Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

TÄSTÄ SAATTOI TULLA SÖPÖIN JA IHANIN LEIKKIMÖKKI

Palataan aivan aluksi aivan alkujuurille. Kahdeksankymmentäluvulle tietysti, jolloin elin lapsuuteni kymmenen ensimmäistä vuotta. Vietimme tuolloin aikaa paljon mummulassani, enemmän Arposella eli isäni puolen mummulassa ja vähän vähemmän Västäräkissä, äitini puolen mummulassa. Molemmissa pihalla nökötti leikkimökki. Arposen mökin leikkimökki oli valmiiksi sisustettu, siellä oli muistaakseni isäni tekemä pieni pöytä, jonka reunalla oli joskus ollut kynttilä ja se oli polttanut kulmaan reiän laatikkoon asti. Seinillä oli lehdistä leikattuja söpöjä kuvia. Ikkuna oli pieni, mutta siitä näki aina kuka tuli pihaan. Ympärillä kasvoi raparpereja ja pihlajia. Leikkimökin edusta oli hyvin keskeinen paikka, sillä sen edessä oli nuotiopaikka. Sellainen tiilistä kasattu, jossa paistettiin makkaraa. Siinä oli muutaman tiilen välissä just se täydellinen rako, johon sai makkaratikun hyviin asemiin. Nyt kun mietin, niin melkoisen hassu paikka makkaranpaistoon, mutta toisaalta täydellinen, koska siinä me istuskeltiin. Aikuiset ja lapset sulassa sovussa ja tuntuu kuin kaikki hetket siinä olis ollu aivan älyttömän ihania. Leikkimökin portailla oli monta paikkaa ja lisäksi tarvitsi vain muutaman pöllinpalasen, joilla istua. Taidettiin muuten makkaratikutkin säilyttää leikkimökin katon alla jossain rakosissa. Västäräkin (talon nimi – aah miten ihana nimi tuo onkaan!) leikkimökki taas oli vähäeleisempi kaikella tapaa. Sen vieressä oli kaivo, johon ei tietenkään saanut koskaan koskea ja siellä oli aina paljon enemmän sääskiäkin, ettei ulkona kaupunkilaislapsi jaksanut niin paljon leikkiä. Tykkäsin ennemmin mennä seikkailemaan liiteriin, siellä oli tosi monet portaat tai tikkaat ja sinne pienehköön liiteriin muodostui pieniä eri tasoja tai kuin parvia ja siellä oli paljon hassuja pikkutavaroita. Ainakin lapsesta ne tuntuivat siltä. Leikkimökissä oli kuitenkin maailman paras kauppaleikki. Mummi (ja muistaakseni myös minä) oli kerännyt tyhjiä, pahvisia ruokapakkauksia ja siellä ne olivat pienillä hyllyillä sekä pikkuveljeni vanha kassakone ikkunan edessä olevalla pöydällä odottamassa kassöörejään.

Olisin ihan hirveästi halunnut oman leikkimökin. Sellaisen, jonka minä, ihan vain minä, eikä kukaan serkku (joiden kanssa mummuloiden leikkimökit tietysti jaettiin), saisin sisustaa ihanaksi. Mulla oli lapsena jo paljon ideoita mitä tehdä. Eivätkä ne useinkaan olleet sellaisia joihin tarvitsisi paljon rahaa, vaan ennemmin ideoita jo olemassa olevista asioista. Kuten vaikkapa tokaluokalla naapurin Mirkun kanssa ideoidut itseommellut hameen (joita en kylläkään koskaan toteutettu), jotka suunniteltiin tekevämme äitini vanhoista kankaista kokoamalla niistä kauneimmista pienistä palasista tilkkuhameen. Olin enemmän kekseliäs, kuin vaativa materiaalien suhteen. (Ehkä olen sitä samaa edelleen.) Omaa mökkiä en kuitenkaan koskaan saanut. Päätin, että omat lapseni saavat ja silloin minä sen sisustan.

Asuimme kymmenisen vuotta sitten omakotitalossa, paritalossa Tampereella. Siinä oli piha. Haaveilin leikkimökistä pihalle niin kovasti, että meinasi sydän haljeta. Googlettelin ja suunnittelin ja mietin ja katselin huuto.netistä mökkejä, että saisiko vanhan siihen jostain haettua. Tyttö oli tuolloin pari-kolmevuotias. Leikkimökkiä ei tullut. Mulla edelleen kouraisee sydämestä se tunne mikä liittyy tuohon haaveeseen. Olen ihan hirvittävän pettynyt itseeni, etten saanut lapsilleni tai kaikista eniten varmaan kuitenkin itselleni toteutettua sitä maailman ihaninta leikkimökkiä. Se oli niin suuri unelma ja haave, jota olin lapsesta asti kantanut.

Viime vuosina olen kuitenkin hyväksynyt asian, että se haave siirtyy sitten mummuvuosiini, ehkä silloin saan laittaa lapsenlapsilleni mökin jonnekin. Ei täällä kerrostalossa oikein voi mökkiä pihalle pystyttää, vaikka kieltämättä sitä mietin, kun pihalle tehtiin pari vuotta sitten leikkialueen uudistus…

Viime kesänä pääsin käymään ensimmäistä kertaa miesystävän suvun kesämökillä Tampereen Teiskossa. Mökki on upealla paikalla järven rannalla. Sellaisella, josta olen aina haaveillut ja nyt päässyt kaksi kertaa käymäänkin jo ja toteamaan, että sellaisia paikkoja oikeasti on olemassa, niin ihana paikka! Ja arvatkaapa mikä siinä mökin pihalla töröttää. NO LEIKKIMÖKKI! Tuli sitten tuossa talvella puheeksi tämä mun toteutumaton haaveeni ja mies totesi, että laita se leikkimökki ihanaksi (tai saatoin se olla minäkin joka sitä ehdotti). Tietysti tartuin tähän ajatukseen ja päätin toteuttaa. Sellainen oikein överi ja kunnon leikkimökkiprojekti! Aloin keräillä pitkin talvea erilaisia asioita pussukoihin vintille, joissa luki sieluni silmin ja kirjaimin: LEIKKIMÖKKITARVIKKEITA. Lastenhuonetta siivotessa laitoin pikkutavaroita sivuun ja varastoa siivotessa samoin. Työprojekteista ylijääneitä tapettisiivuja talletin rullilla leikkimökki mielessäni.

Viikko sitten maanantaina sitten yhtäkkiä koittikin se päivä, että olimme lähdössä tuonne Teiskon mökille. En ollut valmistautunut ollenkaan leikkimökkihommiin, kun takana oli festariviikonloppu toisella mökillä ja muutenkin tajuttiin, että seitsenhenkinen porukkamme ei voi matkustaa seitsenpaikkaisessa autossa matkatavaroiden kanssa, vaan tarvitsemme peräkärryn kamojen kuljettamiseen. Siinä sitten hässäkän keskellä kipitin vinttiin etsimään noita talven aikana pakattuja pusseja. Muutama löytyi ja pari tuolia. Raahasin ne lähes täyteen peräkärryyn kaiken muun tavaramäärän jatkoksi. En uskaltanut katsoa pusseihin, sillä tiesin, että kaikkea en mukaan löytänyt. En halunnut pettyä. Mietin jo, että perun koko projektin. Se olisi muutenkin mun oma juttuni, eikä kukaan osaisi kaivata mitään mitä ei ole sovittu tai luvattu tai sen kummemmin edes puhuttu etukäteen.

Matkalla mökille pysähdyimme ABC:n sijaan syömään Tampereen Ikeaan. Syötyämme ehdotin matkaseuralleni, että kipaistaan nyt kuitenkin sen alakerran osaston kautta. Ja kuten aina, jotain löytyi: pari ideaa leikkimökkiin eli siis se viimeinen innon pisara sille, että tulevan viikon yksi tärkeä juttu olisi toteuttaa tämä mun haaveeni. Ikeasta mukaan lähti peltinen pieni hyllykkö, aurinkokennolla toimivat ulkovalot ja kaksi tyynyliinaa. Edessä olisi i h a n a  p r o j e k t i! Aiemmin leikkimökissä oli ollut muutama kaluste ja lelu, mutta muistin itsekin edelliskesältä, että enemmän näin siellä hämähäkinseittejä kuin leikkien jälkiä. Aloitimme siis miehen tyttären kanssa yhdessä työn pesuhommilla. Pesimme mökin seinät, katon ja lattian. Miehen tytär, sama, joka oli innoissaan myös parvekkeen uudistuksesta, oli mulle tosi iso apu tässä(kin) projektissa ja kaikista näistä hommista todella iloissaan! Puhumattakaan siitä miten mukavaa ja ihanaa on touhuta yhdessä. Pian hommien aloitettua kiinnitin ensimmäisen asian, nimittäin tekokukista ja paperikukkasista tehdyn kukkapannan viime kesältä leikkimökin oveen kranssiksi. Että pääsee tunnelmaan jottei mee ihan pelkäksi siivoukseksi ja remonttifiilis ehdi lässähtää. Omista lapsistakin löytyi intoa. Pikku-Ruu innostui hurjan paljon pensseleistä ja olisi halunnut maalata kovasti, kun mulla oli aikeena alkaa kiinnittelemään tapetteja seinille. Toisinaan hoksaan, että kun omat lapset ovat koko elämänsä olleet mun kanssa ja nähneet kaiken käsillä tekemiseni, niin heille se on niin arkipäivää, että ei niitä useinkaan kiinnosta osallistua niihin ja olla projekteista innostuneita. Äidin perushommia, taitavat ajatella.  Olin suunnittellut suurpiirteisesti etukäteen, että yhden seinän tapetoin tapettitilkuilla. Ei m i t ä ä n sen kummempaa suunnitelmaa. Istahdin vaaleanpunaiselle jakkaralle ja yritin laittaa instaliven päälle (mutta internet oli juuri silloin rikki) ja aloin leikellä palasia ja liisteröimään seinään kiinni. Ei viivottimia, ei leikkureita, ei suunniteltuja muotoja. Välillä ei edes pensseliä liisterin levitykseen, vaan sormin liimaillen ja tahmaiset sormet housuihin pyyhkien. Kännykkä pöydälle ja musikki soimaan. Välillä joku lapsi tai mies kävi ovella kurkkimassa ja ihmettelemässä ja minä painoin hommia. Oli aivan ihanaa vaan tehdä ja katsoa mitä syntyy. Tapettiseinää tehdessä keksin, että teen yksittäisistä kaakeleista (joita mulla oli myös työprojektin jäljiltä muutamia) mökissä jo olleen pikkupöydän päälle kaakeloinnin. Aluksi oli ajatus käyttää ihan saumalaastiakin, mutta rautakaupassa käytyäni totesin, että ei tarvitse. Liimaaminen saa riittää. Siitä tulikin upea, oikea taidepöytä. (kuva tuonnempana tässä postauksessa) Lattian maalasin eräänä iltana lasten jo mentyä nukkumaan. Maali oli hankittu lemppariosastoltani, siitä pienestä osastosta, joka useimmissa rautakaupoissa on: virheelliset maalipurkit alehintaan! Vitosella löydetty luonnonvalkoinen maali raikasti koko tilan kivasti. Sotkin maalatessani kädet maaliin ja tietystikään se ei lähtenyt vesipesulla pois ja jälkiviisaus on just parasta viisautta (että hanskat ois voinu olla kivat) eli sain päivän päätteeksi kunnon myrkkypesun käsilleni, kun tärpätillä piti hinkata maalitarhat pois. Sen jälkeen kävin kyllä vielä raikastumassa yöuinnilla, joka oli aivan ihanaa ja maalitahrat unohtuivat. Maalasin muuten sen verran suurpiirteisesti, että maalia sattui sinne tänne osumaan myös seinän puolelle. Tiedättekös miten sen korjataan? No tietysti maalaamalla pilvenreunakuviota lattianrajaan. Ja vähän puupölkkyynkin pihan puolella. Pikkuhiljaa viikon aikana saatiin myös muu porukka innostumaan leikkimökin laitosta. Hellu innostui ajatuksesta, että rakennetaan mökkiin kiinteä penkki. Niinpä hän yhtenä päivänä mittaili ensin aikansa ja ajeli sitten rautakauppaan hakemaan tarvikkeita ja pian meillä oli tukeva sohvan oloinen penkki ja ihana tuoreen puun tuoksu mökissä. Kahdenksanvuotias innostui sahaamishommista sen verran paljon, että meillä tuli kotiin asti pussillinen eri muotoihin leikattuja puukalikoita. Aivan mahtava sahausinto! Samalla myös minä sain idean, että sahataan laudanpätkästä kyltti, joka ohjaa polulla kulkijat mökille. Polku kun kuitenkin on pitkä, noin kymmenenen askeleen kohdalla pitää hoksata kääntyä vasemmalle, jota löytää leikkimökille. Kyltin tarve oli siis valtaisa. Keksittiin miehen tyttären kanssa leikkimökille nimi: Villa Sisko. Nimi sisältää serkuksia (joiden kesken tämänkin leikkimökki on jaettu), bonussiskoja ja tyttöenergiaa. Kylttiä tehdessä hoksain, ettei mulla ei ollut tarpeeksi ohutta sivellintä, jolla maalata teksti, joten leikkasin isommasta siveltimestä vaan pienen nipun karvoja ja maalasin niillä. Kuinka kätevää! Liimasin kylttiin kaveriksi havuja, oksia, neilikoita, käpyjä ja mustikanvarpuja. Kuivukoon siinä miten kuivuu, näytti kauniilta nyt, kuivemmalta tai mädältä vähän myöhemmin. Koristeita voi lisäillä aina lisää tai ottaa pois. Seuraavaksi toivotankin teidät tervetulleeksi Villa Siskoon sisälle, sillä leppoisan illan jälkeen (kun mies ruokki lapset ja minä sain touhuta rauhassa itsekseni) sain kaikki tavarat paikoilleen. Vintiltä mukaan napatuissa kasseissa oli vähän kaikenlaista ja oikeastaan kaikki pääsi johonkin esille. Hyvin sekalainen kokoelma vähän kaikkea, mutta juuri sopivasti. Tavaroita laitellessa, julisteita niittaillessa ja tauluja kehystäessä mietin vain, että kunpa lasten mielikuvitus alkaisi laukkaamaan niistä mun ratkaisuista ja kunpa ne lapset innostuisivat leikkimökistä ylipäätään. Mää itse välillä oikein pysähdyin ja pääsin mielettömiin mielikuvitusmaailmoihin, ehkä niihin minne se pikku-Tiinakin olisi lapsena mennyt.Oven päälle tein toisen kyltin, kun kerta vauhtiin pääsin. Ovenpieleen liimasin kukkajäätelötötterön (josta näin jo untakin, että se irtosi ja tippui). Leikkimökin ovi ei pysy omin voimin auki vaan valuu aina kiinni, joten kenkä oven edessä oli remontin ajan tuttu näky. Kuin sattumalta mulla oli tavarakassissa “taulu”, jonka olen maalannut puupalasen päälle, joka on alunperin ollut vanerilevyn pidike, eli siinä on hieman vino ura sen toisella puolella. Se oli täydellinen ovistoppari (kun alla on tukena vanha eteismatto) ja kuinka sievä! Sisällä heti ovesta vasemmalla on karttanurkkaus. Seinällä on sekä Muumilaakson kartta (ostettu joskus Tampereen Metso-kirjaston Muumimuseon myymälästä), että mun Aarrekartta-printti leikattuna pienemmäksi kehykseen. Karttojen välillä on reitti, joka on maalattu tauluun, seinään ja julisteeseen. Vanha, söpö korituoli oli leikkimökin alkuperäistä kalustoa. Paperikoristeet niittasin seinään kiinni. Niistä saisi siis täydet ympyrät, jos avaisi kokonaan, mutta näyttävät mielestäni upeilta noin, vain osittain avattuina viuhkoina. Rottinkituolin vieressä on kaakeleista loihdittu taidepöytä. Oli nautinnolista asetella kaakeleita pöydälle, kun ne asettuivat siihen täydellisesti. Piirustuspöydäksi tästä ei ole, mutta mitä siitä. Mehumukit tai leivoslautaset pöydälle ainakin sopii. Ikkunan yläpuolelle kiinnitin kassista löytyneen tikkarikynän, josta jokainen leikkimökissä rempan aikana vieraillut kysyi, että onko se oikea tikkari. Se pääsi oikein kunniapaikalle keskelle seinää. Naputin vain pari naulaa pitämään sen hienosti paikallaan. Kuuset ovat mun muutaman vuoden takaisia rekvisiittoja joulukalenterikuvista ja ne ovat niin söpöjä, että ansaisivat paikkansa myös mielikuvitusmetsästä. Kaktuskynä ja lapseni muovailemat hahmot pääsivät myös metsään. Tapettiseinää vasten nojailee Ikeasta ostettu kahdeksan euron peltinen hylly. Siihen pääsi satunnaisia leluja ja vihkosia ja astioita. Seinälle tuli poikani tekemä taideteos ja hauska talohylly. Ja taloon tietysti asumaan jo leikkimökissä ennestään majailleet pari petsoppihahmoa.  Tilkkuseinään on piilotettu muutama salaviesti, jotka löytää kun tarkasti katselee. Herkimmin silmiin pistävät nuo sydämet, muita en paljasta. Hellun nikkaroima penkki on ihan mahtava. Sen alle saa tarvittaessa muovilaatikoita, joissa voi säilyttää enemmänkin leluja tai muuta tavaraa ja siitä tuli niin tukeva, että aikuinenkin voi huoletta istuskella. Usein kun lasten kalusteet ja leikkimökin varusteet ovat astetta höttösempiä, kun ovat vaan ulkokäytössä ja vaan lasten (mikä on älytön ajattelutapa, mutta ei siitä sen enempää!). Ihanat vesivärikuosiset tyynyliinat löytyivät huonekalujätin poisto-osastolta eurolla. Ovat niin hienot, että harmittaa miksen ostanut niitä kotiinikin. Oranssit tyynyt ovatkin tutut meiltä kotoa ja niiden aika täällä kotosalla oli ohi eli pääsivät tuonne. Penkin alla on purkillinen liituja. Niillä olisin halunnut piirtää mökin eteen terassille räsymaton, mutta en ehtinyt. Sunnuntainen valtava raekuuro olisi sen kyllä nopeasti pessyt poiskin. Ehkäpä lapset mökillä innostuvat piirtämään jotain – jos siis löytävät purkin ensin. Penkin toisessa päädyssä on pöllöjuliste kehyksissä. Siinä on hauska juju, pöllö nimittäin hohtaa pimeässä. Raggarimeiningillä liimasin tarran kehyksen lasiin. Just niinku äidit ei ehkä aina suosittelis tekemään. Viher-valkoinen paperikoriste tässäkin nurkassa niitattuna kiinni seinään.  Mökin lattialla on myös pinkki vanha räsymatto, joka tuo lämpöä. Lapset myös tietävät, että kengät jalassa ei tähän leikkimökkiin tulla. Sisustus on mielestäni ihanan kirjava, se innostaa leikkeihin ja on leikkisä ja hauska. Ei liikaa mitään, eikä liian pelkistetty. Ja nyt kun olen oman osuuteni tehnyt, saavat siellä leikkivät lapset tehdä siitä oman näköisensä leluillaan ja leikeillään. Oven sisäpuolelle kiinnitin poikani maalauksen ja pari tekokukkasta. Katoksen reunaan kiinnitin ohuet verhot, jotka kääräisin pylväiden ympärille solmulle. Ne jotenkin ovat kuin piste iin päälle, vaikka toinen piste ovat kyllä nuo valot, joissa on hauska rantapalloväritys.  Mökistä tuli ihana! Siitä tuli mun unelmien täyttymys. Olin niin onnellinen, kun istuin valmiin mökin sisällä yksinäni ja katselin mitä olin saanut aikaan. Lopputulos on enemmän kuin osasin kuvitella. Se on lähes nollabudjetilla (Ikea-ostokset ja penkin tarvikkeet ja pari muuta autakauppajuttua hankittiin) (ne kaikki olisi voinut löytyä myös vanhoina, mutta haluttiin ostaa uudet tarvikkeet) tehty upea muutos. Parasta silti kaikessa on se, että lapset löysivät mökin. Niiden parin päivän aikana, kun ehdimme olla valmiin leikkimökin aikana mökillä, siellä oli koko viisilapsikko leikkimässä, teinarit kännyköidensä kanssa raekuuroa paossa, pojilla Pokemon-leikit. Kotiin päästyämme sain videoviestin, jossa serkukset olivat tehneet aivan upean petsoppi-videon, jossa esiteltiin mökki. Kaikki työ ja uurastus on kuitattu. Leikkimökki on yövalaistuksessaan todella söpö. Aurinkokennovalot saavat siis energiansa valosta ja syttyvät iltasella pimeän laskeuduttua. Ei mitenkään tarkkaan kellonaikaan. Eräänä iltana kävi hassusti ja vähän jännästikin, kun hellun kanssa siinä ihasteltiin leikkimökkiä sisältä ihan oikeasta mökistä ja mies totesi, että eipäs ole muuten vielä valot syttyneet. Katsahdin kelloa ja sanoin, että eräänä iltana näillä paikkein ne syttyivät. Ja samantien valot napsahtivat päälle! Hui. Vähän mua jännitti miten hellun sukulaiset ottavat leikkimökkimuutoksen vastaan. Miettivätkö he, että nyt tuo emäntä on tullut tänne sörkkimään omia juttujaan koko leikkimökillisen. Koska onhan se nyt aivan mun näköinen, ei sitä voi kieltää. Mutta illansuussa sain kuulla, että pelkkiä kehuja ja ihasteluita satelee. Ihanaa! Kiitos. Kiitos, että sain toteuttaa tämän. <3 Ja heippa Villa Sisko, ens kerralla sitten nähdään taas! 

VALLILALAISEN TALON SISÄPIHALLA NÄHTY SUPER MARIO JA KREISI KATULIITUNAINEN

Sain tuossa muutama viikko sitten toiveen ekaluokkalaiseltani, että Super Mario -asu olisi saatava. Meillä on pelattu joulusta asti, välllä enemmän ja välillä vähemmän kunnon kasibittistä Nintendaalia (kuten meillä ruukataan sanoa), tai sitä sen uutta miniversiota. Super Mario Bros 3 on koko perheemme suosikkipeli. Miten suloista onkaan, että se oli mun suosikkini jo yhdeksänkymmentäluvulla! Pelailin sitä pikkuveljeni kanssa tyttäreni ikäisenä tuntikausia päivässä. Ja nyt omat lapset pelaavat ja tykkäävät siitä samasta. Eikä peli edes tunnu mitenkään vanhanaikaiselta. Oli mukava saada noin tarkka toive ja selvittää, kuinka sen saisi parhaimmalla tavalla toteutettua. Aloitin kankaista, jotta tiedän millaiset kaavat tarvitsen. Lähdin eräänä kevätiltana Eurokankaaseen ja löysin sattumalta juuri oikean väriset colleget palalaarista. Sininen on paksumpaa, nurjalta pehmeää collegeneulosta ja punainen ohuempaa. Nappeja piti oikein kunnolla metsästää. Luulisi, että suuria keltaisia nappeja olisi jokaisessa nappikaupassa (joita ei kyllä liikaa ole), mutta ei, ei missään. Hankalaksi kävi metsästys. Onneksi mulla välähti se pellepelottoman lamppu päälaella ja keksin, että teen napit itse. Ostin siis vain suuret nappiaihiot ja käytin kotoa löytynyttä juuri oikean sävyistä keltaista pellavakangasta ja tsidim, napit olivat valmiit. Kaavat! Selailin erilaisia kaavalehtiä erikoistuneillani supermariohaalarisilmilläni, joskos löytyisi valmiit kivat haalarit. Muutamat kaavat löytyivät, jotka olivat sinnepäin, mutta eivät riittävän mainiot, jotta olisin alkanut hommiin samantein. Into meinasi jopa niin pahasti laantua, että kangaskasa siirtyisi pian pöydän kulmalta kaapin uumeniin, mutta onneksi ekaluokkalainen tivasi, että joko joko ovat valmiit. Ottobre-lehti, 1/2017 pelasti. Peruspaidan kaava (malli 16) löytyi helposti. Samassa lehdessä olleet kapeat svetarihousut (malli 17) ja niihin lisättynä toisesta kaavasta (malli 23) läppä ja henkselit ja vyötärökuminauhan poisjättäminen muodostivat täydelliset ja sanotaanko, että tämän päivän henkiset ja trendikkäät mariopökät. Asu ei ihan valmistunut vappujuhlintoihin naamiaisasuksi, mutta ei se mitään. Toukokuun muina päivinä se on ollut hyvin monena ihan tavallinen koulupojan rento asukokonaisuus. Melko moni on silti tunnistanut asun saaneen inspiraationsa eräältä pelihahmolta. Punaista lippalakkia olen yrittänyt etsiä useista kaupoista, koska ei ole yhtään huvittanut alkaa ompelemaan lätsää, mutta senkin kanssa on ollut vähän hankaluuksia. Peruspunaisen, tavallisen päähineen löytäminen on kuitenkin sekin osoittautunut vaikeaksi, joten voipi olla, että joku päivä pitää ottaa vielä kone esille ja hurauttaa se lätsäkin kruunaamaan meidän perheen Mario.Ommellessani asua keksin, että haluan piirtää katuliiduilla pihalle teemaan sopivia kuvia ja ottaa jo tekovaiheesta videon ja valmiissa maisemassa saa sitten Mario hyppiä ja liikkua hauskasti. Tänään sitten teipattiin muovilaatikon kansi tuuletusparvekkeen reunaan ja kannen päälle kiinni iPad ja runsaasti teippiä ympärille. Muutama teippisykerö vielä varmistamaan, että laite pysyy oikeassa asennossa koko kuvauksen ajan. Näytti erittäin promeiningiltä, haha! Sitten vaan tytär painamaan start-nappia ja olemaan kytiksellä kuvauksen aikana, että laite varmasti toimii ja että voin välillä kysyä, että miltä se meidän eli mun homma alhaalla oikein näyttääkään.
Hankin tätä hetkeä varten valmiiksi riittävästi erilaisia liituja. Paksuja, ohuita ja monivärisiä sekä katuliitupölyä, jota sekoitettiin veteen ja maalattiin seosta asvalttiin vaahtomuovitelalla. Aah, miten ihanaa se katuliitumaalaaminen sitten olikaan. Mun seos vaan jäi sekoittamatta kunnolla loppuun vielä pihalla, kun tein sen kotona jo valmiiksi. Ensin oli liian ohutta seosta ja lopuksi mänkit pohjalla, mutta ihan hyvät putket sain maalattua. Innostuin silti niin paljon telalla piirtämisestä, että taidan joku päivä tehdä kunnon saavillisen ja tehdä vaikkapa lapsille kunnon autotiemerkinnät pihaan. Sain piirrettyä pihaan ihan hauskan ja supermariomaisen maiseman. Malttamattomuuden huomasin oikeastaan vasta kuvien ottamisen jälkeen. Ei nimittäin maltettu odottaa edes, että alvaltti olisi sateen jäljiltä kokonaan kuiva ja väri tasainen. Mutta mitäs pienistä. Hauskaa oli! Ja vielä hauskempaa, kun Super Mario lähti testamaan miten pääsee liikkumaan maisemassa makuuasennossa ja asukin sai lisäväriä liiduista.Olisinpa niin suunnitelmallinen, järjestelmällinen ja sinnikäs täydellisyyden tavoittelija, että tehtäisiin vielä toinen video, jossa korjaisin ne virheet ja epätäydellisyydet, joita tässä versiossa oli, mutta sitten taas: Tää on just ihana näin. <3 Huippua on myös se seikka, että me nelivuotiaani kanssa ei varsinaisesti pukeuduttu Super Mario -teemaan sopiviin väreihin, vaan hän valitsi vaatteensa oma-aloitteisesti jo aamulla päiväkotiin ja minäkin otin vain videointia varten punaisen takin, jotta erotun paremmin asvaltista. Yksiä Super Marioita koko perhe. Tässä siis lopuksi se video, josta oon tosi iloinen ja ylpeäkin. Mitäs te sanotte?

PIKKU-RUUN MUITAIHANIALAISNEULE

Keväällä alkanut, täysin huomaamattomasti päälle päässyt neuleinto on tuottanut jälleen tulosta. Sunnuntaiaamuna päättelin viimeiset langanpäät nuorimmaiseni muitaihanialaisneuleesta. Tajusin taannoin, että hän ei aivan vauvakuukausiensa jälkeen ole tainnut saada mun tekemää neuletta (voi olla tosin, että en vain muista!), joten oli aika korjata tilanne. Lankoja jäi oman neuleeni jälkeen niin paljon jäljelle, että ei tarvinnut muuta kuin neuloa hurruutella eteenpäin.

Ohjetta mulla ei ollut. Mittasin yhdestä lempicollegestaan leveyden, tein laskelmia ja loin silmukat.Tein kuvioita vähän sinnepäin. Välillä soveltelin enemmän kuin taas toisessa kohtaa. Menin neuleen ohjaamana, en niinkään krjoneulekuvioiden. Hyvin, hyvin silmämääräisesti tein kaikki päätökset. Halusin neuleen, jota hän pitää tänä kesänä ja tästä eteenpäin eli en neulonut tarkoituksellakaan kasvunvaraa. Lapsista kun ei aina tiedä, että miellyttääkö tämän hetkinen vaatetus vielä ensi vuonna. Ei sitä tiedä nimittäin aikuisistakaan. Joten kasvuvarat saivat jäädä. Ja aikuisista nyt varsinkaan ei tiedä neuloako kasvunvaraa. Arvaattekin varmaan mitä mieltä olen neuleesta. Niinpä. No sitähän tuli tosi ihana. Käyttäjänsä näköinen, sekä taydellinen mätsimätsi mun neuleen kanssa. En oikeastaan malta odottaa, että päästään jonnekin viileän kesäillan metsäretkelle ja kumpikin ollaan yksinä minttuhattaroina siellä. Poika itse ihastui neuleeseen jo siinä vaiheessa, kun kokeili miehusta-selkämyspalaa ilman hihoja. Olin aavistavinani ilon siitä, että juuri minä neulon juuri hänelle villapaitaa. Neuleen valmistuttua ja hänen sitä testatessaan paita jäi päälle pitkäksi aikaa. Se jo on suuri kiitos minulle.

Mitenkö neulominen sujui? No kiitos kysymästä siinähän se. Nopeaahan lapsen neuleen tekeminen on. Vähän jännää omien laskelmien pohjalta. Olisin voinut kyllä tehdä raglanpääntien, olisi tullut siistimpi. Samoin ylhäältä alaspäin -tekniikakin kävi mielessä. Mutta koska useassa asiassa olen kasarilapsi ja tykkään entivanhaisista jutuista, neuloin erilliset hihat ja istutin ne kädenteille. Ei siistein ja huomaamattomin tapa, mutta toimii ihan ok. Eikä käyttäjä ainakaan ole mitään valitellut.



Meillä oli ihana pikareissu Lammassaaren kulmille, vaikka aie oli kuvata jossain voikukkapellolla (poika rakastaa voikukkia!). Päivä oli lämmin ja saatiin ihania kuvia nelivuotiaasta uuden neuleen omistajasta. Hän ilmoitti myös haluavansa kuvata minua. Siinä ei auttanut muu kuin nostaa raskas järkkäri hänen kaulaansa ja opastaa mistä napista painaa. Loppuun siis kuva äidistä, neuleen neulojasta jollaisena uuden neuleen omistaja, pikku-Ruu, hänet näkeekään. <3 

KEVÄISELLÄ TALVIRETKELLÄ VAAHTOKARKKIKENGISSÄ

Kaupallinen yhteistyö: Lowa, kengät saatu. 

Onko teillä joku lemppari vuodenaika? Vai tykkäättekö kaikista ihan yhtä paljon, aina ilahdutte jokaisen ainutlaatuisuudesta sen alkaessa? Onko se lempivuodenaika vaihtunut elämän myötä?

Mä pitkään ajattelin ja aina vastasin heti, että kyllä kevät on mun suosikkini. Kaikki ihana on silloin vasta edessäpäin. Se vaaleanvihreä, joka nousee pikkuhiljaa harmaan ja ruskean keskeltä. Se, kun lämpötila pikkuhiljaa nousee lämpimiin lukemiin, vatteet väheneväy ja taas tajuaa, että kyllä se kesä jälleen tulee. No, nythän ei vielä ole ihan kevät. Tai on, jos kalenteria katsoo, maaliskuu lasketaan jo kevääksi, mutta viime viikkojen tunnelma sai ajattelemaan jo helmikuussa, että elettäisiin täysillä kevättä. Pari viikkoa takaperin tajusin myös sen, että ei se kevät taidakaan olla mun lempparini enää. Kevääseen liittyy samaan aikaan ihanasta talvesta luopuminen (tykkään kovista pakkasista ja paljosta lumesta), kaunis lumi muuttuu märäksi ja aivan väärän väriseksi moskaksi. Aurinko paistaa kokoajan enemmän ja enemmän ja se on aivan ihanaa, mutta ei se, kun kaikki kirkas näyttää silti sumealta. Katupöly pöllyää auringonvalossa, ikkunat ovat talven jäljiltä sumeat, odottavat pesua. Niillä ei pääse mun topneloseen vuodenaikojen ykköseksi. Ei enää.

Eli jos sinne kaverikirjaan pitäisi se lempivuodenaika just nyt kirjata, niin kyllä se ois kesä. Tai talvi. OIkeasti kyllä varmasti kaikki neljä ihanaa vuodenaikaa, jotka meillä kaikesta ilmastoahdistuksesta huolimatta edelleen onneksi on.

Mutta.

(onneksi ei tarvitse listata mitään paremmuusjärjestykseen)

Voi miten kaunis oli helmikuinen metsä. Ajelimme hellun kanssa sunnuntaikävelylle Linloon ja kuljimme pitkin lumisia polkuja valmiita reittejä muiden retkeilijöiden seurassa. Ilma oli vuodenaikaan nähden niin lämpöinen, että takkia ei tarvinnut. Olen aina tykännyt olla ulkona villapaitasillaan. Teininä neuloin kässätunneilla ihanan norjalaisneulehenkisen paidan, josta tuli niin suuri, että se oli täydellinen luisteluvaate. Sellainen lähes polviin saakka roikkuva muhkea jättineule. Siinä luistelutyylissä oli jotain Tiina-kirjojen 50-lukulaista henkeä, rakastin sitä. Sama tyyli on edelleen mun lempparini, varsinkin metsässä ja luistellessa. Tosin tämä kuvissa näkyvä neule ei ole villaa ja se on ihan kaupasta ostettu. Haaveissa silti on, että neulon itselleni retkeilyneuleen. Ja kyllä myös se, että hankin sinne alle myös tarvittaessa käytettävän tuulenpitävän, nykyaikaisen, 2020-lukulaisen teknisen ulkoilutakin, niin kovillakin pakkasilla voisin vain olla villapaidassani.

Ollessani kymmenisen vuotta sitten Hongkongissa, olin pakannut reissuun mukaan saamieni vinkkien mukaan käytännöllisiä matkavaatteita ja kenkiä. Ostin jopa urheilusandaalit, jotta välttäisin rakot jaloissa, kun kävelee pitkiä matkoja. Vihasin noin jokaista sekuntia, koska peilistä mua katseli joku käytännöllisesti pukeutuva reissunainen. En se ole minä. Mää haluan näyttää siellä metsässä tai Hongkongin vilskeessä ihanalle. Haluan näyttää just multa. Päätin sen reissun jälkeen, että ei enää rumia urheilukenkiä eikä mitään vaatteita, joita joku muu suosittelee järkivalinnoiksi jonnekin. Linlon metsissä kulki hymyssäsuin onnellinen nainen. Muhkeassa pipossaan, Muita ihania -kaulahuivissaan, lähes haaveiden neulepaidassaan, Uhanan monta vuotta hyvin palvelleissa merinovillahousuissaan ja oikeissa, tyylikkäissä mustissa ulkoilukengissään. Sain kengät Lowalta ja voi että olen ollut onnellinen. Ne ovat stylet, eivät ollenkaan verrattavissa niihin Hongkongin urheilusandaaleihin (jotka muuten annoin heti sen reissun jälkeen eteenpäin) ja aivan kertakaikkisen hyvät jalassa. Taisin juurikin tuolla Linlon poluilla todeta, että tuntuu kuin jalassa olisi vaahtokarkkia tai hattaraa, niin hyvälle ne tuntuivat. Yks vaahtokarkki siis koko nainen noiden vaaleanpunaisten vaatekappaleiden kanssa! Linlo oli kiva retkikohde. En ollut käynyt siellä aiemmin, mutta muistin nähneeni jonkun instastooreissa joskus kivoja kesätunnelmia sieltä, joten kohde valikoitui täysin sen mielikuvan perusteella. Nuotiopaikkoja oli useampia ja maasto kivan monipuolista, välillä piti kiivetä vähän korkeammallekin polulle ja kun saari on kyseessä ei reitti ollut aivan suorakaan. Ehdottomasti haluan käydä vähintään päiväretkellä Linlossa lasten kanssa, kunhan siirrytään enemmän kesää kohti. En tiedä voiko saaressa yöpyä teltan kanssa, mutta niin nättejä spotteja siellä oli, että sekin olisi varmasti kivaa. 

PARAS AIKA TALVESTA /// JÄÄLYHTYHOMMAT

Talven parhaimpia aikoja on ehdottomasti kovat pakkaset. Kirpsakka, kunnon pakkaskeli. Poskenpäissä tuntuva kylmyys ja kun villasukat saavat olla jaloissa huopikkaissakin, niin mieleen juolahtaa aina jäälyhdyt. Täydelliset kelit jäädyttää nopeasti kauneutta.

Ensin tulee tietysti fiilis, että ai että nyt pitää alkaa jäädytyshommiin samantien. Sen jälkeen olo, että kehtaako sitä, hirviä homma! (kehdata verbi tarkoittaa siis viitsimistä oululaisittain) Ihan tyhjänpäiväistä puuhaa, saattaa mielessä käydä. Sitten taas, että miksi kaiken aina tarvitsee olla jotenkin järkevää. Miksei voisi vain tehdä joskus ihania asioita, joiden pelkkä tekovaiheisto ilahduttaa itseä ja vähintäänkin lopputulos varmasti myös muita. Jos ajattelee noin, niin silloin varsinkin just sellaisia juttuja pitää tehdä! Jäälyhtyjen teossa parasta on ihan vain se touhuaminen, harvoin seisoskelen katselemassa valmiita lyhtyjä. Täydellisen parasta siis! Joten eipä tuolloin ole mitään muuta vaihtoehtoa, kuin kaivella kartonkiroskista, etsiä sieltä tyhjät maitopurkit, ottaa vesivärit esiin ja aloittaa pakkaspäivien parhain projekti. 

Rakastan sitä, kun saan täyttää tyhjän maitopurkin iltapalan jälkeen. Värjätä veden vesivärillä tai kaataa purkkiin suoraan punajuurivettä. Sujauttaa ehkä sekaan havun oksa tai tulppaani. Kipittää villasukissa tuuletusparvekkeelle ja viedä jäätymään. Toistaa saman, kun seuraava purkki tai purnukka tyhjenee. Tehdä tätä muutaman päivän ajan, välillä kurkaten parvekkeelle, että vieläkö ne siellä ovat ja onko kaikki varmasti umpijäässä. Aina ovat olleet tallessa, vaikka eräänä päivänä säikähdinkin hirveästi, kun parvekkeet oli putsattu lumesta ja purkit siirretty nätisti järjestykseen niin, etten nähnyt niitä ensikatselemalta.

Jääpurkkimäärän ollessa sopiva, raahaan ne ikeakassissa pihalle ja aloitan luovimman osuuden. Ensin kääreiden repiminen pois, jotta koko jääkauneus paljastuu. Näkee samalla yhdellä kertaa, mitä sitä onkaan jäädytellyt. Kalikoiden mallailu ja asettelu paikoilleen, ja kun kaikki o paikoillaan, lirutellaan kuumaa vettä jään päälle, jotta jää muuttuu kirkkaaksi ja palat kiinnittyvät toisiinsa. Kaikki se on ihanaa! Meditatiivista. Nautin ihan hirmuisesti jokaisesta jäälyhtyjen parissa käytetystä hetkestä.

Aiempien vuosien jääteokset löydät täältä: Toissatalven jäälyhdyt. viime vuotiset kalikat ja vuonna 2012 blogiin tallentui myös omanlainen lyhty.

Oikein suloisia ja lempeitä pakkaspäiviä ja jäälyhtyhommia teille lukijani! <3

IHANAT KESÄYÖT TELTASSA, NIITÄ TÄLLEKIN VUODELLE // KOOSTE 2018 JA TERVETULOA 2019

Tämä on sellainen viime vuosi pakettiin -postaus. Tämä on myös mitä sitä tänä vuonna tekiskään -postaus. Voin kertoa jo nyt, että mitään kovin summaavaa lopputulosta en saanut aikaan ja varmasti aika pakka levällään tästä eteenpäinkin mennään, mutta kirjoitin tän silti. Tai sitten innostuin, kun katselin kuvia ja totesin, että onpa mun elämä ollut ihanaa. Ajattelin kyllä myös eilen ihan samalla tavalla, kun tein Instagramiin samanlaisen koosteen, mutta vain niistä videoista, joita olin stooreihin ladannut. Ne olivat rosoisempia, sekalaisempia kuin nämä blogin kuvat, siellä tanssin kameralle, mutta täällä taas pistän nakkikastikkeen suoraan puoliksi pöydälle ja otan kuvan. Molemmat näyttävät ihan minulle, kumpikin on täyttä totta.

Viime vuonna kävin muutaman kerran retkiluistelemassa. Sain synttärilahjaksi jopa ihan oikeat kenkiin kiinnitettävät retkiterät, mutta päädyin kuitenkin takaisin 90-lukulaisiin Susaneihin. Terät tarvitsisivat oikeanlaiset kengät ja eihän mulla sellaisia ole, mutta ei sillä väliä. Kaikista parasta retkiluistelussa oli ehdottomasti se, että luistellessa maisemat kokoajan vaihtuivat. Suvisaaristossa vietetyt luistelupäivät olivat kauniita pakkaspäiviä painumassa iltaa kohden ja kaikki valkoisen ja sinisen sävyt näkyivät ympärillämme. Ihanaa! Odotan tosi paljon kunnon pakkasia ja toivon, että tänäkin vuonna päästään luistelemaan, kaikki on vaan niin kaunista silloin.

Tuntui kuin sydän pakahtuisi kaikesta kauniista ympärillämme. Jokaisella laivareissulla halusin mennä kannelle katsomaan auringonlaskua ja toivoin, että saataisiin ikkunallinen hytti, jotta saisin herätä katsomaan nousunkin. Telttaretkillä valitsin teltan paikaksi aina sen mistä näkee veden. Onnekseni olinkin monta yötä teltassa ja jokainen niistä oli hyvä yö. Tulevana vuonna toivon voinani telttailla ja retkeillä edelleen ja vielä vähän enemmän, mutta en ota siitä paineita. Joka vuosi haaveilen Lapin vaellusretkestä ja kyllä senkin aika taas joskus tulee, jos ei tänä vuonna niin sitten jonain muuna.

Perhe vuonna 2018. Olimme oma nelikkomme, mutta saimme enenevissä määrin mukaan myös kolme muuta ihmistä. Niinä aikoina kun lapset olivat isillään, olin paljon kaksin miesystäväni kanssa. Monella tavalla kaikki aika on siis ollut tyystin erilaista kuin koskaan aiemmin. On ollut ihanaa huomata kuinka sekä mun, että miehen lapset ovat tykänneet todella paljon olla toistensa seurassa ja niillä on kivaa keskenään ja meillä koko seitsikolla on myös. Ei missään tapauksessa itsensäänselvä juttu. Meidän neljän, minun ja lasteni välit ovat suloisen mutkattomat ja vitsikkäät. Ollaan kaikki melkoisia huumorilissuja ja vitsiniekkoja. Halitaan, pussataan ja kerrotaan rakastavamme jokaisena päivänä, kun ollaan yhdessä. Jokaisen lapsen saan usein kainalooni sohvalla tai yöllä viereeni nukkumaan.

Omat lapseni ovat kasvaneet kuten aina, yllättävää. Esikoinen lähestyy teinivuosia. Ihan hullua, koska aina tälleen tammikuussa muistelen sitä, kuinka aloitin bloggaamisen ja tuo tyyppi oli mun vatsassani silloin! Hän on innostuvainen ihana nuori neito. Juuri nyt suurimman fanituksen saa Soturikissat-kirjat, videoiden tekeminen ja editointi ja näytelmäkerhoharrastus. Eskarilaisesta on tullut verrattain rauhallisempi ekaluokkalainen, jota nyt joululomalla katsellessani ja kuunnellessani pakahdus vaan mylläsi rinnassa. Hän on niin hauska ja fiksu tyyppi, joka osaa ottaa mielettömällä tavalla muut huomioon, mutta kuitenkin myös kiukutella omaan tyyliinsä, joka saa mut raivon partaalle. Ja jolla on maailman kaunein käsiala. Kohta se varmaan alkaa kirjoittaan suttuisasti, kun aina sitä ääneen ihailen. Nelivuotiaasta on kuoriutunut vuoden aikana omaa tahtoa ja erilaisia supersanakariasuja käyttävä pikkutyyppi, joka todella osaa neuvotella ja jolla on tiukka tahto. Eniten häntä kuvastaa tällainen tilanne:

- äiti, saisinko yhden karkin?

- Ei, ei me nyt oteta karkkia.

- Mutta minä haluan, haluan yhden karkin.

- Ei, ei oteta.

--- (mahdollisesti toistoa)

- No, okei saat yhden.

- Ei, minä haluan kolme.

- Ei, ei todellakaan, saat sen yhden. 

- Äiti, minulla on sinulle kaksi vaihtoehtoa: minä otan kaksi tai minä otan kolme karkkia. MINÄ VALITSEN KOLME! SE ON SOVITTU!

Menneenä vuonna oli tietysti ihana matkamme Malediiveille. Siihen liittyi useampiakin teejotainmitäetootehnytennen-kohtia, lähtien ihan siitä, että en ollut ennen käynyt Malediiveilla. Se olisi liian helppo piste tässä pelissä, joten sitä ei lasketa. Matka oli tajuttoman upea ja välillä tulee olo, että tapahtuiko se edes oikeasti, kun kaikki vaan oli niin hienoa ja kaunista ja i h a n a a. Kunnon rakkausmatka. Parisuhde on hyvä ja tasainen ja olen äärettömän kiitollinen kaikesta siitä. Tuntuu vaan välillä ihan uskomattomalle, että joku jaksaa katella mua ja mun omituisuuksia – ei voi sanoa joka päivä, koska emme asu yhdessä…. eli ehkäpä juuri siksi jaksaakin! Hehe. 

Koska yhtäkkiä olinkin parisuhteessa, niin mulla ei ollutkaan aikaa ja intoa enää järkätä niin paljon bileitä, kuin aiemmin. Ja minä jos joku olen se, joka niitä järkkää. Eli tänä vuonna aion kyllä herätellä henkiin kaikki bailuut, koska rakastan bailuiltoja ystävien seurassa. Ei silloin tarvitse välttämättä lähteä minnekään, mutta tuntuu, että niihin saa ainakin parhaiten ystäviä koolle. Jospa kukaan ei vastaisi juhlakutsuun, että tuun sitten seuraaviin, koska silloin tulee olo, että olen itsestäänselvyys juhlajärjestäjänä. Tuo lause nimittäin painoi mun mieltäni vuonna 2018, kun niitä bailuja ei juurikaan ollut. Mutta näinhän mää ystäviä silti paljon ja tehtiin vaikka mitä yhdessä, vaikkei niitä bileitä järjesteltykään samaan tahtiin.

Keväällä aloitin toisen kirjaprojektin ja sitä miettiessä, tehdessä ja valokuvatessa menikin paljon aikaa loppukesään saakka. Lempyskirjan taustalla oli myös ajatus siitä, että ihan arkisiakin asioita voi ja pitää ja saa tallettaa muistoihin. Niihin on kiva palata välillä, kun eihän kaikkea todellakaan muista ilman, että kirjaa jonnekin ylös. Tänä vuonna siis aion tehdä myös enemmän erilaisia listoja!

Instagramissa tuttavani Ida-Lotta teki loistavan listauksen ja hänen luvallaan jaan sen teille täällä myös:

  1. Syödä 30 pitsaa.
  2. Käydä 20 yleisessä saunassa.
  3. Aloittaa keskustelun ainakin 5 ihmisen kanssa, joita näen jatkuvasti.
  4. Laskea kaikki keikat, joilla käyn.

Aion kirjata saman listan myös itselleni, mutta saunoiksi lasken kaikki saunat, joissa saunon. Ja ehkä pitsamääräksi vaihdan 60 tai 100 koska rakastan pizzaa! Ehkä sata on liiottelua.

Muutaman lisän listaan keksin omalle kohdalleni:

  • Ota enemmän valokuvia ihan tavallisesta arjesta.
  • Tee edelleen asioita, joita et ole tehnyt ennen ja listaa ne.
  • Nuku ainakin 10 yötä ulkona.

Edelleenkin olen vähän hakoteillä sen suhteen mitä tahtoisin ja osaan tehdä. Epävarmuuksia on hirveästi. Haluaisin maalata enemmän. Kirjoittaa. Tarinoita ja erilaisia tekstejä, mutta ihan myös erilaisilla käsialoilla asioita paperille. Piirtää. Neuloa. Tehdä kauniit ohjekuvat kirjoneulekuvioista. Ottaa parempia valokuvia. Päivittää blogin ulkoasua enemmän sellaiseksi millainen sen tahtoisin olevan. Kutoa. Käydä kaikenmaailman lääkäreissä perustarkastuksissa. Hypätä laskuvarjolla. Kiivetä korkealle. Ajella kesäyössä. Nähdä kauniita paikkoja. Tehdä enemmän ruokaa ja leipoa. Olla enemmän lasten kanssa läsnä.

Katsotaan mihin pystyn ja minne mieli ja tuuli vie. Semmoinen mää vähän oon, että sinne mennään minne ne vie ja olkoon niin. Tähän loppuun leppoisa pieni kuvakooste vuodesta 2018 kuvateksteineen.

Pidän kädestäsi aina kiinni, muru. Mulla on aina joku lapsi tai lapsia (omia yleensä) pitämässä kädestä kiinni, kun kuljetaan jossain. Se on parasta.Otetaan edelleen ryhmäkuvia, ei yhtä vaan kuinka monta. Aion edelleen olla se huomaamattomin.Aion pysähtyä tien varteen tai jäädä linja-autosta tai huudahtaa seurueelleni stop, jos tulee tilanne, että maailman kauneus sen vaatii. Rakastan tätä maapalloa ja sen pastelleja. Pussailen ja hellin. Paljon. Pussailtiin ja hellittiin. Paljon. Kesäyölove. Mulla soi tässä tätä kirjoittaessani taustalla Neil Youngin Harvest Moon, voisko olla sopivampaa. Ihan ku oisin joku elokuvan hahmo, joka öisin kirjoittaa ihanista asioista, heh. Paitsi ettei nyt oo kesäyö vaan myrskyisä talviyö.Enemmän kakkuja. Voileipäkakkuja. Kermakakkuja. Ei ainakaan mitään tiiviitä raakakakkuja. Koristuksia. Paljon kortistuksia tälle vuodelle. Ois mahtavaa oppia tästä aihealueesta lisää! Tämä kuva on mahtava. Tämmöstähän se kaikki aina on.Teltan ovi aamulla auki ja tuuletusta paljaille varpaille, jotka eivät ole kesän lämmöstä tarvinneet edes makuupussia.Hikiset ja märät vaatteet tuulettumassa ja kuivumassa säässä, jossa ei käy tuulenvirettäkään. Miettikää, miten ihanaa se kaikki on! Voi kesä, suloinen kesä!Naapureille soitto, että nyt pihalle, mulla on teille jäätelöä. <3Tämä viikonloppu keski-Suomessa. Vitsit miten ihana se olikaan. Hypittiin laiturilta vaatteet päällä uimaan. Istuttiin saunassa pyllyt tiukasti vieretysten ja pulahdeltiin uimaan, sillon oltiin tosin jo heitetty vaatteet pois. Naurettiin kippurassa kun tanssittiin ysäriteknoa. Mua alkaa melkein aina itkettää, kun mietin miten onnekasta on saada olla ystävä sellaisille ihmisille, joiden kanssa saa kokea kaikkea tällaista, mökkiviikonloppuja ja sen sellaista.Tästä nyt on tullut sellainen perinne, että otetaan kuva kohti järveä, kun aurinko paistaa haarovälistä. Mitä lie.Vuosi vuodelta ihmettelen miten Halloween tulee niin nopeasti enkä ehdi valmistautua, mutta aina silti saan aikaan kuitenkin melko hauskoja “kurpitsoja”. Voisikin siis aloitella jo nyt.Ainiin, tein myös maton. Tässä kuteita, joita maalasin.On ihanista ihaninta, kun ihmiset menevät naimisiin. Sain tehdä parikin hääbingolappusta ja pitää muutenkin melko monet bingot, se on mahtavaa!Kolmi- ja nelivuotiaana ja minkä tahansa ikäisenä saa ja pitää ja voi ja on lupa käyttää kaikenlaisia mekkoja ja asuja, joista tykkää. <3 <3 <3Tein mielestäni söpö sitruunatyynyn, mutta sanoivat, että se on bataatti, peruna, nauris tai inkivääri. Sama se. Haluan näitä lisää. Sohvan pullolleen erilaisia samettiisia tyynyjä, jotka ovat kaikkea muuta kuin kulmikkaita.Alkukesän viikonloppu Liesjärven kansallispuistossa oli lumoava. Sen jälkeen olen miettinyt miten pääsisin luontoon enemmän.Kaiken ei aina tartte olla niin vitun vakavaa. 
MULLA OLI KEIKKA! Puhelaulubingo! Olin onneni kukkuloilla. Tässä kuvassa tosin saatan laulaa myös Ei oo, ei tuu.Samoilla festareilla oli myös maailman kaunein ulkohuussi. Omenapuun alla. Tytär ompeli itselleen housut. Culottekset. En voisi olla ylpeämpi hänestä.
Tauluseinä ei tainnut vuonna 2018 vaihtua niin tiuhaan kuin aiempina vuosina. Oli enemmän YES-meininkiä muuten.Meistä tuli mestareita tekemään sushia itse. Tavoitteena tehdä enemmän vielä söpömpiä annoksia. Kuvan sushidonitsit tosin ovat lapsien enkä pidä niitä vertailukohtana omilleni, koska en pysty söpömpiin.Kun käytiin ostamassa tuota uv-paitaa ennen matkaa, mua jännitti niin, että olin pahalla tuulella. Pelkäsin, että maailmanloppu tulee enkä pääse pitämään paitaa. Ei tullut! Onneksi.
Lasten ideat ja aikaansaannokset hämmästyttivät. Tämmösiä, tuosta vaan! Mieletöntä!Bättre Folkissa oli pirskatin kylmä. Saman verran vaatetta päällä kuin nyt, mutta mitäpä siitä. Tänä vuonna ajankohtaa siirrettiinkin heinäkuun puolelle.Tuo yläkaappi on aina auki. Oon niin lyhyt ettei se haittaa.Mulla on pala tätä aitaa seinälläni.Villasukkavarpaat teltan ulkopuolelle sen verran, että piti pian vetäistä makuupussiin, kun niitä alkoi paleltaa kovassa tuulessa. Mutta oi mikä yötön hailuotolainen yö.Onnellinen muia -80Vuosi 2018 kirjattaneen ylös vuotena joka Arposen Tiina teki paljon koristeellisia pipareita, joista maistoi vain talon nurkkaa.
Taivas lähes päiväntasaajalla. Tästä kun käveli noiden talojen taakse, siellä oli ilmastoitu vessa, jossa oli niin viileää, että varpaita alkoi taas palella (kuten hailuotolaisessa kesäyössä), mutta jossa tuoksui raikkaan ihanalle sitruunaruoholle.Hirviässä kiireessä matkalle mukaan teetetty paita Lempeyskirjasta tutulla kuvalla. Vähän jäi puolitiehen tuo homma, kun reissun jälkeen olikin yhtäkkiä jo joulukuun alku ja nyt on jo tammikuu. Ostaisitko tuollaisen paidan? Voi ihana maailma, ihana Malediivit, ihana Intian valtameri. Pidetään tästä pallosta huoli.Ne aamiaiset, kun pöydällä on paljon kaikkea, ne ovat mun suosikkejani.Kävin äsken tarkistamassa onko mulla tyhjiä maitopurkkeja. Aion säästää nyt niitä paljon, jotta ei tarvitse sitten litratolkulla juoda jotain kun on pakkaset. Näitä jääpalataideteoksia teen tänäkin vuonna, se on varma. Kaisu ikuisti mut hyppäämässä mereen syksyllä. Yritin ensin istua eteerisesti laiturilla, mutta ei, tämmönen mää oon.Arkiruokaa.Tulppaaniaika on ihan pian taas! Voi että! <3Poikani samoissa maisemissa kuin minä pikkutyttönä Ruotsissa. Kuljettiin ilta hiljaisen synnyinkaupunkini kaduilla Ruotsissa. Tuntui hassulta ja ihanalta samaan aikaan. 
Kesän ekat puhalluskukat!Tänään jo mietin, että vitsit miten kivaa, kun kohta on kesä (tammikuussa tulee jo se fiilis!), kun saa piirtää taas katuliiduilla. *kasvonsydämenmuotoisilla silmillä*Näiden karttojen piirtäminen ja maalaaminen on niin mukavaa. Tämä kertoo kesäsuunnitelmistani 2018. Voin käyttää myös vuonna 2019. Saa käyttää.Villasukkia. Mulla on tosi monet, mutta mistään en raskisi luopua. Pidän eri pareittain. Lupaan nostaa jalat sohvalle ja lepuuttaa useammin tänä vuonna. Olla vain.
Lempeyskirja. 
Huom! Pitää muistaa ostaa uudet leveälahkeiset musta housut.Kalapuikot, aina hyvä.Hyppää korkealle! <3 Näe isoja puita ja halaa niitä. Tai aseta lapsesi puun juurelle ja toivo, ettei kukaan muu puuta katsomaan tullut ehdi tulla kuvaan. Ei tarvi säännöstellä sokerin syöntiä, jos ei taho. Mulla on sellainen kasvatusperiaate, että jonottaessa saa rimpuilla, itseasiassa aina saa. Kaikki me rimpuillaan omalla tavallamme. Ryijyjakkaran tekeminen vei mukanaan niin, että jos se minusta olisi kiinni tai siis niinhän se onkin, mutta että vois olla silleen, että meillä olisi kotona kymmenittäin ryijyjakkaroita. 
Torronsuo kesäkuisessa aamuyössä.Jos sulla on vaan mahdollisuus neuloa uima-altaassa niin tee se. Muut kattoo varmasti ihmeissään ja ittiä naurattaa ja tulee olo, että näin sen pitää ollaki. Täydellistä!Laitoin Pinjalle illalla viestin, että pääsiäisaskartelut kannattaa varmaan aloitella jo, se on niin pian tuo pääsiäinen kuitenkin.Aina ei ehdi edes ottamaan kenkiä pois jalasta siinä teltan suulla. Eiku aivan, tää oliki vaan teltta jossa käväisin ottamassa kuvan, omani oli tämän takana. 
Lähes vuosi sitten ilmeistyi käsityökirja, josta olen tosi ylpeä. Kiitos Johanna ja Henna-Kaisa yhteistyöstä. Saan lähes joka viikko kyselyitä joistakin mun käsitöistä, jotka ovat vilahdelleet vuosien saatossa blogissa tai pinterestissä – melko monet niistä löytyy täältä kirjasta ohjeineen.Nakkipalmuja. Perus arki.Nonparelleja ja karnevaalikeksejä. 80-luku best. 2018 best. 2019 best. Tykkään aina ihan todella paljon ottaa näitä valiaikakuvia neuletöistä. Siksi pian koittaa taas kivoin aika tehdä tällaisia, kun valoakin tulee lisää. Vaikka ajankohdallisesti sukkia olisi varmaan järkevin tehdä just nyt. 

Maaliskuussa 2018 tajusin, että KERRAN LUMILAUTAILIJA, AINA LUMILAUTAILIJA. Hyvää pääsiäistä jo ennakkoon. <3
Näihin helmikakkupalasiin on hyvä päättää tämä postaus. Olipa melkoinen, ihana vuosi 2018. Nyt on 2019, olkoon tämä hyvä. Pitkä matka millenniumista tähän, vaikka hujaukselta tuntuukin. <3

KUTIMIEN KANSSA AURINGON ALLA // MALEDIIVITARINA OSA 2

Lähtiessämme lomamatkalle, nappasin lankakorista lankaa ja kävin ostamassa uudet puikot. Halusin aloittaa sukkia. Ihan ilman ohjetta. Että neuloisin vain. Viime kuukaudet, ehkäpä jopa vuodet ovat olleet niin hektisiä, että sellaiselle pelkälle olemiselle ja neulelankojen valitsemiselle ja neuleohjeiden piirtelylle ruutupaperille ei ole ollut aikaa (tämän osuuden päätin siis skipata tälläkin kertaa). Päätin, että jos vain yhtään tekee mieli, niin matkalla kyllä neulon. 

Niin minä sitten neuloin. Lentokoneessa elokuvan ääressä, lentokentällä ja aurinkotuolissa. Vitsit, että nauratti, kun eräänä päivänä löhöiltiin altaalla just niillä tuoleilla, jotka olivat vedessä, uima-altaassa matalasti ja mulla oli kassissa neuletyö. Otin sen esille ja jatkoin sukkaani. Se oli ihanaa se neulominen. Ei mua kirjojen lukeminen aurinkovarjon alla kiinnosta yhtään niin paljon kuin sukan neulominen. Siihen päälle kun vielä otetaan muutamat hauskat neulomiskuvat, sellaiset jollaisia en ole ennen ottanut tai nähnyt edes ja kunnon remakat naurut siitä toiminnasta, ai että. Altaan reunalla olleet muut pariskunnat hymyilivät meille tai mulle nyt varmasti ainakin – hymyiltiin takas!

Ei se sukka kauheasti edistynyt, mutta jokainen neulomishetki tuntui ihanalta. Odotan jo tammi-helmikuun pakkasia ja kiireettömiä iltoja elokuvan ja kutimien kanssa ilman nukkumaanmenoaikaa. Siihen saakka nautiskelen neulomisesta näiden hiukan ehkä vähäpukeisten neulekuvien kera.

EKA KERTA KOSKENLASKUA JA KALLIOLASKEUTUMISTA // KOTHAMADVENTURE

*Matka saatu blogin kautta / Visit Kotka-Hamina

Pari viikkoa sitten vietin viikonlopun Kotkan ja Haminan seutuvilla Visit Kotka-Haminan kutsumana. Lähdin matkaan mielenkiinnolla, sillä vaikka olen kova Suomen matkailun kannattaja, niin ehkä johtuen oululaislähtöisyydestä, en ole tuollapäin Suomea juurikaan käynyt. Lapsuudessa perheen kanssa asuntovaunureissussa Lappeenrannassa, toisen kerran siellä sitte parikymmentä vuotta myöhemmin. Anjalankoskella kerran häissä ja siinäpä se. Eivätkä ne paikat tietenkään ole edes Kotkan ja Haminan lähellä, mutta samalla tavalla sitä ajattelee, kuin moni pitää Ouluakin melkein Lappina, että sielläpääääin! Tuntuikin siis aivan kuin olisi ulkomaille mennyt tai vähintäänkin aivan uuteen paikkaan Suomessa. Seikkailuun!

Matkamme kohteet alkoivat Kotkan Merikeskus Vellamosta. Se oli hieno rakennus kaikkinensa ja jo itsessään näkemisen arvoinen, mutta myös museoiden näyttelyt olivat mielenkiintoisia. Vaihtuva näyttely oli Sex and the Sea ja se oli tosi hyvä ja siitä pidin eniten. Inhimillistä kuvausta siitä, miten meistä jokainen, myös ne merillä matkaavat merimiehet ovat kautta aikojen kaivanneet lämpöä ja läheisyyttä hekin. Se oli K-15, eli jos lasten kanssa lähtisin niin sinne ei, mutta aivan varmasti muut näyttelyt hurmaisivat lapsenikin! Jo pelkästään tästä syystä voitais aivan hyvin lähteä käymään joku viikonloppu Kotkassa.
Matkamme jatkui Kymijoelle, Erämys – Keisarin Kosket -yrityksen järjestämään koskenlaskuun. Seurueessa sai valita itselleen sopivimman aktiviteetin ja jos minua yhtään tunnette niin tietänette, että jotain hurjaa halusin itse päästä tekemään. Onnekseni pääsin juuri koskenlaskuun. En ole koskaan koskea laskenut, joten vähän jännitti etukäteen. Ensin laskettiin jokea alaspäin hiljalleen meloen ja moottoriavusteisesti, jotta päästiin koskille ja sitten täysillä vaan virtaan ja meloen koskea pitkin alas. Taisin silti etukäteen odottaa, että se pomppiminen siinä kosken vaahtopäissä olisi vähän hurjempi ja se vaara tipahtaa kyydistä olisi suurempi. Se kaikki mahtava oli niin nopeasti ohi, parissakymmenessä sekunnissa! En silti sano, etteikö se olisi ollut hurjaa ja pomppivaista, oli se. Kosket kyllä pisteytetään hurjuuden perusteella ja tää ei ihan sieltä kovimmasta ollut, mutta ei lällyinkään. Toisinaan mietinkin ystäväni sanoja ja varsinkin tuolloin kävi mielessä ne, että sulle ei kyllä mikään riitä noissa hurjuusasteikoissa. Erittäin hieno kokemus, kiitos siitä. Ja kai mulla joku rajakin hurjuuksissa on, en esimerkiksi vielä ole hyppänyt benjiä tai laskuvarjolla tai paljon muutakaan.

Kuva: Visit Kotka-Hamina

Kymijoelta siirryimme yöpymispaikkaamme kauniiseen Harjun Hoviin ja Harjun Oppimiskeskukseen Ravijoelle. Siellä on yksityinen oppilaitos kartanomiljöössä ja jossa on myös mahdollisuus järjestää juurikin tällaisia retkiä, tapahtumia ja vaikkapa häitä. Illallistimme Hovin päärakennuksessa, joka on vuonna 1816 valmistunut rakennus. Sitä oli hiljattain remontoitu ja huoneet kauniisti laitettuja.Me emme suinkaan kyllä yöpyneet kartanossa vaan asuntolamajoituksessa. Kahden hengen melko yksinkertaisissa huoneissa. Siellä tuli miettineeksi, että musta ei olis kyllä koskaan ollut sellaiseen pysyvään asumiseen, huoneessa, jossa on vain pari pöytää, sänkyä ja ei mitään seinillä. Tuollaisessa leirimäisessä tilanteessa se silti on ihan kiva tapa majoittua. Mulla oli huonekaverina vieläpä huipputyyppi Kaisu! Siitä pääsemmekin aasinsillalla tuon päivän iltaan hieman myöhempään ajankohtaan. Lähdimme nimittäin saunomaan! Bussi vei meidät leppoisalle rantasaunalle, jossa meitä odotti bändi, joka soittikin pitkälle iltaan seuruettamme viihdyttäen. Mutta se Kaisun osuus… Pyysin, joskos hän voisi ottaa musta kivan kuvan laiturilla ennen kuin päivä painuu mailleen ja merelle. Vitsailin ensin, että istun alasti laiturin päähän ja otetaan eteerinen kuva siinä, tiedättehän sellainen mitä somessa näkee. No, muu reissuseurue oli rannalla ja me laiturilla ja päätin, että pirskatti vieköön, minähän riisun, mitä siitä mitä ne siellä miettii! Niin riisuin ja istuin laiturille ja Kaisu otti kuvia. Vähän boooriing, joten ehdotin, että jos kuitenkin otetaan sellainen, että juoksen laiturilta alasti veteen ja otetaan siitä kunnon perinteinen hyppykuva. Niinpä minä juoksin pitkin laituria, vähän töpöaskelin (näin Pian instastoorista, joka oli kuvattu toisesta suunnasta, heheh!), mutta aivan mainiolla hypyllä päädyin mereen! Siinä, jos jossain oli sitä hetkessä elämistä. Ja naurattaa ihan hirveästi nuo mun rusketusraidat. Ihan pikkiriikkisen olen saanut ylävartaloon väriä, mutta muuten ihan vitivalkoinen. Ja muistona se kiva kesäkuva tietysti!

Seuraavana päivänä oli toisen aktiviteetin aika. Pääsin taas ilokseni tekemään jotain mitä en ollut ennen tehnyt: kalliolaskeutuminen! Matkalla paikkaan, jossa köysien varassa laskeuduimme 13 metriä alaspäin, näkyi paljon myös merkkejä Suomen sotahistoriasta. Noloa ehkä myöntää, mutta en tiennyt, että kaikkia niitä merkkejä on edelleen näkyvissä niin paljon. Jotenkin kai kuvittelin, että aika olisi ne hävittänyt tai en ole asiaa ajatellut, mutta se avasi silmiäni. Aiemmin tuolla reissuviikolla olin kuumehöyryissäni katsellut vähän matkaa Tuntematonta Sotilasta ja siellä kun katselin Salpalinjan kiviä ja muita jäännöksiä ja kävin yhdessä säkkipimeässä luolassakin (siellä PELOTTI!), niin alkoi kuulkaas sotahistoria kiinnostaa. Koulussa ei varsinaisesti kiinnostanut silloin aikoinaan. Elämäni listalle asioista joita haluaisin tehdä, lisäänkin Salpapolun reitin. Bunkkerimuseokin kiinnostaa. Mitään näistä en ollut ennen tätä viikonloppua edes miettinyt! Ja se laskeutuminen. Muahan kiinnostaa kaikki kiipeily, joten miksei tällainen helppo laskeutuminenkin. Vitsit se oli hauskaa, etenkin ensimmäinen kerta! Hurjistutti samaan aikaan ja sekin loppui liian nopeaan. Sitten sitä taas mietin, että mistä jostain hemmetin torneista tai kallionkielekkeiltä mulla pitäis oikein laskeutua?! Kuvista näkyy silti ihanasti se mun innostus ja jännitys ja se on 13 metriäkin melko korkea. Kiitollinen saa olla, että sain tämänkin kokea. Vitsit miten siistiä! Niitä sanoja taisin huudahdella laskeutuessanikin monenmonta kertaa. Kiitokset vielä kalliolaskeutumisen vetäjälle, hän oli loistava ja juuri sellaisia ihmisiä täytyykin tuollaisessa hommassa olla, kun jokaista ensin pelottaa. Hän kertoikin, että paikalle tullessa yleenä 75% sanoo, ettei laskeudu ja kun tilanne etenee 75% porukasta aina laskeutuu. Oltiin turvallisissa ja hauskoissa käsissä. Loppumatkalla vielä kohtasimme lampaita ja kunnon kaupunkilaisina otettiin niistä kuvia, kuin ei oltais koskaan lampaita nähtykään ja tietysti poseerauskuva seurueestakin. Kaikenkaikkiaan, Kiitos Visit Kotka Hamina, viikonloppu oli hyvä ja kiva ja ainakin minä kyllä palaan vielä! Täällä vielä Visit Kotka-Haminan video, josta näkyy viikonlopun aktiviteetteja.

 

SITRUUNANKELTAINEN REPPU SELÄSSÄ MÖKILLÄ JA ISO-MELKUTTELIMELLA

Kaupallinen yhteistyö: Kuula+Jylhä 

Tiedätte ehkä sen tilanteen, kun joku kaveri kertoo nähneensä tai kuulleensa jotain, mikä muistuttaa just sua. Kerran elämässä on käynyt mm. niin, että sillä välin, kun olin muutaman kuukauden muualla, oli kaveri ollut uuden bändin keikalla ja todennut, että tämä kuulostaa aivan tiinamaiselta. Tai aina, kun ystävä kuuli radiosta tietyn kappaleen, niin hän laittoi mulle tekstiviestin, että tuun aina siitä hänen mieleensä. Tai kun joku kaveri kysyy, että näissä on niin paljon sua, että onko nää sun tekemiä juttuja. Se on aika mukavaa kuulla tuollaisia asioita, koska silloinhan mulla selvästi on joku tyyli tai tapa olla ja tehdä ja se on tunnistettava, vaikkeivat nuo esimerkkitapaukset olleetkaan tietenkään mun käsialaani, vaan joku muu vaan tekee just mulle sopivia asioita.Useamman kerran olen saanut kuulla myös, että joku on jossain nähnyt just mun näköisen laukun tai repun. Joka kerta kysymyksessä on ollut Kuula+Jylhän laukut ja reput. Tänä kesänä kävikin iso onni ja olen kanniskellut tavaroitani yhdessä haaveideni repussa, sitruunankeltaisessa, maailman suloisimmassa Kuula+Jylhän Pocket Backbackissa.

Tänä kesänä vaatetuksen suhteen on usein tuntunut siltä, että on melkein ihan sama mitä päälleen laittaa, kunhan on jotain missä on helppo ja hiostamatonta olla, se riittää. Eräänä päivänä tunsin kuitenki itseni erittäin ihanaksi, sellaiseksi tavallista jotenkin spesiaalimmaksi, kun mulla oli lähes 10 vuotta vanha ohkainen, vaaleankeltainen pellavamekko, kirsikkakuvioinen lierihattu ja selässä keltainen reppu. Se oli tätä kesää kuvastava asukokoinaisuus. Aurinkoinen, kepeä ja reissureppu aina valmiina.

Nämä tämän postauksen kuvat ovat kahdesta paikasta. Kesämökiltä Teiskosta ja Iso-Melkuttimen rannoilta Hämeestä. Mökkikuvat otti keskimmäiseni, joka varmoin ottein, oma-alotteisesti räpsäisi vain muutaman ruudun ja jokainen niistä kuvista oli loistava. Horisontit suorassa ja rajaukset symmetrisiä valmiiksi jo, puhumattakaan siitä, miten me kuvissa pikkuiseni kanssa oltiin. Krediitit kuvista siis hänelle!

Iso-Melkuttimella kävimme muutama viikko sitten retkellä päiväseltään. Siihen aikaan kesää elettiin vielä niin, että helle oli sellaista hellerajoilla keikkuvaa ja välillä saattoi pitää pitkiäkin hihoja. (tähän väliin taas kesähehkutus! tää on ollu niiiiiiiin ihana kesä, rakastan tätä kuumuutta!) Kierrettiin reilun seitsemän kilometrin kierros järven ympäri. Sää oli tuolloin tosiaan lämmin, mutta pilvinen, vähän sellainen valkoinen, ei ollenkaan sinitaivainen. Mielestäni vähän siis tylsä, joten tiedän, että kokemukseni olisi voinut olla parempikin suloisemmassa säätilassa. Reitti oli tosi kiva, välillä vähän korkeammalla harjulla ja välillä ihan rannassa. Järven vesi on ihan tajuttoman kirkasta. Paikka on myös sukeltajien suosiossa kirkkaiden vesien ansiosta. Tuolla kertaa retkeilijöitä tuli muutamia vastaan, uimareita ei ollut lisäksemme kuin pari. Uiminen oli todella mukavaa, en olisi malttanut nousta vedestä ollenkaan. Ensi kerralla otetaan kyllä telttakin mukaan ja ollaan yötä.

Reppu oli aivan hyvä reppu myös retkiolosuhteissa. Materiaaliltaan se on paksua, tukevaa nahkaa ja olkaimetkin mukavan jämäkät. Sisällä on tasku läppärille, joka on aina hyvä. Tosin retkeilen ilman läppäriä, huom! Lisäksi repun ulkopuolella, selkää vasten on kätevä pieni vetoketjutasku. Aivan niinkin hyvä, että laitoin sinne mökkireissulle kotoa lähtiessäni kotiavaimet, enkä enää muistanut taskun olemassaoloa reissun loppupuolella ja olin aivan hädässä, että nyt on kotiaivaimet hukassa! Purin ja pakkasin kaikki tavarat moneen kertaan, ja vasta kun pääsin ajatuksissani taaksepäin siihen hetkeen, että olin aivan varmasti laittanut avaimet johonkin taskuun, ne löytyivät. Siinä sitten lähettelin kaikille naapureille viestit, että ei tarvitsekaan tutkia niitä mun kaikkia rattaita varastoissa tai polkupyöränkoreja, että onko mun avaimet jääneet sinne. 
Helteet jatkukoon vielä pitkään, että saa vähissä vaatteissa hulmutella retkillä ja napata repun pohjalle vain pyyhkeen uimareissuja varten!

ps. Ne jutun alkupuolen asiat olivat: Regina-bändi vuonna 2005, PMMP:n Matkalaulu useina vuosina ilmestymisensä jälkeen, Oot niin ihana -vauvakirja ja Maanantaimalli-korvikset. Kaikki mun suosikkejani!

KAKSI ERILAISTA TELTTARETKEÄ KALASUNTTIIN

Haluaisin kertoa teille telttailusta ja auringonlaskuista niin kuin aina. Kertoilla lämpimästä, lähestulkoon kuumasta kesäillasta ja tajuttoman kauniista yöstä ja siitä, kuinka heräsin neljän aikaan aamuyöllä katsomaan auringonnousua. Siitä, kuinka siinä sitten istuin kalliolla tunnin ja kuuntelin heräilevän luonnon hiljaisuutta niin, että melkein korviin sattui se äänettömyys, vain hiljaista kuorsausta kuului kauempaa jostain teltasta. Siitä, kuinka tuo yhden yön yli kestänyt telttaretki oli aivan täydellisen ihana, sellainen oikein romantillinen retki. Mutta iskee sellainen olo, että tuon täysin todellisen tekstin kirjoittaminen kuulostaisi enemmänkin joltain rakkausnovellilta eikä todelliselta, mitä se kuitenkin oli. Tämä kesä on saanut niin monesta asiasta täydellisen ihanaa ja suloista.

Uskomattoman kuuma kesä on innostanut vähintäänkin suunnittelemaan paljon retkiä ja reissuja ja osa on toteutettukin. Olen aina tykännyt telttailusta ja vaeltamisesta. Kiitän näistä koulua (sain mm. kaksi kurssia lukiossa kahdelta vaellusviikonlopulta!) ja nuoruusajan ystäväpiiriä (eräälläkin vaelluksella ystäväni Matti urhoollisesti lähti pimeässä syysyössä aina kaveriksi laavulta vessareissulle, kun meitä tyttöjä jännitti hirveästi se pimeä metsä, silloin oli nimittäin just tullut Blair Witch Project -leffa ja oli aika pelottavaa olla metsässä, vaikka mistään hinnasta ei oltais jätetty reissua tekemättä jonkun kauhuleffan takia!). Koulu ja kaverit opettivat ja saivat innostumaan ja kasvattivat sellaiseksi, että kynnys lähteä vaikkapa metsään yöksi on aina ollut matala.

Kaipaan varsinkin syksyisin Lappiin useamman päivän vaelluksille. Isänikin haaveili aina päästäkatsomaan kaunista Lapin ruskaa, ehkä mun kaipuuni on osittain sitä isänkin kaipuuta. Lasten ja erilaisten elämäntilanteiden myötä telttailuretkiä on tehty vähän vain silloin tällöin. Olen ollut tyytyväinen, kun joka kesä olisi ainakin kerran päässyt yöksi telttaan, siinä ei ainakaan vaadi itseltään tai muilta liikoja, mutta jos tavoitteeseen pääsee on se ihanaa.Bättre Folkin jälkeen halusimme hellun (tämä nimitys on muuten näköjään jäänyt jäädäkseen! Tykkään siitä, se kuulostaa just siltä mitä onkin, heila eli hellu eli seurustelukumppani ja adjektiivinakin hellunen eli ihana ja suloinen, eletäänhän kuitenkin suhteen melko alkuaikoja ja asiat ja nimitykset saavatkin olla vähän vaaleanpunaisia. Poikakaveri kun kuulostaa liian nuorisolaiselta (ja tässä kohtaa minä keski-ikäiseltä) ja miesystävä taas tosi aikuiselta) kanssa mennä vielä aivan kaksi jonnekin telttailemaan. Nauttimaan luonnosta ja lempeän kesäyön makoisista unista. Ostimme retkeilykirjan, jossa on etelä-Suomen retkeilypaikkoja. Sitä selailtiin ja yritimme keksiä minne menisimme. Muistelin samalla myös mitä paikkoja joku oli joskus suositellut, niitä mistä ne kaverit puhuivat Liesjärvi-viikonloppuna nuotiopaikan ääressä (jännä muuten, että koko kesänä ei ole tullut istuskeltua palavan nuotion ääressä, koska on eletty niin metsäpalovaarainen kesä!) tai mitkä paikat ovat olleet niitä omia haaveita, salaisia paratiiseja, jonne itse on aina halunnut, muttei ole vielä ehtinyt käymään. No, eihän me oikein mihinkään tulokseen tultu monenakaan iltana, kun retkeä suunniteltiin. Liikaa ihania paikkoja, ehkä runsaudenpula tai fiilis, että ei tällä kertaa just sinnepäin tai jotain muuta helteen aiheuttamaa ajatussekoilua. Tuona päivänä, kun lähtö oli edessä, pakattiin auto ja oikeastaan täysin hetken mielijohteesta nappasin kirjasta päämääräksemme paikan, hauskan kuuloisen Kalasuntin Teijon kansallispuistosta, josta kirjoitettiin kauniisti. Olen melko helppo, kauniisti kirjoittaminen vetoaa muhun aina! Siellä meillä sitten oli telttaretki kaksistaan tyynen veden ja vaaleanpunaisen auringonlaskun aikaan.
Tykkään, että yhdessä paikassa voi käydä kaksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla voi täysin ihastua paikkaan ja toisella kerralla todeta, että edelleen on ihana ja seuraavaksi valita jonkun täysin uuden paikan. Ensimmäiseltä telttaretkeltä ystävälle laittamani viesti: “tullaan tänne lasten kanssa!” toteutui nopeampaa kuin osasin kuvitellakaan. Kaksi ja puoli vuorokautta edellisen reissun jälkeen olin taas vetämässä käsikäyttöisellä lossilla seuruettamme kohti Kalasunttia. Tämä oli muuten yksi suuri syy miksi Kalasuntti nimensä lisäksi houkutteli: omilla lihasvoimilla liikuteltava lossi, melkoinen elämys ja seikkailu!Telttaretki lasten kanssa olikin sitten seikkailu, jonne ei aivan tuosta vaan lähdettykään, mutta toisaalta lähdettiin sinne ihan tuosta vaan ilman ennakkovalmisteluita. Ennen perille pääsyämme oltiin nautittu hellepäivästä eli oltu niin poikki päivällä ettei päiväsaikaan lähteminen tuntunut houkuttelevalta, mutta ei siinä mitään iltakin on ihan jees, kun on lämmintä ja aurinkokin paistaa. Ensin yksi lainaan saatu auto ei inahtanutkaan parkkihallissa, akku tyhjänä! Onneksi saatiin toiselta ystävältä autoa lainaan ja seuraava laina-auto haettiin kaverin kotipihalta, kun perhe lomaili itse muualla. Kun puoli yhdeksän aikaan illalla oltiin Lohjan Prismassa trangia-ostoksilla, niin siitä naureskeltiin, että vielä on semmonen sata kilsaa edessä! Ja niin me vaan vähän jälkeen kymmenen illalla jälleen vaaleanpunaisen auringonlaskun värjätessä taivaanrantaa pystytettiin neljän pojan kanssa telttoja ja kuiskuteltiin, ettei muissa teltoissa olevat retkeilijät herää. Uni kyllä maistui ja ensimmäiseksi telttayöksi mun eskarilaisen ja kolmivuotiaan kanssa, yö oli erittäin onnistunut. Pojat potkivat itsensä yön aikana ulos makuupusseistaan ja minä nostelin heidän päälleen tyhjää pussilakanaa, jotta olisi edes jotain päällä. Lämmin kesäyö oli täydellinen aloitus retkeilyyn. Heräsin aamuyöstä ja avasin oviaukon pelkän hyttysverkon varaan ja katselin vuorotellen poikia ja maisemaa ja kuuntelin herääviä lintuja. Pojat nukkuivat lähes yhdeksän tuntia makoisaa kesäyöntelttaunta.Seuraava päivä meni lasten kanssa milloin kenenkin uiskennellessa, ötököitä karkuun juostessa, lättyjä paistellen, kallioilla kiipeillen, vähän kinastellen, vedessä makuualustan päällä lilluen. Sen verran paljon oli siinä hommaa ja lapsia, että aivan täysin unohtui rasvata oma selkä. Siinä sitten kun pakkailtiin iltapäivästä kamoja kasaan, Riikka totesi, että nyt on tainnu Tiinan selkä palaa. Joo-o, paloi kyllä. Nyt olen pari päivää kärvistellyt punakan (voin kertoa, että punakka on vain lievä ilmaisu) selän kanssa ja nyt pahin kidutuskeino olisi laitattaa nyt mulle reppu selkään…

Telttaretki lasten kanssa oli kaikesta säädöstä ja sissiydestä ja monimuotoisista mielialoista huolimatta ihana. Kaikki neljä poikaa ovat herttaisia ja suloisia poikia, jokaisella omat ihanat piirteet ja jutut joista ilahtuvat ja innostuvat. Kaikista pojista lossimatka oli jännittävä, jokainen kantoi oman osuutensa retkitavaroita ja kyllä me joskus uudestaankin lähdetään telttailemaan!

Vinkit: Lähde retkelle aina, kun pikkuisenkin huvittaa. Ota oikea tyyny omasta sängystä mukaan, vaikka se kuinka tuntuisi vievän liikaa tilaa, on ihana nukkua teltassa lämpimällä kalliolla makuupussissa, kun pään alla on pehmeä tyyny. Lakana on myös kiva lisä mukana, jos makuupussi oli liian kuuma ja jos jaksaa raahata kaikenlaista mukanaan. Muista ottaa tulitikut! Ja rasvaa, jos meinaat tehdä lättyjä! Ja aurinkorasvaa, niin et pala! Ja pukeudu just niinku tahdot! <3

Haave: Teltta- ja kalastusretki Lappiin!