Tietoa mainostajalle ›

SEISKALUOKAN VILLASUKAT UUDELLEEN NEULOTTUNA?

Olen varmasti maininnut täällä useammankin kerran villasukista, jotka neuloin seiskaluokalla. Kuinka katsoin alakerran Mintun luona Kauniita ja rohkeita ja neuloin pitkiä kirjoneulevarsia viininpunaisella, metsänvihreällä ja tummansinisellä. Just niinku 90-luvun puolivälin paikkeilla oli muodikasta. No, ne sukathan ovat mulla edelleen! Ehjinä! Viimeksi toissapäivänä hipsin ne jalassa täällä kotosalla. Mitäs sanoisitte, jos neulottaisiin sukat yhdessä, yhteisneulontana tässä helmi-maaliskuussa?

Vähän jo aloittelin, todetakseni, että mun käsiala lienee löysempi kuin teinityttönä. Alkuperäiset sukat on neulottu Novitan 7veljeksestä, mutta nyt tapojeni mukaan harhauduin muihin mankoihin jo tuossa toisen värin kohdalla. Kuutisen väriä lankaa ja kolmos-nelosen sukkapuikot ja paluu seiskaluokkalaisen Tiinan villasukkakuvioiden pariin, mites ois?

Palaamme tähän myöhemmin, nyt toivotan teille ihanaa ja leppoisaa viikonloppua!

SILLOIN KUN MINÄ OLIN TELEVISIOSSA…

Tiedättekö ne hetket, kun jälkeenpäin tajuaa, että silloin tapahtui jotain mikä omalla tavallaan käänsi tien johonkin toiseen suuntaan? Mulle kävi niin kolme vuotta sitten. Ystävä vinkkasi, että etsivät avustajia Siskonpetiin. Otin yhteyttä, menin kuvauksiin, lauloin vähän huulisynkkaa musiikkivideoon suoraan kameroille monien muiden ihmisten kanssa ja lähdin kotiin. Vasta myöhemmin tajusin tuon hetken merkityksellisyyden.

Oon aina tykännyt esiintymisestä. Olen ollut silti koko elämäni ajan mielestäni myös vähän ujo ja arka tai vähintäänkin sen verran jännittäjä, että monta kivaa juttua on mennyt ohi siitä syystä. Teininä olin kyllä teatterikerhossa ja osallistuin johonkin Oulun kaupunginteatterin suureen näytelmäänkin, jossa piti olla paljon teinejä lavalla. En mää silti ikinä uskaltanut niin paljoa esiintyä kuin mitä olisin halunnut. Varmuus puuttui eikä pokkaakaan ollut sanoa, että hei meikääki kiinnostais olla joku muu ku puu (en tosin ollu puu, mutta jotain muuta merkityksetöntä vissiin ku en edes muista). Ehkei mulla ollut erityistä luonnonlahjakkuuttakaan, mutta eniten varmasti uupui rohkeutta. No, sittemmin elämässä on tullut tehtyä monenlaisia juttuja, rohkeitakin hyvin monelta kantilta katsottuna ja useat niistä oikeastaan aivan lähestulkoon itsestään tapahtuen.

Kesällä 2004 televisiosta tuli brittien Big Brother. Siinä oli kisaamassa söpö Federico. Eräänä kesäiltana istuimme iltaa silloisen poikaystäväni ja ystäväpariskunnan kanssa ja katselimme tuota kreisin oloista tosi-tv-ohjelmaa. Siellä oli tehtävä, jossa kilpailijoiden piti polkea paikallaan olevaa polkuvenettä niin, ettei polkeminen pysähdy ennen tehtävän loppumista. Totesin seuralaisilleni, että vitsit, tollasia tehtäviä ois niin siistiä tehdä, että sitten kun tää tulee Suomeen, niin mää kyllä meen tuonne! Niin, menen, tuosta vaan. Nauratti jo silloin sanavalintani.

Seuraavana keväänä tuli tv-mainoksia, että ohjelma on tulossa, haku alkaa. Pidin lupauksen ja laitoin hakemukseni. Kolme päivää tietokone oli päällä (siihen aikaan se ruukattiin oikeasti sammuttaa aina yöksi) ja täytin hakemukseen vastauksia, kerroin pitkät pätkät tarinoita elämäni varrelta. Lopulta pitkin kevättä ja kesää etenin hakuprosessissa ja sain puhelinsoiton, että tervetuloa, sut on valittu taloon! Seisoin keittiössä puhelun tullessa ja nauroin ääneen, että ookoo, semmosta sitte! Mistähän sitä keksisi matkalaukun jonne pakata kamat, mietin.

Koska ohjelma oli ensimmäinen laatuaan, en kyllä oikeasti yhtään tiennyt mitä odottaa. Pakkasin tavaroita mukaan melko vähän, koska ajattelin tippuvani ensimmäisten joukossa. Mielessä ei todellakaan käynyt, että elokuussa olisi pitänyt osata varautua siihen, että syksy etenee talossakin ollessa ja että kotiinlähtö voi tulla vasta ihan loppumetreillä.

Se oli kyllä hauska kokemus. Näin vuosien jälkeen en oikeasti enää kovinkaan paljon tai tarkkaan muista millaista siellä oli. Mua ei koskaan ahdistanut seinät, eivät ”ikkunat” joiden takana kameramiehet ja -naiset olivat, eivätkä jokaisessa katon kulmassa pyörivät kamerat. Emme me kisaajat siellä oikein varmuudella uskoneet edes, että ohjelmaa katsoo kukaan. Seinien läpi kuultiin sunnuntai-iltaisin, että kai siellä jossain on studio, josta ne taputusten äänet kuuluvat. Tehtävät olivat ihan hauskoja. Mulla oli oma vakkaripaikka vihreillä tuoleilla. Saunominen ja paljussa lilluminen oli kivaa. Muistan miltä tuntui avata ulko-oven kahva, sen miten se loksahti. Muistan miltä R-kioskilla tuoksui, josta kävimme ostamassa voittamillamme rahoilla herkkuja. Maraboun minttukrokanttisuklaata ei ole tuon syksyn jälkeen tehnyt enää mieli. Lauloin PMMP:n Rusketusraitoja jonkin tehtävän tiimoilta bikineissä jollain esiintymispallilla seisoen ja mietin, että en pääse riittävän korkealle siinä juodaan viinii -kohdassa. Olin talossa 96 päivää. Toiseksi pisimpään. Melkoinen ”pikavisiitti” televisio-ohjelmaan. Hetken aikaa ohjelman jälkeen ihmiset tunnistivat kadulla, nykyään ehkä pari kertaa vuodessa joku hoksaa tämän yhteyden. Sittemmin BB-Tiinasta on tullut Muita ihania -Tiina.Palataanpa takaisin siihen hetkeen sinne Siskonpedin avustajuuteen. Pian tuon jälkeen tein kahdeksan jaksoa lastenohjelma Kiitosta, mikä oli ihana kokemus. Suloisia lapsia, hauskaa askartelua ja itselleni kivaa askartelutätinä toimimista tv-kameroiden edessä. Pari vuotta myöhemmin päädyin tv-mainokseen, joka älyttömän kiva kokemus. Pirkon ei ole pakko olla Pirkko. Kun luisuin mainoksen alussa nähtävässä kohdassa raitapyjamassa syvemmälle sohvan uumeniin kaksoisleuan muuttuessa kolmoisleuaksi, mua ei yhtään mietityttänyt miltä mä näytän. Mainos on mielestäni edelleen vallan mainio ja oli huippua olla mukana. Se hetki, kun seisoin siellä sketsisarjan kameroiden edessä, vaikka mua jännitti ja olisin halunnut perua koko jutun, oli käänteentekevä siksi, että uskalsin tehdä jotain ihan sellaista höpsöä, jotain oman mukavuusalueeni ulkopuolelta, jotain mitä olisin halunnut tehdä jo aikoja sitten mutten ollut uskaltanut. Siinä oli sysäyksen voimaa.

Kivoihin juttuihin olen päätynyt. Viime aikoina olen miettinyt, että mitä tahtoisin tehdä isona, se kun ei oo vieläkään selvinnyt, hehe. Tekiskö enemmän videota tänne? Joo, mutta siinä on pari muttaa ja olenhan jo jotain tehnytkin. Olisinko hyvä pikkukakkostäti (ikuisuushaaveeni) pikkuaskarteluiden parissa? No olisin. Vai olisko se jotain muuta? Niin taikka näin, uskon, että musta voi olla mihin vaan haluan.

(Kuvakaappaukset Kiitos-ohjelmasta. Postauksen kansikuva omista arkistoista, kun Antin kanssa pääsimme käymään BB-talossa vuosi kokemuksemme jälkeen. 

JOULUBURGERIT KUUSI-UUNIJUUREKSILLA

Kaupallinen yhteistyö: Verso Food Oy ja Suomen Blogimedia.

Huhhui, huomenna joulukuu! Jouluaattoon reilu kolme viikkoa! Aina sama loru, mutta kohta huomataan, että nehän on joulunpyhät meneillään. Tänä vuonna mulla on vähän erilainen joulu, nyt on monen vuoden jälkeen taas täysin lapseton joulu. Haaveilin pitkään, että lähtisin matkalle, mutta niinhän tässä kävi, että mitään matkaa ei ole varattuna. Se ei ole onnekseni mikään hätä ja oikeastaan olen koko joulusta aika innoissani. Lähden nimittäin ystäväni mökille sitä viettämään mukavaan seuraan. Joulun tarkoituksena on ainoastaan olla, nautiskella, syödä, katsoa joululeffoja ja ajattelin kuulkaas neuloa. Ihana suunnitelma!

Yritin keksiä mitä jouluisaa, mutta ei niin perinteistä jouluruokaa tekisin, että olisin oikein kunnolla ruuanlaittoon osallistuva enkä aina se joka tekee mitä muut käskevät. Eräänä päivänä se iski, keksin mitä teen! JOULUBURGERIN! Rakastan burgereita ja miksei niistä voisi keksiä jotain jouluisaa ja makoisaa! Vois olla aika kiva vaikkapa tapaninpäivän illan annos kaiken perinteisemmän jouluruuan jälkeen ja maistuisi varmasti lapsillekin.

Kuvittelen aina tai jostain on piirtynyt itseenikin sellainen jumahtanut käsitys, että vihaan ruuanlaittoa. Saatan tokaista tuon lauseen toisinaan ääneenkin. Eikä se ole yhtään totta! Olen kai vaan jumittunut sinne kalapuikkojen ja makaroonilaatikoiden maailmaan. Tykkään silti ruuanlaitossakin kokeilla uusia juttuja. Tykkään ostaa paketin sen perusteella, että se on nätti, tuote vaikuttaa jännittävältä ja se on jotain mitä en ole koskaan ennen maistanut ja sen valmistaminen vaikuttaa ja on helppoa. Verso Foodin Härkis oli ensimmäisellä ostokerrallani juuri tätä, sittemmin kohdat kaksi ja kolme ovat jääneet pois ja niiden tilalle on tullut se, että tykkään tuotteesta. Näitä burgereita ja kuusi-uunijuureksia leikellessäni keittiössä ompelukoneen vierellä radion pauhatessa, olin hetkellisesti todella onnellinen. Onnellinen siitä ruuanlaittohetkestä.

Siinä mietin myös ihanaa hetkeä viime kesältä, kun olimme kuvaamassa kirjaani maalla Mäntsälässä. Mökkitien toisella puolella oli suuri pelto. Ihmettelin ensin, että mitä ihmettä siinä kasvaa. Jotain mitä en yhtään tunnista. No, mökin omastaja kertoi, että se on luomuhärkäpapupelto! Vaikka härkäpapua on kasvatettu Suomessa keskiajalta lähtien, niin minä en itse ollut aiemmin niitä peltoja niin tarkasti noteerannut. Jotenkin ajattelin, että kaikki pellot on vaan jotain kauraa ja rypsiä. (Olen kaupunkilaistyttö!) Kesäillassa kävelin paljain jaloin pellon vierellä ja kävin siellä vähän tanssahtelemassakin ja pohdin härkäpapuasiaa. Miten mahtava kasvi ja miten hienoa on, että meillä on tällainen härkäpapuvalmiste kuin Härkis®. Se käy aikalailla kaikille, myös nirsohkoille lapsille ja se on niin kätevä ruuanlaitossa, kun se on heti valmis käytettäväksi ilman kypsentämistä.

Jouluburgerit
  • Härkis® -punajuuripihvejä tai pihvit voi tehdä itsekin Härkis® Originalista
  • hampurilaissämpylöitä
  • omena-punajuurisörssi (kaksi omenaa raasteeksi, kourallinen säilykepunajuuria pieniksi kuutioiksi, ripaus suolaa ja pippuria, kaksi kukkurallista ruokalusikallista majoneesia ja yksi kunnon lusikallinen ranskankermaa)
  • tomaattia
  • salaatinlehtiä

 

Kuusi-uunijuurekset

Leikkaa bataatista ja perunasta kuusen mallisia paloja, porkkanasta suoria tikkuja. Laita pellille ja lorauta päälle öljyä ja silppua rosmariinia ja timjamia, ripaus suolaa ja pippuria ja uuniin niin, että reunat pikkaiset alkavat rusehtaa.

Majoneesia pieneen astiaan ja siitä saa vaaleanpunaista, kun sekaan tiputtaa pari tippaa nestettä säilykepunajuurista. Juomaksi tietty jouluomenalimonadia. Ruuat lautaselle ja perhe ja ystävät pöydän ääreen syömään. Positiivisen kautta ja nam!

Muita mainioita ja jouluisaan tunnelmaan ja vaikkapa pikkujouluihin sopivia Härkis® -reseptejä löytyy Verso Foodin sivuilta, tässä muutama mainio: Härkis®-riisipiirakka, lämmin juuressalaatti Härkiksellä® ja ihanat Härkis®-sydämet ja hernemousse.

Loppuun vielä tuulahdus kesästä: meikä siellä härkäpapupellossa, olkaat hyvät!

 

 

 

PIZZAA JA PEHMISTÄ

Kaupallisessa yhteistyössä: Rax Buffet & Suomen Blogimedia.

Yhdeksänkymmentäluvun lopulla meillä oli kaveriporukan kanssa tapana kulkea pyörällä kaikkialle, hengailtiin kavereiden luona, talviviikonloput lumilautailimme, koulussa irkattiin ja sovittiin siellä, missä milloinkin nähdään. Kännyköitä alkoi olla vasta, kun aikuisikä jo häämötti. Vietimme aikaa paljon kaupungilla. Usein käveltiin suoraan pizzabuffet-paikkaan kurkkaamaan olisiko joku tuttu siellä, koska sen verran usein siellä söimme.

Yllätin osan noista sen aikaisista kavereistani, jotka ovat edelleen rakkaita ystäviäni, kutsumalla heidät kanssani syömään Rax buffetiin. Kaikki ottivat kutsun ilomielin vastaan ja sekös ilahdutti tällaista erityisesti pizzan rakastajaa! Emme ole reiluun 15 vuoteen tuollaisessa buffetissa syöneet, joten oli jo aika! Äidyimme muistelemaan hauskimpia muistoja, sitä kuinka veimme oppilasvaihtoon tulleet saksalaiset kaverimme pizzabuffetiin, kuinka yksi tyttö söi kolmisenkymmentä pientä jäätelöpalloa jälkkäriksi ja miten se olikin niin kivaa aina kokoontua yhdessä syömään.

Vuoden 2017 Rax Buffet oli hieman erilainen kuin tuo teinivuosien ajan ravintola, vaikka konsepti sama ja perusrunko ruuissa hyvä ja klassinen buffetpaikan valikoima. Salaattipöytä oli monipuolinen, tarjolla oli myös keittoa ja perinteiset lasagnet ja kermaperunat, mutta tarjolla on myös vegaanista ruokaa ja tietysti sitä pizzaa. Jälkiruokatarjoilu ei todellakaan ollut pelkkää jäätelöä, vaan pehmikset sai koristeltua kastikkein, karkeilla, vohveleilla, strösseleillä ja vaikka minidonitseilla. Lemppariosuuteni olikin saada tehdä hassu jätskiannos itselleni, vaikka loppujen lopuksi otin kerralla niin paljon pehmistä ettei siihen enää oikein mitään superkoristelua mahtunutkaan.

Kaikenkaikkiaan tällaiset buffetruokailukokemukset ovat mulle lähestulkoon täydellisiä siitä syystä, että tykkään syödä suolaista ja makeaa ja vähän kaikkea samalla haarukallisella tai yhtäaikaa. Se on erityispiirre, josta minut ystäväpiirissäni tunnetaan. Pizzaa ja pehmistä, uijui!

Oli tosi kivaa käydä syömässä maanantai-iltana ystävien kanssa, sellaista tehdään aivan liian harvoin. Ne teiniaikojen hengailut voi aivan hyvin päivittää meihin kolmi-nelikymppisiinkin ja Rax oli oikein mainio paikka toteuttaa tämä muistelo ja ruokailuhetki. Seuraavalla kerralla Raxiin mennessäni aion viedä sinne lapseni, koska valikoimaa on sen verran paljon, että jokaiselle löytyy varmasti omat herkkunsa. Nämä kuvat nähtyään lasten reaktio olikin, että kääk äiti sää oot syöny pitsaa, miksi me ei saada? Joten seuraava Rax Buffet ravintolakokemuksemme taitaa kolkuttaa oven takana jo. 

 

TERVEISIÄ OPETTAJALLE VUOTEEN -92

Päädyin tällä viikolla tekemäni opesijaisuuden kautta mietiskelemään opettajan merkitystä lapsen elämään. Opettajana oloa ja sen vaikutusta lapseen. Minulla on ystäväpiirissä useita opettajia ja mua on aina kiinnostanut opettaminen, se oli toiveammattinikin lapsena ja pitkään nuoruudessakin, mutta en kuitenkaan, mistähän lie syystä, päätynyt ikinä edes harkitsemaan hakemista opettajakoulutukseen. Vuosia sitten mietin vielä, että ehkä käsityönopettajana voisi olla kivaa, mutta sittemmin olen tullut siihen tulokseen ja päätelmään, että juuri nyt mun tapa olla ja ns. opettaa kässäjuttuja on vaikkapa tämä blogi. Enemmän oon ehkä kuitenkin sellainen inspiraation luoja ja tuoja, kuin että tiukasti opettaisin (koska tiukkis opehan mää kummiski olisin ja entivanhaisia patalappuja virkkauttaisin, hehe).

No mutta siis, nyt meinaa karata sivuraiteille. Sitä mietin, että kuinka suuri merkitys sillä opettajalla onkaan siellä koulumaailmassa. Yksikin kannustus lapselle tärkeässä asiassa voi kääntää kelkkaa tiettyyn suuntaan ja lapsi saa tarvitsemansa rohkeuden toimia tietyllä tavalla. Tuon sijaisopekoulupäivän jälkeen aloin miettiä omia opettajiani, Riitta-Liisaa, Marjattaa, Vikkeä ja Markkua. Ja mietin, oliko mulla joskus joitain sijaisia, ja että millaisia muistoja mulla heistä oli. Kun tietysti tuli itselle sellainen olo, että olinkohan mä yhtään hyvä tai ettei oppilaille ainakaan jäisi minusta olo, että se sitten oli hirveä sijainen silloin kerran! Muistin heti ainakin yhden opettajan, enää en tosin ole varma olikohan hän sijainen vai, mutta sillä ei tarinan kannalta ole merkitystä. Hän oli meillä muistaakseni puoli vuotta tai sitten opetti vain satunnaisia aineita, mutta jotain mitä muistan tarkasti, olivat hänen tuntinsa, joilla hän näytti meille kuvia maailmanympärimatkaltaan! Pitkiä diasarjoja Australiasta ja Uudesta-Seelannista. Muistan kuinka saatoin päivätolkulla miettiä niitä kuvia ja sitä ihanaa maailmaa, joka niissä näyttäytyi, haaveilla. Se oli aika paljon oululaisessa lähiössä asuvalle tytölle, jonka ainoa pidempi ulkomaanreissu taisi olla loma Rodokselle (joka sekin oli ihan mielettömän ihana!). Matkat lapsuudessani ulottuivat lähinnä Ruotsiin tai Ruotsista Suomeen, Pudasjärvelle mummulaan, joskus asuntovaunumatkoilla jossain, mutta Helsingissä kävin lapsena muistaakseni vain kerran, kesälomareissulla kesällä -89.

Ne sen nuoren naisopettajan näyttämät kuvasarjat, niistä jäi minuun jälki. Sellainen ihmeellinen pieni tietynlainen seikkailunhalu, kaipuu ihaniin paikkoihin, joiden olemassaolosta en edes vielä tiedä. Ne kuvat. Kauniit valokuvat. Diat, se kun kuva loksahtaa paikoilleen ja kuva ilmestyy valkokankaalle. Ihanat kuvat, joissa on erilaisia kauniita ja karujakin, hyvin monenlaisia paikkoja maailmalta. Tajusin sen maanantaina ystäväni autossa, sellaisena salamaniskuna yhtäkkiä, kun tästä opettaja-asiasta puhuin ja pohdin ja muistelin niitä omiani, että se opettaja silloin – hän oli se, joka minuun sai sen rakkauden fiilisteleviä reissu-, matka- ja maisemakuvia ja seikkailuja kohtaan. Eipä tainnut opettaja silloin tietää, että 25 vuoden kuluttua Tiina täällä muistelee ja pohtii tällaisia. Kiitos M-M!

Sienikuvat kuvat

TEIN SADETAKIN VUODEN 2005 PROVINSSIIN

Blogini aivan ensimmäisissä postauksissa esittelin ompeluksiani, joita olin joskus tehnyt. Muistan (alkuaikojen postaukset eivät ole enää näkyvillä), että siellä oli ainakin kaksi polaroid-kuvaa skannattuna, joissa ystäväni oli mallina ompelemissani asuissa. Yhdessä oli mintunvihreä tyllihelmainen ihana juhlamekko, jonka helmaan olin aplikoinut hevosen. Toisessa oli tämä sadetakki. Esittelen sen teille nyt!

Tein takin muistaakseni vuoden 2005 Provinssirockiin. Aiempina vuosina oli aina satanut jossain vaiheessa festareita ja olin joka kerta haaveillut, että mulla olisi joku tosi söpö sadetakki, joka päällä ihanasti keimailisin rokkikeikoilla eikä tarvisi kääriytyä kertakäyttösadetakkiin. Mun ihan ensimmäisiä festarimuistoja Ilosaarirockista vuodelta 1996 ovat ihanat lappeenrantalaiset skeittipojat eri värisissä sadetakeissaan. Mulla on ehkä siis siitä lähtien ollut sellainen ihana sadetakkirakkaus.

Ostin Marimekolta vahakangasta (ja muistan kuinka kirpaisi, kun oli niin kallista) ja samaa kuosia puuvillakangasta ja aloin hommiin. Mitään kaavaa takkiin ei varmastikaan ollut, leikkasin luultavasti jonkun lempitakkini mukaan ja tein lisäksi suuren hupun. Hupussa on puuvillakankainen vuori ja hupun reunassa nyörikuja. Muistan, että mun piti silittää saumoihin sellainen sadesuojanauha, mutta muistikuvieni mukaan se ei tarttunut ja jätin sikseen. Nepparirivistössä tuli virhe, kun hakkasin toiset puoliskot puoliksi väärin. Vuosikausia aioin vaihtaa ne, mutta tälleen 12 vuotta myöhemmin saa olla.

Sattumalta löysin takin pitkästä aikaa keväällä yläkaappien uumenista. Onneksi myös muistin sen löydön viime viikolla, kun säätiedotuksia lukiessa mietin mahdollista Flown sadepukeutumista. Lauantaina nappasin takin mukaani ja onnekseni sille tuli käyttöä. En muista edes olenko aiemmin käyttänyt takkia festareilla. Muistaakseni en, joten siksikin oli aika mahtavaa olla punasadetakkinen nainen myrskysäässä.



KOHTI JUHANNUSTA /// 2

Tämä kappale on ihana. Laitan sen joka kerta korviini soimaan, kun lähden kävelylle ja tietty vähän fiilistelen nuoruutta. Oon kyllä aika-ajoin melkoinen muistelija, mikä on ihan mukavaa, mutta tykkään tosi paljon siitäkin, että saan aikaan kivoja muistoja samaan aikaan kun muistelen sitä mennyttä. Etten ainakaan ole jumittunut sinne nuoruushaaveisiin (koska sehän olis turhaa ja niin suruisaakin, jos niin kävisi), vaan elelen 37-vuotiaan elämää (joka on mielestäni kyllä aivan sairaan siistiä, paljon siistimpää kuin se nuoruus, monelta osin).

ps. En uskonut, en polttanut, lauloin kyllä aivan varmasti, itkin kyllä, mutta vähän vähemmän kuin nyt ja kepeämpiä itkuja. Ihanaa lauantaita teille!

10 VUODEN PROFIILIKUVAT

Laura ja Hanne postasivat kivat koosteet kymmenen viime vuoden facebook-profiilikuvistaan ja en pystyny olemaan osallistumatta haasteeseen samantien. Selasin kuvat läpi, niitä oli 115, joten oli varaa mistä valita. Iso osa kuvista on piilossa maailman katseilta ja voin vain itse palata niihin hetkiin. Ajattelin, että mulla olis ollu jotenkin enemmän hassunhauskoja kuvia, mutta ei, kaikista eniten oli, jos joku aihepiiri pelkän naamataulukuvan lisäksi pitäis sanoa, niin kuvia, joissa mulla on lapsi kainalossa, selässä, harteilla tai vatsassa. En kyllä ihmettele miksi niin on ollut, oli juuri tullut äidiksi, kun facebook pölähti paikalle. Myspacen puolella on ne hassuttelut sitten ajanlaskun aikaan ennen lapsia. Tai siis enempi määrä hassuttelua! Mutta nyt asiaan, Tiina ja kymmenen viimeistä vuotta, olkaa hyvät:

2007. Tämä oli ihan ensimmäinen kuva, jonka postasin facebookiin. Ystävä nappasi tämä kuvan käydessään meillä kylässä. Tykkään kuvasta edelleen. Lapsi sylissä, helminauhat heitettynä ja leuka sisään! Just mua.

2008. Siinä mää nyt sitte oon. Ollaan ystävän tyttären rippijuhlissa. En voi tajuta, että mulla on ollut joskus noin pieni tytär. Muistan, että tykkäsin tuosta omasta asustani ihan hirmuisesti. Tyttären mekon olin tietysti tehnyt itse.

2009. Hevi-Tiina ja juhannusneito. Hevimuikkeli on kyllä yks suosikkejani! Ilman meikkiä, tukka auki, bändipaita ja farkkuliivi. Super! Juhannusneidon meikkasi ja kampasi Riikka. Oli niin ihana olo, että lähdettiin tyttöjen kanssa ihan Tampereen Klubille asti tanssimaan juhannustansseja.

2010. Siellä mää makoilin Sangat-saarella palmujen alla. Homehdutin tuon raitapyyhkeen. Harmittelin aurinkorasvapurkkia ja vesipulloa tuossa kuvassa. Takana olevasta rantavedestä etsin kuun loisteessa ja planktonin vilkkuessa kainalosauvan kumista tulppaa – ja löysin sen. Filippiinit olivat kovin kauniit ja niin myös tykkään tästä kuvasta.

2011. Alkuvuodesta hymykuoppapoikanen oli vatsassa ja mun tukka ihan järjettömän pitkä ja muhkea. Loppukesästä vein tuon poikasen Yyteriin katsomaan merta. Rakastan tuota kuvaa. Olin niiiiiin onnellinen ja samaan aikaan surullinen. Enemmän kuitenkin onnellinen ja tämä kuva on siksi niin ihana ja tärkeä.

2012. Ensimmäisestä tämän vuoden kuvasta muistan sen kesätuulen, joka hulmusi hiuksissani kun ajelin ystävän pyörällä Ihana Kahvilaan. Tukka hulmusi ja silkkimekko liimautui ihoon. Vähän aikaa aiemmin oli tapahtunut heinäkuun 22. päivän hetki (siitä lisää postauksen lopussa!) ja oli olo, että koko maailma on mulle avoinna. Oli tosi tosi hyvä olla. Alemman kuvan halusin ottaa tähän myös siksi, että sen kuvan kommenteissa on mun voimalause: Elämä on tehnyt sulle selkeästi hyvää. Kaikesta huolimatta, tai ehkä juuri sen takia.

2013. Laitoin sortsit jalkaan. Hopeiset sortsit! Ja otin ystävän lonkkarin ja rullailin pitkin espoolaisia parkkipaikkoja. Oli ihanaa! Näytän sporttiselta. Jota en oikein ole. Eikä ne hopeiset sortsitkaan.

2014. Vähän hupsuteltiin ennenkuin mentiin Flowhun. Olin raskaana ja mulla on tuossa kuvassa päässä kokomusta, tiukka, trikoinen, pitkä mekko. Se näytti aivan mahtavalta mun päällä se vatsan kanssa. Vartaloa nuolevat vaatteet ja raskausvatsa, aijjettä! Ja tuo tukkastaili! Se vasta onkin! Se kammattiin lettikampaukseksi sinne festareille sitten.

2015. Otin ainakin 300 kuvaa ja tämä oli lopputulos. Eteerinen 35-vuotias kolmen lapsen äiti just tullu kampaajalta ja napannu yhen neilikan maljakosta.

2016. Vuonna 2016 Riikka ei tehny musta juhannusneitoa vaan otti täsmäkuvan Tinderiin. Heh!

2017. Tämä on vuoden ensimmäinen profiilikuva, josta ystävä kommentoi, että onko sulla joku mies ku näytät siltä? Ei, ei ollu miestä. Josta pääsemmekin aasinsillalla siihen, minkä unohdin täällä blogissa viime viikolla hehkuttaa! Valeäidin nauhoitukset podcast-sarjassa oli viime viikolla vieraana sinkkuäiti ja tsadaa, se olin minä! Käykää kuuntelemassa jakso täältä. Siellä kerron siinä heinäkuun illasta ja vaikka mistä muustakin sinkkuäitijutusta, joita mun elämän varrelle on sattunut. Tästä silti eteenpäin sanoisin, että tervetuloa rakkauden kesä ja seksihelle 2017! 

OLIPA IHANA JUTTU MEISTÄ PUOLI SEITSEMÄSSÄ

Hihii, äsken oli hauska hetki! Joku joskus vasta kyselikin, että joko se ohjelma tuli, josta joskus taannoin (no okei, aika kauan aikaa sitten!) kerroin. Äsken se sitten vihdoin tuli ykköseltä Puoli seitsemän -ohjelmassa. Ollaan muututtu vuodessa molemmat, mun tukka on kasvanut ja vaihtanut väriä, tyttö selvästikin kasvanut ja kotikin näytti ihan eriltä. Niillä ei kuitenkaan mitään väliä, pieni pätkä meistä ja ompeluhommista oli suloinen, ihana, lempeä ja oikea hyvänmielen pätkä! Hauskaa myös se, etten itse enää muistanut yhtään koko kuvauspäivästä ja tuo ohjelmassa ommeltu pehmokin on ollut jo hyvän aikaa varaston uumenissa tallessa. Ja supermahtavaa se, että samassa jatkossa oli ihana Ville Leinonen ja tän hetken lempparibiisini. Katsokaa, Yle Areenasta löytyy (kohdassa 4:48)!


VIISI VUOTTA SITTEN NEULOTTIIN JÄMÄLANKAPIPOJA

Viisi vuotta sitten Muita ihaniassa neulottiin porukalla jämälangoista hauskoja ja erittäin värikkäitä pipoja. Sopii tähänkin päivään aivan hyvin. Ehkä itse kääntäisin reunan tuplaksi omastani nyt, mutta erinomainen jämälankojen kulutustekniikka tämä edelleen on. Ohje löytyy myös etusivun Neuleohjeita ja muita ihania -valikosta.

Pipo on malliltaan jämäkän tiukahko, pitkä ja myssymäinen. Lankana käytin Isoveljeä ja kaksinkertaista Maijaa. Puikkoina sekalainen seurakunta vitosen sukkapuikkoja.

OHJE: Luo 70 silmukkaa vitosen sukkapuikoille. Jaa silmukat neljälle puikolle ja neulo putkena pipomaisesti. Neulo aina neljä riviä yhdellä värillä ja vaihda seuraavaan. Rivit voi tehdä joko niin, että neuloo neljä riviä oikeaa ja seuraavat neljä nurjaa TAI että neuloo neljä riviä oikeaa ja kääntää työn toisinpäin ja neuloo taas neljä riviä oikeaa, kunnes on värinvaihdon aika ja kääntää taas, tällä säästyy nurjien neulomiselta, mutta värinvaihtokohtaan tulee reikä (jonka saa kyllä päättelyvaiheessa kiinni).  Neulo yhdenksäntoista railakan väristä väririviä, jonka jälkeen aloita kavennukset. Kavenna jokaisen puikon kaksi viimeistä silmukkaa oikein yhteen, jokaisella OIKEALLA väriraidalla (eli neljän kerroksen ajan). (viimeistään tässä vaiheessa on päätettävä kumpi puoli piposta on päälipuoli, alunperin ajateltu sisäpuoli voikin olla herkullisempi) (eli kavennukset tehdään sillä väriraidalla joka näkyy OIKEIN silmukoin neulottuna ulospäin ;)) Nurja väriraita tehdään ilman kavennuksia. Kun jäljellä on muutama silmukka per puikko (muistaakseni neljä tms), katkaise lanka ja vedä se jäljellä olevien silmukoiden läpi ja kiristä.
 
Virkkaa lopuksi pipon reunaan piparireuna ja tee tupsu. Ja tsadaa, pipokki on valmis! Ainiin, päättele langat! ;)