Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

EN TIEDÄ MISTÄ MATKAKERTOMUKSENI ALOTTAISIN // MATKA PARATIISISAARELLE OSA 1

Saavuimme viikko sitten rakkauslomalta. Jos yhdellä lauseella joku vaatisi matkaa matkaa kuvailemaan, sanoisin että matka oli täydellisen ihana. Tiistaiaamuna, kun kone laskeutui Helsinki-Vantaalle ja bussilla körryyttelimme kotiin, tuntui uskomattomalta. Unenomaiselta siinä kylmänkosteassa harmaudessa, jossa lämpimään hetkeksi tottuneet korvat ja sormenpäät kohmettuivat, että tapahtuiko se loma juuri, oliko kaikki edes totta. Niin ihanaa siellä oli. Vitsaillen voisi sanoa, että 6/5, mutta sanoisin ennemmin vaikka 10/5. En uskaltanut lomaa ihan hirveästi etukäteen fiilistellä, koska pelkäsin lähinnä maailmanloppua tapahtuvaksi just ennen matkaa. Onneksi mitään ei tapahtunut ja oikeastaan aivan kaikki meni todella mutkattomasti ja hyvin.Matka kohteeseen oli melko pitkä, oltiinhan menossa yli 7000 kilometrin päähän. Kun lentelee ja matkustaa kauas harvoin, ei haitannut yhtään istua koneessa tai kentällä ja odottaa seuraavaa siirtoa. Ennemminkin mua harmitti joka kerta, kun kone laskeutui, olisin hyvinkin voinut istua vielä muutaman tunnin ja katsella elokuvia torkkuen siinä samalla. Pari lentoa Qatarin Dohan kautta Maléen, Malediivien pääkaupunkiin ja siitä vielä lyhyempi lento pienellä vesitasolla pienelle saarelle, kyllä siinä odotteluineen sai vuorokauden tunnit kulumaan.

Se tunne, kun ensimmäisen kerran astuu koneesta ulos ja vastaan lehahtaa kuuma, kostea ilma, ai että! Sitä oli ollut ikävä. Muistan lapsuudesta, kuinka äitini hehkutti tuota hetkeä. Me ei kauheasti reissattu ulkomaille (Ruotsia lukuunottamatta) ollessani lapsi, äiti oli tainnut käydä kerran etelän lämmössä ennen kuin menimme sinne koko perheen voimin. Ne äidin kuvailut siitä kosteankuuman ilman tunteesta jäivät mun mieleeni ja huomaan kyllä täysin samaistuvani siihen tunteeseen itsekin ja muistavani äidin ja ne äidin sanat aina kun itse olen siinä tilanteessa. Onhan se nyt mieletön hetki, varsinkin mitä pidempi aika edellisestä kerrasta on ja kun ja jos sitä hetkeä todella on odottanut. Ja tätä kirjoittaessa alkaa itkettää ja tulee ikävä äitiä, onneksi se on vaan 500 kilometrin päässä!On niin paljon kerrottavaa ja haluttaisi kokoajan vain muistella ja hehkuttaa matkaa, joten kirjoittelen tarinoita ylös ja ulos ja julkaisen niitä pikkuhiljaa. Tavallaan lomasta on myös olo, että tekee mieli pitää sitä vain itsellään, ettei sen täydellinen hehku ja lumo katoa, mutta toisaalta tekee mieli huutaa koko maailmalle erinäisiä asioita.

Ainakin sitä, että maailma on tajuttoman kaunis, paratiiseja on olemassa. Paratiiseja sekä jossain Malediivien kaltaisessa paikassa ja täällä meillä kotona Suomessa, koska kyllä lyhyelläkin reissulla tapahtuu niin paljon, että kotiin tullessa on olo, että onhan tää nyt ihan mahtava ja ihana paikka tämä meidän Suomikin. Lisäksi maailmalle huudattavien asioiden listalla olisi se, että kun näki jälleen siellä meressä, pohjassa, pinnalla ja rannoilla roskia (ei paljon, mutta muutamankin enemmän kuin kotona), iski valtava ahdistus, merten jätelautta-ahdistus ja olo, että teen kyllä niin paljon tämän maailman eteen kuin vain suinkin pystyn (vaikka mitä nyt vähän lentelin tuhansien kilometrien päähän, mutta ei tartuta just nyt siihen) ja että ajattelisivatpa kaikki muutkin niin. Tuolla saarella oli todella siistiä ja puhdasta ja hyvin tarkat jätelajittelut ja kierrätyshommat, mutta se olikin resorttisaari, mutta siitä huolimatta ja siksi juuri. Lisäksi haluaisin hehkuttaa sitä, että jos kaikki ihmiset olisivat korviaan myöten rakastuneita ja täynnä rakkauden tuomaa onnellisuutta, ei tässä maailmassa olisi sotia eikä varmastikaan niitä roskia meressäkään. <3

Sinne me solahdettiin häämatkalaisten ja muiden pariskuntien sekaan oikein hyvin. Syötiin vatsamme täyteen mitä mainioimpia ruokia pöydän ääressä rantahiekalla joka päivä varpaat paljaina, tehtiin vaikka mitä hauskaa ja leppoisaa lomatekemistä, unohdettiin arki ja marraskuu, nautittiin ja juotiin värikkäitä drinkkejä ja istuttiin yömyöhään meren äärellä katseellamme etsien haita ja rauskuja. Joka ilta, kun toivotin kaikille merten olennoille hyvää yötä, tiesin, että kyllä ne sieltä heti tulevat, kun hyvänyöntoivotukset sanotaan ja niin monena iltana kävikin, että villan terassilta näin kuin rausku tai hai ui ohitse ja saatoin mennä nukkumaan miettien vaan maailman ihanaa ihmeellisyyttä. Yhtenä reissun alun yönä meri oli melko tyyni ja vähän väliä kuului hassuja korahduksia mereltä päin. Ensin ei tajuttu mitä ääniä ne olivat, aivan kaikkia merihirviöitä ja kauhuleffaskenaarioita käytiin läpi, mutta tajuttiin muutaman päivän päästä, että äänethän olivat kilpikonnista. Ne kävivät haukkaamassa ilmaa pinnalla. Ihanat, suuret merikilpikonnat.



 

 

 

LÄHDEN RAKKAUSMATKALLE, HEIPPA!

Viime aikoina on ollut valtavasti puhetta ilmastoahdistuksesta ja lentomatkustamisen päästöistä. Olen ahdistunut minäkin ja samaan aikaan oikeastaan ollut vain huojentunut siitä, että ei ole ollut varaa matkustella juuri minnekään viime vuosina. Sellainen pieni hyvän ihmisen kruunu ollut päälaella kaiken keskustelun keskellä, että minätyttö se en matkustele, että hei jes, hyvä meikä. Samaan aikaan mulla on ollut aivan valtava matkakaipuu, kuume päästä jalkoihin ja kuume päästä niihin paikkoihin itsekin, joissa niin monet vaikkapa instagramissa seuraamanii ihmiset ovat tässä vuosien aikana olleet ja kaikkiin niihin paikkoihin, joista itse on haaveillut aina.

Pysäytän instastoorin aina, jos joku on kuvannut aaltoja ihan läheltä. Pysäytän, painan pätkän uudelleen katsottavaksi, lisään volyymia. Haluan kuulla aallot, niiden liplatuksen, veden kohinan. Auringonlaskukuvat, olivatpa ne sitten hellekesältä Saimaalta, uskomattoman kauniilta Lofooteilta tai jostain Kanariansaarilta, sormi pysäyttää selailun samantien. Haluan hetken aikaa kokea itse sen saman, tai edes hitusen siitä mitä se ihminen on someen jakanut, sitä vartenhan niitä kuvia jaetaan, päästä mukaan juuri siihen hetkeen jota joku jossain kokee. Joidenkin ihmisten instastoorit jäävät hyvinkin tarkasti mieleen. Se, kun ystävä laskeutui kallioisella rannalla tikkaita pitkin mereen uimaan auringon laskiessa kaikissa maailman pastellisävyissä hänen takanaan. Se, kun tuttava majoittui merenpäällä sijaitsevaan bungalowiin, jossa oli lasinen lattia, josta näki kalojen elämää aivan siinä alapuolella. Tai kun tuttu oli häämatkallaan ja menossa aamu-uinnilleen, mutta saikin videolle juuri sen hetken kun vaaraton hai pörhälsikin naisen edestä pinnan alla juuri ennen varpaiden kastumista. Olen katsonut näitä filminpätkiä hymy huulilla, olen ollut aidosti onnellinen noiden ihmisten puolesta, että he ovat juuri siellä missä silloin ovat ja tyytyväinen siitä, että ovat jakaneet hetkensä. Usein ihmiset lomaillessaan päättävät olla käyttämättä somea, mutta minusta se on lähestulkoon kamalaa! Sittenhän minä en saisi kokea noita hetkiä kotisohvalta käsin. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että ihania lomahetkiään saa jakaa, mutta toki saa olla jakamattakin, jos siltä tuntuu.

Tiedätte, että olen ollut parisuhteessa jo jonkin aikaa. Tarkalleen ottaen lähes vuoden! Se on pitkä aika sen jälkeen, kun on ensin ollut seitsemän vuotta itseksensä lapsien kanssa! Kun keväällä hoksasimme hellun kanssa, että meillä on puolivuotinen parisuhde takana, päätettiin, että seuraavan puolen päästä olisi aika juhlistaa tätä ihanaa, mahtavaa, kaunista, kreisiä ja suloista merkkipäivää. Niinpä silloin sovittiin, että marraskuussa matkataan jonnekin yhdessä.

Olen potenut huonoa omaatuntoa ja ilmastoahdistusta matkan varaamisen jälkeen kokoajan siitä, että reissumme kohdistuu pitkien lentomatkojen taakse. Samaan aikaan ajatus siitä, että hemmetti, oon menossa ihan oikealle romanttiselle RAKKAUSMATKALLE ihmisen kanssa, jonka kanssa elämä on levollisen ihanaa, tuntuu älyttömän hyvältä ja tuntuu siltä, että sydän ja koko keho pakahtuu rakkaudesta. Joten aion tämän matkan tehdä huonoa omaatuntoa (ainakaan hirveästi) tuntematta, tuskin enää ikinä matkaamme samaan paikkaan uudelleen. Aion nauttia lomasta, rakkaudesta ja maailman ihanuudesta, totisesti! Tai siis en todellakaan totisesti vaan sydän auki ammollaan ja suunpielet korvissa.

Joten olen nyt pikkuhiljaa oikeasti tajuamassa sen, että pian ollaan yhdessä maailman kauneimmista paikoista, jonne en rehellisesti sanottuna edes uskaltanut kunnolla haaveilla pääseväni. Rakkausloma, ensimmäinen vuosipäivä, maailman lällyintä, maailman ihaninta!

*Kuvissa näkyvä upea uikkari saatu: Halla X Halla.