Tietoa mainostajalle ›

PIZZAA JA PEHMISTÄ

Kaupallisessa yhteistyössä: Rax Buffet & Suomen Blogimedia.

Yhdeksänkymmentäluvun lopulla meillä oli kaveriporukan kanssa tapana kulkea pyörällä kaikkialle, hengailtiin kavereiden luona, talviviikonloput lumilautailimme, koulussa irkattiin ja sovittiin siellä, missä milloinkin nähdään. Kännyköitä alkoi olla vasta, kun aikuisikä jo häämötti. Vietimme aikaa paljon kaupungilla. Usein käveltiin suoraan pizzabuffet-paikkaan kurkkaamaan olisiko joku tuttu siellä, koska sen verran usein siellä söimme.

Yllätin osan noista sen aikaisista kavereistani, jotka ovat edelleen rakkaita ystäviäni, kutsumalla heidät kanssani syömään Rax buffetiin. Kaikki ottivat kutsun ilomielin vastaan ja sekös ilahdutti tällaista erityisesti pizzan rakastajaa! Emme ole reiluun 15 vuoteen tuollaisessa buffetissa syöneet, joten oli jo aika! Äidyimme muistelemaan hauskimpia muistoja, sitä kuinka veimme oppilasvaihtoon tulleet saksalaiset kaverimme pizzabuffetiin, kuinka yksi tyttö söi kolmisenkymmentä pientä jäätelöpalloa jälkkäriksi ja miten se olikin niin kivaa aina kokoontua yhdessä syömään.

Vuoden 2017 Rax Buffet oli hieman erilainen kuin tuo teinivuosien ajan ravintola, vaikka konsepti sama ja perusrunko ruuissa hyvä ja klassinen buffetpaikan valikoima. Salaattipöytä oli monipuolinen, tarjolla oli myös keittoa ja perinteiset lasagnet ja kermaperunat, mutta tarjolla on myös vegaanista ruokaa ja tietysti sitä pizzaa. Jälkiruokatarjoilu ei todellakaan ollut pelkkää jäätelöä, vaan pehmikset sai koristeltua kastikkein, karkeilla, vohveleilla, strösseleillä ja vaikka minidonitseilla. Lemppariosuuteni olikin saada tehdä hassu jätskiannos itselleni, vaikka loppujen lopuksi otin kerralla niin paljon pehmistä ettei siihen enää oikein mitään superkoristelua mahtunutkaan.

Kaikenkaikkiaan tällaiset buffetruokailukokemukset ovat mulle lähestulkoon täydellisiä siitä syystä, että tykkään syödä suolaista ja makeaa ja vähän kaikkea samalla haarukallisella tai yhtäaikaa. Se on erityispiirre, josta minut ystäväpiirissäni tunnetaan. Pizzaa ja pehmistä, uijui!

Oli tosi kivaa käydä syömässä maanantai-iltana ystävien kanssa, sellaista tehdään aivan liian harvoin. Ne teiniaikojen hengailut voi aivan hyvin päivittää meihin kolmi-nelikymppisiinkin ja Rax oli oikein mainio paikka toteuttaa tämä muistelo ja ruokailuhetki. Seuraavalla kerralla Raxiin mennessäni aion viedä sinne lapseni, koska valikoimaa on sen verran paljon, että jokaiselle löytyy varmasti omat herkkunsa. Nämä kuvat nähtyään lasten reaktio olikin, että kääk äiti sää oot syöny pitsaa, miksi me ei saada? Joten seuraava Rax Buffet ravintolakokemuksemme taitaa kolkuttaa oven takana jo. 

 

TERVEISIÄ OPETTAJALLE VUOTEEN -92

Päädyin tällä viikolla tekemäni opesijaisuuden kautta mietiskelemään opettajan merkitystä lapsen elämään. Opettajana oloa ja sen vaikutusta lapseen. Minulla on ystäväpiirissä useita opettajia ja mua on aina kiinnostanut opettaminen, se oli toiveammattinikin lapsena ja pitkään nuoruudessakin, mutta en kuitenkaan, mistähän lie syystä, päätynyt ikinä edes harkitsemaan hakemista opettajakoulutukseen. Vuosia sitten mietin vielä, että ehkä käsityönopettajana voisi olla kivaa, mutta sittemmin olen tullut siihen tulokseen ja päätelmään, että juuri nyt mun tapa olla ja ns. opettaa kässäjuttuja on vaikkapa tämä blogi. Enemmän oon ehkä kuitenkin sellainen inspiraation luoja ja tuoja, kuin että tiukasti opettaisin (koska tiukkis opehan mää kummiski olisin ja entivanhaisia patalappuja virkkauttaisin, hehe).

No mutta siis, nyt meinaa karata sivuraiteille. Sitä mietin, että kuinka suuri merkitys sillä opettajalla onkaan siellä koulumaailmassa. Yksikin kannustus lapselle tärkeässä asiassa voi kääntää kelkkaa tiettyyn suuntaan ja lapsi saa tarvitsemansa rohkeuden toimia tietyllä tavalla. Tuon sijaisopekoulupäivän jälkeen aloin miettiä omia opettajiani, Riitta-Liisaa, Marjattaa, Vikkeä ja Markkua. Ja mietin, oliko mulla joskus joitain sijaisia, ja että millaisia muistoja mulla heistä oli. Kun tietysti tuli itselle sellainen olo, että olinkohan mä yhtään hyvä tai ettei oppilaille ainakaan jäisi minusta olo, että se sitten oli hirveä sijainen silloin kerran! Muistin heti ainakin yhden opettajan, enää en tosin ole varma olikohan hän sijainen vai, mutta sillä ei tarinan kannalta ole merkitystä. Hän oli meillä muistaakseni puoli vuotta tai sitten opetti vain satunnaisia aineita, mutta jotain mitä muistan tarkasti, olivat hänen tuntinsa, joilla hän näytti meille kuvia maailmanympärimatkaltaan! Pitkiä diasarjoja Australiasta ja Uudesta-Seelannista. Muistan kuinka saatoin päivätolkulla miettiä niitä kuvia ja sitä ihanaa maailmaa, joka niissä näyttäytyi, haaveilla. Se oli aika paljon oululaisessa lähiössä asuvalle tytölle, jonka ainoa pidempi ulkomaanreissu taisi olla loma Rodokselle (joka sekin oli ihan mielettömän ihana!). Matkat lapsuudessani ulottuivat lähinnä Ruotsiin tai Ruotsista Suomeen, Pudasjärvelle mummulaan, joskus asuntovaunumatkoilla jossain, mutta Helsingissä kävin lapsena muistaakseni vain kerran, kesälomareissulla kesällä -89.

Ne sen nuoren naisopettajan näyttämät kuvasarjat, niistä jäi minuun jälki. Sellainen ihmeellinen pieni tietynlainen seikkailunhalu, kaipuu ihaniin paikkoihin, joiden olemassaolosta en edes vielä tiedä. Ne kuvat. Kauniit valokuvat. Diat, se kun kuva loksahtaa paikoilleen ja kuva ilmestyy valkokankaalle. Ihanat kuvat, joissa on erilaisia kauniita ja karujakin, hyvin monenlaisia paikkoja maailmalta. Tajusin sen maanantaina ystäväni autossa, sellaisena salamaniskuna yhtäkkiä, kun tästä opettaja-asiasta puhuin ja pohdin ja muistelin niitä omiani, että se opettaja silloin – hän oli se, joka minuun sai sen rakkauden fiilisteleviä reissu-, matka- ja maisemakuvia ja seikkailuja kohtaan. Eipä tainnut opettaja silloin tietää, että 25 vuoden kuluttua Tiina täällä muistelee ja pohtii tällaisia. Kiitos M-M!

Sienikuvat kuvat

TEIN SADETAKIN VUODEN 2005 PROVINSSIIN

Blogini aivan ensimmäisissä postauksissa esittelin ompeluksiani, joita olin joskus tehnyt. Muistan (alkuaikojen postaukset eivät ole enää näkyvillä), että siellä oli ainakin kaksi polaroid-kuvaa skannattuna, joissa ystäväni oli mallina ompelemissani asuissa. Yhdessä oli mintunvihreä tyllihelmainen ihana juhlamekko, jonka helmaan olin aplikoinut hevosen. Toisessa oli tämä sadetakki. Esittelen sen teille nyt!

Tein takin muistaakseni vuoden 2005 Provinssirockiin. Aiempina vuosina oli aina satanut jossain vaiheessa festareita ja olin joka kerta haaveillut, että mulla olisi joku tosi söpö sadetakki, joka päällä ihanasti keimailisin rokkikeikoilla eikä tarvisi kääriytyä kertakäyttösadetakkiin. Mun ihan ensimmäisiä festarimuistoja Ilosaarirockista vuodelta 1996 ovat ihanat lappeenrantalaiset skeittipojat eri värisissä sadetakeissaan. Mulla on ehkä siis siitä lähtien ollut sellainen ihana sadetakkirakkaus.

Ostin Marimekolta vahakangasta (ja muistan kuinka kirpaisi, kun oli niin kallista) ja samaa kuosia puuvillakangasta ja aloin hommiin. Mitään kaavaa takkiin ei varmastikaan ollut, leikkasin luultavasti jonkun lempitakkini mukaan ja tein lisäksi suuren hupun. Hupussa on puuvillakankainen vuori ja hupun reunassa nyörikuja. Muistan, että mun piti silittää saumoihin sellainen sadesuojanauha, mutta muistikuvieni mukaan se ei tarttunut ja jätin sikseen. Nepparirivistössä tuli virhe, kun hakkasin toiset puoliskot puoliksi väärin. Vuosikausia aioin vaihtaa ne, mutta tälleen 12 vuotta myöhemmin saa olla.

Sattumalta löysin takin pitkästä aikaa keväällä yläkaappien uumenista. Onneksi myös muistin sen löydön viime viikolla, kun säätiedotuksia lukiessa mietin mahdollista Flown sadepukeutumista. Lauantaina nappasin takin mukaani ja onnekseni sille tuli käyttöä. En muista edes olenko aiemmin käyttänyt takkia festareilla. Muistaakseni en, joten siksikin oli aika mahtavaa olla punasadetakkinen nainen myrskysäässä.



KOHTI JUHANNUSTA /// 2

Tämä kappale on ihana. Laitan sen joka kerta korviini soimaan, kun lähden kävelylle ja tietty vähän fiilistelen nuoruutta. Oon kyllä aika-ajoin melkoinen muistelija, mikä on ihan mukavaa, mutta tykkään tosi paljon siitäkin, että saan aikaan kivoja muistoja samaan aikaan kun muistelen sitä mennyttä. Etten ainakaan ole jumittunut sinne nuoruushaaveisiin (koska sehän olis turhaa ja niin suruisaakin, jos niin kävisi), vaan elelen 37-vuotiaan elämää (joka on mielestäni kyllä aivan sairaan siistiä, paljon siistimpää kuin se nuoruus, monelta osin).

ps. En uskonut, en polttanut, lauloin kyllä aivan varmasti, itkin kyllä, mutta vähän vähemmän kuin nyt ja kepeämpiä itkuja. Ihanaa lauantaita teille!

10 VUODEN PROFIILIKUVAT

Laura ja Hanne postasivat kivat koosteet kymmenen viime vuoden facebook-profiilikuvistaan ja en pystyny olemaan osallistumatta haasteeseen samantien. Selasin kuvat läpi, niitä oli 115, joten oli varaa mistä valita. Iso osa kuvista on piilossa maailman katseilta ja voin vain itse palata niihin hetkiin. Ajattelin, että mulla olis ollu jotenkin enemmän hassunhauskoja kuvia, mutta ei, kaikista eniten oli, jos joku aihepiiri pelkän naamataulukuvan lisäksi pitäis sanoa, niin kuvia, joissa mulla on lapsi kainalossa, selässä, harteilla tai vatsassa. En kyllä ihmettele miksi niin on ollut, oli juuri tullut äidiksi, kun facebook pölähti paikalle. Myspacen puolella on ne hassuttelut sitten ajanlaskun aikaan ennen lapsia. Tai siis enempi määrä hassuttelua! Mutta nyt asiaan, Tiina ja kymmenen viimeistä vuotta, olkaa hyvät:

2007. Tämä oli ihan ensimmäinen kuva, jonka postasin facebookiin. Ystävä nappasi tämä kuvan käydessään meillä kylässä. Tykkään kuvasta edelleen. Lapsi sylissä, helminauhat heitettynä ja leuka sisään! Just mua.

2008. Siinä mää nyt sitte oon. Ollaan ystävän tyttären rippijuhlissa. En voi tajuta, että mulla on ollut joskus noin pieni tytär. Muistan, että tykkäsin tuosta omasta asustani ihan hirmuisesti. Tyttären mekon olin tietysti tehnyt itse.

2009. Hevi-Tiina ja juhannusneito. Hevimuikkeli on kyllä yks suosikkejani! Ilman meikkiä, tukka auki, bändipaita ja farkkuliivi. Super! Juhannusneidon meikkasi ja kampasi Riikka. Oli niin ihana olo, että lähdettiin tyttöjen kanssa ihan Tampereen Klubille asti tanssimaan juhannustansseja.

2010. Siellä mää makoilin Sangat-saarella palmujen alla. Homehdutin tuon raitapyyhkeen. Harmittelin aurinkorasvapurkkia ja vesipulloa tuossa kuvassa. Takana olevasta rantavedestä etsin kuun loisteessa ja planktonin vilkkuessa kainalosauvan kumista tulppaa – ja löysin sen. Filippiinit olivat kovin kauniit ja niin myös tykkään tästä kuvasta.

2011. Alkuvuodesta hymykuoppapoikanen oli vatsassa ja mun tukka ihan järjettömän pitkä ja muhkea. Loppukesästä vein tuon poikasen Yyteriin katsomaan merta. Rakastan tuota kuvaa. Olin niiiiiin onnellinen ja samaan aikaan surullinen. Enemmän kuitenkin onnellinen ja tämä kuva on siksi niin ihana ja tärkeä.

2012. Ensimmäisestä tämän vuoden kuvasta muistan sen kesätuulen, joka hulmusi hiuksissani kun ajelin ystävän pyörällä Ihana Kahvilaan. Tukka hulmusi ja silkkimekko liimautui ihoon. Vähän aikaa aiemmin oli tapahtunut heinäkuun 22. päivän hetki (siitä lisää postauksen lopussa!) ja oli olo, että koko maailma on mulle avoinna. Oli tosi tosi hyvä olla. Alemman kuvan halusin ottaa tähän myös siksi, että sen kuvan kommenteissa on mun voimalause: Elämä on tehnyt sulle selkeästi hyvää. Kaikesta huolimatta, tai ehkä juuri sen takia.

2013. Laitoin sortsit jalkaan. Hopeiset sortsit! Ja otin ystävän lonkkarin ja rullailin pitkin espoolaisia parkkipaikkoja. Oli ihanaa! Näytän sporttiselta. Jota en oikein ole. Eikä ne hopeiset sortsitkaan.

2014. Vähän hupsuteltiin ennenkuin mentiin Flowhun. Olin raskaana ja mulla on tuossa kuvassa päässä kokomusta, tiukka, trikoinen, pitkä mekko. Se näytti aivan mahtavalta mun päällä se vatsan kanssa. Vartaloa nuolevat vaatteet ja raskausvatsa, aijjettä! Ja tuo tukkastaili! Se vasta onkin! Se kammattiin lettikampaukseksi sinne festareille sitten.

2015. Otin ainakin 300 kuvaa ja tämä oli lopputulos. Eteerinen 35-vuotias kolmen lapsen äiti just tullu kampaajalta ja napannu yhen neilikan maljakosta.

2016. Vuonna 2016 Riikka ei tehny musta juhannusneitoa vaan otti täsmäkuvan Tinderiin. Heh!

2017. Tämä on vuoden ensimmäinen profiilikuva, josta ystävä kommentoi, että onko sulla joku mies ku näytät siltä? Ei, ei ollu miestä. Josta pääsemmekin aasinsillalla siihen, minkä unohdin täällä blogissa viime viikolla hehkuttaa! Valeäidin nauhoitukset podcast-sarjassa oli viime viikolla vieraana sinkkuäiti ja tsadaa, se olin minä! Käykää kuuntelemassa jakso täältä. Siellä kerron siinä heinäkuun illasta ja vaikka mistä muustakin sinkkuäitijutusta, joita mun elämän varrelle on sattunut. Tästä silti eteenpäin sanoisin, että tervetuloa rakkauden kesä ja seksihelle 2017! 

OLIPA IHANA JUTTU MEISTÄ PUOLI SEITSEMÄSSÄ

Hihii, äsken oli hauska hetki! Joku joskus vasta kyselikin, että joko se ohjelma tuli, josta joskus taannoin (no okei, aika kauan aikaa sitten!) kerroin. Äsken se sitten vihdoin tuli ykköseltä Puoli seitsemän -ohjelmassa. Ollaan muututtu vuodessa molemmat, mun tukka on kasvanut ja vaihtanut väriä, tyttö selvästikin kasvanut ja kotikin näytti ihan eriltä. Niillä ei kuitenkaan mitään väliä, pieni pätkä meistä ja ompeluhommista oli suloinen, ihana, lempeä ja oikea hyvänmielen pätkä! Hauskaa myös se, etten itse enää muistanut yhtään koko kuvauspäivästä ja tuo ohjelmassa ommeltu pehmokin on ollut jo hyvän aikaa varaston uumenissa tallessa. Ja supermahtavaa se, että samassa jatkossa oli ihana Ville Leinonen ja tän hetken lempparibiisini. Katsokaa, Yle Areenasta löytyy (kohdassa 4:48)!


VIISI VUOTTA SITTEN NEULOTTIIN JÄMÄLANKAPIPOJA

Viisi vuotta sitten Muita ihaniassa neulottiin porukalla jämälangoista hauskoja ja erittäin värikkäitä pipoja. Sopii tähänkin päivään aivan hyvin. Ehkä itse kääntäisin reunan tuplaksi omastani nyt, mutta erinomainen jämälankojen kulutustekniikka tämä edelleen on. Ohje löytyy myös etusivun Neuleohjeita ja muita ihania -valikosta.

Pipo on malliltaan jämäkän tiukahko, pitkä ja myssymäinen. Lankana käytin Isoveljeä ja kaksinkertaista Maijaa. Puikkoina sekalainen seurakunta vitosen sukkapuikkoja.

OHJE: Luo 70 silmukkaa vitosen sukkapuikoille. Jaa silmukat neljälle puikolle ja neulo putkena pipomaisesti. Neulo aina neljä riviä yhdellä värillä ja vaihda seuraavaan. Rivit voi tehdä joko niin, että neuloo neljä riviä oikeaa ja seuraavat neljä nurjaa TAI että neuloo neljä riviä oikeaa ja kääntää työn toisinpäin ja neuloo taas neljä riviä oikeaa, kunnes on värinvaihdon aika ja kääntää taas, tällä säästyy nurjien neulomiselta, mutta värinvaihtokohtaan tulee reikä (jonka saa kyllä päättelyvaiheessa kiinni).  Neulo yhdenksäntoista railakan väristä väririviä, jonka jälkeen aloita kavennukset. Kavenna jokaisen puikon kaksi viimeistä silmukkaa oikein yhteen, jokaisella OIKEALLA väriraidalla (eli neljän kerroksen ajan). (viimeistään tässä vaiheessa on päätettävä kumpi puoli piposta on päälipuoli, alunperin ajateltu sisäpuoli voikin olla herkullisempi) (eli kavennukset tehdään sillä väriraidalla joka näkyy OIKEIN silmukoin neulottuna ulospäin ;)) Nurja väriraita tehdään ilman kavennuksia. Kun jäljellä on muutama silmukka per puikko (muistaakseni neljä tms), katkaise lanka ja vedä se jäljellä olevien silmukoiden läpi ja kiristä.
 
Virkkaa lopuksi pipon reunaan piparireuna ja tee tupsu. Ja tsadaa, pipokki on valmis! Ainiin, päättele langat! ;)

ITSENÄISYYSPÄIVÄNÄ

Olen miettinyt asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi tässä ja nyt, suomalaisuuden peruspilareita, asioita joita arvostan ja jotka saavat sydämeni pamppailemaan. En ole aina asunut Suomessa, synnyin Ruotsissa, kuten siihen aikaan oli tapana aika monilla muillakin perheillä ja palasimme Suomeen ollessani nelivuotias. En muista niistä vuosista paljoakaan, valokuvien perusteella enemmänkin muistoni ovat koostuneet. Usein silti joulun aikaan mietin yhtä kuvaa, jossa olemme Suomi-seuran joulujuhlassa. Taisi olla tärkeä juttu se seura siellä asuessa, vaikka ei kaukana kotimaasta oltukaan, olla silti yhdessä toisten suomalaisten kanssa.

Nämä neljä mahtavaa vuodenaikaa! Rakastan jalkojen alla narskuvaa lunta, kirpsakkaa pakkasta joka puree poskipäitä, kunnon lumimyräkkää, räystäältä sulavia lumia, jotka vesinoroina valuvat, keväistä tajuttoman kirkasta auringonpaistetta siniseltä taivaalta, ensimmäisiä kukkasia, jotka puskevat lumen läpi, kylmää vappua jolloin tietää, että pian alkaa kunnolla vihertää, Suvivirttä ja keväänvihreää, valoisia kesäöitä, juhannuksen taikaa, mustikkamättäitä, yöllisiä autoajeluita läpi Suomen kun usvaa on pelloilla, syyssateita ja sen tuomaa sysimustaa pimeyttä, luonnon tajutonta väriloistoa syksyisin! Erityisesti Suomen kesä, se on aina täydellinen!

”Suomi on hyvä paikka ponnistaa, kuhan uskaltaa ponnistaa.”, totesi rakas ystäväni ja yhdyn hänen sanoihinsa täysin. Viime päivinä olen miettinyt sellaistakin juttua, että kyllä me suomalaiset pikkuhiljaa opimme enemmän siihen, että sanomme ne mielessämme olevat kauniit ja hyvät asiat toisillemme, kannustamme toisia ja rakastamme ja annamme rakastaa. Kiitos Suomi!, täällä on hyvä olla!

Seuraavissa kuvissa esiintyy paloja kauneinta Suomea. Hanko. Lilltötar. Helsinki. Petäjävesi. Hailuoto. Oulu. Ylläs. Kaukonen.

PIKKU PEMBERLEY ILLALLINEN KAHDELLE muitaihania_195Hailuodossa, Bättre Folk, 2016juhannushamesyyssukat_marraskuussa3

nallikarilove_havupuumuitaihaniasyyssukat_syyskuva1oululove_miisujakimppuMummola Travelssaunatuulisella3PIKKU PEMBERLEY ILLALLINEN KAHDELLE Mummola TravelsKukkaseppeleet, kesä 2016 / muita ihania Mummola Travels TAAPERON PIKKUREPPU / MUITA IHANIA Miisun reppu / muita ihania linnanmaalove2Supersöpö jäälyhty nallikarilove_ihanat3Mummola Travelsoululove_pilpasuo3kesäreppu / muita ihaniaMummola Travels oululove_pilpasuo5sienikuva4Jäätelökorvikset / muita ihaniatoukokuun yöMummola Travels

Muhkea pipoveneelläMummola Travels

Hailuodossa, Bättre Folk, 2016
image2tuulisella_tuulia2Mummola Travelssienikuva2JUHANNUSKALENTERI 3/24PIKKU PEMBERLEY ILLALLINEN KAHDELLE

Kuvista kiitokset: Minä ja perhe, Hanna Salonen. Minä kukka kädessäni, Maiju Koskela. Minä kesähattu päässä, Pinja Rouger. Minä syyspellolla, Tuulia Kolehmainen. Minä ja ystäväni pipot päässä, Riikka Kantinkoski.

 

TARINA TURVATYYNYSTÄ

TURVATYYNY / MUITA IHANIA

Joku seuraajistani saattaa muistaakin tämän tyynyn kaukaa vuosien takaa. Kerron siitä teille nyt pienen tarinan. Kahdeksan vuotta sitten tyttäreni muutti ensimmäisen kerran. Koti, jossa hän oli elänyt ensimmäisen vuotensa, vaihtui toiseen, koko perheen muuttaessa uuteen kotiin. Ensimmäisen lapsen kanssa sitä ehtii pohtia kaikenlaista aivan eri tavalla, varsinkin näin jälkikäteen sen huomaa. Halusin tytölleni kodin vaihtumisen olevan mukava juttu, joten ompelin hänelle muutoa varten turvatyynyn. Saattaa olla, että eniten hoidin siinä omaa ompeluvimmaani, mutta oli tyynyllä kyllä virkansakin. Tyttö tykkäsi siitä heti jo silloin ja tyyny on kulkenut kaikki nämä vuodet mukana, kodista toiseen ja välillä seikkaillen pehmolelukorissa. Tänään tyttäreni sänkyä pedatessa, tyynyn nakatessani sängylle, muistui tämä juttu mieleen.

Turvatyynystä puhuttaessa perheessämme aina tiedetään mistä on kyse ja onhan se nyt söpökin tyyny edelleen. Tyynyn kankaista on kerrottava sen verran, että vihreä neulos on itse koneella neulomani artesaanikoulun päättötyöneule, joka ei koskaan päätynyt varsinaiseen käyttöönsä vaan päätyi tähän tyynyyn. Rusetissa oleva ruutukangas on äitini 80-luvulla ostama ja vuosikausia kangaskaapissa hautoma superihana kangas, josta ei koskaan tehty mitään suurempaa, koska se oli aina kaikkeen liian ihana eikä kangasta raskittu käyttää kuin vasta 2000-luvulla. Ajatus tyynyn takana on myös kyllä aika ihana, se, että se luo turvaa uudessa tilanteessa. Toivottavasti tyyny matkaa joskus vielä tyttären mukana hänen ensimmäiseen omaan kotiinsa, jos nyt ei sängyn päälle,  niin johonkin yläkaappiin ainakin, terveisenä äidiltä. Rakkaustyynynä.


TURVATYYNY / MUITA IHANIA

SILKKIMEKKOLÖYTÖ OMASTA KAAPISTA

Eskarimekossa melkein kolmannella luokalla

Eskarimekossa melkein kolmannella luokalla

Tein vaatekaapista aivan valtavan ihanan löydön eräänä päivänä. Siellä roikkui lähestulkoon piilossa tämä tyttären suloinen eskarin kevätjuhlaan tekemäni silkkimekko. Olin autuaasti unohtanut sen sinne. Mutta mitäpä siitä, että se on siellä hautunut lähes kaksi kesää käyttämättömänä, sillä pikkuisen pääntietä suurentamalla se oli aivan hyvä kesämekko edelleen, ehkä jopa juuri oikean kokoinen nyt. Ero eskarilaisen ja kolmannelle luokalla menijän mekoissa on oikeastaan vain helman alta ulos kasvaneet polvet. Noita ihania kummitädin Intiasta tuomia silkkikankaitakinhan mää säilytin vuosikausia kaapissa odottamassa sopivaa vaatetta, jonka niistä tekisin.

Eskarimekossa melkein kolmannella luokalla