Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

PARASTA DONITSEISSA ON KORISTELU

Perjantai-iltapäivänä kaikkein miellyttävin toiminta ei ole reissu automarkettiin. Eilen kuitenkin tehtiin niin. Ihan tavallinen ja niin pikainen kuin kauppareissu suinkin vaan voi olla se oli, mutta tiedättekös mikä siellä oli supersiistiä! Kaupassa oli nimittäin tarjolla myös älyttömän suuret valikoimat todella erilaisia ja monen kokoisia vappupalloja ja siksipä näkymä oli aivan toisenlainen kuin yleensä.

Kesken ostosten etsimisen ja kärryillä rullailun, pysähdyin sinne liha- ja maitotiskien väliin ja katselin ihmisiä ympärilläni. Oli kuin olisin tipahtanut keskelle lastenelokuvaa. Kiireiset ihmiset pitkän viikon jälkeen, viikonlopun kynnyksellä siellä kulkivat ostoksia valtaviin kärryihinsä keräillen ja varmaan joka toisella oli ilmapallo kädessään. Ronskin näköinen mies piteli söpöä yksisarvispalloa, vanhempi rouva kahta Ryhmä Hau -palloa tiukasti otteessaan, perheenisä oli nostanut kärryyn ihmisen kokoisen jaloillaan seisovan heliumilla täytetyn Darth Vaderin, pupupallo nuorella söpöllä pariskunnalla ja liukuportaissa tuli vastaan pikkuinen tyttö mukanaan läpikuultava kesäisen drinkin näköinen vappupallo. Söpöä, hauskaa ja niin vappumaista!

Itse en kuitenkaan ostanut ilmapalloa, eikä niitä toivovia lapsiakaan ollut mukana, mutta vapun kunniaksi ostettiin donitsipelti! Kotona donitsitaikina tulille ja eiku donarit uuniin! En ollut aiemmin tehnyt itse donitseja, joten valitsin ensimmäisen järkevähköltä kuulostavan ohjeen jonka hakutulos eteeni tuotti ja täysin ajattelematta koristelin donitsit sokerikuorrutteella, vaikka järjellä ajatellen rakastaisin ainoastaan suklaa- tai kinuskikuorrutteisia. Aivan makoisia ja vappumaisen näköisiä donitseista tuli, vai mitä sanotte?

Jos teillä on jotain lempparidonitsireseptejä, niin kertokaa, olis kiva leipoa näitä toistekin! Tai siis rehellisyyden nimissä, koristella toistekin. Ihanaa lauantaita ja vapun odotteluan toivottelee teille Tiinatinttirilli

ÄITIEN JUHLINTAA JA PASTELLISÄVYJÄ KAHVIKUPEISSA

Kaupallinen yhteistyö: Kontti ja Suomen Blogimedia

Äitini vietti meillä viime viikonlopun ja juhlimme yhdessä etukäteen monta juhlanaihetta. Kevät on vuodesta toiseen, luonnollisesti, melkoinen juhlasuma ainakin meidän perheessä. On synttäreitä, sitten pian tulla tupsahtaakin eteen vappu, äitienpäivä, kevätjuhlat ja äitini syntymäpäivä.

Erilaisia juhlia järjestäessä mietin usein, että voi kun saisi kattauksesta tai niistä pöydällä notkuvista astiakasoista vähän erilaiset kuin edelliskerralla. En halua omistaa paljon astioita, enkä raskikaan ostaa niitä kovin usein uusia. Olisi silti mukavaa, kun olisi vaihtelua. Kahvinjuojia varten mulla ei itseasiassa ole ollut käytössä kahviastiastoa koskaan eikä maljakoitakaan ole kovin montaa. Näistä kahdesta syystä erityisesti sattui erittäin mainiosti yhteistyöni Punaisen Ristin Kontin kanssa.

Kontti on siis kierrätystavaratalo, josta löytyy käytettyä tavaraa erittäin monipuolisesti. On sekä vaatteita, kodintekstiileitä, leluja, astioita, kirjoja, pikkutavaraa, huonekaluja että urheiluvälineitä. Mikä parasta, että kun Kontissa tekee ostoksia, tukee samalla toimintaa kotimaassa ja kriisikohteissa maailmalla, sillä Kontin tuloksesta menee 2/3 vapaaehtoistoiminnan tukemiseen Suomessa ja kolmasosa Punaisen Ristin katastrofirahastoon. Kontti myös työllistää pitkään työttöminä olleita. Itse pääsin tutustumaan Itiksen Konttiin liikkeen myymäläpäällikön opastuksella ja koko kuvio selkeni mulle kyllä paremmin, kuin mitä aiemmin siitä tiesin.

Konttiin voi lahjoittaa yksityishenkilönä tavaraa joko keräyslaatikon kautta tai suoraan myymälään. Sieltä tavarat päätyvät lajittelun, tarkan syynäyksen, että ovat tuotteet ehjiä ja hyväkuntoisia, sekä siistimisen ja hinnoittelun jälkeen myymälään. Se on monien käsien kautta kulkeva prosessi ennen kuin tavara päätyy myymälän puolelle. Kaikki näytti ihanan järjestelmälliseltä varastonkin puolella ja monenlaista tavaraa siellä näytti olevan. Oli hauska bongailla monta lapsuudesta tuttua valaisinta ja oli mielenkiintoista seurata, kun vauvanbodysta tutkittiin jokainen neppari, että ne varmasti toimivat.

Itiksen Kontiti sieltä asiakkaan puolelta katsottuna oli tosi kiva. Kaikki oli ihanan tavaratalomaisesti esillä ja minulle erityisen silmiähivelevää oli se, että esimerkiksi astiat olivat värijärjestyksessä. Mulla on joskus vaikeuksia käydä kirpputoreilla, kun se kaikki sekamelskuus pistää silmään, mutta tuolla kaikki se oli poissa.

Mutta palatkaamme nyt takaisin muitaihaniamaiseen juhlasuunnitteluun. Tiesin siis tarvitsevani juhlia varten ainakin kahvikuppeja ja maljakoita. Juhlamekkojakaan mulla ei ole kyllä juuri nyt ole liikaa, joten päätin kurkkia myös vaatepuolta. Kontissa on tällä viikolla, 23.-29.4., huhtikuinen juhlaviikko, joten kaikki juhliin liittyvät tuotteet joka osastolla olivatkin jo mukavasti esillä.

Löysin kuulkaas melkoisen hienon saaliin, josta olen ylpeä. Naistenvaatepuolen merkkivaaterekistä bongasin Cosin taskullisen, nätin printtimekon. Se vei budjetistani isoimman siivun, mutta en voinut jättää hankkimatta sitä, koska se näytti ihan multa!

Astiapuolelta löysin kuuden kuppiparin kahviastiaston, joita ensin vähän jostain syystä emmin, mutta jotka onneksi ostin, sillä ne ovat saaneet valtavasti ihailua kaikilta ne nähneiltä. Ne ovat hassut, kuuden eri pastellisävyn kupit ja lautaset. Sekä aikuiset, että lapset ovat hurmioituneet niiden söpöydestä. Lisäksi ostin vanhoja alpakkalusikoita, joissa on satunnaisia kaiverruksia. Meillä ei kotona ole yhtään kaiverrettuja aterimia, joten ajattelin, että ehkä lapsista on jännittävää tutkia niitä myös myöhemmin. Löysin myös kauniin kakkulapion vanhan, rikkoutuneen ylioppilaslahjaksi saaneeni lapion tilalle. Tiesin, että juhliin me saamme leipomosta tilatun kakun, joten niille lapsille, jotka eivät kakkua syö, piti keksiä jotain muuta. Löysin kauniit keraamiset, vaaleanvihreät pikarit korkeiksi jätskikipoiksi. Ne ovat kaikki vähän eri kokoisia, jonkun käsin tekemiä. Maljakkopuolella oli rutkasti valikoimaa, mutta tarvitsin pienhköjä maljakoita, joka ei ollutkaan ihan niin helppo tehtävä. Varsinkaan, kun halusin maljakoiden yhdistyvän sekä kaikkeen jo Kontista valitsemaani astiaan ja aterimeen, että kotona jo valmiiksi olemassa oleviin pienempiin maljakoihin. Loppujen lopuksi löysinkin aikamoisen parivaljakon, kultaisen kapeakaulaisen yhden kukan maljakon sekä superysärin, pienen simpukkamaljakon. Lisäksi ostin vaaleanvihreän tarjoiluastan hedelmille. Ihan tosi tosi hauska kokonaisuus, joka on samaan aikaan sekametelisoppa että just meille sopiva ja samansävymaailmainenkin. Rahaa astioiden hankintaan kului noin 25 euroa.Aion kyllä hyödyntää Konttia jatkossakin, kun tarvitsen jotain täsmällistä tarviketta juhlia (tai mitä tahansa muuta) varten (ostin samalla reissulla myös pojalle sadetakin!), mutta niin, että tavallaan kauppaan mennessä ei kuitenkaan tarvitse tietää millaisia ostettavien tavaroiden pitäisi täsmälleen olla. Voi löytää vaikka joka kerta sellaisen hassunhauskan pastellisävyisen kahviastiaston! Ja tiedättekös sen, kun jossain saa ihan todella hyvää asiakaspalvelua ja tekisi mieli mennä sinne ihan vain sen takia vaikka heti uudelleen. Itiksen Kontti teki myös sen. Kassalla oli niin mukava nuori miesmyyjä, joka palveli todella hyvin ja jonka kanssa meinasi jäädä suustaan kiinni niitä näitä jutellen. Viimeistään hänen ansiostaan kotimatkalla hymyilytti kaiken muun lisäksi, mutta samaan aikaan harmitti etten tiennyt hänen nimeään, jotta voisin sen tähän kirjoittaa. Kiitän siis näin, toivottavasti terveiset menisivät perille!

Lauantaina siis sitten kahvikupit ja alpakkalusikat pääsivät pöytään. Humpsautin pöydälle liinan omasta kaapistani, joka oikeasti on pellavapussilakana, taittelin äidin kanssa sateenkaarisävyisistä serveteistä rusetteja ja kiepsautin pikareiden reunat ensin sitruunamehussa ja sitten nonparellikipossa. Nostettiin kakku ja pikkuleivät pöytään, kaadettiin kuppeihin kahvia, teetä ja mansikkamehua. Ripottelin pöydälle myös paperisia kukkakuvioisia sydämiä. Lapset saivat kakun päälle vielä jäätelöannokset, joihin tekaisin paperipillistä ja raitapaperista sateenvarjokoristeet. Melkoista hässäkkää se kaikki oli, niinkuin juhlat aina, mutta mukavaa silti. Yhdistetty minun ja äitini äitienpäiväjuhla sekä äitini 60-vuotiskakuttelu. <3

NAKKIMETSÄ TÄNÄÄN JA SYDÄNRIESKAT HUOMENNA

Kaupallinen yhteistyö: Flora ja Suomen Blogimedia

Kuulin tässä aivan vasta ruuasta, jota kuvailtiin legendaariseksi ysäriruuaksi. En ollut ikinä siinä kuullutkaan. Mitä ihmettä? Nakkimetsästä nimittäin. Muusista, johon on tökätty pystyyn nakkeja, jotka etäisesti muistuttavat puita. Mutta vaikken ollut sellaisesta kuullutkaan, halusin ehdottomasti toteuttaa tämän ruuan itse. Siinä ei sitten auttanut muu kuin lähteä nakki- ja pottuostoksille.

Puita muistuttavien nakkien tekeminen oli hieman haastavaa. Sekä keitin että pistin nakkeja uuniin kypsymään. Leikkasin toisiin pieniä viiltoja saadakseni kuusimaisen muodon ja toisiin tein nakin päähän ristikkäisviillot, jotta nakki saadaan ns. nauramaan. Näistä kumpikin oli ihan ok tapa, mutta toki pannulla nakin kärtsäys tai kattilassa höyrytys olisivat myös mainioita vaihtoehtoja. Täytyy myöntää, että melkein aina keitän nakit kattilassa vedessä, sen kummemmin asiaa ajattelematta. Nauravat keitetyt nakit muistuttavat palmuja ja ununista tulleet kuusia.

Perunamuusi on yksi lempparilisukkeistani bataattimuusin ohella. Lapset eivät bataatista ole niin oppineet välittämään (en tajua mikseivät?!), mutta perunamuusi maistuu kaikille, joten teen sitä mieluummin. Tyhjähköt lautaset ruokailun jälkeen ilahduttavat enemmän kuin lähes koskemattomat ruoka-annokset. Tässäkin on yksi myöntämisen merkki, sillä siitä ei ole montaa vuotta, kun vielä soitin äidilleni, että auta äiti hei miten saan varmasti hyvää muusia! Ja äitihän auttoi: kuoritut muusiperunat (puikulaa tai muuta jauhoisaa pottua) keitetään kypsiksi, vesi kaadetaan pois, päälle hulaus rasvaa, tähän aivan ihana helpotus on Flora Culinesse, maku on hyvä ja senku ruutaa pullosta perunoiden sekaan, ah miten helppoa! Sen jälkeen vatkaimella varovasti perunat muussataan, mutta ei liikaa myllätä. Vatkain sen jälkeen päälle ja lisätään pikkaisen maitoa kerrallaan. Vatkaamista ei missään tehdä nimessä paljon, sen verran vain, että perunat, juokseva margariini ja maito sekoittuvat. Muusi saa olla vähän sattumaista.

Muusi asetellaan lautaselle “saareksi” ja nakit siihen puiksi. Lisäksi lautaselle tehdään kurkusta ja tomaatista sieniä. Persiljaa ripotellaan vähän muusin päälle ja vähän vielä raejuustoa lautasen reunalle. Olkoon ne vaikka niittykukkia ja yllättävä kesäpäivän raekuuro. Tällaisessa ruualla leikkimisessä kannattaa ehdottomasti ottaa lapset mukaan ruuan asetteluun lautaselle. Tarinat ovat ihan mahtavia ja aivan erilaiset juonenkäänteet mahdollisia, kuin mitä itse miettisi.

Muistan, kuinka joskus pikkuveljeni ollessa pieni (hän on minua 15 vuotta nuorempi, eli itse elelin teinivuosia) hänellä oli lautanen, jonka pohjalla oli joku kuva. Sellainen lautanen, joita sittemmin on ollut niin paljon ettei sitä pidä mitenkään erikoisena. Mutta muistan tuolloin, kuinka minusta oli hauskaa, että syömiseen ja ruokaan oli tullut joku hauskuuttava asia. Se, että pikkuisen taaperonkin syödessä, lautasen pohjalta paljastuu kuva ja ruokaa on syöty riittävä määrä. Tuohon muistoon nähden se, että hauskuutan omia lapsiani toisinaan ruokamaisemilla ja hassunhauskoilla voileivillä tai hedelmiin liimatuilla irtosilmätarroilla, ovat jo melko paljon ja lapset rakastavat niitä(kin).

No, kun nakkimetsäateria muuseineen ja kurkkusienineen on syöty, saattaa joskus ruokaa jäädä vähän yli. Siispä ylijäämämuusi kannattaa ehdottomasti hyödyntää vaikkapa seuraavan aamun aamiaisella:

EILISEN POTTUMUUSIN SYDÄNRIESKAT

  • 2 dl perunamuusia
  • 1 tl suolaa
  • 1 kananmuna
  • 4 dl ohrajauhoja

Sekoita perunamuusiin jauhot, suola ja kananmuna. Muotoile sydämen mallisia rieskasia ja pistele niihin haarukalla ja lusikan sivureunalla reikiä. Paista 250 asteessa noin 15 minuuttia. Nauri rieskat lämpiminä Floran kera.

Tykkään todella paljon tällaisesta ruuanlaitosta ja seuraavan aterian helpottamisesta jo etukäteen. Ja nämä perushelpot arkiruuat, niistä varsta tykkäänkin. Vaihtelukin on niin helppoa, jonain päivänä voi tekaistakin sen bataattimuusin ja valita kasvisnakit eikä rieskaleipienkään tarvitse aina sydämiä olla, Mitäs jos huomenna tekaisiskin donitsin mallisia rieskoja ja koristelisi ne paprikasta leikatuin “strösselein”? Niin, mielikuvitus se vain on rajana! Ihanaa kellokeskiviikkoa teille sinne!

PELATAAN HELMIKAKKULEIVOKSILLA RISTINOLLAA HEI!

Mikä on sun lapsuusherkku, jota toisinaan edelleen tekee joskus mieli? Mulla se on ehdottomasti helmikakku. Saatatte tunnistaa saman herkun jollain toisella nimellä: tuulamantorttu, mokkapalat tai suklaapiiras. Se on myös ainoita leivontareseptejä, jonka muistan täysin sellaisena ulkoa kuin se opin joskus ala-asteikäisenä. Enkä koskaan poikkea ohjeesta.

Neljä desiä sokeria ja neljä munaa kuohkeaksi vaahdoksi. Siihen sitten venhäjauhot (4dl), joihin sekoitettu viisi teelusikallista leivinjauhetta, hulaus vaniljasokeria ja kaksi ruokalusikallista kaakaojauhetta. Pari desiä maitoa ja pari sataa grammaa sulaa voita. 225°C ja vartti uunissa.

Mutta tämän reseptin jakaminen ei ollut se mun tarinani tällä kertaa, vaan halusin kertoa eilisestä leipomisseurastani. Elämääni on nimittäin tullut myös lisää vähän pienempiä tyyppejä viimeisten kuukausien aikana. Kaksi hurmaavaa nuorta neitoa. Ja vaikka kuinka rakastan omia lapsettomia viikonloppujani, niin oon viettänyt niitä välillä silti myös lapsiseurassa. Eilen oli sellainen päivä ja samalla sattumalta myös leipomispäivä, koska teki mieli helmaria, niinku meijän perheessä sanotaan!

Taikinan tekeminen on nopeaa ja helppoa, mutta paras vaihe on tietysti taikinakulhon jämien lusikoiminen parempiin suihin. Mun tapani leipomisessa on myös se, että jokainen leipoja saa silittää taikinan pinnan vielä ihan kunnolla ennen kuin piiras laitetaan uuniin, joka tarkoittaa siis sitä, että jokainen omalla pikkulusikallaan oikeasti siloittaa kyllä taikinan pintaa, mutta kouraisee sitä myös lusikallaan ihan vain syödäkseen. Lapset rakastavat tätä vaihetta! Omanikin hämmentyvät joka kerta, että äiti oikeestikko?! No todellakin!

Tehtiin kuorrute vähän summanmutikassa, mutta samoilla aineksilla kuin aina, paketillinen tomusokeria (niin tehtiin muuten myös lapsuudessa, mutta silloin paketti oli paljon pienempi!) muutama lusikallinen kuumaa kahvia ja sulaa voita sen verran, että seos on sopivan paksuista. Sitten vaan kaikki mahdolliset nonparellit ja strösselit pöytään ja koristeluhommiin.

Mulla oli idea tästä ristinollapelistä helmikakkupaloin ollut mielessä jo useamman päivän, mutta jokaisella kauppareissulla unohdin katsoa olisiko juuri sen kaupan karkkihyllyssä Snörenin lakunarua, koska se olisi tässä olennaisin osa! Mutta mikä onni, tytöillä oli juuri oikean verran tuollaista spagettikarkkia pizzakarkkilaatikossa (tiedättekös ne sellaiset pienen pizzalaatikon näköiset karkkipizzat, niin semmoisessa!). Sitten vain piparimuotilla sydämiä ja mukilla pyöreitä helmikakkupaloja kuorrutuksen ja strösselöinnin kautta pelipöytään.

Aurinko oli juuri laskemassa ja pelialusta kakkuineen piti viedä parvekkeelle ja siellä me tyttöjen kanssa otettiin kuvia ja syötiin helmikakkua. Mietin siinä, että mitäköhän tytöt siitä miettivät, ajattelevatkohan, että on kyllä vähän hupsu tyyppi tuo Tiina, kunnes muistin, että niinhän ne lapset muuallakin ajattelevat. Suosittelen nimittäin lukemaan mainion kirjoituksen aikuisista Project Mama -blogista, siellä minutkin mainitaan.

Tästä tällaisesta tilanteesta, kun kaksi aikuista tapaa toisensa ja molemmilla on lapsia, vielä sen verran, että kaikki on mennyt hyvin. Enkä minä helmikakkua tehnyt siksi, että haluaisin jotain spesiaalia kenellekään tehdäkseni vaikutuksen, olisin leiponut muutenkin ja pelannut helmikakkuristinollaa vaikka yksikseni, tällä kertaa vaan oli onni, että sain mukavaa tyttöseuraakin ja heistä taidan olla ihan mukava Tiina. Toivon ainakin. 

Kun helmikakkupelin osaset oli kakkupohjasta tehty, loppu kakku voitiinkin kuorruuttaa perinteiseen tapaan. Tällä kertaa laitoin neljää eri sorttia strösseleitä ja nonparelleja, reilusti tietysti. Harmittaa, ettei ole samantien lastenjuhlia, kun olisi näin söpöt leivokset jo valmiina. Ens viikolla sitten juhlitaankin erästä päivänsankaria, niin sinne sitten!

Tällaisissa tunnelmissa täällä tälla kertaa. Leppoisaa sunnuntaita sinne teille, nähdään taas!

AAMIAISSÄMPYLÄT JA AAMUPALATARINOITA

Kaupallinen yhteistyö: Flora ja Suomen Blogimedia

Tykkään aamuista. Aikaisista aamuista, kun koko maailma vasta heräilee uuteen päivään. Lentokentillä sen tuntee ihanasti, tai uudessa kaupungissa matkaillessa, kun lento on tullut niin aikaisin ettei majapaikkaan vielä pääse tai kun on lähtenyt tutkimaan paikkaa kävellen auringon vasta noustessa ja kahvilat availevat oviaan. Kaupassa töissä ollessani oli se hetki, kun lehtikuski nakkasi päivän lehdet kassalle ja huikkasi hyvät päivänjatkot. Tai kun kahvilaan mennessä vastaan leijailee tuoreen leivän tai pullan tuoksu ja lattiat kiiltävät ja työntekijät ovat erityisen hyväntuulisia.

En silti varsinaisesti ole aamu- tai aamiaisihminen. Voin helposti ohittaa aamupalan ja kuikkelehtia lounaaseen saakka ilman murustakaan vatsassani. Sehän ei silti tarkoita sitä, ettenkö pitäisi tuosta päivän tärkeimmäksi ateriaksikin tituleeratusta ruokailuhetkestä. Tykkään kyllä. On mukavaa syödä rauhassa, istua kotona lempituolilla yöpaidassa. Tiiättekö silleen, että nostaa jalat tuolille ja nojailee siinä jalkoihinsa ja jutustelee silmät vielä vähän unihiekkaisina ihanimman seuran kanssa. Toisinaan ystävien, yleensä lasten kanssa ja joskus rakkausseurassa.

Perheen kesken aamiasta syödessä meihin, mun perheen neljään henkilöön kuuluu myös neljä erilaista aamiaistoivetta, jos toivekantilta lähdetään sitä aamiaista rakentamaan. Yksi haluaa munia, pekonia ja hedelmiä, toinen paahtoleipää lauantaimakkaralla, kolmas äidin tekemiä sämpylöitä ja yksi muistelee lämmöllä mummun leipomia rieskoja. No, hätäpä ei ole sen näköinen, sillä mikäli aamu on kiireetön, kaikki toiveet on mahdollista toteuttaa.

Parastahan toiveiden toteutuksessa tällaisessa tilanteessa on se, että kaapista löytyisivät ainekset valmiina ja ei tarvitse muuta kuin alkaa hommiin. Nopeasti ja ilman kummempia säätöjä. Siksi meillä on kaapissa hyvin usein Flora Culinessea, koska se on sellainen elämää helpottava asia. Ei tarvitse sulatella kattilassa tai mikrossa mitään, kun pullosta saa juoksevaa margariinia. Ruuanlaitossa sitä ruutataan suoraan paistinpannulle ja mun lempparisämpylätaikinaan se kuuluu myös olennaisena osana. Muistan muuten, kun tämä tuli kauppoihin aikoinaan ja sitä mainostettiin, niin se vetosi muhun heti. Vanhana helmikakkuleipurina (mokkapaloina myös tunnetaan), mun inhokkivaihe oli aina se, kun taikina oli jo melkein valmis, kunnes hoksasin, että ohjeen sulatettu margariini oli vielä paketissa jääkaapissa. Juokseva margariini pullossa pelasti tilanteen!

Nämä sämpylät ovat just sellainen kaapista löytyvien ainesten sämpyläohje, siksi mm. niin montaa eriä jauhoa ja joista tuon sattuman kautta tulikin älyttömän makoisia sämpylöitä.

MUITA IHANIAN AAMIAISSÄMPYLÄT (noin 10 kpl)

 3,5 dl vettä
puolikas paketti hiivaa
1,5 dl ruisjauhoja
1,5 dl grahamjauhoja
4 dl vehnäjauhoja
teelusikallinen suolaa
2 rkl Flora Culinessea

Sekoita hiiva kädenlämpöiseen veteen. Sekoita jauhot keskenään ja lisää suolan kanssa veteen. Lisää lopuksi Flora Culinesse. Älä vaivaa taikinaa liikaa, sen verran vain, että ainekset sekoittuvat. Jätä taikina enemmin vähän löysäksi, kuin kiinteäksi. Nostele taikinasta lusikalla leivinpaperille reilun ruokalusikallisen kokoisia sämpylöitä. Anna kohota hetken liinan alla ja sitten uuniin! 225°c ja 25 minuuttia.

Paistamisen jälkeen sämpylät leipäkoriin ja pöytään. Just uunista tulleina, pikkaisen jäähtyneinä ovat nimittäin parhaita. Siihen päälle vielä Floraa ja suuta kohti. Ai että!

Sämpylöiden lisäksi myös paahtoleipää ja lauantaimakkaraakin on niiden haluajalle tarjolla. Kun juustosiivut, makkarat ja kurkut siivuttaa eri tavalla kuin normaalisti, niin lapset kyllä hämmästyvät. Myös meillä, vaikka usein ruualla vähän hassutellaankin. Tämä paahtoleipä pilkkulauantaimakkaroineen ja strösselituorekurkkusiivuineen yllätti lapset. Äitiii, nää on niiiiiin söpöjä leipiä!

Näissä aamiaistunnelmissa ihanaa tiistaita teille! Tämä päivä tuntuu melkein viikonlopulle, kun ulkona paistaa kevätaurinko, sillä joka vuosi kuudentena maaliskuuta kalenteri lähtee siihen suuntaan, että on kuulkaas kevät! <3




 

TÄSTÄ TULIKIN TARINA JAUHELIHAKASTIKKEESTA

Arkiruokasarja jatkuu toiseen osaan. Makaroonin ja jauhelihakastikkeeseen. Sekä tuoreeseen ruisleipääsiivuun siihen kaveriksi, jonka päällä on kurkkusiivut ja juustoa sekä tietysti vihreä kimaltava drinkkisateenvarjo. Koska jos joskus joudutte tilanteeseen, että lapsi kiukkuaa nälissään ja huutaa jo valmiiksi, että on kauhea nälkä ja ei muuten aio syödä sitten mitään, koska äiti on ihan tyhmä… Niin, tilannetta voi koittaa muuttaa suuntaan tai toiseen (ei voi tietää etukäteen kumpaan) sillä, että rullaa juustosiivut ja asettaa sateenvarjon leivän päälle. Näpsäkkä kikka!

Itse tykkään jauhelihakastikkeesta eniten jonkun muun kuin tavallisen makaronin kanssa. Minusta muodolla on todellakin väliä. En mielellään itse syö perusmakaronia, mutta tykkään sen muodosta noin muuten. Ei mulla tästä ruuasta sen kummemmin ole oikein mitään sanottavaa. Kastikekin tuli meille pakkaseen suoraan ystävältä, kun sairastimme koko perhe ja jääkaappi ammotti tyhjyyttään. Tavallista jauhelihakastiketta.

On mulla kyllä yksi ihana jauhelihakastikemuisto. Se on lapsuudesta. Mummulastani Pudasjärven Pärjänsuolta. Mummuni Olga teki mielestäni maailman parasta jauhelihakastiketta 80- ja 90-luvuilla, kun mummulassa eniten aikaa vietin. Sitä ei koskaan syöty makaronin kanssa, vaan tietysti perunoilla. Tietysti. Kyllä te jotkut saatatte muistaa ne mummut, jotka sata vuotta sitten syntyivät ja niiden ruuat. Peruna oli peruspilari. <3

Olimme mummulassa usein, lähestulkoon joka viikonloppu. Hurautettiin autolla Oulusta puolisentoista tuntia iskän keltaisella mersulla punaisen mummulan pihaan. Yleensä mummu kurkki jo ikkunasta, katsoi kuka siihen pihaan ajoi. Tätä kirjoittaessa kyyneleet nousevat silmiin, kun muistan niin tarkasti miltä tuntui, kun avasi auton oven, sen vähän raskaan vanhan mersun oven ja miten se loksahti kiinni. Sai paukauttaa ihan kunnolla. Iskän auto oli maailman ihanin! Keltainen mersu, ehkä siistein mitä olla voi!

Autolta mummulan ovelle oli muutama juoksuaskel ja seitsemisen porrasta porstuan ovelle. Ovi oli kevyt ja rämisevä. Ensin tultiin kylmään ulkoeteiseen eli porstuaan. Siinä oli pöydällä talvehtivia pelagoonioita ja soppakulho liinan alla. Ehkä rieskoja. Seuraavassa ovessa oli vähän löysä kahva ja tultiin eteiseen. Sekin oli vielä vähän vilpakka, siihen jätettiin takit. Naulakko oli aina pullollaan takkeja. Hattuhyllyllä oli mummun ihana muhkea vaaleankirsikanpunainen pipo, just samanlainen kuin Samujin chunkybeanie. Rakastin sitä. Eteisestä huikattiin mummulle ja papalle tervehdykset. Pappa köllötteli sohvalla ja katsoi televisiota. Mummu istui pirtin penkillä tai touhusi keittiössä.

Papan kanssa ei koskaan taidettu juuri halata, mutta mummu halasi. Se oli maailman pehmein mummu. Käsivarret tuntuivat pehmoisilta, sellaisilta miltä mummujen käsivarret tuntuvat. Mummulla oli pitkään pitkät hiukset ja aina nutturalla, se oli sellainen turvallinen mummukampaus. Tykkäsin aina kaikista isovanhemmistani, mutta kyllä Olga-mummun kanssa oli kivointa, se oli semmoinen hassutteleva, ihana, rieskantuoksuinen silmälasipäinen leppoisa ja hauska, semmoinen oikea mummu, mummu uulla, ei oolla eikä iillä.

Palataanpas siihen jauhelihakastikkeeseen, tai jonnekin sinnepäin.

Mulla oli siinä mummulan keittiössä ihan oma paikka. Pappaa vastapäätä. Kumpikaan meistä ei suostunut syömään missään muualla. Pappa odotti niin kauan, että joku, joka oli hänen paikalleen mennyt, lähtisi pois, ennenkuin tuli pöytään. Pappa ei ollut mikään äkäinen tapaus eikä pahastunut jos hänen paikallaan joskus joku istui, ruukasi vain istua omalla paikallaan pöydässä. Minä taas… No, saatoin joskus riidellä serkkupoikani kanssa, joka myös tuosta samasta paikasta tykkäsi ja ehkä joskus siihen tahalleenkin meni, kun tiesi, että se on mun. Se oli ihana paikka. Penkin päädyssä, ikkunan vieressä. Ikkunasta näki lintulaudalla vierailevat oravat sekä suoraan tielle. Saattoi helposti todeta millainen auto siitä milloinkin ajoi tai joskus jopa raportoida ohi kulkevat polkuriajelijat tai pyöräilijät, pikkukylällä kun oltiin. Kun penkiltä kääntyi pois, näki suoraan pirtin puolelle ja ovelle, jos joku tuli sisälle. Muistan myös miltä ikkunan alla olleen patterin termostaatti tuntui, siihen kun joskus töksäytti jalkansa, kun istui pöytään.

Niin tosiaan se kastike. No, se oli aivan tavallista mummun kastiketta, ei mitenkään erityisen mausteista eikä ainakaan tomaattista. Mutta se minkä halusin kertoa, oli se, miten sen söin! Joka kerta. Muussasin potut haarukalla ja otin samalle haarukalle sekä pottua että kastiketta ja kaadoin ne toisessa kädessä pitelemälleni tuorekurkkusiivulle. Sitten annos sormiruokana suoraan suuhun! T ä y d e l l i s t ä! Olen joskus yrittänyt tätä samaa äitini luona tai jopa omassa keittiössäni, mutta eihän se miltään oikein maistu. Eikä tarvitsekaan. Tai ruoka kyllä maistuu, mutta se tunne mikä siihen kuuluu, se ei. Mummulan jauhelihakastikemuisto pysyköön ihanana ruokamuistona ja hyvä niin.

 

UUSI ARKIRUOKASARJA ALKAA /// KALAPUIKOT JA MUUSI

Jes, vihdoin! Nyt alkaa nimittäin vuoden 2018 uusi ja jännittävä Muita ihanian ruokapostaussarja. Oon tätä makustellut mielessäni jo sen verran kauan, että en melkein malta odottaa, että saan painaa julkaise-nappia. Voi olla, että oon itse kaikista eniten innoissaan, koska innoissani todellakin olen! Idea lähti siitä, kun olen muutaman kerran postannut Instagramiin ruokakuvia, yleensä jäisistä ranskaperunoista tai nakeista pöydällä, niin vastaanotto oli riemukas ja ideat lähtivät lentoon.

Meillä syödään kaikenlaista ruokaa, ei ole erityisruokavalioita eikä allergioita. Kaikille maistuu kaikki ruoka tai sitten ei maistu. Lapsiperhejuttuja, toisinaan se eilisen lempiruoka onkin vaihtunut yön aikana inhokiksi, koska vähän vaan ärsyttää kaikki ja niin voi käydä. Itse olen aina ollut vaihtelunhaluinen ja päivän ruokienkin ennakkoon päättäminen olisi kamalaa, enhän mää voi tietää mitä ruokaa tekee vaikka ens torstaina mieli!

Nuorempana tykkäsin tehdä ruokaa. Avoliitoissa asuessani toinen oli aina se, joka tykkäsi laittaa enemmän ruokia. Se sopi minulle. Samaan aikaan kuitenkin upposin jotenkin sellaiseen ajatukseen, että en muka osaa tehdä ruokaa tai että jopa inhoan ruuanlaittoa. Viime aikoina ruokaa laittaessani olen tajunnut, että sehän on ihan kivaa (toki mielipiteetkin ja mieltymykset ovat saattaneet vuosien saatossa muuttua) ja toisinaan teen ruokaa myös niiden helppojen (ja ankeahkojen) ruokien ulkopuolelta.

Tämä ruokasarja käsittelee silti niitä aivan tavallisia, omastakin lapsuudesta ja nuoruudesta tuttuja ruokia, joita teen perheelleni toisinaan. Niitä ankeahkoja, lapsuusmuistoja herättäviä, kasaria ja ysäriä. Tai ainakin sillä idealla lähdetään liikkeelle, eihän sitä tiedä millaisiin sfääreihin tää tästä lähtee. Ihan ensimmäisenä kuitenkin:

Kalapuikot, pottumuusi ja porkkanaraaste, olkaat hyvät!

Tarvitset:

  • kalapuikkoja, jotka paistetaan pannulla öljyssä
  • perunoita, jotka keitetään, muussataan ja hulautetaan sekaan voita ja maitoa, sekoitetaan sopivaksi muusiksi
  • kermaviilikastike, jossa timjamia, tilliä, pikkurillillinen sinappia, suolaa, valkopippuria ja sitruunanmehutilkka
  • porkkanoita hienona raasteena



23 /// RAKASTAN PAKETOINTIA!

Tykkään paketoida. Tiesittekin sen varmasti jo. Rakastan kauniita papereita, ihania nauhoja, kaikenmaailman kukkia, havuja ja kimallusta. Tänä vuonna säästin kaiken paketoinnin siihen hetkeen, että lapset lähtivät joulunviettoon, jotta sain paketoida koko naisen illan aivan omassa rauhassani vailla pelkoa keskeytyksestä. Heitä odottaa paketit kuusen alla, kun tulevat takaisin luokseni ensi viikolla.

Tällä kertaa paketointi lähti ihanasti käsistä. Oli niin paljon kauniita papereita, joita olin haalinut, että iski melkein runsaudenpula. Ostan ihania aina, kun sellaisia tulee vastaan. On myös hauskaa, kun papereiden seassa on usean vuoden vanhojakin aarteita. Nyt paketit saivat melko värikkäät ja osin pastelliset paperit ja koristelin niitä myös kukkasin. Ei kovin perinteisiä paketteja, vaan just tekijänsä näköisiä, mutta eikös sen kutakuinkin niin pidä ollakin.

Kierrätän paperit myös lähes joka joulu jollain tavalla. Askarteluhommiin kun usein menee niin paljon kaikkea materiaalia ja välillä se ahdistaa, se roskan ja materian määrä. Nyt keksin jo valmiiksi, että sen jälkeen, kun lapset ovat nämä paketit aukaisseet, otan paperit talteen ja leikkaan niistä samantien eri muotoja ja ompelen paloista ensi jouluksi uuden viirinauhan joulukuuseen. Jos oikeasti saan tämän tehttä, niin vitsit kuinka ihanaa onkaan sitten avata joulukoristelaatikko 11 kuukauden päästä.

Kuvien karkki- ja yksisarvispipareita oli pakko tehdä, kun niin kauniit muotit tulivat vastaan. Koristelin karkkipiparitkin odottamaan lapsia. Helpottaa omaa joulua ja ikävää, kun saan tehdä lapsille ihania juttuja odottamaan.

Pinjan puolella Pinjacoladassa joulukalenteriluukusta paljastuu paketointien keskeltä upea joulukuusi merten takaa. Huomenna viimeinen luukku yhteistä kalenteria ja voidaan hiljentyä joulun rauhaan ja alkaa miettimään mitä keksittäisiin seuraavaksi yhdessä. 

Tässä vielä linkki Pinjacolada & Muita ihania joulusoittolistaan, joka sopii erinomaisesti paketointi-iltaan, jos sellaista tänään vietät. Ihanaa aatonaattoa just sulle just sinne! <3

19 /// PIPARIMAISEMA JA PUHEKUPLAPIPARIT

Mun yks lempitraditioista viime vuosina on ollut piparikaupungin (2013, 2014) tekeminen. Littanoita taloja hauskoine ikkunoineen ja paljon limittäin pienelle alustalle ängättynä. Joka kerta mulla tulee mieleen se yks lastenohjelma lapsuudesta, jossa siinä tunnarissa kuva pojasta istumassa puussa meni kauemmas ja kauemmas ja kaupunkia näkyi kuva kuvalta enemmän. Muistatteko sen?

Tämän vuotinen kaupungista tulikin enemmän maisema, koska taloja ei ollut paljon. Korkea yksinäinen ränsistynyt kerrostalo ja joku vekkulamainen talo, jonka oviaukko on avonainen suu. Kaksi taloa korkeiden nietosten takana. Tämä taas voisi olla yksi niistä kylistä, jonka yli poika lentää Lumiukko-elokuvassa.

Tykkään näköjään tehdä pipareita. Oon leiponut niitä ainakin neljästi joulukuun aikana. En todellakaan tykkää syödä taikinaa tai valmiista pipareistakaan, mutta koristelusta tykkään! Siinäkään en koe olevani erityisen superhyvä, kunhan pursottelen menemään. Tulee niistä useimmiten kuitenkin hauskoja ja kivoja omastakin mielestäni. Nämä huuli- ja puhekuplapiparit saivat ideansa täysin siitä, että löysin nuo suloiset muotit. Meillä on pieni muovikassillinen erilaisia muotteja, joten valinnan varaa kyllä löytyy mitä tehdä, mutta on se silti aina hauskaa tehdä uusilla muodoilla ja nähdä millaiset koristelut niihin keksii.

Huuliin ja puhekupliin sain suuresti ideiointiapua, kun eräänä yönä pidin taas Instaliven ja siellä seuraajieni seurassa pursottelin pipareihin koristuksia. Mitä pidemmälle yö meni, sitä tuhmemmiksi piparijutut menivät. Just parasta! Tuolla mua odottaa vielä yksi satsi valmiiksi paistettuja yksisarvis- ja karkkipipareita, joten koristeluhommat jatkuu!

Ps. Vielä ehtii osallistumaan Kauniste-arvontaan tänään klo 21 saakka.

HÄRKIS®-HYRRIÄ LAUANTAI-ILTAAN

Kaupallinen yhteistyö: Verso Food Oy & Suomen Blogimedia

Meillä oli juhlat. Pienet jouluisat kemut. Kutsussa mainittiin, että olisivat jo perinteeksi muodostuneet Kakkua ja viinaa -bileet, mutta tärkein syy illanviettoon oli kuitenkin yhdessä oleminen ystävien kanssa. En jaksanut tehdä kakkua, mutta päätin, että teen suolaisia makoisia herkkuja kuitenkin, että on jotain. Kakkua ja viinaa -bileiden tärkeä pointti on siis siinä, että jokainen juhliin tulija osallistuu järjestelyihin samalla panostuksellaan, ettei kaikki järjestäminen kaadu sen ihmisen harteille, kenen luona juhlat järjestetään. Tällä kertaa tosin kävi niin, ettei kukaan tuonut kakkua, eikä oikeastaan sitä viinaakaan, eli tavallaan meillä oli vain illanvietto, jonne tein näitä pieniä suolaisia herkkuja.

Halusin tehdä jotain nopeaa, helppoa ja makoisaa. Siispä tartuin valmiiseen ohjeeseen ja tein Härkis®-hyrriä. Kaupasta kipaisin nopeasti tarvikkeet: aurinkokuivattuja tomaatteja, artisokan sydämiä, oliiveja sekä fetajuustoa ja valkosipulia, lehtitaikinaa ja Härkis® Originalia. Ihan superhelppoa. Mulla ei ole tehosekoitinta, jolla olisin saanut ainekset sopivaksi massaksi, mutta sain käsin silputtua säilykkeet sopivan pienehköiksi ja massamaiseksi täytteeksi. Sitten massa, juusto murusina ja Härkis® Originalia suoraan paketista lehtitaikinan päälle.

Valmiit hyrrät kasasin kakkumaiseen pinoon, söin tosin pari jo ennen kuin päätyivät tarjolle. Muutamaan sipaisin tuorejuustoa ja ripottelin mantelilastuja ja korkeimmalle kohdalle asetin hienosti eat me -piparin. Moni ystävä illalla kysyi, että mitä niissä oikein oli, että olivat oikein hyviä! Meinasivat melkein, että kyllä siinä on lihaa, vaan ei, härkäpaputäytettä siellä on, joka on oikein mainio vaihtoehto lihalle. Tiedän siis varmasti, että nämä jäävät mun vakkaritarjottavaksi ja näitä aion tehdä jouluburgereiden jälkkäriksi.