Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

VALOKUVAUSWORKSHOP // VIIKONLOPPU AURINGONNOUSUJA KUVATEN

Kirjoitettu sunnuntaina iltapäivällä, julkaistu arkisena tiistaiaamuna.

Tulin juuri kotiin ihanan viikonlopun vietosta. Pakko saada kirjoittaa ajatukset heti ulos, etteivät ne ehdi hälventyä ulos ihanuudestaan, muuttuakseen muistoiksi kaiken arjen keskelle ja etteivät kesäloma/arki-asiat, pyykit tai pihalta kuuluva lasten riemu ehdi vielä tasoittaa mun päätä peruskotimoodiin. Oon vielä siinä älyttömän suloisessa metsähurmoksessa, minne toisinaan pääsee, ei kyllä edes joka kerta ja se on aivan ihanaa.Osallistuin Eeva Mäkisen viikonlopun kestävään valokuvausworkshoppiin. Paikka oli Tammelan alueella, Eerikkilän urheilu- ja luontokeskuksissa sekä Torronsuolla ja Liesjärven kansallispuistoissa. Reilun tunnin ajomatkan päässä Helsingistä, mutta minulle aivan uusissa paikoissa. Matkalla sinne melkein hävetti siellä syvällä oman pään sisällä, etten ole montaakaan kertaa ajanut Karkkilasta eteenpäin saatikka käynyt sielläpäin yhtään missään.

Luonnollisesti ensin vähän jännitti lähteä tuollaiselle pikkaisen pidemmälle vähän niin kuin leirille, ihan yön yli olevaksi. Tiedättehän, tuntemattomia ihmisiä, uusi paikka, uudenlainen kokemus kaikkinensa tiedossa ja se perusjännitys ihan kaikesta, aivan normaalia siis. Mulle ainakin! Mutta ai että, oli hauskaa, antoisaa ja jäi superhyvä fiilis kaikesta!

Meidän porukka oli tosi hyvä. Viikonlopun aikana ehti tulla omat hölmöt inside-vitsit, opittiin toinen toisiltamme valokuvaukseen liittyviä juttuja ja vähän kaikkea muutakin elämästä ja ennen kaikkea, saatiin aivan loistava inspiraatiopuuska Eevalta. Kokemuksesta jäi omien kuvien lisäksi paljon kuvaamiseen liittyviä asioita, jotka jäävät muhimaan mieleen ja varmasti elämään muutenkin. Asioita elämästä, luonnosta ja siitä mikä on just mulle tässä elämässä tärkeää ja millaisia asioita kohti haluan mennä.

Tänään aamulla, siinä puoli neljän aikaan järvellä kanootilla meloessa mietin (taas) (mietin sitä joka kerta), että voi kuinka tärkeää ja hyvä on välillä saada olla ihan kunnolla siellä metikössä ja veden äärellä. Se, että ajatukset saavat ajelehtia pois tavallisesta arjesta ja se, että saa tehdä vain just sitä mistä tykkää. Valokuvata pastellisävyisiä auringonlaskuja ja –nousuja porukassa, jossa kaikki muutkin haluavat tehdä niin. Siinä ei kolmen herätys aamuyöllä tunnu missään eivätkä sääsketkään haittaa, kun on riittävästi sääskimyrkkypurkkeja joista suihkutella ihoalueet turvaan hyttysenpistoilta.

Auringonnousun odottaminen on jotenkin maagista. Tähän aikaan vuodesta se on myös melko hidasta. Usein sitä odottelee niin päin, että katse on aurinkoa kohti, mutta nousu näyttää upealta toiseltakin puolelta, sieltä missä auringonvalon raja kokoajan lähenee hetki hetkeltä. Puiden latvat, jotka ovat saaneet jo säteet ja muu maa alapuolella ei, se on tajuttoman kaunista. Ja se hetkikin, kun se kirkas, ihana aurinko nousee taivaanrannasta tai metsän takaa, se ihan ensimmäinen kimallus. Samaan aikaan luonnon oma meteli lintuineen voimistuu. Tuoksut tuntuvat kuin ne voimistuisivat. Kaikki aistit täysille!

Se, mitä oikeastaan halusin sanoa on, että menkää ja tehkää niitä asioita joista te tykkäätte ja jotka on teille tärkeitä. Mä sain onnekseni valokuvata, nukkua teltassa, nauttia metsästä ja auringon sekä nousuista että laskuista kokonaisen viikonlopun. Tuntuu, kuin se olisi ollut viisi päivää, sillä se, että valvoo yöllä kolmesta kuuteen ja menee takaisin nukkumaan nukkuakseen ysiin asti, saa mielen sekoittumaan niin, että siinä olisin kaksi erinäistä päivää. Välillä tekee myös tosi hyvää mennä jonnekin tai olla jossain sellaisten ihmisten kanssa, joita ei tunne ennestään. Pikkaisen poistua siitä omasta kuplasta. Tässä tapauksessa tuplasti, mennä uuteen paikkaan uusien ihmisten kanssa.

Sen pidemmittä puheitta nyt: tehkää enemmän teille tärkeitä juttuja, se tekee todella hyvää! Ja olkaa hyvät, tässä kuvia minun linssini takaa nähtynä. <3

TÄMÄ ON KIRJOITUS NAAPUREISTA JA NAAPUREILLE

Tiedätte sen hetken, kun toivoisi, ettei se hetki loppuisi koskaan? Se on aivan ihana hetki. Sen voi kokea monessa erilaisessa tilanteessa. Yhdestä sellaisesta haluan kertoa teille nyt.

Tämä tila on kestänyt mulla jo pitkään. Suomalainen sananlasku sanoisi, että kel’ onni on, sen kätkeköön, mutta koska suurinosa suomalaisista sananparsista on aika masentavia ja ei ainakaan elämää ylistäviä, niin jätän sen huomioimatta tai ainakaan en halua uskoa siihen yhtään. Mun ihana hetki on talo, jossa asun ja tämä hetki tässä ja nyt. Tämä on melko tavallinen, mutta ainutlaatuinen (tietysti!) taloyhtiö Helsingissä. Talo on rakennettu vajaa sata vuotta sitten ja nähnyt paljon kaikenlaista. Asuntoja on paljon ja ihmisiä vielä enemmän. Talossa on suurehko, kaunis sisäpiha. Vanhoja puita, joihin juuri nyt kasvaa hurjaa vauhtia lehdet ja näkymä ikkunasta muuttuu vihreämmäksi päivä päivältä. Joskus vitsaillaan, että talosta ja sen asukkaista saisi varmasti melkoiset juonenkäänteet saippuasarjaan, kun ihmisiä on niin paljon ja herkullisia tarinoita jo ihan omastakin ja tuttujen naapureiden takaa sen verran paljon. Pihalla on mahtava leikkipaikka. Siinä kirmailee, varsinkin kesän taas tullessa, jopa kymmeniä lapsia. Määrä on monenkertaistunut viime vuosien aikana. Vilkasta on ja se on aivan mahtavaa!

Toisella puolen pihaa on grillipaikat, jotka kuumenevat kesäiltoina tiuhaan. Usein ei tarvitse itsellä odotella grilliin hiillosta ollenkaan, kun joku naapuri huikkaa jo ennen kuin tietää tarvitsevansa juuri silloin grilliruokaa, että tänne vaan mukaan tai että heidän juuri lähtiessään parhaat hiillokset olisivat tarjolla. Aina, siis aina, kun kotoa on lähdössä jonnekin tai tulossa kotiin, joku naapuri tulee vastaan ja tervehtii! Siis kuvitella, siinä kaupungissa, josta aina puhuttiin, kun asuin muualla, että ihmiset ovat tyjyjä ja eivät katso silmiin. Dannykin lauloi Kuusamoon-biisissä, että Helsinki, savuinen, sumuinen kaupunki ihmiset ei tunne edes naapuriaan kaikilla on kiire, harva täällä hymyilee. Mutta ei, olen kohdannut eniten hurmaavia, ystävällisiä ja tervehtiviä naapureita Helsingissä! Pirskatti vieköön, usein vielä iloisesti tervehtien ja saatetaan jäädä rupattelemaan niitä näitä.

Okei, no nyt mulla soi päässä se Kuusamoon-laulu. Onhan siinä Kuusamossa ja Lapin lumossa ja kaikess siinä ihan mieletön viehätys ja rakastan niitä vaaramaisemia, mutta ihan hyvin sitä voi ihannoida kumpaakin ja olla onnellinen, kun molempiin on toisinaan mahdollisuus. Silti, Helsinki on mulle rakas kotikaupunki ja tämä talo ja koti ihaninta juuri nyt, ollut pitkään ja pysyköönkin niin.

Yhtenä iltana tällä viikolla, meillä oli ystävän kanssa työhommailta täällä meillä. Tuli idea, että nyt tarvitsisi montaa mannekiinia, että saisi jokaisen kukkaseppeleen kuvattua yhtäaikaa kauniiseen kuvaan. Keksin, että laitan naapurinnaisille, kuten heitä kutsun, viestin ja kysyn. 18.03 lähetin viestin neljälle perheenäidille, että kävisikö jollekin tällainen juttu, jossa olla mukana, että kohta nähtäis pihalla, riittää kun tulette ihanina itsenänne! Puolentoista tunnin päästä seppeleet oli saatu valmiiksi, jokainen neljästä naisesta hymyillyt kuvassa (ja kuvan ulkopuolella!) ja me ystävän kanssa kuvinemme ja seppeleinemme kuvien kanssa valmiit!

Mietin siinä, ja usein muutenkin, kuinka onnekas olen. Koska sen lisäksi, että talo on kiva ja naapurit kivoja, olen saanut monta ystävää. Aikuisiän ystävää! Niitä mistä sanotaan, että sellaisten ystävyyssuhteiden luominen ei ole enää niin yksinkertaista aikuisiällä. Lapset ovat ystävystyneet niiden mun ystävien lasten kanssa samaa tahtia. Lapset kipittävät harva se päivä ovien taakse pimpottamaan ovikelloa ja kysymään kavereita pihalle tai kylään. Eikä siinä nyt mitään erikoista, sitähän tapahtuu kaikkialla, mutta jos omaan lapsuuteeni vertaan, niin ei mulla kyllä ollut näin suurta kaveripiiriä siinä omassa kotipihassa. Eivätkä meidän kaikkien vanhemmat olleet näin hyviä ystävyksiä keskenään eikä me koskaan menty syömään päivällistä naapuriin arki-iltana (siksi ettei joka kodissa tarvitse tehdä ruokaa, kun ruuanlaitoin voi yhdistää ja saa ruokittua monet suut saanaikaisesti) tai minä en päässyt naapurin äidin mukana pyykkituvalle mankeloimaan lakanoita siksi, että se on kivaa! 

Eilen se naapuriystävä, jonka kotiin näen suoraan talon toiseen päähän vielä ennen kuin lehdet kasvavat puissa täyteen mittaansa ja näköyhteys katoaa syksyyn saakka, tuli käymään ja leikkasin hänen hiuksiaan. Joskus yöllä olen saanut puhelinsoiton naapurista, että heillä on lasten kuumelääke loppu, oisko mulla. Siinä hetkessä, kun on tajunnut keskellä yötä itse, että vaippalaatikko ammottaa tyhjyyttään, kun tarve on suurin, on apu löytynyt läheltä. Meidän rapussa asuu niin monta lasta, että vaatteiden kierrättäminen on superhelppoa, usein ne siirtyvät kerroksen alas- tai ylöspäin lapselta toiselle. Viime kesänä leikkipaikalla pihalla tuli puhe uupuvasta festarilipusta ja hetkeä myöhemmin kaulassa roikkui naapurilta saatu kolmen päivän vip-lippu. Iso osa pihan lapsista on läheisiä meille monille aikuisille, milloin kiikutetaan kenenkin lasta pissalle tai pyyhitään neniä. Ostan usein hellepäivinä kaupasta samantein kuuden jäätelön boksin, koska syöjiä pihalla kyllä on! Se, että pihalla on kiva hengailla tuntikausia aikuisten ja lasten kanssa, se on mukavaa ja ei kyllä itsestäänselvyys, missään muualla asuessani en ole niin tehnyt. Ja siihen päälle se, että niiden samojen äitien kanssa voi jatkaa myös aikuisten illanviettoon siitä hiekkalaatikolta. Ollaan hyvinkin samanhenkisiä, tykätään samoista asioista – se on ihan älyttömän siistiä! Haetaan ristiin rastiin toistemme lapsia päiväkodista, jos on sellainen tilanne ja ovat siellä luulleet, että ollaan sukua toisillemme.

Taitavat talon asukkaat tunnistaa minut siksi äiti-ihmiseksi, joka tekee värikkäitä jäälyhtyjä pihalle, joka laittaa kurpitsoihin kukkia halloweenina ja asettelee ne pensaiden reunoille sekä piirtää koko pihan ympäri kulkevia ruutuhyppelyitä ja järjestää hiekkalelut sateenkaarimaiseen värijärjestykseen hiekkalaatikolle. Ihanan myötämielisiä ovat mua kohtaan näissä asioissa. <3

Olen saanut tästä talosta monta perinteistä naapurituttavuutta, kaveria ja ystävää. Niin, se hetki, jonka en toivois loppuvan, mutta joka tietysti elää kokoajan, on se, että saan asua tällaisessa paikassa ja nuo ihmiset ovat ympärilläni. Kiitos teille ihanat, tiedätte kyllä ketä olette! 

Niin ja tosiaan, se juttu mihin niitä naapurinnaisia haluttiin kuviin: Se on mun ja Mainingin Marjon Arboin & Maininki -kässäkerho vol 2! Siellä pääsee tekemään noita mielettömän hienoja kukkaseppeleitä, jotka kuvissa näkyvät! Lisää kerhosta linkin takana.

ps. Olen muuten kirjoittanut naapureistani aiemminkin: 100 torttua ja Tulkaa pihalle vartin päästä!

A DAY WITHOUT SNOWBOARDING IS LIKE A DAY ON SKIS

No otsikon teksti nyt on ihan vaan hauska vitsikäs lause, jota en ihan allekirjoita, mutta se tuli mieleeni toissapäivänä, kun siinä ennen viittä laitoin vuokraamosta hakemani laudan jalkoihin Rukan huipulla ja lähdin laskemaan.

Taisin olla toisella luokalla, kun ensimmäisen kerran kävin rinteessä laskettelusuksineni ja isotupsuinen pipo päässä. Muistan ensimmäiset ihanat valkoiset Blizzard-sukseni, joissa oli neonvärisiä kuvioita. Laskettelu kuului jokaiseen talveen. Mummulasta oli Iso-Syötteelle vain lyhyt matka, koulun kanssa käytiin joka talvi jossain ja kavereiden kanssa päiväreissuja skibussilla ja joskus mökkilomia hiihtokeskuksissa. Sukset vaihtuivat teinivuosina lautaan. Myöhemmin oltiin kavereiden kanssa kausikorttilaisia ja vietettiin jokainen talven viikonloppu ja loma asuntovaunueloa elellen hiihtokeskuksessa, lähinnä niin, että päivät rinteessä, illat elokuvia katsellen ja juhlien. Se oli ihanaa aikaa!

Kun elämä myöhemmin vei muualle, tuli lapsia ja vuodet alkoivat kulua vähintäänkin tuplanopeudella, mukavia asioita elämästä tippui matkan varrelle ja uusia tuli tilalle. Yksi niistä tippuneista asioista oli lumilautailu. Pohjoisen mäkiin tottuneena en jotenkin pitänyt edes ajatuksesta mennä eteläisen Suomen lyhyempiin rinteisiin. Ihan pöhkö ajatus, mutta muistan niin ajatelleeni. Etten saisi siitä enää mitään. Aivan kuin ne Syötteen mäet olisivat niin valtavan pitkiä, haha. Tai ehkä en halunnut peittää niitä ihania lumilaudalla laskettuja muistoja uusilla, jos ne uudet olisivatkin tylsempiä. Viimeisen 15 vuoden aikana olen käynyt mäessä neljästi, joista lumilaudalla viimeksi yhdeksän vuotta sitten.

No, lauantaiaamuna auto starttasi Oulusta kohti Kuusamoa ja oltiin matkalla mäkeen. Tuntui epätodelliselta. Ilman lapsia, minä ja mun hellu ja päivä mäessä, vähänkö siistiä! Oli tulossa täydellisen kaunis kevätpäivä. Perillä haettiin liput ja vuokraamosta puuttuvat välineet. Musta tuntui, että olin mennyt jonnekin mistä en tiedä enää yhtään mitään, mutta joka joskus on ollut tuttu asia. En ollut koskaan käyttänyt nykyaikaista lippusysteemiä tai laskenut kypärä päässä. Ei mulla itseasiassa ollut juuri mitään tarvittavia vaatteitakaan, paitsi 20 vuotta vanha laskutakki. K A K S I K Y M M E N T Ä V U O T T A, tsiiiisös! Äitini löysi kaapista pikkuveljen vanhat toppahousut mulle ja toinen veli lainasi laskulasejaan. Siinä sitten laskettelumonot jalassa (kun ensin olin arponut vuokraamossa otanko nyt kuitenkin sukset vai laudan ja päätynyt suksiin) seisoessani hiihtokeskuksen vessassa pukemassa vaatteita takaisin päälle ja silotellessani vaatteiden ryppyjä pois painamasta, tipahti silmäkulmasta kyynel. Olin sellaisen hetken äärellä, jota olin kaivannut ihan hirveästi ja tuntui siltä, että en osaa olla siinä.

Hiljaa, lähestulkoon sanaakaan sanomatta noustiin hissillä ylös. Maisema oli niin kaunis. Tykkylumipuita, täydellinen lumi, sininen taivas, ihana seura ja sukset alla. Niin ihanaa. Omituinen surumielinen olokin katosi ja tuntui hyvältä olla just siinä. Kypäräkin tuntui tavalliselle ja ei se lippukaan ollut niin vaikea käyttää, heh. Mentiin just täydelliseen aikaan syömäänkin puolityhjään ravintolaan, joka hetkeä myöhemmin täyttyi niin, etteivät kaikki jaksaneet edes jonottaa. Nauratti kaikki se niin ihana just siinä.

Mutta kuulkaas, vähänpä tiesin vielä silloin… Pari tuntia ennen hissien sulkemista päätin, että käyn kuitenkin vaihtamassa sukset lautaan. Kokeilen, jos vielä osaisinkin. Tuntui kuin olisin joku muinaisjäänne, kun hipsin lumilautakengät jalassa, lauta kainalossa kohti hissejä. Samaan aikaan tuntui niinkuin olisin ollut samassa tilanteessa ihan vasta monet monet kerrat. Jännitti. Oikeasti jännitti ihan hirveästi. Mitä jos se lauta vaan kanttaa ja kaatuilen vaan.

Vaan mutta ei. Kaikkihan jatkui siitä mihin oli edelliskerralla jäänyt ja vielä enemmän. SE TUNTUI TÄYDELLISELTÄ! Rakastin jokaista hetkeä siinä laudan päällä. Ihan jokaista! Tätä kirjoittaessani itkettää, koska se oli niin ihanaa! Hulluna kaikenlaisia ajatuksia päässä: miksi oon hukannut kaikki nää vuoden tässä välissä siihen, etten oo muka oikeasti missään välissä ehtinyt mäkeen… samaan aikaan, että no tietysti, tämä hetki ei olisi ollut näin ihana, jos olisi välissäkin laskenut ja että tälleenhän sen pitikin mennä… ja eniten, että mulla on elämässäni nyt uusi motto: mene lumilautailemaan aina kun siihen on mahdollisuus ja vähän useamminkin! 

Voi vitsit, olisittepa kuulleet ne kaikki mun hehkutukset tuona iltana ja eilenkin vielä (tai tässähän te niitä just lueskelette!), siinä on saattanut Tiina vähän jankata, kun on ollut sama hehkutus joka toisessa lauseessa. Mutta jos joku ihminen oli äärettömän onnellinen lankalauantaina kello 16.52-19.02, niin se oli Arposen Tiina se!

SYÖDÄÄN PALJON JUKURTTIA NIIN SAADAAN HIENO JÄÄTAIDETEOS

Tykkään tästä vallitsevasta talvisesta Helsingistä. Mikäli kavereiden ja tuttavien instastooreihin vertaan, niin on omani poikkeava mielipide. Mua ei palele juuri koskaan, rakastan lunta ja kovaa pakkasta. Kuljen onnellisena huopakengissä, villahousuissa, pipo syvällä ja älyttömän paksu kaulahuivi käärittynä kaulaan villakangastakki päällä. Jäätävästä naamajäätyy-tuulestakin saan sen tunteen, että on pirskatti vieköön ainakin elossa, heh! Ja mikä aivan parhainta, näillä säillä jääkalikoita saa jäädytettyä niin nopeasti ja helposti!

Olen jäädytellyt maitopurkkeihin ja ilmapalloihin vesivärivettä useana talvena, mutta näin paljon en koskaan aiemmin. Syötiin nimittäin viime viikolla aika monena iltana jukurttia ja vanukkaita, että saatiin riittävästi jäädytyspurkkeja. Väritin vesiä vesiväreillä, upottelin viimeisiään veteleviä tulppaaneja ja muita leikkokukkia, ja muutamaan purkkiin testasin glitteriäkin. Pari kalikkaa teimme niin, että jäädytettiin ensin puolet toisen värisellä ja kun puolikas oli jäässä, lorruuteltiin päälle toisenväristä vettä.

Aikaa kului tähän projektiin kyllä yllättävän paljon. Luulisi äkkiseltään, että nopeaahan sitä vettä kaataa purkkiin ja vie jäätymään ulos pakkaseen. Siihen päälle kuitenkin kaikkien niiden purnukoiden ja purkkien kääreiden saaminen jäätyneiden kalikoiden päältä pois, huh mitä hommaa. Itse kannoin muutaman purkin kerrallaan takaisin sisälle niiden jäädyttyä ja irroittelin pahvit ja muovit ympäriltä pois. Yleensä aiempina vuosina olen repinyt ne ulkona, mutta sormet ovat joka kerta olleet kylmästä ilmasta aika kovilla, joten tämä sisätekniikka oli huomattavasti mukavampi. Roskatkin sai heti lajiteltua oikeisiin paikkoihin. Äkkiä siinä aika kuluu. Laskin, että pari tuntia kahden päivän aikana kului aikaa pelkkään muottien irroittamiseen ja jäiden edestaas roudaamiseen sisältä ulos.

Tänään keräsin kaikki kalikat parvekkeelta ikeakassiin ja raahasin ulos. Ensimmäistä kertaa ikinä pelkäsin selkäni puolesta, että miten oikein saan sen säkin raahattua pihalle, niin painava se oli! Ja kerrottakoon, että en yleensä pelkää raskaita kannettavia asioita. No, säkki saatiin ulos ja päästiin tyttäreni kanssa rakentamaan jääteosta. Pari kertaa jääpalikat luisuivat pois paikoiltaan, eikä mulla ollut mitään varsinaista visiota miten ne siihen aseteltaisiin. Kunhan laitettiin. Lopuksi tyttö kipaisi kastelukannuun kylmää vettä ja kaatoi palikoiden päälle. Jäätyivät nopeasti kiinni toisiinsa. Jätettiin teoksen keskelle tilaa kahdelle kynttilälle. Niiden sijoitusta olisi kyllä näin jälkikäteen, kun palikat olivat kaikki jo kiinni toisissaan, voinut miettiä tarkemmin, mutta semmoinen siitä nyt tuli! Aika ihana kuitenkin, vaikka tärkeintä ja ihaninta tämän tekemisessä oli kuitenkin se koko prosessi.

Olin niin onnellinen, kun tämä jääteos tai miksi tätä kutsuisikaan, oli valmis, että oikein harmittelin, kun tuttuja naapureita ei tullut pihalla vastaan, kun siinä onnellisuuspuuskissani hihkuin. Olisi vaan tehnyt mieli hehkuttaa! Nyt toivotaan, että ohjetta noudatetaan, että kukaan ei innostu hajottamaan sitä tai tulee kovaa lumimyräkkää ja kalikkateos jäisi lumiauran lumien alle ja erityisesti ettei vaan tuu nollakelit ihan heti!

Ootteko te innostuneet jäädyttelemään jäälyhtyjä tai muita tällaisia? Olisi hauska kuulla! Joka tapauksessa, leppoisia pakkaspäiviä sinne teille lähettelee kreisi jääkalikkanainen Helsingistä!

100 TORTTUA

Kaupallinen yhteistyö: Dronningholm & Suomen Blogimedia

Joulukuu on jo ihan todella lähellä. Niin se vain hurahti pian synkkä marraskuukin. Mielessä on ollut jo muutaman viikon ajan jouluiset asiat. Yhden ihanan ja makoisan joulun tunnelmaan vievän yllätyksen sain toteuttaa hetki sitten. Nimittäin hilloistaan tunnetulla Dronningholmilla on aivan ihana Tähtitorttukampanja, johon osallistuin. Suomi 100-juhlavuoden kunniaksi Dronningholm on halunnut nostaa esille tärkeän asian, yhdessä tekemisen ja yhteisen hyvän. Siinä ideana on ilahduttaa jotain itselle tärkeää tahoa ja leipoa heille 100 torttua!

Halusin yllättää naapurustoni. Asun 1920-luvulla rakennetussa kauniissa korttelitalossa Helsingissä. Olen ollut mielettömän onnekas saadessani tällaiset naapurit, kuin mitä tässä meidän talossa on. Reilun neljän vuoden aikana olen saanut sydänystäviä, kavereita, moikkaustuttuja, niitä naapurituttavia, joita aina pihalla ja portilla tervehditään. Olen saanut apua, kun tietokoneen laturi on ollut hukassa ja naapuri toi ovelleni omansa lainaan – todeten, että saat pitää sen! Lapseni ovat saaneet useita ihania kavereita, pihalla on kesäisin juoksennellut parisenkymmentäkin lasta yhtä aikaa ja siellä aikuiset ovat joskus joutuneet komentelemaan vähän milloin kenenkin lasta, eikä se ole haitannut, ennemminkin se tuonut lämpöisen, entivanhaisen yhteisöllisen, ihanan tunteen. Ollessani eräänä uutena vuotena pahassa pusutaudissa kotona yksin todella kipeänä, ihana naapuri kävi ostamassa minulle pizzaa (ajanlaskuna ennen Wolttia) ja toi ovelle asti. Meillä on vietetty pikkujouluja ja uudenvuodenkekkereitä naapurusten kesken. Käyttämättä jäävät saunavuorot jaetaan aina toisille naapureille ja sen ansiosta lapsenikin ovat alkaneet pitämään saunomisesta, vaikkei meillä edes ole omaa saunavuoroa! Tykkään tästä talosta ja tämän ihmisistä hirmuisen paljon.

Osa naapurustosta taitaa tuntea minut sinä naapurinnaisena, joka piirtää pihalle megapitkiä ruutuhyppelyitä ja innostaa lapsiakin piirtämään katuun lisää ja enemmän ja aina vain hassumpia juttuja. Kesällä viritimme viirinauhat vanhojen pihan puiden väleihin ja pidimme pihan lapsille juhlat juuri valmistuneen leikkipaikan kunniaksi! Joten en voi muuta kuin todeta, että he, naapurini, jos ketkä ovat tämän pienen yllätyksen ansainneet!

Tykkään torttujen tekemisestä. Ne ovat todella helppoja ja niissä voi helposti vähän vaihdella fiiliksen mukaan minkä muotoisia tekee. Päädyin melko perinteiseen kukkamaiseen tähtikuvioon, mutta vaihtoehtoja olisi vaikka kuinka. Dronninholmin sivuilta löytyy ohjeet mm. kukka-, monsteri-, sydän- ja pöllötorttuihin. Täytteenä omena-kanelimarmeladi on oma ehdoton suosikkini, mutta perinteinen luumuhillokin kyllä maistuu monille ja on se ainoa oikea täyte. Puolukka-kirsikkamarmeladikin on kyllä testaamisen arvoinen herkku! Muotona tortuissa Itse tykkään kukkaisesta mallista siksi, että siinä ei ole teräviä reunoja, jotka muuttuisivat uunissa koviksi, vaan koko torttu on ihanan mehevä ja kostea. Tortut olivatkin erittäin onnistuneita. Paistoin osan omassa uunissa ja osan alakerran naapurini uunissa.

Kirjoitin facebookiin talomme ryhmään kutsun, jossa toivotin naapurit seuraavana iltana nappaamaan tortut mukaansa meiltä pihalta. Mietin ensin, että menisin ovelta ovelle viemään, mutta nykyaikana sellainen tuntuu jotenkin liian tungettelevalta. Ja olikin oikein mainio päätös olla pihalla. Moni naapuri tuli lastensa kanssa pihalle leikkimään meidän seuraksemme pimeään marraskuiseen iltaan (kaunis valkea maisema oli ollut harmiksemme edellisenä iltana). Koteihinsa kulkevat naapurit tulivat maistamaan makoisat joulutortut ja nappasivat mukaan pussillisen iltapalatorttuja.

Olen saanut tempauksen jälkeen kiitoksia naapureilta, että tortut olivat makoisia – minustakin ne maistuivat vieläkin paremmille kuin tavallisesti, ehkäpä niistä maistoi makean hillon lisäksi sen lämmön miksi ne halusin juuri näille ihmisille leipoa.

PS. Kenet sinä haluaisit yllättää ja jakaa iloa? Dronninholmin sivuilla on kilpailu, jonne voit itse osallistua omalla yllätykselläsi!

 

HAPPY HALLOWEEN

Tänään tajusin, että mua harmitti etten ole ehtinyt enempää paneutumaan Halloween-koristeluihin. Ihan huikeat naamiaiskuvat pitkin internetiä houkuttelevat ensimmäistä kertaa myös erilaisiin naamiaisjuttuihin, vaikka aiemmin kiinnostus niitäkin kohtaan on ollut melko vähäistä. Meidän kaveriporukoissa ei ole koskaan oikein pidetty mitään teemajuhliakaan. Ensi vuoteen aion panostaa, nyt on marraskuuun siirryttäessä alettava miettimään jo jouluhommia. Tänään ehdin vain kaivertamaan kurpitsalle piparireunapään (kukkien alla) ja pusuhuulet ja rakkausposket. Viime viikolla piirsin pihalle söpöyksiä. Hauskaa Halloweenia kuomaseni! <3

KESÄISET SYNTTÄRIJUHLAT – LAPSI TÄYTTI 75 KK

Kaupallinen yhteistyö: Juhlahumua.fi

Mun rakas keskimmäiseni täytti keväällä kuusi vuotta. Juhlapäivä humahti ohitse kevätkiireiden kanssa. Päätettiin järjestää kaverijuhlat myöhemmin, kun kesä on ihanimmillaan ja pihan leikkipaikan remontti ohitse. Havahduin heinäkuun lopussa siihen, että lomat ovat pian ohi ja juhlat pitämättä. Pika-aikataululla siis viestit kavereille lomien keskelle, että tervetuloa!

Juhlat pärähtivät kalenteriin nopealla aikataululla ja tarjoiltavat päätin tehdä mahdollisimman helposti nekin ja lastenjuhlien tyyliin vain niitä herkkuja, joita lapset varmasti syövät. Täytekakun jätin suosiolla pois ja varasin paljon popkornia! Kakuksi tein jo perinteeksi (kolmas jo!) muodostuneen pupukakun. Siihenkin pohjalle ihan vain kaupan valmiita muffinsseja ja kermavaahtoa tosi paljon päälle. Toimii aivan hyvin. Varsinkin kun aika moni lapsi nuolee kuitenkin vain sen kermavaahdon ja pöydän nurkilla on pikkaisen maisteltuja muffinsseja. Ensi kerralla tosin toivon, että olisi enemmän aikaa koristeluun, eikä tarvitsisi tehdä tuollaista hupsua suurisilmäistä strösselipupua. Vaikka ihan ok noinkin, mutta kun tiedän, että osaisin varmasti hienompiakin tehdä! Lisäksi tein suolaiseksi syötäväksi Vaneljan inspiroimia nalleleipäsiä. Ne tein Lidlin sydänleipiin, joiden päälle sivelin tuorejuustoa ja banaania ja mustikoita. Olivat ihania! 

Ihanista koristeista ison osan sain Juhlahumua.fi-verkkokaupasta. Kelta-valkoraidalliset servetit, mukit ja lautaset sopivat ihanasti sävymaailmaltaan yhteen kirjaintaulun kanssa, johon runoiltiin asioita kuusivuotiaastamme. Maailman söpöimmästä rillipäästä, jos minulta kysyttäisiin. Kyllä kertakäyttölautaset tuollaisissa pihajuhlissa helpottavat aika paljon! Meillä koko kattaus oli laitettu leikkipaikalle roudatulle pöydälle, eikä erityisiä istumapaikkoja ollut. Pillimehut ovat lapsille aina mieluisia ja pahvimukeihin kasasin pienen karkkiehrkut, jotka jaoin palkintoina, kun kisailimme leikkimielisesti muovikengänheittokisassa. Herkkuhetkien jälkeen oli helppo nappasta käytetyt astiat ja kipaista roskikseen.

Koko pihan ylitse puista puihin menevät viirinauhat viriteltiin naapuriystävän kanssa jo muutamaa päivää aiemmin edellisiin pihajuhliin ja vitsit, että ne tekivät pihasta jotenkin juhlallisen. Sellaisen, että välillä oli fiilis, että oltaisiin jossain elokuvan kuvauksissa, kun oli jo niiiiin tunnelmallista.

Halusin tehdä pienen kuvaustaustan, jonka edessä ajattelin kuvata synttärivieraita ja sankarispoikaa. No, eihän siinä ihan hirveästi kuvia saatu otettua, kun pihalla oli niin paljon muutakin tekemistä. Muutama kaverikuva sentään. Ihanat kuvat pihan tytöistä ja sankarista ovat mahtavia. Nyt, muutama viikko juhlien jälkeen on kuvien sankarilta hampaitakin tippunut jo lisää. Sittemmin koristeet, paperipallot ja -viuhkat ovat päässet lastenhuoneen ikkunaan ilahduttamaan. Yksisarvisilmapallot ovat niin suloisia, että niitä toivottiin jo jokaisiin juhliin.

Kuukausia myöhässä pidetyt kuusivuotiskekkerit olivat siis oikein mukavat, taidetaan jatkossakin siirtää juhla-aika kesälle. Tulipahan myös taas todettua sekin, että myös kerrostalon pihalla voi aivan hyvin järjestää juhlia. Niin, siis kun meillähän oli tosiaan myös monta tuntia kestäneet jatkot näillä synttärikekkereillä, kun laitettiin musiikit bluetooth-kaiuttimesta soimaan ja hiekkalaatikolla alkoi kunnon bailut. Kiitos koristeista ja juhlatarvikkeista Juhlahumua-verkkokaupalle! Superkiitos ihanille vieraillemme ja naapureiden lapsille ja ystäville! 





METSÄRETKI JA MAAILMAN PARHAAT LÄTYT NUOTIOLLA

Metsä on yks mun lempipaikoista. Kaikenlaiset metsät. Vehreä sammalmetsä, jossa voi kuvitella menninkäiset tai Ronja Ryövärintyttären kulkemassa. Jäkäläinen, lämmin mäntymetsä helteellä, sellainen jossa polulle on kertynyt mielettömät määrät havunneulasia. Korkea, vanha männikkö tai satukirjamainen koivumetsä, jossa mustavalkeat kaunokaiset rinta rinnan seisovat ja heinikko puiden juuressa tuulessa hulmuaa. Rakastan sitä, kun aurinko paistaa ja valo siivilöityy oksien raoista, kun kuljen omia reittejäni metsän uumenissa. Sitä, kun kumpparit ovat ainoa oikea kenkävalinta sateen jälkeiseen mustikkametsään, lenkkareissa kastuisi varpaat. Tai mikä parasta, paljain varpain polulla, jossa vanhojen puiden juuret kiemurtelevat. Aivan kuin lapsena, kun juostiin mummulassa pihan läpi pieneen metsään ja nyppyläpolkua pitkin postilaatikolle.

Joka kerta kunnon luonnonmetsiin ja järvien rannoille päästessäni ääneen asti huokailen ja totean, kuinka ihanaa siellä onkaan olla. Toisinaan naurattaakin se huokailu, mutta siltä musta tuntuu. Tässä, kun asuu sen verran kantakaupungissa, että kunnon metsään (onhan tässä Keskuspuistokin, mutta tiiätte mitä tarkoitan!) lähteminen on aika paljolti auton varassa, on jokainen metsäretki lähestulkoon mieletön elämys. Eikä haittaa ollenkaan, että on niin. Oon kaupunkilaistyttö, joka rakastaa luonnon helmassa hulmuttelua.

Olin siis onneni kukkuloilla, kun maanantaina pääsin Suomen Blogimedian järjestämälle virkistysretkelle Nuuksioon. Meloimme pitkin Pitkäjärven selkää ja siinä Marjan kanssa hiljalleen meloessamme ajattelin vain kokoajan, etten toivoisi hetken menevän ohitse. Välillä piti laittaa silmät kiinni ja kuunnella liplatusta ja tuoksutella vain. Kuivalle maalle päästyämme talsimme parin kilometrin matkan polkuja ja pitkospuita pitkin, mustikoita syöden nuotiopaikalle. Siellä meitä odotti lättyjenpaistohommat. Jokainen vuorollaan paistoi nuotiolla lettunsa, joihin oli tarjolla suolaista ja makeaa täytettä. Ehdottomasti elämäni parhaat räiskäleet! Voi kunpa jokainen maanantai-ilta voisi olla yhtä ihana ja vihreä ja raikas ja ihana!

Tiesittekö muuten, että tänään lauantaina juhlitaan ja liputetaan Suomen luonnolle. Minä en olis ilman tuota retkeä tiennyt! Suomi on ensimmäinen maailman maa, jossa luonnolle virallisesti liputetaan ja se jos joku on hieno asia! Ihanaa Suomen luonnon päivää just sulle! Nähhään metässä!

SÖPÖT SUURISILMÄISET PYÖRÄILYKYPÄRÄT

Tänään oli kyllä niin ihana sää ja merkki kesästä, että oli kyllä hymy korvissa koko päivän. Pihakin herää eloon taas talven jälkeen ihan eri tavalla ja lapset huruuttelevat pyörillä pitkin pihaa ja aikuisetkin ehkä viihtyvät pihalla paremmin. Grillit kuumenevat ja suihkulähde lorisee. Katuliidut sauhuavat ja hyppynarut napsuvat asvalttiin.

Pääsin pyöränhuoltohommiin ja pumppasin renkaat täyteen ilmaa. Lapset saivat päähänsä uudet ihan superstylet Crazy Safetyn kypärät. Pojalla oli sen verran kiire päästä testaamaan kypärä, että siinä ei heti edes ehditty kiristellä ja asettaa kypärää kunnolla päähän. Kuvien ottamisen jälkeen sitten suoristettiin remmit ja renkselit ja asetettiin kypärät oikeaan asentoon ja ajeltiin kunnolla, ei huolta siitä! Välissä piti toki myös halata naapurin ihanaa pientä taaperoa, jonka suuri idoli keskimmäinen poikani on.

Kypärät ovat niin hauskat ja hienot, että aika moni ehti tänäänkin pihalla kyselemään, että mistäs sellaisia saa. Siihen mulla onkin ilouutinen, nimittäin teille armaat blogin lukijat nyt olis tarjota alekoodi. Viikon ajan kaikista kypäristä -15% koodilla CRAZY15. Ensi viikon perjantaihin 12.5. saakka.

*Kypärät saatu blogin kautta / Yhteistyössä Geffer ja Lasten PR

OLIPA MUKAVA METSÄRETKI


Oltiin lasten kanssa metsässä. Tykkään asua todella paljon tällä alueella, jossa varsinaisia metsiä ei ihan heti kävelymatkan päässä ole, mutta kaipaan metsään tosi usein. Tai onhan niitä melko lähellä, mutta en saa lähes ikinä kyllä lähdettyä. Usein kävelykohteeksi valikoituu leikkipuisto tai rantamaisemat. Jotenkin kaipaan aina myös enemmän kunnon metsään, johonkin missä on varmasti jylhää ja hiljaista. Onni metsästä silti tulee saavutettua pienessäkin metsäpläntissä, sen tiedän. Ehkä kaipuu jylhään metsään tulee lapsuudesta, niistä pudasjärvisistä vaaramaisemista, joissa isän kanssa kuljettiin. En tiedä olivatko ne kyllä kovinkaan jylhiä, mutta ainakin pikku-Tiinalle olivat.

Ajattelin aina ennen lapsia, että vien sitten omat lapseni usein metsään ja opetan heille lintuja, sammallajeja ja erätaitoja. On ihan kamalaa huomata, että kymmenvuotisen vanhemmuuteni aikana en ole kyllä kovin usein metsään lapsineni mene. Enemmän kuljeksimme silloin, kun asuimme omakotitalolähiössä metsäisän harjun juurella ja kun lapsia oli yksi tai kun metsään pääsi lähtemään autolla. On aika mälsä tosiasia, että (sinne jylhään ja hiljaiseen) metsään pääsee kyllä autolla paljon helpommin kuin julkisilla kulkuvälineillä ja siksi kai me täällä kotikulmilla paljon perheen kanssa ollaan. Sekä myös se syy, että en mää aina vaan jaksa raahata itseäni ja kolmea lasta metikköön ja takaisin. Olen itselleni armollinen enkä halua potea tästä huonommuutta, vaan ennemminkin niin, että nautitaan niistä kerroista, kun metsään mennään ja päästään ja kun seurana on ihania muita aikuisia. Eikä meillä nyt niin kauhea kiire tässä elämässä oo, metsään kyllä ehditään. Pienet metsäpläntitkin hyväksytään.

Eilisen päivän retkemme kohteeksi valikoitui kaupungin metsät Haltialassa. Ihana parituntinen, jonka aikana kävimme sillalta pudottelemassa lunta Vantaanjokeen, lapset liukuivat jäämäessä, ihmeteltiin puusta valunutta pihkaa, kiipeiltiin kaatuneilla puunrungoilla, ihasteltiin puiden väleistä siivilöityviä auringonsäteitä ja halailtiin puita. Mitä mainioin aurinkoisen hiihtolomalauantain metsäretki.

Niin ne sammallajit, niitä en osaa ja niiden opettamisen olen ulkoistanut kuvissa vilahtelevalle tyttäreni kummitädille. <3