Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

HÄÄBINGOMUIJANA RAKKAUSJUHLISSA

Olen ollut elämäni aikana ehkä parissakymmenissä häissä. Mukavia juhlia ovat olleet kaikki, mutta varmasti koskettavimpia ne, joissa hääpari on ollut itselle läheinen ja on saanut seurata heidän elämäänsä läheltä muutenkin. Jos joku joskus rakkauttaan juhlii ja minut häihinsä kutsuu, olen kyllä todella otettu siitä, että haluavat minutkin paikalle. Ja olen äärettömän onnellinen heidän rakkaudestaan. Jotenkin tässä neljänkympin korvilla on nähnyt ja kokenutkin sen verran, että mitään asioita ei pidä samalla tavalla tai millään tapaa itsestäänselvinä niin kuin vaikkapa parikymppisenä piti. Huomaan sen siitäkin, kuinka alkaa itkettää kaikki puheet, joissa puhutaan rakkaudesta. Mulla on välittömästi hanat auki.

Mun omassa ystäväpiirissä ei ole koskaan ollut varsinaista hääbuumia. Toki muutamat ovat mennä päräyttäneet naimisiin, mutta ei niin, että olisi ollut kesän viikonloput täynnä polttareita ja hääjuhlia. Häät ovat juhlina aina niin omanlaisensa, niissä näkyy hääparin oma tyyli ja juhlat muodostuvat aina juuri heidännäköisikseen. Ikinä ei etukäteen voi tietää tarkalleen mitä on luvassa ja siksi häihin on aina kutkuttavan jännä mennä. Tykkään häistä. Oikeastaan tykkään ihan hulluna.

Se, että ystäväpariskunta menee naimisiin pitkän yhdessäolon jälkeen, tuntuu pakahduttavan ihanalta, vaikka toki tietysti suloiselta tuntuu sekin, jos joku menee siinä rakastumisen huumassa suhteen alussa. Rakkaus jos joku, on täydellinen syy juhlia. Mun ajatus karkaa kokoajan kaikkiin ihaniin häämuistoihin. Siihen, kun isi ja äiti meni naimisiin ja mun tukka oli käherretty ihanasti silleen kaarelle sisäänpäin. Tai kun tanssittiin jotain lambadaa 90-luvun alussa enoni talvihäissä ja kaikilla naisilla oli jotain mahtavaa musta-kultaista sen muodin mukaista täydellistä juhla-asua päällään, oli hulvattoman hauskaa ja ihan mahtavaa saada tanssia yömyöhään aikuisten ja serkkujen kanssa. Tai kun pidin veljeni häissä puheen, jonka suunnittelin edellisiltana äkkiseltään ja repesin itkuun aivan täysin kesken puheen. Tai kun juhlittiin ystävän häitä, jonne kehiteltiin toisen ystävän kanssa puhe edellisen puheen aikana, koska meilläkin oli niin paljon ihanaa sanottavaa sulhasesta. Tai kun juhlittiin ihania elohäitä pimenevässä illassa vanhojen työkavereiden kanssa suloisesti laitetussa puutarhassa. Tai, kun kavereiden bändi soitti ystävien superkauniissa häissä ja koko paikka oli täynnä rakkautta koko illan. Tai mun lempitarinani, kun ensin nappasin hääkimpun ja sen jälkeen löysin täydellisissä rakkaushäissä pöydältä yksinäisen rihkamasormuksen ja tutustuin uuteen ihmiseen ja mentiin vitsaillen leikisti naimisiin, koska olihan se sormuskin ja käytiin katsomassa tähtiä katolla ja pussailtiin yömyöhällä.

Tänä syksynä pääsin juhlimaan ihanaa Annaa ja Juhoa. Anna on mulle kuin pikkusisko, se sellainen, joka on aina kuitenkin viisaampi ja fiksumpi kuin minä, vaikka olen häntä monta vuotta vanhempi. Ollaan tunnettu yli vuosikymmen ja aina se on ollut yhtä rakastunut Juhoonsa. Tuntui todella ihanalta saada olla juhlistamassa heitä. Suuren kunnian sain myös, kun sain tehdä juhliin hääbingon. Sen sellaisen, joka on jokaisen paikalla pöydässä odottamassa ja jota täytellään sitä mukaa, kun keksii kuka on mitäkin. Tää on yks mun lempiasioitani hääjuhlissa, vaikkakin se jää useimmiten vähän piiloon siellä muun ohjelman seassa ja se on tietty tarkoituskin, että sitä pelaillaan taustalla. Olen tehnyt hääbingoja aiemminkin, veljeni häihin ja tänä vuonna myös ihanan Pajun hääjuhliin (kuva alla). Enkä muuten koskaan ole häissä muistanut itse pelata bingoa. Ehkä siksi, että aina bingoa tehdessä jo mietin, että kukahan on kuka, jos tunnen häävieraista edes muutaman. Bingoon keksityt 25 osumaa ovat siis aina hääparilta tulleet vihjeet ja ne ovat hulvattomia! Olisi ihanaa keksiä vastaavia myös omista kavereista. Jos joskus menen naimisiin niin todennäköisesti ensimmäisenä alan suunnitella hääbingoa. Tai luultavasti seuraavissa juhlissani, ovatpa ne mitkä tahansa, on ystäväbingo – aaaaaaaah mikä loistoidea! Saa käyttää! 


 

ENS KERRALLA SYÖN KAIKKI ITSE

Juttelin tänään yhden kaverin kanssa siitä, että mitkä asiat ovat tärkeitä kolmilapsisessa perheessä. Asia tuli mieleen siitä, kun tällä viikolla löysin yhden kirppiskassin pohjalta (jonka jostain syystä kaadoin lattialle siirtääkseni kamat toisenlaiseen kassiin) kadonneen tarhatossun. Lapseni aloitti loman jälkeen tarhassa elokuun alusta ja siitä saakka hän on ollut yksitossuinen tarhalainen. Joinain aamuina hän on ihan oikeasti laittanut jalkaansa vain sen yhden tossun. Minä tiesin, että tossu kyllä löytyy jostain, joten en hankkinut uusia. Ja löytyihän se! Eli todettiin kaverin kanssa yhteen ääneen, että se onko lapsella päiväkodissa tarhatossut tai mätsääkö kurahousut ja sadetakki keskenään, ne eivät ole tärkeitä asioita. Tärkeintä on, että lapsilta pestään hampaat ja että pysyvät hengissä. Tai oikeastaan vain se, että pysyvät hengissä.

Joten tästä päästään hienonhienolla ja lavealla aasinsillalla siihen, että lähestulkoon kaikki asiat, jotka helpottavat lapsiperhe-elämää, ovat ihania asioita! Vaikka se, että kävelymatkan päähän avataan kauppakeskus, josta voi helposti hakea kurahousut kadonneiden tilalle (eikä niiden tarvitse mätsätä sadetakkiin, heh). Tai se, että on olemassa valmista keksitaikinaa pakastealtaassa. Olin unohtanut, että sain (taikinat saatu instagramin kautta suoraan kotiovelle, mitä luksööriä toimintaa! Kiitos!) kesällä kaksi pakettia valmista taikinaa ja yhtenä päivänä ne tulivat vastaan pakkasessa ja päätin tekaista vähän ameriikkahenkisiä keksejä.

Taikina on pötkönä kauniissa rasiassa, jota ei tee mieli heittää pois. Onneksi lapsi päätti askarrella rasiasta ja se oli monta päivää keittiönpöydällä kuumaliimattuna kiinni kahteen toiseen pahvirasiaan, jotka muodostavat kuulema lavan. Se on hieno lava se. Yhtenä aamuna aamiaista syödessäni tutkailen askartelua ja luen moneen kertaan tekstin, jossa sanotaan, että Huolella käsintehty Suomessa. Se tuntuu ihanalta, taikinat on nimittäin tehty tuossa kivenheiton päässä Helsingin Kalliossa.Ja ihanalta keksit tuntuivat varsinkin sen jälkeen, kun oli ns. tehnyt ja maistanutkin niitä! Keksien teko ei juuri helpompaa voisi olla. Taikinapötköstä leikattiin siivuja ja ne aseteltiin pellille väljästi ja keksit uuniin. Sitten vain kurkittiin kärppänä uunia, että vähän ruskistuvat reunoilta ja jäävät pehmeäksi keskeltä. Uunista oton jälkeen pikkuhetkeksi jäähtymään ja lapsille huudahdus: saa tulla maistamaan keksejä! Voin kertoa, että kauaa eivät siinä kuivahtaneet ja ihan kovin montaa en itse niistä saanut syödä, mutta sen mitä maistoin, voin melkeinpä sanoa, että parhaimpia tuon sortin keksejä olivat.

Onneksi, siis todellakin onneksi säästin puolikkaat pötköt, koska niistä tehdyt keksit taidan nauttia lapsiperhe-elämään sopivalla tavalla, eli itsekseni lasten mentyä nukkumaan.

KESÄN 2018 VIIMEISET FESTARIT // LIL’FEST

Yksi piirre, jota ihmisissä rakastan on se, että kun jotain keksitään, pistetään hihat heilumaan ja saadaan aikaan jotain mielettömän hienoa. Sain loppukesästä viestin ystävältäni, jossa hän kysyi, milloin mulle olisi hyvä ajankohta, kun hän järjestäisi festarit kesäpaikassaan Pikku-Pemberleyssä. Ihanaa tuossa viestissä oli moni asia: se, että hänelle on tärkeää, että juuri minä pääsen paikalle, koska kuulun ns. peruskallioon tai ystävien muodostamaan perheeseen, miksi sitä nyt haluaakaan kutsua. Tai oikeastaan vielä ihanampaa oli jatkokysymys tähän, kun olin ensin todennut, että ajankohtavaihtoehdoista mulle oikeastaan käy vain toinen viikonloppu ja sekin vain puoliksi, että pääseehän mun miesystäväni varmasti sitten koko viikonlopuksi. Mikä mieletön läikähdys tuntuikaan, sillä olen siis löytänyt tuohon rinnalleni ihmisen, josta mun ystävätkin tykkäävät niin paljon, että minuntkin voi vähän hupsusti sivuuttaa. Aivan ihanaa, sanon minä.

Niin siis mitkä festarit? Eivät varsinaisesti mitkään ns. oikeat festarit, vaan siskosten ystävilleen järjestämä viikonloppu mökillä, jonne oli rakennettu puitteet ihan viimeisen päälle. Oli itse tehty, metsästä kaadetuista puista rakennettu lava, jossa ihanat ja kauniit valot. Soittajat toivat äänentoistojutut ja musavehkeet. Vimpan päälle kaikki. Lavan edessä oli katsomo penkkeineen, räsymattoineen ja drinkkibaareineen. Piharakennuksen vanhaan heinävarastoon oli tehty Klubi kauniine sisustuksineen (se kaikki on siellä kyllä vuodenajasta toiseen, mutta silti!), pellolle oli niitetty tilaa parkkipaikalle ja saunan edustalla lammen rannalla oli tietty telttaleirintä. Kaikista kaunein kohta oli silti omenapuun juurelle rakennettu huussi. Pissalla pitsiverhojen ja matalien puisten sermien takana, kynttilöiden loisteessa ja satunnaisesti jalkojen juureen tipahtelevia omppuja varoen, täydellinen kokemus.

Iltaan kuului Irmã ja siskot -kuoron esityksiä, meditaatiohetki soitinten kera sekä live-karaokea, jossa bändi soitteli oikeastaan just niitä biisejä mitä heiltä pyydettiin. Ystäväni Riikka oli mitä loistavin DJ (joka oli viikonlopun jäljiltä buukattu ainoana varmana kiinnityksenä ensi vuotta varten, oli sen verran kovan luokan laadukas DJ!). Itse tajusin vasta paikanpäällä, että tietystihän mulla pitää pitää BINGO! Jos olisin aiemmin tajunnut, olisin ottanut mukaan omat bingovehkeeni ja kauniit kupongit, mutta ei se mitään, oon aina valmiina emännöimään bingoa ja äkkiäkös minä yhdet numerolappuset ja bingolaput kirjoitan. Ainakin kaverin avustuksella tuplanopeudella.Se mun bingoesitykseni olikin kyllä loistava. Siinä vaiheessa bändi oli jo soitellut aikansa lavalla ja soitto vaan jatkui. Minä nousin lavalle (joka oli muuten pirskatin jännittävää, vaikka lava ei varsinaisesti ollut mitenkään suuri tai korkea tai mitään ja yleisönkin tunsin suurimmaksi osaksi, mutta se, kun menet siihen ja on mikrofoni ja kuitenkin ihan oikea YLEISÖ, niin jännitti yhtäkkiä hulluna ja ihan hirveästi!) ja miehet jatkoivat soittoaan ja sitten ei oikeastaan ollut muuta vaihtoehtoa, kuin alkaa bingoemännöimään puhelaulaen! Täysin puskista ja yllättäen. Ja se oli M A H T A V A A ja IHANAA! Bingo oli hulvaton ja tietysti kaikki kaverit ja ystävät vain kehuivat sitä, mutta ajattelivatpa mitä tahansa syvällä sydämessään, niin minä olisin sitä mieltä, että BINGOEMÄNTÄ TEKEE KYLLÄ KEIKKOJA – SAA ALKAA BUUKKAAMAAN, mullahan on bändikin jo valmiina! Sideways, täältä tullaan!  Festareiden perjantai oli selvästikin vain alkusoittoa lauantaille, jolloin oli ohjelmaa ollut koko päivän verran ja johon en harmikseni enää päässyt osallistumaan. Oli ihanaa, että lapset, aikuiset ja koirat olivat tervetulleita ja melkoista menoa kaikilla olikin. Ystäväni oli tehnyt ihan oikean, visuaalisesti upean ohjelmakartankin, vaikka ei siellä taidettu kyllä aivan sen mukaan mennä, mutta mikä ihana idea ja viikonlopun runko sekin. Olin ja olen edelleen vähän pakahduksissa kaikesta siitä kauneudesta ja ihanuudesta miltä siellä tuntui ja näytti ja oli olla. Lempeästi ja makoisasti nukutun yön jälkeen lähdin ajelemaan kohti Nokiaa ja rakkaan ystäväni hääjuhlia. Silti, nämä kesän viimeiset festivaalit olivat ihanat, suloiset ja juuri sopivat päättämään festarikesän 2018.  



 

AINA KUVIA SIITÄ SAMASTA TAULUSEINÄSTÄ

Mutta kun minä vaan niin tykkään tauluseinästä! Se on paikka, jonka sisältö taitaa muuttua vuodenaikojen mukaan. Sitä seinää kotonani katselen eniten. Sängystäni on näkymä tauluseinään ja se on ensimmäinen paikka, jonne katse kohdistuu kun tulee kotiin ja astuu pari askelta eteiseen. Toisinaan tulee uusia juttuja, joita haluan seinälle laittaa ja sekös sitten myllää koko kokonaisuuden uusiksi. Eikä se tietenkään haittaa mitään. Muutos on aina piristävää.

Selailin yhtenä päivänä muutaman viime vuoden aikaisia paperivalokuvia ja sielläkin oli muutama kuva teetettynä, joissa tauluseinä vilahti. Mietin, että olisi oikeasti aina hauskaa koota ihan oikeista entivanhaisista paperikuvista albumi, joka sisältäisi ihan vain sisustuskuvia kotoa. Sen lisäksi, että nykyään teetetään kuvia harvemmin (jos koskaan), niin sitäkin vähemmän ainakaan minä teetän kuvia joissa ei ole ihmisiä tai jotan megahienoja maisemia. Toisinaan otan sentään kuvia kotoa (blogiin nyt ainakin), mutta varmasti moni ihminen ei kuvaa kotiaan koskaan, se vain on siinä tavallaan liian lähellä, ainakaan kuvattavasti asti.

Koti on silti se paikka, jonne useimmiten kaipaa eniten, jos jossain muualla on. Joskus iskee kaipuu lapsuudenkoteihin, siihen tunnelmaan ja paikkaan ja niiden ihmisten luo, mutta kun tarkasti miettii ei välttämättä muistakaan oikein muuta kuin sen ruskean nahkasohvan pinnan ja ne napit sohvatyynyissä ja sen miltä tuntui työntää jalka sohvatyynyjen väliin. Ne ovat toki ihan äärettömän tärkeitä, ihmeellisen tarkkoja ja kauniita muistoja, mutta on hauskaa silti nähdä kuvista, että millainen ajankuva niissä näkyy, millainen kokonaisuus on. Sohvan edessä on värikäs, suuri matto ja seinällä äidin maalaamia tauluja, joista yksi on soikea, muut kulmikkaita. Pöydällä on suuri, raskas lasinen hedelmävati, jossa appelsiineja. Silloin olisi ihana katsoa kuvaa, jossa tuo lapsuudenkotimaisema olisi. Itseasiassa nyt kun mietin, niin kaikista kivoin olisi katsoa useimpia lapsuuskuvia niin, että olisi se kuva, jossa koko perhe istuu siinä sohvalla ja sen parina kuva samasta paikasta vaikkapa hetki ennen tai jälkeen kuvanoton. Sellaisena kuin se hetki on ollut.

Mahtavaa tässä vähän polveilevassa ajatuksenjuoksussa on se, että minähän voisin alkaa ottaa sellaisia kuvapareja. Tai ainakin voisin toisinaan kuvata sinne satojen ja tuhansien digikuvien sekaan otoksia myös kotoa ja jos vielä siitä askel eteenpäin, niin voisin teettää niitä paperillekin ja liimailla albumiin. Ihan vaikka itseäni varten, että mummuna sitten voisin muistella, että vielä vuonna 2018 kuvia edelleen pystyi teettämään paperiversioiksi ja olimpas minä kaikesta elämän ruuhkasta huolimatta ollut reipas liimatessani ne ihan kirjaksi asti.

Tässä kuvia syyskuulta vuodelta 2018. Kodistamme, jossa elelee viidesluokkalainen, ekaluokkalainen, pian nelivuotias ja minä. Toisinaan kylässä käy Minni-koira ja yksi mies, joskus kaksi ihanaa tyttöäkin. Tauluseinän alla sohvalla rötköttää usein vähintäänkin lapset, jotka taitavat olla aivan onnellisia kahden kodin lapsia.

Tätä tekstiä kirjoittaessa alkoi soittolistalta kuulua Aksulin NYT! ja siinä niin tähän sopivasti lauletaan, että kaikki menee niin kuin ennen niin kuin nyt, nyt se on! Alunperin mun piti kertoa, että miten hauskaa oli, kun yhtenä iltana iltasatua lukiessa keksin, milliasen taulun tuohon suurimpaan kehykseen teen ja laitan sen sitten tauluseinälle aitiopaikalle. Tulin lasten nukahdettua olohuoneeseen, aloin selailemaan lehtiä löytääkseni palan oikean väristä sinistä paperia, koska mulla ei ollut juuri sitä sävyä kartongeissa ja ajattelin lehdestä jostain löytyvän. Lehtiä katsellessa vastaan tulikin huippuhieno piirustus Damon Albarnista, kissanpennusta ja mieletön kaktusjuliste. Otin heti ne talteen! Vieressä lojuneet eriväriset kartongit, liukuvärjätty sateenkaaren värinen lahjapaperi ja marmoroitu paperiarkki, kaikki ne yhdessä saivat mut siinä melkein keskiyöllä toteuttamaan taulun. Tyystin erilaisen kuin mitä olin hetkeä aiemmin suunnittellut siellä iltasatuhetkessä. Vähän hupsun, mutta just siksi musta niin hienon!

Lisäki piti kertoa, että ylärivin Boyz of -taulu on itseasiassa pala Bättre Folkin turva-aidan pressua. Siinä oli Lauri Ahtisen maalaama teos, josta festareiden päätyttyä sai leikata ja repiä itselleen palan. Mulla oli pala siitä kohdasta jossa luki teoksen nimi: BOYZ OF SUMMER, nyt mulla on seinällä Boys of. Taisinkin sitä hehkuttaa jo kesällä kyllä. Niiden juttujen lisäksi olisin halunnut vielä hehkuttaa meidän parin vuoden takaista Kakkua ja viinaa -yhteistiadeteosta. Mutta emmää sitten, ajatus karkasi ja kerroinkin jotain muuta. Oikein ihanaa torstaita teille, yritetään pitää ajatukset kasassa! 

 

EKA KERTA KOSKENLASKUA JA KALLIOLASKEUTUMISTA // KOTHAMADVENTURE

*Matka saatu blogin kautta / Visit Kotka-Hamina

Pari viikkoa sitten vietin viikonlopun Kotkan ja Haminan seutuvilla Visit Kotka-Haminan kutsumana. Lähdin matkaan mielenkiinnolla, sillä vaikka olen kova Suomen matkailun kannattaja, niin ehkä johtuen oululaislähtöisyydestä, en ole tuollapäin Suomea juurikaan käynyt. Lapsuudessa perheen kanssa asuntovaunureissussa Lappeenrannassa, toisen kerran siellä sitte parikymmentä vuotta myöhemmin. Anjalankoskella kerran häissä ja siinäpä se. Eivätkä ne paikat tietenkään ole edes Kotkan ja Haminan lähellä, mutta samalla tavalla sitä ajattelee, kuin moni pitää Ouluakin melkein Lappina, että sielläpääääin! Tuntuikin siis aivan kuin olisi ulkomaille mennyt tai vähintäänkin aivan uuteen paikkaan Suomessa. Seikkailuun!

Matkamme kohteet alkoivat Kotkan Merikeskus Vellamosta. Se oli hieno rakennus kaikkinensa ja jo itsessään näkemisen arvoinen, mutta myös museoiden näyttelyt olivat mielenkiintoisia. Vaihtuva näyttely oli Sex and the Sea ja se oli tosi hyvä ja siitä pidin eniten. Inhimillistä kuvausta siitä, miten meistä jokainen, myös ne merillä matkaavat merimiehet ovat kautta aikojen kaivanneet lämpöä ja läheisyyttä hekin. Se oli K-15, eli jos lasten kanssa lähtisin niin sinne ei, mutta aivan varmasti muut näyttelyt hurmaisivat lapsenikin! Jo pelkästään tästä syystä voitais aivan hyvin lähteä käymään joku viikonloppu Kotkassa.
Matkamme jatkui Kymijoelle, Erämys – Keisarin Kosket -yrityksen järjestämään koskenlaskuun. Seurueessa sai valita itselleen sopivimman aktiviteetin ja jos minua yhtään tunnette niin tietänette, että jotain hurjaa halusin itse päästä tekemään. Onnekseni pääsin juuri koskenlaskuun. En ole koskaan koskea laskenut, joten vähän jännitti etukäteen. Ensin laskettiin jokea alaspäin hiljalleen meloen ja moottoriavusteisesti, jotta päästiin koskille ja sitten täysillä vaan virtaan ja meloen koskea pitkin alas. Taisin silti etukäteen odottaa, että se pomppiminen siinä kosken vaahtopäissä olisi vähän hurjempi ja se vaara tipahtaa kyydistä olisi suurempi. Se kaikki mahtava oli niin nopeasti ohi, parissakymmenessä sekunnissa! En silti sano, etteikö se olisi ollut hurjaa ja pomppivaista, oli se. Kosket kyllä pisteytetään hurjuuden perusteella ja tää ei ihan sieltä kovimmasta ollut, mutta ei lällyinkään. Toisinaan mietinkin ystäväni sanoja ja varsinkin tuolloin kävi mielessä ne, että sulle ei kyllä mikään riitä noissa hurjuusasteikoissa. Erittäin hieno kokemus, kiitos siitä. Ja kai mulla joku rajakin hurjuuksissa on, en esimerkiksi vielä ole hyppänyt benjiä tai laskuvarjolla tai paljon muutakaan.

Kuva: Visit Kotka-Hamina

Kymijoelta siirryimme yöpymispaikkaamme kauniiseen Harjun Hoviin ja Harjun Oppimiskeskukseen Ravijoelle. Siellä on yksityinen oppilaitos kartanomiljöössä ja jossa on myös mahdollisuus järjestää juurikin tällaisia retkiä, tapahtumia ja vaikkapa häitä. Illallistimme Hovin päärakennuksessa, joka on vuonna 1816 valmistunut rakennus. Sitä oli hiljattain remontoitu ja huoneet kauniisti laitettuja.Me emme suinkaan kyllä yöpyneet kartanossa vaan asuntolamajoituksessa. Kahden hengen melko yksinkertaisissa huoneissa. Siellä tuli miettineeksi, että musta ei olis kyllä koskaan ollut sellaiseen pysyvään asumiseen, huoneessa, jossa on vain pari pöytää, sänkyä ja ei mitään seinillä. Tuollaisessa leirimäisessä tilanteessa se silti on ihan kiva tapa majoittua. Mulla oli huonekaverina vieläpä huipputyyppi Kaisu! Siitä pääsemmekin aasinsillalla tuon päivän iltaan hieman myöhempään ajankohtaan. Lähdimme nimittäin saunomaan! Bussi vei meidät leppoisalle rantasaunalle, jossa meitä odotti bändi, joka soittikin pitkälle iltaan seuruettamme viihdyttäen. Mutta se Kaisun osuus… Pyysin, joskos hän voisi ottaa musta kivan kuvan laiturilla ennen kuin päivä painuu mailleen ja merelle. Vitsailin ensin, että istun alasti laiturin päähän ja otetaan eteerinen kuva siinä, tiedättehän sellainen mitä somessa näkee. No, muu reissuseurue oli rannalla ja me laiturilla ja päätin, että pirskatti vieköön, minähän riisun, mitä siitä mitä ne siellä miettii! Niin riisuin ja istuin laiturille ja Kaisu otti kuvia. Vähän boooriing, joten ehdotin, että jos kuitenkin otetaan sellainen, että juoksen laiturilta alasti veteen ja otetaan siitä kunnon perinteinen hyppykuva. Niinpä minä juoksin pitkin laituria, vähän töpöaskelin (näin Pian instastoorista, joka oli kuvattu toisesta suunnasta, heheh!), mutta aivan mainiolla hypyllä päädyin mereen! Siinä, jos jossain oli sitä hetkessä elämistä. Ja naurattaa ihan hirveästi nuo mun rusketusraidat. Ihan pikkiriikkisen olen saanut ylävartaloon väriä, mutta muuten ihan vitivalkoinen. Ja muistona se kiva kesäkuva tietysti!

Seuraavana päivänä oli toisen aktiviteetin aika. Pääsin taas ilokseni tekemään jotain mitä en ollut ennen tehnyt: kalliolaskeutuminen! Matkalla paikkaan, jossa köysien varassa laskeuduimme 13 metriä alaspäin, näkyi paljon myös merkkejä Suomen sotahistoriasta. Noloa ehkä myöntää, mutta en tiennyt, että kaikkia niitä merkkejä on edelleen näkyvissä niin paljon. Jotenkin kai kuvittelin, että aika olisi ne hävittänyt tai en ole asiaa ajatellut, mutta se avasi silmiäni. Aiemmin tuolla reissuviikolla olin kuumehöyryissäni katsellut vähän matkaa Tuntematonta Sotilasta ja siellä kun katselin Salpalinjan kiviä ja muita jäännöksiä ja kävin yhdessä säkkipimeässä luolassakin (siellä PELOTTI!), niin alkoi kuulkaas sotahistoria kiinnostaa. Koulussa ei varsinaisesti kiinnostanut silloin aikoinaan. Elämäni listalle asioista joita haluaisin tehdä, lisäänkin Salpapolun reitin. Bunkkerimuseokin kiinnostaa. Mitään näistä en ollut ennen tätä viikonloppua edes miettinyt! Ja se laskeutuminen. Muahan kiinnostaa kaikki kiipeily, joten miksei tällainen helppo laskeutuminenkin. Vitsit se oli hauskaa, etenkin ensimmäinen kerta! Hurjistutti samaan aikaan ja sekin loppui liian nopeaan. Sitten sitä taas mietin, että mistä jostain hemmetin torneista tai kallionkielekkeiltä mulla pitäis oikein laskeutua?! Kuvista näkyy silti ihanasti se mun innostus ja jännitys ja se on 13 metriäkin melko korkea. Kiitollinen saa olla, että sain tämänkin kokea. Vitsit miten siistiä! Niitä sanoja taisin huudahdella laskeutuessanikin monenmonta kertaa. Kiitokset vielä kalliolaskeutumisen vetäjälle, hän oli loistava ja juuri sellaisia ihmisiä täytyykin tuollaisessa hommassa olla, kun jokaista ensin pelottaa. Hän kertoikin, että paikalle tullessa yleenä 75% sanoo, ettei laskeudu ja kun tilanne etenee 75% porukasta aina laskeutuu. Oltiin turvallisissa ja hauskoissa käsissä. Loppumatkalla vielä kohtasimme lampaita ja kunnon kaupunkilaisina otettiin niistä kuvia, kuin ei oltais koskaan lampaita nähtykään ja tietysti poseerauskuva seurueestakin. Kaikenkaikkiaan, Kiitos Visit Kotka Hamina, viikonloppu oli hyvä ja kiva ja ainakin minä kyllä palaan vielä! Täällä vielä Visit Kotka-Haminan video, josta näkyy viikonlopun aktiviteetteja.

 

IHANA JA SULOINEN FLOW FESTIVAL 2018 – MIELETÖN KAVERIKUVAKOOSTE KUKKASEPPELEINEEN

Kirjoitin edellisessä postauksessa, että tiskaan tiskit ennen ystävän saapumista ja laitan pedin valmiiksi. En mää tainnut tehdä kumpaakaan ihan kunnolla. Pahoitteluni siitä. En ehkä taitellut lakanoita patjan alle kauniisti ja tiskannut kaikkia astioita, mutta tiiättekö… Flow oli silti ihana. Tämä postaus kertoo siitä ja sisältää paljon kaverikuvia. Tekisi mieli kirjoittaa, että Flow yksi kesän parhaita juttuja, kuten onkin, mutta taidan kategorisoida niin monta kesäviikoloppua samalla tavalla, että syököhän sen sanominen niitä kaikkia, kun aina vaan hehkuttaa. No, sanon silti! Että on!

Joka vuosi Flowta tavallaan odottelee jo sieltä toukokuusta lähtien. Toivoisi kesän kulkevan hitaasti eteenpäin, ettei se ikinä loppuisi, mutta samaan aikaan kesän viimeinen viikonloppu tuntuu kutkuttavan suloiselta siellä jossain kaukana elokuussa. Nyt kun viikonlopusta on jo muutama päivä aikaa, ja lukujärjestykset ja syysarki on pikkuhiljaa valtaamassa kesän sulattamia aivoja, on niin mukava palata muutama päivä ajassa taaksepäin. Tervetuloa mukaan!

KUKKASEPPELEASUT

Tämän vuoden hauskin Flowhun liittyvä pukeutumisjuttu oli se hauska somessa kierrellyt kuva, jossa oli listattu asiat, joita festivaalivierailta saattaisi bongailla. Se oli hauska, vaikka mielestäni Flowssa ei sen kummemmin erityisen erikoisesti ole koskaan pukeuduttu, kuin missään muillakaan festareilla, vaan siellä on vain kauniita ihmisiä juuri heidän oloisissa asuissaan vähän kreisimmällä twistillä. No, itsekin olin vähän hädässä, että mitä sitä päällensä pistäis, kun en ehtinytkään ommella aikomaani persikanväristä lapsuuden lempiasuani aikuiskoossa. Alkoi vähän mietityttää kukkaseppeleetkin, kun olivat listattuna siihen listaan, että mitä jos kaikilla muillakin on! Emmää sitte halua. Mun asukriiseily on kuitenkin sellaista leppoisamman sorttista, että mää en edes kokeile asuja etukäteen. Tiedän sitten päälle pistäessäni, että onko se hyvä ja jos on niin sitten sillä mennään. Ihan hyvät asut löytyivät. Perjantaina päädyin kokopunaiseen asuun sortseja, paitaa ja takkia myöten ja päähän Arboin&Mainingin kreisi kukkaseppele, joka ei säästä hätkähdä tai ajankulusta kuihdu. Lauantaiaamuna tekaisin uuden seppeleen sen päiväisiin vaatteisiin sopivan. Kyllä, tekaisin. Laura köllötteli sohvalla ja samalla vähän juoruiltiin ja minä leikkelin paperikukkia ja pursottelin kuumaliimaa ja tsidim, seppele valmistui kuin itsestään! Sunnuntai oli niin kepeää ja rentoa kolmatta päivää jo, että melkein mitä vaan päälle ja lippis päähän ja menoksi. Kaikissa vaatteissa oli oikein mukava olla. 

KOHTAAMISIA

Hauska juttu sattui, kun oltiin lähdössä kohti aluetta lauantaina. Meidän kotipihalla oli muitakin ihmisiä matkalla festaroimaan, sellaisia naapureita tai heidän tuttaviaan, joita en tuntenut. Heistä yksi huikkasi jotain että: tykkään susta, sulla on ihana blogi! Kiitin ja tuli tosi hyvä mieli. Käveltiin siinä kuitenkin Lauran kanssa perätysten ja naureskeltiin, että kummallekkohan se sen meistä sanoi. Ehkäpä ja luultavasti meille kummallekin, tietysti. <3

Flown isoin fanimomentti oli, kun tapasin Muijavaaran Venla Vaattovaaran! Hän oli eilen vieraana Laura Frimanin ohjelmassa Radio Helsingissä ja siellä juttelivat just fanityttöydestä. Mää oon kyllä mieletön Muijavaara-fani, koko se projekti, johon hän taiteilee ihania muijia ja koko muija, ihan mahtava tyyppi. Ja meistä on nyt yhteiskuvakin! JEE! Kantsii ottaa instassa seurantaan, jos ette vielä seuraa. Ihan ihana muija!Muistatteko vielä, kun olimme kesäkuussa Bättre Folkissa Hailuodossa ja päädyttiin Hesarin tekemään juttuun? No, se on sellainen sanonta kuin, että ei festaria ilman haastattelua, jonka keksin just, koska tällä kertaa päädyin Riikan kanssa Yle Femin uutisiin (noin kohdassa 7:20). Nauratti, koska ihmisiä oli tuhansia ja just me satuttiin olemaan siinä. Terkkuja äidille, että teeveessä oltiin!Yksi hauska kohtaaminen sattui myös lauantai-iltana. Oli myöhä, ystävät oli kadotettu yhtä lukuunottamatta ja mentiin siinä vielä kurkkaamaan illan viimeiset tamppaukset Backyardille, kun vastaan tuli mies, joka pysäytti mut. Katsoin, että on vähän tutun näköinen, mutta etten tunne häntä. Selvisi, että hän oli mun kaikkien aikojen ensimmäinen Tinder-mätsi viiden vuoden takaa! Ei koskaan nähty, mutta jonka kanssa oli hauskat juttelut tuolloin, kun Tinderin pystyi selaamaan läpi noin kymmenessä minuutissa, koska siellä oli niin vähän tyyppejä. Huvitti hulluna tällainen hauska kohtaaminen ja näytin kuulema hyvältä edelleen, hehe. Vaikka senhän kyllä tiesin haha!

Kaiken tämän päälle se tärkein, että sain viettää koko viikonlopun maailman parhaimmassa ystäväseurassa. Ihanasti lällyillen rakkaan miehen kainalossa ja ystävien ympäröimänä. Meillä on ollut kavereiden kanssa useamman vuoden ajan alueella tapaamispaikka, jonne voi aina mennä jos eksyy tai ei tiedä mitä tekisi. Tai kun tekee mieli istua vaan alas ja syödä tai juoda taikka katsella ja kuunnella päälavan esiintyjiä, siitä näkee hyvin. On hauskaa, kun siihen tulee sellaisiakin ihmisiä, joiden kanssa ei ole sopinut mitään, että nähtäis, mutta he vaan muistavat (tai ovat lukeneet mun fb-päivityksen, jossa joka vuosi muistutan paikasta) paikan ja tulevat siihen siksi. Sijainti on ihan huippu, ei ehkä se kaikista eteerisin ja suloisin, mutta käytännöllinen, kiva ja leppoisa ja siinä kyllä kohtaa ihmisiä ja voi hyvin seurata ohikulkevia. Flowssa kyllä parasta ovat ihmiset, tutut ja tuntemattomat ja ne kaikista itselle rakkaimmat ystävät. Riikka niin hyvin sanoi tv-haastattelussa, että joskus Flow on vuoden ainoa tapahtuma, jossa joitain ihmisiä näkee. Eli vähintäänkin melko tärkeä, sanoisin! Sunnuntaiaamuna tuntui entistäkin enemmän sille, että pitää muistaa aina (tai edes välillä) sanoa niille ihanille ja rakkaille se, että kuinka tärkeitä ovat, koska kaikki voi loppua ihan yllättäen.Tämä kuva on otettu tapaamispaikalta, ihan jos pikkuisen siirtäisi tuota puuta, niin takana laulaa luikuttelisi Lykke Li. <3
MUSIIKKI

En tehnyt etukäteen mitään tarkempaa aikataulua, mitä artisteja haluan ja aion nähdä. Merkkasin kyllä Flown äppiin kyllä ne mitkä kiinnostivat, mutta en sen kummemmin miettinyt saatika tehnyt jotain suunnitelmaa, että minne ja milloin. Siksi ehkä kävikin niin, että ilahduin niin paljon ystävien näkemisestä että seura meni aina keikkojen edelle. Missasin muutama mitkä olis olleet kivat nähdä. Ei mahduttu Kamasi Washingtoniin muuten kuin jonottamaan liikkumattomaan jonoon ja Moses Sumney kuunneltiin Balloon Stagen ulkopuolella muikkuannoksia syöden. Bonobo meni, kun menin ystävää vastaan portille ja tajusin sen vasta, kun oli liian myöhäistä. Mutta ne mitkä ilahduttivat ja joiden keikoilla kävin, olin ja tanssin ja jotka ovat erityisen maininnan ovat ansainneet, tulevat tässä: Peu (mahtavaa!), D.R.E.A.M.G.I.R.L.S. (ihan M I E L E T Ö N, vitsit mitä muijia!!), Anna Puu (tykkäsin kaikesta kimaltavaisuudesta ja siitä ylipäätään, että hänellä siellä keikka Flowssa oli), ALMA tietysti ja Lykke Li, FEVER RAY (!!!) ja yllärinä myös Kendrik Lamar, koska onhan se maagista, kun kaikki festivaalivieraat hurmioituvat jostain ja itsekin venyttää kotiinlähtöä artistin takia, jonka biisejä en osaisi nimetä yhtäkään!

TUNNELMA

Onhan se aina yhtä maaginen ja ihana, joka vuosi. Aina on ne uudet jutut ja silti paljon tuttua ja turvallista, sellaista siis, että tietää, että silmä lepää. Se hetki, kun elokuun ilta alkaa kääntyä valosta pimeyteen ja valot alkavat loistaa upeammin ja upeammin. Minne vain menee, näyttää kaikki niin kauniille. Ilman ihmisiäkin näyttäisi, mutta ihmisten kanssa miljoona kertaa hienommalle. Tähän paljon sydämiä, vähintäänkin yhtä paljon kuin sinne yhden talon seinälle oli heijastettu!

KOHTA SATAA

Sää kiinnostaa aina. Minuakin, vaikka en ihan hirveästi siitä stressaakaan eikä mua juuri koskaan haittaa sade tai erikoiset säätilat, mutta silti aurinkoinen ja lämmin voittaa aina sateen ja kylmyyden. Sää oli siis ihan ok perjantain ja lauantain, mutta vielä lauantaina säätiedote lupasi sunnuntaiksi sadetta 99% varmuudella. Arvakaapas mitä mää silloin päätin ja hoin kaikille sääpohtijoille: päätin uskoa siihen yhteen prosenttiin, siihen, että ei sada! No, satoiko sunnuntaina juuri yhtään siellä missä minä olin? No ei! Komiat ukkosjyrinät kuului päivällä, kun vielä makoilin kotona peiton alla, mutta vain muutaman hassun sadepisaran näin ripsivän. Ihanaa ajatella, että mun yhden prosentin uskomuksen takia ei satanutkaan, hehe. Tästä päästään aasinsiltana siihen, että pohdittiin viikonloppuna myös sitä, että jos Flowssa on noin 60 000 kävijää (en tiedä lukuja, mutta tää oli olettamus) viikonlopun aikana, niin sehän on noin yksi prosentti suomalaisista. Se on aika monta ihmisitä nauttimassa visuaalisesta ilotulituksesta ja hyvästä musiikista ja aivan mahtavasta ruuasta, ihmisistä ja kauneudesta. Oli ihanaa olla osa sitä. Kiitos Flow Festival – ensi vuoteen!Lopuksi vielä asioita, joita mietin tätä tekstiä kirjoittaessa:

  • Jos jotakuta kiinnostaa mun edellisvuosien festarikukkaseppeleet, niin niihin löytyy tutoriaali täältä.
  • Jos joku tarvitsee tulostettavan, muitaihaniamaisen lukujärjestyksen arkeaan järjestelemään, niin se saa täältä.
  • Jos tämän verran Flowta ei riittänyt, vuoden 2017 postaus on olemassa myös!
  • Älä unohda hehkuttaa Shelterin muikkuannosta ja possuannosta, olivat parasta festariruokaa IKINÄ!
  • Jos luulet, että osa meistä on raskaana, kun vatsat pullottavat, niin ei, ei olla kukaan, meillä on vaan tarvittaessa pullistuvat vatsat.
  • Muistutuksena minulle: kerro kaikille kuvissa olleille, että ovat tärkeitä, ihania ja rakkaita!

Kuvausavusta kiitos rakas helluni ja Pinja. <3

11-VUOTIAAN KESÄ ON UIMAHYPPYJÄ, LEIKKIÄ JA JUNAMATKOJA

Eräs opettajaystäväni joskus totesi, että kesä nelos- ja vitosluokan välillä on usein merkittävä. Siinä tapahtuu pienessä ihmisessä paljon muutoksia, että opettajana sen usein huomaa. Pienistä on yhtäkkiä kesän aikana kasvanut isompia, eri tavalla ajattelevia melkein jo teinejä. Kuulin lauseen vuosia sitten, mutta se sieltä nousi tämän kesän aikana mieleen useamman kerran. Opettajan näkökulma toki on lapsimäärään nähden laaja-alaisempi kuin vaikka omani. Kotona kuitenkin tosiaan elellään parhaillaan sitä neljännen ja viidennen luokan välistä kesää ja voin yhtyä tähän kyllä.

On ihanaa seurata, millaisia ajatuksia murrosikää kohti kasvavalla tytöllä on. On paljon pohdintaa ihan eri tavalla kuin aiemmin. Välillä mietityttää kovastikin ja silloin keskustellaan. Mielialat heilahtelevat helposti. Maailman meno pohdituttaa kokoajan enemmän ja enemmän, avaruus on liian iso asia ajateltavaksi ja ilmastonmuutos ahdistaa. Näiden lisäksi on onneksi suloista seurata, miten samat asiat edelleen kiinnostavat kuin aina ennenkin, ne vaan löytävät uusia muotoja toteutuakseen. Leikki ei ole todellakaan jäänyt. Toivottavasti ei ikinä katoakaan kokonaan. Pienenä kerätyt Little Pet Shop -figuurit ovat edelleen päivittäin käytössä, ne seikkailevat tyttären YouTube-kanavalla. On käsittämättömän ihanaa ja pakahduttavaa, että saan olla tuollaisen upean tyttären äiti. Rohkean tytön, joka kyllä uskaltaa, kun vaan ottaa asiakseen. Keskiviikkona hän istahti puolilta päivin junaan ja kuusi tuntia myöhemmin olikin jo sukuloimassa Oulussa. Ensimmäinen junamatka itsekseen, joka taisi eniten jännittää äitiä.

Löysin lastenhuoneen roolivaatesäkkiä kaivellessa vaaleanpunaisen pehmeän kruunun. Muistan ommelleeni sen tytölle hänen ollessaan pieni, ehkä pari-kolme-neljävuotias, joskus niillä main, en voi enää muistaa niin kauas tarkasti. Kruunu oli leikkeihin ihana, siinä oli ommeltuna timanttinappejakin. Sen sai säädettyä milloin kenenkin prinsessan päähän sopivaksi ja siinä oli kahta kangasta päällekäin, jotta kruunun sävy oli sopivan hailakka vaaleanpunainen. Tein kruunua antaumuksella, sen muistan. Nappasin kruunun mukaan, kun lähdimme mökkeilemään.
Mökillä eräänä äärimäisen kauniina hellepäivän iltana menimme rantaan ja otimme muutaman kuvan tuo pehmokruunu päässään. Se oli lyhyt hetki ennen kuin koko muu porukka pölähti rantaan uimaan. Tyttö kiipesi kivelle veteen. Hän on aina ollut ihana ja salaa innoissaankin, vaikka on joskus muuta antanut ymmärtää, kun otamme yhdessä kuvia. Katselin häntä siinä ja melkein itku tuli, kun mietin, miten tässä(kin) elellään kahden suuren asian välissä. Lapsuuden ja nuoruuden. Itsekin sitä muistaa jo melko paljon ajatuksiaan ja tapahtumia selkeästikin juuri noilta ikävuosilta.

Kyselin 11-vuotissyntymäpäivän alla maaliskuussa tytöltä kysymyksiä ja samaan tyyliin pyysin teiltä lukijoilta (instan puolella) lisäkysymyksiä näin kesälläkin. Tässä vastauksia. Niin ja arvatkaapas mitä? Edellisissä kysymyksissä oli kysytty, että mitä tavoitteita tytöllä on tavoiteltavaan ennenkuin täyttää 12. Vastauksena oli, että hypätä seiskapuolosesta. No, mistäpä tyttö hyppäsi viime viikolla Kumpulan maauimalassa!? No kympistä! Ihana kreisibanaanini!

Miltä tuntuu olla 11-vuotias? – Isolta, mutta samaan aikaan pieneltä. Jännältä.

Mikä on just nyt IN 11-vuotaiden keskuudessa? – Mua ei kauheasti kiinnosta mikä on suosittua ja mikä ei, että mä en tiedä mikä on nyt suosittua. Ehkä Marcus & Martinus ja kolmiraita-adidakset, mutta mua ei kauheasti kiinnosta ne. Mulla on kyllä nollaraitavillahousut, eli mustat villaleggingsit.

Millainen on tulevaisuuden kulkuneuvo? – Lentävät autot ja sairaan nopeet junat.

Mikä on parasta kesässä juuri nyt? – Se, että voi mennä uimaan.

Mistä asioista tykkäät juuri nyt? – Petsopeista, mun perheestä, pastelliväreistä, videioiden tekemisestä ja piirtämisestä.

Mitkä asiat sinua huolestuttavat? – llmastonmuutos.

Minne haluaisit lähteä matkalle, jos pääsisit jonneksin juuri nyt heti tällä sekunnilla? – Äitin kanssa Pariisiin.

Miltä tuntuu aloittaa viides luokka? – No jännältä, kun ollaan jo koulun toiseksi vanhin luokka.

Mitä odotat vitosluokalta? – Historiaa. Mua mietityttää, että onkohan se tylsää vai kivaa.

Mikä tekee sinut iloiseksi? – Äidin kainalossa oleminen ja uudet petsopit ja sekoilu, esimerkiksi ilmapallon rikkominen neulalla ja veteen hyppääminen vaatteet päällä.

Mikä ärsyttää? – Pikkuveljet ärsyttää. Kaikki, jos mä oon väsynyt. Jos on ärsyyntynyt fiilis, niin silloin tuntuu että kaikki ärsyttää.

Mitä osaat hyvin? – Piirtää.

Kiitos haastattelusta Misukkiliisa! Olet ainutlaatuinen, eikä ole toista sinunlaistasi. Pysy aina tuollaisena! <3

KESÄ ESKARIN JA EKALUOKAN VÄLISSÄ, SILLOIN VOI VAIKKA OMMELLA

Hui. Ihan pian meillä on jo toinen koululainen. Siis todella iso hui! Eskarivuosi paketoitiin jo aikoja sitten ja tämä kesäkin on mennyt niin vauhdilla. Mulla oli keväällä vähän jopa kauhistunut olo, että iski kauhu ja hätä siitä, että olenkohan ehtinyt olla juuri sellainen äiti tai antaa juuri niitä asioita tulevaa kouluaikaa varten, mitä pikkuiseni olisi tarvinnut. Luultavasti thään liittyy kaikki sekin, että jo toinen lapsi menee kouluun. Tämä ei ole sellainen samalla tavalla odotettu etappi kuin esikoisen kanssa, vaan enemmän sellainen, että hemmetti nyt jo! No, aivan varmasti olen riittävästi kaikkea. Parhaani olen tehnyt ja rakastanut ja rutistanut sydämeni pohjasta aina ja paljon. Tunteita on riittäänyt puolin ja toisin varmasti riittävästi. Silti, äitiä jännittää ja kovasti!

Mikä siinä onkin, että kun joku aikakausi loppuu ja uusi alkaa, sitä päätyy miettimään niitä asioita, joita ei tehnyt? Miksi mulle tuli ensimmäisenä mieleen se, että en ehtinyt opettaa laskettelemaan ennen kouluikää, eikä ikinä käyty kaksin pidemmällä matkalla, ei hemmetti soikoon edes Tampereella, vaikka niinkin muka aioin tehdä. Hirvittävä riittämättömyyden tunne äitinä. Miksen voisi tuntea pelkästään olleeni riittävä, antaneeni paljon rakkautta, huolenpitoa, kärsivällisyyttä ja ennen kaikkea läheisyyttä ja yhdessä olemista ja tekemistä. Ennen kouluikää hänellä on kuitenkin ollut lastenhuoneen kaapissa kangaslaatikko, joka noin kerran, pari kuussa leviää lastenhuoneen lattialle (miksi muuten siitäkin olen aina enemmän hermostuksissani kun se “sotkee” sen lattian enkä iloissani, koska minä jos joku tiedän sen kuinka ihanaa ne kankaat on siihen levittää ja haaveilla ja fiilistellä mitä seuraavaksi tekisi). Niistä kankaista hän leikkelee erilaisia asioita, pikkutyypeille minipeittoja, jotain hauskoja hahmoja, joita sitten liimailee paperille tai ihan vaikka oikean tyynyn.

Viime viikolla hän tuli luokseni ja pyysi saada neulaa ja lankaa. Ehdotin, joskos ompelisikin ompelukoneella. Se joo-huudahdus oli ennemminkin riemunkiljahdus ja niin hän hetken päästä jo istui mun sylissä koneen ääressä ja ommella hurruutti. Ihaninta siinä oli se, että hän halusi omemlla mun sylissä ja toiseksi ihaninta se, mitä hän sai aikaan ja sekin ihan superihanaa! Pehmoinen tyyny, ihan itse suunnittelemana ja itse ommeltuna. Mustat pilkut ovat silmät ja punaset posket. Voiko seitsenvuotiaan elämässä olla leppoisampaa ja hurmaavampaa hetkeä kuin se, kun saa köllötellä mökillä nurmikolla viltillä ja lueskella akuskeja ja vähän katsella välillä puhelinta. No ei juurikaan! Paitsi ehkä tuohon lisäksi uimatauko ja muutaman tunnin hyppelyt laturilta veteen. Ihanin kesä eskarin ja ekaluokan välissä, myrskyisä ja aurinkoisen suloinen, pienen ja vähän isomman välissä. <3

Vielä muuten yks loistava DIY-vinkki tähän loppuun. Tai oikeastaan kaksi! Pojalla on kuvissa päällään helteeseen tuunatut kesävaatteet. Me ei olla ehditty kivijalkakaupoille koko kesänä, koska lapset eivät ole erityisen innokkaita ostoksilla kävijöitä enkä kyllä minäkään näillä keleillä. Siispä poika sai valita yhden lempiteepaidoistaan, josta leikattiin hihat ja saatiin hihaton paita. Melkoinen TSADAA! Jalassaan hänellä on pikkuveljen sortsit, jotka muokattiin pitkistä housuista lyhyiksi samalla tekniikalla. Niihin tosin ei ommeltu edes lahkeensuihin mitään, vaan satasenttiselle pojalle lahkeet ainoastaan käännetään, isoveli voi pitää pyöräilysortsihenkisesti ihan noin vaan.

Ihanaa helleviikonloppua teille sinne ruutujen taakse! <3

SITRUUNANKELTAINEN REPPU SELÄSSÄ MÖKILLÄ JA ISO-MELKUTTELIMELLA

Kaupallinen yhteistyö: Kuula+Jylhä 

Tiedätte ehkä sen tilanteen, kun joku kaveri kertoo nähneensä tai kuulleensa jotain, mikä muistuttaa just sua. Kerran elämässä on käynyt mm. niin, että sillä välin, kun olin muutaman kuukauden muualla, oli kaveri ollut uuden bändin keikalla ja todennut, että tämä kuulostaa aivan tiinamaiselta. Tai aina, kun ystävä kuuli radiosta tietyn kappaleen, niin hän laittoi mulle tekstiviestin, että tuun aina siitä hänen mieleensä. Tai kun joku kaveri kysyy, että näissä on niin paljon sua, että onko nää sun tekemiä juttuja. Se on aika mukavaa kuulla tuollaisia asioita, koska silloinhan mulla selvästi on joku tyyli tai tapa olla ja tehdä ja se on tunnistettava, vaikkeivat nuo esimerkkitapaukset olleetkaan tietenkään mun käsialaani, vaan joku muu vaan tekee just mulle sopivia asioita.Useamman kerran olen saanut kuulla myös, että joku on jossain nähnyt just mun näköisen laukun tai repun. Joka kerta kysymyksessä on ollut Kuula+Jylhän laukut ja reput. Tänä kesänä kävikin iso onni ja olen kanniskellut tavaroitani yhdessä haaveideni repussa, sitruunankeltaisessa, maailman suloisimmassa Kuula+Jylhän Pocket Backbackissa.

Tänä kesänä vaatetuksen suhteen on usein tuntunut siltä, että on melkein ihan sama mitä päälleen laittaa, kunhan on jotain missä on helppo ja hiostamatonta olla, se riittää. Eräänä päivänä tunsin kuitenki itseni erittäin ihanaksi, sellaiseksi tavallista jotenkin spesiaalimmaksi, kun mulla oli lähes 10 vuotta vanha ohkainen, vaaleankeltainen pellavamekko, kirsikkakuvioinen lierihattu ja selässä keltainen reppu. Se oli tätä kesää kuvastava asukokoinaisuus. Aurinkoinen, kepeä ja reissureppu aina valmiina.

Nämä tämän postauksen kuvat ovat kahdesta paikasta. Kesämökiltä Teiskosta ja Iso-Melkuttimen rannoilta Hämeestä. Mökkikuvat otti keskimmäiseni, joka varmoin ottein, oma-alotteisesti räpsäisi vain muutaman ruudun ja jokainen niistä kuvista oli loistava. Horisontit suorassa ja rajaukset symmetrisiä valmiiksi jo, puhumattakaan siitä, miten me kuvissa pikkuiseni kanssa oltiin. Krediitit kuvista siis hänelle!

Iso-Melkuttimella kävimme muutama viikko sitten retkellä päiväseltään. Siihen aikaan kesää elettiin vielä niin, että helle oli sellaista hellerajoilla keikkuvaa ja välillä saattoi pitää pitkiäkin hihoja. (tähän väliin taas kesähehkutus! tää on ollu niiiiiiiin ihana kesä, rakastan tätä kuumuutta!) Kierrettiin reilun seitsemän kilometrin kierros järven ympäri. Sää oli tuolloin tosiaan lämmin, mutta pilvinen, vähän sellainen valkoinen, ei ollenkaan sinitaivainen. Mielestäni vähän siis tylsä, joten tiedän, että kokemukseni olisi voinut olla parempikin suloisemmassa säätilassa. Reitti oli tosi kiva, välillä vähän korkeammalla harjulla ja välillä ihan rannassa. Järven vesi on ihan tajuttoman kirkasta. Paikka on myös sukeltajien suosiossa kirkkaiden vesien ansiosta. Tuolla kertaa retkeilijöitä tuli muutamia vastaan, uimareita ei ollut lisäksemme kuin pari. Uiminen oli todella mukavaa, en olisi malttanut nousta vedestä ollenkaan. Ensi kerralla otetaan kyllä telttakin mukaan ja ollaan yötä.

Reppu oli aivan hyvä reppu myös retkiolosuhteissa. Materiaaliltaan se on paksua, tukevaa nahkaa ja olkaimetkin mukavan jämäkät. Sisällä on tasku läppärille, joka on aina hyvä. Tosin retkeilen ilman läppäriä, huom! Lisäksi repun ulkopuolella, selkää vasten on kätevä pieni vetoketjutasku. Aivan niinkin hyvä, että laitoin sinne mökkireissulle kotoa lähtiessäni kotiavaimet, enkä enää muistanut taskun olemassaoloa reissun loppupuolella ja olin aivan hädässä, että nyt on kotiaivaimet hukassa! Purin ja pakkasin kaikki tavarat moneen kertaan, ja vasta kun pääsin ajatuksissani taaksepäin siihen hetkeen, että olin aivan varmasti laittanut avaimet johonkin taskuun, ne löytyivät. Siinä sitten lähettelin kaikille naapureille viestit, että ei tarvitsekaan tutkia niitä mun kaikkia rattaita varastoissa tai polkupyöränkoreja, että onko mun avaimet jääneet sinne. 
Helteet jatkukoon vielä pitkään, että saa vähissä vaatteissa hulmutella retkillä ja napata repun pohjalle vain pyyhkeen uimareissuja varten!

ps. Ne jutun alkupuolen asiat olivat: Regina-bändi vuonna 2005, PMMP:n Matkalaulu useina vuosina ilmestymisensä jälkeen, Oot niin ihana -vauvakirja ja Maanantaimalli-korvikset. Kaikki mun suosikkejani!

KESÄVIIKONLOPUN PUOLIKAS IHANASSA NAISSEURASSA – TEKNOA JA GRILLIPITSAA

Vesipisarat tipahtelivat airosta järven pintaan. Tyynen veden pintaan muodostui kauniita muotoja. Aurinko laski puiden taakse värjäten koko maiseman täydellisen kesäillan sävyihin. Soutuveneen kyydissä kaksi ystävää ja minä. Kauempana rannalla neljä naista lisää. Tuulinen päivä oli kääntynyt rauhallisen kauniiksi, ihanaksi tosi suomalaisen kesän valoisaksi illaksi ja pikkuhiljaa yöksi. Katselin maisemaa ja mietin, missä olenkaan ja huokaisin syvään. Valtava, oikein sellainen onnellisuuden pakahdus siinä hetkessä, juuri siinä, juuri nyt.Tammikuussa jo alkoivat whatsapp-viestit laulaa, kun aloimme suunnitella yhteistä tyttöviikonloppua. Rilla kutsui meidät ihanaan Pieneen mustaan mökkiin. Edellisen kerran kokoonnuttiin samantapaisella porukalla pari vuotta sitten, joten oli jo aikakin. Sopiva ajankohta löytyi ja melkein kaikki pääsivät paikalle. Ihan helppoa kesäviikonloppujen kanssa sumpliminen ja yhteensä 17 lapsen äitien vapaiden ajankohtien löytyminen ei aina ole, mutta onnistuttiin!

Vitsaillen saapuessamme mökille tervehdimme toisiamme niin kuin joskus vuosia sitten tutustuttiin, bloginimillä tietysti. Saatiin melkoiset naurut, mutta kyllä, me ollaan tutustuttu toisiimme tällä porukalla lähestulkoon täysin blogiemme kautta vuosia, vuosia sitten. Muisteltiin, kuinka sitä yhtäkkiä vaan jokainen oli kotonaan perustanut blogin, ilman mitään sen kummempia suunnitelmia tai odotuksia, ilman instagrameja tai mitään hajua siitä, että kukaan edes ikinä löytäisi sinne omaan blogiin. Mutta niin vaan kävi, että kaikkien blogeihin löydettiin ja meistäkin tuli ystäviä keskenään. Enää kaikilla eivät blogit enää päivity ja tiet ovat vieneet monenlaisiin suuntiin ja elämissä tapahtunut kaikenlaista, siksikin oli ihanaa, että meidän ystävyytemme ovat silti pysyneet.Meillä ei ollut oikeastaan mitään muita suunnitelmia kuin että syödään, saunotaan ja nukutaan hyvin. Onnistuttiin niissä todella hyvin. Pizzaa grillissä ja munakoiso-avokado-vuohenjuusto-burgereita, ai että! Saunaankin mahduttiin kaikki seitsemän naista yhtäaikaa ja masksheetit naamassa uitiin ja otettiin ryhmäkuva laiturilla. Unikin maistui makoisasti hämärässä nukkumisaitassa.

Niin tosiaan, hyppäsimme Riikan kanssa myös vaatteet päällä laiturilta uimaan ja kuvasimme kun tanssimme teknoa eri paikoissa rannalla. Se on mahtavaa, kun on sellainen ystävä ja ystävyyksiä, että ollaan toistemme seurassa just sellasia kuin ollaan, aivan kaikkine puolinemme ja siihen päälle se, että me voidaan yllyttää myös toisemme todella helposti tekemään jotain. Eikä niissä tarvi olla mitään järkeäkään mitä tehdään. Yhtäkkiä huomataan, että nauretaan kippurassa, kun kuvataan 15 sekunnin tanssipätkiä rantavedessä Rednexin tai La Bouchen tahtiin ja seuraavaksi ystävä tokaiseekin, että hypätäänkö vaatteet päällä uimaan. Siinä sitä sitten halataan laiturilla ja ollaan ettei halutakaan, mutta että todellaki hypätään, ettei siinä ole mitään järkeä ja siksi varsinkin hypätään! Tähän päälle vielä se, mikä ei varsinaisesti ole edes mainitsemisen arvoinen asia, mutta tavallaan kuitenkin on, että ihan selvinpäin hypättiin veteen. Vedessä muuten tuntui kuin olisi ollut siellä veden alla upoksissa ikuisuuden, kun mietti tunteeko sen pohjan jossain vaiheessa, vaikka totuushan oli noin puolitoista sekuntia siinä meni. Vaatteet päällä hyppääminen oli ihan yhtä ankeaa kuin aina ennenkin, mieluummin alasti ens kerralla.

Aikuisten naisten, äiti-ihmisten kreiseilyssä ei oo mitään kummallista tai erikoista, mutta ainakin itse toisinaan löydän itseni ajattelemasta, että tekis mieli tehdä jotain, mutta sitten iskeekin tunne, että onkohan tää nyt soveliasta aikuiselle, kolmen lapsen äidille toimia näin (niinku vaikka hypätä vaatteet päällä sinne uimaan). No, kuten ehkä tiedätte, aina kuitenkin hyppään, koska musta se on mahtavaa enkä oikeasti itse koe, että mikään olisi kielletty minulta vain siksi, että olen aikuinen(?), kolmen lapsen äiti, mutta se ajatus silti käy päässä. Joku muu saattaa silti niin ajatella ja jättää ne kreiseilyt tekemättä ja rantavedessä tanssit tanssimatta. Ne vaatteetkin kuivuivat yön aikana saunan jälkilämmöissä. Onneksi ei ole mitään sääntöjä miten pitäisi tai kuuluisi olla tai tehdä. Se, jos joku on ihanaa.Tänä kesänä on ollut tosi monta viikonloppua ihan aikuisten kesken ja olen ehtinyt tekemään vaikka mitä, käymään metsässä, festaroimaan, ottamaan valokuvia aivan rauhassa, valvomaan aamuun saakka. Lapset ovat vielä tämän viikon toisissa kodeissaan kesälomaillen ja sitten koti täyttyy taas lasten äänistä. On jo todella kova kova ikävä heitä, kun viikko sitten näimme viimeksi, mutta kyllä, todellakin aion nauttia tästä täysin siemauksin ja rinnoin, tehdä kivoja juttuja työhommien ohessa. Mahtavaa viikkoa teille sinne ruutujen toiselle puolen ja kiitos Hanna-Riikka, Piia, Katja, Rilla, Riikka ja Pinja ihanasta viikonlopun puolikkaasta, ootte upeita!