Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

ENS KERRALLA SYÖN KAIKKI ITSE

Juttelin tänään yhden kaverin kanssa siitä, että mitkä asiat ovat tärkeitä kolmilapsisessa perheessä. Asia tuli mieleen siitä, kun tällä viikolla löysin yhden kirppiskassin pohjalta (jonka jostain syystä kaadoin lattialle siirtääkseni kamat toisenlaiseen kassiin) kadonneen tarhatossun. Lapseni aloitti loman jälkeen tarhassa elokuun alusta ja siitä saakka hän on ollut yksitossuinen tarhalainen. Joinain aamuina hän on ihan oikeasti laittanut jalkaansa vain sen yhden tossun. Minä tiesin, että tossu kyllä löytyy jostain, joten en hankkinut uusia. Ja löytyihän se! Eli todettiin kaverin kanssa yhteen ääneen, että se onko lapsella päiväkodissa tarhatossut tai mätsääkö kurahousut ja sadetakki keskenään, ne eivät ole tärkeitä asioita. Tärkeintä on, että lapsilta pestään hampaat ja että pysyvät hengissä. Tai oikeastaan vain se, että pysyvät hengissä.

Joten tästä päästään hienonhienolla ja lavealla aasinsillalla siihen, että lähestulkoon kaikki asiat, jotka helpottavat lapsiperhe-elämää, ovat ihania asioita! Vaikka se, että kävelymatkan päähän avataan kauppakeskus, josta voi helposti hakea kurahousut kadonneiden tilalle (eikä niiden tarvitse mätsätä sadetakkiin, heh). Tai se, että on olemassa valmista keksitaikinaa pakastealtaassa. Olin unohtanut, että sain (taikinat saatu instagramin kautta suoraan kotiovelle, mitä luksööriä toimintaa! Kiitos!) kesällä kaksi pakettia valmista taikinaa ja yhtenä päivänä ne tulivat vastaan pakkasessa ja päätin tekaista vähän ameriikkahenkisiä keksejä.

Taikina on pötkönä kauniissa rasiassa, jota ei tee mieli heittää pois. Onneksi lapsi päätti askarrella rasiasta ja se oli monta päivää keittiönpöydällä kuumaliimattuna kiinni kahteen toiseen pahvirasiaan, jotka muodostavat kuulema lavan. Se on hieno lava se. Yhtenä aamuna aamiaista syödessäni tutkailen askartelua ja luen moneen kertaan tekstin, jossa sanotaan, että Huolella käsintehty Suomessa. Se tuntuu ihanalta, taikinat on nimittäin tehty tuossa kivenheiton päässä Helsingin Kalliossa.Ja ihanalta keksit tuntuivat varsinkin sen jälkeen, kun oli ns. tehnyt ja maistanutkin niitä! Keksien teko ei juuri helpompaa voisi olla. Taikinapötköstä leikattiin siivuja ja ne aseteltiin pellille väljästi ja keksit uuniin. Sitten vain kurkittiin kärppänä uunia, että vähän ruskistuvat reunoilta ja jäävät pehmeäksi keskeltä. Uunista oton jälkeen pikkuhetkeksi jäähtymään ja lapsille huudahdus: saa tulla maistamaan keksejä! Voin kertoa, että kauaa eivät siinä kuivahtaneet ja ihan kovin montaa en itse niistä saanut syödä, mutta sen mitä maistoin, voin melkeinpä sanoa, että parhaimpia tuon sortin keksejä olivat.

Onneksi, siis todellakin onneksi säästin puolikkaat pötköt, koska niistä tehdyt keksit taidan nauttia lapsiperhe-elämään sopivalla tavalla, eli itsekseni lasten mentyä nukkumaan.

LEVEÄT LAHKEET ON LEMPPARIT

Tänään koulun jälkeen tyttäreni ompeli itselleen housut. Hän rakastaa leveitä lahkeita ja kreisejä kuoseja. Osaa ompelukoneen perustoiminnot. Minä autoin kaavoituksessa ja kerroin missä järjestyksessä saumat kannattaa ommella. Löysin laatikosta juuri sopivan pätkän leveää vyötärökuminauhaa. Sitä sellaista 80-lukulaista, jossa on röyhelö toisessa reunassa. Sopii täydellisesti noihin. Kuvissa tyttö ja elämänsä ensimmäiset itse tekemänsä housut. Veikkaan, että eivät jää viimeisiksi. Taidetaan alkaa sopivien kankaiden metsästykseen. Tuntuu niin hassulta, sillä silloin kun aloitin tämän blogin kirjoittamisen, sama tyttö oli vielä mun vatsassani. Nyt se näyttää ja tietysti onkin jo niin iso tyttö.

*Kangas saatu Lil Jo & Viljalta sekä pipo Metsolalta (ja tuunattu tupsulla omanlaisekseen)

 

 

AINA KUVIA SIITÄ SAMASTA TAULUSEINÄSTÄ

Mutta kun minä vaan niin tykkään tauluseinästä! Se on paikka, jonka sisältö taitaa muuttua vuodenaikojen mukaan. Sitä seinää kotonani katselen eniten. Sängystäni on näkymä tauluseinään ja se on ensimmäinen paikka, jonne katse kohdistuu kun tulee kotiin ja astuu pari askelta eteiseen. Toisinaan tulee uusia juttuja, joita haluan seinälle laittaa ja sekös sitten myllää koko kokonaisuuden uusiksi. Eikä se tietenkään haittaa mitään. Muutos on aina piristävää.

Selailin yhtenä päivänä muutaman viime vuoden aikaisia paperivalokuvia ja sielläkin oli muutama kuva teetettynä, joissa tauluseinä vilahti. Mietin, että olisi oikeasti aina hauskaa koota ihan oikeista entivanhaisista paperikuvista albumi, joka sisältäisi ihan vain sisustuskuvia kotoa. Sen lisäksi, että nykyään teetetään kuvia harvemmin (jos koskaan), niin sitäkin vähemmän ainakaan minä teetän kuvia joissa ei ole ihmisiä tai jotan megahienoja maisemia. Toisinaan otan sentään kuvia kotoa (blogiin nyt ainakin), mutta varmasti moni ihminen ei kuvaa kotiaan koskaan, se vain on siinä tavallaan liian lähellä, ainakaan kuvattavasti asti.

Koti on silti se paikka, jonne useimmiten kaipaa eniten, jos jossain muualla on. Joskus iskee kaipuu lapsuudenkoteihin, siihen tunnelmaan ja paikkaan ja niiden ihmisten luo, mutta kun tarkasti miettii ei välttämättä muistakaan oikein muuta kuin sen ruskean nahkasohvan pinnan ja ne napit sohvatyynyissä ja sen miltä tuntui työntää jalka sohvatyynyjen väliin. Ne ovat toki ihan äärettömän tärkeitä, ihmeellisen tarkkoja ja kauniita muistoja, mutta on hauskaa silti nähdä kuvista, että millainen ajankuva niissä näkyy, millainen kokonaisuus on. Sohvan edessä on värikäs, suuri matto ja seinällä äidin maalaamia tauluja, joista yksi on soikea, muut kulmikkaita. Pöydällä on suuri, raskas lasinen hedelmävati, jossa appelsiineja. Silloin olisi ihana katsoa kuvaa, jossa tuo lapsuudenkotimaisema olisi. Itseasiassa nyt kun mietin, niin kaikista kivoin olisi katsoa useimpia lapsuuskuvia niin, että olisi se kuva, jossa koko perhe istuu siinä sohvalla ja sen parina kuva samasta paikasta vaikkapa hetki ennen tai jälkeen kuvanoton. Sellaisena kuin se hetki on ollut.

Mahtavaa tässä vähän polveilevassa ajatuksenjuoksussa on se, että minähän voisin alkaa ottaa sellaisia kuvapareja. Tai ainakin voisin toisinaan kuvata sinne satojen ja tuhansien digikuvien sekaan otoksia myös kotoa ja jos vielä siitä askel eteenpäin, niin voisin teettää niitä paperillekin ja liimailla albumiin. Ihan vaikka itseäni varten, että mummuna sitten voisin muistella, että vielä vuonna 2018 kuvia edelleen pystyi teettämään paperiversioiksi ja olimpas minä kaikesta elämän ruuhkasta huolimatta ollut reipas liimatessani ne ihan kirjaksi asti.

Tässä kuvia syyskuulta vuodelta 2018. Kodistamme, jossa elelee viidesluokkalainen, ekaluokkalainen, pian nelivuotias ja minä. Toisinaan kylässä käy Minni-koira ja yksi mies, joskus kaksi ihanaa tyttöäkin. Tauluseinän alla sohvalla rötköttää usein vähintäänkin lapset, jotka taitavat olla aivan onnellisia kahden kodin lapsia.

Tätä tekstiä kirjoittaessa alkoi soittolistalta kuulua Aksulin NYT! ja siinä niin tähän sopivasti lauletaan, että kaikki menee niin kuin ennen niin kuin nyt, nyt se on! Alunperin mun piti kertoa, että miten hauskaa oli, kun yhtenä iltana iltasatua lukiessa keksin, milliasen taulun tuohon suurimpaan kehykseen teen ja laitan sen sitten tauluseinälle aitiopaikalle. Tulin lasten nukahdettua olohuoneeseen, aloin selailemaan lehtiä löytääkseni palan oikean väristä sinistä paperia, koska mulla ei ollut juuri sitä sävyä kartongeissa ja ajattelin lehdestä jostain löytyvän. Lehtiä katsellessa vastaan tulikin huippuhieno piirustus Damon Albarnista, kissanpennusta ja mieletön kaktusjuliste. Otin heti ne talteen! Vieressä lojuneet eriväriset kartongit, liukuvärjätty sateenkaaren värinen lahjapaperi ja marmoroitu paperiarkki, kaikki ne yhdessä saivat mut siinä melkein keskiyöllä toteuttamaan taulun. Tyystin erilaisen kuin mitä olin hetkeä aiemmin suunnittellut siellä iltasatuhetkessä. Vähän hupsun, mutta just siksi musta niin hienon!

Lisäki piti kertoa, että ylärivin Boyz of -taulu on itseasiassa pala Bättre Folkin turva-aidan pressua. Siinä oli Lauri Ahtisen maalaama teos, josta festareiden päätyttyä sai leikata ja repiä itselleen palan. Mulla oli pala siitä kohdasta jossa luki teoksen nimi: BOYZ OF SUMMER, nyt mulla on seinällä Boys of. Taisinkin sitä hehkuttaa jo kesällä kyllä. Niiden juttujen lisäksi olisin halunnut vielä hehkuttaa meidän parin vuoden takaista Kakkua ja viinaa -yhteistiadeteosta. Mutta emmää sitten, ajatus karkasi ja kerroinkin jotain muuta. Oikein ihanaa torstaita teille, yritetään pitää ajatukset kasassa! 

 

KOLME SYNNYTYSTARINAA JA HILLITÖN VAUVAKUUME

Mulla on vauvakuume. Se nyt ei ole mitään erikoista, mulla on ollut samanlainen tunne ja kaipuu vauvasta teini-iästä asti. Ei mitenkään raastava, mutta sellainen, että olisipa mulla tässä nyt vauva, jota saisin hoitaa ja rakastaa -kuume. Sain ensimmäisen lapseni 27-vuotiaana. Se oli ihanaa, olin niin onnellinen. Melko nuorikin, ensisynnyttäjän keski-ikä taisi tuohon aikaan olla 29-vuotiaan paikkeilla. Toinen lapsi syntyi, kun olin juuri täyttänyt 31. Kolmas lapsi syntyi ollessani 34-vuotias.

Enää ei vauvoja tule. Vauvakuumeesta huolimatta en enää halua enempää lapsia ja kolme lasta on tosi monta jo sekin, niissä riittää kasvatettavaa kyllä. Tuoreehkossa parisuhteessa elellen ja vauvakuumeesta tokaistessani, kun vauvoja näen, saa kyllä toisinaan kuulla, että eikös nyt vielä teille yksi yhteinen, vielä ehtisit!

Sain lapseni noin kolmen ja puolen, neljän, vuoden välein. Siksi se kuume on nyt valloillaan, koska kuopukseni täyttää syksyllä neljä eli hän on juuri sen ikäinen kuin nuorin lapsi on ollut uuden syntyessä. Olen siis synnyttänyt melko tasaisin väliajoin. Tasaista kantoaikaakin kehui neuvolantäti kolmannen lapsen aikoihin, kun jokaista kannoin lähes tasan yhtäkauan, 41-42 viikkoa. Ihan pikkiriikkisen tunnen haikeutta siitä, etten enää koskaan koe raskausvatsaa, ensimmäisiä hentoisia perhosen huitaisuja, potkuja, valtaisaa vatsaa, synnytyksen odottelua, supistuksia, onnentunnetta vastasyntyneestä rinnallani, imetyksen ihanuutta ja oman vauvan tuoksua ja nukkuvaa vauvaa kainalossani. Rakastin olla raskaana ja synnytykseni olivat hyviä kokemuksia ja vauvavuodet ihania. Silti viimeisimmän raskauden aikana ajattelin myös, että se on viimeiseni, joten kaippa mää nautin niistä silloin riittämiin. Aivan varmasti nautin.

Usein synnytystarinoissa on jotain dramaattista tai raskautuminen on ollut vaikeaa tai jotain muuta on tarinan taustalla, mutta ihan tällaisia tylsähkön tavallisiakin tarinoita on. Sellaisiakin tarinoita on ihan hyvä jakaa, eikä siitä, että asiat ovat menneet jollain tapaa ns. helpon kaavan mukaan, tarvitse tuntea häpeää tai että se olisi joltain muulta pois. Ehkä tämän tarinan lohtu voi olla siinä, että se loppumetrien odottelu on niin äärettömän hidasta ja kun lapsi syntyy, niin moni asia muuttuu, mutta se muutoksen hetkikin on aivan tavallinen hetki, joka ajan kuluessa unohtuu. Toisaalta tämä voi olla ihan vaan kertomus kolmesta synnytyksestä.

Kerron nimittäin teille kaikki synnytystarinani, ne kolme. Kaiken mitä minä niistä muistan näin yhdentoista, seitsemän ja neljän vuoden jälkeen. Siinä juuri synnytettyään, minä ainakin ajattelin, että muistan sen hetken aina! Niin ainutlaatuinen, erityinen ja ihana tapahtuma, ei sitä unohda koskaan. Toisaalta, synnytyksiä on niin monta kuin on maailmaan saatettua lastakin, eli tarinoita riittää ja osa ei varmasti unohdukaan. Mutta nämä minun, kerron ne teille nyt. Kovin paljoa en muista.2007.

Heräsin yöllä 3.13. Tarkistin kellonajan mikron kellosta mennessäni vessaan. Lapsivettä hulahti olohuoneen lattialle kaksi minuuttia myöhemmin. Nyt se vihdoin syntyy, ajattelin. Herätin poikaystävän. Laitoin housuihini kaikki jättimäiset siteet ja kahdet housut päällekkäin. Taksissa laitoin penkille muovipussin mahdollisten lapsivesien falskaamisen takia ja istahdin kyytiin. Kuskilla sammui auto, kun kerroimme että synnyttämään ollaan menossa. Naurettiin.

Sairaalan käytävä oli pitkä, tunsin kuinka lapsivettä valui pitkin reisiä. Seitsemältä alkoivat kunnon supistukset. Olin luullut kokeneeni supistuksia jo aiemmin, mutta vähänpä tiesin. Ne oikeathan olivat ihan karseita! Luulin, että puristan sängyn laitojen metalliputket poikki, niin lujaa puristin.

Synnytyssalissa otin ilokaasua, mutta siitä tuli niin paha olo, että oksensin kaksi pahvista oksennuslaaria täyteen. Naurettiin, että ei enempää ilokaasua. Ponnistaminen tuntui kuin olisi kakannut melonia 26 minuuttia. Radiossa soi Moby. Ulkona paistoi aurinko. Tuli pää, tuli vartalo. Maailman ihanin tyttö oli syntynyt. Olin niin onnellinen.

Ystävä toi sairaalaan tytölleni My Little Ponyn. Työkaverit toivat skumppaa.2011.

Kuulin surullisen uutisen iltayhdeltätoista. Minua itketti ja se varmaan käynnisti synnytyksen. Nojailin olohuoneen sohvaan, kun supisteli. Soitin sairaalaan, että saako tulla jo? Yhden aikaan kannoimme nukkuvan isosiskon autoon ja veimme ystävän luo jatkamaan unia. Portaat ystävän talon edessä olivat liukkaat, pidin lujasti kiinni kaiteesta, kun nousin ne. Alaspäin tullessa tuli supistuksia ja piti pysähtyä, puristin kaidetta.

Sairaalasta muistan hissimatkan ylös synnytyssaliin. Muistan, että supistusten aikaan huusin sekä saatanaa, että kuolevani. Kumpikaan aihe ei kuulunut muuten sanavarastooni. En ehtinyt saamaan epiduraalia, kun sain jo luvan ponnistaa. Muutamassa minuutissa viiden aikaan aamuyöllä maailman suloisin pieni poika oli rinnallani. Olin niin onnellinen.

Menin suihkuun ja huutelin sieltä lapsen isälle, että paljonko se painaa? 3595, hän vastasi. Eiku tämä lapsi, huusin takaisin. Esikoinen oli painanut syntyessään sen verran. Tämäkin, hän vastasi. Naurettiin.

Vauva käärittiin kapaloon ja minä sain aamiaisen. Ruisleipä, jukurtti ja maito maistuivat älyttömän hyvälle. Istuin sängyn laidalla ja söin aamiaista. Olin kahden lapsen äiti.

Seuraavana päivänä isosisko tuli katsomaan pikkuveljeään. Kuinka hän olikaan yhdessä yössä kasvanut niin paljon, jättiläiseksi! Olin niin onnellinen.2014.

Isommat lapset olivat isällään, huomenna olisi käynnistysaika puoliltapäivin. Heräsin yöllä supistuksiin. Soitin sairaalaan, käskivät pysymään vielä kotona. Kerroin, että olen kotona yksin, etten oikein uskalla jäädä enää, joten pyysivät tulemaan. Taksikuski ei meinannut saada tilataksin ovea kiinni, kun kerroin, että menen synnyttämään. Kerroin myös, etten synnytä autoon. Naurettiin.

Ystävä tuli sairaalaan viiden aikaan aamuyöllä tunti minun jälkeeni. Juteltiin niitä näitä supistusten välissä, istuin keinutuolissa. Aina oli joku hyvä juttu meneillään, joka keskeytyi supistuksesta. Seuraava juttu olikin aivan jotain muuta.

Ystävä paineli alaselkääni ja piti minua kädestä kiinni. Puristin häntä supistusten aikaan niin, että hänen käsiinsä jäi jäljet. Naurettiin. Sain epiduraalin. Seurasimme ruudulta supistuksia, jotka eivät enää tuntuneet. Olin onnellinen, että juuri ystäväni oli siinä. Hän tiesi miltä minusta tuntuu ja osasi painaa oikeista kohdista ja olla.

Kahdeksalta maanantaiaamuna parilla ponnistuksella pieni poika syntyi. Itkimme ystävän kanssa yhdessä. Vauvan isä tuli paikalle juuri sopivasti ja pääsi pesemään vauvan. Hänestä tuli isä. Sain vauvan rinnalleni ja pikkuinen löysi heti tissin ja alkoi imemään. Olin niin onnellinen, olin kolmen lapsen äiti.Siinä kaikki mitä muistan. Muistan kivun, muistan onnen, muistan kellonajat ja syntymäpainot, muistan musiikin, ikkunan sijainnin synnytyssalissa, muistan naurun. Varmaan juuri ne asiat, joiden takia se vauvakuume on taas vähän valloillaan. Niin kai sen kuuluu mennä. Olen äärimmäisen kiitollinen, että sain kokea nuo raskaudet, että kaikki meni hyvin ja että saan olla äiti noille kolmelle kultakimpaleelle. Haastavistakin elämäntilanteista huolimatta olo oli ainakin jälkeenpäin muisteltuna aina ihan hyvä. Että aivan kuten kaikki muukin, synnytystarinatkin lyhenevät ja muistetut asiat vähenevät, kun vuosia kuluu. Synnytys ainutlaatuisuudessaan on aivan yhtä tavallinen päivä, kuin kaikki muutkin. Se synnytetty ihminen muuttuikin siksi tärkeimmäksi asiaksi!

Kuvat otti synnytyksessä mukana ollut ystäväni vuonna 2014.

11-VUOTIAAN KESÄ ON UIMAHYPPYJÄ, LEIKKIÄ JA JUNAMATKOJA

Eräs opettajaystäväni joskus totesi, että kesä nelos- ja vitosluokan välillä on usein merkittävä. Siinä tapahtuu pienessä ihmisessä paljon muutoksia, että opettajana sen usein huomaa. Pienistä on yhtäkkiä kesän aikana kasvanut isompia, eri tavalla ajattelevia melkein jo teinejä. Kuulin lauseen vuosia sitten, mutta se sieltä nousi tämän kesän aikana mieleen useamman kerran. Opettajan näkökulma toki on lapsimäärään nähden laaja-alaisempi kuin vaikka omani. Kotona kuitenkin tosiaan elellään parhaillaan sitä neljännen ja viidennen luokan välistä kesää ja voin yhtyä tähän kyllä.

On ihanaa seurata, millaisia ajatuksia murrosikää kohti kasvavalla tytöllä on. On paljon pohdintaa ihan eri tavalla kuin aiemmin. Välillä mietityttää kovastikin ja silloin keskustellaan. Mielialat heilahtelevat helposti. Maailman meno pohdituttaa kokoajan enemmän ja enemmän, avaruus on liian iso asia ajateltavaksi ja ilmastonmuutos ahdistaa. Näiden lisäksi on onneksi suloista seurata, miten samat asiat edelleen kiinnostavat kuin aina ennenkin, ne vaan löytävät uusia muotoja toteutuakseen. Leikki ei ole todellakaan jäänyt. Toivottavasti ei ikinä katoakaan kokonaan. Pienenä kerätyt Little Pet Shop -figuurit ovat edelleen päivittäin käytössä, ne seikkailevat tyttären YouTube-kanavalla. On käsittämättömän ihanaa ja pakahduttavaa, että saan olla tuollaisen upean tyttären äiti. Rohkean tytön, joka kyllä uskaltaa, kun vaan ottaa asiakseen. Keskiviikkona hän istahti puolilta päivin junaan ja kuusi tuntia myöhemmin olikin jo sukuloimassa Oulussa. Ensimmäinen junamatka itsekseen, joka taisi eniten jännittää äitiä.

Löysin lastenhuoneen roolivaatesäkkiä kaivellessa vaaleanpunaisen pehmeän kruunun. Muistan ommelleeni sen tytölle hänen ollessaan pieni, ehkä pari-kolme-neljävuotias, joskus niillä main, en voi enää muistaa niin kauas tarkasti. Kruunu oli leikkeihin ihana, siinä oli ommeltuna timanttinappejakin. Sen sai säädettyä milloin kenenkin prinsessan päähän sopivaksi ja siinä oli kahta kangasta päällekäin, jotta kruunun sävy oli sopivan hailakka vaaleanpunainen. Tein kruunua antaumuksella, sen muistan. Nappasin kruunun mukaan, kun lähdimme mökkeilemään.
Mökillä eräänä äärimäisen kauniina hellepäivän iltana menimme rantaan ja otimme muutaman kuvan tuo pehmokruunu päässään. Se oli lyhyt hetki ennen kuin koko muu porukka pölähti rantaan uimaan. Tyttö kiipesi kivelle veteen. Hän on aina ollut ihana ja salaa innoissaankin, vaikka on joskus muuta antanut ymmärtää, kun otamme yhdessä kuvia. Katselin häntä siinä ja melkein itku tuli, kun mietin, miten tässä(kin) elellään kahden suuren asian välissä. Lapsuuden ja nuoruuden. Itsekin sitä muistaa jo melko paljon ajatuksiaan ja tapahtumia selkeästikin juuri noilta ikävuosilta.

Kyselin 11-vuotissyntymäpäivän alla maaliskuussa tytöltä kysymyksiä ja samaan tyyliin pyysin teiltä lukijoilta (instan puolella) lisäkysymyksiä näin kesälläkin. Tässä vastauksia. Niin ja arvatkaapas mitä? Edellisissä kysymyksissä oli kysytty, että mitä tavoitteita tytöllä on tavoiteltavaan ennenkuin täyttää 12. Vastauksena oli, että hypätä seiskapuolosesta. No, mistäpä tyttö hyppäsi viime viikolla Kumpulan maauimalassa!? No kympistä! Ihana kreisibanaanini!

Miltä tuntuu olla 11-vuotias? – Isolta, mutta samaan aikaan pieneltä. Jännältä.

Mikä on just nyt IN 11-vuotaiden keskuudessa? – Mua ei kauheasti kiinnosta mikä on suosittua ja mikä ei, että mä en tiedä mikä on nyt suosittua. Ehkä Marcus & Martinus ja kolmiraita-adidakset, mutta mua ei kauheasti kiinnosta ne. Mulla on kyllä nollaraitavillahousut, eli mustat villaleggingsit.

Millainen on tulevaisuuden kulkuneuvo? – Lentävät autot ja sairaan nopeet junat.

Mikä on parasta kesässä juuri nyt? – Se, että voi mennä uimaan.

Mistä asioista tykkäät juuri nyt? – Petsopeista, mun perheestä, pastelliväreistä, videioiden tekemisestä ja piirtämisestä.

Mitkä asiat sinua huolestuttavat? – llmastonmuutos.

Minne haluaisit lähteä matkalle, jos pääsisit jonneksin juuri nyt heti tällä sekunnilla? – Äitin kanssa Pariisiin.

Miltä tuntuu aloittaa viides luokka? – No jännältä, kun ollaan jo koulun toiseksi vanhin luokka.

Mitä odotat vitosluokalta? – Historiaa. Mua mietityttää, että onkohan se tylsää vai kivaa.

Mikä tekee sinut iloiseksi? – Äidin kainalossa oleminen ja uudet petsopit ja sekoilu, esimerkiksi ilmapallon rikkominen neulalla ja veteen hyppääminen vaatteet päällä.

Mikä ärsyttää? – Pikkuveljet ärsyttää. Kaikki, jos mä oon väsynyt. Jos on ärsyyntynyt fiilis, niin silloin tuntuu että kaikki ärsyttää.

Mitä osaat hyvin? – Piirtää.

Kiitos haastattelusta Misukkiliisa! Olet ainutlaatuinen, eikä ole toista sinunlaistasi. Pysy aina tuollaisena! <3

KESÄ ESKARIN JA EKALUOKAN VÄLISSÄ, SILLOIN VOI VAIKKA OMMELLA

Hui. Ihan pian meillä on jo toinen koululainen. Siis todella iso hui! Eskarivuosi paketoitiin jo aikoja sitten ja tämä kesäkin on mennyt niin vauhdilla. Mulla oli keväällä vähän jopa kauhistunut olo, että iski kauhu ja hätä siitä, että olenkohan ehtinyt olla juuri sellainen äiti tai antaa juuri niitä asioita tulevaa kouluaikaa varten, mitä pikkuiseni olisi tarvinnut. Luultavasti thään liittyy kaikki sekin, että jo toinen lapsi menee kouluun. Tämä ei ole sellainen samalla tavalla odotettu etappi kuin esikoisen kanssa, vaan enemmän sellainen, että hemmetti nyt jo! No, aivan varmasti olen riittävästi kaikkea. Parhaani olen tehnyt ja rakastanut ja rutistanut sydämeni pohjasta aina ja paljon. Tunteita on riittäänyt puolin ja toisin varmasti riittävästi. Silti, äitiä jännittää ja kovasti!

Mikä siinä onkin, että kun joku aikakausi loppuu ja uusi alkaa, sitä päätyy miettimään niitä asioita, joita ei tehnyt? Miksi mulle tuli ensimmäisenä mieleen se, että en ehtinyt opettaa laskettelemaan ennen kouluikää, eikä ikinä käyty kaksin pidemmällä matkalla, ei hemmetti soikoon edes Tampereella, vaikka niinkin muka aioin tehdä. Hirvittävä riittämättömyyden tunne äitinä. Miksen voisi tuntea pelkästään olleeni riittävä, antaneeni paljon rakkautta, huolenpitoa, kärsivällisyyttä ja ennen kaikkea läheisyyttä ja yhdessä olemista ja tekemistä. Ennen kouluikää hänellä on kuitenkin ollut lastenhuoneen kaapissa kangaslaatikko, joka noin kerran, pari kuussa leviää lastenhuoneen lattialle (miksi muuten siitäkin olen aina enemmän hermostuksissani kun se “sotkee” sen lattian enkä iloissani, koska minä jos joku tiedän sen kuinka ihanaa ne kankaat on siihen levittää ja haaveilla ja fiilistellä mitä seuraavaksi tekisi). Niistä kankaista hän leikkelee erilaisia asioita, pikkutyypeille minipeittoja, jotain hauskoja hahmoja, joita sitten liimailee paperille tai ihan vaikka oikean tyynyn.

Viime viikolla hän tuli luokseni ja pyysi saada neulaa ja lankaa. Ehdotin, joskos ompelisikin ompelukoneella. Se joo-huudahdus oli ennemminkin riemunkiljahdus ja niin hän hetken päästä jo istui mun sylissä koneen ääressä ja ommella hurruutti. Ihaninta siinä oli se, että hän halusi omemlla mun sylissä ja toiseksi ihaninta se, mitä hän sai aikaan ja sekin ihan superihanaa! Pehmoinen tyyny, ihan itse suunnittelemana ja itse ommeltuna. Mustat pilkut ovat silmät ja punaset posket. Voiko seitsenvuotiaan elämässä olla leppoisampaa ja hurmaavampaa hetkeä kuin se, kun saa köllötellä mökillä nurmikolla viltillä ja lueskella akuskeja ja vähän katsella välillä puhelinta. No ei juurikaan! Paitsi ehkä tuohon lisäksi uimatauko ja muutaman tunnin hyppelyt laturilta veteen. Ihanin kesä eskarin ja ekaluokan välissä, myrskyisä ja aurinkoisen suloinen, pienen ja vähän isomman välissä. <3

Vielä muuten yks loistava DIY-vinkki tähän loppuun. Tai oikeastaan kaksi! Pojalla on kuvissa päällään helteeseen tuunatut kesävaatteet. Me ei olla ehditty kivijalkakaupoille koko kesänä, koska lapset eivät ole erityisen innokkaita ostoksilla kävijöitä enkä kyllä minäkään näillä keleillä. Siispä poika sai valita yhden lempiteepaidoistaan, josta leikattiin hihat ja saatiin hihaton paita. Melkoinen TSADAA! Jalassaan hänellä on pikkuveljen sortsit, jotka muokattiin pitkistä housuista lyhyiksi samalla tekniikalla. Niihin tosin ei ommeltu edes lahkeensuihin mitään, vaan satasenttiselle pojalle lahkeet ainoastaan käännetään, isoveli voi pitää pyöräilysortsihenkisesti ihan noin vaan.

Ihanaa helleviikonloppua teille sinne ruutujen taakse! <3

KAKSI ERILAISTA TELTTARETKEÄ KALASUNTTIIN

Haluaisin kertoa teille telttailusta ja auringonlaskuista niin kuin aina. Kertoilla lämpimästä, lähestulkoon kuumasta kesäillasta ja tajuttoman kauniista yöstä ja siitä, kuinka heräsin neljän aikaan aamuyöllä katsomaan auringonnousua. Siitä, kuinka siinä sitten istuin kalliolla tunnin ja kuuntelin heräilevän luonnon hiljaisuutta niin, että melkein korviin sattui se äänettömyys, vain hiljaista kuorsausta kuului kauempaa jostain teltasta. Siitä, kuinka tuo yhden yön yli kestänyt telttaretki oli aivan täydellisen ihana, sellainen oikein romantillinen retki. Mutta iskee sellainen olo, että tuon täysin todellisen tekstin kirjoittaminen kuulostaisi enemmänkin joltain rakkausnovellilta eikä todelliselta, mitä se kuitenkin oli. Tämä kesä on saanut niin monesta asiasta täydellisen ihanaa ja suloista.

Uskomattoman kuuma kesä on innostanut vähintäänkin suunnittelemaan paljon retkiä ja reissuja ja osa on toteutettukin. Olen aina tykännyt telttailusta ja vaeltamisesta. Kiitän näistä koulua (sain mm. kaksi kurssia lukiossa kahdelta vaellusviikonlopulta!) ja nuoruusajan ystäväpiiriä (eräälläkin vaelluksella ystäväni Matti urhoollisesti lähti pimeässä syysyössä aina kaveriksi laavulta vessareissulle, kun meitä tyttöjä jännitti hirveästi se pimeä metsä, silloin oli nimittäin just tullut Blair Witch Project -leffa ja oli aika pelottavaa olla metsässä, vaikka mistään hinnasta ei oltais jätetty reissua tekemättä jonkun kauhuleffan takia!). Koulu ja kaverit opettivat ja saivat innostumaan ja kasvattivat sellaiseksi, että kynnys lähteä vaikkapa metsään yöksi on aina ollut matala.

Kaipaan varsinkin syksyisin Lappiin useamman päivän vaelluksille. Isänikin haaveili aina päästäkatsomaan kaunista Lapin ruskaa, ehkä mun kaipuuni on osittain sitä isänkin kaipuuta. Lasten ja erilaisten elämäntilanteiden myötä telttailuretkiä on tehty vähän vain silloin tällöin. Olen ollut tyytyväinen, kun joka kesä olisi ainakin kerran päässyt yöksi telttaan, siinä ei ainakaan vaadi itseltään tai muilta liikoja, mutta jos tavoitteeseen pääsee on se ihanaa.Bättre Folkin jälkeen halusimme hellun (tämä nimitys on muuten näköjään jäänyt jäädäkseen! Tykkään siitä, se kuulostaa just siltä mitä onkin, heila eli hellu eli seurustelukumppani ja adjektiivinakin hellunen eli ihana ja suloinen, eletäänhän kuitenkin suhteen melko alkuaikoja ja asiat ja nimitykset saavatkin olla vähän vaaleanpunaisia. Poikakaveri kun kuulostaa liian nuorisolaiselta (ja tässä kohtaa minä keski-ikäiseltä) ja miesystävä taas tosi aikuiselta) kanssa mennä vielä aivan kaksi jonnekin telttailemaan. Nauttimaan luonnosta ja lempeän kesäyön makoisista unista. Ostimme retkeilykirjan, jossa on etelä-Suomen retkeilypaikkoja. Sitä selailtiin ja yritimme keksiä minne menisimme. Muistelin samalla myös mitä paikkoja joku oli joskus suositellut, niitä mistä ne kaverit puhuivat Liesjärvi-viikonloppuna nuotiopaikan ääressä (jännä muuten, että koko kesänä ei ole tullut istuskeltua palavan nuotion ääressä, koska on eletty niin metsäpalovaarainen kesä!) tai mitkä paikat ovat olleet niitä omia haaveita, salaisia paratiiseja, jonne itse on aina halunnut, muttei ole vielä ehtinyt käymään. No, eihän me oikein mihinkään tulokseen tultu monenakaan iltana, kun retkeä suunniteltiin. Liikaa ihania paikkoja, ehkä runsaudenpula tai fiilis, että ei tällä kertaa just sinnepäin tai jotain muuta helteen aiheuttamaa ajatussekoilua. Tuona päivänä, kun lähtö oli edessä, pakattiin auto ja oikeastaan täysin hetken mielijohteesta nappasin kirjasta päämääräksemme paikan, hauskan kuuloisen Kalasuntin Teijon kansallispuistosta, josta kirjoitettiin kauniisti. Olen melko helppo, kauniisti kirjoittaminen vetoaa muhun aina! Siellä meillä sitten oli telttaretki kaksistaan tyynen veden ja vaaleanpunaisen auringonlaskun aikaan.
Tykkään, että yhdessä paikassa voi käydä kaksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla voi täysin ihastua paikkaan ja toisella kerralla todeta, että edelleen on ihana ja seuraavaksi valita jonkun täysin uuden paikan. Ensimmäiseltä telttaretkeltä ystävälle laittamani viesti: “tullaan tänne lasten kanssa!” toteutui nopeampaa kuin osasin kuvitellakaan. Kaksi ja puoli vuorokautta edellisen reissun jälkeen olin taas vetämässä käsikäyttöisellä lossilla seuruettamme kohti Kalasunttia. Tämä oli muuten yksi suuri syy miksi Kalasuntti nimensä lisäksi houkutteli: omilla lihasvoimilla liikuteltava lossi, melkoinen elämys ja seikkailu!Telttaretki lasten kanssa olikin sitten seikkailu, jonne ei aivan tuosta vaan lähdettykään, mutta toisaalta lähdettiin sinne ihan tuosta vaan ilman ennakkovalmisteluita. Ennen perille pääsyämme oltiin nautittu hellepäivästä eli oltu niin poikki päivällä ettei päiväsaikaan lähteminen tuntunut houkuttelevalta, mutta ei siinä mitään iltakin on ihan jees, kun on lämmintä ja aurinkokin paistaa. Ensin yksi lainaan saatu auto ei inahtanutkaan parkkihallissa, akku tyhjänä! Onneksi saatiin toiselta ystävältä autoa lainaan ja seuraava laina-auto haettiin kaverin kotipihalta, kun perhe lomaili itse muualla. Kun puoli yhdeksän aikaan illalla oltiin Lohjan Prismassa trangia-ostoksilla, niin siitä naureskeltiin, että vielä on semmonen sata kilsaa edessä! Ja niin me vaan vähän jälkeen kymmenen illalla jälleen vaaleanpunaisen auringonlaskun värjätessä taivaanrantaa pystytettiin neljän pojan kanssa telttoja ja kuiskuteltiin, ettei muissa teltoissa olevat retkeilijät herää. Uni kyllä maistui ja ensimmäiseksi telttayöksi mun eskarilaisen ja kolmivuotiaan kanssa, yö oli erittäin onnistunut. Pojat potkivat itsensä yön aikana ulos makuupusseistaan ja minä nostelin heidän päälleen tyhjää pussilakanaa, jotta olisi edes jotain päällä. Lämmin kesäyö oli täydellinen aloitus retkeilyyn. Heräsin aamuyöstä ja avasin oviaukon pelkän hyttysverkon varaan ja katselin vuorotellen poikia ja maisemaa ja kuuntelin herääviä lintuja. Pojat nukkuivat lähes yhdeksän tuntia makoisaa kesäyöntelttaunta.Seuraava päivä meni lasten kanssa milloin kenenkin uiskennellessa, ötököitä karkuun juostessa, lättyjä paistellen, kallioilla kiipeillen, vähän kinastellen, vedessä makuualustan päällä lilluen. Sen verran paljon oli siinä hommaa ja lapsia, että aivan täysin unohtui rasvata oma selkä. Siinä sitten kun pakkailtiin iltapäivästä kamoja kasaan, Riikka totesi, että nyt on tainnu Tiinan selkä palaa. Joo-o, paloi kyllä. Nyt olen pari päivää kärvistellyt punakan (voin kertoa, että punakka on vain lievä ilmaisu) selän kanssa ja nyt pahin kidutuskeino olisi laitattaa nyt mulle reppu selkään…

Telttaretki lasten kanssa oli kaikesta säädöstä ja sissiydestä ja monimuotoisista mielialoista huolimatta ihana. Kaikki neljä poikaa ovat herttaisia ja suloisia poikia, jokaisella omat ihanat piirteet ja jutut joista ilahtuvat ja innostuvat. Kaikista pojista lossimatka oli jännittävä, jokainen kantoi oman osuutensa retkitavaroita ja kyllä me joskus uudestaankin lähdetään telttailemaan!

Vinkit: Lähde retkelle aina, kun pikkuisenkin huvittaa. Ota oikea tyyny omasta sängystä mukaan, vaikka se kuinka tuntuisi vievän liikaa tilaa, on ihana nukkua teltassa lämpimällä kalliolla makuupussissa, kun pään alla on pehmeä tyyny. Lakana on myös kiva lisä mukana, jos makuupussi oli liian kuuma ja jos jaksaa raahata kaikenlaista mukanaan. Muista ottaa tulitikut! Ja rasvaa, jos meinaat tehdä lättyjä! Ja aurinkorasvaa, niin et pala! Ja pukeudu just niinku tahdot! <3

Haave: Teltta- ja kalastusretki Lappiin!

JÄÄTELÖBILEET SUUNNITELMISSA? – MULLA AINAKIN!

Kaupallinen yhteistyö: Pakkasmarja ja Suomen Blogimedia

Kesässä on kyllä ihan hirveästi ihania asioita ja toteutettavia juttuja. Tämä kesä on tuntunut ihan tajuttoman pitkältä ja se vasta mahtavaa onkin. Saan ensi viikolla lapset kotiin ja yksi juttu, joka on suunnitelmalistalla erittäin korkealla: JÄTSKIBILEET PIHALLA!

Pidin pienen harjoittelukierroksen ja voi juku, se oli menestys, ihana myöhäisen kesäillan lämmin hetki pihalla. Vieraanani oli ystäviä ja yksi lapsonenkin. Pyysin kamut ulos ja tarjosin jäätelöä enkä kertonut etukäteen sen enempää mitä aion tarjota. Kyseessä on nimittäin aivan uusi, kesän uutuusjäätelö, Pakkasmarjan Marja. Se on erittäin mainio jätskialtaan tuote, koska se on maidoton, gluteeniton ja vegaaninen! Olen itse sekasyöjä, joten en aina muista lukea tuoteselosteita ja sitten saa nolostella, kun on vain vähän tarjottavaa heille, joilla on tarkempi ruokavalio. Siksi tällaiset varmasti sopivat tuotteet pelastavat kaltaseni. Jäätelössä on 72 prosenttia kotimaista marjaa. Se maistuu ihanalle, kuohkealle, jopa vähän kermaisalle jäätelölle eli jotain mahtavaa on saatu aikaan, tätä tarjoilee mielellään lapsillekin vaikka joka päivä. Mulle tuli sellainen olo, että tätä olisi ihana syödä riippukeinussa makoillen ja järvimaisemaa ihaillen. Marja-jäätelön voi tarjoilla ainakin kahdella eri tavalla. Joko suoraan pakkasesta vohveliin palloiksi lusikoituna, jonka tiedän olevan se suosikein vaihtoehto lasten keskuudessa (koska he nyt eivät turhia ala odotella, tiiätte sen!), jos jäätelöä on tarjolla.. tai sitten niin, miten minä pihalla tein. Kannoin purkit ulos ja ihan rauhassa siinä laittelin kaiken valmiiksi ennen tarjoilua ja Marja sai siinä sillä välin vähän sulaa. Tämä jäätelö saa pehmentyä, koska se on ehkä jopa parhaimmillaan (ainakin aikuiseen makuun) hieman sulaneena, koostumus muuttuu tuolloin hieman moussemaiseksi. Mahtavaa on myös se, että jäätelö ei muutu lällyksi löllöksi missään vaiheessa, vaan sulaneen jäätelönlopun voi laittaa jääkaappiin ja se on syötävää vuorokauden verran.

Arvovaltainen raatini tykkäsi marjajäätelöstä ja sen kuohkeudesta. Mansikka & punaiset marjat (punaherukkaa ja vadelmaa) sai hieman enemmän ääniä kuin Mustikka & mustat marjat (mustaherukkaa ja marja-aroniaa). Mun oma suosikkini on se, että kupissa tai vohvelissa on tarjolla kumpaakin. Lisäksi jäätelö oli niin hyvää, etten edes minä, joka tykkään annoksista, joissa on paljon kaikenmaailman strösseleitä, kermavaahtoa ja friteerattuja banaaneita, kaivannut siihen mitään muuta. Oli myös ihana hetki istua siinä pihalla, päivitellä kuulumiset ja suunnitella mitä kaikkea heinäkuussa tehdäänkään yhdessä.

Voi että, en malta odottaa jäätelöbileitä! Näen jo mielessäni lasten riemuisat ilmeet. Niitä odotellessa taidankin kiikuttaa itseni jätskikipponi ja muistivihkon pihalle nauttimaan kesäpäivästä. 

NAURATTAA VAAN JA AIVOT EI MEINAA PYSYÄ PERÄSSÄ – PÄIVÄ SÄRKÄNNIEMESSÄ

Kaupallinen yhteistyö: Särkänniemi & Suomen Blogimedia

Viime viikolla lastattiin auto täyteen lapsia ja aikuisia ja ajella hurautettiin Tampereelle. Muistanette ehkä, että muutimme Tampereelta pois viisi vuotta sitten, joten kaupunki on suloisen tuttu ja kotoisa ja sinne on aina aikas kiva mennä. En oikein uskaltanut päästää itseäni muistelumoodiin, johon Tampereella (ja missä tahansa) helposti ja usein uppoudun, vaan päätin, että nyt nautiskelen aivan muina naisina, sillä meillä oli edessä jännä päivä, huvipuistopäivä Särkänniemessä nimittäin. Päivä oli siitäkin jännittävä, sillä se oli mun ja miesystäväni ja meidän molempien kaikkien lasten yhteinen kesälomapäivä. Kaksi aikuista ja viisi lasta, melkoinen joukko ihanuuksia.

Täällä blogissa sen sijaan saan ihan pikkiriikkisen myös muistella, koska seuraava kuva jo heti antaa syyn sille. Ihan ensimmäisenä tietysti Särkänniemeen saapuessamme ja rannekkeet ranteisiin saatuamme nousta hurautettiin ylös Näsinneulaan. Yli puolet meidän seurueesta ei ollut koskaan aiemmin edes käynyt Näsinneulassa, joten syystäkin käynti oli tärkeä. Minä ja isommat lapseni innoissamme kiersimme tornin kaikki ilmansuunnat maisemia katsellen ja kerrottiin missäpäin milloinkin ollaan asuttu. Kuvan etualalla olevassa tornitalossa olen sekä asunut, että lapset olleet päiväkodissa, joten aikoinaan on katseltu Särkänniemeen päin lähes joka päivä arjen keskellä. Tampere näyttää niin kauniille yläilmoista katsellen! Näsinneulan jälkeen suuntasimme Koiramäen eläinpuistoon. Siellä ei oltukaan käyty aiemmin ja voi että se oli suloinen paikka! Jo portilla kirjoista tutut hahmot toivottivat tervetulleiksi ja koko alue oli ihanaa pientä Koiramäkeä hahmoineen ja rakennuksineen. Lapset kirmailivat ympäriinsä ja ihastelivat eläimiä ja leikkivät. Ihanat pienet kilivauvat ja koiranpennut sulattivat meidän sydämet aivan täysin. Oli muuten myös hauskaa bongata Kunnaksen kirjojen aukeamilta tuttu karvapallero roikkumasta yhden pikkutalon räystäältä. Onko sillä muuten joku oma nimi?

Me ollaan aikoinaan luettu jonkin verran Mauri Kunnaksen kirjoja lasten kanssa ja itse tykkäsin lapsena tosi paljon juurikin Koiramäestä. Todella kiva teemapuisto, sellainen, jossa voisi mieluusti viettää aikaa pidempäänkin, mutta huvipuiston kyljessä sieltä tuntui lapsilla olevan kiire laitteisiin, kun kuulutus puolen päivän aikaan kävi, että huvipuisto aukeaa.
Narunveto ja muut aina-voittaa-pelit ovat joka kerta yhtä odotettu ja jännittävä ohjelmanumero, kunnes se narunpäästä saatu ylläri selviää. Sanottaisko, että en muista juurikaan sellaista kertaa, että ylläri olisi ollut samantien niin mieluisa, että oltaisiin tasajalkaa hypitty onnesta. Voi olla, että vika on kiittämättömissä lapsissa tai siinä, että joka kerta lapsen haaveena on ihan oikeasti vain ja ainoastaan se jättipehmopääpalkinto. No, en ihmettele, jättikokoinen alpakkapehmoleluhan olisi kyllä superihana! Tällä kertaa viisikko sai tarroja, tehtäväkirjan, vihkon, uimarenkaan ja minileijan. Minusta ainakin olivat tosi kivat yllärit.  Kun Koiramäki oli koluttu, siirryimme huvipuiston puolelle. Ensimmäisenä tietysti heti vieressä sijaitsevaan Koskiseikkailuun, joka on kyllä aina yhtä jännä, että kastuuko sitä vai ei. Ei kastuttu pahasti! Odotimme kovasti pääsevämme uuteen Keinukaruselliin, mutta harmiksemme se ei ollut auki. Keinukaruselli on vanhan Ilmaveivin tilalle tullut uusi laite, johon myös perheen pienin olisi päässyt, koska pituusraja aikuisen seurassa on metrin. Karuselli on se laite, joka näkyy selvimmin ja johon katse kiinnittyy, kun juna porhaltaa Tampereen ohi. Sanoisin, että Näsinneulan ja Tornadon lisäksi se mikä ensimmäisenä tulee Särkänniemestä mieleen. No, ensi kerralla sitten!

Kolmivuotiaani olisi varmasti ollut Keinukarusellista innoissaan, mutta enpä arvannut, että hän oli lisäkseni se kaikista hurjapäisin meidän seurueestamme. Meitä oli aikuisten lisäksi kolme tyttöä, iältään 9, 11 ja 11, sekä pojat 7 ja 3. Pikkuinen Ruu meni oma-aloitteisesti ja innoissaan  mittaukseen, jossa todettiin, että yli satasenttinen on. Ja sen jälkeen rohkeasti sekä pienten lasten laitteisiin että aikuisseurassa Pikku Hinaajaan, klassikkolaitteisiin Troikaan ja Viikinkilaivaan (on muuten ainoa laite, johon minä en mene). Melkoinen, suloinen hurjapää.

Kun aamupäivällä yhdeltätoista aloittaa hupipäivän, alkaa iltapäivän puolella jo vähän hiukoa. Vähän tietty herkuteltiin jäätelöillä, hattaralla ja hilejuomilla, mutta sitä oikeaa ruokaa mentiin syömään uuteen Riemu-ravintolaan. Kaukana ovat ne ajat, kun tarjolla oli pelkkiä ranuja ja nakkeja (kohta muuten eletään aikoja, ettei niitä saa mistään, koska festaritkin ovat nykyään niin ihania ruokaelämysten tarjoajia herkullisine ravintolaruokineen). Riemussa on tarjolla aivan uudenlainen street food -buffet, josta kyllä löytyi jokaiselle jotain. Seurueemme ei jäänyt nälkäiseksi, joten oikein onnistunut ruokapaikkavalinta ja tarjonta.Meille sattui huvipuistopäiväksi rauhallinen, vähän tähän kesään nähden huonohkö sää (+16), kesäkuinen keskiviikko, mikä oli kyllä oikein mainio juttu. Juuri mihinkään laitteisiin ei tarvinnut jonottaa, mikä oli varsinkin tällaiselle isolle porukalle tosi hyvä. Ehdittiinkin käydä päivän aikana tosi monessa laitteessa ja useassa vielä moneen kertaankin. Sääkin oli just hyvä, ei palellut eikä satanut eikä ollut vaaraa, että kärtsäyttäisi olkapäänsä. Alue oli mun edelliskerrasta muuttunut monella tavalla ja vähän oli totuttelemista uuteen, kun ei voinut mennä vanhan muistin mukaan. Legendaarisen Taikajoen tilalle oli tullut Hype ja X, kreiseimmät hurjimuslaitteet, mutta oi, Taikajoen lumo ja puut, luulin sen tunnelman jo kadonneen… Kunnes Angry Birds -alueen ja Kantti X Kantin jälkeen edessä avautui uusi alue, Taikaranta. Tuollaisena rauhallisena päivänä alue ei päässyt varmastikaan oikeuksiinsa, mutta voin kuvitella kuinka ihana sinne olisi vetäytyä päivänä, jolloin huvipuisto on tulvillaan ihmisiä. Värikäs maa, jättikukkia ja tulppaanin malliset ihanat istuimet, jotka olivat mun suosikkini sekä vieressä pyörivä Huvimajakaruselli. Oi että! Tulppaanituoleihin kun istahtaisi ja kääntäisi katseensa Näsijärvelle ja vain nautiskelisi rauhaisasta näkymästä. Tällaiset levollisemmat paikat huvipuiston keskellä ovat minusta hyvinkin tervetullutta huvipuistosisältöä, jopa minulle, vaikka olenkin huvipuistokävijänä sitä sorttia, joka juoksisi lähinnä hurjimmista laitteista toisiin. Kai äiti-ihmisetkin saavat juosta riemusta? Minä nimittäin juoksin lasten luo sen jälkeen, kun olin käynyt ensimmäisen kerran X-laitteessa… No entäpä sitten se Hype ja X? Jos seuraatte Särkänniemeä somekanavissa, ette ole voineet välttyä noiden kahden välisestä kisasta, joka pärähti käyntiin viime viikonloppuna. Kisa toimii niin, että jokainen käynti laitteessa antaa pisteen kyseiselle laitteelle ja elokuussa selviää kumpi on voittaja. Arvatkaapa miten mä jaoin pisteeni? No, kummallekin kaksi pistettä, koska kävin kummassakin kahdesti. Rakastan hurjia laitteita ja näissä oli jo sitä mitä laitteesta kaipaan. Kummastakaan en ollut ottanut kuvaa koko päivänä, koska molemmista olin niin innoissaan! Pojat tottuivat jo odottelemaan äitiään laitteilla (tytöt menivät omia aikojaan Motogeessä, se oli niiden lemppari), kun minä niissä juoksin. Ai että! Mitä enemmän pää alaspäin ja kovaa vauhtia, niin sillon tuntee elävänsä ja meikä tykkää! X tuntui siltä kuin olisi jättisuuressa keinussa, joka välillä kiepsahtaa ympäri asti ja taivaanranta kääntyy siinä samalla vinksin vonksin eikä aivot pysy samaa tahtia perässä ja naurattaa vaan se kaikki ihana hullunmylly. Hype taas menee niin kovaa vauhtia, että ei voi muuta kuin nauraa ja huutaa, että mahtavaa ja ehkä miettiä, että tippuuko korvakorutkin korvista! Ja että kumpiko on mun suosikki? No, se on helppo valinta! X! Oon aivan valmis uudestaan, kuka lähtee mun kans?Voi kiitos Särkänniemi kesäisestä huvipuistopäivästä, olet edelleen IHANA! Lapset olivat ihania omia itsejään, kaikenlaisia mielialoja oli ilmoilla ja kaikilla oli varmasti tosi hauska päivä! Mun tyttöni on saanut vähän surkeanlaiset pituusgeenit, niin häntä harmittaa hirmuisesti se, ettei ole vieläkään 140-senttinen eikä näin pääse vielä kaikkiin hurjimuslaitteisiin, mutta kyllä sekin päivä koittaa. Isoin onni oli ja on kuitenkin siinä, että tällä meidän uusperhekokoonpanolla on todella hauskaa, kivaa ja ennen kaikkea sujuvaa ja ihanaa yhdessä. <3

PARASTA KESÄPUUHAA LASTEN KANSSA HELSINGISSÄ

Kesäinen Helsinki on mitä ihanin paikka. Täällä riittää tekemistä, monenlaista ja kaiken ikäisille, tapahtumiakin on vaikka kuinka. Tässä teille listaus meidän perheen suosikkipuuhista edellisiltä kesiltä, joita aiotaan toteuttaa tänäkin vuonna.

SEURASAARI

Kesäisen arki-illan leppoisa iltakävelypaikka koko perheelle tai koko päivän mittainen retkikohde. Saarelle pääsee helposti bussilla tai sinne voi hurauttaa pyörillä ja lähteä kävellen kiertämään saarta. Eväät kannattaa ottaa mukaan ja makkarat, koska grillauspaikkojakin löytyy. Saarella on mielenkiintoinen ulkomuseo vanhoine taloineen ja tarinoineen.

IHANA KAHVILA

Silloin, kun asuimme vielä Tampereella, halusin käydä Ihana Kahvilassa aina, kun kävin kesäaikaan Helsingissä. Haaveilin, että jos asuisin itsekin täällä, kävisin siellä niin usein kuin mahdollista. Ollaan toteutettu tämä kohtalaisesti, joka kesä kerran tai kaksi – se on enemmän kuin ei yhtään kertaa! Jokaisella kerralla kahvila hurmaa meidän perheen uudelleen. Siellä tuntuu, kuin aika pysähtyisi. Voi lekotella riippumatoissa, kölliä säkkituoleilla, puhallella saippuakuplia ja tietysti ostaa herkkuja (ja jotain hassuja pikkutavaroita) söpön pienen kahvilakontin puolelta ja samaan aikaan katsella kaunista kaupunkimaisemaa veden yli lempeässä merituulessa. Aivan ihanaihanaihana kohde!

KIIPEILYPUISTOT: Zippy, Korkee ja Huippu (Espoossa)

Rakastan seikkailupuistoja ja niin tekevät lapsenikin. Onneksi puistoja löytyy Helsingistä (ja Espoosta) useampikin. Mustikkamaalla, aivan Korkeasaaren kupeessa on Korkee (toinen toimipiste on Paloheinässä, mutta siellä emme ole vielä vierailleet), joten nämä kaksi puuhaa voi yhdistää vaikka samaan päivään, jos oikein reippaaksi alkaa. Tykkään näissä puistoissa myös siitä, että jokainen on omanlaisensa. Korkeessa (Mustikkamaalla ainakin) kaikki kiipeilevät lähellä toisiaan, isommilta (yli 120 senttisille tarkoitetut) radoilta näkee alas radoille, joilla lapset kulkevat (toisen aikuisen mukana toki). Zippy taas on laajemmalla alueella ja enemmän metsän siimeksessä. Isoilla radoilla voi olla pitkiäkin puiden välejä, joita kiipeillä ja liukua. Siellä todellakin tuntee olevansa metsässä ja korkealla puussa, mikä on mahtavaa! Pienimmille tarkoitetut radat ovat omalla, pienemmällä alueella. Espoon puolella sijaitsevassa Huipussa taas ratojen välit ovat lyhyempiä ja maastokin vähän erilaista. Ilta-auringossa kiipeily Huipussa on ihanaa! Mutta niin se on kyllä kaikissa muissakin paikoissa, oksien välistä siivilöityvät laskevan auringon säteet ja metsän tuoksu, aivan i h a n a a! Suosittelen näistä paikoista kyllä kaikkia.

KUMPULAN MAAUIMALA

En ollut ennen Helsinkiin muuttoani koskaan käynyt maauimalassa ja olen aivan rakastunut maauimaloihin. Lämpimänä päivänä sinne voi mennä eväiden kanssa pidemmäksikin aikaa, välillä uiden ja välillä lekotellen – tosin lasten kanssa lekottelu on vähän niin ja näin, mutta ajatuksen tasolla ainakin! Uikkarit, pyyhe ja eväät ja reipas mieli mukaan niin kiva päivä on taattu. Kumpulan maauimala on ihana! Siellä on mielestäni leppoisampi ja maanläheisempi tunnelma kuin Stadikalla, joka on kyllä myös aivan oiva paikka ja tutustumisen arvoinen myös muualta Helsinkiin tuleville lomalaisille.

Viileämpänä kesäpäivänä sauna ja pelkkä uiminen ilman ulkolekottelua toimii myös hyvin. Mulle tulee Kumpulaan mennessä aina myös mieleen erään tuttuni kertoma tarina siitä, kuinka hän nelisenkymmentä vuotta sitten kulki Kumpulaan uimaan pitkin hiekkateitä kaverinsa kanssa ja vähän aina jännitti ja oli kuin olisi maalle mennyt. Toisaalta mieleen muistuu myös Pokémon Go -villityskesä ja se, kuinka maauimalan parkkikselta löytyi hirveästi pokemoneja.

LINTSI-ILTA

Linnanmäelle ei aina tarvitse mennä koko päiväksi. Itseasiassa mun lempparini Helsingissä onkin huvipuistoilta, koska sen voi toteuttaa useamman kerran kesässä. Toki tässä on puoltava pointtina se, että asumme kävelymatkan päässä huvipuistosta, joten huvittelukertoja voi näin toteuttaa useammin ilman mitään etukäteisuunnitteluita, kun käy iltaisin ja usein! Teemme niin, että ostamme kuuden lipun paketin ja riippuen seurueen koosta, pari laitetta per tyyppi ja pienet lapset ilmaislaitteisiin niin monta kertaa kuin huvittaa. Mun ja tyttäreni lempparikombo on klassinen vuoristorata ja Kingi. Tällaisen illan jälkeen uni maistuu oikein makoisasti ja voi jo suunnitella minne laitteeseen ensi kerralla.

MUSEOPÄIVÄ

Helsingissä on useita mahtavia museoita minne mennä myös lasten kanssa olipa sadepäivä tai ei. Jos on museokortti niin sehän on kuin rahaa pistäisi pankkiin! Tässä pari vinkkiä: Luonnontieteen museo on kaikkien pikkukävijöiden mieleen, jossa jo ala-aulan suuri afrikannorsu hurmaa pikkuiset museovieraat. Lasten kaupunki on ihana, siellä pääsee tutustuman Helsingin historiaan ja puuhaa riittää. Mun lempparini on vanha luokkahuone, jossa jokainen lapsi saa leikkiä opettajaa entivanhaiseen tyyliin. Museossa saa kaikkea koskea kaikkeen! Kansallismuseossa on elokuun loppupuolelle saakka Barbie – The Icon -näyttely, jonne me ei olla vielä ehditty, mutta menossa kyllä!

SUOMENLINNA

Klassinen kesäpäivän puuha, sen huomaa kyllä viimeistään lauttaa odotellessa. Usein moni muukin on päätynyt samaan ajatukseen, mutta päästyään saarelle ihmiset lähtevät omiin suuntiinsa eikä useinkaan tarvitse enää jonotella minnekään. Lauttamatka on lapsille myös joka kerta pieni elämys. Suomenlinna on niin kaunis ja lähellä, mutta tuntuu kuin olisi mennyt kauemmaskin, kun siellä käveleskelee ja ihailee näkemäänsä. Kannattaa muistaa ottaa eväät mukaan. Rattaillakin siellä pääsee liikkumaan, mitä nyt muistelen, että joskus on pitänyt vähän kantaa jotkut portaat, mutta sellaistahan se elämä rattaiden kanssa on, ainakin jos valitsee vähän jännemmät reitit.

KALLVIKIN RANTA

Pyörällä tai autolla ajellen metsäistä Kallahdenharjua pitkin kohti Kallahdenniemeä, tuntuu kuin sukeltaisi metsään. Harjumaisema on kaunis ja mieli rauhoittuu. Uimaranta on laaja ja siellä on helppo olla lasten kanssa, kun ranta on matala ja leikkipaikkojakin löytyy. Jos sää ei ole rantakelpoinen on kiva kävellä myös metsäpolkuja pitkin ja tutkia vähän luontoa ja ihailla merimaisemaa.

LEIKKIPUISTO LINNUNRATA

Tämä leikkipuisto on jäänyt meidän perheen mieleen hyvin, sillä kävimme siellä kerran serkkukatraamme kanssa. Puistossa on leikkipuistoksi paljon toimintaa, suloinen maalaistunnelma ja myös ilmainen puistoruokailu lapsille (täältä tietoa puistoruokailusta) sekä eläimiä! Tämä olkoon sellainen vinkki, että ihan ns. tavallisetkin leikkipuistot toisessa kaupunginosassa kannattaa ottaa kohteiksi toisinaan. Maailma avartuu.

OMAN KOTIALUEEN LEIKKIPUISTOT

Tämä on tärkeä. Usein sitä lomaillessa kaihoaa jonnekin kauas lomalle ja erikoisia kohteita ja elämyksiä, mutta voipi olla, että mieleenpainuvimmat muistot tuleekin aivan läheltä. Ihan vaikka siitä, että kesän aikana kerkeää käydä tositosi monta kertaa siinä lähileikkipuistossa, jonne lapset usein pyytävät pääsevänsä, mutta muina vuodenaikoina ei ole jaksanut lähteä niin monesti. Meillä yksi lähilempparipuisto on sellainen, että siellä törmää myös usein kivoihin, tuttuihin äiteihin, joiden kanssa ei muuten näe ja on mukavaa vaihtaa kuulumisia samalla, kun lapset kirmailevat, taistelevat keinuista ja pöllyyttävät hiekkalaatikon hiekkoja.

ALLAS SEA POOL

Siinä, kun ui uima-altaassa kauppatorin laidalla ja näkee raitiovaunun kulkevan tuomiokirkko taustanaan, tuntuu vaan niin siistiltä asua just täällä. Täytyy myöntää etten ole kesäaikaan montaa kertaa käynyt uimassa Altaalla, mutta jos se on älyttömän ihana räntäsateella, pakkasella ja aamuaikaisella, niin on se sitä varmasti myös ihan tavallisena kesäpäivänä. Porukkaa siellä kyllä riittää aina melkoisen paljon, joten ne vähän erikoisemmat päivät ja kellonajat kannattaa ottaa huomioon, jotta olisi mahdollisesti väljempää. Kesäaikaan lastenallaskin on käytössä, muuten isossa altaassa ollaan lilluteltu koko perhe, pienin sylissä ja muut just ja just pohjaan ehkä varpaidenpäillä pohjaan yltäen. Supersuositus! Ensin uimaan altaalle ja sitten syömään ylhäälle ja ratikalla kotiin.

BONUKSENA ELI EI KANNATA UNOHTAA: Skidit Festarit, josta olen kirjoitellut aiemminkin sekä kaikki muu kiva, hauska ja ihana kesätekeminen, jotka jäivät listan ulkopuolelle. Toivottavasti listalta löytyi jotain uutta tai vanhat suosikit uudelleen mieleen. Mua kiinnostaisi kuulla myös teidän suosikkijuttujanne, kertokaa kommenttiboksiin, jos on jotain. Ihania Helsinki-päiviä teille!

ps. Viimevuotinen lasten kesäpuuhalista löytyy edelleen täältä blogista, mutta on jossain sen verran kaukana arkistoissa ettei tule automaattisesti heti eteen, joten tässä linkki sinne!