Tietoa mainostajalle ›

OLKKARIN MYLLÄYKSEN PARHAAT PALAT

Olin lapsena ja teininä se tyyppi, joka järjesti oman huoneensa vähän väliä uuteen järjestykseen. Mulla oli kaksi kirjahyllyä, koulupöytä (jonka pystyi myös yhdistämään kirjahyllyihin jättämällä joko lipaston tai kaapin pöytälevyn alta pois), sänky, sähköurut ja myöhemmin kun sänky vaihtui parviversioon, mulla oli myös rottinkinen sohva, nojatuoli ja pikkupöytä. Ja kun rottinkikausi ohitettiin, sain vuodesohvan. Kalusteita siis riitti mitä myllätä. Tyhjensin aina kirjahyllyt ennen kuin siirsin niitä, jotta sain laittaa kaikki koriste-esineet ja kirjat kokonaan uusille paikoille ja pölyt pyyhittyä. Hyllyissä ja ikkunalaudalla oli viherkasveja, kaktuksia ja rönsylinjoja. Seinillä oli kehyksissä valokuvia ja piirustuksia.

Sanottaisiinko niin, että ne lapsuudessa saadut opit ja tavat ja tyylikin tavallaan, ovat matkanneet mukanani tänne 37-vuotiaaksi asti. Eräänä iltana unohdin kaikki kiireet ja päätin, että nyt on se aika, kun vähän myllään, koska se on tosi kivaa ja sille tarvitsee välillä aikaa, vaikka keittiössä odottaisivatkin tiskit tai kylppärissä pyykit. 

Syksyllä hankkimani Hakolan pienempi Lippa-hylly odotti kaapissa oikeaa paikkaa ja nyt se paikka löytyi. Kokonaisuus, jossa on kaksi Lippaa, Vino-peili, taulu ja kasveja ja tilpehööriä, miellyttää silmääni just nyt. Juoru kasvaa poikani kuvittamassa (mutta minun leikkaamana siirtokuvapaperista – ja tietysti kiinni posliiniin poltettuna) mukissa. Juorun pistokkaat hankin taloyhtiön facebook-ryhmän kautta, viisi minuuttia ilmoituksen jätön jälkeen oli jo pistokkaat kotona. Kätevää! Posliinit kaktukset olivat viime Ikea-reissun ihana ja niiiiin turha ostos, mutta jotka tekivät minut iloiseksi. En ole lapsuuden jälkeen montaa koriste-esinettä tainnut ostaa muuten vaan, joten ehkä tää oli ansaittu ostos. Siis ehkä.

Juuri pölyistä pyyhityssä peilistä on mukava peilailla ja vaikkapa räpsäyttää hetkestä kuva. Toki vähän halusin kuvata myös uutta yksisarvistukkaanikin, siksi mairea hymy.

Meillä on täysin eriparillinen ja hetken mielihaluilla täytetty astiakaappi. Tuo supersöpö kettumuki on ostettu yksinäiseksi mukiksi astiakaappiin, mutta nyt siinä kasvaa kaktus. Kultareunainen aluslautanen on ihana ameriikantuliainen Pinjalta.

Tässä on hulluttelun makua. Ostin nimittäin tollaisen perinteisen saviruukun peikonlehdelle, koska mitään nättiä ruukkua ei löytynyt. Ei siinä ruukussä ehkä useimmille muille ole mitään erikoista, mutta mulle on. Sitä ei oo ees koristeltu (vielä) mitenkään. 

Seinälle päätyi myös mun vanha vanerille maalattu kaktusteos, jota kuusivuotiaani vähän maalasi lisää ja minä vielä senkin päälle jotain sörssäilin maalinjämillä, joita en raskinut valuttaa viemäristä alas. Siitä tuli hauska ja saa olla siinä nyt hetken aikaa.

Lipaston alimmat nupit on vaihdettu puuhelminauhaan. Vähän väliä jokainen perheemme jäsen sohvalla köllötellessään toteaa, kuinka kivaltä helminauha näyttää. Onnistunut pikkutuunaus.

Käänsin makuunurkkauksen sängyn eri päin ja on kuulkaa ollut viikkokausia tässä sellainen olo, kuin olisi hotellissa. Pääsen kävelemään sängyn molemmin puolin ja kuljenkin nukkumaan aina pisintä reittiä kautta – koska voin! Aamulla herätessäni näen ensimmäisena palan taivasta. Järjestelin seinälle taulut vieriviereen simpsakaksi kollaasiksi. Mikäli seuraatte mua Instagramissa, siellä näkyikin kuva hetkestä, kun kuljetin tuon suuren kehyksen Ikeasta kotiin, selkääni köytettynä. Ihan hyvin onnistuu ostosten kuljetus kotiin ilman omaa autoa ja lapsi rattaissa istuen, ihan hyvin hei!

Ihanaa sunnuntai-iltaa kaikille teille siellä! On ollut mieletön kesäviikonloppu ainakin täällä Helsingissä, i h a n a a!

ÄITI ON YHTÄ IHANA KUIN SYDÄN

Nuo otsikon sanat lukivat poikani päiväkodissa tekemässä äitienpäiväkortissa. Ulko-oveen laitoin roikkumaan saamani ruutukankaalla koristellun kranssin. Olen viettänyt äitienpäivää yksin. Lapsilla on isäviikonloput. Meillä ei ole koskaan ollut mitään suurempia äitienpäivän rituaaleja. Itse olen asunut omasta äidistänikin niin kaukana jo 14 vuotta, että hänenkin kanssaan olemme puhelimitse äitienpäivää juhlistaneet nämä vuodet. Ehkäpä sen voisi laskea äitienpäivälahjaksi, että sain nukkua aamulla niin pitkään kuin huvitti. Päivällä kävin pyöräilemässä ja hakemassa kimpun valkovuokkoja ja istuskelemassa auringonpaisteessa kalliolla tuulelta suojassa.

Pyöräillessäni mietin äitiyttä ja lapsiani. Kuinka mahtava matka tämä viimeinen kymmenen vuotta on ollutkaan. Minä olen yrittänyt parhaani mukaan kasvattaa lapsia, mutta he tässä kyllä suurimmat työn ovat tehneet, kasvattaneet minua, äitinä ja ihmisenä. Voi kumpa osaisin antaa lapsille hyvät ja oikeanlaiset eväät elämään ja heillä olisi aina olo, että äiti on lähellä, rakastaa ja että olen aina heidän tukena ja turvana, tapahtuipa mitä tahansa. Osaisinpa näyttää mallia, että kaikenlaisia asioista kyllä selviää, että epäoikeudenmukaisuutta ei pidä hyväksyä ja että unelmat ovat saavutettavissa. Muistaisivatpa he aina, että äiti oli ihana tavallisina arkipäivinä, kun se laittoi radion isolle lempikappaleensa soidessa ja tanssi hassuja tansseja ja kaikki lapset yhtyivät mukaan tanssiin. 

Pian sujahdan puhtaisiin lakanoihin köllimään illaksi, katselemaan lempisarjaa, syömään äitinpäiväjäätelöä ja rauhoittumaan uutta viikkoa kohti. Huomenna saan kaikki kolme kultakimpaletta taas kainalooni.

Ihanaa äitienpäivän iltaa erityisesti omalle äidilleni ja tietysti kaikille muillekin äideille ja äidinmielisille ja äideiksi halajeville! <3

Kuvat: 2, 4, 7, Hanna Salonen /// 3, Konsta Leppänen /// 13, Riikka Kantinkoski

HORROR-AJATUS

En asu omakotitalossa, eikä mulla oo keinutuolia, ei puolisoa, ei jokaiselle lapselle omaa huonetta eikä edes astianpesukonetta, mutta silti tämä Kettukarkki-blogin Mairen blogissaan toteama lause iski muhun ihan täpöllä! Minusta tuntuisi omituiselta päättää jossain asuessaan, että se on loppuelämän koti, koska elämässä ei ikinä tiedä mitä tapahtuu ja mielikin saattaa muuttua. On aika kiva elellä niin, että joka hetkestä koettaa saada miellyttävän ja mukavan elää just sillon. Siinä samalla niitä keinutuolin uria voipi painella siihen puulattiaan, mutta jos seuraavana päivänä tuntuukin, että tahtoo muuttaa muualle, niin sitte muutetaan! Minä sitten osallistuin tämän ajatuksen syvempään pohdintaan tekemällä tallaisen välityön muiden töiden ohessa, rekvisiittakarkki-jämäkukka-tekstaus-sekoilu-kollaasin.

Ihanaa pääsiäistä! Pus!

KUUSI VUOTTA SITTEN SYNNYTIN POJAN

Tiina, mää en ees ajatuksena voi käsittää miten sää aina jaksat tehdä näitä? Totesi lähes kippurassa nauraen eilen ystävä, kun tulla tupsahti lapsensa kanssa meille illalla ennakkojuhlimaan tämän päivän synttärisankaria. Niin no, lähinnä siinä koetin estellä lasta kiipeilemästä pöydälle popkornin perään ja rutistelemasta koristeita, tomusokeri pöllysi samalla ku kiipesin yläkaapille ottamaan tasselinauhaa, ikkunalaudalla oli kaatunut tulppanimaljakko, jossa ei onneksi ollut enää vettä (ihmettelinkin nuupahtanutta olomuotoa) ja isompia lapsia kielsin tulemasta keittiöön koska äiti tekee täällä ylläriä! Keittiö oli kuin jonkun taistelun jäljiltä, tiskiallas pursusi astioita ja hoksasin alkaa kaivelemaan roskiksesta sopivan värisiä paperinpaloja, jotka hetkeä aiemmin sinne nakkasin, koska niistä saa hyvin leikattua liekit kakkukynttilöihin. Nauratti kyllä tuo ystävän kommentti, mutta osaan kyllä vastata siihen: vaikka elämä on kiireistä ja välillä vähän tylsää, ankeaa ja kalapuikkoja ja kaurapuuroa, niin tuun vaan niin onnelliseksi sen arkisen varttitunnin aikana, kun sotken huomaamattani koko keittiön ja läväytän siihen keittiönpöydälle ne eskimot levälleen ja pursotan päälle turkoosia sokerimönjää ja monta hyppysellistä strösseliä. Jos en tekisi niin, olisin paljon onnettomampi ihminen. Vaikka siihen vartissa saadun sotkun siivoamiseen meneekin suhteessa varmaan nelinkertainen aika. 

Äiti tekee täällä ylläriä -hetkeen sisällytin vielä muutaman minuutin valokuvaamista ja mietin, että kyllä tää näyttäis varmasti sekopäiseltä hommalta, jos ulkopuolelta kattelis. Ajankäytöllisesti ihan älyttömän tehokkaalta! Toki olisin voinut pyytää lapset keittiöön ja tarjota heille pakkasesta suoraan ne eskimot ja mikrosta pussillisen popkornia, mutta ei, luultavasti lapsetkin ihmettelisivät, että mikä nyt on. Kaikella sillä laittamisella ja samanaikaisella sotkun aiheuttamisella oli myös suuri syy. Tuo tänään kuusi vuotta täyttävä ihana, maailman söpöimmillä hymykuopilla varustettu silmälasipäinen pieni, mutta jo niin iso, hurmurispoikainen. Lauloimme hänelle onnittelulaulun, söimme pikkuherkut ja hän sai avata suuren pakettinsa ja rakennella sitä sitten rauhassa koko illan.

Hän syntyi elämäntilanteeseen, joka oli vaikea. Olimme muutama kuukausi aiemmin eronneet isänsä kanssa, mutta asuimme silti kaikki yhdessä. Olin rikki ja kamalan surullinen. Hänen ollessa vielä vatsassani, itkin paljon, siis todella paljon, niin että päätä särki aina nukkumaan mennessä, mutta päätin, että jokainen kyynel jonka vieritän, on pois hänen itkuistaan. Ja niin olikin! Huhtikuun 12. päivänä syntyi aurinkoisin vauva, jonka olen koskaan kohdannut, rakas hymykuoppapoikaseni. Annoin kaiken sen valtavan rakkauden, jonka syntymänsä minussa sai tulvimaan, vain ja ainoastaan hänelle ja siskolleen. En ole ikinä ollut enempää läsnä ja satapronsettisesti äiti ja niin lähellä lapsiani kokoajan, kuin silloin. Kaikesta siitä tavallaan kurjasta ajasta, hänen vauvavuosistaan, en juurikaan muista muuta kuin että olin samaan aikaan äärettömän onnellinen ja sydäntä riipivän surullinen ja pettynyt kaikista niistä menetetyistä haaveista elämän suhteen, mutta tunne niistä ajoista on silti aivan lämmin. Meistä kasvoi mahtava kolmikko olemaan yhdessä silloin kun olemme yhdessä ja koen, että poikani on minulle se ihminen, joka piti minut järjissäni ja joka sai aikaan myös sen muutoksen siksi Tiinaksi, joka olen nyt.

Kuudessa vuodessa tuosta aurinkoisesta vauvasta on kasvanut sydämellinen, ihana, vitsikäs pian jo eskarilainen, joka edelleen haluaa kävellä kaupungilla äidin kanssa käsi kädessä. Onnea maailman rakkain keskimmäiseni! Sinne hän lähti päiväkotiin uudessa yksisarvisasussaan ja viettämään synttärijuhliaan ja pääsiäispyhiä isänsä perheen luo. <3


VIELÄ EILEN OLI TALVI JA NYT KESÄPÄIVÄ

Kävin tänään pyöräilemässä. Oli mukava keli ajella, vähän alkukeväisen viileä ja välillä piti vetää pipoa syvemmälle korvien päälle, aurinko laski pilvien taa. Onhan tää maaliskuu täällä etelässä luonnon puolesta vähän ankea ja karu, kun vielä ei ihan viherrä, mutta mieli on jo aivan keväinen. Rakastan tätä tunnetta, joka jokaisena keväänä tulee. Sellainen toiveikas, innostunut ja avoin mieli, että kaikki voi olla mahdollista.  Pian luonto puhkeaa taas kukkaan. Tulee se maailman ihanin keväänvihreys, aurinkoa kokoajan enemmän, vaatteet vähenevät pikkuhiljaa, ihoa näkyy enemmän, ihmiset alkavat taas hymyillä ja hehkua pitkän talven jälkeen. Sellainen olo, että rakkaus saattaa olla ihan just nurkan takana eikä itse vaan vielä tiedä sitä, mutta se sieltä vähän jo hehkuu sua kohti.

Ihan melkein kotiportille päästyäni kuulokkeista soivat sanat: vielä eilen oli talvi ja nyt kesäpäivä. Tajusin, että tuo hetki on ihan kohta, ihan pian. Silloin kuljen samassa kohdassa pyörälläni, teepaita ja hameenhelmat hulmuten, aurinko laskee kadun päähän kauniisti, niinkuin se kesäiltoina aina tekee, lämmin kesätuuli tuntuu kasvoillani ja tajuan, että se tuuli on kesän tuuli. Se on ihan pian.

Tuon ihanan olon jälkeen kotiin tullessani istahdin alas ja aloin selaamaan näitä viime kesäisiä lempparikuviani, joista tulee vieläkin enemmän kesän tunnelmaa. Syreenien tuoksua, kesäyön kastetta ja laineiden liplatusta maaliskuiseen viikkoon teille kaikille! <3

Muistin, että lupasin kaulahuiviprojektissa tehdä sen kaulahuivisoittolistan. Siellä se oli keskeneräisissä soittolistoissa, mutta teinkin nyt niin, että lisäsin ne biisit toisen listan mukaan ja nyt mulla on teille tarjota OH YES 2! Se on mun viime aikojan kuunnelluin lista. Ehkäpä tykkäätte! Olkaa hyvät.

SATEENKAARIMAASSA LEKOTTELEVAT VIHERKASVIT

Yhtäkkiä huomasin, että mullahan on kaikki tyhjät ruukut kaappien kätköistä loppu. Kotimatkalla huomaan usein käveleväni kukkakauppojen ohi ja vilkuilevani myös viherkasveja enkä vain leikkokukkia. Susannan ja Riikan Green Home Book on selvästi tehnyt tehtävänsä. Mää innostuin kirjan ansiosta viherkasveista just sen verran enemmän, että oon hankkinut niitä lisää. Koskaan kotini ei ole ollut viherkasviton ja lapsuudenkodissanikin ikkunalaudat olivat ja ovat edelleen vihreät. Tykkään muutenkin tästä ajasta, kun Instagramin feedi täyttyy päivä päivältä viidakkomaisemmista kodeista. Tai aavikkomaisemmista, jos on kaktuksia. Ihanat vihreät kodit siellä puhelinten ruutujen takana.

En ole ihmisenä sitä sorttia, joka saa jokaisen kasvin kuolemaan, hoitipa sitä miten tahansa. Mutten myöskään se, jolle tuodaan lomien ajaksi kasvit elpymään ja saamaan jotain superhoitoa. Huonekuusi on toissajouluinen, mutta ihan vasta ananaskukka kuolla kupsahti melkein heti kotiuduttuaan meille. Joulukaktus kuivahti just pahimmoilleen just niin, ettei se kukkinu ollenkaan ja bonsaipuu vaan kasvaa ja kasvaa, vaikka sanovat sen olevan helposti suututettavissa. Eli ei näistä tiiä, jotkut säilyy, jotkut ei.

Halusin kuvata kasvejani, mutta en mää oo yhtään semmonen tavallinen tai perinteinen viherkasvikuvaaja. Ainakaan en tykännyt niistä omista kuvistani, ne näyttivät vaan niin tylsiltä. Keksin sitten eräänä iltana nukkumaan mennessäni, kyllä, silloin milloin aivot ovat tehokkaimmillaan näiden ideioiden kanssa, että näinhän mää ne kuvaan. Makoilevina, lekottelevina viherkasveina sateenkaarimaassa. Vähän mullat levahtaneina ja rekvisiittakaramellit ympärillä. Kuvien jälkeen lempeään suihkuun ja mullat möyhittynä takaisin lempipaikalle, jossa on hyvä kasvaa.

Kuvaushetki oli kaikkea muuta kuin täysin rento ja leppoisa. Kaksivuotias halusi asetella myös karkkeja (hän tietää, että nämä ovat vain koristeeksi, eikä yritä syödä niitä) ja opetteli samalla myös käyttämään saksia. Voi että olikaan onnellinen poika kun ymmärsi, että saa itse leikattua pienen karkkipussin auki. Siinä hän sitten leikkeli karkkipusseja auki ja keräsi sisällöt leikkikattilaan ja kiikutti minulle. Lopputuloksena tuli kuitenkin jopa kahdeksan kuvan sarja, josta tykkään tosi paljon. Kuvissa ei ole kaikki kotimme kasvit, mutta muutama. En tiedä kaikkien nimiä, enkä hoito-ohjeita eikä niihin oo kaikkiin vaihdettu multiakaan, mutta juttelen niille ja ne ilahduttavat mua joka päivä. 

KOLME PÄIVÄÄ ENNEN 37-VUOTISPÄIVÄÄNSÄ HÄN OSTI 80 RUUSUA

Rakastan kukkia. Oon aina ollut kukkatyttö. Pikku-Tiina keräsi mummulan pihan laitamilta kaikki kukkivat luonnonkukat, asetteli kimput leikkimökin ovensuuhun nostetulle pikkupöydälle ja huhuili koko suvun kukkakauppaan ostoksille. Koululaisena valitsin ompelutöihini ja huoneeseeni aina kukkakuosillisia kankaita. Rippikesänä kävimme isäni kanssa ostamassa lehti-ilmoituksen perusteella kaupungin laidalta mulla vanha Poni-pyörä. Maalasimme sen yhdessä puna-valkoiseksi ja koristelin sen vielä pikkusiveltimellä maalaillen täyteen kukkia. Siihen aikaan lempilausahdukseni taisikin olla, että eivätkös kaikki jotka kukkia kantaa, ole sellaisia rauhaa rakastavia. 

Käyn toisinaan Hakaniemen torilla kurkkaamassa kukkamyyjiltä, olisiko heillä siellä superedullisia vähän jo yliauenneita ja kulahtaneita kimppuja. Joskus onnistaa! Perjantaina ostin neljällä eurolla 80 ruusua! Asettelin ne ensin kauniisti suureen maljakkoon ja pariin Aalto-vaasiin. Olin ajatellut, että illalla leivon seuraavan päivän juhlia varten, mutta arvatkaapas mitä teinkin… Otin tyhjän muropaketin, pakkausteippiä, kuumaliimapyssyn, tsiljoona kuumaliimapötköä, kimalletta ja kaikki kahdeksankymmentä ruusua ja istahdin keittiön pöydän ääreen. En leiponut syötävää kakkua vaan tein ruusukakun. Suloisen silmänruokakakun, joka sopii kaikenlaisille ruokavalioille.

Juhlat olivat mukavat ja aina sanon samat sanat, mutta sanon ne silti, että oon kyllä onnennainen, kun on tuollaisia ystäviä ympärillä. Juhliini on muodostunut bingon ja yhteiskuvan (ja liittyvän Wonderwall-yhteislaulun) lisäksi hauska ohjelmanumero, jos paikalla on ennestään toisille tuntemattomia ihmisiä. Pidän esittelykierroksen, jossa kerron mistä tunnen kenetkin ja välillä myös jonkun hauskan muiston yhteisen matkamme varrelta. Kiitos tyypit taas! Aamuyöllä vuosi vaihtuu ja mää oon kolmiseiska, ja se se vasta on siistiä! En ikikuuna päivänä haluaisi olla enää 25, tää on just täydellinen ikä olla just tämmönen ja tässä näin ja nainen parhaassa iässä.

LEMPITAVARANI KEITTIÖSSÄ (JOTKA EIVÄT NÄKÖJÄÄN LIITY YHTÄÄN RUUANLAITTOON)

Lempinurkkaukseni keittiössä sai taas uutta ilmettä, kun heivasin tarjoilukärryltä leivät ja hedelmät pois. Tilalle laitoin viherkasveja, niin on aina juttukavereita keittiössä – tosin vähän ykspuoleisia, mutta väliäkö sillä, mulla riittää juttua kyllä. Nyt koko kärry sekä keltainen hyllykkö on täynnä tavaroita, joista tykkään erityisen paljon ja joista monilla on tarinoita. Ja koska olen sellainen tarinankertoilijahahmo, niin kerron teille nyt muutamasta niistä.

Vihreä Nappula-kynttilänjalka. Olimme isolla porukalla Vihreän talon Annikan vihreällä talolla kesäjuhlissa muutama vuosi sitten. Yksi yllätysnumero oli portaikkoon jätetyt kynttilänjalat. Niissä taisi olla kynttilätkin palamassa, ainakin osassa, muistelisin. Ne olivat ihanat juhlat, oli alkukesä, luonto pullollaan raikasta alkukesänvihreää, kesäyö vähän vielä vilpakka ja seura ihan huippua. Jokainen vieras sai yhden kynttilänjalan mukaansa ja usein tulee tuosta vihreästä mieleen ne ihmiset varsinkin ja se mukava tunnelma.

Valuvat mukit ovat tanskalaista Studio Arhojn keramiikkaa. Rakastan noita lasituksen valumia ja pastellisävyjä. Rakastan!

Lasissa 36 värikästä kakkukynttilää. En raskinut ostaa neljättä 12 kynttilän pakettia (koska 48 olisi silkkaa turhuutta ja rahantuhluuta!), joten 37 ikävuotta juhlitaan 36 kynttilällä. Koska pakkohan kakussa on kynttilät olla. Saman sarjan muffinssivuuatkin mua niin kutsuivat, että nyt on pakko sitten leipoa muffinsseja, vaikka taloutemme kaasu-uuni (siksi hyllyllä on neljä rasiallista tulitikkuja) ei paistamisessa olekaan kovin hyvä kaveri. Siksi en nykyisin enää leivo.

Vaaleanpunainen kynttilänjalka. Niin epätoimiva kuin olla ja voi. Kynttilät palavat liian lähellä toisiaan ja keskimmäinen sulaa aina liian nopeasti. Tykkään siitä silti. Ostin jalan Herttoniemen jokakeväisestä kirpparitapahtumasta ja aurinko paistoi ihanasti ja lämpimästi. Päivä oli pitkä, kun kävelimme pitkin kaunista Herttoniemeä ja ilmassa tuoksui jo vahvasti kesä, vaikka taisi olla vasta huhtikuu. Nakkasin kolmen euron ostokseni rattaiden tavarakoriin ja jatkoimme matkaa. 

Kultainen palmu -pullonavaaja. Naureskeltiin ostoksellemme jo valmiiksi ystävän kanssa, kun molemmat avaajat ihan turhuuksissamme ostettiin. Ei sillä saa ees kunnolla pulloa auki, mutta se ostoshetki oli hauska ja jäi mieleen. Sama ystävä toi tuliaisiksi kaktusten alla olevan kultareunuksisen lautasen. Taidetaan molemmat olla kultaisten juttujen perään pienissä määrin, vaikka värejä molemmat rakastetaankin.

Keltainen String-hylly oli lahja itseltäni itselleni, kun sain toisen lapseni. Mietin pitkään otanko järkevästi vaikkapa valkoisen hyllyn, mutta kuuntelin sydäntäni, että otan sen jonka juuri sillä hetkellä haluan. Keltaisen. Enää en varmaankaan valitsisi samoin, mutta olen todella iloinen, että otin keltaisen enkä yhtään mitään järkivalintaa. Sydämenääni. <3 Ja lahjat itseltä itselle. <3

Nordic Honeyn luomuhunaja on tyttäreni suosikkia ja purkki onkin ainoastaan hänen käytössä. Joskus salaa olen ottanut lusikallisen teekupposeeni ja on kyllä ihanaa hunajaa! Siksi sitä saakin lähinnä vain joulupukilta ja synttärilahjaksi.

Anopinkieli. Olimme sattumalta sopineet ystävänpäiväksi pisimpään tuntemani ystävän kanssa aamukahvit ja hän toi minulle nuo kaksi anopinkielen vartta (tai voiko noita sanoa pistokkaiksi). Lempeät ystävyyden anopinkielet siinä kasvavat.

Keittiö on nyt kivan keväinen pastellisävyineen ja viherkasveineen. Onneksi lapset eivät ole tajunneet, että tuo pastellikääreinen paketti seinähyllyn alahyllyllä on suklaata. Menen nyt hakemaan sen ja sujahdan peiton alle, neulomaan ja katsomaan uusia Rimakauhua ja rakkautta -jaksoja. Ihanaa ja lempeää (hiihtoloma-)viikkoa teille armaat lukijani!

MAGNOLIA KUKKII

Nyt se ihanuus sitten kukki. Täydellisen vaaleanpuna-valkoiset kukat ja huumaava tuoksu. Ensimmäiset avautuneet kukat missasin viikonloppuna ollessani Tukholmassa, mutta sitten sain ihailla kukkien avautumista pitkin alkuviikkoa. Voi ihana magnolia, kuinka teitkään tästä vatsataudin siivittämästä hiihtolomaviikosta kauniin!  kukki

PIAN MAGNOLIA KUKKII

Tuleeko teille muille mieleen magnoliasta ensimmäisenä se pieni valkoinen hajuvesipullo, se muoto ja se tunne, mille pullon pinta tuntui? Se oli mummilla kampauspöydällä, niinkuin aika monta muutakin pientä ihanuutta, joista Yves Rocherilta paketeissa aina tuli. Vitsit ne oli ihan mahtavia lapsuuden ihanuuksia, joita ei välttämättä saanut edes itselleen. Niitä ihailtiin vain. Näin 36-vuotiaana lampsin kukkakauppaan ja ostin itselleni  magnolian oksan. Asetin puoliksi sahatun oksan nuppuineen suureen maljakkoon lämpimään veteen. Nyt muutamia päiviä myöhemmin nuput ovat muuttuneet vaaleanpunaisiksi. Niin jännää. Lähipäivinä on tiedossa paljon kauneutta ja huumaavaa tuoksua. Jään jännityksellä odottamaan.