Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

MILLAISTA ON OLLA NELIKYMPPINEN? // Q & A

Täytin maaliskuussa neljäkymmentä. 40. Niin upea luku, niin kaunis ja olen ollut asiasta innoissani ja mikä mielettömintä, olen saanut elää neljäkymmentä upeaa vuotta ja toivottavasti vielä vähintäänkin saman verran eteenpäin!

Kyselin Instagramissa seuraajilta, että olisko jotain mitä haluaisitte kysyä aiheesta, sillä haluaisin jakaa ajatuksiani. Tuntuu, että aika usein on kriiseilyä nelikymppisyydestä ja mä en tunnista sitä itsessäni yhtään, joten avataanpas mun ajatuksia tähän vähäsen.

Mikä on parasta tässä iässä sun mielestä?

Olen aina tykännyt miettiä ikäjuttuja ja vaikka ajattelenkin, että ikä on vain numero, niin kyllä se numero sisältää myös asioita. Jotenkin just 40 tuntui sellaiselta kukkapellolta, jonne sekaan pääsi hyppelehtimään sieltä kolmikymppisuuden aallokosta. Tuntuu, että niin monenlaiset paineet ovat kadonneet.

Mitä sanoisit 20- ja 30-vuotiaalle Tiinalle?

Kaksikymppiselle Tiinalle sanoisin, että mieti enemmän sitä, mitä ihan itse haluat, ei tarvitse jumittaa Oulussa tyttöystävänä vain parisuhteen takia (vaikka suhde olikin hyvä ja ihana silloin!). Se Tiina mietti liikaa parisuhdetta eikä sitä mitä itse haluaa. Ole rohkeampi!

Kolmikymppiselle sanoisin, että älä tyydy. Jos joku elämän osa-alue on ankea, niin muuta sitä. Pohdi työtä ja parisuhdetta, äläkä vain ajattele, että tällaista tää kai nyt on, ruuhkavuosia jne. Ansaitset parempaa, vaikket sitä vielä älyä.

Onko migreeni helpottanut ja pahentunut (verrattuna esim kolmikymppisyyteen)?

Migreeni on pahentunut iän myötä, mutta päänsärky yleisesti ottaen vähentynyt eli kaikensortin päänsärkyjä on ollut vähemmän. En osaa sanoa muuta syytä kuin, että jossain vaiheessa tajusin päänsärkyjen pääsyyksi kovan stressin ja olen yrittänyt keskittyä siihen, ettei olisi niin paljon stressattavaa.

Mikä on keskeisesti erilaista vrt 10v, 20v, 30v. ja 40-vuotiaana.

10v olin vielä lapsi, eikä ymmärrystä edes teiniydestä onneksi vielä yhtään. Elämä oli leppoisaa ja huoletonta. Vanhempani eivät olleet vielä eronneet ja elelin onnellista lapsuutta äidin, isän ja pikkuveljen kanssa.

20v elin rentoa ja ihanaa nuoruutta! Aivan mahtavaa monelta kantilta katsottuna. Olin ollut jo pari vuotta parisuhteessa ensirakkauteni kanssa ja asuimme yhdessä. Ajattelin, että oltaisiin yhdessä aina.

30v. Pikkulapsiarkea, samaan aikaan ihanaa ja vähän ankeaa. Oli kivaa olla äiti, mutta parisuhde oli jäänyt ehkä vähemmälle huomiolle.

Nyt nelikymppisenä olen kolmen lapsen äiti ja parisuhteessa miehen kanssa, jolla on kaksi lasta. Meillä on seitsemän hengen uusperhe, mutta emme kuitenkaan asu yhdessä koko perhe eikä se ole lähitulevaisuuden suunnitelmissakaan. Olen onnellinen.

Kaikki iät ovat kovin kovin erilaisia keskenään. Kaikkiin liittyy kuitenkin isosti perhe, mutta jokaisessa eri tavalla. Kaikki muu on erilaista.

Täytän HUOMENNA 40. Onko viime hetken vinkkejä?

Tämä postaus julkaistaan varmastikin juuri syntymäpäivänäsi, joten onnittelen suuresti! Hieno saavutus, neljäkymmentä vuotta EIKÄ SUOTTA! Hyvin kaikki käy, oikein ihanaa syntymäpäivää!

Onko se niin ihanaa kun väitetään? Olla 40v aikuinen nainen? T. Tiina, vasta 36v

No on! Kaikki paranee kun ikä karttuu. 36 on myös kyllä tosi hyvä ikä. Aikalailla kaikki iät ovat. <3

20v sinä ja 40v sinä – ihanat yhtäläisyydet ja yhtälailla ihanat eroavaisuudet.

Kummassakin iässä olin parisuhteessa. Nuorena ajattelin, että suhde kestää aina, rakastin ja minua rakastettiin ja näin meidät tulevaisuudessa perheenä ja omakotitalossa jne. Nytkin olen parisuhteessa, jossa on paljon rakkautta, mutta en ajattele niin, että oltaisiin yhdessä aina, koska IHAN MITÄ TAHANSA VOI TAPAHTUA ja tunteet muuttua ja elämä myllähtää. En pidä asioita enkä parisuhdetta itsestäänselvyytenä samalla tavalla kuin mitä ajattelin ehkä nuorempana. En ole niin ehdoton enää. Parisuhteessa olen rennompi nyt kuin nuorena. Saatoin pitää parikymppisenä myös itsestäänselvänä sitä, että lapsia vaan tuosta vaan tehdään.

Yhtälailla olen avoinna maailmalle nyt ja silloin, eli siis että miksiköhän sitä alkaisi isona. Hyvässä ja pahassa.

Parikymppisenä saatoin joskus miettiä olevani jotenkin vääränlainen, tai että haluaisin olla toisenlainen. Muistan ajatelleeni, että kukaan ei koskaan ollut sanonut mua kauniiksi, että olin vain nätti. Olen tässä kahdenkymmenen vuoden aikana tajunnut sen, että olen hirvittävän kaunis. Tai että minussa on paljon kauneutta.

Olen aina ollut luonteeltani vähän höpsö, innostuvainen ja pelleilijä. Nykyään avoimemmin tosin koko maailmalle kuin silloin. Olin kyllä paljon arempi kaikessa nuorena.

Jos pitäisi valita ikä, mihin täytyisi jäädä, se olis 40. Ihan paras ikä.

Lukijan kommentti

Saavuttaako nelikymppisenä vihdoin seesteisen ja älyllisen aikuisuuden?

No ei. Ihan yhtä hukassa voi olla tässäkin iässä. Mitä edes on seesteinen ja älyllinen aikuisuus? Eikö se kuulosta myös vähän tylsältä? Koen itse niin, että jos muuttuisin sellaiseksi, kaikki mun pirskahtelevat luonteenpiirteet oltaisiin turrutettu ja sitä en halua yhtään. Hellu sanoi taannoin, että minussa taitaa iän myötä käydä niin, että mussa se pirskahtelevaisuus vaan korostuu iän myötä ja se jos jokin on suuri voimavara.

Toki elämänkokemuksen karttuessa myös seesteistyy ja viisaus saattaa kasvaa tai sitten sitä muuttuu vain kapeakatseisemmaksi.

Jos saisit tällä elämänkokemuksella elää nuorempaa elämääsi, tekisitkö jotain toisin?

Tietysti on asioita, joita haluaisin tehdä toisin, mutta pääpiirteittäin on kaikilla tapahtuneilla ollut syynsä ja just siksi ollaan tässä ja nyt ja tällainen. Ehkä kuitenkin pinnistäisin vielä kovemmin sen opiskelupaikan perään, koska olisin halunnut kauheasti opiskella korkeakoulussa.

Oletko rennompi nyt kuin kymmenen vuotta sitten?

Olen. Kaikilla elämän osa-alueilla!

Kaipaatko elämääsi jotain?

Kaipaan välillä ja sitten taas en. Enemmän ystävien kanssa olemista, enemmän aikaa lasten kanssa, isompaa asuntoa, omaa työhuonetta, taloudellista huolettomuutta. Välillä aika pinnallisiakin pieniä juttuja, mutta usein sellainen kaipailu kuitenkin päätyy ajatukseen, että tässä on hyvä.

Kun täyttää 40 sen jälkeen seuraavaksi 50 ja 60 jne. Välivuodet jää välistä, miltä kuulostaa?

Huikealta, jos niin pitkälle saa vaan elää! Luulen, että hiukset harmaantuu pikkuhiljaa (en ole vielä löytänyt yhtään harmaata) (äitini taisi harmaantua vasta viisikymppisenä…) ja ryppyjä tulee lisää, iho muuttuu pehmeämmäksi. Eihän sitä tiedä vaikka elämään tulisi vauvojakin tulevilla vuosiluvuilla, kuuskymppisenä olis kiva olla Tiina-mummu. Ja oon toivonut maailmankaikkeudelta sitä, että viiskymppisenä mulla olisi mökki. Toivon oikeastaan, että viiskymppisenä mietin, että vitsit olisinpa tiennyt, että kaikki on vaan parantunut nelikymppisyydestä.

Tykkäätkö enemmän olla 40 kuin esim. 25, miksi?

Tykkään. 25-vuotiaana olin esimerkiksi paljon epävarmempi. Nyt sanon, jos on jotain sanottavaa, vaikka toki olen edelleenkin monessa asiassa arka. Omanarvontuntoni on voimakkaampi nyt kuin silloin.

Mun inhokkisanonta on se, kun syntymäpäivänä nainen sanoo, että täyttää joka vuosi 25. Se olis kyllä pahin painajainen! Ja on superankea vitsi.

Miltä kehossa tuntuu, kolottaako, onko jotakin vaivoja? Onko jäsenet kangistuneet?

Itseasiassa lähestulkoon sinä päivänä, kun 40 kilahti mittariin, mulle tuli polvivaivoja. Ihan kuin joku takuu olisi loppunut ja samantien alkaa viat. Toisaalta taas, oon innostunut liikkumaan nyt myös paljon enemmän kuin aiemmin eli kolotus voi liittyä myös siihen sanontaan, että urheilija ei tervettä päivää näe, heh. Hyvin vähän mulla yleisesti ottaen on mitään vaivoja. En koe kangistuneeni ihan kauheasti. Oon aika vetrakka nelikymppinen.

Terveys on isommassa arvossa nyt kuin aiemmin. Olen äärettömän kiitollinen siitä, että kehoni on suonut mulle kolme upeaa raskautta, synnytystä ja yhteensä yli viisi vuotta imetystaivalta.

Onko sulle tullut jotain aikuisjuttuja, joita tykkäät tehdä tai mistä nautit? Jotain mikä ei ehkä tuntunut niin mielekkäältä vaikkapa 10 vuotta sitten?

Tätä mietin pitkään. Onkohan mulle? Istun kirjoittamassa tätä mökin laiturilla (ei oma) ja mietin onko mökkihommat sellaisia: no ei, olen aina tykännyt mökkeilystä. Käsityötkin ovat kulkeneet matkassa aina ja retkeily, ne voisivat olla “aikuisjuttuja”… Hmm, no ehkä se, että kymmenen vuotta sitten bailuiltoina join alkoholia, nyt en enää juurikaan. En halua monen päivän päänsärkyä sen takia, vaikka toki nousuhumala on edelleen ihan kiva juttu.

Maistuuko seksi, että suklaa?

Suklaa maistuu vähemmän kuin ennen ja olen muuttunut lähinnä Fazerin sinisen ja punaisen (vaalea maitosuklaa) ystäväksi. Seksi maistuu ja paljon paremmalta kuin ikinä aiemmin. Koen olevani hyvin vapautunut sekä seksin, että kehoni suhteen.

Mä olen 42 ja olen miettinyt, pitäiskö mun tuntea itseni jotenkin erityisen aikuiseksi ja viisaaksi?

Luulen, että elämänkokemus tuntuu tietynlaisena viisautena, että osaa katsoa asioita eri perspektiivistä eikä ole ehkä niin mustavalkoinen ja ehdoton asioista kuin nuorempana.

Mikä on pelottavinta just nyt?

Maailman tilanne kyllä vähän pelottaa, mutta uskon hyvään ja siihen, että hyvin tässä vielä käy. Lasten kasvaminen pelottaa, tai se, että osaanhan varmasti tukea heitä kasvussaan ja elämässä riittävän hyvin ja oikein. Teen parhaani ja sen mihin pystyn, se riittää, senkin tiedän. Pelottaa, että läheisille sattuu jotain.

Missä ajattelet olevani 5-kymppisenä? Mikä on ehkä vielä paremmin kuin 4-kymppisenä?

Toivon, että teen edelleen mukavaa työtä, olis lempeä hyvä parisuhde, olisin perheineni terve ja läheisilläni olisi kaikki hyvin ja että MULLA OLISI SE MÖKKI! Heh. Huolia toivoisin olevan vähemmän silloin kuin nyt. Omat lapset ovat silloin 23, 19 ja 15, hurjaa!

Mitkä ovat olleet sun elämässä rankimpia vuosia?

Ikävuodet 11-14, koska perhettämme uhkasi lähes päivittäin väkivalta. Mulla oli ystäviä, ihana perhe ja pärjäsin koulussa ja tein asioita ja olin iloinen ja onnellinen, mutta silti, en oikein muista mitään noista vuosista, koska läsnä oli myös kokoajan pelko ja valtava häpeä.

Rakas isäni kuoli, kun olin 17. Se oli äärimmäisen surullista, olin tosi isin tyttö ja jos voisin jotain muuttaa niissä vuosissa sen jälkeen, niin opastaisin itseni juttelemaan johonkin ammatti-ihmisen kanssa. Sen ajan maailmassa ei tarjottu mitään apua, surusta piti selvitä ominpäin. Maailma taisi muuttua vasta tsunamin jälkeen sen suhteen.

Ikävuodet 30-32 olivat vaikeita, koska erosimme lasten isän kanssa ja se romutti maailmani ja minut.

Kaikista noista vastoinkäymisistä olen silti selvinnyt perheen ja ystävien tuella hämmästyttävän hyvin.

Miten olla nelikymppisenä yhtä itsevarma, pirskahteleva ja valovoimainen kuin sinä? tv. 24v

En mä kyllä aina ole sellainen, mutta oon välillä ja vähintäänkin enemmän ku aiemmin. Uskon siihen, että karttuvat vuodet tekevät sen monille meistä. Vaikka kuulostaa vähän ankealta, kun sanoo, että positiivinen elämänasenne auttaa, niin kyllä siinä totuutta on. Mulla on elämässä ollut pahoja ja rankkoja vastoinkäymisiä, mutta ne ovat todellakin vahvistaneet (vaikka sekin on niin ankea sanonta) ja pikkuasiat ei enää niin hetkauta. Ja pirskahtelevaisuus on tuonut itsevarmuutta iän myötä ja sitä mukaa valovoimaisuutta. Uskalla vaan rohkeasti olla just se kuka sä oot!

Miten oma ajattelu on muuttunut vrt 20, 30, 40? Vaikka koskien omaa ikää ja yleistä.

No kyllä mulla on olo, että olen viisastunut ja muuttunut lempeämmäksi sekä itseäni, että muita kohtaan iän karttuessa. Maailma on muuttunut 2000-luvulla myös paljon, joten minä siinä mukana. Täytin tosiaan vuonna 2000 20 vuotta.

Kaksikymmentävuotiaana varmastikin vielä ajattelin, että “aikuisuus”, miksi sen silloin ajattelikaan, tapahtuu siinä lähivuosina. Ei osannut ajatella, että tulevana vuosikymmenenä sitä eroaa nuoruuden rakkaudesta, jonka kuvitteli kestävän aina. Kolmikymppisenä pääosassa oli lapset, mullakin oli 3-vuotias ja haaveilin tosi paljon toisesta lapsesta. Ja vähänpä tiesin tulevasta, että erohan siellä on tulossa ja kolmikymppisen ihanat sinkkuvuodet. Nelikymppisenä mietin sitä melko usein toistuvaa kaavaa, jonka itsekin kävi omanlaisesti läpi, että kaikki se oli kai vaan käytävä läpi. Sen ansiosta olen tässä just nyt tällaisena ja aivan tyytyväinen. Vähän on myös fiilis, että ei saateri, selvisin!

Miten nelikymppisyys eroaa kolmikymppisyydestä? nimim. 8 vuotta vielä jäljellä.

Monenlaiset paineet taitaa melko monilla laimentua nelikymppisyyttä lähentyessä. Asioita, joita olen huomannut ihmisissä kolmen- ja neljänkympin välillä: Ei enää mietitytä se mitä muut itsestä, tekemisistä ja ulkonäöstä tai vaikkapa kodin sisustuksesta ajattelee. Ehkä nelikymppisenä jo älyää, että ei kukaan valitettavasti taida edes huomata jos liukastut banaaninkuoreen ja että ihan turhaan kulisseja kannattaa pitää pystyssä ainoastaan siksi, että miettii mitä muut asiasta ajattelevat.

Minkä neuvon antaisit nyt 30v itsellesi?

Varottaisin vähän, että rytinää on tulossa etkä osaa sitä odottaa, mutta selviät siitä kyllä. Tee juuri niinkuin tulet tekemäänkin, paitsi ehkä voisit muuttaa vähän aiemmin pois erokodista. Itke kun itkettää ja nauti elämästä aina kun voit.

Ja että älä nainen tyydy, ansaitset pirskatisti kaikkea hyvää elämääsi!

Miten hanskaat vanhenemisen mukanaan tuoman ahdistuksen elämän rajallisuudesta?

Mun isä kuoli ollessaan 44-vuotias. Pelkään kyllä kauheasti sitä, että mun elämäkin menee niin, että kuolen ihan liian aikaisin. Ymmärrän kyllä, että elän omaa elämääni, enkä isäni elämän toistoa. Yritän elää kuitenkin niin, että jos lähtö tulisi niin kaikki mulle tärkeät ihmiset tietäisivät, että rakastin heitä. Että olisin sanonut ja tehnyt niin, että he sen tietäisivät. Haluan kuitenkin ajatella ja haaveilla kiikkustuolivuosista 96-vuotiaana Tiina-mummuna vuonna 2076 ja teenkin niin.

Mitä ajattelet vartalostasi?

Aiemmin kirjoitinkin siitä, että olen kiitollinen, että kehoni on suonut mulle lapsia, se on ykkösjuttu. Tykkään vartalostani nyt kaikkein eniten mitä koskaan. Nuorempana näin epäkohtia, tarkemmin ajateltuna ne olivat juuri niissä kohdissa, mitä äitini oli peilin edessä itse nähnyt virheinään eli jotain aivan mitättömiä juttuja. Muuten kehonkuvani on aina ollut hyvin terve, enkä ole tietoisesti koskaan esimerkiksi laihduttanut, vaikka äiti kyllä oli lapsuudessani usein dieetillä, vaikka on mun silmissä hän on aina ollut just hyvä sellaisena kuin on. Seison usein peilin edessä alasti (se on silleen helppoa, kun tykkään olla kotona vähissä vaatteissa) ja katselen itseäni. Sanon itselleni aina jotain kaunista, joskus ääneen ja joskus hiljaa sisälläni. On mahtavaa, että mulla on keho, joka toimii hyvin, jonka kanssa saan nautiskella elämästä ja josta yritän pitää parhaani mukaan huolta. Kilpirauhaslääkkeet on mun pahin kompastuskivi, en muista ottaa niitä joka päivä, vaikka olen sairastanut vajaatoimintaa 28 vuotta.

Kaipaatko jotain ikää/ikäkautta näin jälkikäteen ajateltuna?

En oikeastaan. Toisinaan saatan kyllä miettiä kaiholla niitä 20+ vuosia, kun huolettomasti vaan bailasi ja elämässä tärkeintä oli kaverit ja heidän kanssaan oleminen. Oon aina tykännyt hulluna siitä jytinän tunteesta rinnassa, festaroinnista, tanssimisesta ja kesäyöfiiliksestä ja siitä että kaikki ihana on mahdollista! Mutta: Se kaikki on edelleenkin ihanaa, ei vaan ihan yhtä huoletonta, kun on jälkikasvua ja aamulla varmasti krapula. Tosin nykyään en enää juurikaan käytä alkoholia, mutta jaksan edelleen valvoa!

Tuleeko enemmän vai vähemmän havahduksia siihen miten aika kuluu nopsaan?

Ihan kokoajan enenevissä määrin. Tajuaa, että ei muista juuri mitään YHDENKÄÄN LAPSENSA vauvavuosista tai juuri mistään. Aika vaan kuluu ja joka päivä miettii, että pitäisi kirjoittaa paljon enemmän asioita ylös, että muistais niitä sitten. Tänä kesänä olen miettinyt myös sitä, että miksi lapsia ei koskaan harmita olla hienona päivänä sisällä, mutta aikuisia saattaa ahdistaa se sisällä olo. Että sehän taitaa johtua siitä, että lapsilla tai nuorilla on vielä se fiilis, että ensi kesänäkin ehtii. Aikuisilla saattaakin olla taustalla järkyttävä tunne, että mitä jos tämä onkin viimeinen kesä.

Haluaisitko jäädä eläkkeelle esim seuraavan kymmenen vuoden aikana, jos se olis taloudellisesti mahdollista? Jos haluat, oletko tehnyt sen eteen jotain?

Sen verran kädestä suuhun ollaan eletty, että ei ole mahdollista enkä kyllä ole koskaan haaveillutkaan, mutta toki oishan se aika hauskaa olla eläkkeellä äidin kanssa yhdessä, heh.

Pelkäsitkö nuorempana elämän olevan huononpaa sitten, kun olet nelikymppinen?

No kyllä mä varmaan ajattelin. Niin paljon mun elämän aikana, ei ehkä enää nykyään niin paljon, mutta nuorempana, on naistenlehdissä ja lööpeissä jankutettu rypyistä ja siitä että silmänympärysvoide pitää aloittaa kaksvitosena ja laihduttamisesta, rupsahtamisesta, tissien roikkumisesta, siitä että miehet vaihtaa naiset nuorempiin ja että yli nelikymppisillä naisilla kaikki on vaikeaa työelämässä jne. että kyllä mä oon varmasti nuorempana miettinyt, että ei oo kyllä kiva vanheta. Onneksi jossain vaiheessa älysin, että eihän se elämä mee niin. Muistan reilu kolmikymppisenä tajunneeni ystävien keskellä ollessani, että vouuuuu oikeesti miten upeita kaikista niistä tyttökavereista on tullut, että yhtäkkiä kaikki ovatkin mielettömiä naisia! Ei pelkästään ulkonäöllisesti, vaan ennemminkin kaikki se hehku niissä sisällä, joka näkyy myös ulospäin.

Oon monesti miettinyt sitä, kun Levottomat-elokuva aikoinaan ilmestyi (olin silloin 20) ja siinä oli kolmikymppisiä ja leffan slogan oli “kun mikään ei tunnu miltään”. En ymmärtänyt sitä silloin, että mitä sillä oikein tarkoitettiin. Tai ymmärsin, mutta en kuitenkaan. Kun sitten itse elelin kolmikymppisen elämää, tajusin sen pointin kristallinkirkkaasti. Tuntui, että tosi monilla samanikäisillä ihmisillä ja itsellänikin varmaan vähän oli se fiilis, että mikään ei oikein tunnu miltään. Piti räpiköidä ne vuodet ja oppia tuntemaan itseään paremmin ja nyt kaikki taas tuntuu. Isosti ja niin paljon lempeämmin ja ihanammin.

Miten selvitä erosta?

Jokainen meistä on omanlaisensa, mutta mä oon mielestäni ihan hyvä esimerkki siitä, että vaikka menee tosi rikki erotessa, niin ihan hyvin sieltä mudasta on noustu. Tää Tiina tarvitsi sen rymyämisen oppiakseen itsestään tärkeitä asioita. Tiedän nyt paaaaljon paremmin mitä haluan ja mitä ansaitsen parisuhteelta ja mitä en. Olen nyt eron (josta tosiaan on pian 10 vuotta jo) jälkeen ollut kyllä todella paljon onnellisempi ihminen ja ollut jopa sitä mieltä, että hyvä, että siinä kävi niin kuin kävi. Sanoisin, että eroon voi suhtautua vaikka niin, että tässä nyt kävi näin ja otettava sitten siitä kaikki “hyvä” irti. Mieletön mahdollisuus tutustua omaan itseensä uudelleen tai ehkä ensimmäistä kertaa ja syvästi, se jos joku on hieno asia.

Miten sä selviät niin lyhkäsillä yöunilla kuin miltä ne vaikuttaa?

Nukuin itseasiassa nykyään enemmän kuin vielä pari vuotta sitten. Mun yöunet on riittävät kun ne ovat 5-7 tuntia. Sen mittaisten unien jälkeen olen yleensä pirteä ja jaksan aivan hyvin, kun taas posotellessani enemmän (kuten vaikkapa eilen seitsemän tuntia nukuttuani ja herätessäni ennen kuutta päätin vielä jatkaa unia, koska kello oli niin vähän, ja nukuinkin kaksi lisätuntia päälle eli yhdeksän tunnin unet) olen väsyneempi. Nautin yökukkumisesta ihan hirveästi, joten parasta on mielen kannalta, että nukun vaikka 01.30 – 08.30. Mä nukahdan suunnilleen niin, että laitan silmät kiinni, enkä häiriinny valosta enkä äänistä, joten maalaisjärjellisesti sehän voi olla vaikka sillä tavalla, että lyhyetkin yöunet ovat aina vaan niin hyvät, että vähälläkin pärjää.

Löytyykö neljäkympin jälkeen mielenrauha?

Kyllä mulle on käynyt jollain tavalla niin. Olen tyytyväinen itseeni ja elämääni monella tasolla ja kai se jonkin sortin mielenrauhaa on.

Ovatko haaveet ihan eri tasolla kuin 30v itselläsi vai samankaltaisia edelleen?

Ehkä nyt on realistisempia ja myös pienempiä tai vaatimattomampia. Toivon terveyttä ja sitä, että saan rakastaa ja tulla rakastetuksi. Ja että lapsilla olis asiat hyvin. Eli aika isoja asioita, mutta ei niin ehkä pinnallisia kuin aiemmin.

Miten valmistaudut keski-ikään?

Eikö se ole jo päällä tässä. Ai ei, että se on vielä tulossa? En mitenkään sitten kai.

Oisko kriisi, jos ei olis lapset tehtynä?

Kyllä mä luulen, että vois olla. Äitiys on kuitenkin ollut mulle iso haave lapsesta saakka. Mutta toisaalta, ehkä mun elämässä olis muita hienoja asioita ja olisin jo hyväksynyt sen, että ehkä musta ei ikinä tulekaan äitiä.

Milloin aikuisuus alkoi tuntua siltä, miltä se näytti esim. täysi-ikäisen silmissä kun näki esim 25-vuotiaan?

Varmaan joskus niillä main kun tajusi yhtäkkiä (!?) olevansa kolmen lapsen sinkkuäiti, heh.

Huomaatko muistuttavasi omia vanhempiasi enemmän ja enemmän?

Huomaan! Äidiltäni kuulostan usein sekä muiden, että omasta mielestäni. Käytän samoja ärsyttäviä sanontoja ja välillä oikein havahtuu eleistä ja liikkeistä, että ääääääää mää oon niinku äiti. Muutama vuosi sitten sellainen ärsytti enemmän, nykyään totean vaan, että no ei ihme, mä oon äitini tytär ja äiti on ihana, siispä minäkin. En kuitenkaan haluaisi tehdä samoja asioita kuin vanhempani tiettyjen asioiden suhteen, eli yritän muuttaa kaavaa joissakin asioissa.

Mikä on parasta elämässäsi tällä hetkellä?

Lapset, rakkaus ja se, että ollaan terveitä. Oon valtavan onnellinen parisuhteesta Mikin kanssa. On niin hyvä, lempeä ja rauhallinen olo olla just sellainen kuin on ja saada rakastaa. Lapset kasvavat kuin silmissä ja olen kiitollinen saadessani olla heille äiti. Välillä ihan ihmetyttää, että miten oonkin saanut kolme noin mahtavaa lasta. Ja tietysti hellun tyttäret myös, tuntuu käsittämättömän hienolta, että meillä on yhteensä viisi tyyppiä ja niillä viidestäänkin tosi hyvä meininki! Ja sekin kuvio on yks parhaimpia juttuja, että toisinaan saan olla aivan yksin, kun lapset ovat toisissa kodeissaan. Saa heittää takin lattialle ja skipata lounaan suklaalla. On aika, eikun aivan ihanaa olla just tässä ja nyt Tiina 40v.

Kerro joka ikävuodesta yks kohokohta.

Ooh, miten jännä tehtävä. Tämä on sitten viimeinen. Vastaan sen mikä tulee ekana mieleen. Ja teen tän vuosiluvuista tykkäävänä ihmisenä niin, että laitan vuoden mukaan.

  • 1980 minä synnyin jee!
  • 1981 ystäväni Maiju syntyi, ollaan tunnettu jo lähes 30 vuotta eli hänen syntymänsä oli hyvin merkittävä osa elämääni.
  • 1982 no tää on vähän vaikea, kun en muista, mutta olin varmaan ihana pikkutyttö.
  • 1983 vietettiin joulu kotona Ruotsissa, koska odoteltiin pikkuveljeä syntyväksi ja sain joululahjaksi suloisen, ruskean, muovisen nukensängyn, jossa oli satiininen vaaleanpunainen paksu patja.
  • 1984. Veljeni syntyi.
  • 1985 muutettiin Suomeen.
  • 1986 olin kukkotarhassa eskarissa ja mulla oli upea Minni Hiiri -college.
  • 1987 aloitin koulun Oulun Normaalikoulun ala-asteella.
  • 1988 kirjoitin koko vuoden päiväkirjaa, joinakin päivinä ei tapahtunut mitään ja olen kirjoittanut senkin ylös.
  • 1989 kirjoitin nimmariksi aina Tiina -89 niin, että ysin alaviiva jatkui ihan nimenkin alle.
  • 1990 meille tuli kasibittinen Nintendo.
  • 1991 vanhempani erosivat.
  • 1992 ilmeistyi Nintendolle Track and Field in Barcelona. Hahaha, mikä muisto tuli ekana mieleen!
  • 1993 kuuntelin paljon radiota ja nauhoitin Sekalaista-kasetteja.
  • 1994 käytiin lomalla Mallorcalla ja hukkasin sinne aurinkolasit.
  • 1995 toinen pikkuveljeni syntyi ja se oli ihanaa!
  • 1996 oli se kaikkien aikojen mahtavin teinikesä, jolloin vielä joulunakin löytyi juhannuspussailujen jäljiltä hiekkaa lempifarkkujen taskuista.
  • 1997 vietettiin valtavasti aikaa Iso-Syötteellä kavereiden kanssa.
  • 1998 pidin 18-vuotissynttäribailut, joissa soi Run DMC:n It’s like that!
  • 1999 muutin ensimmäiseen yhteiseen kotiin poikakaverin kanssa.
  • 2000 neuloin pitkiä, muhkeita kaulahuiveja
  • 2001 opiskelin innokkaasti vaatetusartesaaniksi
  • 2002 ompelin hurjan paljon.
  • 2003 valmistuin koulusta, erosin ja muutin pois Oulusta ja aloin seurustelemaan.
  • 2004 otin valokuvan joka päivä filmikameralla kuvan Päivänkuvakirjaan.
  • 2005 olin teeveessä 96 päivää.
  • 2006 olin Ruisrockissa autuaan tietämättömänä siitä, että vatsassani oli pienen tytön alku.
  • 2007 minusta tuli äiti.
  • 2008 palasin työelämään.
  • 2009 pukeuduin aika yksvärisesti jos vertaa nykypäivään.
  • 2010 olin synttärilahjamatkalla Filippiineillä ja se oli huikeaa.
  • 2011 tuli ero ja muutamaa kuukautta myöhemmin sain maailman suloisimman pojan.
  • 2012 heräsin eloon naisena ja se tuntui mielettömän ihanalle!
  • 2013 muutimme Helsinkiin.
  • 2014 mun ja meidän elämän yllätti raskaus ja syntyi maailman ihanin pikkuinen Ruu.
  • 2015 oli paras vauvavuosi ikinä.
  • 2016 tinderöin.
  • 2017 tapasin Mikin.
  • 2018 käytiin yksvuotisrakkausmatkalla Malediiveilla eli häämatkalla valmiiksi, jos joskus mennään naimisiin, heh.
  • 2019 oli kyllä ihanan tavallinen vuosi.
  • 2020 täytin 40 ja juhlat peruuntuivat.

Siinäpäs kysymykset ja vastaukset. Kaikki tämän postauksen kuvat on ottanut Satu Kosenius.