisi kiinni tai siis niinhän se onkin, mutta että vois olla silleen, että meillä olisi kotona kymmenittäin ryijyjakkaroita. 
Torronsuo kesäkuisessa aamuyössä.Jos sulla on vaan mahdollisuus neuloa uima-altaassa niin tee se. Muut kattoo varmasti ihmeissään ja ittiä naurattaa ja tulee olo, että näin sen pitää ollaki. Täydellistä!Laitoin Pinjalle illalla viestin, että pääsiäisaskartelut kannattaa varmaan aloitella jo, se on niin pian tuo pääsiäinen kuitenkin.Aina ei ehdi edes ottamaan kenkiä pois jalasta siinä teltan suulla. Eiku aivan, tää oliki vaan teltta jossa käväisin ottamassa kuvan, omani oli tämän takana. 
Lähes vuosi sitten ilmeistyi käsityökirja, josta olen tosi ylpeä. Kiitos Johanna ja Henna-Kaisa yhteistyöstä. Saan lähes joka viikko kyselyitä joistakin mun käsitöistä, jotka ovat vilahdelleet vuosien saatossa blogissa tai pinterestissä – melko monet niistä löytyy täältä kirjasta ohjeineen.Nakkipalmuja. Perus arki.Nonparelleja ja karnevaalikeksejä. 80-luku best. 2018 best. 2019 best. Tykkään aina ihan todella paljon ottaa näitä valiaikakuvia neuletöistä. Siksi pian koittaa taas kivoin aika tehdä tällaisia, kun valoakin tulee lisää. Vaikka ajankohdallisesti sukkia olisi varmaan järkevin tehdä just nyt. 

Maaliskuussa 2018 tajusin, että KERRAN LUMILAUTAILIJA, AINA LUMILAUTAILIJA. Hyvää pääsiäistä jo ennakkoon. <3
Näihin helmikakkupalasiin on hyvä päättää tämä postaus. Olipa melkoinen, ihana vuosi 2018. Nyt on 2019, olkoon tämä hyvä. Pitkä matka millenniumista tähän, vaikka hujaukselta tuntuukin. <3

VUODEN 2018 PIPARIKAUPUNKI /// JOULUKALENTERIN LUUKKU 10

Pitkäaikaisimmat blogini lukijat saattavat muistaa,että olen jo useampana vuonna tehnyt piparikaupungin. En suinkaan mitään kokonaisia taloja, vaan ihan vaan erilaisten talojen mallisia pipareita ja asetellut talot alustalle kaupungiksi. Vuosien saatossa on onneksi taidoissa edistytty ja haaveet ja tavoitteet ovat kasvaneet. 2013 lapset olivat pieniä ja tyyli oli lapsenmielisen simppeli. Vuonna 2014 kaupungissa näytti olevan korkea kirkkokin, koska huomio kiinnittyy siihen aivan ensimmäiseksi. 2016 Tatun ja Patun jotkut sukulaiskaverit näyttivät päässeen mukaan. Viime vuonna innostuin ainakin puhekuplapipareista ja kaupunki kutistui pieneksi kyläksi. Mä oon kyllä aina vähän sellainen, että soitellen sotaan ja en siis todellakaan suunnittele etukäteen mitään saatika harjoittele. Näkee sen näistä kaikista pipareistakin, mutta aina olen silti melko tyytyväinen lopputulokseen. Kuten piparipyykkipostauksessa taisin kertoakin, mulla on nyt sellainen ihan oikea koristeluvehje, eli saattaapi olla, että kaupungit tulevina vuosina näyttävät astetta professionaaleimmilta.

Tein talot kahdenlaisista taikinoista, jotka kaupan pakastealtaasta löysin. Toinen oli perustaikinaa ja toinen vaaleaa taikinaa, jonka ajattelin olevan tasaista ja vain vaaleampaa taikinaa, mutta seassa olikin appelsiininpaloja. Ne näyttävät noissa taloissa ihan kivoilta, mutta maku ei ainakaan lasten mieleen ollut. 

Kurkkaa Pinjan versio hänen piparikaupungistaan. Olisi hauskaa nähdä myös teidän versioita, joten keksittiin ihan oma häsä tätä varten: #ihanapiparikaupunki, se löytyy instasta.

Viime vuonna aloittamamme soittolistakin vihdoin teille jakoon, olkaat hyvät.

 

AINA KUVIA SIITÄ SAMASTA TAULUSEINÄSTÄ

Mutta kun minä vaan niin tykkään tauluseinästä! Se on paikka, jonka sisältö taitaa muuttua vuodenaikojen mukaan. Sitä seinää kotonani katselen eniten. Sängystäni on näkymä tauluseinään ja se on ensimmäinen paikka, jonne katse kohdistuu kun tulee kotiin ja astuu pari askelta eteiseen. Toisinaan tulee uusia juttuja, joita haluan seinälle laittaa ja sekös sitten myllää koko kokonaisuuden uusiksi. Eikä se tietenkään haittaa mitään. Muutos on aina piristävää.

Selailin yhtenä päivänä muutaman viime vuoden aikaisia paperivalokuvia ja sielläkin oli muutama kuva teetettynä, joissa tauluseinä vilahti. Mietin, että olisi oikeasti aina hauskaa koota ihan oikeista entivanhaisista paperikuvista albumi, joka sisältäisi ihan vain sisustuskuvia kotoa. Sen lisäksi, että nykyään teetetään kuvia harvemmin (jos koskaan), niin sitäkin vähemmän ainakaan minä teetän kuvia joissa ei ole ihmisiä tai jotan megahienoja maisemia. Toisinaan otan sentään kuvia kotoa (blogiin nyt ainakin), mutta varmasti moni ihminen ei kuvaa kotiaan koskaan, se vain on siinä tavallaan liian lähellä, ainakaan kuvattavasti asti.

Koti on silti se paikka, jonne useimmiten kaipaa eniten, jos jossain muualla on. Joskus iskee kaipuu lapsuudenkoteihin, siihen tunnelmaan ja paikkaan ja niiden ihmisten luo, mutta kun tarkasti miettii ei välttämättä muistakaan oikein muuta kuin sen ruskean nahkasohvan pinnan ja ne napit sohvatyynyissä ja sen miltä tuntui työntää jalka sohvatyynyjen väliin. Ne ovat toki ihan äärettömän tärkeitä, ihmeellisen tarkkoja ja kauniita muistoja, mutta on hauskaa silti nähdä kuvista, että millainen ajankuva niissä näkyy, millainen kokonaisuus on. Sohvan edessä on värikäs, suuri matto ja seinällä äidin maalaamia tauluja, joista yksi on soikea, muut kulmikkaita. Pöydällä on suuri, raskas lasinen hedelmävati, jossa appelsiineja. Silloin olisi ihana katsoa kuvaa, jossa tuo lapsuudenkotimaisema olisi. Itseasiassa nyt kun mietin, niin kaikista kivoin olisi katsoa useimpia lapsuuskuvia niin, että olisi se kuva, jossa koko perhe istuu siinä sohvalla ja sen parina kuva samasta paikasta vaikkapa hetki ennen tai jälkeen kuvanoton. Sellaisena kuin se hetki on ollut.

Mahtavaa tässä vähän polveilevassa ajatuksenjuoksussa on se, että minähän voisin alkaa ottaa sellaisia kuvapareja. Tai ainakin voisin toisinaan kuvata sinne satojen ja tuhansien digikuvien sekaan otoksia myös kotoa ja jos vielä siitä askel eteenpäin, niin voisin teettää niitä paperillekin ja liimailla albumiin. Ihan vaikka itseäni varten, että mummuna sitten voisin muistella, että vielä vuonna 2018 kuvia edelleen pystyi teettämään paperiversioiksi ja olimpas minä kaikesta elämän ruuhkasta huolimatta ollut reipas liimatessani ne ihan kirjaksi asti.

Tässä kuvia syyskuulta vuodelta 2018. Kodistamme, jossa elelee viidesluokkalainen, ekaluokkalainen, pian nelivuotias ja minä. Toisinaan kylässä käy Minni-koira ja yksi mies, joskus kaksi ihanaa tyttöäkin. Tauluseinän alla sohvalla rötköttää usein vähintäänkin lapset, jotka taitavat olla aivan onnellisia kahden kodin lapsia.

Tätä tekstiä kirjoittaessa alkoi soittolistalta kuulua Aksulin NYT! ja siinä niin tähän sopivasti lauletaan, että kaikki menee niin kuin ennen niin kuin nyt, nyt se on! Alunperin mun piti kertoa, että miten hauskaa oli, kun yhtenä iltana iltasatua lukiessa keksin, milliasen taulun tuohon suurimpaan kehykseen teen ja laitan sen sitten tauluseinälle aitiopaikalle. Tulin lasten nukahdettua olohuoneeseen, aloin selailemaan lehtiä löytääkseni palan oikean väristä sinistä paperia, koska mulla ei ollut juuri sitä sävyä kartongeissa ja ajattelin lehdestä jostain löytyvän. Lehtiä katsellessa vastaan tulikin huippuhieno piirustus Damon Albarnista, kissanpennusta ja mieletön kaktusjuliste. Otin heti ne talteen! Vieressä lojuneet eriväriset kartongit, liukuvärjätty sateenkaaren värinen lahjapaperi ja marmoroitu paperiarkki, kaikki ne yhdessä saivat mut siinä melkein keskiyöllä toteuttamaan taulun. Tyystin erilaisen kuin mitä olin hetkeä aiemmin suunnittellut siellä iltasatuhetkessä. Vähän hupsun, mutta just siksi musta niin hienon!

Lisäki piti kertoa, että ylärivin Boyz of -taulu on itseasiassa pala Bättre Folkin turva-aidan pressua. Siinä oli Lauri Ahtisen maalaama teos, josta festareiden päätyttyä sai leikata ja repiä itselleen palan. Mulla oli pala siitä kohdasta jossa luki teoksen nimi: BOYZ OF SUMMER, nyt mulla on seinällä Boys of. Taisinkin sitä hehkuttaa jo kesällä kyllä. Niiden juttujen lisäksi olisin halunnut vielä hehkuttaa meidän parin vuoden takaista Kakkua ja viinaa -yhteistiadeteosta. Mutta emmää sitten, ajatus karkasi ja kerroinkin jotain muuta. Oikein ihanaa torstaita teille, yritetään pitää ajatukset kasassa! 

 

KOLME SYNNYTYSTARINAA JA HILLITÖN VAUVAKUUME

Mulla on vauvakuume. Se nyt ei ole mitään erikoista, mulla on ollut samanlainen tunne ja kaipuu vauvasta teini-iästä asti. Ei mitenkään raastava, mutta sellainen, että olisipa mulla tässä nyt vauva, jota saisin hoitaa ja rakastaa -kuume. Sain ensimmäisen lapseni 27-vuotiaana. Se oli ihanaa, olin niin onnellinen. Melko nuorikin, ensisynnyttäjän keski-ikä taisi tuohon aikaan olla 29-vuotiaan paikkeilla. Toinen lapsi syntyi, kun olin juuri täyttänyt 31. Kolmas lapsi syntyi ollessani 34-vuotias.

Enää ei vauvoja tule. Vauvakuumeesta huolimatta en enää halua enempää lapsia ja kolme lasta on tosi monta jo sekin, niissä riittää kasvatettavaa kyllä. Tuoreehkossa parisuhteessa elellen ja vauvakuumeesta tokaistessani, kun vauvoja näen, saa kyllä toisinaan kuulla, että eikös nyt vielä teille yksi yhteinen, vielä ehtisit!

Sain lapseni noin kolmen ja puolen, neljän, vuoden välein. Siksi se kuume on nyt valloillaan, koska kuopukseni täyttää syksyllä neljä eli hän on juuri sen ikäinen kuin nuorin lapsi on ollut uuden syntyessä. Olen siis synnyttänyt melko tasaisin väliajoin. Tasaista kantoaikaakin kehui neuvolantäti kolmannen lapsen aikoihin, kun jokaista kannoin lähes tasan yhtäkauan, 41-42 viikkoa. Ihan pikkiriikkisen tunnen haikeutta siitä, etten enää koskaan koe raskausvatsaa, ensimmäisiä hentoisia perhosen huitaisuja, potkuja, valtaisaa vatsaa, synnytyksen odottelua, supistuksia, onnentunnetta vastasyntyneestä rinnallani, imetyksen ihanuutta ja oman vauvan tuoksua ja nukkuvaa vauvaa kainalossani. Rakastin olla raskaana ja synnytykseni olivat hyviä kokemuksia ja vauvavuodet ihania. Silti viimeisimmän raskauden aikana ajattelin myös, että se on viimeiseni, joten kaippa mää nautin niistä silloin riittämiin. Aivan varmasti nautin.

Usein synnytystarinoissa on jotain dramaattista tai raskautuminen on ollut vaikeaa tai jotain muuta on tarinan taustalla, mutta ihan tällaisia tylsähkön tavallisiakin tarinoita on. Sellaisiakin tarinoita on ihan hyvä jakaa, eikä siitä, että asiat ovat menneet jollain tapaa ns. helpon kaavan mukaan, tarvitse tuntea häpeää tai että se olisi joltain muulta pois. Ehkä tämän tarinan lohtu voi olla siinä, että se loppumetrien odottelu on niin äärettömän hidasta ja kun lapsi syntyy, niin moni asia muuttuu, mutta se muutoksen hetkikin on aivan tavallinen hetki, joka ajan kuluessa unohtuu. Toisaalta tämä voi olla ihan vaan kertomus kolmesta synnytyksestä.

Kerron nimittäin teille kaikki synnytystarinani, ne kolme. Kaiken mitä minä niistä muistan näin yhdentoista, seitsemän ja neljän vuoden jälkeen. Siinä juuri synnytettyään, minä ainakin ajattelin, että muistan sen hetken aina! Niin ainutlaatuinen, erityinen ja ihana tapahtuma, ei sitä unohda koskaan. Toisaalta, synnytyksiä on niin monta kuin on maailmaan saatettua lastakin, eli tarinoita riittää ja osa ei varmasti unohdukaan. Mutta nämä minun, kerron ne teille nyt. Kovin paljoa en muista.2007.

Heräsin yöllä 3.13. Tarkistin kellonajan mikron kellosta mennessäni vessaan. Lapsivettä hulahti olohuoneen lattialle kaksi minuuttia myöhemmin. Nyt se vihdoin syntyy, ajattelin. Herätin poikaystävän. Laitoin housuihini kaikki jättimäiset siteet ja kahdet housut päällekkäin. Taksissa laitoin penkille muovipussin mahdollisten lapsivesien falskaamisen takia ja istahdin kyytiin. Kuskilla sammui auto, kun kerroimme että synnyttämään ollaan menossa. Naurettiin.

Sairaalan käytävä oli pitkä, tunsin kuinka lapsivettä valui pitkin reisiä. Seitsemältä alkoivat kunnon supistukset. Olin luullut kokeneeni supistuksia jo aiemmin, mutta vähänpä tiesin. Ne oikeathan olivat ihan karseita! Luulin, että puristan sängyn laitojen metalliputket poikki, niin lujaa puristin.

Synnytyssalissa otin ilokaasua, mutta siitä tuli niin paha olo, että oksensin kaksi pahvista oksennuslaaria täyteen. Naurettiin, että ei enempää ilokaasua. Ponnistaminen tuntui kuin olisi kakannut melonia 26 minuuttia. Radiossa soi Moby. Ulkona paistoi aurinko. Tuli pää, tuli vartalo. Maailman ihanin tyttö oli syntynyt. Olin niin onnellinen.

Ystävä toi sairaalaan tytölleni My Little Ponyn. Työkaverit toivat skumppaa.2011.

Kuulin surullisen uutisen iltayhdeltätoista. Minua itketti ja se varmaan käynnisti synnytyksen. Nojailin olohuoneen sohvaan, kun supisteli. Soitin sairaalaan, että saako tulla jo? Yhden aikaan kannoimme nukkuvan isosiskon autoon ja veimme ystävän luo jatkamaan unia. Portaat ystävän talon edessä olivat liukkaat, pidin lujasti kiinni kaiteesta, kun nousin ne. Alaspäin tullessa tuli supistuksia ja piti pysähtyä, puristin kaidetta.

Sairaalasta muistan hissimatkan ylös synnytyssaliin. Muistan, että supistusten aikaan huusin sekä saatanaa, että kuolevani. Kumpikaan aihe ei kuulunut muuten sanavarastooni. En ehtinyt saamaan epiduraalia, kun sain jo luvan ponnistaa. Muutamassa minuutissa viiden aikaan aamuyöllä maailman suloisin pieni poika oli rinnallani. Olin niin onnellinen.

Menin suihkuun ja huutelin sieltä lapsen isälle, että paljonko se painaa? 3595, hän vastasi. Eiku tämä lapsi, huusin takaisin. Esikoinen oli painanut syntyessään sen verran. Tämäkin, hän vastasi. Naurettiin.

Vauva käärittiin kapaloon ja minä sain aamiaisen. Ruisleipä, jukurtti ja maito maistuivat älyttömän hyvälle. Istuin sängyn laidalla ja söin aamiaista. Olin kahden lapsen äiti.

Seuraavana päivänä isosisko tuli katsomaan pikkuveljeään. Kuinka hän olikaan yhdessä yössä kasvanut niin paljon, jättiläiseksi! Olin niin onnellinen.2014.

Isommat lapset olivat isällään, huomenna olisi käynnistysaika puoliltapäivin. Heräsin yöllä supistuksiin. Soitin sairaalaan, käskivät pysymään vielä kotona. Kerroin, että olen kotona yksin, etten oikein uskalla jäädä enää, joten pyysivät tulemaan. Taksikuski ei meinannut saada tilataksin ovea kiinni, kun kerroin, että menen synnyttämään. Kerroin myös, etten synnytä autoon. Naurettiin.

Ystävä tuli sairaalaan viiden aikaan aamuyöllä tunti minun jälkeeni. Juteltiin niitä näitä supistusten välissä, istuin keinutuolissa. Aina oli joku hyvä juttu meneillään, joka keskeytyi supistuksesta. Seuraava juttu olikin aivan jotain muuta.

Ystävä paineli alaselkääni ja piti minua kädestä kiinni. Puristin häntä supistusten aikaan niin, että hänen käsiinsä jäi jäljet. Naurettiin. Sain epiduraalin. Seurasimme ruudulta supistuksia, jotka eivät enää tuntuneet. Olin onnellinen, että juuri ystäväni oli siinä. Hän tiesi miltä minusta tuntuu ja osasi painaa oikeista kohdista ja olla.

Kahdeksalta maanantaiaamuna parilla ponnistuksella pieni poika syntyi. Itkimme ystävän kanssa yhdessä. Vauvan isä tuli paikalle juuri sopivasti ja pääsi pesemään vauvan. Hänestä tuli isä. Sain vauvan rinnalleni ja pikkuinen löysi heti tissin ja alkoi imemään. Olin niin onnellinen, olin kolmen lapsen äiti.Siinä kaikki mitä muistan. Muistan kivun, muistan onnen, muistan kellonajat ja syntymäpainot, muistan musiikin, ikkunan sijainnin synnytyssalissa, muistan naurun. Varmaan juuri ne asiat, joiden takia se vauvakuume on taas vähän valloillaan. Niin kai sen kuuluu mennä. Olen äärimmäisen kiitollinen, että sain kokea nuo raskaudet, että kaikki meni hyvin ja että saan olla äiti noille kolmelle kultakimpaleelle. Haastavistakin elämäntilanteista huolimatta olo oli ainakin jälkeenpäin muisteltuna aina ihan hyvä. Että aivan kuten kaikki muukin, synnytystarinatkin lyhenevät ja muistetut asiat vähenevät, kun vuosia kuluu. Synnytys ainutlaatuisuudessaan on aivan yhtä tavallinen päivä, kuin kaikki muutkin. Se synnytetty ihminen muuttuikin siksi tärkeimmäksi asiaksi!

Kuvat otti synnytyksessä mukana ollut ystäväni vuonna 2014.

11-VUOTIAAN KESÄ ON UIMAHYPPYJÄ, LEIKKIÄ JA JUNAMATKOJA

Eräs opettajaystäväni joskus totesi, että kesä nelos- ja vitosluokan välillä on usein merkittävä. Siinä tapahtuu pienessä ihmisessä paljon muutoksia, että opettajana sen usein huomaa. Pienistä on yhtäkkiä kesän aikana kasvanut isompia, eri tavalla ajattelevia melkein jo teinejä. Kuulin lauseen vuosia sitten, mutta se sieltä nousi tämän kesän aikana mieleen useamman kerran. Opettajan näkökulma toki on lapsimäärään nähden laaja-alaisempi kuin vaikka omani. Kotona kuitenkin tosiaan elellään parhaillaan sitä neljännen ja viidennen luokan välistä kesää ja voin yhtyä tähän kyllä.

On ihanaa seurata, millaisia ajatuksia murrosikää kohti kasvavalla tytöllä on. On paljon pohdintaa ihan eri tavalla kuin aiemmin. Välillä mietityttää kovastikin ja silloin keskustellaan. Mielialat heilahtelevat helposti. Maailman meno pohdituttaa kokoajan enemmän ja enemmän, avaruus on liian iso asia ajateltavaksi ja ilmastonmuutos ahdistaa. Näiden lisäksi on onneksi suloista seurata, miten samat asiat edelleen kiinnostavat kuin aina ennenkin, ne vaan löytävät uusia muotoja toteutuakseen. Leikki ei ole todellakaan jäänyt. Toivottavasti ei ikinä katoakaan kokonaan. Pienenä kerätyt Little Pet Shop -figuurit ovat edelleen päivittäin käytössä, ne seikkailevat tyttären YouTube-kanavalla. On käsittämättömän ihanaa ja pakahduttavaa, että saan olla tuollaisen upean tyttären äiti. Rohkean tytön, joka kyllä uskaltaa, kun vaan ottaa asiakseen. Keskiviikkona hän istahti puolilta päivin junaan ja kuusi tuntia myöhemmin olikin jo sukuloimassa Oulussa. Ensimmäinen junamatka itsekseen, joka taisi eniten jännittää äitiä.

Löysin lastenhuoneen roolivaatesäkkiä kaivellessa vaaleanpunaisen pehmeän kruunun. Muistan ommelleeni sen tytölle hänen ollessaan pieni, ehkä pari-kolme-neljävuotias, joskus niillä main, en voi enää muistaa niin kauas tarkasti. Kruunu oli leikkeihin ihana, siinä oli ommeltuna timanttinappejakin. Sen sai säädettyä milloin kenenkin prinsessan päähän sopivaksi ja siinä oli kahta kangasta päällekäin, jotta kruunun sävy oli sopivan hailakka vaaleanpunainen. Tein kruunua antaumuksella, sen muistan. Nappasin kruunun mukaan, kun lähdimme mökkeilemään.
Mökillä eräänä äärimäisen kauniina hellepäivän iltana menimme rantaan ja otimme muutaman kuvan tuo pehmokruunu päässään. Se oli lyhyt hetki ennen kuin koko muu porukka pölähti rantaan uimaan. Tyttö kiipesi kivelle veteen. Hän on aina ollut ihana ja salaa innoissaankin, vaikka on joskus muuta antanut ymmärtää, kun otamme yhdessä kuvia. Katselin häntä siinä ja melkein itku tuli, kun mietin, miten tässä(kin) elellään kahden suuren asian välissä. Lapsuuden ja nuoruuden. Itsekin sitä muistaa jo melko paljon ajatuksiaan ja tapahtumia selkeästikin juuri noilta ikävuosilta.

Kyselin 11-vuotissyntymäpäivän alla maaliskuussa tytöltä kysymyksiä ja samaan tyyliin pyysin teiltä lukijoilta (instan puolella) lisäkysymyksiä näin kesälläkin. Tässä vastauksia. Niin ja arvatkaapas mitä? Edellisissä kysymyksissä oli kysytty, että mitä tavoitteita tytöllä on tavoiteltavaan ennenkuin täyttää 12. Vastauksena oli, että hypätä seiskapuolosesta. No, mistäpä tyttö hyppäsi viime viikolla Kumpulan maauimalassa!? No kympistä! Ihana kreisibanaanini!

Miltä tuntuu olla 11-vuotias? – Isolta, mutta samaan aikaan pieneltä. Jännältä.

Mikä on just nyt IN 11-vuotaiden keskuudessa? – Mua ei kauheasti kiinnosta mikä on suosittua ja mikä ei, että mä en tiedä mikä on nyt suosittua. Ehkä Marcus & Martinus ja kolmiraita-adidakset, mutta mua ei kauheasti kiinnosta ne. Mulla on kyllä nollaraitavillahousut, eli mustat villaleggingsit.

Millainen on tulevaisuuden kulkuneuvo? – Lentävät autot ja sairaan nopeet junat.

Mikä on parasta kesässä juuri nyt? – Se, että voi mennä uimaan.

Mistä asioista tykkäät juuri nyt? – Petsopeista, mun perheestä, pastelliväreistä, videioiden tekemisestä ja piirtämisestä.

Mitkä asiat sinua huolestuttavat? – llmastonmuutos.

Minne haluaisit lähteä matkalle, jos pääsisit jonneksin juuri nyt heti tällä sekunnilla? – Äitin kanssa Pariisiin.

Miltä tuntuu aloittaa viides luokka? – No jännältä, kun ollaan jo koulun toiseksi vanhin luokka.

Mitä odotat vitosluokalta? – Historiaa. Mua mietityttää, että onkohan se tylsää vai kivaa.

Mikä tekee sinut iloiseksi? – Äidin kainalossa oleminen ja uudet petsopit ja sekoilu, esimerkiksi ilmapallon rikkominen neulalla ja veteen hyppääminen vaatteet päällä.

Mikä ärsyttää? – Pikkuveljet ärsyttää. Kaikki, jos mä oon väsynyt. Jos on ärsyyntynyt fiilis, niin silloin tuntuu että kaikki ärsyttää.

Mitä osaat hyvin? – Piirtää.

Kiitos haastattelusta Misukkiliisa! Olet ainutlaatuinen, eikä ole toista sinunlaistasi. Pysy aina tuollaisena! <3

OLISITPA TIINA TIENNYT…

Tartuin Maaret Kallion haasteeseen, jossa kerron mitä haluaisin, että nuori Tiina olisi silloin nuorena tiennyt. Maaret oli haastatellut Helsingin Sanomien juttuun tunnettuja suomalaisia saman aiheen tiimoilta. Koskettavat tarinat siitä ja muista blogeista saivat minutkin tarttumaan näppäimistöön ja kirjoittamaan omat ajatukseni ylös ja ulos. Näitä asioita pohdin muutenkin nykyään usein, kun tuntuu niin hurjalta, että tyttäreni on jo pian viitosluokkalainen ja aika soljuu niin hirveästä vauhtia eteenpäin. Aina ei meinaa pysyä mukana vauhdissa ja usein tulee mietittyä omaakin kasvatusta. Ehkäpä annan lasteni lukea tämän jutun, jos he siitä saisivat jotain itselleenkin matkaansa elämän poluille.Olisitpa Tiina tiennyt, että voit hymyillä rippikuvassasi sydämesi pohjasta, sillä sellainen sinä olet. Ei tarvitse väkisin olla hymyilemättä, vaan saat olla juuri sellainen kuin olet. Ihanasti olet valinnut asusi rippijuhliin tyyliisi sopivasti, kukkamekko ja mustat korkeakorkoiset maiharit, joiden pohjassa lukee peace ja love. Onneksi kirkon edessä hymyilet kun isä ottaa sinusta kuvia.

Olen ylpeä sinusta, että teet omia kukkaisjuttujasi ja kirjoittelet vihkoihin, teet omia juttujasi. Olet onnellinen, kun ajelet kesäiltana Tuiran siltoja pitkin kotiin punaisella Ponillasi, jonka olet isän kanssa maalannut ja koristellut kukkasin. Pyörän korissa on pikkuradio ja siellä soi Kiss FM. Rakastat pyöräilyä kesäyössä 20 vuoden kuluttuakin ja kolmen lapsen jälkeen. Se sama Tiina olet vielä silloinkin.

Olisitpa Tiina tiennyt, että sinun kannattaa lukea vähän enemmän ja ahkerammin koulussa, tehdä läksyt ja panostaa koeviikkoihin edes vähän. Ne kaikki lintsatut tunnit lukiossa eivät ole välttämättömiä, siis sen lintsauksen kannalta, mutta nautit kyllä paljon ystäviesi seurasta. Sekin on tärkeää. Olisitpa tajunnut, että sinun ei tarvitse jäädä Ouluun, vaan voit lähteä lukion jälkeen opiskelemaan minne tahansa muuallekin. Olet niin korviasi myöten rakastunut, tiedän, mutta silti, ei sinun tarvitse tyytyä vaan olla avoin koko maailmalle. Olen ylpeä sinusta, kun valmistut vaatetusartesaaniksi lukion jälkeen. Olisitpa hakenut kaikkiin niihin kouluihin ympäri Suomen, joita ympyröit yhteisvalintaoppaasta, jotka sinua kiinnostavat. Sinusta on moneen, vaikket sitä itse aina usko.

Olen ylpeä ja iloinen silti siitä, että valitsit sen rakkauden Oulussa. Sinulla on ihana ensirakkaus ja siinä parisuhteessa on paljon kaunista ja hyvää. Suhde kestää monta vuotta ja on tärkeä pohja kaikille parisuhteillesi. Opit virheistäsi ja opit rakastamaan ja tulemaan rakastetuksi.

Tiedän, että sinä 16-vuotias Tiina tiedät olevasi rohkea ja hyvä, kun istut kotibileissä ja kun kaikki muut menevät pihalle tupakalle ja sinä jäät sisälle. Olen ylpeä sinusta, kun et lähde muiden mukaan. Et tule ikinä polttamaan tupakkaa, mutta tiedät sen kyllä jo.

Olisitpa Tiina hoksannut, ettei aina kannata kiukutella tai aina saada tahtoaan läpi. Tunteet silti myllertävät ja elämässä tapahtuu paljon, tunteiden näyttäminen on ihan ok. Silläkin seurauksella, että kaverit pitävät sinua määräilevänä ja ärsyttävänä. Kaikkien käytös ei silti ole sinun syytäsi, älä soimaa itseäsi muiden tekemisistä. Olet hyvä ystävä. Sinulla on paljon kavereita ja useat niistä pysyvät rinnallasi koko elämän. Jotkut jäävät matkan varrelle ja paljon tulee myös lisää.Olisitpa Tiina jatkanut balettiharrastusta, sen lopettaminen sinua harmittaa. Olen iloinen, että kokeilet useita eri juttuja. Käyt sirkuskerhossa, jazztanssissa, ja teatterikerhossa, teet just niitä juttuja joista tykkäät. Myöhemmin vähän harmittelet, että lopetit monet jutut lyhyeen. Älä häpeä sitä, että osallistutte kaverin kanssa kansanopiston naurukurssille tajuamatta että se on tarkoitettu ihmisille, joita ei elämä enää juurikaan naurata. Te ilahdutatte osallistumisellanne kurssia. Se on hienoa, eikä sitä kannata hävetä.

Olisitpa Tiina tiennyt, että siellä lumilautailustreetin reunalla istuskelu ja nolostelu oli aivan turhaa. Ei kukaan olisi nauranut sinulle, vaikka olisit tehnyt mitä, kömmähdellyt tai kaatuillut tai pelleillyt laudan päällä. Harvoin ketään kiinnosta muiden tekemiset niin paljoa kuin mitä itse kuvittelee. Sen yhden kerrankin, kun tyttöjen boksikisaan Syötteellä oli vain kaksi osallistujaa, mutta kolme palkintoa, osallistu vaan äläkä mieti kehtaako, kun et muka osaa mitään. Olisitpa vähän rohkeampi, etkä vain mielessäsi miettisi, että voi kumpa kehtaisi.Olisitpa Tiina mennyt isän kuoleman jälkeen juttelemaan jonkun kanssa ja kertonut tunteistasi. Olen ylpeä sinusta, että omalla terveellä tavallasi käsittelet asiaa, mutta tulevaisuuden kannalta olisi hyvä, että puhuisit. Maailma ei vain vielä ole siinä vaiheessa, että asioista puhumista pidettäisiin tärkeänä. Puhu myös muista vaikeista asioista, joita joudut käymään läpi yläasteaikoina. Mikään niistä ei ollut sinun syysi. Olet välillä jopa vähän uhkarohkea, ei tarvitsisi. Aina ei tarvitse olla reipas ja pärjätä, vaikka reippaus onkin ihan hyvä juttu ja pärjääminenkin ok. Aina vain ei silti tarvitse olla. Saa olla heikko.

Olisitpa Tiina ollut ylpeä vartalostasi. Se on kaunis, juuri sopivan kokoinen. Olisit aivan hyvin voinut pukea bikinit mennessäsi rannalle tai sortsit hellepäivänä. Toivoisin ,että näkisit itsesi kaunokaisena etkä vertaisi itseäsi muihin etkä antaisi muiden sanojen vaikuttaa. Vatsasi on juuri hyvä, sinun ei tarvitse mennä lenkille (onneksi et mennytkään toisen käskemänä, vaan vasta 38-vuotiaana ihan oma-alotteisesti) eikä varsinkaan potea menemättömyydestä huonoa omatuntoa. Toivoisin, ettet muistaisi niitä sanoja, jotka myöhemmin vastaanotat, että olet huono, menisivätpä ne korvista sisään ja ulos. Et ole ikinä yhtään tippaa huono, olet ihana Tiina!

Sinä 16-vuotias Tiina siellä Basson tanssilattian reunalla: olet suloinen, kun ihastelet tanssivaa tyttöä, jolla on harmaa ribbipaita ja farkkuhaalarit. Saat samanlaiset housut kyllä vielä itsellesi, äiti antaa sulle sen 400 markkaa ja ostat ne Katrin putiikista. Tulet myös harmittelemaan 20 vuotta myöhemmin, etteivät housut ole enää tallessa, sillä ne ovat jällleen muotia.

Niin ja yks juttu vielä, pidä kaikki my little ponyt tallessa ja kaitafilmit itselläsi! Ne ovat ihania muistoja, sinulle tärkeitä, MUTTA silti vain tavaraa. Näytä rakkaus ja kerro se tärkeimmillesi.

Olisitpa Tiina opetellut alusta alkaen syömään ja muistamaan kilpirauhaslääkkeesi joka aamu!

Olet ihan ihana tyttö ja sinusta kasvaa ihana nainen ja äiti ja Tiina.

LAIVALLA RUOTSIIN ROADTRIPILLE – KESÄN PARAS LOMAREISSU LASTEN KANSSA

Kaupallinen yhteistyö: Silja Line ja Suomen Blogimedia

Mulla on ikuinen kaipuu Ruotsiin. Olen vuosien saatossa yrittänyt miettiä, mistä kaikista syistä se voisi johtua. Monella tavalla sitä olen yrittänyt hoitaakin. Aina lopputulos on kuitenkin sama ja selvä, mutta silti tutkimaton, että voiko se oikeasti johtua siitä. Nimittäin ikävästä synnyinseuduille! Sinne missä olen ensirääkäisyni huutanut, missä olen vauvana vaunulenkeillä nukkunut, sinne missä olen ekat voikukkakimppuni tien varrelta poiminut. Toisinaan tuntuu, että sydän pakahtuu, kun näen tietynlaisen maiseman, jossa vehreät puut valtaavat näkökentän kaikkinensa. Synnyin nimittäin 80-luvun alussa Linköpingin keskussairaalassa ja vietin lapsuuteni ensimmäiset vuodet Ruotsissa.

Olen käynyt lapsuuteni seuduilla muutaman kerran Suomeen muuttomme jälkeen, viimeksi tasan kaksikymmentä vuotta sitten. Halusin näyttää lapsille minulle tuttuja seutuja lapsuudesta, se tuntui tärkeältä saada tehdä niin. Oli siis aika pakata perhe ja kamat autoon ja lähdettävä roadtripille piiiiitkästä aikaa! Minun ja lasteni mukaan matkaan lähti myös miesystäväni. Autolastillinen huipputyyppejä siis, tervetuloa mukaan meidän reissulle!Ollaan lasten kanssa matkusteltu lähinnä julkisilla kulkuvälineillä ja muutenkin kohtalaisen vähän, joten heistä oli vähän jännittävääkin lähteä reissuun. Itse mietin, osaanko ottaa kaiken tarvittavan mukaan, onko ylipäätään hölmöä pakata kaikenlaista turhaakin, kun kuitenkin pysytään kokoajan kaiken sivistyksen lähettyvillä. Eli jos jotain erikoisempaa sattuukin tarvitsemaan niin kauppaan vaan. Toisaalta taas, kerrankin oltaisiin autolla liikenteessä, joten ihan niin tiivistä pakkaamisen ei tarvitsisi olla. Vaatetta, kamera, lompakko, puhelin, laturit, hammasharjat kaikille, avaimet ja kilpirauhaslääke ovat mun muistilistani matkalta toiselle. Ne siis mukaan ainakin!

Matkamme alkoi perjantai-iltapäivänä Helsingin Olympiaterminaalista, jossa ajoimme automme Silja Symphonyn kyytiin. Lasten ensimmäinen kerta laivaan tätä kautta, jännittävää! Päivä Tukholmassa -risteilijöinä lapseni ovat jo konkareita, mutta tämän kaltainen pidempi reissu autolla tehtynä oli aivan uusi juttu. Eniten taisi jännittää silti minua, se hetki on niin jännittävä, kun sinne laivaan se auto jätetään ja kipaistaan kamojen kanssa hissillä hyttiin.  Meitä odotti perhehytti laivan 11. kerroksessa. Ei olla koskaan aiemmin matkattu tavallista hyttiä isommassa hytissä ja olihan se oikein kivaa luksusta! 14 neliötä tavallisen yhdentoista sijaan. Kaksi perinteistä kerrossänkyparia ja levitettävä sohvasänky.

Matkan yksi tärkeimpiä muistettavia juttuja oli, että syödään hyvin niin ettei kiukkua ehtisi tulla missään vaiheessa ainakaan nälän takia. Toinen pääkohta reissussa oli se, että vaikka aikuiset päättävät mitä tehdään ja missä järjestyksessä, niin lasten toiveet otetaan kokoajan huomioon. En kertonut lapsille paljon etukäteen mitä reissussa tullaan tekemään, vaan edettiin yksi juttu kerrallaan, vähän niin kuin ylläri kerrallaan. Näin myös keskittyminen juuri siihen hetkeen onnistuu paremmin, eikä kokoajan odoteta jotain muuta edessä siintävää kivempaa juttua.Päästyämme laivaan, lähdimme syömään ihan ensimmäiseksi, että jaksaa! Valitsimme tutun ja turvallisen Grande Buffetin, josta löytyy aina varmasti jokaiselle jotakin mikä maistuu tai vaihtoehtoisesti yltäkylläisesti vaikka mitä. Buffetissa syödessä lasten kanssa mua häiritsevä seikka se aina vaan on se, että kokoajan on liikehdintää suuntaan tai toiseen ja tuntuu, ettei kukaan istu ikinä hetkeä pidempään pöydässä. Tulomatkalla valitsimmekin rauhallisemman kohteen ja söimme Happy Lobsterissa, josta löytyi aikuisille kala-annokset ja lapset löysivät suosikkinsa lastenlistalta. Mutta olipa mukava istua pöydässä rauhassa (vaikka Promenaden puolella istuttaessa oli kyllä vilpakkaa), lapset saivat annoksensa ihanan nopeasti ja ohi kulkeneet panda- ja krokohahmot ilahduttivat kovasti.
Muuta kivaa tekemistä Silja Symphonylla, joista meidän perhe innostui:

  • Sun Flower Oasis -kylpyläosasto! Jokaisella risteilykerralla, kun siellä käyn, hoen itselleni, että muista tulla ensi kerrallakin! Kolme reilun kokoista poreallasta ja lasten pieni liukumäkiallas ovat just sopivan verran lilluttelupaikkoja. Siihen päälle altaassa nautittu viileä juoma, ai että! Päälle saunassa lempeät löylyt ja raikas olo, ihan parasta! Joillekin lapsille kylpyläosasto voi sopia myös väsyttävänä toimintana ja iltapesuna niin, että uni tulee helposti, mutta mun lapsilleni ei. Iltakukkujia ovat kuten äitinsä!
  • Pieni lasten kauppa Promenadella. Pieneksi kaupaksi loistava valikoima meidän perheen juttuja: monenlaisia legoja, autoja, pehmoja ja tusseja. Ostettiin pojalle tuoksuvat tussit ja tyttärelle neljän taiteilijatussin paketti, vähänkö olis ollu pikku-Tiinakin onnessaan 30 vuotta sitten tuollaisesta tussivalikoimasta!
  • Auringonlasku- ja perhekuvia ulkona kannella. Mää viihtyisin vaikka kuinka pitkään lämpimässä kesätuulessa kannella katsellen maisemia.
  • Lasten oma paikka Silja Land. Tykkään tosi paljon tällaisista laivojen leikkipaikoista, jotka ovat tilavia, siellä on myös aikuisille tilaa olla ja touhua riittää monenikäisille lapsille. Meilläkin kun on eri intressit 3-, 7- ja 11-vuotiailla, niin on kiva, kun on muutakin kuin pallomeri. Pienin rakastaa junaratoja, keskimmäinen tykkää rymytä siellä pallomeressä ja vanhin pääsi pelaamaan pleikkaria. Aikuiset saivat istuskella rauhassa ja minä tapojeni mukaan tietysti ihailin ikkunasta auringonlaskua.

Rantauduttuamme Ruotsin puolelle ajoimme ensitöiksemme Tukholman Solnassa sijaitsevaan Mall of Scandinavia -kauppakeskukseen. Siellä on sekä Disney-kauppa, että Legon oma liike, joihin suuntasimme. Syynä yksinkertaisesti se, että lapset eivät olleet sellaisissa koskaan ennen käyneet. Ostoskeskus on suuri, mutta jollain ihmeellisellä mäihällä ajoimme parkkiin juuri siihen kohtaan, josta ovesta sisälle tultuamme edessä siinsi Disneyn logo. Ihan vieressä oli myös Legon kauppa. Noin muutenhan paikka oli lähes kuin mikä tahansa kauppakeskittymä missä tahansa päin maailmaa. Itse sain ostettua kotiin unohdetun vaatekappaleen tilalle uuden tuossa tuokiossa ja Icasta napattua eväät matkalle. Ei ehkä cooleinta ostosmatkailua Tukholmassa, mutta lasten kanssa oikein kätevä mutka matkaan. Erityishuomio vielä lasten saamasta palvelusta Disneyn ja Legon kaupoissa. Molemmissa oli erityisen ihanat myyjät, jotka juttelivat lapsille paljon. Lähtiessämme eskarilainen poikani totesikin hymyssäsuin, että olipa tosi kiva myyjä, vaikka yhteistä kieltäkään ei ollut, vaan minä tulkkasin juttelut. Kauppakeskusreissun jälkeen hurautettiin eteenpäin johtavalle moottoritielle. Tarkoituksenamme oli pysähtyä matkalla syömään vohveleita Skärgårdsvafflanille Oxelösundiin, mutta kurjuudeksemme paikka avautuukin vasta juhannuksen jälkeen, joten se nyt jäi. Ajelimme suorinta tietä kohti Kisaa, joka on vajaan neljän tuhannen asukkaan kunta Itä-Götanmaalla Etelä-Ruotsissa. Tiesin, että isoja teitä reitti Tukholmasta sinne kulkee helposti Linköpingin kautta, mutta karttasovellus puhelimessa ohjasi meidät pikkuteille noin sata kilometriä ennen määränpäätä ja mehän mentiin! Onneksi mentiinkin, saatiin nimittäin nähdä niin kauniita maisemia ja mutkikkaita pikkuteitä. Vaikka luonto on kohtalaisen samanlaista Suomessa ja Ruotsissa, niin sanoisin, että kyllä se eteläisen Ruotsin vihreys ja vehreys on astetta runsaampaa kuin täällä meillä. Molemmissa omat ihanuutensa. Nyt nautittiin juuri vihreään loistoonsa puhjennutta keväistä Ruotsia. Kisassa yövyimme tätini ja hänen miehensä luona. Olipa kyllä todella mukava nähdä heitä pitkästä aikaa ja vaihtaa kuulumisia sekä nähdä tuttuja maisemia. Muisteltiin sitä kuinka me veljeni ja isäni kanssa 25 vuotta sitten ajaa hurautimme Oulusta heille kylään, 1400 kilometriä kutakuinkin yhtäsoittoa ajellen. Kolmen pysähdyksen taktiikalla iskän keltaisella mersulla. Tätini kertoi myös kuinka hänen reissunsa keväällä 1975 Etelä-Ruotsiin venähti, sillä hän on edelleen samalla matkalla – ihana elämä, joka niin suloisesti vei. Voi vitsit tykkäänkin mukavista muistoista ja tarinoista!Näen sukulaisiani harvakseltaan. Ollaan kaikki kotiuduttu aika ympäriinsä sinne tänne eikä enää ole isovanhempia ja mummuloita jonne kokoontua. Tuntuu siksi erityisen mukavalta tavata mukavia sukulaisia aina välillä. Mun vinkkini kaikkeen reissaamiseen onkin se, että kyläilkää! Käykää niiden tuttujen, vanhojen parhaiden kavereiden tai kaukaistenkin sukulaisten luona, jotka sattuvat matkan varrelle. Käykää, vaikka niin helpolta tuntuisikin vaan hurautella suoraa tietä ohitse. Tulee tosi hyvä ja on kiva vaihtaa ne kuulumiset. Kuvassa vähän väsähtänyt, tavallinen suomalainen kolmen lapsen äiti onnellisena, yksitoistavuotiaan esikoisensa kuvaamana.

Alemmassa kuvassa tätini valokuva-abumista bongattu sama tyyppi, eli minä, tuossa vasemmassa reunassa vaaleanpunaisella parvekkeella vuonna 1986. Muistan, kuinka onnellinen olin noista pienistä taloista, ne oli täydellisen satumaisia! Paikka jäi terävästi ja tarkasti mieleen ja olen tuosta hetkestä asti haaveillut pääseväni sinne uudelleen. Matkamme pääkohteena oli siis Astrid Lindgrens Värld Vimmerbyssä, halusin viedä omat lapseni ehdottomasti sinne. Se on siis teemapuisto, joka on rakennettu Astrid Lindgrenin satujen ympärille. Puistossa voi myös törmätä tuttuihin hahmoihin ja siellä on teatteriesityksiä tasaisin välein eri saduista. Suurimmassa osassa puistoa on kuitenkin äärimmäisen viimeistellysti ja kauniisti tehdyt ja laitetut talot ja miljööt. 
“Mää en vaan kestä miten ihana tää paikka on”, oli 11-vuotiaan kommentti. Samaistun täysin. Meille sattui aivan ihana, helteinen toukokuun sunnuntai. Parkkipaikka oli täydehkö, kun kurvasimme sinne yhdentoista maissa, mutta sisällä puistossa ei tuntunut täydeltä, eikä minnekään tarvinnut kauheasti jonotella. Siellä me seikkailtiin kuulkaas Ronja Ryövärintyttären linnoissa ja Veljeni Leijonamielestä tutuissa salakäytävissä. Kaikki oli niin viimeistellysti tehty ja laitettu, että harmitti eniten se, ettei ollut hetkeen lukenut KAIKKIA Lindgrenin kirjoja.Puistossa oli todella paljon paikkoja pikniköinnille, sekä valmiita pöytäpaikkoja ja lähes minne vain pienen talon pihanurmellekin jonkun sadun keskelle sai mennä omine eväineen syömään. Missään ei ollut muuten mitään kieltokylttejä etteikö saisi koskea tai olla. Harmitti, ettei tajuttu ottaa omia eväitä mukaan, mutta ruotsalaisperheitä siellä oli yllin kyllin. Me ruokailimme puiston yhdessä ravintoloista, Stadsmästargårdenissa, joka oli kyllä hyvä sekin. Kunnon lihapullat ja muusi -annos maidolla ja salaatilla ja leivällä. Puistopäivän jälkeen lähdimme ajelemaan kohti LInköpingiä. Haettiin jäätelöt matkaevääksi pitkän päivän kunniaksi ja kuunneltiin autossa Ronja Ryövärintytärtä äänikirjana. Matka Vimmerbystä Linköpingiin ei ole kauhean pitkä, vajaa 100 kilometriä, mutta siinäkin tuli pienen jaloittelutauon tarve ja kurvasin seuraavalle ensimmäiselle p-paikalle, joka tuli vastaan. Eipä arvattu kuinka ihana paikka se olikaan! Seurattiin Badplatsin kylttiä, käveltiin pitkospuita ja polkuja pitkin ja tultiin aivan suloiselle kallioiselle järvenrannalle. Lapset innostuivat ihan kunnolla uimaan ja sinne jäi talviturkit! “Mää olin tosi rohkea ja innollinen”, sanoi kolmivuotias, kun oli käynyt juuri heittämässä talviturkkinsa. <3 Seuraava kohteemme oli siis Linköping. Se on noin 150 000 asukkaan yliopistokunta parin sadan kilometrin päässä Tukholmasta. Tajusin vasta paikan päällä, että en oikeastaan tiennyt kaupungista juuri mitään muuta kuin sen, että olen itse syntynyt siellä. Meillä oli hotelli varattuna Trädgårdsforeningenin – kaupungin vihreän sydämen laidalta ja lähdimme heti hotellille tavarat jätettyämme katselemaan puistoa ja kaupunkia muutenkin. Puisto oli todella nätti istutuksineen ja kukkivine kirsikkapuineen. Tuli ihan sellainen olo, että olisi syvemmällä Euroopassa kuin Ruotsissa.Linköpingin tuomiokirkko oli valtava ja keskusta sunnuntai-illan hiljaisuudesta huolimatta (tai juuri siksi) todella kaunis. Meillä piti mennä syömään johonkin kivaan ravintolaan, mutta lasten toiveesta päädyimmekin kansainvälisen hampurilaisketjun pikaruokaravintolaan. Ihan hyvä niin, koska siinä vaiheessa päivää oli sen verran levontonta porukkaa ja toteutettiin samalla lasten toive. Oli hassua kävellä pitkin katuja, kun selvästikin oli sunnuntai-ilta, ihmiset kodeissaan ja keskusta lähes aavemaisen tyhjä. Samalla silti niin kaunis laskevan auringon vaaleanpunasävyisässä kajossaan! Ja meillä ainakin oli kivaa ja hauskaa!Ehkäpä seuraavana päivänä ehtisi ruokailla jossain muualla, ajateltiin toiveikkaina. Ruokapaikkasuunnitelmissa meillä oli tosi kivalta kuulostavia paikkoja, mm. joen varrella sijaitseva Restaurang Stängs Magasin. Tai kahviloista Simons Rosteri Bageri ja Babettes kafferi, mutta niihinkään ei ehditty, sillä keksittiin, että mennään Gamla Linköpingissä sijaitsevaan leikkipuistoon Lill Vallaan. Aikataulu tuntui tiukkenevan iltapäivällä lähtevän laivan takia, joten jätimme tällä kertaa varsinaisen Gamla Linköpingin kiertämisen väliin ja päätimme olla leikkipuistossa ja sen ympärystössä koko liikenevän ajan. Yllätykseksemme puiston vieressä oli myös eläimiä, lapset tykkäsivät kovasti. Leikkipuisto oli ihana! Ehkä ihan tavallinen, ruotsalainen, melko uusi puisto, mutta siellä oli monta nerokasta juttua. Yksi alue puistosta oli vesileikkejä varten. Ihan tavallaan perusleikkipuistojuttuja, mutta sellaisia joissa virtaa vesi ja niissä saa ihan kunnolla läträtä. Sellaisia saisi olla Suomessakin! Vieressä olisi ollut junailuun liittyvä museokin, mutta eihän me enää ehditty sen vesileikkiläträilyn jälkeen. 

Tosi kivan Linköping päivän jälkeen matkamme jatkui jälleen kohti Tukholmaa. Muutama lisäpäivä reissuun ei olisi haitannut, olisi ollut niin monta kivaa juttua, mitä matkalle olisi voinut vielä ottaa ja antaa seikkailullekin sijaa. Autossa kohti Tukholmaa pohdittiinkin, että mitä paikkoja meillä jäi odottamaan seuraavaa reissua varten:

  • Sukulointi Kalmarissa ja siitä retki Öölantiin ja muutama yö siellä, kaikki ne kukkaniityt ja rannat… ai että!
  • Grännan polkkakarkkikylä, josta polkkakaramellit ovat lähtöisin!
  • Saman kylän edustalla Vätternin järvellä sijaitseva Visingsön saari.
  • Klassisista Ruotsi-kohteista Kolmårdenin eläintarha
  • …sekä Junibacken Tukholmassa.
  • Seuraavalle kerralle jäi myös tutustuminen toiseen kaupunkiin, jossa asuimme kun olin pikkutyttö, siitä sitten lisää, kun sen aika joskus on!

Ne paikat nyt ainakin. Ruotsi on todella kiva kohde lähteä reissuun ja tuossa ihan lähellä. Roadtripin ei tarvitse välttämättä olla pitkä, viikonkaan kestävä matka. Jokainen, joka on joskus ollut päivä Tukholmassa -reissulla, tietää, että kotiin tullessa olo on kuin olisi ollut pidemmälläkin reissulla ja sama päti myös tällä meidän reissullamme. Lähdimme perjantai-iltapäivänä ja saavuimme kotiin tiistaiaamuna ja sen verran paljon oli uusia kokemuksia kerätty, että oli aivan lomaltapalaajaolo. Ihana sellainen. Ja ehdittiin lomallamme tehdä monenlaisia juttuja!

Lopuksi vielä pari listaa, joita reissu kirvoitti meitä tekemään.

Lasten vinkit matkalle:

  • Lataa jo kotona muutamia elokuvia iPadille, ettei tarvitse ulkomaan verkossa latailla (kts. äidin listan ensimmäinen kohta)
  • Ja äänikirjoja puhelimelle, joita sitten voi kuunnella autostereoiden kautta koko perhe
  • Juotavat jugurtit on hyviä eväitä!
  • Matkapelejä mukaan, niitä on helppo pelata autossakin (Monopoli, Uno, Neljä riviin, Afrikan tähti…)
  • Saippuakuplapuhaltelua laivan kannella!

Äidin vinkit matkalle:

  • Tällaisen matkan voi toteuttaa myös ilman yhtään älylaitetta. Vaatii toisinaan hitusen täpäkämpiä hermoja, mutta keskusteluita tulee väistämättä enemmän, mm. aiheista “ei oo mitään tekemistä” ja “minun lapsuudessani katseltiin vain maisemia”.
  • Varaa pari pyyhettä autoon satunnaisia uimareissuja varten ja muista UIKKARIT!
  • Paperinen kartta alueesta, jossa matkaillaan, varsinkin jos meinaa näyttää esimerkkiä lapsille että matkailu on kivaa ilman älylaitteita sekä siksi, että puhelimen navigaattori kertoo joskus hupsuja reittivalintoja…. Joista kyllä on toisinaan iloa, koska pikkutiet voittavat idyllisyydellään isommat tiet.
  • Kosteuspyyheitä ja laastareita.
  • Kannattaa valita matkalle yksi ns. pääkohde ja muita kohteita ja ideoita, joihin voi mennä jos siltä tuntuu tai jättää menemättä, ja aina tilaa seikkailuun
  • Juotavat jugurtit kannattaa syödä muualla kuin autossa ellei halua antaa mahdollisuutta sille, että niitä läiskyy vaatteille ja penkeille.
  • Piknik-eväät! Sopivat jokaiseen päivään ja monessa paikassa oli paljon ihmisiä omien eväiden kanssa ja se näytti ihanalle ja ah, niin ruotsalaisen idylliselle!
  • Varaa matkalle pieni hetki kahdenkeskistä aikaa jokaisen lapsen (ja aikuisenkin, jos mahdollista) kanssa, ne ovat tärkeitä, tärkeitä hetkiä!

Muita tärkeitä tietoja tältä reissulta:

  • Yksi umplahdus lammikkoon, jonka jälkeen märät housut rutistettiin kuiviksi ja laitettiin takaisin jalkaan.
  • Sisarusrakkauden ja -kinailun tiimellyksessä yhdet hajonneet ja roskiin heitetyt aurinkolasit.
  • Yksi puroon tipahtanut lippalakki, joka noukittu litimärkänä ylös.
  • Pohdinta aiheesta: kauanko kestää muutos voikukasta hahtuvapalluraksi? Autopohdinnat best!

Näistä tunnelmista on aivan loistava jäädä muutaman päivän päästä niin sanotusti kesälomalle, kun koululaisella alkaa kesäloma eli arki loksahtaa ainakin hänen osaltaan lomamoodiin! Minä alan jo suunnittelemaan seuraavaa Ruotsin autoreissua, joka tehdään kyllä aiemmin kuin vasta kahdenkymmenen vuoden kuluttua. Olipa kyllä niin ihana reissu!

ps. Jos matkakuume iski, niin Silja Linen automatkatarjoukset ja -vinkit löydät täältä ja äkkilähdöt ja risteilytarjoukset täältä.

TERVEISIÄ MUMMILLE, ETTÄ TÄÄLLÄ KANTAPÄÄTÄ NEULOTAAN

No niin, vihdoin lähestytään kantapäätä. Alkuperäisessä yläastesukassa neulotaan vielä ensin seitsemän kerrosta yhdellä värillä (vaaleanpunahtava valkoinen) ja kuusi kerrosta 2o 2n -joustinta (persikka) ja sitten aletaan kantapäähommiin. Nämä voi toki jättää neulomatta, jos varsi on jo valtavan pitkä omaan sääreen. Näistä raidoista en laita ollenkaan nyt kaaviokuvaa, sillä mitään kuvioita ei tule. Ysärisukassa kantapää oli neulottu vahvistettuna kantapäänä (googlettamalla löytyy hyviä ohjeita, jos ei tule selkäytimestä) ja niin neuloin uuteenkin sukkaan. Aloin kuitenkin selailemaan myös käsityökirjaani, sillä sieltä löytyy myös kantapään ohje, perinteiseen ja tiimalasiseen. Ja arvatkaapas mitä siellä muuta olikaan, mitä en itse heti muistanut! No tarinaa juuri näistä yläastesukista.

Melkein itku tulla tirahti, kun mietin sitä ihanaa muistoa, kuinka reumaa sairastunut mummini niin tykkäsi mun villasukista, että pyysi ne lainaan. Kuinka ne varmasti ovat oikeasti tuntuneet mukavilta jaloissa. Mummi oli muutenkin ihana, herttainen ja rakas isovanhempi. Yksi äärimmäisen koskettava ja surullinenkin muisto mummista on se, kun hän innoissaan seurasi minua, kun olin televisiossa (Suomen ensimmäinen Big Brother vuonna 2005). Oli katsonut kaikki jaksot ja seurasi tyttärentytärtään tiiviisti. Mummi asui Oulussa ja minä tuolloin Tampereella ja näimme harvoin, joskus soittelimme. Ohjelman jälkeen mummi oli sanonut, että tuntee minut nyt paljon paremmin. Se oli tietysti totta, harvoin mummien kanssa kauheasti aikaa vietetään samanlaisten juttujen parissa, kuin mitä meistä näytettiin televisiossa (sillä kaudella me lähinnä luettiin kirjaa, tehtiin ruokaa, pelattiin omasääntöistä backgammonia, tehtiin tehtäviä, hupsuteltiin ja joskus oli jotain juhlia). Samaan aikaan se tuntui kauheana pistoksena sydämessä, että mummi oppii tuntemaan lapsenlapsensa television kautta kotonansa yksin, eikä niin, että oltaisiin vietetty aikaa yhdessä ja jutusteltu ja opittu tuntemaan toisiamme paremmin. Niin suruisaa. Enää siihen ei ole mahdollisuutta, nyt mummi on jo pilven reunalla jossain, muiden isovanhempieni ja isäni kanssa.

Mutta tiiättekö mitä teen huomenna? Halaan illalla äitiäni oikein lujasti, kun hän saapuu meille Oulusta viikonlopun viettoon. Lapseni odottavat ihan hirveästi mummin tuloa. He saavat nyt olla yhdessä, mummi ja lapsenlapset ja jutella asioista ja se jos joku on tärkeää juuri nyt, juuri tässä hetkessä. <3 Mummi ja ne muut varmasti iloitsevat tästä, jos jostain meitä seurailevat.