Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

TÄMÄ ON KIRJOITUS NAAPUREISTA JA NAAPUREILLE

Tiedätte sen hetken, kun toivoisi, ettei se hetki loppuisi koskaan? Se on aivan ihana hetki. Sen voi kokea monessa erilaisessa tilanteessa. Yhdestä sellaisesta haluan kertoa teille nyt.

Tämä tila on kestänyt mulla jo pitkään. Suomalainen sananlasku sanoisi, että kel’ onni on, sen kätkeköön, mutta koska suurinosa suomalaisista sananparsista on aika masentavia ja ei ainakaan elämää ylistäviä, niin jätän sen huomioimatta tai ainakaan en halua uskoa siihen yhtään. Mun ihana hetki on talo, jossa asun ja tämä hetki tässä ja nyt. Tämä on melko tavallinen, mutta ainutlaatuinen (tietysti!) taloyhtiö Helsingissä. Talo on rakennettu vajaa sata vuotta sitten ja nähnyt paljon kaikenlaista. Asuntoja on paljon ja ihmisiä vielä enemmän. Talossa on suurehko, kaunis sisäpiha. Vanhoja puita, joihin juuri nyt kasvaa hurjaa vauhtia lehdet ja näkymä ikkunasta muuttuu vihreämmäksi päivä päivältä. Joskus vitsaillaan, että talosta ja sen asukkaista saisi varmasti melkoiset juonenkäänteet saippuasarjaan, kun ihmisiä on niin paljon ja herkullisia tarinoita jo ihan omastakin ja tuttujen naapureiden takaa sen verran paljon. Pihalla on mahtava leikkipaikka. Siinä kirmailee, varsinkin kesän taas tullessa, jopa kymmeniä lapsia. Määrä on monenkertaistunut viime vuosien aikana. Vilkasta on ja se on aivan mahtavaa!

Toisella puolen pihaa on grillipaikat, jotka kuumenevat kesäiltoina tiuhaan. Usein ei tarvitse itsellä odotella grilliin hiillosta ollenkaan, kun joku naapuri huikkaa jo ennen kuin tietää tarvitsevansa juuri silloin grilliruokaa, että tänne vaan mukaan tai että heidän juuri lähtiessään parhaat hiillokset olisivat tarjolla. Aina, siis aina, kun kotoa on lähdössä jonnekin tai tulossa kotiin, joku naapuri tulee vastaan ja tervehtii! Siis kuvitella, siinä kaupungissa, josta aina puhuttiin, kun asuin muualla, että ihmiset ovat tyjyjä ja eivät katso silmiin. Dannykin lauloi Kuusamoon-biisissä, että Helsinki, savuinen, sumuinen kaupunki ihmiset ei tunne edes naapuriaan kaikilla on kiire, harva täällä hymyilee. Mutta ei, olen kohdannut eniten hurmaavia, ystävällisiä ja tervehtiviä naapureita Helsingissä! Pirskatti vieköön, usein vielä iloisesti tervehtien ja saatetaan jäädä rupattelemaan niitä näitä.

Okei, no nyt mulla soi päässä se Kuusamoon-laulu. Onhan siinä Kuusamossa ja Lapin lumossa ja kaikess siinä ihan mieletön viehätys ja rakastan niitä vaaramaisemia, mutta ihan hyvin sitä voi ihannoida kumpaakin ja olla onnellinen, kun molempiin on toisinaan mahdollisuus. Silti, Helsinki on mulle rakas kotikaupunki ja tämä talo ja koti ihaninta juuri nyt, ollut pitkään ja pysyköönkin niin.

Yhtenä iltana tällä viikolla, meillä oli ystävän kanssa työhommailta täällä meillä. Tuli idea, että nyt tarvitsisi montaa mannekiinia, että saisi jokaisen kukkaseppeleen kuvattua yhtäaikaa kauniiseen kuvaan. Keksin, että laitan naapurinnaisille, kuten heitä kutsun, viestin ja kysyn. 18.03 lähetin viestin neljälle perheenäidille, että kävisikö jollekin tällainen juttu, jossa olla mukana, että kohta nähtäis pihalla, riittää kun tulette ihanina itsenänne! Puolentoista tunnin päästä seppeleet oli saatu valmiiksi, jokainen neljästä naisesta hymyillyt kuvassa (ja kuvan ulkopuolella!) ja me ystävän kanssa kuvinemme ja seppeleinemme kuvien kanssa valmiit!

Mietin siinä, ja usein muutenkin, kuinka onnekas olen. Koska sen lisäksi, että talo on kiva ja naapurit kivoja, olen saanut monta ystävää. Aikuisiän ystävää! Niitä mistä sanotaan, että sellaisten ystävyyssuhteiden luominen ei ole enää niin yksinkertaista aikuisiällä. Lapset ovat ystävystyneet niiden mun ystävien lasten kanssa samaa tahtia. Lapset kipittävät harva se päivä ovien taakse pimpottamaan ovikelloa ja kysymään kavereita pihalle tai kylään. Eikä siinä nyt mitään erikoista, sitähän tapahtuu kaikkialla, mutta jos omaan lapsuuteeni vertaan, niin ei mulla kyllä ollut näin suurta kaveripiiriä siinä omassa kotipihassa. Eivätkä meidän kaikkien vanhemmat olleet näin hyviä ystävyksiä keskenään eikä me koskaan menty syömään päivällistä naapuriin arki-iltana (siksi ettei joka kodissa tarvitse tehdä ruokaa, kun ruuanlaitoin voi yhdistää ja saa ruokittua monet suut saanaikaisesti) tai minä en päässyt naapurin äidin mukana pyykkituvalle mankeloimaan lakanoita siksi, että se on kivaa! 

Eilen se naapuriystävä, jonka kotiin näen suoraan talon toiseen päähän vielä ennen kuin lehdet kasvavat puissa täyteen mittaansa ja näköyhteys katoaa syksyyn saakka, tuli käymään ja leikkasin hänen hiuksiaan. Joskus yöllä olen saanut puhelinsoiton naapurista, että heillä on lasten kuumelääke loppu, oisko mulla. Siinä hetkessä, kun on tajunnut keskellä yötä itse, että vaippalaatikko ammottaa tyhjyyttään, kun tarve on suurin, on apu löytynyt läheltä. Meidän rapussa asuu niin monta lasta, että vaatteiden kierrättäminen on superhelppoa, usein ne siirtyvät kerroksen alas- tai ylöspäin lapselta toiselle. Viime kesänä leikkipaikalla pihalla tuli puhe uupuvasta festarilipusta ja hetkeä myöhemmin kaulassa roikkui naapurilta saatu kolmen päivän vip-lippu. Iso osa pihan lapsista on läheisiä meille monille aikuisille, milloin kiikutetaan kenenkin lasta pissalle tai pyyhitään neniä. Ostan usein hellepäivinä kaupasta samantein kuuden jäätelön boksin, koska syöjiä pihalla kyllä on! Se, että pihalla on kiva hengailla tuntikausia aikuisten ja lasten kanssa, se on mukavaa ja ei kyllä itsestäänselvyys, missään muualla asuessani en ole niin tehnyt. Ja siihen päälle se, että niiden samojen äitien kanssa voi jatkaa myös aikuisten illanviettoon siitä hiekkalaatikolta. Ollaan hyvinkin samanhenkisiä, tykätään samoista asioista – se on ihan älyttömän siistiä! Haetaan ristiin rastiin toistemme lapsia päiväkodista, jos on sellainen tilanne ja ovat siellä luulleet, että ollaan sukua toisillemme.

Taitavat talon asukkaat tunnistaa minut siksi äiti-ihmiseksi, joka tekee värikkäitä jäälyhtyjä pihalle, joka laittaa kurpitsoihin kukkia halloweenina ja asettelee ne pensaiden reunoille sekä piirtää koko pihan ympäri kulkevia ruutuhyppelyitä ja järjestää hiekkalelut sateenkaarimaiseen värijärjestykseen hiekkalaatikolle. Ihanan myötämielisiä ovat mua kohtaan näissä asioissa. <3

Olen saanut tästä talosta monta perinteistä naapurituttavuutta, kaveria ja ystävää. Niin, se hetki, jonka en toivois loppuvan, mutta joka tietysti elää kokoajan, on se, että saan asua tällaisessa paikassa ja nuo ihmiset ovat ympärilläni. Kiitos teille ihanat, tiedätte kyllä ketä olette! 

Niin ja tosiaan, se juttu mihin niitä naapurinnaisia haluttiin kuviin: Se on mun ja Mainingin Marjon Arboin & Maininki -kässäkerho vol 2! Siellä pääsee tekemään noita mielettömän hienoja kukkaseppeleitä, jotka kuvissa näkyvät! Lisää kerhosta linkin takana.

ps. Olen muuten kirjoittanut naapureistani aiemminkin: 100 torttua ja Tulkaa pihalle vartin päästä!

LEMPINURKAN KEVÄTTUULET

Mulla on kotona lempinurkkaus. Se on paikka, jossa minä nukun. Paikka, josta näen taivaan. Paikka, josta näkee television ja johon on kiva kasata läjä tyynyjä ja ottaa läppäri netflixeineen syliin. Vielä vaikka kännykkä kouraan, niin voi katsella kolmea ruutua yhtäaikaa (no ei oikeesti!!!) (eipä!)! Siitä on nyt ehkä vuoden verran aikaa, kun käänsin sängyn noinpäin, että molemmille puolille sänkyä jää tyhjää tilaa. Se oli loistava, pieni muutos. Kuljen sänkyyn melkein joka kerta niin, että kierrän sängyn eli en kiipeäkään siihen sitä lyhintä reittiä.

Kepeää kevätfiilistä nurkkaukseen tällä kertaa tuli ihan pienillä jutuilla: vähän jotain uutta ja muuten vanhoja tavaroita mylläämällä niitä eri paikkoihin. Made of Sundaysin tapettitarrat, kynttilälampetti, muutama taulu, kehys ja peulu sekä Hakolan Lippa-hyllyt. Tykkään siitä, että seinillä olevat asiat ovat kaikki vähän eriparia ja outo yhdistelmä, mutta silti mun silmääni jokseenkin jopa harmoninen.

Lippa-hyllyt on asennettu niin, että ne saa molemmat myös kiinni ilman, että koskettavat toisiaan, vaikka ovat ihan limitysten. Hylly on täydellinen paikka puhelimelle yöaikaan. En kaipaa yöpöytää, koska se näyttäisi pienessä huoneessa vähän turhan massiiviselta jalkoineen, mutta hyllyt ovat loistavat. Ja mikä parasta, nekinhän saa tarvittaessa suljettua ja ovat silloinkin kauniit. Kuvia katsellessa hoksasin, että isomman Lipan lokerikko ammottaa tyhjyyttään! Pitänee pyytää lapsilta sisustusapua tähän asiaan. Silloin saa ainakin yllättyä hauskasti! Tapettitarrat ovat hauska lisä nurkkaukseen. Niitä ei ole muualla huoneessa vaan ne ikäänkuin satavat juuri tuohon nurkkaan, muihin suuntiin hiljalleen hälvenevästi. Maalauksen päälläkin on muutama tarra, minusta se on hauska yksityiskohta. Odotan kovasti jo parin kuukauden päässä siintävää aikaa, kun saa kerätä pikkumaljakkoon pari syreeninoksaa ja nukkua ikkuna auki. Miettikää, siellä se kesä kolkuttelee kohta jo ikkunan takana. Kevät ainakin on jo täällä!

PÄÄSIÄISMUNAKORISTELUITA JA VAIN YKSI MUNA JOKA KATOSI PAREMPIIN SUIHIN

Arvatkaapa mitä tein ensimmäisen kerran tänä vuonna? Puhalsin kananmunan tyhjäksi pääsiäiskoristeluita varten! Osallistuin Papershopin pääsiäismuna-työpajaan ja siellä puhallettiin ja kappas, se oli mun eka kerta. Jotenkin ollaan vuosien saatossa tehty lasten kanssa ainoastaan paperimassamunia, joten tällainen homma on jäänyt tekemättä. Melkoisia puhallusvoimia siihen kyllä tarvitsi.

Oli todella kivaa osallistua työpajaan ja inspiroitua muiden tekemisistä ja saada vain tehdä. Omat munani koristelin maaleilla, glitterillä, höyhenillä ja pienillä teipin paloilla.

Kotona jatkoimme pääsiäismuna-askarteluita yhdessä lasten kanssa. Puhaltelin (heh, aivan kuin tässä vaiheessa se olisi jo muuttunut leppoisaksi puhalteluksi – joo ei!) kananmunia tyhjiksi ja valtavasta askartelukaapista löytyi myös muutama paperimassamuna. Muutenkin käytimme pääasiassa vanhoja askartelutarvikkeiden jämiä. Tässä teille meidän perheen pitkäperjantaitervehdys pääsiäismunakimaran muodossa!
Tyttäreni koristelema paperimassamuna glitterillä ja lintukoristeella.Tyhjiksi puhalletut kananmunat, jotka upotin veteen, johon kaadoin tilkkasia kynsilakkaa, sillä tavoin saa kätevästi marmorimaisen pinnan ja pääsee eroon kynsilakkajämistä. Lopuksi päälle hieman glitteriä ja höyheniä.
Pilkullinen muna on paperimassaa, joka on koristeltu sekä teipin paloin että vesiväripilkuin. Ohuella mustalla tussilla voi helposti paperimassaiseen munaan piirtää vaikkapa kasvoja. Värikkäät munat ovat kynsilakkajämäkokeluita. Kolmivuotiaan koristelema muna, paljon liimaa ja paljon höyheniä.

Eskarilaisen versio: paljon glitteriä ja pari höyhentä!Sininen glitterimuna höyhenellä ja kuparimaalipilkuilla sekä kasvopiirustuksella koristeltu Mignon-muna, jonka näittekin jo postauksen alussa, että se ei kauaa saanut koristeena olla se muna. 

Ihanaa pääsiäistä kaikille Muita ihanian lukijoille – tosi mukavaa, kun ootte!

PELATAAN HELMIKAKKULEIVOKSILLA RISTINOLLAA HEI!

Mikä on sun lapsuusherkku, jota toisinaan edelleen tekee joskus mieli? Mulla se on ehdottomasti helmikakku. Saatatte tunnistaa saman herkun jollain toisella nimellä: tuulamantorttu, mokkapalat tai suklaapiiras. Se on myös ainoita leivontareseptejä, jonka muistan täysin sellaisena ulkoa kuin se opin joskus ala-asteikäisenä. Enkä koskaan poikkea ohjeesta.

Neljä desiä sokeria ja neljä munaa kuohkeaksi vaahdoksi. Siihen sitten venhäjauhot (4dl), joihin sekoitettu viisi teelusikallista leivinjauhetta, hulaus vaniljasokeria ja kaksi ruokalusikallista kaakaojauhetta. Pari desiä maitoa ja pari sataa grammaa sulaa voita. 225°C ja vartti uunissa.

Mutta tämän reseptin jakaminen ei ollut se mun tarinani tällä kertaa, vaan halusin kertoa eilisestä leipomisseurastani. Elämääni on nimittäin tullut myös lisää vähän pienempiä tyyppejä viimeisten kuukausien aikana. Kaksi hurmaavaa nuorta neitoa. Ja vaikka kuinka rakastan omia lapsettomia viikonloppujani, niin oon viettänyt niitä välillä silti myös lapsiseurassa. Eilen oli sellainen päivä ja samalla sattumalta myös leipomispäivä, koska teki mieli helmaria, niinku meijän perheessä sanotaan!

Taikinan tekeminen on nopeaa ja helppoa, mutta paras vaihe on tietysti taikinakulhon jämien lusikoiminen parempiin suihin. Mun tapani leipomisessa on myös se, että jokainen leipoja saa silittää taikinan pinnan vielä ihan kunnolla ennen kuin piiras laitetaan uuniin, joka tarkoittaa siis sitä, että jokainen omalla pikkulusikallaan oikeasti siloittaa kyllä taikinan pintaa, mutta kouraisee sitä myös lusikallaan ihan vain syödäkseen. Lapset rakastavat tätä vaihetta! Omanikin hämmentyvät joka kerta, että äiti oikeestikko?! No todellakin!

Tehtiin kuorrute vähän summanmutikassa, mutta samoilla aineksilla kuin aina, paketillinen tomusokeria (niin tehtiin muuten myös lapsuudessa, mutta silloin paketti oli paljon pienempi!) muutama lusikallinen kuumaa kahvia ja sulaa voita sen verran, että seos on sopivan paksuista. Sitten vaan kaikki mahdolliset nonparellit ja strösselit pöytään ja koristeluhommiin.

Mulla oli idea tästä ristinollapelistä helmikakkupaloin ollut mielessä jo useamman päivän, mutta jokaisella kauppareissulla unohdin katsoa olisiko juuri sen kaupan karkkihyllyssä Snörenin lakunarua, koska se olisi tässä olennaisin osa! Mutta mikä onni, tytöillä oli juuri oikean verran tuollaista spagettikarkkia pizzakarkkilaatikossa (tiedättekös ne sellaiset pienen pizzalaatikon näköiset karkkipizzat, niin semmoisessa!). Sitten vain piparimuotilla sydämiä ja mukilla pyöreitä helmikakkupaloja kuorrutuksen ja strösselöinnin kautta pelipöytään.

Aurinko oli juuri laskemassa ja pelialusta kakkuineen piti viedä parvekkeelle ja siellä me tyttöjen kanssa otettiin kuvia ja syötiin helmikakkua. Mietin siinä, että mitäköhän tytöt siitä miettivät, ajattelevatkohan, että on kyllä vähän hupsu tyyppi tuo Tiina, kunnes muistin, että niinhän ne lapset muuallakin ajattelevat. Suosittelen nimittäin lukemaan mainion kirjoituksen aikuisista Project Mama -blogista, siellä minutkin mainitaan.

Tästä tällaisesta tilanteesta, kun kaksi aikuista tapaa toisensa ja molemmilla on lapsia, vielä sen verran, että kaikki on mennyt hyvin. Enkä minä helmikakkua tehnyt siksi, että haluaisin jotain spesiaalia kenellekään tehdäkseni vaikutuksen, olisin leiponut muutenkin ja pelannut helmikakkuristinollaa vaikka yksikseni, tällä kertaa vaan oli onni, että sain mukavaa tyttöseuraakin ja heistä taidan olla ihan mukava Tiina. Toivon ainakin. 

Kun helmikakkupelin osaset oli kakkupohjasta tehty, loppu kakku voitiinkin kuorruuttaa perinteiseen tapaan. Tällä kertaa laitoin neljää eri sorttia strösseleitä ja nonparelleja, reilusti tietysti. Harmittaa, ettei ole samantien lastenjuhlia, kun olisi näin söpöt leivokset jo valmiina. Ens viikolla sitten juhlitaankin erästä päivänsankaria, niin sinne sitten!

Tällaisissa tunnelmissa täällä tälla kertaa. Leppoisaa sunnuntaita sinne teille, nähdään taas!

ISÄN KUOLEMA

Tänä aamuna tuli taas se surullinen olo. Kauhean kova ikävä isääni. Oli pakko istua alas ja kirjoittaa kaikki ulos. Haluan jakaa tarinan myös teille. Se on surullinen tarina, mutta siinä on myös paljon hyvää ja se on kaikki täyttä elämää. Siinä muodossa vain, jona minä olen sen itse kokenut.

Elokuu 1997

Isä oli juuri muuttanut. Kävin hänen luonaan uudessa kodissa tyhjentämässä muuttolaatikoita, taisin jopa vaatia, ettei hän itse pura niitä, jotta saan purkaa. Uuden kodin keittiö oli valoisa ja avara. Asettelin laseja kaappiin. Olin innoissani ja onnellinen, että isä oli muuttanut. Siihen saakka hän oli asunut asunnossa, jonne jäi yksin, kun vanhempani erosivat. Suunnittelimme, että mennään seuraavalla kerralla uimaan taloyhtiön uima-altaaseen.

Oli elokuinen sunnuntai. Koulujen alkuun oli pari viikkoa ja pieni haikeus kesäloman loppumisesta. Kävin päivällä Anttilassa ostoksilla, ilman mitään järkevää päämäärää, mutta ostin kokoelma-cd:n. Tuplalevyllisen brittipoppia. Se oli ihana levy, olin tyytyväinen ja iloissani. En lähtenyt minnekään koko päivänä, hengailin omassa huoneessani piirrellen ja uutta levyä kuunnellen. Oli jotenkin erilainen sunnuntai verrattuna kesäsunnuntaihin muuten ja harvoin olin muutenkaan koko päivän ihan vain kotona äitini ja nuoremman, tuolloin kaksivuotiaan pikkuveljeni kanssa.

Puoli kuudelta soi puhelin. Juoksin vastaamaan. Puhelin oli valkoinen sulavalinjainen yhdeksänkymmentälukulainen pöytäpuhelin korkean senkin päällä. Soittaja oli äitini sisko, joka pyysi äitiäni puhelimeen. Kuulin äänestä ja olin tottunut muutenkin kuulostelemaan aikuisia, että kaikki ei ehkä ollut ihan ok. Jäin 13-vuotiaan pikkuveljeni huoneen ovelle kuuntelemaan. Äitini olemus ja ääni muuttui kauhistuneeksi ja jotenkin sain selvyyden, mitä oli tapahtunut. Jalat lähtivät alta.

Iskä, pikkuveljeni ja serkkupoika ovat olleet uimassa ja siellä on ollut kova virta ja joku joutunut pinnan alle…

Kaikki mahdolliset kauhukuvat pyörivät päässäni ja kädet tärisivät, makasin pikkuveljeni huoneen lattialla ja itkin. Äiti lopetti puhelun ja selvisi, että pikkuveli on kunnossa. Mutta entä iskä ja 14-vuotias serkkupoika?!

Pitää lähteä mummulaan. Meillä ei tuolloin ollut autoa ja haimme auton lainaan tuttavalta. Mietin, miksi tuo auton lainaaja ei voinut olla se, joka on nyt kadoksissa, miksi juuri isäni. Äiti ajoi. En kyllä ymmärrä miten se on pystynyt. Elokuinen ilta oli kaunis. Oulusta Kuusamoon päin ajettaessa on pitkä hirvisuoraksi kutsuttu tienpätkä, se tuntui loputtomalta. Aurinko paistoi kauniisti ja lämpimästi vielä illallakin. Olihan ollut muutenkin erityisen kuuma kesä ja täydellinen uimapäivä. Siksi ne siellä mummulassakin olivat lähteneet uimaan.

Mummulassa oli kaaos. Pikkuveli oli siellä. Itkua kaikkialla. Epätietoisuutta. Ihan hirveää. Selvisi, että uimapaikalla sattumalta myös uimassa olleet toiset serkkuni äitini puolelta olivat saaneet pelastettua pikkuveljeni, mutta serkkupoikaani virrasta pelastamaan lähtenyt isäni oli serkkupojan kanssa kadonnut veden pinnan alle. He olivat kadoksissa, Livojoessa. Olisivatpa vain kelluneet vähän matkaa ja nousseet rantaan. Siellä ne ehkä ovat saunaa lämmittämässä mökillä, vähän matkan päässä alajuoksulla.

Pöydällä oli pizzalaatikoita. Muut mummulassa olivat lähteneet hakemaan Pudasjärveltä pizzaa sillä aikaa, kun iskä ja pojat käyvät uimassa. Istuin ruskealla nahkasohvalla ja itkin. Seurakunnalta oli tainnut tulla joku kriisiapuhenkilö. Sattumalta kylään juuri tuona päivänä sattuneet kaukaisemmat sukulaiset joutuivat kaiken kauhun keskelle.

Joella oli varmaankin ihmisiä etsimässä kadonneita koko illan. Me lähdimme myöhään illalla ajamaan takaisin Ouluun. Äärettömän onnellisina siitä, että pikkuveli oli kunnossa, mutta aivan shokissa ja hädässä isäni ja serkun takia. Kotona äiti teki meille veljeni huoneen lattialle patjoista leveän pedin, jossa nukuimme kaikki vieretysten. Yhdessä koko perhe. Tai en muista pystyikö kukaan itkemiseltä ja järkytykseltä nukkumaan.

Uusi viikko alkoi. Oli kuin kauhea sumu, jonne olimme joutuneet, vaikka elokuun päivät pistivät parastaan. Kesä oli kaunis. Viikon aikana kadonneet löytyivät, sekä isäni että serkku. Molemmat ehtivät olla monta päivää vedessä. Olisin halunnut päästä katsomaan isääni, mutta en saanut, ei kuulema ollut sen näköinen, että tekisi hyvää. Isälläni oli aina kaulassa kultainen kaulaketju. Hän mietti sen ostamista pitkään, oli sen verran arvokas ostos. Kerran sitten oli käynyt ostamassa, sellainen vähän paksumpi ketju, muistan kuinka iloissansa sitä esitteli, että eikö oo kuule komia kultaketju. Oli se. Isääni katsommassa käyneet kertoivat, että ketju oli tiukasti isäni kaulan ympärillä. Ymmärsin, ettei mun pidä nähdä enää isääni.

Muutama päivä onnettomuuden jälkeen näin ystäviäni. En muista mitä he sanoivat tai että halattiinko, tärkeintä oli, että he olivat siinä. Pääsimme yhden kaverin auton kyydillä viettämään iltaa puistoon, jossa pojat skeittasivat. Paikalla oli paljon kavereita. Eivät he tainneet juurikaan osata kohdata suruani, mutta ei se haitannut. Tiesin, että he kaikki kyllä tiesivät. Muistan siltä illalta yhden pojan katseen. Hän katsoi mua tiukasti, mutta lempeästi ja näin niistä silmistä ne surunvalittelut tai sen empatian, jonka siinä hetkessä tarvitsin, vaikkei mitään muuta katseen lisäksi tapahtunutkaan. Muistan vain sen, että oli lämmin ja kaunis ilta, kaikki ystävät koolla, ihan tavallista, mutta minun sisälläni suuri suuri suru, mutta samaan aikaan olo oli ihan hyvä ja turvallinen.

Olin keväällä päässyt läpi lukion ensimmäisen luokan. En oikein viihtynyt lukiossa, jossa olin ja olin hakenut käsi- ja taideteolliseen keväällä. Jos pääsisin, menisin sinne ja kävisin lukion siinä sitten sivussa, suunnittelin. Isä oli ostanut mulle alkukesästä Sofian maailman. En muista, että isäni olisi koskaan aiemmin antanut minulle kirjaa. Hän kertoi, että oli mennyt kirjakauppaan ja pyytänyt myyjältä apua, että haluaa ostaa kirjan 17-vuotiaalle tyttärelleen. Sofian maailman olivat myyneet. Isä pyysi, että kävisin lukion loppuun, etten menisi sinne käsi- ja taideteolliseen. En ole kirjaa koskaan lukenut loppuun, mutta se on minulle todella tärkeä. Ehkä enemmän ajatuksena kuin itse kirjana. 

Selvisi, että pääsin hakemaani kouluun. En ottanut paikkaa vastaan. Päätin, että teen niinkuin isäni toivoi. Syksyllä sain siirrettyä itseni toiseen lukioon, jonne halusin ja olin tyytyväinen ja iloissani. En muista, että onnettomuus olisi vaikuttanut koulunkäyntiini erityisemmin. Yhden uskonnon kokeen kyllä taisin päästä läpi vain kirjoittamalla tarinan isästäni ja onnettomuudesta ja surusta, enkä ollenkaan niistä aiheista joita kokeessa kysyttiin. Suru oli minussa läsnä, vaikkei se ehkä kovin selkeästi näkynyt.

Joskus, kun kotibileissä juotiin vähän, suru nousi pintaan ja itkettiin ystävien kanssa yhdessä. Poikakaverin kanssa toivottavasti juttelin myös. En oikeasti muista yhtään, mutta ainakin olisi mukava ajatus, että olisin käynyt surua läpi. Tuohon aikaan ei ilmeisestikään tarjottu mitään keskusteluapuja mistään, minä en ainakaan koskaan jutellut aiheesta kenellekään ammattilaiselle (paitsi muissa yhteyksissä sitten 15 vuotta myöhemmin). Meistä tuli onnettomuuden jälkeen äitini ja pikkuveljieni kanssa tiivis nelikko. Keskenämme puhuttiin asiasta, kun siltä tuntui ja aina sai itkeä jos itkettää ja näyttää surunsa. Opimme varmasti ainakin sen, että eletään elämää just siinä hetkessä ja ollaan kiitollisia siitä mitä milloinkin on, että kaikki voi loppua yllättäen. Tuolloin kaksivuotias pikkuveljeni piti meidät ihanasti arjessa kiinni ja oli niin suloinen, hauska ja ihana, että elämä jatkui ihan lempeästi surusta huolimatta.

Tänään isäni kuolemasta on 7 523 päivää. Ihan kaikkina noina päivinä en varmasti ole isääni enää ajatellut, mutta monena olen. Itkenyt olen paljon ja miettinyt miten se kaikki on heijastunut myöhempään elämääni. Mitä isä olisi mistäkin asiasta mieltä. Kuinka olisikaan kiva, että iskä tulisi auttamaan ja laittamaan mulle lampun kattoon. Itken aina, kun joku kirjoittaa facebookissa, että isänsä vaihtoi tyttärensä autoon taas renkaat, se kuulostaa niin ihanalta, isämäiseltä rakkaudenosoitukselta. Sitä mietin, kuinka hän olisikaan nauttinut isovanhemmuudesta. Vienyt lapseni kalareissulle ja vetänyt pulkassa pitkin metsiä. Kuinka ylpeä hän olisikaan siitä, että pikkuveljestäni tuli lääkäri. Mitäköhän hän miettisi siitä mitä kaikkea minä teen. Oltaisiinkohan me pelleilty ja keksitty yhdessä jotain hupsuja roolihahmoja, kun molemmat oltais katsottu Putousta. Äitini oli aina sitä mieltä, että isäni olisi pitänyt hakea johonkin teatterikouluun, että hänessä olisi ollut ainesta (niin olisikin!), mutta eihän pienestä kylästä Pudasjärveltä noin vain minnekään sellaisiin haettu tai menty, pelkkä Helsinkikin oli äärettömän kaukana. Olisikohan isäni vielä nykyäänkin soittanut mulle, kun tarvitsee uusia vaatteita ja yhdessä mentäis Pukumieheen ostamaan jiinssejä (farkut, mutta iskä kutsui jiinsseiksi) ja neuleita. No, ne nyt vain ovat jossitteluja, mutta tavallaan aika kivojakin sellaisia.

En ole yhtään uskonnollinen ihminen, mutta siihen uskon, että kyllä me vielä iskän kanssa nähdään. Uskon myös, että muutama mystinen lintukohtaaminen viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana ovat olleet iskäkohtaamisia linnun muodossa. Kerran lintu pysähtyi kolibrin lailla ikkunan taakse asuessani yhdeksännessä kerroksessa, oli siinä hetken ja kuin katsoi, kun makoilin sängyllä vastarakastuneena. Toisen kerran lintu lensi sisälle taloon, jossa asuimme. Pysähtyi istumaan sängylle tyynyni päälle, katsoi minua ja lensi mutkikkaan reitin takaisin ulos. Haluan ajatella, että isä on käynyt linnun muodossa tarkistamassa, että kaikki on hyvin. 

Iskä sanoi mulle neljä vuotta ennen kuolemaansa, kun olimme Silja Serenadella seilaamassa Ruotsista Suomeen, että muista Tiina aina kunnioittaa merta. Siksi ehkä koen välillä aina tärkeäksi saada käydä siellä laivalla ja katsella merelle ja miettiä iskää ja vähän itkeskellä. Ikävä sinua isi.

Rakkaudella, Tiina

Loppuun vielä muutama valokuva, jotka löysin valtavasta laatikosta, joka on otsikoitu: Kuvia ei albumiin! Eli syystä tai toisesta albumeihin pääsemättömiä valokuvia ja oikeastaan juuri siksi niin mahtavia.

Mummulassa jonkun synttärikakkukahvit. Saattaisi olla kesä 1987. Kuvassa isäni äiti, äitini isä, isäni, pikkuveljeni ja minä.

Espanjassa 80-luvulla. Vanhempani ja perhetuttu. 

Mahtavaa, että tällainen kuva on. Tuollainen se just oli. Varmaan sanonut, että kattokaapa lapset, ihan hyvin voi käyä vähän auton katolla seisomassa. 

Rukalla tuttavaperheen kanssa joskus 80-luvun lopulla. Iskän kans oli hauska lasketella, se lähti innoissaan aina meidän mukaan metsäreiteille, ei ollu niin justiinsa jos vähän pöllähteli välillä. Hauskaa oli aina!

Tällaisia kuvia meillä on paljon. Veljeni, isäni ja äitini isä. Mummulassa ollessa käytiin usein autoajeluilla, käytiin katsomassa tällaisia komeita maisemia ja olivatko puut kasvaneet tai että näkyisikö kotkia. Aivan ihania muistoja ja mahtava kuva! 

TÄSTÄ TULIKIN TARINA JAUHELIHAKASTIKKEESTA

Arkiruokasarja jatkuu toiseen osaan. Makaroonin ja jauhelihakastikkeeseen. Sekä tuoreeseen ruisleipääsiivuun siihen kaveriksi, jonka päällä on kurkkusiivut ja juustoa sekä tietysti vihreä kimaltava drinkkisateenvarjo. Koska jos joskus joudutte tilanteeseen, että lapsi kiukkuaa nälissään ja huutaa jo valmiiksi, että on kauhea nälkä ja ei muuten aio syödä sitten mitään, koska äiti on ihan tyhmä… Niin, tilannetta voi koittaa muuttaa suuntaan tai toiseen (ei voi tietää etukäteen kumpaan) sillä, että rullaa juustosiivut ja asettaa sateenvarjon leivän päälle. Näpsäkkä kikka!

Itse tykkään jauhelihakastikkeesta eniten jonkun muun kuin tavallisen makaronin kanssa. Minusta muodolla on todellakin väliä. En mielellään itse syö perusmakaronia, mutta tykkään sen muodosta noin muuten. Ei mulla tästä ruuasta sen kummemmin ole oikein mitään sanottavaa. Kastikekin tuli meille pakkaseen suoraan ystävältä, kun sairastimme koko perhe ja jääkaappi ammotti tyhjyyttään. Tavallista jauhelihakastiketta.

On mulla kyllä yksi ihana jauhelihakastikemuisto. Se on lapsuudesta. Mummulastani Pudasjärven Pärjänsuolta. Mummuni Olga teki mielestäni maailman parasta jauhelihakastiketta 80- ja 90-luvuilla, kun mummulassa eniten aikaa vietin. Sitä ei koskaan syöty makaronin kanssa, vaan tietysti perunoilla. Tietysti. Kyllä te jotkut saatatte muistaa ne mummut, jotka sata vuotta sitten syntyivät ja niiden ruuat. Peruna oli peruspilari. <3

Olimme mummulassa usein, lähestulkoon joka viikonloppu. Hurautettiin autolla Oulusta puolisentoista tuntia iskän keltaisella mersulla punaisen mummulan pihaan. Yleensä mummu kurkki jo ikkunasta, katsoi kuka siihen pihaan ajoi. Tätä kirjoittaessa kyyneleet nousevat silmiin, kun muistan niin tarkasti miltä tuntui, kun avasi auton oven, sen vähän raskaan vanhan mersun oven ja miten se loksahti kiinni. Sai paukauttaa ihan kunnolla. Iskän auto oli maailman ihanin! Keltainen mersu, ehkä siistein mitä olla voi!

Autolta mummulan ovelle oli muutama juoksuaskel ja seitsemisen porrasta porstuan ovelle. Ovi oli kevyt ja rämisevä. Ensin tultiin kylmään ulkoeteiseen eli porstuaan. Siinä oli pöydällä talvehtivia pelagoonioita ja soppakulho liinan alla. Ehkä rieskoja. Seuraavassa ovessa oli vähän löysä kahva ja tultiin eteiseen. Sekin oli vielä vähän vilpakka, siihen jätettiin takit. Naulakko oli aina pullollaan takkeja. Hattuhyllyllä oli mummun ihana muhkea vaaleankirsikanpunainen pipo, just samanlainen kuin Samujin chunkybeanie. Rakastin sitä. Eteisestä huikattiin mummulle ja papalle tervehdykset. Pappa köllötteli sohvalla ja katsoi televisiota. Mummu istui pirtin penkillä tai touhusi keittiössä.

Papan kanssa ei koskaan taidettu juuri halata, mutta mummu halasi. Se oli maailman pehmein mummu. Käsivarret tuntuivat pehmoisilta, sellaisilta miltä mummujen käsivarret tuntuvat. Mummulla oli pitkään pitkät hiukset ja aina nutturalla, se oli sellainen turvallinen mummukampaus. Tykkäsin aina kaikista isovanhemmistani, mutta kyllä Olga-mummun kanssa oli kivointa, se oli semmoinen hassutteleva, ihana, rieskantuoksuinen silmälasipäinen leppoisa ja hauska, semmoinen oikea mummu, mummu uulla, ei oolla eikä iillä.

Palataanpas siihen jauhelihakastikkeeseen, tai jonnekin sinnepäin.

Mulla oli siinä mummulan keittiössä ihan oma paikka. Pappaa vastapäätä. Kumpikaan meistä ei suostunut syömään missään muualla. Pappa odotti niin kauan, että joku, joka oli hänen paikalleen mennyt, lähtisi pois, ennenkuin tuli pöytään. Pappa ei ollut mikään äkäinen tapaus eikä pahastunut jos hänen paikallaan joskus joku istui, ruukasi vain istua omalla paikallaan pöydässä. Minä taas… No, saatoin joskus riidellä serkkupoikani kanssa, joka myös tuosta samasta paikasta tykkäsi ja ehkä joskus siihen tahalleenkin meni, kun tiesi, että se on mun. Se oli ihana paikka. Penkin päädyssä, ikkunan vieressä. Ikkunasta näki lintulaudalla vierailevat oravat sekä suoraan tielle. Saattoi helposti todeta millainen auto siitä milloinkin ajoi tai joskus jopa raportoida ohi kulkevat polkuriajelijat tai pyöräilijät, pikkukylällä kun oltiin. Kun penkiltä kääntyi pois, näki suoraan pirtin puolelle ja ovelle, jos joku tuli sisälle. Muistan myös miltä ikkunan alla olleen patterin termostaatti tuntui, siihen kun joskus töksäytti jalkansa, kun istui pöytään.

Niin tosiaan se kastike. No, se oli aivan tavallista mummun kastiketta, ei mitenkään erityisen mausteista eikä ainakaan tomaattista. Mutta se minkä halusin kertoa, oli se, miten sen söin! Joka kerta. Muussasin potut haarukalla ja otin samalle haarukalle sekä pottua että kastiketta ja kaadoin ne toisessa kädessä pitelemälleni tuorekurkkusiivulle. Sitten annos sormiruokana suoraan suuhun! T ä y d e l l i s t ä! Olen joskus yrittänyt tätä samaa äitini luona tai jopa omassa keittiössäni, mutta eihän se miltään oikein maistu. Eikä tarvitsekaan. Tai ruoka kyllä maistuu, mutta se tunne mikä siihen kuuluu, se ei. Mummulan jauhelihakastikemuisto pysyköön ihanana ruokamuistona ja hyvä niin.

 

YSTÄVÄNPÄIVÄ ON JOKA PÄIVÄ MUTTA VARSINKI TÄNÄÄN

Ystävänpäivän aamuna istahdin sohvalle. Otin läppärin syliini, mutta en ehtinyt edes aloittaa hommia, kun ovikello soi. Lähetti toi kukkakimpun. Täydellisen kauniin, ihanan ystävänpäivä-rakkaus-kukkakimpun. Ne kukat ja mukana tullut viesti ja ajatukset sitten sekoittivat mun pään ihanuudellaan ja unohdin mitä mun pitikään tehdä. Just oikeanlainen tunnelma päälle heti aamusta. Sydämiä leijailemaan silmistä ja korvista ja amorin nuolet lentelemässä ympäriinsä!

Sain houkuteltua tyttäreni avustamaan mua tekemään ystävänpäivävideon. Siinä tehdessä tiivistyi kauniisti kyllä myös meidän ihana äiti-tytär-ystävyytemme. Tyttöni päätyi oikeastaan vahingossa ohjaajan rooliin ja minä sinnepäin-toimiva-käsikirjoittaja-sählääjäksi kaikkine hommineni, vaikka ihan sellaiseksi en ollut meidän roolejamme ja videon tekoa suunnitellut. Tiukkoja ohjeistuksia tuli tyttäreltäni ja minä toimin niinkuin käskettiin. Hän osasi hommansa! Aivan ihana yhteinen puuhasteluhetki ja lopputuloskin aikas suloinen. Toivon, että suhteemme tulisin aina olemaan yhtä mutkaton, ihana ja lempeä. Että voisimme olla myös ystävykset sen lisäksi, että olen aina hänen äitinsä ja hän tyttäreni.

Kuuntelimme samaan aikaan Spotifysta löytynytta random-soittolistaa, jonka teemana oli ystävänpäivä. Tuli ikävä kaikkia rakkaita ystäviä! Aion kertoa jokaiselle heistä tänään, että ovat tärkeitä ja rakkaita. Kortteja en ehtinyt lähettää, mutta whatsapp-viestitkin lasketaan. Ja vaikka kävisikin niin etten juuri tänään muista tai ehdi viestiä lähettää, niin onneksi sen saman voi ja pitää ja saa sanoa jokaisena vuoden päivänä. <3

Oikein ihanaa ystävänpäivää myös teille ihanat lukijani! <3

TULPPAANIKIMPPU JA IHANA TYTTÖ JÄTTINEULEESSA

Kaupallinen yhteistyö: Kauniisti kotimainen ja Suomen Blogimedia

Olen tykännyt kukista aina, pikkutyttönä pidin mummulan leikkimökin ovella kukkakauppaa, jossa sidoin kimppuja niistä ehkä viidestä niittykukkalajikkeesta, saniaisista ja heinistä, joita pihapiiristä löytyi. Neljännellä luokalla ompelin itselleni elämäni ensimmäiset housut käsityöntunnilla. Vaaleanpunaiset, leveälahkeiset housut, joissa oli ruusukankainen vyötärönauha. Pidin niitä housuja niin kauan, kun ne eivät enää vyötäröltä kertakaikkiaan menneet päälle. Ollessani viisitoistavuotias, mulla luki kalenterin kannessa, että eivätkös ne, jotka kukkia kantaa, ole sellaisia rauhaa rakastavia. Isäni osti mulle rippikesänä vanhan sinisen Poni-pyörän, jonka yhdessä maalasimme puna-valkoiseksi ja aurinkoisena kesäpäivänä istahdin kerrostalomme pihaan pienoinmallimaalien kanssa ja kukitin pyörän punaiset osat.

Minulla on hauska muisto siitä, kun olin 19-vuotias. Muistan, kun istuin silloisen poikaystäväni vanhempien luona vakiopaikallani vanhan antiikkipöydän ääressä olohuoneessa ja luin sisustuslehdestä naisesta, joka kertoi, että hänellä on aina leikkokukkia kotonaan. Ihailin häntä. Toisinaan, kun tämä muisto tulee mieleen, muistan myös miltä se tuoli tuntui istua, jolla olin. Halusin, että minullakin olisi aina tuoreita kukkia. Kolmekymmentäkaksi täytettyäni lupasin itselleni, että saan ostaa kukkia aina, kun siltä tuntuu. Olen melko hyvin pitänyt lupauksen.

Toisinaan kukkia on tuonut myös lähetti (kerran niin mystisesti, etten oikeastaan vieläkään tiedä keneltä ne olivat!), joskus työpaikalle on ruokatunnin aikana ilmestynyt kukkapuska ja kerran sain jättimäisen hääkimpun asiakkaalta ollessani sisustusliikkeessä töissä, hääpari oli lähdössä juhlimaan ja halusivat luopua kimpustaan! Voinette siis arvata, että olin hyvin hyvin innoissani tästä tulppaani-yhteistyöstä Kauniisti kotimaisen kanssa.

Nämä tulppaanit kasvatetaan Suomessa. Olisi se leikkimökissä leikkinyt pikku-Tiina ollut onnessaan siellä Pärjänsuon mummulassa, jos olisi tällaisia kaunokaisia saanut leikkikauppaansa. Tai jos teini-Tiina olisi päässyt kesätöihin puutarhalle, aivan kuten tosi moni suomalainen on työuransa sieltä aloittanut. Neljääkymmentä lähenevä Tiina oli sen sijaan oikein onnellinen, kun kotonansa kasasi keväisen, raikkaan, rönsyilevän, värikkään ja suloisen tulppaanikimpun. Värikkäät ja stylet tulppaanit eivät välttämättä mitään lisäkasveja kaverikseen tarvitse, mutta toisaalta kimppu sai leikkisän ja spesiaalin tuulahduksen, kun sekaan laittoi eukalyptusta, pari harsokukan vartta ja keväänvihreää.

Valitsin kaupasta kaksi kimppua tulppaaneita, ihan perusmarketin kukkanurkkauksesta. Tykkään, kun värivaihtoehtoja ja lajikkeitakin on tavallisissakin kaupoissa useampia. Tiesittekös, että tammi-helmikuussa kaikkein myydyin leikkokukka Suomessa on juurikin tulppaani? Mää en tiennyt ennenkuin luin leikkokukkien kuningattaren omalta infosivulta. Sieltä löytyy paljon muutakin tietoa. Sain varmistuksen myös sille, että tuollaisen naapurikimpun, kuten tekemääni kimppua kutsun (siitä lisää myöhemmin), kokoaminen onnistuu aivan hyvin. Ettei siis tarvitse heti huolestua siitä, että kukkien varret eivät ole kosteassa kuljetuksen aikana. Sen kuljetuksen, kun kimppu kasaamisen jälkeen viedään saajalleen. 

Sain lumisiin tulppaanikuvauksiin mannekiinikseni maailman parhaimman tytön. Tuon, joka soittaa mulle joka päivä koulun jälkeen ja kertoo mitä miettii. Äiti, meen nyt kaverille, tuun sitten kotiin, kun ollaan katsottu leffa tai että äiti, mulla on ikävä sua, askarreltaisko tänään jotain yhdessä tai että äiti, okei, voin tulla kotiin ja makoilla lumihangessa tulppaanikimppu kainalossa… ai siis teit jonkun videonki? okei, joo, hehee, hauskaa, tuun pian… Heh, oot maailman paras äiti ku oot just tuollanen! Nähdään kohta!

Ja niin se tuli koulusta ja puki päälleen paljon pehmeää vaaleanpunaista ja humpsahti makoilemaan ihanalle pakkasluminiitylle. Sain kehut kauniista kimpusta ja sovittiin, että voisin tehdä ystävänpäivänä kimput ihanille naapurinnaisille ja hän toimittaisi ne perille. Siitä naapurikimpun nimi. Tällaisissa tulppaanikimpputunnelmissa toivottelen teille nyt tosi ihanaa viikonloppua! <3Lisää tulppaani-inspiraatiota löydät myös täältä: Musta ovi / Alexa Dagmar / Valkoinen Harmaja 

MUITA IHANIA – LEMPEÄ JA HULVATON KÄSITYÖKIRJA ON TÄÄLLÄ

Siitä hetkestä tuntuu olevan ikuisuus, kun Henna-Kaisa ja Johanna kävivät luonani haastattelemassa mua Mummoillen-kirjaansa. No, ikuisuushan siitä melkein onkin. Silloin oli eka kerta, kun tapasin heidät. Mulla oli silloin valtava raskausvatsa ja nyt se silloin vatsassa ollut tyyppi tuossa just tokaisi, että “äiti, sinä olet mahtava!”. Vähänkö tuli hyvä mieli siitä kommentista. Siskonsa oli hetkeä aiemmin tullut halaamaan ja isoveljensä vieressä ihasteli kuvaansa uunituoreen kirjani sivuilla. Sen kirjan, jonka tein yhdessä Henna-Kaisan ja Johannan kanssa.

Niin, nyt se on sitten käsissä hypisteltävä kirja! Ihan oikeasti olemassa eikä vaan puolivalmiita sivuja, neuleita, ompelutöitä, kaavakuvia, skannattavia vesiväritekstejä ja valokuvia tietokoneen näytöllä. Lapin reissustakin on jo aikaa ja viime kesän kiireiset päivät kirjan pauloissa ovat jo haihtuneet. Eräänkin “helteisen” kesäpäivän istuin kääriytyneenä kaikkiin kirjan sivuilla näkyviin villavaatteisiin/asusteisiin/viltteihin tuossa meidän sisäpihallamme. Olin aurinkovarjon alla ja koska istuin siinä niin kauan läpikäymässä kuvia ja muita kirjan juttuja, että alkoi palellakin ja villavaatteille tuli tarve. Naapurit saivat ainakin naureskeltavaa höpsähtäneestä äidistä, joka istui pihalla 10 tuntia putkeen. Ihan älyttömän hauska muisto se!

En tiedä osaatteko arvata, kuinka mua jännitti, kun kävelin postiin hakemaan kirjoja. Kuuntelin musiikkia ja kädet ihan tärisivät. En nähnyt vastaan tullutta tuttuakaan, kun ajatukset harhailivat aivan muualla. Postivirkailijalle kerroin, ettei oo koskaan jännittänyt paketin hakeminen yhtä paljon. Kotona fiilistelin hetken ennenkuin edes avasin paketin. Oli niiiiiin jännittävää kohdata se kauan haaveiltu ja kovalla uurastuksella tehty opus. Nyt olen jo vähän uskaltautunut tutkailemaan kirjaa tarkemmin.

Ei turhaan sanota, että kirjan tekemisessä on vaiheita samalla tavalla kuin lapsen teossa. Kyllä se melkoinen teko- ja odotusvaihe oli…. mutta toisaalta, ehkä kuvailisin sitten loppuvaiheita kuin juhlimista. Mieletön nousuhumala, kun kirja on saatu omista käsistä seuraavalle, vähän siinä vielä taittohässäkkää, mutta se nyt menee kun se humala on niin hyvä. Bileiden parhaassa vaiheessa itse voi kömpiä nukkumaan, vaikka mieli tekisi vielä vähän bailata ja taittaja saa tehdä rauhassa omat viimeistelynsä. Aamulla herätessä krapula ja pohdintaa siitä, tuliko puhuttua sivu suun, lausuttua vähän liian syvällisiä totuuksia, oliko ilta hyvä, muistanhan nyt varmasti kaiken mitä tapahtui. Oliko se ja se nyt just se oikein sanavalinta. Olo, että ääh, en halua kuulla siitä mitään – oli kivaa ja se on hyvä juttu se! Aamun tokkuran hälvettyä illan huippukohdat nousevat mieleen ja sitä on että ei pirskatti, vitsit, että olikin hauskaa.

Kirjassa on tuttuja töitä täältä blogista, pitkään kyseltyjä klassikko-ohjeita ja aivan uusia juttuja. Mielestäni kaikesta tunnistaa kyllä, että Muita ihaniassa ollaan. Ajattelin, että esittelen teille kirjan ihanuuksia pikkuhiljaa tässä kevään edetessä. Ja toivon, että kerrotte mitä mieltä olette kirjasta, tykkäättekö siitä vai onko se ihan mälsä? Ainakin minä ja Henna-Kaisa ja Johanna ollaan kirjasta onnessamme ja valmistujaisskumpat odottavat!

Kirja on tilattavissa maaliskuuhun saakka yksinoikeudella Adlibriksestä, tilaamaan pääset tästä. Kirjaa ja sen käänteitä voi seurata myös erikseen Facebookissa ja Instagramissa ja tietysti täällä blogissa ja Muita ihanian instassa kerron. <3

Kiitos Henna-Kaisa, Johanna, Miela-Ruusa, Runo, Ruupertti, äiti ja mummut ja Emmi ja pikkuveljet, naapurinnaiset miehineen ja lapsineen, ystävät, Ylva ja Sigrid, Oulun Norssin ja Pikisaaren opettajat 80-, 90- ja 2000-luvulta, blogini lukijat ja neuloja-apulaiseni ja Gummerus, Eurokangas, Adlibris sekä kaikki te muut jotka ehkä unohdan mainita! <3

IHANA LAUANTAI JA VAALEANPUNAISTA SAMETTIA

Eilen vietin rauhallista lauantaiaamua kotosalla. Ikkunoista tulviva valo oli ihanaa valkoista, talven valoa. Makoilin sohvalla ja katselin ikkunasta ulos.  En kauaa, mutta noin kolme minuuttia ehdin lepuutella ja kyll’ sekin lasketaan. Lapset eivät olleet kotona ja aikaa lekotteluun olisi ollut pidemmäksikin aikaa, mutta olin pyytänyt naapurinmaijua poikansa kanssa käymään. Vähän kuulumisten vaihtoa, ihanaa juoruilua, sohvatyynypohdintaa (koska sitä jos jotain joskus kyllä tarvii – äärimmäisen turhanpäiväistä ja just siks oikein mainiota!) ja perinteisten äiti-poika-kuvien ottoa.

Kuten kuvista näkyy meillä on uusi sohva. Se on Hakolan Lazy Velvet. Täydellisen ihana, siis t-ä-y-d-e-l-l-i-s-e-n ihana sohva. Jos mää laittasin tänne vielä vaaleanpunaisen sohvan, niin se oli viimeinen niitti sille, että oon aina yksin. Yks mun lempivitsailulauseistani sille, kun tinder eikä mikään muukaan tuntunut toimivan, eikä rakkaushenkilöä tullut vuosikausiin vastaan. No, pelkkää vitsailuahan se oli, mutta kyllä silti ajatukset ja suunnitelmat siitä, että meillä oikeasti olisi mun lempivärinen sohva, oli TÄYDELLINEN IHANA AJATUS JA SUUNNITELMA!

Sohvan samettinen pinta on sellainen, että sitä ei voi olla silittämättä ja tuo väri… Jumalainen viileä vaaleanpunainen! Ai että! Ihan älyttömän ihana, jos nyt jäi vielä epäselväksi. Lazy on meidän edellistä sohvaa hieman isompi. Vanhalla sohvalla imetin kaksi poikaani vastasyntyneistä taaperoiksi ja pidin kainalossani monet illat ja aamut pientä tyttöä ja nyt kaikki ovat kasvaneet jo isommiksi tyypeiksi, joten lisätila tuli tarpeeseen. Melkein tuli itku siinä, kun edellinen sohva haettiin uuden alta pois ja mietin, että niin, siinä sohvalla on melko monet naurut naurettu, surut läpi käyty, puhelut puhuttu, vauvoja imetetty ja muutamat tv-sarjojen jaksot katseltu. Sohvat, ne jos osaisivat puhua, niin niillä sitä vasta olisikin tarinoita kerrottavanaan. Että jos siihen vanhaan sohvaan olin noinkin kiintynyt, niin entäs tämä täydellisyys! <3

Jotain muuta uuttakin löytyy. Sohvapöydällä lojuva Listography-kirja. Se on hauska. Keksittiin ystävän kanssa, että se ois tosi hyvä lahja tuoreelle pariskunnalle. Kirjassa on valmiiksi otsikoituja sivuja, joihin listataan erilaisia asioita. Vasta seurustelunsa aloittaneet tyypit voivat täyttää kirjan sivuja, kun yhteiset kokemukset karttuvat ja ajatusmaailmat, mieltymyksen kohteet ja arvot kohtaavat. Ihan täydellinen lahjavinkki! Itse tosin tein niin, että ostin kirjan aivan itse. Lahjaksi kyllä, kahdelle ihmiselle, sillä jos olette rivienvälistä lukeneet, niin täällä teille kirjoittelee rakastunut nainen. Tähän sydänsilmäemoji <3

Mutta nyt niihin sohvatyynyihin! Ompelin pitkästä aikaa kotiin jotain uutta tämän sohvan myötä. Vahingossa ja uudesta innostuneena uusia tyynyjä on nyt kahdeksan. Haha, kahdeksan! No, kaksi okranväristä puuvillapäällistä löysin kyllä henkkamaukan alesta. Neljä oranssisävyistä tyynyä ompelin Vimman kankaasta. Kangas on hauska, se näyttää siltä, kuin siinä olisi painettuna rypistettyä sellofaania ja kultaisia konfetteja. Oranssi ei ole mun lempivärikartastossani kovin korkealla, joten olen melkoisen yllättynyt siitä miten paljon tuo kangas onkaan mun mieleen. Noiden tyynyjen lisäksi tein kaksi reilumman kokoista mintunvihreää untavatäytteistä tyynyä, joihin aplikoin banaaneja ja kukkia. Kaikki tyynyt saavat jäädä seilaamaan sohvan ja melko lähellä sijaitsevan sängyn välille. Tai mieluusti jompaan kumpaan kohteeseen eikä siihen välille.

Jos meillä ennen oli pastellista ja värikästä, niin nyt sitä on kyllä entistä enemmän. Minusta kaikki nuo värit ovat runsaudesta huolimatta ihana kokonaisuus. Näyttää ihan meille. Mitkä tyynyistä ovat sun suosikkeja? Ihanaa sunnuntai-iltaa teille kaikille! <3