Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

ROADTRIP HELLUN KANSSA IHANASSA SUOMEN KESÄSSÄ

Ollaan jo ihan hyvällä mallilla syksyssä, mutta palataan tässä vielä kuitenkin menneeseen kesään. Musta tuntuu, että kesä kesti pitkään. Kun skrollaa puhelimen kuvia taaksepäin, tuntuvat alkukesän jutut jo hyvin hyvin kaukaisilta. Uuden villapaidan kuvaushetket kirsikankukkien alla, ihan ku nekin oltaisiin otettu iäisyys sitten! Koko neulekin tuntuu jo paljon pidetyltä. Parin, kolmen kuukauden takaisiin reissuihin on välillä vaikea palata. Ihan kuin ei muistaisikaan enää juuri mitään. Tai ainakaan kauheasti. Totta tietysti onkin, ettei muisto enää ole niin kirkas ja tarinat yhtä yksityiskohtaisia, kuin jos olisi kirjoittanut niistä samantien. Haluan silti kertoa teille mun ja hellun roadtripistä, jonka teimme heinäkuun lomallamme. Tervetuloa mukaan!

Olin jo pitkään haaveillut, tai vähintäänkin koko seurustelumme ajan, että lähdettäisiin automatkalle kaksistaan. Matkoille lähteminen on seitsenhenkisessä uusperheessämme oma hommansa, lasten vaihdot toisiin koteihin pitää sujua mutkattomasti ja juuri tismalleen samoissa rytmeissä, varsinkin jos kyseessä on pidempi reissu. Meidän yhteensä viidellä lapsellamme on kolme muutakin kotia äitinsä ja isiensä luona, kuin ne joissa he asuvat meidän kanssamme (jokaisella lapsella kuitenkin siis vain kaksi kotia). Arki- ja lomarytmiimme vaikuttaa siis todella moni muukin ihminen. Siksi sitä onkin aina aikas onnellinen, kun päästään kaksistaan lähtemään johonkin. Vaikka rytmitys menisikin sovitun aikataulun mukaan, niin silti kaikenlaista voi tapahtua ja olen kyllä aidosti kiitollinen koko meidän köörille, josta tämä oma elämä koostuu, että elo on näin jouhevaa ja sujuvaa kuin se on. Ja onnellinen jokaisen lapsen puolesta, että heillä on kaksi rakastavaa kotia ja paljon paljon ihmisiä ympärillään. Kaikilla on äitien ja isien lisäksi sisaruksia ja bonusvanhempia! 

Yksi tärkeä sopimus liittyen tähän matkaan oltiin tehty jo hyvissä ajoin ennen reissua. Olin nimittäin lupautunut kuskiksi vaikka koko matkalle, sillä tykkään ajamisesta paljon enemmän kuin hellu. Reissumme alkoi oikeastaan jo viikkoja aiemmin kodeistamme, kun lähdettiin ensin mökkeilemään  (siellä tehdyn leikkimökin uudistuspostaus täällä!) ja minä siitä lapsineni autolla edeltä Ouluun ja hellu perässä Bättre Folkiin kanssani ja sen jälkeen vielä lasten kanssa hetki mummulointia. Aivan kaksistaan matkamme alkoi Oulusta kohti Pudasjärveä heinäkuisena maanantaiaamuna.

Ainoat ohjelmanumeromme matkalle olivat karhukuvaus Kuusamossa ja pyöräretki Kemiön saarella, joista kirjoitin omat postauksensa jo aiemmin. Muuten päätimme päivän reitin ja ohjelman aamulla ja ajaessa. Ihan hirmupitkiä pätkiä ei kuitenkaan ollut tarkoitus ajella, vaan käydä kivoissa paikoissa ja vähän patikoidakin. Tehdä just sitä mitä huvittaa. 

Ensimmäinen kohteemme oli reilun 80 kilometrin päässä Oulusta, kun pysähdyimme Pudasjärvelle syömään. Pudasjärvi on mulle lapsuudesta tuttu, semmoinen ohikulkupaikka, koska edesmenneet mummulani ovat samoilla seutuvilla. Kurenalla, eli Pudasjärven keskustassa seikkailen toisinaan öisin edelleen, kun unimaailmassa käyn 80-luvulla ja siellä kirjakaupassa seikkailen. Sain lapsena paikallisesta kirjakaupasta vahaliidut, jotka tiedän mulla olevan edelleen jossain lapsuusmuistolaatikossa. Liitujen tuoksu tulee samantien nenään, kun ajattelenkin tuota muistoa. 

Pudasjärvellä kävimme myös hautausmaalla, jonne isäni on haudattu. En ollut moneen vuoteen päässyt viemään kukkia sinne, joten oli ihanat itkut siellä isin muistolle ja muille sukulaisille heidän haudoillaan. Tarinat iskästä ja auton kyydissä olleet pyörät innostivat meidän ajelemaan Pärjänsuolle katsomaan vanhoja mummulamaisemia ja halusin näyttää hellulle myös sen paikan, jonne isäni hukkui. Pärjänsuolla asuu edelleen yksi sukulaiseni, mutta hän ei ollut harmiksemme koton. Jätettiin silti auto pihaan ja otettiin pyörät kyydistä ja lähdettiin retkelle. Ajelimme pyörillä pitkin Pärjänsuon raittia, kerroin hellulle kaikenlaisia muistoja, joita mulla lapsuudestani tuli mieleen. Tuo reilun kymmenen kilometrin mittainen lenkki avasi mun mieltä ja silmiä yllättävän paljon. Tarinoita ja muistoja kertomalla tajusin monia asioita lapsuudestani, ymmärsin ehkä vanhempieni ja muidenkin ihmisten valintoja paremmin ja omat juuret vahvistuivat. En olisi arvannut sellaista, niin suurta vaikutusta pyöräretkellä olevan. Ja en ollut myöskään ajanut pyörällä tuota lapsuudesta tuttua Pärjänsuon rengasta, eli nukutusautoajelureittiä, pyörällä sitten 90-luvun.

Matka jatkui Ranualle. Siinä ajellessa mietittiin missä oltaisiin seuraava yö ja googlehaku tarjosi meille ensimmäisenä yötä lasi-iglussa! Koska olemme selkeästi niin helppoja, niin tartuimme syötiin heti. Ollaan haaveiltu nukkuvamme igluhotellissa revontulitaivaan alla, mutta koska se on melkoisen arvokasta revontulien aikaan talvella, oli kesän hinta juuri sopiva. Keli oli harmillisen harmaa, mutta oli siellä lasikaton alla ihana katsella valoisaa kesäyötä ja hiljalleen lipuvia heinäkuun harmaita pilviäkin. Ja sitäpaitsi, kun on niin valoisaa, voi neuloakin yömyöhään saakka tai vaikka koko yön läpi.  Seuraavana päivänä lähdimme ajelemaan Kuusamon suuntaan. Google ja yöpymissivustot lauloivat intternetkännyköissämme taas ja seuraavan yön nukuimmekin erikoisessa paikassa. Löysimme nimittäin hauskan majoitusvaihtoehdon, Villa Iglun (pysyttiin selkeästi teemassa edellisyön mukaan). Se oli suuri, valtavista hirsistä rakennettu huvila, ilmeisesti alunperin jonkun rallitähden lomamökiksi, mutta muutettu sittemmin majoituspaikaksi. Siellä ei ollut enää huoneita tai pihapiirissä sijaitsevia mökkejä vapaana, joten päädyimme Tentsileen nukkumaan. Tentsile on siis puiden väliin kiinnitettävä, ilmassa leijuva teltta. Mikäs siinä, hauska majoitusvaihtoehto sekin. Meille tosin ei aivan uusi, sillä nukuimme ystävän mökillä juhannuksenakin sellaisessa. Parasta mun mielestä Tentsile-öissä on se, kun päällisen, eli telttakankaan ottaa pois (jos on varma ettei yöllä sada rankasti) ja saa makoilla ja nukkua kesätaivaan alla pelkän hyttysverkon alla ja katsella puiden latvoja suoraan yläpuolellaan. Tuolla, muiden ihmisten seurassa ja epävakaan säätilan takia, pidimme telttakankaan paikoillaan koko yön.

Villa Iglu oli muutenkin jännittävä paikka. Vähän sellainen Twin Peaks -henkinen, pikkaisen omituinen, erikoinen täytettyine karhuineen. Paikkaa oli tuolloin pyörittämässä, siellä siihen saakka vasta kolmisen viikkoa olleet, amerikkalainen naispari Las Vegasista. Rupateltiin heidän kanssaan pitkät tovit ja heillä oli taustalla jännä tarina, kuinka he olivat sinne porojen sekaan järven rannalle, lähes Lappiin päätyneet. Heitä kuunnellessa kuulin oikeastaan ensimmäisen kerran periamerikkalaisen ihmisen mielipiteitä nyky-Amerikoista, oli aika rajua sanottavaa presidentistään. Siellä mietin, että kuinka mahtavaa se onkaan aina saada kuulla ihmisten, ympäri maailmaa tulleiden ja siellä maailman toisissa kolkissa asuvien tarinoita. Siitä miten kukainenkin on minne milloinkin päätynyt ja miksi. Ja että miten juuri me jossain kohdataan ja päädytään juttelemaan ja tutustumaan toisiimme.  Patikointikohteita meillä koko roadtripin aikana oli oikeastaan kolme. Auttikönkäällä ja kahdessa eri kohteessa Oulangalla. Tykkään kävellä muutaman kilometrin mittaisia lenkkejä ja mitä enemmän vaihtelevuutta maastossa, sitä parempi. Ettei pääse tylsistymään. Kaikissa kolmessa kohteessa niitä riitti. Tykkään myös reputtomasta kävelystä, niin saa enempi hömpsötellä, kun ihmettelee metsää ja muuta luontoa. Kukaan ei ehkä ylläty tästä tiedosta, jos tuntee mua yhtään. Oulangalla kiivettiin superkauniille Pähkänäkalliolle ja kierrettiin Oulangan kanjonin reitti. Kyllä mä joskus tahtoisin pidemmän reitinkin Karhunkierrosta mennä, mutta tällainen pikkureitteilykin sopii mulle oikein hyvin.  Huomasimme jossain vaiheessa matkaa, että yksi reissun teemoista taisi olla se, että jokainen yö yövytään erilaisessa paikassa. Oltiin kerätty jo telttailu Hailuodosta, patja lattialla mummuloinnista, lasi-igluyö, tentsileyö, joten joukkoon mahtui mainiosti myös yö hotellissa. Se maistuikin makialta Oulanka-päivän jälkeen Rukalla. Ihailtiin poroja Rukan rinteessä ja ihan pikkiriikkisen haaveilin lumesta. Ikinä en olekaan rinnehotellissa yöpynyt laskettelukeskuksessa, josta näkisi suoraan rinteeseen. Sateinen kesäpäivä tällä kertaa.Karhukuvausillan (josta lisää täällä) jälkeen matkamme jatkui kohti etelää, sillä edessä siinsi pyöräretki Kemiön saarella. Tarkoituksena meillä oli pyöräillä jo pohjoisessa, mutta kelit olivat sen verran sateisia ja kylmiä, että jo pelkästään se, ettei mulla ollut hanskoja mukana, hankaloitti tilannetta. (Luulin, että heinäkuussa ei tarvis!) Vaikka kyllä me Rukalla lähdettiin ajelemaan, vaikka vähän satoi, mutta noin kilometri ajettuamme käännyttiin jo takaisin, koska oli niin järkyttävän kylmä. Onneksi käännyttiinkin, koska kohde jonne aiottiin ajaa (ja oltiin googletettu se vähän liian ympäripyöreästi!) olikin kiinni. Sillä se selvisi sitten, kun ajelimme sinne autolla. Oltaisiin siis voitu päätyä suljettuun ravintolaan litimärkinä ja kylmissämme, joten onneksi ei ajettu yhtään enempää pyörillä. Päätimme siis onneksemme suosiolla säästää pyöräilyt etelään. 

Laitettiin Kuusamossa navigaattoriin kohde, mihin auto aiottiin jättää. 961 kilometriä edessä. OK. Mua ei varsinaisesti haitannut kilsat yhtään, olisipahan edessä kesäyöajelua, paljon laulettuja lauluja ja huoltoasemapysähdyksiä. Lähdettiin ajelemaan yötä vasten, mutta hellu sai kuin saikin mut käännytettyä sadan kilometrin jälkeen yöunille. Miten lälly oonkaan? Sadan kilsan! Olis ollu tyhjä kesäyötie! No mutta, käännyttiin suomussalmelaiselle tielle järven rantaan, nostettiin kamat takapenkiltä ja peräkontista etupenkeille, laitettiin petari tasaiseks auton takaosaan, ryömittiin peiton alle ja katottiin vielä vähän matkaa Handmaid’s Talea. Autosta löytyi vielä The Revenant -kirja (kirjaversio siitä leffasta, jossa Leonardo di Caprio tappaa paljain käsin karhun) (on muuten hyvä elokuva) (jos multa kysytään) (vielä yhdet sulut tähän näin!) (ja vielä!), niin pääsi mieli muuten hyvin sellaisiin kauhukuviin, mitä kaikkea voisikaan tapahtua syrjäisellä metsätiellä autossa nukkuessa. Miksi sitä muuten pelottaakin just silloin, kun autossa, joka on kuitenkin peltiboksi, eikä silloin kun nukkuu teltassa tai riippukeinussa? Silloinhan se murhaaja pääsis paremmille apajille, koska sitähän siellä autossa pelättiin. No, yö sujui hyvin ja saatiin taas uusi, erilainen yö Roadtripimme kuvitteelliseen Erilaiset Yöt -keräilypassiin.  Seuraavana päivänä lähdettiin ajeleskelemaan leppoisasti. Pysähdeltiin siellä täällä, ei pidetty kiirettä. Se tuntui i h a n a l t a. Vanhempana sitä osaa arvostaa aivan älyttömästi kyllä sellaista huolettomuutta tai edes huolettomuuden tunnetta, joka joskus jostain pilkahtaa. Ei tarvii miettiä missä ja milloin syödään seuraavaksi, pitääkö käydä varuilta kuitenkin pissalla ja milloin joku saa raivarit kun ei oo mitään tekemistä. Käytiin soittelemassa soittimia Soivassa Metsässä ja haettiin hellulle uus takki R-Collectionilta Kajaanista. Sittenhän siinä kävi niin, että ei me ihan sinne Mathildedaliin, josta pyöräretken oli määrä alkaa, jaksettu ajaa. Uni meinasi jo tulla pitkän ja hauskan päivän päätteeksi silmään, joten yöpaikka oli keksittävä muualta. Eipä siinä sitten muuta kuin seuraavalle leirintäalueelle vaan! Se olikin jännä kohde. Muistaakseni oltiin ehkä Orivedellä. Ihmeteltiin miten voi olla leirintäalue niin täynnä, että mahtuukohan sinne edes. Humalaisia miehiä huutelemassa kirosanoja, sellaisella “hauskalla” meiningillä. Mökkien edessä paljon veneitä. Ovessa lappu, että huomenna esiintyy CatCat. Respassa selvisi, että juuri tästä paikasta alkaisi seuraavana aamuna jonkun kalastuskilpailun joku osakilpailu, että paikalla on paljon kalamiehiä. Aiiiiivan. Ovat siis aloittelemassa kalastuskisojaan pikkukänneillä ja saunaörvellyksillä.

Oltiin niin väsyneitä ja keli kaunis, ihana auringonlasku edessämme ja melko rauhallinen telttapaikkakin löytyi rannasta, että päätettiin jäädä. Täytyy kyllä myöntää, että yksi jäämisen syy oli myös se, että koin olevani niin kaukana tuosta kalastuskisaihmisten maailmasta, että halusin nähdä sitä lisää. Aivan älytöntä menoa! Sujahdettiin mukaan oikein hyvin, kun istahdettiin syömään tiskiltä tilattuja tonnikalasalaatteja oluitten kera ja minä kävin laulaa luikauttamassa Ei oo, ei tuunkin. Jota sitten paikalla olleet kolme muuta ihmisitä tulivat iloisesti kehumaan. Hauskoja kohtaamisia nekin, kun myöhäiskeski-ikäiset naiset heti kuulivat mun puheesta oululaiset juureni ja käytiin läpi kaikki Oulu-muistelomme, että missä kaupunginosassa kukakin on joskus asunut.

Telttayö nurmella (Hailuodossa nukuttiin hiekalla) tuplaleveän untuvapeiton alla oli oikein hyvä. Mulla onkin kyllä ultimate-vinkki kaikenlaiseen kesäretkeilyyn: ota mukaasi omat peitto ja oma muhkea tyynysi, niin unet ovat täydellisen ihanat. Siksi untuvainen peitto, jotta viileänäkään yönä ei tule vilu. Leveän peiton alla saa käpertyä myös oman kullan kainaloon. Tsiljoona kertaa parempaa kuin ahtaassa makuupussissa nukkuminen. Voin täysin rinnoin sanoa, että kesän parhaat yöt nukuin juurikin tällä reissullamme niinä öinä, kun meillä oli omat peitot ja tyyny ja nukuttiin teltassa. Niin ja lempilakanat niissä vielä! Vaaleanpunaiset pellavaiset. Tähän pätee vähän se sama sääntö kuin niissä vitriinissä säilytettävissä paremmissa astiasarjoissa. Ne ovat nimittäin juuri niitä, joiden pitäisi olla siinä kovimmassa käytössä. Ne ankeat, ARKIsarjat ja ARKIlakanat, ne otetaan käyttöön vasta kun ne parhaat ja lempparit ovat pesussa tai menneet rikki. 

Aamu valkeni leirintäalueella lämpimänä, kun kalastajat nousivat veneisiinsä ja katosivat järven selälle. Me hyppäsimme autoon ja huruuttelimme lähes yhtä soittoa kohti pyöräretkemme alkua. Siitä retkestä voit lukea oman tarinansa täältä

Roadtrippimme oli ihana! Ei ajettu Lofooteille, vaikka sinne olisin ajanut, jos hellu olis suostunut. Eikä tehty mitään sen suurempaa ja kummempaa. Parasta oli olla yhdessä ja SEIKKAILLA. Eikä sen seikkailunkaan aina tarvitse olla maailman äärissä. Ajeltiin mulle tavallaan ihan tutuissa maisemissa, mutta erilaisin silmin. Tähän en sano enää mitään muuta kuin, että seuraavaa seikkailua odottelessa. Ja jännä nähdä, missä silloin nukutaan. <3
PS. Hauskaa ja jännää muuten, että oltiin rakkaushenkisellä automatkalla, mutta näiden kuvien joukossa ei ole yhtään pariskuntakuvaa eikä yhtään kuvaa autosta. Lisää fiilistelyä löydät Instagramin kohokohdista, Seikkailureissun kohdalta.

JOULULAHJAN LUNASTUS // KARHUKUVAUSTA KUUSAMOSSA

Viime jouluna lahjoja avatessa vastassa oli melkoinen yllätys. Rakastan lahjoja, joissa lahjanantaja on miettinyt saajaa, napannut ehkä jonkin toiveen tai haaveen jostain rivien välistä tai hoksannut jotain mitä saaja itsekään ei ole tajunnut. Yritän itsekin aina olla korvat ja kaikki muut aistit höröllä, että osaisin tarttua pieniin huomioihin. Tämä lahja oli juuri sellainen, jossa jotain erityistä oli nähty tai kuultu. Kääreestä, vai olikohan se kuori, paljastui lahjakortti. Eikä se ollut mikä tahansa lahjakortti, vaan yhteinen elämys antajan (eli hellun <3) kanssa ja mun pitkäaikainen haave – karhukuvausta Kuusamossa.

En muista, että oltaisiin puhuttu sivulauseita kummemmin hellun kanssa karhukuvausjutuista, mutta niin se vaan oli tällaisen mun haaveen hoksannut ja toteuttanut. Ihanaa! Sain heti jouluna jo tietää, että kesällä mentäisiin ja että paras aika olisi heinäkuun lopulla. Silloin saattaisi olla jopa pentujakin maisemissa. Joten ei muuta kuin jouluna kalenteriin ylös heinäkuun kohdalle, että KARHUT! Talvi pyyhälsi ohi, kevätkin ja kesääkin melko pitkälle, kun vihdoin saapui se päivä, että lahjakortin lunastus tapahtuisi. Ei tehty tuona päivänä roadtripillamme (josta kirjoitan lisää enemmän myöhemmin) juuri mitään, sillä ei haluttu olla väsyneitä kuvauskopissa, sillä parhainta olisi tietysti saada kokemuksesta kaikki irti. Se oli hyvä päätös, koska ilta karhukopilla oli juuri niin jännittävä kuin olin uumoillutkin sekä paljon, paljon enemmän.

Mulla on aina ollut iso pelko karhuja kohtaan. En oikeastaan tiedä mistä se on juontanut juurensa. Ei mulla ole mitään eläinpuistoja kummempia, erityisiä kokemuksia karhuista ja sielläkin tietysti aina olen luottanut siihen, että karhut pysyvät aitauksissaan ja niin ovat pysyneetkin. Olen eläintarhoissa aina katsellut mielelläni karhuja, vaikka toki olen aina vähän ollut, että kääkkis, kuinka ne ovat isoja, upeita eläimiä.

Vaellusreissuilla olen ollut se tyyppi, jonka repussa kilisee nippu kulkusia. Joku joskus nuorena kertoi mulle, että kulkuset karkoittavat karhut, joten siitä asti on Korouomat, Aakenukset ja Isojärvet kuljettu kilisten. En tiedä onko sillä oikeaa vaikutusta, mutta ainakin kaikki kuulevat missä minä menen. No karhut varmasti kuulevat ja kaikkoavat hiljaisempiin maisemiin, jos sattuisivat samalle reitille, mutta sama vaikutus niillä kilisijöillä on vaelluskavereihin. Muistan eräänkin kerran, kun kaverit ovat todenneet, että saat kyllä kävellä ihan rauhassa siellä vähän perässä, ei jakseta kuunnella kulkusiasi. Varasuunnitelmana mulla on ollut tietysti myös se, varsinkin Korouomassa, jossa tiedettiin karhujen varmasti oleilevan meidän siellä vaellellessa, että kaadun kasvot edellä mättäälle rinkka selässä, jos karhu tulee vastaan. Taisin tuota kaatumista jopa joskus harjoitella. Ystävä juuri muisteli, että menin erääksi yöksi autiotuvalle, vaikka ystävät nukkuivat ulkona. Pelkäsin karhuja niin paljon.

Olen nähnyt paljon karhupainajaisia elämäni aikana. Usein olen juossut pitkin unimaailmani metsiä, milloin juossut lapsuuden suunnistusmaastoja muistuttavia metsäpolkuja pitkin karhut kintereillä ja milloin taas olen juossut piiloon vanhaan huvilaan, jossa on kierreportaat ja paljon sokkeloisia huoneita. Joka kerta siellä samassa metsässä. Unimaailmassa. Ne ovat olleet mulle niitä unia, joista on tosi inhottava herätä. Samaan aikaan tuo metsien upea ilmestys on silti kiehtonut mua ihan hirvittävästi. Vuosikausia olen haaveillut, että pääsisin kokemaan jotain vähän erilaista liittyen karhuihin. Kuvaamaan niitä jonnekin erämaahan. Nyt se sitten toteutui. Oli sateisen päivän ilta, kun ajeltiin Kuusamossa pientä hiekkatietä kilometrikaupalla kohti Venäjän rajaa. Parkkipaikalle saavuttaessa ja kuvausporukan kokoontuessa ryhmän vetäjämme kertoi, että siinä autojen takana metsässä on hyvin suurella varmuudella ainakin nelisen karhua. KÄÄK! No, kyllähän mä sen tavallaan tiesin, mutta ei mua noin tarkat tiedot kiinnosta, tuntuu liian yksityiskohtaiselta tiedolta. Samaan syssyyn hän jatkoi, että karhuja hyvin harvoin kiinnostaa ihmisen tekemiset, että kyllä ne pelkäävät enemmän meitä kuin me niitä. No joo, eikai siinä, lähetään sitte käveleen sinne mettään! 

Kerroin karhupelostani ja vetäjä ehdotti, joskos haluaisin hänen perässään kävellä sen muutaman sadan metrin matkan perille kojuille. TODELLAKIN, KIITOS! En varmaan kääntynyt edes taakseni katsomaan, että missä se hellu siellä oikein on, kun hiirenhiljaa lähdettiin seurueellamme (mukana oli koko viikon kopeilla kuvaamassa ollut karhuvalokuvausta harjoitellut ryhmä kurssilaisia) kävelemään kohti K A R H U J A. Voin sanoa, että silloin pelotti. Kädet hikoilivat takin taskussa, puristin taskupussia minkä metsiin kuikuilultani ehdin. Toivoin vain, että EN NÄKISI YHTÄÄN KARHUA kävelymatkan aikana.

Kun kojut näkyivät edessämme, näin niiden oikealla puolella, suurella aukiolla ruskean hahmon. Karhun. Kädet alkoivat täristä, hymyilytti ihan hulluna ja veri todellakin kiersi tässä neitokaisessa. Hipsittiin hiljaa kuvausmökkeihin ja vau, mikä näkymä pienistä ikkunaluukuista avautuikaan! Ainakin kymmenen karhua pitkin metsäaukiota. Istahdettiin vanhoille bussinpenkkituoleille, avattiin ikkunaluukut ja laitettiin kamerat valmiuteen. Olin tietysti aivan autuaasti unohtanut objektiivihommat kotoa lähtiessäni, olihan kesälomareissumme tuossa vaiheessa kestänyt jo parisen viikkoa ja sisältänyt niin monenlaista aktiviteettia, mutta onneksi sain vetäjältä lainaan hyvän putken, jolla nämä kaikki kuvani olen ottanut. Kiitos siitä vielä! Olisin varmasti ollut tyytyväinen kokemukseen mitä tahansa kuvia ottaen, mutta tulihan näistä kuvista kunnon vehkeillä ihan tosi hienoja! Ensikertalaiseksi luontoeläinkuvaajaksi jopa niin loistavia omasta mielestä, että iski mukava ylpeydenpuuska omista valokuvaustaidoista, ja se se vasta oli aivan ihana tunne kokea pitkästä aikaa!

Nelisen tuntia me siinä niitä karhuja katseltiin ja kuvattiin. Äitikarhut ja kuusi pentua olivat tietysti ne kaikkein liikuttavimmat olennot, mutta ihan jokainen karhu siellä olivat ihan mielettömiä. Taivaalla liitelevät valtavat kotkat samoin! Ja siis oikeasti, ajatella, nähtiin KARHUNPENTUJA! Miten suloista ja ainutlaatuista. Ihan joka hetkeä ei tietenkään tullut kuvattua tai katseltua kameran takaa. Välissä sitä saattoi vaan istuskella pienen avonaisen ikkunaluukun takana ja katsella siinä muutaman metrin päässä löntystelevää karhua. Että melko nopeasti katosi se pelko karhuja kohtaan, mikä mulla vielä siellä parkkipaikalla oli. Ja minnekö se katosi? No en minä tiedä. Ehkä siihen tosiasiaan. että ihminen se pahis on, eikä se karhu ja jotenkin se iski tajuntaan siellä karhukopissa. 

Karhut myös näyttivät niin lempeiltä olennoilta. Tunsin tietysti yhtäläisyyttä karhulasten äitien kanssa. Pentujen kävellessä takajaloillaan äitinsä perässä hupsusti tai kun pikkuiset pennut kiipesivät puiden latvoihin leikkiäkseen kai vaan, mua melkein itketti. Välillä karhunpennut kiipesivät emon syliin. Tietysti, äitin syli on aina avoinna. Tuli ikävä omia lapsia ja koko kokemus siinä hetkessä tuntui niin paljolta. Oli myös hauskaa katsella karhuja niin monen tunnin ajan, kun jokainen niistä näytti niin omaltaan ja sitä alkoi pikkuhiljaa tunnistaakin karhuja, että jaa se oli tämä se joka tuolla teki äsken sitä ja sitä ja niin, tää on se jolla on tää hauskan mallinen kuono ja tuolla on se läikkä kyljessä. Karhukopille olisi ollut mahdollisuus jäädä myös yöksi, mutta karhujen lähtiessä omille teilleen metsäaukiolta tuona heinäkuisena myöhäisiltana, päätimme mekin, että ei meillä sinne tarvitse jäädä. Oltiin koettu jo riittävästi, paljon enemmän kuin mitä ikinä osattiin kuvitella. Pakattiin kamerat reppuun, jossa kaikki eväät odottivat syömättöminä, sillä eihän siellä voinut missään välissä kunnolla jättää kameroita tai tilanteita tauolle. Ja hiirenhiljaa hipsittiin samaa metsäpolkua takaisin autoille. Ja voitteko kuvitella mitä siinä kävellessä mietin. Mietin vain, että NÄKISINPÄ METSÄSSÄ KARHUN!

Mutta ei, ei nähty. Mutta paljon tapahtui tämän Tiinan sisällä tuona iltana. Jos mulla olisi se vanha rinkka, joka selässä olen nuorempana vaellellut, niin ottaisin siitä nyt ne kilkuttimet pois. Seuraavaan, uuteen rinkkaan, jonka joskus hankin, en lisää mitään ylimääräistä, sillä enää eivät karhut mua samalla tavalla pelota. Kunnioitus noita metsän uljaksia kohtaan vaan kasvoi. <3

KESÄINEN PYÖRÄRETKI KEMIÖNSAARELLA

Kaupallinen yhteistyö: Pelago

Näin eilen parin vuoden takaisin kuvakaappauksen. Siinä oli mun Tinder-profiilista näpsäisty kuva. Punahuulinen 37-vuotias nainen katsoi kameraan ja hymyili. Teksti oli ihana. En muistanut oikeastaan enää tarkalleen, mitä mulla tekstikentässä milloinkin Tinderissä luki, mutta kaksi asiaa siinä oli aina: kirjoitin siihen siitä, että tykkään vaaleanpunaisista auringonlaskuista ja pyöräilystä. Minusta ne asiat kuvastavat mua paljon. Molemmat oli siis tietysti mainittu. Oli niin hauskaa nähdä kuva ja miettiä missä tilanteessa on juuri nyt. Koskaan ei voi tietää mitä elämässä tapahtuu enkä pidä tätä nykyistä tilannettani itsestäänselvyytenä tai varsinkaan ajattele niin, että loppuelämäni menisi sataprosenttisen varmasti ilman tindereitä tai muita, koska ikinä ei vaan voi tietää mitä elämä tuo tullessaan. Olen kyllä melkoinen onnennainen tässä hetkessä ja ihanan autuaasti olen saanut unohtaa nuo monen vuoden deittimeiningit ja tinderöinnit. Olen todella kiitollinen parisuhteesta, joka mulla nyt on ja siitä yksityiskohdasta, että se alkoi juuri Tinderistä.

En tiedä tai muista, ollaan varmaan kyllä keskusteltu aiheesta, että mikä asia mun Tinder-profiilissa oli se juttu, mihin hellu tykästyi ja swaippasi samaan suuntaan minne minäkin. Ehkä se tai yksi niistä asioista oli pyöräily. Tai varmasti oli. Hän on vähän erilainen pyöräilijä kuin minä. On pyöräillyt paljon pidempiä matkoja ja paljon lujempaa kuin minä. Meillä onkin ollut suhteemme alkuajoista asti haaveena lähteä johonkin vähän pidemmälle pyöräretkelle. Tänä kesänä mahdollisuus siihen tuli vielä lähemmäs, kun sain Pelagolta yhteistyön tiimoilta upean retkipyörän, Airisto Outbackin.

Talvella mietittiin, minne kesällä lähdettäisiin ja kaksi kohdetta oli mielessä ihan ensimmäisenä: Lappiin ja Turun seutuville. Päätimme toteuttaa kummatkin. Pohjoiseen meillä oli asiaa muutenkin, sillä melkein Lappiin, nimittäin Kuusamoon oli tarkoitus mennä heinäkuun puolessa välissä kuvaamaan karhuja (tästä upeasta kokemuksesta tulossa oma postaus myöhemmin!) ja Turku nyt on tuossa lähellä (mutta vähän liian lähellä tai kaukana kuitenkin, kun koskaan sinne ei ole tullut lähdettyä pyöräilemään).

Pyörät lähtivät auton kyydissä kohti pohjoista hyvissä ajoin ennen yhteistä lomaamme, että valmistautuneita ainakin siltä osin olimme, että pyörät olivat mukana. Roadtrippimäinen kesäseikkailumme ei kuitenkaan ollut millään tavoin suunniteltu (karhukuvausta lukuunottamartta), joten reissasimme täysin fiiliksen ja sään mukaan. Loppujen lopuksi pyöräilyt pohjoisessa rajoittuivat lyhyisiin lenkkeihin, sillä muut seikkailut ja sadekuurot tulivat juuri niissä hetkissä vastaan.

Roadtripistä kerron tarkemmin tosiaan omassa postauksessaan, mutta yksi sen osa oli pysähdys Pärjänsuolla, Pudasjärvellä, pienessä kylässä josta molemmat vanhempani ovat kotoisin. Olimme jo ajelemassa paikan ohi, risteyskin oli jo ohitettu, kun päätimme sittenkin käydä ajelemassa autolla sielläpäin ja katsomassa entisten mummuloiden pihat. Suunnitelma muutettiinkin lennosta kuitenkin niin, että jätimme auton vanhan mummulani, nykyisen tätini kodin pihalle ja ajelimme 14 kilometrin lenkin lapsuuteni mummula-maisemissa. Se oli tärkeä pyörälenkki. Pyöräillessä näkee paljon enemmän ja kun samalla kertoo muistoistaan ja kylän tarinoita ihmiselle, jolle kaikki se on uutta ja tuntematonta, oppii tuntemaan hitusen enemmän myös itseään ja ymmärtämään vanhempiaan. Pärjänsuon rengas, joksi kylän ympyrän muotoista tietä kutsutaan ja joka on lähinnä metsä-suo-ryteikkömaisemaa, olikin mulle paljon tärkeämpi pyörälenkki kuin moni muu koko elämän aikana. En ottanut mukaan lenkille kameraa, kuvasin vain pieniä pätkiä instastooriin. Oivallukset ja asiat, joita pyörälenkki sai aikaan, ovat henkilökohtaisia, joten ne pidän itselläni vain.

Noin 1000 kilometrin päässä Pärjänsuosta etelään, aloitimme Kemiön saaren pyöräilyretkemme muutamaa päivää myöhemmin. Nyt olisi tarkoitus ajaa enemmän kuin 14 kilometriä. Tässä vaiheessa seikkailureissua oli takana jo kuitenkin reilu viikko ja kotoa oli lähdetty mökkeilemään ja sukuloimaan lasten kera viikkoja sitten. Ihan pikkiriikkisen saattoi olla jo väsymystä rintapielissä.Aloitimme pyöräilymatkamme kuitenkin lauantaina iltapäivällä Mathidedalista, jonne jätimme auton ja pakkasimme tarvittavat tavarat pyörien kyytiin. Itse olin ostanut matkan varrelta kaksi edullista tarakkaan kiinnitettävää pyörälaukkua (XXL, hinta 25e per laukku) ja lisäksi etukoriin otin repun ja ohjaustankoon kiinnitin pienen puhelinpussukan. Hellulla oli erilaiset ja hienommat systeemit. Pyöräilyasuani en sen kummemmin jaksanut miettiä, aamulla päälle pistämäni kesähame toppeineen sai riittää.

Olimme katsoneet paperikartasta (jonka sain Pelagon liikkeestä mukaani ja jota kevään mittaan katselin puolihuolimattomasti silloin tällöin haaveillen, mutta en suunnitellen) Rannikkoreittiä ja valitsimme reittimme kartan suosittelemista pätkistä. Google Maps ei näyttänyt kartalta kaikkia reittejä mitä mitä paperikartalta olimme katsoneet, joten teimme ensin pienen mutkan heti reitille lähtiessämme. 

Teillä, joilla saa ajaa 80 kilometriä tunnissa, saattaa ajaminen pyörällä tuntua hurjalta, ellei siihen ole tottunut. Mullahan ei siis pidemmän matkan pyöräilystä kamoineen kaikkineen ollut kokemusta vuosikausiin, joten voi melkeinpä sanoa, että lähdin sellaisena uus-ummikkona tälle pyöräreissulle. Siihen tyyliin, että tiedänpähän tämän jälkeen mitä teen toisin, mikä on just hyvä näin ja mihin panostan seuraavalla kerralla. Nuo suuremmat tiet, jollaisella reitti heti alkuunsa alkoi, ei mua kyllä kauheasti jännittänyt. Pikkutiet toki ovat leppoisampia ajella.

Ensimmäinen etappimme oli Kemiö. Pidempi reissaaminen oli vähän jo rasittanut mieltä sekä kehoa ja aivan koko naiskokonaisuuttani, joten täysin leppoisimmin mielin tuo ensimmäinen pyöräilypätkä ei osaltani mennyt. Mua ärsytti kaikki ja lähinnä yritin vain keskittyä ajamiseen ja siihen, että pääsisin inhottavasta olotilasta pois. Kauppapysähdys Kemiössä jäätelöineen ja janojuomineen teki hyvää ja mielikin lähti vähän paranemaan päin. Tympäisi olla pahantuulinen pyöräretkellä, jota ollaan niin pitkään ja hartaasti odotettu. Onneksi seurani oli ymmärtäväistä.

Matka jatkui mutkitellen Norrlångvikin hiekkateitä pitkin. Ilta-aurinko paistoi ihanasti jo, hiekka pöllysi ja pienetkin alamäet oli parasta ajella vaan polkien lisää vauhtia. Niittykukat teiden varsilla näyttivät niin suloisilta, että olisin halunnut joka paikassa vaan pysähtyä kuvaamaan niitä, mutta päätin, että ne talletan mieleeni, en kameraan. Etten voi jatkuvasti pysäyttää sujuvaa ajelua vain kuvatakseni kaikkea näkemääni. Taloja oli siellä täällä peltojen keskellä eikä yhtään autoa tullut vastaan tällä hiekkatieosuudella, mutta kaunista oli, sitä siellä oli.

Ajeltiin hiljakseen sisämaan poikki metsä- ja maalaismaisemassa. Jossain vaiheessa hoksattiin, että yöpymissuunnitelmamme, eli Taalintehtaalle hostelliin yöksi, tarkoittaisi myös, että kauppaan olisi ehdittävä ennen kahdeksaa hakemaan ainakin jotain syötävää. Reissulaisina kun ei kauheasti kannettu ruokia mukanamme, vaikka olisi enemmänkin voinut valmistautua. Tainno oli meillä trangia mukanamme ja kuivapakattua retkimuonaa, mutta sellaisten syöminen ei houkuttanut hostellin keittiössä. Hellu lähti loppumatkasta ajelemaan kauppaan mun edeltä, koska vauhtini alkoi hiipua ja kello kahdeksan kaupan sulkemisaika lähestyä. Hän ajeli omaa vauhtiaan ja minä hurruuttelin haaveiluvauhtia kohti Taalintehdasta. Huh, miten olinkaan poikki, kun vihdoin pääsin pyörällä Taalintehtaalaisen kaupan pihaan. Viitisenkymmentä kilometriä oli päivän kilometrisaldo. Se ei kuulosta ihan hirveän paljolle, mutta kun kyydissä oli tavaraakin ja ilta lämmin, niin kyllä se mulle melkoinen matka oli. Naurattaa nyt ja tuolloinkin se meidän huoleton suunnittelemattomuus (jota ehdottoimasti suosittelen matkustustyylinä – oli ihanaa!), mutta varsinkin jälkikäteen olisi ollut kivempaa valita joku muu majoitusvaihtoehto kuin hostelli. Mutta toisaalta, olimme olleet lähes jokaikisen yön reissullamme erilaisissa paikoissa yötä, joten hostelli sopi joukon jatkoksi erinomaisesti.

Vietiin tavarat huoneeseen ja lähdimme tutustumaan vanhaan ruukkikylään. Haettiin avoimelta infopisteeltä Taalintehtaan kartta ja vähän kierreltiin kauniissa auringonlaskun värjäämässä maisemassa. Kävimme kurkkaamassa vanhoja hiiliuunia ja vähän käveleskelemässä, mutta todettiin, että rannan ravintola on nyt paras vaihtoehto oluineen kaikkineen. Ravintolassa alkoi samaan aikaan karaokelaulannat ja koska jonoa laulamaan ei ollut ollenkaan, laulaa luikautin Ei oo, ei tuun, Tytöt ei soita kitaraan ja Kotiviinin. Seuraavana aamuna matka jatkui. Oli mukavaa, kun sää suosi, eikä tarvinnut pukea päälle paljon mitään ja että tärkein varuste oli aurinkorasva. Itsehän valitsisin toisena päivänä asukseni mitäpä muutakaan kuin pyöräilyyn sopivan uikkarit+sortsit-yhdistelmän. Harkittiin Kasnäsin lenkkiä, mutta se olis ollu mulle jo etukäteen tiedettynä liikaa, joten jätettiin se pois tällä kertaa. Ajeltiin suoraan Söderlångvikin kautta kohti pohjoista.

Niillä teillä sattui hauska sattumus. Ajelin vähän hellun edellä ja käännyin hyvin hiljaisessa vauhdissa katsomaan taakseni, missä hellu on tulossa ja niin vaan hurautin ojaan. En kaatunut, mutta hiljaisella vauhdilla ajoin hitaasti ojaan. Nauratti niin, että meinasi tulla pissat housuun. Nauroin siinä sitten kippurassa tien reunassa, kun hellu ajeli luokseni ja ihmetteli, että mitä ihmettä ja missä pyörä. Siellä se oli matalan ojan pohjalla odottelemassa riskiä miestä, heh.

Suomen kesä on niin kaunis ja lempeän ihana. Luonto tuntuu kaikkialla tavallaan ihan omalta, on tuttu ja turvallinen olo, kun saa tuollaisissa paikoissa ajella. Tuollakin ajellessa saaristomaisemissa sitä mietin, että miten mahtavaa on päästä mielettömiin seikkailuihin täällä koti-Suomessa eikä tarvitse lähteä mihinkään muualle. En olisi halunnut tuolla pyöräretkellämme(kään) olla missään muualla kuin juuri tuolla.  Dragsfjärdissa pysähdyimme limulle ja jäätelölle. Siellä oli ensimmäisen kerran todella todella kaunista, vaikka koko ajan maisemat olivat olleet kyllä nättejä, mutta siellä erityisesti melkein huokailutti se nätteys (enkä tietenkään ottanut kuvia). Road Café oli oikein mainio pysähtymispaikka ja pieni hengähdyshetki varjossa.

Ajaminen tuntui tosi kivalta muutenkin kuin vain maisemien takia. Pyörä toimi koko matkan kuin unelma, eli mun ei tarvinnut miettiä pyörää oikeastaan ollenkaan koko reissulla. Se kulki mun mukanani vain. Pitkään vaihteettomalla pyörällä ajaneena oli kyllä luksusta käyttää vaihteita. Varsinkin, kun maisemat olivat kumpuilevaa, eli välillä oli pitkiäkin ylämäkiä. Vähän aikaa kesti kyllä totutella siihen, että älyää riittävän ajoissa vaihtaa riittävän pienelle vaihteelle. Ylämäistä kun en varsinaisesti välitä. Keksin laulunkin, jota sitten itsekseni lauleskelin ylämäissä. Se meni kutakuinkin näin (leppoisalla rallatuksella laulellen): inhoan, inhoan, inhoan, vihaan, vihaan, vihaan, ****n ylämäkiä. Melkein joka kerta sitä laulaessa nauratti samalla. Alamäet sen sijaan ajoin tietysti aina niin lujaa kuin vaan uskalsin. Ra-kas-tan alamäkiä ja niiden ajamista täysillä!

Tajusin, että pyöräreissulla on yksi tosi tärkeä hetki, jota ilman reissusta ei tule mitään. Se on SIPSITAUKO. Haettiin nimittäin kaupasta tillisipsejä ja piimää. Vähän matkaa ajettuamme pysähdyttiin ja kiivettiin kalliolle herkuttelemaan. Aivan täydellistä, kuten kuvasta huomaatte, että koko muu maailma ympäriltäni katosi. Gotta love sipsihetki kalliolla!Sipsitauon jälkeen onkin hyvä taas jatkaa matkaa, vain tajutakseen, että mullahan on muuten geokätkösovellus puhelimessa, joten etsittiin sitten yksi geokätkö. Kuulostaa vähän siltä, että meillä olisi vain tauoteltu koko matka. Ei, kyllä me ihan näpsäkkää vauhtia ajeltiin ja siinä maisemien ihastelun ja myytävien talojen bongailun ohessa ajeltiin. Lempparikylä oli kyllä Västanfjärd. Siellä olisi mielellään viettänyt aikaa enemmänkin ja ihastellut oikein kunnolla. Kylällä olisi ollut vanha kyläkoulukin muutettuna Bed & Breakfast -paikaksi. Sinne ehkä ens kerralla sitten.

Loppumatka huruuteltiin lähempänä rantaa ja tieltä näkyi välillä merellekin. Todellakin huokailtiin näkymille, ihasteltiin kauniita maisemia ja upeita lomapaikkoja ja ihmisten koteja. Aloin olla siinä ehkä 40 kilometrin jälkeen aika poikki, eikä yhtään lohdutellut ajatus, että vielä semmonen kolmisenkymmentä jäljellä. Mutta sinnillä ja hyvällä tuulella vaan eteenpäin. Jälkeenpäin sain hellulta oikein erityiskehuja, että en paljoa valitellut. Miksipäs olisin valitellut, sillä kaikki oli aikas ihanaa ja pyöräily ajoittaisesti rankkuudestaan huolimatta ihan todella mukavaa.

Loppumatkasta tehtiin taas niin, että hellu ajeli edeltä Kemiöön ja minä perässä samaan suuntaan verkkaisempaa tahtia. Ajelin bussipysäkille odottelemaan, kun hän kipaisi meille limut ja ananashampparit paikalliselta grilliltä. Olo oli kuin prinsessalla tai oikealla kuningattarella, kun hän saapui pysäkille ja syötiin herkkuateriat Perniöntien varrella pienessä varjoisassa nurkassa bussipysäkin katoksen alla. Yksi lempihetkiäni koko reissulla.

Aivan viimeiset kilometrit mentiin paperikartan mukaista reittiä autolle. Ensin isoa tietä mantereen puolelle ja lopuksi hauska metsäpolkumainen tie, jonka lopussa oli ihan hirveän iso ylämäki. Onneksi en tiennyt siitä mitään etukäteen, sillä päivän kokonaiskilometrisaalis oli 68 ja karmiva ylämäki loppumetreillä suoraansanottuna ällö! Mutta että KUUSKYTÄKAHEKSAN kilsaa! Se on mieletön määrä minulle, oon ihan hurjan ylpeä saavutuksestani. Noin 130 kilometriä kahden päivän aikana on mulle kyllä todella kova määrä, josta on hyvä ja kiva jatkaa pidemmille ja kreiseimmille reiteille.

Huomioita matkan varrelta: Olisi tietty voinut seurata jo alusta asti pyöräilyreitin LIIKENNEMERKKEJÄ, joita matkan varrella oli todella selvästi esille, mutta ei tajuttu sitä heti alkumatkasta, vaan katseltiin vaan paperikarttaa ja kännykkää. Ja tietty Rannikkoreitin nettisivu tuli tutuksi vasta tätä kirjoitusta tehdessä, se on todella loistava apu suunnitteluun, jos niin villiksi alkaa, että ihan suunnittelee reissujansa etukäteen. Ens kerralla myös puen oikeat, pehmustetut pyöräilyhousut jo heti alkuunsa jalkaan. Tällä kertaa laitoin hellun moiset housut jalkaan noin 5 kilsaa ennen maalia ja ne olivat kyllä kieltämättä hyvät kilometrit ja ennen kaikkea mun asu oli u p e a: uikkari ja pehmustetut pyöräilyhousut.

Noin muuten suosittelen Rannikkoreittiä kyllä täydestä sydämestäni. Hyvät, leppoisat tiet, nättiä maisemaa ja sopivasti kumpuilua. Varsinkin pohjoisen tytölle ihan eksoottista tuollainen seutu. 

Ja vielä viimeiset sanat pyörästä: Pelago Airisto Outback on ihana. Kuten jo aiemmin mainitsin, se kulki hiljaa, sujuvasti ja niin täydellisesti kanssani koko matkan, että olen aivan hullaantunut ja en malta odottaa, minne seuraavaksi reissataan. <3

Ps. Reissun jälkeen on myös hyvä muuten tarkistaa ja huoltaa pyörää. Instagramin puolelta löytyy mun aiemmin tekemäni huoltovideostoorit. Niillä pääsee hyvin alkuun. Kantsii kurkata, jos et oo vielä nähnyt!  

MINILOMA PARIISISSA – TYTTÄREN KYMMENVUOTINEN HAAVE TOTEUTUI

Aloitetaan ihan sieltä mistä kaikki sai alkunsa. Tampereen yliopistollisen keskussairaalan synnytysosastolta vuonna 2007. Minusta oli juuri tullut äiti. Vauvan ollessa kolme päivää vanha, saimme luvan lähteä sairaalasta kotiin. Hoitaja huikkasi vielä lähtiessämme, että ottakaa aulasta mukaanne tuotekassi, siellä on vaippanäytteitä ja sen sellaista. Nappasin kassin. Matka kotiin oli mieletön. Kyydissä maailman ihanin pieni tyttönen ja yhtäkkiä meidän vanhempien vastuulla kolme ja puoli kiloa kultaa. Muistan myös sen tuotekassin. Kotona tutkin sisällön ja sieltä löytyi vaippojen lisäksi kirja. Se oli tyttäreni ensimmäinen kirja. Kirjoitin tiedon myös sisäkanteen. Kirjan nimi oli Aristokatit – Marie karkuteillä.
Kirjasta tuli yksi tyttäreni lempikirjosta. Aristokatit sijoittuvat Pariisiin, joten ihmekös tuo. En tosin muista yhtään kirjan juonta, mutta ehkei sillä niin väliäkään. Itsekin kyllä tykkäsin jo pelkästään Disney-kirjojen kissojen ulkomuodosta lapsena niin paljon, että ymmärsin tytärtäni täysin. Asuimme tuohon aikaan Tampereella ja kävimme toisinaan ajelulla Kangasalla Marjanmäen pajutilalla (ei enää toiminnassa). Siellä oli ihanassa maalaismiljöössä kotieläimiä, lahjatavaramyymälä ja kahvila, puutarhakalusteita, pajuista tehtyjä koristeita, suuriakin. Satumainen, ihana tunnelma. Parkkipaikan reunalla oli muutaman metrin korkuinen pajusta tehty Eiffel-torni. Muistan erään kerran, kun tyttö oli ehkä parivuotias, kun hän autossa totesi, että haluaa nähdä Eiffel-tornin. Vastasin siihen, että mennään joskus katsomaan sitä ihan oikeaa Eiffel-tornia. Tytär kummissaan takapenkiltä vastasi siihen, että mutta minä olen äiti nähnyt sen jo, sehän on tuossa.

Tuota hauskaa keskustelua on muisteltu monet kerrat. On mietitty sitä, kuinka lapset ovat niin onnellisia pienestä, tyytyväisiä olemassa olevaan, eivätkä tarvitse kuuta taivaalta ollakseen iloisia ja riemuissaan. Heille riittää se, että näkee sen lapsen silmissä valtavan kokoisen pajuisen tornin eikä kotoakaan tarvitse lähteä kovin kauas. Lupaus matkasta oli silti tehty. Viisivuotiaana hän piirsi upean Eiffel-torni-piirustuksen ja painoimme jopa t-paitoja tuolla kuvalla. Ensin oli puhe, että mennään matkalle ennenkuin hän menee kouluun. Ei menty. Sitten lupasin, että kymmenvuotislahjaksi. Ei menty silloinkaan. Aina oli joku elämän myllerrys meneillään, eikä reissuun ollut mahdollisuutta. Talvella tänä vuonna kuitenkin kävi niin, että vastaan tuli hyvänhintaiset tarjouslennot, ne napsautettiin ostoskoriin, sekä hotellivaraus samantien ja perään viikkokausien salaisuuden pitäminen. Vasta syntymäpäivänään tyttö sai lahjan minulta, hellultani ja kaikilta meidän lapsiltamme: vihdoin, matkan Pariisiin kahden äitinsä kanssa. Olihan kuulkaas onnellinen neitokainen!

Mua jännitti matka vähän etukäteen. En ole aiemmin mennyt mihinkään kauemmas lapsen kanssa kaksin, eikä nyt muutenkaan reissata kovin usein, niin aina vähän jännittää. Ja se on aivan normaalia. On ihanaa, jos on aivan selvät sävelet mitä tapahtuu seuraavaksi, siksi varmaan ihmiset lähtevät pakettimatkoillekin, kun ei tarvitse ajatella eikä varsinkaan jännittää osaako jotain tai mitään niissä uusissa tilanteissa. Toisaalta taas on niin mahtavaa kokea niitä onnistumisen tunteita, kun tajuaakin mistä se junalippu ostetaan ja minne mennä odottamaan junaa ja löytää joku tietty paikka, jota on etsinyt. Silloin mulle tulee aina fiilis, että olisin niin viihdyttävää seurattavaa Amazing Racessa, koska selviydyn kyllä, vaikka olisin vähän ulalla, kysyn helposti apua, en nolostele turistiuttani, nauran omille kommelluksilleni ja yleensä vaan pyörin ympyrää jossain kyltin alla, että mihin ihmeeseen tästä siis täytyy mennä ja kyltissä lukisi juuri se tärkeä tieto.

Meillä oli aivan ihana reissu. Pyysin Pariisi-vinkkejä etukäteen, että jos sattuisi käymään niin, ettemme itse keksisi minne mennä. Sain loistavia vinkkejä, onhan Pariisi matkakohteena sellainen, että hyvin moni on siellä käynyt. Tärkein kohde oli silti se Eiffel-torni. Vihdoin toteutuisi se unelma, josta lapsi oli haaveillut KYMMENEN vuotta. Ja tytär saisi päättää kaikista kohteista minne mentäisiin.

Tiistai-aamuna heräsimme hotellilla aikaisin ja valmistauduimme päivään. Hypättiin metroon ja pääsimme tornin kulmille ja voi vitsit sitä hetkeä, kun nähtiin talojen takana nouseva valtaisa näky. Kumpikin olimme yhteen ääneen, että wouuuuu, se on iso. Tykkään tosi paljon siitä tunteesta, mikä tulee, kun näkee jotain tosi hienoa, suurta ja yllätyksellistä ensimmäistä kertaa. Saman kohteen kanssa se ei voi tuntua siltä kuin kerran, mutta onneksi sellaisia tilanteita ja hetkiä ja paikkoja tulee vastaan toisinaan. Samalla tajusin myös sen, että nyt ihan oikeasti lapsen unelma toteutuu. Tunsin sen tosi isosti. Tässä maailmassa, jossa asiat on saatava melko usein heti ja nyt ja malttamattomuus saattaa olla sietämätöntä, on kymmenen vuoden odotus ja haaveen toteutuminen mieletöntä.

Olimme ajoissa paikalla. joten jonot torniin olivat kohtuulliset. Jonotuksia on useissa vaiheissa: ensin turvaturkastus, että pääsee alueelle, sen jälkeen lippujono ja sitten vielä jonot hisseille tai portaikkoon. Erilaisia lippupaketteja voi ostaa netistä etukäteen, mutta me valitsimme liput, jolla kävellään portaita pitkin ykköstason kautta kakkostasolle ja siitä vielä hissillä huipulle ja niitä sai vain tiskiltä. Mun mielestä mikään muu vaihtoehto ei tulee kuuloonkaan kuin portaita pitkin nouseminen. Eihän hissi tunnu miltään. Tai ehkä paukkuu vähän korvissa, mutta muuten, ei ei ei, kyllä täytyy tehdä töitä sen eteen, että pääsee ihailemaan näkymää ja matkalla portaikossa voi ihmetellä, että sellainenkin torni on joskus suunniteltu ja rakennettu ja siinä se seisoo. Me kuljemme kotiimme aina 73 porrasta monta kertaa päivässä, joten ei me (minä siis, tyttöhän pomppi portaita ylöspäin tuosta vaan!) ihan kauhean paljon edes hengästytty.
Tyttäreni rakastaa piirtämistä. Hänellä oli mukanaan tietysti luonnosvihko ja kynä. Niinpä me pysähdyttiin sekä ykkös-, että kakkostasanteelle piirtämään. Tai siis hän piirsi. Minä otin kuvia, tarkkailin ihmisiä, ihastelin maisemia ja tietty vähän selailin ankeasti kännykkää. Voi sitä keskittymikykyä, intoa ja onnea mitä se piirtäminen saa aikaan. Aika monta keskusteluakin kävin ohikulkevien ihmisten kanssa, ihastelua riitti. Toiset ottavat kännykkäkameroillaan kuvia eivätkä silloin keskity näkemäänsä, vaan pyrkivät saamaan mahdollisimman hienon kuvan, kun toiset taas tarkkailevat näkymäänsä millintarkasti ja piirtävät sen paperille, siinä näkee aika paljon enemmän. Tahtoisin aika monta ripausta tyttäreni keskittymiskykyä ja tuota piirtämisen taikaa – on minussakin se, mutta ehkä se on juuri nyt jossain lepotilassa eikä kovin aktiivinen. Piirtämistä jatkui matkan aikana myös monessa muussa paikassa: lentokentällä ja -koneessa, Eiffel-tornin juurella, hotellihuoneen sängyllä, josta avautui kovin ranskalainen näkymä parvekkeelle sekä Pompidou-keskus aukiolta katsottuna. Meillä ei kummallakaan tainnut olla mitään ennakko-odotuksia, hyvin avoimin mielin vaan mentiin kokemaan yksi maailman isoimmista nähtävyyksistä. Kumpaankin kolahti, minuun varmasti eniten lapsen haaveen toteutumisen kautta.

Jotkut ne mätsää täydellisesti Eiffel-tornin vessaan väreiltään.

(tähän noin satamiljoonaa sydäntä)

Eiffel-tornin jälkeen kävelimme Seinen rantaa pitkin seuraavana kohteenamme Louvren alue. Kierreltiin puistoissa, syötiin jäätelöä, haettiin eväät ja syötiin puistonpenkillä, mietittiin joskos sittenkin mentäisiin katsomaan Mona Lisa (ei menty), otettiin hauskoja valokuvia, käytiin kurkkimassa palanutta Notre-Damea, todettiin ettei aamulla ostetut päivän metroliput toimineet, päätettiin kävellä hotellille. Kreisisti ilman karttaa. Onneksi, sillä Le Marais oli ihanaa aluetta kuljeskella. Olen myös ylpeä suuntavaistostani, sillä vaikka muutamia ylimääräisä kiekkoja saatettiin tehdä, niin silti osasin suunnistaa hotellillemme Rue Charlotille ilman karttaa. Hotellivalintani helmikuussa oli nopea. En oo yhtään sen sorttinen matkan suunnittelija, että vertailisin ja tutkailisin muiden suosituksia kymmentä minuuttia kauempaa. Kuuntelen kyllä samanhenkisten ihmisten suositukset, mutta päätöksen teen kuitenkin itse ja nopeasti. Hotellivalinta oli mitä mainioin, sillä huoneemme oli tietysti vaaleanpuna-koralli-seinäinen eli meille täys kymppi.

Jatkoimme pienen lekottelutauon jälkeen vielä iltakävelylle ja kävimme katsastamassa upean Sacré-Couer-kirkon ja maisemat sieltä sekä vielä Riemukaarenkin. Voin kertoa, että sen reissun jälkeen oltiin niiin poikki. Totaalisen poikki. Käveltiin 26 000 askelta, huristeltiin metrolla monenmonta väliä ja kahdesti väärään suuntaankin, testattiin sähköpotkulautaakin. Tytär sanoi päivän aikana kaksi lausetta, jotka tulen painamaan syvälle sydämen sopukoihin ja jotka iskivät äitiyteeni täysillä. Käveltiin käsi kädessä Champs-Élyséesllä, kun tyttö sanoi, että aivan kuin olis parhaan kaverin kanssa täällä, kun on niin hauskaa yhdessä. Illan päätteeksi, auringon jo laskettua ja odottelessamme suojatien ääressä hän sanoi, että tää on ollut mun elämäni paras päivä. Voi että, niinpä. Mustakin tuntui ihan samalta. Toki olo oli ja on aina äidillinen ja huolehtivainen, mutta vähän sellainen hömpsähtänyt ja kaikki-ei-oo-niin-justiisa-meininki. Aivan parasta. Olen niin onnellinen ja kiitollinen, että tämä matka toteutui ja ei haittaa yhtään, vaikka se oli lyhyt reissu, sillä oli sitä ainakin kypsytelty ja toteutus oli täydellinen. Keskiviikkona kävimme vielä Pompidoussa katselemassa taideteoksia ja itse rakennusta, sekä tietysti piirtämässä. Ostettiin viimeiset tuliaiset ja tytät myös kirjakaupasta ranskankielisen Soturikissat-kirjan ja oli siitä niin onnellinen, että pompahteli vain pitkin Pariisin katuja. Iltapäivästä tuntui jo, että osataan kulkea melkein ilman metrokarttaa (no ei oikeesti, mutta itsevarmuus kasvoi!) ja matkan tehokkuuden takia oli ihan kiva jo lähteä kotia kohti, mutta aivan hyvin oltaisiin voitu jäädä pidemmäksikin aikaa. Siinä tapauksessa tietysti olis ehtinyt paljon muutakin, eikä vain pintapuolisia raapaisuja klassikkokohteista. Ehkäpä tästä tulee meille paikka, jonne mennään aina uudelleen ja uudelleen. Mulla soi lähes koko matkan ajan päässä Améliesta tutut musiikit. Tuntuikin välillä vähän améliemaiselta, kun kuvasin tytöstä instastooriin pätkiä, joissa musiikki soi taustalla ja hän vain piirsi maailman ihanimmin. <3Seuraava äiti-lapsi-matka on ekaluokkalaisen kanssa, katsotaan nyt milloin ja minne. Hän on toivonut pitkään pääsevänsä Tokioon, eli vähän kääk-fiilis sen suhteen, sinne ei ihan näin nopeaa matkaa tehdäkään. Nuorimmainen taas ilmoitti eilen, että hänen toiveensa on mennä mun kans Tanskaan. Siellä pötköteltäisiin sängyllä, nukuttais päiväunet, kylvettäisiin kylpyammeessa jossa on vettä (!) ja leikittäis lentokoneessa. Se on helpompi toive toteuttaa. Tämä matka oli niin ihana, että ehdottomast haluan joskus toteuttaa samanmoiset myös poikien kanssa. Samaan aikaan, kun me matkattiin, saivat myös pojat viettää spesiaaliaikaa kivassa seurassa kumpikin tahoillaan ja saivat taas ihan eri tavalla huomiota, kun porukka oli toisenlainen kuin yleensä. 

Nämä kaksi viimeistä kuvaa ovat ihania. Nuin me siellä oltiin. Ja käsi kädessä. Täydellistä, mun pikkuinen tyttö ja jo niin iso, teini-ikäinen. Tämä matka tuli täydelliseen aikaan, tässä keväässä ja maailmankaikkeuden ajassa ja meidän elämässämme. Kiitos rakas Miela-Ruusa! <3

ps. Kuinka monesta kuvasta bongasit myrssimuuriaisen eli tuon kymmenvuotiashaaveensa toteuttaneen tyttäreni? Näitä kuvia otettaessamme vitsailtiin, että voitaisiin pitää semmoinen kisa, koska oli niin monta kuvaa, joissa hän oli vain vähän näkyvillä tai kuikki jostain kulman takaa? <3

 

LASTEN KANSSA BUFFETISSA // MITÄ MIELTÄ HE OLIVAT?

Kaupallinen yhteistyö: Tallink Silja & Suomen Blogimedia

Ulkona on päivä päivältä vihreämpää ja kesä kolkuttelee! Eipä vähän siistiä, voi sanoa. Arvatkaapa mikä kuume nostaa aina päätään tähän aikaan myös? No risteilykuume! Olen aina tykännyt laivareissuista (mutta sen te varmasti jo tiesittekin) ja niin myös mun lapset. Hauskaa muuten, että Oulussa asuessani laivalle lähteminen oli aina iso iso operaatio ja ihan kunnon matka, koska ensin piti päästä etelä-Suomeen ja se oli jo iso ponnistus ajallisesti ja rahallisestikin, ellei sitten risteillyt Vaasasta Uumajaan, mutta ei se ollut yhtä hienoa kuin tulla Helsinkiin tai Turkuun isommille laivoille. Niin, että ajattelin lapsena aina hieman ehkä kateellisena niitä perheitä, jotka pääsivät koko perheen voimin USEIN laivalle. Nyt olen itse sellaisen perheen äiti. Se on kiva juttu se.

Lapsuuteni laivareissuille kuului aina katkarapuvoileivät. En muista mitään muuta laivalla syöneeni. Joskus olen aikuisiälläkin palannut lapsuuden makumaailmoihin, mutta itse äitinä ollessani olen todennut, että sekä laivalla, että missä tahansa muuallakin, on kivointa syödä jossain missä jokaiselle löytyy jotain. Saa helpoiten rauhan syömishommiin itsekin. Siinä ehkä vähän suoristellaan mutkia toisinaan, kun uusia makuja oteta repertuaariin (varsinkaan jos pysyy pelkissä katkarapuvoileivissä, heh), paitsi jos valitaan ruokapaikaksi Harri Hylje -laivan, kuten nuorimmaiseni sanoo, buffetruokailu. Sieltä löytyy parhaiten jokaiselle jotain ja saa vatsat pullollaan lähteä laivan rientoihin ja rimpsutteluihin.

Päästiin kuopuksen ja esikoisen kanssa testaamaan tässä keväällä Silja Symphonylle (joka oli valitettavasti koko vierailumme ajan satamassa, nyyh) lasten buffettia ja antamaan myös kehitysideoita muutoksiin. Lapset osaavat nää jutut parhaiten! Ihan heti alkuun ihmettelen vaan, miksei kameran muistikortille ollut tallentunut ainuttakaan kuvaa Harri Hyljettä halaavista lapsista buffetin edustalla. Ne kohtaamiset ovat aina ihania ja kaikkia hymyilyttäää. Onneksi oli kuitenki pahvinen hyvää ruokahalua toivottava yksilö pöydän päässä. Varsinkin nuorimmaiseni rakastaa tuota ihanaa, pehmeää maskottihahmoa. Otetaampas tähän väliin siis muistelo menneiltä vuosilta, Harri Hylje ja pikku-Ruu:Yleensä ravintolaelämys buffetissa, tai missä tahansa ravintolassa alkaa näin, jos mukana on yhtään alle viisivuotiasta: “Äitiiii, ota syliin, minä en näe!” Ensimmäisenä tietysti pitää nähdä jälkiruokavalikoima! Ja äitihän ottaa lapsen syliin ja kaartaa jälkiruokaosastolta pois, jotta vatsa täytyyy ensin ns. oikeasta ruuasta. Tämä on hankala asia opettaa lapsille, koska oikeasti olen sitä mieltä, että jälkkärin saa todellakin syödä ensimmäiseksi, ainakin jos on aikuinen tai jos lupaa syödä ihan oikeasti sitten sitä muutakin ja pitää lupauksensa. Tällä kertaa kuitenkin mentiin peristeisessä järjestyksessä.

Harri Hyljehän se siellä taas. Tällä kertaa opastamassa mistä lasten buffet löytyy. Tarjolla oli perinteisesti nakkeja ja ranskalaisia, mutta tähän on tulossa tämän kesän aikana itä mainioimpia muutoksia. Lihapullat nimittäin vaihdetaan luomuksi, tarjolle tulee myös pastaa ja jauhelihakastiketta sekä vihreää naposteltavaa. Omat lapseni ainakin ottavat kyllä vihreää lautaselleenkin, jos sitä vaan on tarjolla! Olkoonkin se vaikka pelkkää kurkkua ja tomaattia, nekin lasketaan. Vegaanit otetaan ensitsä paremmin huomioon, mikä on ihana askel, vaikka meidän perhe on täysin sekaaniperhe.
No, mitäs päätyi vitosluokkalaisen esiteinarin lautaselle?“No, valitsin lasten buffetista ranskiksia ja nakkeja, koska tykkään niistä. Lisäksi kiersin kaikki aikuisten puolen pöydät ja valitsin ainakin hunajamelonia, heh! Lisäksi haluan aina maistaa jotain uutta, niin otin myös uusia makuja testiin. Otin rapuja ja mätiä ainakin! Lasten buffetti kaipaisi parannusta, siinä saisi olla enemmän vihreää.”

Voi miten hieno juttu on voida vastata näin jälkikäteen, että toiveenne on kuultu. Lasten lautasille kannattaakin napsia myös aikuisten pöydistä niitä herkkuja, joista lapset tykkäävät ja juurikin niitä uusia makujakin. No, entäpäs mitä sanoo pikkuveikka?

“Jeeeeeee! Tääää oooon hyyvväääääääääää!”

Pikkuveljissä on toisinaan ominaisuus, että heistä parasta ruokaa on se sama, jota isosisko tai -veli parhaillaan tykästelee. Noin muuten nelivuotiaani syö reippaasti kaikkia makuja ja on lapsista avaramakuisin. Hetken kuluttua hän pyytää saada kameran kaulaansa. Järkkäri painaa melkoisen verran, mutta kiva, kun lapsi on innoissaan myös kuvien ottamisesta, joten eiköhän hän voi napsaista meistä äiti-tytär-kuvan. Naps, noin, hieno kuva tuli!Naapuripöydän tuttu seurue, PS Olen Vegaani -tubekanavaltakin tuttu ihana Minni lapsineen pitää tietysti nelivuotiaan ikuistaa kuvaan myös.
Vihdoin päästään jälkiruokapöydän ääreen, kun on saatu lihapullat ja hunajamelonit syötyä. Miten mahtavat valikoimat herkkuja! Jälkkäripöytä kiinnostaa tietysti, mutta on lapsista kuitenkin usein parasta, kun saa itse tehdä oman pehmistötterön ja valita siihen parhaat kuorrutteet. Suunpielet suklaasta ja pehmiksestä tahmaisina lapset ovat onnessansa ja halivat äitiään tuon tuosta. Pidän siitä ihan hirmuisesti, että lapset ja lasten tarpeet ja toiveet ja ilot otetaan jatkuvasti enemmän huomioon. Silja FriendSHIP – Ystävyyden laiva on Lastenmessuilla lanseerattu uusi lasten konsepti, jossa on otettu juuri nuo kyseessä olevat asian ihanasti huomioon. En malta odottaa, milloin taas päästään laivalle koko perheen kanssa, seuraavaa reissua ei olla vielä buukattu, pitääkin tehdä se pikimiten ja tietysti niin, että buffetruokailut tilataan valmiiksi samantien. Tervetuloa risteilykesä 2019!

MUUTAMA HUIPPUHYVÄ VINKKI LAIVAMATKALLE JA RUOTSIN ROADTRIPILLE LASTEN KANSSA

Kaupallinen yhteistyö: Silja Line ja Suomen Blogimedia

Vieläkö muistatte meidän viime kesän roadtripin Ruotsiin? Se oli ihana matka toukokuussa mun synnyinmaisemiin, jonne sain viedä lapseni tutustumaan. Koostin teille nyt lyhyemmän version vinkeistä, jotka on kiva ja hyvä muistaa, jos suunnitelmissa on tulevalle kesällä matka armaaseen naapurimaahamme. Usein meille monille, minullekin Ruotsin reissu tyssää usein vain Tukholmaan tai pohjoisessa Haaparantaan. Pidemmällekin kannattaa uskaltaa ja mennä, lähimatkailu on antoisaa. Ruotsi on kaunis ja helppo maa lähteä matkalle. Sieltä saa parhaat tillisipsit ja filmjölkin, johon niitä dipata. Hölö Mörkö -tienviitta Tukholman eteläpuolella naurattaa aina. Nopeusrajoituksetkin ovat enemmän parittomia kymmenlukuja ku meillä täällä kotona. Muistan lapsuudestani, että isäni kertoi, että jossain, jonkun tien varrella (nää on parhaita koordinaatteja) on paikka, josta näkyy tosi monta (seitsemän?) kirkontornia. Onkohan se vaan mun muisto vai ihan totta? Uskon, että totta. Siinä kai ne tärkeimmät vinkit. No hehe. No ei vaan, tein teille napakan koosteen muitaihaniamaisista vinkeistä laivalle ja Ruotsiin.

  1. Lasten kanssa matkatessa voi tehdä niin, että ei etukäteen kerro lapsille mitä kaikkea aiotaan reissussa tehdä. Liika tieto voi saada lapsen mielen yhdeksi suureksi mylläkäksi ja into juuri meneillään olevista tapahtumista laimentua, kun odotellaan jo jotain suurempaa. Edetkää yksi juttu kerrallaan, aivan kuin kaikki olisivat ylläreitä ylläreiden perään.
  2. Jos ollaan menossa roadtripille Ruotsiin, niin jo pelkkä autolla ajaminen laivan sisälle on ihan mahtavaa!
  3. Risteily on aina oma seikkailunsa. Tutki siis tarkasti ohjelmalehtinen, mitä laivalla milloinkin tapahtuu. Lapsille on aina paljon hauskaa ohjelmaa.
  4. Muistakaa ottaa mukaan uikkarit ja menkää laivan allasosastolle. Joka risteilyllä ei pidä ja voi sanoa, että mennään ens kerralla sitten!
  5. Silja Land on aivan paras paikka! Jokaiselle lapselle ikään katsomatta kivaa puuhaa ja aikuisillekin miellyttävä, olipa sitten lasten seurana tai istuskelemassa ikkunan ääressä katselemassa merelle.
  6. Maihin päästyänne valitkaa suorimman moottoritiereitin sijaan pienempiä teitä ja nauttikaa maisemista. Litskat (eli iPadit) ja kännykät pois käsistä ja katse ulos. Kaupunkimaisemia, peltoja, metsää kuten kotonakin, mutta kaikki näyttää silti aivan erilaiselle.
  7. Monilla meistä suomalaisista, varsinkin pohjoisesta kotoisin olevilla, on kaukaisia ja läheisempiäkin sukulaisia Ruotsissa. Sinne kun lähti isot määrät ihmisiä töihin aikoinaan 70-luvulla varsinkin. Ottakaa yhteyttä heihin ja yllättäkää ja käykää kylässä. Voisin kuvitella, että moni ilahtuisi, kun saisi kaukaisia sukulaisia vieraakseen. Minusta ainakin on aina mukava kuulla tarinoita sukulaisistaan ja ehkä muistella menneitä. Oppii usein samalla itsestäänkin jotain.
  8. Tutustu etukäteen Ruotsin erilaisiin kohteisiin. Meidän pääkohde tuolla reissulla oli Vimmebyssä sijaitseva suloinen ja niin ihana Astrid Lindgrens Värld, josta kirjoitin talvella oman postauksensa. Muita paikkoja minne mä lähtisin samantein on esimerkiksi: a) Uppsala, koska sieltä on Pekka Töpöhäntä kotoisin. b) Kolmårdenin eläinpuisto, klassikkokohde monelle jo omasta lapsuudesta. Itse tosin olen käynyt siellä vain äitini vatsassa, mutta se lasketaan. c) Malmö, sieltä pääsee helposti käväisemään myös Tanskassa. d) Jos lähtee ajamaan Tukholmasta kohti pohjoista, niin reilun 1000 kilometrin päästä on takaisin Suomen puolella, siihen väliin mahtuu monta kivaa kaupunkia ja seikkailua. e) Kalmarin kaupunki Ruotsin itärannikolla ja siitä Öölannin saarelle. Siellä on myös kuningasperheen kesäpalatsi Solliden!
  9. Kaupungit, joissa ei olla ennen käyty ovat jo seikkailu sisänsä, mutta lapsia ilahduttaa aina uudet leikkipuistot, sellaiset joissa ei olla ennen käyty! Tämä vinkki on ihanan edullinen ja toimii jopa kouluikäisiinkin. Ja minuun. (kts. kuva jossa istun keinussa – aika onnellinen nainen)
  10. Suunnittele reissu vähintään pääpiirteittäin, mutta jätä tilaa seikkailuun.
  11. Muista kosteuspyyhkeet ja laastarit ja höllää vähän hermoja lähtiessänne!

Voi että, tulipa ihana fiilis tuota meidän roadtrippiä muistellessa ja ovatpa lapset kasvaneet vuodessa. Lisää reissuinspistä löydät täältä. Ehdottomasti laitan taas matkahaavelistalle automatkan naapurimaahamme koko perheen kanssa. Suosittelen kyllä täydestä sydämestäni Ruotsia ulkomaankohteeksi lomalla.

 

MALEDIIVIEN YÖ

Iski kauhean kova matkakuume tänään. Uusia matkoja ei juuri kalenterissa ole odottamassa, joten laitoin silmät kiinni ja palasin ihaniin muistoihin marraskuulle Malediiveille. Silmät avattuani jatkoin muistelua valokuvien voimin. Voi että. Sydän alkoi pamppailla, kun mitä tahansa mietin matkaltamme. Jos joku oli unelmien loma, niin se.

Yhden ihanan tarinan reissultamme haluan teille nyt jakaa. Luultavasti tarina mutkittelee sivuraiteillekin, mutta melkööt.

Illat Kuredulla olivat ihania. Aurinko laski kuuden maissa ja auringonlaskut olivat uskomattoman kauniita. Vain parina iltana maltoimme katsella auringonlaskua villamme terassilta, josta näkymä oli täydellinen, koska vieläkin täydellisempi se oli kun käveli kauas merelle päin sandbankilla. Koska kyseessä on äärettömän romanttinen lomakohde, tuli vastaan toisinaan myös muita pariskuntia. Aina kuitenkin niin, että me kävelimme merelle päin ja muut takaisin saarelle ja saimme nauttia auringonlaskun kauneudesta kaksin. Auringon laskettua menimme yleensä melko suoraan illalliselle. Joskus piti käydä vaihtamassa vaatteet, jos oli nautiskellut hiekkasärkän aalloista liikaa. Siellä kun oli niin siisti paikka, jossa aallot tulivat molemmista suunnista ja tyrskähtivät toisiaan vasten. Siinä oli ihana seisoa ja kuvitella olevansa kahden meren rajalla. Kahden suuren valtameren välimaastossa. Siinä just.

Ravintolassa meillä oli oma lempipaikkamme, jonne tarjoilijat meidät suoraan aina veivät, jos tilaa oli. Reunimmainen pöytä lähimpänä merta. Muutaman askeleen päässä aalloista. Siinä sai hipsutella varpaita hiekassa, syödä kynttilänvalossa, kuunnella aaltojen kohinaa, katsella taivaalle ja merelle, täysikuutakin sen molemmin puolin. Nauttia vaan toistemme seurasta ja kaikesta muusta niin ihanasta. Nyt tuntuu niin uskomattomalle, että juuri minä olen saanut kokea jotain noin täydellisen ihanaa, elokuvamaista ja ällöromanttista. 

Illallisen jälkeen kävelimme takaisin villalle. Hiekka oli lämmintä. Tein ehkä käsilläseisontoja matkalla tai hyppelehdin ja pelleilin rannalla olevan hääkatoksen luona. Tai hyppelehdin hellun kaulaan onnellisena naisena sitä pussailemaan. Nappasimme laiturin päässä olevasta sandaalinarikasta läpykkämme mukaan aamua varten (laituri oli niin kuuma ettei siinä voinut päivällä kävellä avojaloin ja päiväksi tossut sai jättää hyllylle, kun hiekalla ei niillä ollut kiva kävellä). Taas yleensä jatkoin hyppelehtimistä. Olen vähän sellainen hyppelijä, kun olen iloinen, onnellinen tai muuten vaan hurmioissani elämästä. Tarkistimme aina näkyikö rannalla rapuja (näkyi aina) tai vedessä rauskuja tai haita. Villan oven edessä istuimme toisinaan hetken somettamassa, verkko oli parhain juuri siinä kohdassa. Villamme oli toiseksi viimeisin, meidän vieressämme ennen merta oli enää suuri hääsviitti jacuzzeineen.

Hipsimme usein heti sisälle päästyämme samantien takaisin ulos, villa taakse terassille. Istuimme terassin reunalla, taskulamppu kourassa, jalat kiinni toisissamme ja katselimme vettä jalkojemme alla. Harmitti, että huoneessa ollut taskulamppu ei ollut kirkkaampi, sillä olisi tehnyt mieli kuikuilla kauemmaskin. Villan alla ui usein tuo kuvan kala, tai haluan ajatella, että se oli aina sama. Joinakin iltoina bongattiin iso haikin ja vitsit se oli siistiä. Hiljaa (kuten kaikki muutkin kalat, mutta haissa on ehkä vielä sellainen oma karmiva hiljaisuutensa) lipui vaan ohitse. Yhden kerran myös rausku. En voi olla ihmettelemättä ja kertomatta näitä hai- ja rauskutarinoita, mutta meri ja vedet ovat aina kiehtoneet mua ihan valtavasti ja oon näistä kokemuksista vaan valtavan onnellinen ja kiitollinen. (oon myös horoskoopiltani kalat eli yhtä kaikkien noiden merenelävien kanssa!)No niin ja sitten siihen itse tarinaan… Hehee, kuka olisi arvannut, että näin kauan kestää sivupoluilla. Käsi ylös!

Yhtenä iltana pitkän kala- ja merieläinbongailun jälkeen päätimme, että nukutaan yö ulkona taivasalla. Raahattiin terassin auringonottosängyn patja lattialle, puoliksi niin tähtitaivaan alle ja puoliksi terassin katoksen alle. Paksu peitto sisältä ulos ja tyynyt tietysti. Meri liplatteli ihanasti villan jalkoja vasten (vai voiko sanoa, että talolla olisi jalat… no kuitenkin ne muutama pölkky joiden varassa se villa siinä seisoskeli) ja lämmin, ihana merituuli hiljaisesti puhalsi, oli tämän maailman juuri sen hetken maagisin yöhetki ja hiljaisuus. T-ä-y-d-e-l-l-i-s-t-ä.

Nukahdettiin ihanasti. Ulkona oli tietysti huomattamasti hiostavampaa ja lämpimämpää kuin ilmastoidussa sisätilassa. Nukun muutenkin untuvapeitolla kesät talvet kotonakin, joten nytkin nukuin puoliksi paksun peiton alla ja puoliksi lempeässä merituulessa. Ennen unta oli vielä pakko pari kertaa kurkistaa, mihin olinkaan nukahtamassa. Täydellisyyteen.

Muutaman tunnin unien jälkeen, jotka muuten olivat erittäin makeat ja sikeät, heräsimme pariin sadepisaraan kasvoillamme. Samantien kuuli, että sade oli tulossa kovaa vauhtia mereltä meitä kohti ja vain pari sekuntia myöhemmin satoi jo ihan täysillä. Kerkesimme napata peitot ja tyynyt ja siirtyä sisätiloihin jatkamaan unia. Vaikka taisin mä käydä vielä alemmalla terassilla kastumassa sateessa, koska sekin oli niin ihanaa.Tuo yö on jäänyt mieleen niin ihanana. Koko reissu oli sitä, mutta just tuo yö, varsinkin kun jo parina aiempana yönä suunniteltiin ulkona nukkumista, mutta oltiin ensin että no ei. Onneksi toteutettiin. <3

BÄTTRE FOLK I FJÄLLEN 2019 // IHANA LASKULOMA LAPISSA

Kävin ensimmäisen kerran festareilla 16-vuotiaana. Lähdimme viiden hengen porukalla, neljä tyttöä ja yksi poika, Oulusta junalla kohti Joensuuta ja Ilosaarirokkia. Muistan edelleen missä kohtaa ravirataa telttamme sijaitsi. Miltä märkä tummansininen itse ompelemani huppari tuntui päälläni, mitkä kengät mulla oli jalassa. Niissä oli vähän huonot pohjat. Muistan, kun istuimme päälavan edessä ja yksi ystävä joi lasipullosta olutta. Muistan sen hetken, ehkä kyllä vain valokuvan kautta, koska lasipulloa on sittemmin ihmetelty tai ehkä siihen aikaan tosiaan sai viedä lasipullon alueelle. Otimme samassa paikassa päälavan edustaa kuvan muutama vuosi sitten. Olisikohan ollut vuonna 2010 (hahaha, muutama vuosi sitten… LÄHES VUOSIKYMMEN SITTEN!). Silloin sai enää tuoda tyhjä muovipullon alueelle ja sen sai täyttää vesipisteellä. Ihanaa, että ajat muuttuvat ja että me kasvamme, muuttumme nuorista nuoriksi aikuisiksi, vanhemmiksi, kolmikymppisiksi ja pian keski-ikäisiksi.

Tuolla kesän 1996 ilosaariseurueella on nyt yhteensä kahdeksan lasta. Ollaan kaikki edelleen kavereita keskenään. Yksi heistä on yhden lapseni kummitäti. Yksi asuu ulkomailla. Yhden heistä lapset ovat lähes täsmälleen samanikäisiä kuin omani. Kolmen heistä kanssa otin viime kesänä kaverikuvan Flowssa, mulla on tapana ottaa kaikkien tuttujen kanssa kaverikuvat joka Flow. Tykkään edelleen käydä festareilla. Tykkään siitä, että näen lempibändejä ja uusia artisteja. Siitä, että saan olla keikalla ja tuntea jytkeen ja ihmiset ympärillä. Uppoutua johonkin aivan muuhun maailmaan musiikin kautta. Syödä hyvää ruokaa, ehkä vähän juoda ja humaltua. Erityisesti pidän siitä, että näen festareilla ystäviä ja vietän heidän kanssaan hauskaa ja ihanaa aikaa. Näemme ystävien kanssa myös muulloin, mutta se on erilaista yhdessäoloa, festivaaleihin kuuluu aina tietynlainen huolettomuus ja se on aina rajattu ajan ja paikan suhteen ja siksi myös täysin omanlainen kokemuksensa joka kerta. Rakastan festaritunnelmaa, sellaista meidän, mun ja mun ystävien näköistä oloa.

Viime talvena jo koin pienenpientä fomoa (fear of missing out), kun helmikuussa Pyhällä oli ensimmäinen Bättre Folk i Fjällen -festivaali. Se on talviversio ihanasta Hailuodossa järjestettävästä Bättre Folkista, josta olen kirjoittanutkin useampana vuonna festarikoosteen: 2016, 2017, 2018. No, syksyllä tuossa sitten ehdottelin ystävilleni, että lähettäiskö helmikuussa Pyhälle? En ihan varmasti uskaltanut ajatella, että oikeasti sinne lähdettäisiin, mutta niin me vaan hurruuteltiin erinäisillä kyydeillä sinne helmikuun ensimmäisenä perjantaina. Seitsemän ystävystä viettämään talvista festivaaliviikonloppua Lappiin, täydellistä.

Bättre Folk i Fjällen on Pyhätunturilla järjestettävä talvinen musiikki- ja kirjallisuusfestivaali. Me yhdistimme siinä muutaman keikan ja laskemisen. Ohjelmaan kuului paljon muutakin, työpajoja, kirjailijaesiintymisiä, joogaa, hissioffareita. Mua itseäni jäi vähän harmittamaan etten lähtenyt avantoon uimaan, vaikka olisin halunnut, mutta jotenkin siinä hetkessä yksin, ilman ystäviä (kukaan muu ei innostunut!), lähteminen yli kahdenkymmenen asteen pakkasessa aamutuimaan ei saanut mua liikkeelle, vaikka avantoretki oli festareiden puolesta järkkäämä oma ohjelmanumeronsa. Porukkamme miehet kävivät myös ajelemassa fatbikeilla upeissa tunturimaisemissa. Lauantaina puoliltapäivin oli huipulla soijanakkihetki lämpimässä grillimökissä. Tarjolla oli myös hiillosmakkaraa ja totuuden nimissä söin sellaista, en soijanakkia.

Se laskeminen. Ehkä arvaattekin mitä siitä sanon. No, sehän oli aivan ihanaa! Pakkasta oli koko viikonlopun reilusti yli 25 astetta, mutta se ei meitä hidastanut. Ehkä piti käydä lämmittelemässä parin laskun jälkeen, mutta sekinhän on vain mukavaa. En ollut ennen laskenut Pyhällä (jonne on muuten täältä meiltä kotoa 959 kilometriä), enkä ihan kauhean paljon paikasta entuudestaan tiennytkään. Ihastuin kyllä ihan korviani myöten. Käsittämättömän kauniit maisemat, helmikuun pakkanen ja aurinko ja ilmassa leijunut glittersade vain korostivat sitä kauneutta. Siellä hississä ylös noustessamme todettiin moneen kertaan, että luonnon kauneus voittaa aina kylmyyden, jos jotain siitä pakkasesta olis valittamista. Myöskin se, että ihmisiä ei juuri nyt ollut rinteessä paljon, johtuen ehkä ajankohdasta ja kylmästä säästä, teki myös kokemuksesta ihanan. Ei ollut jonoja ja rinteet kivassa kunnossa. Helmikuiset rinteet voittavat kevätpäivät, vaikka nekin ovat enemmän kuin aivan mukavia.

Laskupäivien jälkeen olimme melko poikki. Lämmin sauna teki todella hyvää ja oli kiva lähteä saunanraikkaana katselemaan hotellille keikkoja. Yhdeksältä alkaneet esitykset olivat ihan täynnä. Puoli yhdeltätoista juostiin kovassa pakkasessa ilman takkeja viereiseen rinneravintolaan seuraavalle keikalle ja puoliltaöin alkoi viimeinen keikka hotellilla. Hyvin sinniteltiin kumpanakin iltana kaksi ekaa keikkaa, mutta lähdettiin nukkumaan muutaman biisin jälkeen viimeisen esiintyjän kohdalla. Esiintyjät olivat mainioita ja on kiva katsella keikkoja artisteilta, joista tykkää paljon. Yona, Karina, Ruusut, Paperi T (jonka kaksi biisiä katsottiin ennen kuin juostiin äkkiä nukkumaan ja joku sanoi hotellin narikassa, että ulkona on 34 astetta pakkasta!), Joensuu 1685, Draama Helmi ja sattumalta huipulla sijaitsevassa ravintolassa nähty supermahtava Maustetytöt. Varsinkin Karina ja Maustetytöt saavat multa erityismaininnat ihanuudestaan!  Kirjasin ylös muutamia huomioita, jos siellä vaikka jotakuta innostelisi lähteä mahdollisesti ensi talvena tunturiin Bättre Folkiin tai muuten vaan laskureissuun Lappiin.

  • Yksi meistä oli ajoissa liikenteessä ja matkasi junalla Kemijärvelle saakka (kun liput sai hyvään hintaan), me muut lentäen Rovaniemelle (oli edullisempaa kun oltiin liian myöhässä hankkimassa matkoja) ja sieltä bussilla ja autolla perille. Ensi kertaa ajatellen ehdottomasti yöjuna on paras vaihtoehto, jos Helsingistä asti matkaa.
  • Osalla meistä oli omat laskukamat mukana, osa vuokrasi. Itse olen vuokrannut viime kerroilla, kun olen rinteeseen päätynyt, mutta kyllä tällaisella muutaman laskupäivän kausivauhdillakin olisi kiva hankkia taas uudet omat laskuvarusteet. Löysin varastosta kyllä vuonna 1998 hankkimani laudan ja kengät, mutta kengät olivat liian pienet ja jo vuosituhannen alussa haaveilin uudesta, jämäkämmästä laudasta, joten ehkä ne vanhat ovat jo vaihdettavissa uudempiin, nillä on laskettu paljon. Ensi talvena ehkäpä hankin uudet kamat! Siitä huolimatta on mielestäni hienoa, että mulla ylipäätään on ne vanhat varusteet tallessa ja ne ovat aivan hyvät edelleen, eivätkä edes näytä mitenkään vanhanaikaisilta, vaikka ei sekään mitään haittaisi vaikka näyttäisi.
  • Hankin tämä talvena vihdoin uuden laskutakin ja -housut, joista tykkään kyllä paljon, mutta lumilautailua varten haluaisin kyllä myös vähän rennomman asun. Tai en tiedä oliko kyse tällä kertaa vain siitä, että pakkanen oli niin kova ja vaatekerroksia paljon ja tuntui, että olen vähän liian tiukka paketti siinä laudan päällä. Yksi naispuoleinen ystäväni ostaa usein takkinsa miesten puolelta, itse en monestikaan edes ajattele katsovani tarjontaa sieltä, mutta ensi kerralla takkiostoksilla katson!
  • Kun rinteeseen lähtee paljon aikuisia ihmisiä, huomaa myös sen, että varustetaso on täysin eri kuin teininä tai nuorena aikuisena. Aikakin on tietysti eri, nykyään on saatavilla todella hyviä varusteita, asusteita ja vaatteita, jotta pysyy lämpimänä ja on hyvä olla. Mä olen vähän sellainen vähälläkin pärjää -ihmistyyppi ja että ei se oo niin justiinsa mitä vaatteita on päällä, kunhan ei palele, mutta kyllä vaan oli ihana olla kunnon merinoalusasussa ja hyvissä sukissa, jotka nousivat laskukengän reunan yli, eikä sukkien reunat puristaneet. Kokeilin myös käsiini akkukäyttöisiä lämpökintaita ja voi kuulkaa, voin kertoa, että niissä ei sormia palele!
  • Yövyimme Pyhä Suites -majoituksessa, joka oli huoneisto saunalla ihan rinteiden vieressä. Superhyvä majoitusvaihtoehto, mutta ensi kerralla kuitenkin voitaisiin siirtyä seuraavalle tasolle: mökkiin, jossa olisi takka ja mahdollisuus hypätä saunasta lumihankeen!

Voisin vaan katsella näitä kuvia uudelleen ja uudelleen. Rakastan talvea, rakastan kunnon kovia pakkasia, pastellinväristä taivasta, koko maiseman huuruisen sävyiseksi muuttavaa pakkaslunta, rakastan LUNTA ja Suomen Lappia. Tulen niin onnelliseksi, kun saan olla ystävien seurassa, kun kaikki saavat laskea ja olla just niinku huvittaa, yhdessä tai erikseen, kun naurattaa paljon ja on vaan niin hyvä olla. Meillä seitsemällä on yhteensä yksitoista lasta, joten ei ole ihan itsestäänselvyys sekään, että niin ison lapsikatraan vanhemmat pääsevät lähtemään matkoille milloin vaan. Viikonloppu oli hauska, ihana ja leppoisa. Ystävät on elämän suuri rikkaus. Meillä on suunnitteilla jo seuraava reissu, sekä laskemaan, että tietysti seuraaville festareille. Huippua, että ollaan saatu festarointi ympärivuotiseksi harrastukseksi. Kiitos <3 

 

ASTRID LINDGRENIN MAAILMA – MUISTELUMATKA VIIME KESÄÄN, VINKKI TULEVAAN

Nyt, kun on kunnon talvi, on ihana palata menneen kesän tunnelmiin ja miettiä vähän jo tulevaakin kesää. Tykkään muistelemisesta ja tässä eräänä iltana kävin läpi viime kesän kuvia. Toukokuussa oli hellettä ja olimme roadtripillä Ruotsissa. Siellä tuli vastaan niin monta suloista ja kivaa kuvaa Astrid Lindgrens Världistä Vimmerbystä, että päätin kirjoittaa paikasta vielä oman postauksensa. Joten tervetuloa kanssani pienelle matkalle ihaniin satumaailmoihin viime toukokuulle!
Mulla oli kaunis muistikuva 32 vuoden takaa, kun olimme käyneet perheen kanssa samaisessa paikassa. Muistin minikokoiset talot ja sen, miten kaikki se söpöys vei mut jonnekin haavemaailmoihin. Siitä saakka olin haaveillut pääseväni sinne uudelleen ja mikä parasta, omien lasteni kanssa. Nyt se sitten toteutui.

Heti portin läheisyydessä oli ensimmäinen esiintymislava, jolla Peppi Pitkätossun opettaja ja poliisisedät tanssahtelivat. Mekin eskarilaisen (nyttemmin toki jo koululainen hänkin!) kanssa pysähdyttiin hetkeksi kuuntelemaan, lumouduttiin maailmaan.

Hetken päästä polulla Peppi Pitkätossun opettaja hurauttikin ohitsemme pyörällä jo kohti seuraavaa esitystä.  Voi miten ihanalta tämä kaikki näyttää. Toukokuinen lämpö, tuo oli mieletön hellepäivä ja koko kesä vielä edessä. Astrid Lindgrenin maailma on kyllä paikka, joka on laitettu niin ihanasti ja nätisti. Ja vielä päälle se, kun muistaa useimmat sadut hyvin tarkkaan, on tuolla satumaailmassa aivan tajuttoman ihanaa kulkea. Seurana maailman parhaat lapset, niin voi että! 
Pepin talolla istuuduttiin katsomaan Pepin seikkailuja vaikka ruostinkielinen tarinointi ei ollutkaan juuri se mistä lapset olisivat ymmärtäneet tarinaa, mutta aina ei sanoja tarvitsekaan. Oltaisiin istuttu pidempäänkin, mutta oli vaan niin kuuma. Just nyt tässä marraskuun harmaudessa tuntuu hassulta ja hyyyyviiiin kaukaiselta sellainen kuumuus. 
Katsokaas näitäkin, mikä ihana satupelto tuolla aidan takana! Mistäs sadusta tämä olisikaan? Eemelistä ehkä? Kaikki reitit, missä saattaa umplahtaa veteen, pitää aina valita, sanon minä. Joskus sitten rutistellaan housuja kuiviksi. Hellepäivänä ne onneksi kuivuvat nopsaan! Siellä ovesta ja ikkunoista Ronja Ryövärintyttären linnasta kurkkii koko mun perhe. Hauska kuva, vaikka näyttääkin vähän sille, että väkisin pidän kolmivuotiasta paikoillaan – en pidä. Sillä on vaan hoppu jonnekin ja hetkeksi sain häntä pidäteltyä yhteiskuvaan.

Tittididii! Seuraavaksi sama perhe löytyikin Pepin talosta. Tuolla oli koko päivän hurjan paljon ihmisiä, mutta koska vietimme puistossa koko päivän, avaamisesta sulkemiseen ja satuttiin Pepin talolle just sulkemisaikaan, saatiin siellä seikkailla keskenämme. Ihanaa! Koko perhe peppeinä.Ja Pepin talon jälkeen me olimme ehkäpä Saariston lasten taloilla… Tai ei, ehkä siellä missä Katto Kassinen asuu. Hmph, en muista kenen talon portailla istuttiin. Tunnistatteko? Ihanan pienessä koossa punainen söpö talo ainakin on. Mielikuvitus sai lähteä valloilleen ja oikein juoksentelemaan tuolla.
Nämä talot. Nämä seuraavien kuvien ovat ne, mitä muistan sieltä kahdeksankymmentäluvun kesälomareissulta. Olivat yhtä maagisia ja ihania edelleen. Minikokoisia ovia ja ikkunoita. Jos joskus olisi kesämökki ja sinne saisin tehdä leikkimökin, niin tekisin ehkä juuri tuollaisen minikokoisen ja sitten siellä olisi jossain isompi ovi, mistä saisi kuljettaa sisälle huonekaluja (koska sinne ei tietnkään minikokoisesta ovesta mahtuisi juuri kuin ne minikokoiset ihmiset – me aikuiset saatetaan jäädä pyllystä kiinni oviaukkoon!). Nuo ovat niiiiin söpöjä, että oisko vähän mahtava tuollainen pikkumökki omillekin (lasten)lapsille (sitten 2030-luvulla)! No niin, tervetuloa Nangijalaan, sanoo pienin.Mitenköhän mulla ei oo sieltä Nangijalasta enempää kuvia. Siellä oli ihanaa. Se yksi huonekin, josta mentiin pikkukomerosta kellariin salaportaita pitkin ja sitten sieltä tunnelia pitkin talon taakse ja ulos. Niin jännä! Voi että, ihan kauhea kesäikävä, Ruotsi-ikävä ja on kai kaivettava kaikki kuvat tuolta tietokoneen syövereistä mitä reissussa otettiin, että pääsee sinne vielä syvemmin. Toivottavasti nämä kuvat ilahduttivat helmikuista iltaanne. Jos ensi kesälle jo mietitte reissua, niin suosittelen kyllä Vimmerbytä. Näin onnellinen perhe siellä viime toukokuussakin kävi. Kuvia katsellessa näkee myös lasten hurjan kasvun, nuohan ovat taas ihan eri näköisiä jo kuin tuolloin. <3 

REALITYMUIJA LOMALLA

Meillä kaikilla on omanlaisensa huumorintaju. Napakympissäkin 80-luvulla muistan, että toivottiin siltä neidiltä tai herralta samanlaista huumorintajua. Tinderissä myöhemmin vuosia sitä selanneena musitan, kuinka tätä taas niin toivottiin. Kavereiden kanssa on aivan parasta se, kun tietää, että toinen tajuaa heti, mistä on kyse, jos lähettää jonkun kuvan tai lauseen jostain irtinapattuna. Huumorintajun tasoja on monia ja niillä on vaikeakin toisinaan  keikkua, jotkut pahastuvat siitä mikä toiselle on hauskaa ja sekin on aivan ymmärrettävää.

Minä olen sitä sorttia, joka sanoo, että huono on, todella huono huumorintaju, tarkoittaen tietysti, että se on se parhain. Niin huono, että se on paras. Silti naapurissa joku ajattelee täysin samoin itsestään ja sitä naurattaa aivan eri jutut. Vaikea laji, mutta niin mainio ja ihmisen hyvinvoinnille tärkeä juttu.

Aina ei tarvitse mennä täysin samoja reittejä niissä huumorihommissakaan, sillä ei haittaa, jos toisen mielestä kaikkein parasta on Kummeli ja toisesta sitä onkin Putouksen sketsihahmot. Yhteinen huumorinsävel voi silloinkin aivan hyvin löytyä niistä keskinäisistä vitseistä. Ja ihanaa on vaikkapa se, jos on kiikaroimassa parisuhdetta ja tapailee tyyppiä ja huomaa sen hetken, kun löytyy se ensimmäinen yhteinen vitsi, jota kukaan muu ei varmasti ymmärtäisi. Tai ainakaan kovin moni muu. Silloin tietää olevansa oikealla polulla ja kiikarinnokassa olevasta tyypistä kannattaa vähintäänkin pitää kädestä kiinni ja katsoa vähän pidemmälle. Omat, yhteiset insideläpät, parasta!

Palataanpas taas rakkausmatkalle marraskuuhun. Yhtenä päivänä olimme palaamassa villallemme. Kävelin mieheni edellä ja meidän villan kohdalla hypähdin mun perinteiseen haarat levällään, toinen polvi lähes maassa, kädet rauhanmerkkejä näyttäen ja suu jättihymyssä -asentoon. Naurettiin sille kippurassa ja todettiin, että olipa just kyllä tiinamainen meininki. Aloin samantien miettiä ääneen, että kyllä kunnon tyttöystävä kävelisi vain eteerisesti ja sulavalinjaisesti ovelle ja se olis siinä. Mutta sellainen en ole minä. Ja oon just hyvä tämmöisenä. Otettiin näistä kummastakin tyylistä videonpätkät ja tein aiheesta instastoorin.

Keksin itse videolle nimeksi My girlfriend – expectations vs. reality, vaikka vitsi olikin ihan minusta itsestäni vain eikä kenestäkään minun tyttökaverista. Miesystävälläni ei siis todellakaan ollut osaa eikä arpaa tähän nimen keksimiseen, kunhan tässä olen hänen tyttöystävänsä. Olen sitä mieltä muutenkin, että realitymuijat on just parhaita (koska itse olen sellainen), mutta tietäen, että maailmassa on ihmisiä, jotka kammoksuvat tällaisia tyyppejä. Ne tyypit ovat silti aivan yhtä hyviä ja parhaita, kuin mitä realitymuijatkin. Kaikki ollaan hyviä just tämmösinä. Ja tähänkin sopii se, että tarviiko kaiken nyt aina olla niin vitun vakavaa.

Loma eteni ja ihan muutaman kerran tuli eteen taas tilanne, yhtään niitä hetkiä suunnittelematta, että realitymuijan videoinnille oli jälleen aika. Se, kun ihana drinkki valui pitkin rintaa, koska täytyyhän sitä vähän keikauttaa vaikka lasissa pilli onkin. Tai kun herätessäsi kävelet ovelle ja päätät avata sen, mutta lukko onkin niin hankala, että menee pelkästään oven rynkyttämiseksi. Sellainen on realitymuija ja yks semmonen muija latasi koosteen myös tubekanavalleen, olkaat hyvät.