Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

JOULUKALENTERI ALKAA TAAS JEE! // LUUKKU 1

No niin, tänään alkaa jälleen ihana mun ja Pinjan joulukalenteri sekä tietysti kaikki muut ihanat joulukalenterit ympäriinsä, sillä sehän on joulukuu! Nyt jo, sanoisin. Viime viikon loma paratiisisaarella oli kyllä täydelliseen aikaan (lomapostauksia on tulossa, kunhan pääsen kunnolla kuvien kimppuun), kun koko kuukausi tuntui hulahtavan ohi tuosta vaan loman odotuksen, itse loman ja lomafiilistelyn lomassa (tsihih!). Tänä vuonna kalenterin toteutus tapahtuu osittain blogeissamme, eli täällä ja Pinjacoladassa ja osittain pelkästään Instagramin puolella. Eli kannattaa ottaa meidät (@muitaihania ja @pinjacolada) seurantaan sielläkin, jos et vielä seuraa. Pidemmittä puheitta, tervetuloa mukaan joulukaltsuilemaan, jes!

Mietittiin tätä kalenteri-ideaa ja uusintakierrosta jo ehkä kesällä ensimmäisiä kertoja ja sitten syksyn mittaan sovittiin, että jos ja kun tehdään tää, niin ollaan hyvissäajoin liikenteessä, ettei sitten tarvitse hätäillä. No tuota, ainahan se ei ihan niin mene. Tai siis ilmeisesti koskaan. Jo ensimmäisen luukun kohdalla kävi niin, että minä inspiroiduin torstaina (29. marraskuuta!) niin paljon, että hyvin suunniteltu luukkujärjestys muuttui aivan viime tipassa.

Kävelin siis samointein torstaina kangaskauppaan, ostin muutamaa kangasta ja aloin toteuttaa omaa versiotani a Beautiful mess -blogin joulukalenterista ja se on tämän ensimmäinen joulukuun päivän DIY-idea. Nyt jos mietityttää se, että miten sitä oikein enää ehtii kalenteria kyhäämään, niin kerron, että minäkin tein eilen omani – päivässä! Eli jos on vielä kalenteri tekemättä, niin kipinkapin kangasvarastoille ja ompelu- ja kuumaliimahommiin. Äkkiäkös sitä!

Tälleen tein kalenterin: Hankin muutamaa eri väriä huopaa ja villakangasta, jokaista 15 cm suiro. Leikkasin kankaasta noin 12×15 cm kokoisia paloja, jotka taitoin puoliksi ja ompelin niihin sukan. Ensin tein pari niin päin, että leikkasin sukan ensin, mutta tajusin onneksi ajoissa, että se on huonompi tapa enkä tehnyt liian montaa sillä tyylillä. Ompelin sukat ihan ilman kaavaa, jotta niissä on fiilis, että jokainen on erilainen. Eli muotoon leikkaaminen vasta ompeluvaiheen jälkeen. Leikkasin pätkiä samettinauhasta ja kuumaliimalla täräytin paikolleen jokaiseen sukkaan. Sen jälkeen alkoikin lempparivaihe, eli summanmutikassa kuvioiden, raitojen ja kaikenmaailman banaanien ja huulien leikkely ja sukkien koristelu. Ne kans kuumaliimalla paikoilleen. Ja vain muutama palovamma ja vain yhdet nahat pikkurillistä irti!Seuraavan vaiheen halusinkin sitten jo jakaa teidän lukijoideni kanssa ja täräytin Instagramissa liven päälle. Leikkasin langanpätkät ja revin kuumaliiman jäänteet irti liven aikana ja sujauttelin sukat puuhelmien kanssa rautalankaan. Yksi nerokas seuraajani vinkkasi mulle myös, että laita naulat taulun reunoille, jotta rautalangat pysyvät paikoillaan oikeissa kohdissa. Ja niinhän minä tein! Kello läheni kahta yöllä. Nappasin vielä kaapista valmiiksi ostetut herkut ja yllärit ja sujauttelin ne sukkiin. Se oli hauska parituntinen instaliven ja siellä ruutujen toisella puolella olevien tyyppien seurassa.

Tässä kalenterissa on sellainen juju, että numeroita ei ole. Nimittäin meidän kolmilapsisessa perheessä tämä on se jokaisen joulukuun päivän bonuskalenteri, jossa on omanlaisensa toimintatyyli. Leikattiin jokaiselle lapselle kahdeksan paperilappusta, joihin saivat kirjoittaa nimensä. Laput taiteltiin purkkiin ja sieltä olisi tarkoitus nostaa joka aamu yksi lappunen ja sen mukaan selviää kenen vuoro VALITA oma sukka, jonka sisällön saa itselleen. Tykkään tästä ideasta ihan hulluna!

 

LASTEN TEKEMIÄ SUSHIDONITSEJA JA ÄIDIN SÖPÖJÄ MYTTYSUSHEJA

Kaupallinen yhteistyö: Blue Dragon & Suomen Blogimedia

Meidän perheessä ei ole kovinkaan montaa ruokaa, josta kaikki tykkäisivät. Muutama silti on. Yksi niistä on sushi. Jollain tapaa se on aivan ihanasti tätä päivää, vuotta 2018, että se on just sushi, eikä vaikkapa makaroonilaatikko, kalakeitto tai klassikkolempiherkku omasta lapsuudesta eli hampurilainen. Vaan että sushi! Se on ollut meidän perheellemme herkku, jota on käyty syömässä ulkona tai on tilattu erilaisia annoksia kotiin lähimmäisistä sushiravintoloista. Tällä kertaa päästiinkin kokkailemaan ihan itse omat sushimme jaämä postaus onkin meidän perheen matka sinne, missä jokainen suupala onkin tehty omin käsin ihan itse.

Olin kerran aiemmin tehnyt sushia itse ja se ei ollut oikein onnistunut kokemus (koska en maustanut riisiä riittävästi), enkä oikein ollut innostunut kokeilemaan toista kertaa. Välissä oli useampi vuosi. Joten tämä yhteistyö oli mahtava sysäys kokeilemaan uudelleen. Posti toi meille laatikollisen Blue Dragonin tarvikkeita sushin tekoon ja niissä riitti ihmettelemistä. Vähän kaikkea testailin, ennen kuin aloimme koko perheen kanssa hommiin. Yllätyin monista jutuista, kuten siitä, että vaikkapa riisiin lisättäviä riisiviinietikoita oli kolmea erilaista: pelkkää Rise Vinegaria, johon lisätään itse vähän sokeria ja suolaa saadakseen riisistä sushi su:ta. Sitten oli valmista Sushi Su:ta pullossa ja Miriniä, jolla voi myös maustaa riisin riisiviinietikkaan sekoitettuna ja maku on hieman imelä. Olin aivan ulalla näistä aluksi, mutta päädyin käyttämään lähes joka kerta valmista Sushi Su:ta, se kuulosti iiseimmältä ja hauskan nimiseltä (!!). Merilevän rullaaminen muka jännitti, mutta sehän oli tosi helppoa, vähän jopa tylsän helppoa. Täytteiden miettiminen oli varmaan hankalin osuus. Woltilla tilatessa sitä vaan valitsee jonkun kokonaisuuden, jossa on vähän kaikkea, nyt pitikin yhtäkkiä keksiä itse. Ensimmäisellä kokeilukerralla laitoin täytteeksi lohta, kurkkua, paprikaa, majoneesiin sörssättyjä katkarapuja. Tein tämän harjoittelukierroksen siksi, että osaisin sitten olla lasten kanssa varmasti tyyni. Ja että miksikö tyyneys oli saavuteltava olotila? Jostain kumman syystä siksi, että tuntuu, että aina kauhistellaan itse tehdyn sushin vaivallisuuta ja hitautta ja että ei se kuitenkaan onnistu. Uskoin tuohon. Minä hölmöläinen!

En todellakaan ole mikään sushi-asiantuntija, eikä kukaan meidän perheessä. Just ja just tiedän mikä on maki ja että se sushiravintolan paras on se, mikä ei ole nimeltään maki ja jonka päällä on liekitettyä lohta ja majoneesia. Onneksi ei asiantuntija tarvinnutkaan olla alkaakseen tähän hommaan, etukäteen kauhistelemaani, mutta loppujen lopuksi leppoisaan sushi-iltapäivään lasten kanssa. Olimme miesystäväni luona koko kööri, viisi lasta ja me kaksi aikuista. Asettelin lapsille valmiiksi kippoihin aineksia, joista ajattelin heidän pitävän. Sillä vaikka omat kolme lastani sushista tykkäävätkin, niin viisikosta ihan jokainen ei ja täytteissä nyt tietysti on jokaisella omat suosikkinsa ja inhokkinsa. En kertonut etukäteen muuta kuin, että tänään saavat itse tehdä omat suupalansa ja niin monta kuin haluavat. Hankimme talvella donitsipellin ja ajattelin yllättää lapset tekemällä heille valmiiksi omat riisidonitsit, joita sitten saavat koristella.

Sushiriisin keittäminen on varmaankin sen hitain homma. Se siis kannattaa tehdä, varsinkin jos lasten kanssa kokkailee, hyvissä ajoin ainakin ennen kuin kellään on nälkä ja muutenkin, ettei tarvitse itselläkään odotella nälissään riisin jäähtymistä. Riisiin lisätään etikkaa, se saa siitä makua ja sushiriisi muutenkin on laadultaan sopivan tahmaista, että sitä on hyvä käsitellä. Harvempia riisiruokia (tai niitä mitä itse olen eläissäni tehnyt) käsitellään käsin, niin ei varsinaisesti ole muunlaisesta kokemustakaan, kuin sopivan tahmaisesta sushiriisiä (ja vesikiposta siinä vierellä, että sormet saa välillä puhtaaksi). Kun riisit oli keitelty ja annettu jäähtyä, taputtelin sitä donitsipellille ja keikautin pellin nurinpäin ja mulla olikin siinä suuri määrä riisidonitseja valmiina lapsia varten.Lapset olivat aivan ihmeissään, että mitä tää on! Että donitseja, mitä ihmettä?! Kerroin ja opastin ja voi vitsit, miten innostuivat. Oli ihanaa nähdä se riemu ja innostus. Sieltä alkoi syntyä kissoja, pupuja ja kaikkia muita naamallisia donitseja. Ei ihan ehkä sitä, mikä mielikuva sushista yleensä on. Tai riippuu toki kuinka paljon alkaa esimerkiksi Pinterestistä etsimään inspiraatiota söpöihin sushiannoksiin (siellä on mielettömän hienoja!). Annoin lasten tehdä täysin omien mieltymysten mukaan, en puuttunut vaikkapa siihen, että jos tykkää lohinigireistä (muistin yhtäkkiä sen nimen!), niin sillä lohella kannattaa kuorruttaa koko donitsi. Jännä osuus oli se, kun liekitettiin lohta. Miesystäväni haki tästä sushihommasta innostuneena kaasupolttimen ja huippua, että hakikin, koska olihan se jännää minustakin eka kertaa kärryyttää lohen pintaa pöydän ääressä. Liekitetyt lohipalaset oli myös houkutteleva nappasta suuhun jo ennenkuin donitsit olivat valmiitakaan.

Lasten tekemistä oli ilo seurata ja sushidonitseista tuli aivan ihania! Piti oikein toppuutella lapsia, kun halusin ottaa syksyn hetkellisessä päivänvalossa niistä kuvia, että ääääk nyt ei vielä suuhun, vaan vasta kohta! Tuon mukavan sushi-sunnuntain (vois muuten vaikkapa lanseerata perheemme perinteeksi) jälkeen olen saanut toiveen pariinkin kertaan, että tee äiti taas sushia ja minähän olen tehnyt. Perinteisiä makirullia moneen kertaan ja söpöjä myttysusheja ihanilla koristuksilla. Ollaan harjoiteltu puikkojen käyttöä (mieluiten syödään kotioloissa ihan vaan sormin) ja kerran tehtiin niin paljon, että vietiin parikymmentä suupalaa alakerran naapureille iltapalaksi. Opetin äitiänikin vähän rullailemaan.Täytyy todeta, että me jäätiin itsetehdyn sushin koukkuun. Siitä saa superhyvää, kun ainekset ovat kohdillaan ja saa syödä kyllä vatsansa täyteen. Kun maustaa riisin hyvin, ostaa tuoreet täytteet, käyttää makoisaa soijaa ja inkiväärilastuja. Erityisen ilahduttava oli Blue Dragonin Sushi Meal Kit, joka sisältää valmiiksi sushiriisin keittopussissa, sushi su -riisiviinietikan, soijakastikkeen, merileväarkit, wasabitahnan, bambumaton, syömäpuikot ja valmistusohjeet. Tykkään itse tosi paljon tuollaisista valmiista seteistä, joissa on varmasti kaikki, eikä tarvitse huolehtia kotona, että joku tärkeä mauste tai ainesosa jäi ostamatta.

Nyt näitä kuvia katsellessa alkaa melkein suunpielistä kuola valua. Keksinkin just myös parikin uutta ideaa, miten seuraavalla kerralla pyydän lapset mukaan kokkailemaan. Avainsanana piparimuotit! Saas nähdä mitä se seuraava kerta tuo siis tullessaan! Oikein leppoisaa viikonloppua ja ehkäpä sain innostutettua just sutkin sushi-sunnuntaihin, se on huomenna se. Loppuun vielä kuvat vitsikkäistä kurkkumakeista, joita testasin ja jotka saivat koristuksia juustosta, näkkärin palasista ja sateenkaarimajoneesista, kun minä vähän innostuin kolmoisväripursottimesta!

LASTEN LAITTEETON LOKAKUU – KUINKAS SIINÄ KÄVIKÄÄN?

Meillä on laitteita. On kolme puhelinta, kun ekaluokkalainenkin sai jo omansa. On litska, eli littana tietokone, joksi tyttäreni alkoi iPadia kutsua joskus ihan pienenä. Lisäksi on mun oma läppäri, jota lapset harvemmin saavat käyttää, koska teen sillä töitä, mutta joskus ovat saaneet katsoa elokuvia silläkin. Meillä on lisäksi vielä Lenovo YogaBook, jonka voitin joskus kuvakisasta, sillä on tosi hyvä piirtää. On laitetta moneen käyttöön, eikä kukaan jää koskaan ilman, jos on peli- tai leffa-aika eli ns. ruutuaika.

En ole koskaan ollut sitä vastaan, etteivätkö lapset saisi pelata tai katsella sarjoja tai leffoja laitteilta. Litska on se, mitä on käytetty eniten meidän perheessä. Se, mistä olen ollut tarkka ja lapsetkin ovat siihen oppineet, että ennen kuin mitään pelejä ladataan tai leffoja katsotaan, niin tarkistetaan ikäraja ja siitä pidetään kiinni. Tai ainakin keskustellaan ensin mun kanssa onko sopivaa luisua vähän rajojen ulkopuolelle. Peleissä on paljon hyvää, lapset ovat oppineet monia juttuja niistä (ekaluokkalainen innostunut mm. ruotsin kielestä!) (Pokémon GO oli koko perheen suosikki lähes pari vuotta, silloin käveltiin ja paljon!) ja lastemme sukupolvelle on tärkeää osata käyttää laitteita ja nämä kaikki asiat, tiedätte kyllä.

Asia, josta en ole pitänyt koskaan ja joka on aiheuttanut mulle itselleni eniten ärsyyntymistä on ruutuajan jälkeinen kiukku. Meillä on ollut käytössä ajastin, johon on laitettu sovittu aika ja kun kilkatus on alkanut soida, se on ollut merkki kaikille, että on aika luopua laitteesta. Tähän rituaaliin on kuulunut myös se, että lapsi on sanonut sanat “kiitos, että sain pelata” ja antanut laitteen nätisti pois. Tällaiset säännöt ovat olleet meillä käytössä vuosia ja ne on ollut helppo opettaa aina nuorimmaisellekin. Eikä niillä laitteilla olla oltu joka päivä, on tehty erilaisia viikkokalenterejakin kertomaan, että tiistai ja torstai ovat pelipäiviä ja lauantaina leffa. Mutta olen minä monet kerrat antanut luvan muuten vaan, että saatte nyt katsoa jotain, että olen saanut omat hommani tehtyä. Auto- ja junamatkoilla on ollut usein myös pelit ja vehkeet mukana. Tämä kaikki on ollut ihan toimiva systeemi, yleensä. Silloin, kun ei ole toiminut, on tullut kiukku ja pahantuulisuus. Ymmärrän senkin. Jos joku sanoisi mulle kesken ihanan instan selailun tai Ensitreffit Alttarilla -maratonin, että no niin, aika antaa puhelin pois ja pysyppäs iloisena nyt vaan, niin voin kertoa, että ehkä siinä saattais vitutuskäyrä nousta mullakin. Toisaalta taas, olisi ihanteellista, että lapsi (ja aikuinen) ymmärtäisi olla kiitollinen ja iloinen saamastaan peliajasta ja hypähtelisi siitä hyväntuulisena kohti seuraavia leikkejä (tai askareitaan). No näin ei tietenkään aina ole ollut. Aika moni vanhempi osanee tähän hetkeen samaistua, ruutuajan jälkeiseen kiukunpuuskaan.

Tässä syksyllä eräänä päivänä kaikki lävähti käsiin. Luultavasti kaikki kolme (en muista tarkasti) ilmaisivat pettymyksensä tilanteeseen, että sinä päivänä ei taaskaan saanut olla rajatonta aikaa ruudulla, siirtyä pelistä toiseen tai selailla loputonta elokuvien ja sarjojen valikoimaa päätymättä mihinkään lopputulokseen niin, että kaikki olisivat tyytyväisiä, vaan ruutuaika loppui, kun kello kilahteli eikä sitä saanut olla muka kuulematta ja jatkaa pelaamistaan. Vaan että minä, äiti, vaadin ja jopa käskin, että nyt loppuu pelit tähän tiks! Otin raivoissani (minäkin, tietysti!) kaikki laitteet ja nostin yläkaappiin. Siitä alkoi meidän lasten laitteeton lokakuu.

Tytär sai puhelimensa kyllä aika pian takaisin (rajallisin ehdoin), koska hän käyttää sitä ratikkalippuihin ja tarvitsee vitosluokkalaisen tapaan puhelinta muissakin jutuissa ja lisäksi hänellä on oma Youtube-kanava. Minulla itselläni laitteet kyllä jäivät käyttöön (ymmärtänette!), mutta muuten koko kuukausi meidän kodissa meni ilman litskaa, ilman lenovoa, ilman mun tarroitettua läppäriä sängynlaidalla katseltuine elokuvineen, ilman ekaluokkalaisen ikivanhaa iphonea. Lapseni ovat kahden kodin lapsia, joten toisten kotien tapoihin ja sääntöihin eivät mun rajoitukseni pystyneet vaikuttamaan, vaikka tietoisia niissäkin tästä muutoksesta oltiin. Parasta oli jokatapauksessa se, että koko kuukausi meni ilman yhtään ruutuajan jälkeistä kiukkua!

Rakastin kaikkea sitä! On yhden käden sormilla laskettavissa ne kerrat, kun multa pyydettiin ihan tosissaan, että voitaisiinko ottaa laitteet takaisin. Kieltävä vastaus hyväksyttiin ja sillä sipuli. Vaikka meillä ei valtavia aikoja olla oltu laitteilla aina ennenkään (paitsi ehkä lomilla on luisuttu), on ero vanhaan ollut huomattava. Lapset ovat löytäneet aivan uusia leikkejä, pikkulegoista rakennetut alukset ovat lisääntyneet huomattavasti, kuten myös lattialla lojuneiden legopalikoiden päälle astumiset, mutta se nyt kuuluu asiaan! Askarteluita on tehty paljon. Lempitouhustani piirtämisestä on tullut jokapäiväistä, lähes kokoaikaista ajanvietettä. Olkkarin pöytä on jatkuvasti aanelosten ja tussien kuorruttama kasa ja se on vain ihanaa se! Ihan todella huomattava muutos mielikuvituksen jylläämiseen ja ihan vain meidän kaikkien keskinäiseen yhdessäoloon ja jutusteluun.

Tämän postauksen kuvissa on tyttäreni aivan itse itselleen toteuttamassa Halloween-asussaan. World’s Swäggeist Llama. En osaa tarkasti sanoa, olisiko sitä tehty, jos olisi ollut mahdollisuus käyttää ne pari tuntia johonkin muuhun, mutta veikkaan, että laitteettomalla lokakuulla on ollut ainakin vaikutuksensa! Asu on huikea ja veljensäkin teki oman versionsa eilen. Ihan jo vaikka se, että tyhjä pahvilaatikko inspiroi, se on jo jotain.

En varsinaisesti kehuskellut lapsille tänään, että kokeilu meni ohitse jo, vaikka varmasti huomasivat itsekin kuunvaihteen. Tämä oli niin ihanaa! Pikkuhiljaa palataan jollain tasolla johonkin laitteelliseen elämään, mutta ihan vielä ei ainakaan. Olen mielissäni siitäkin, että keksin raivokkaasti (omalta osaltani) alkaneelle ajanjaksolle noin hienon nimenkin. Että tällainen tarina täältä tänään. Nyt toivotan kaikille teille hyvää yötä täältä LAITTEEN äärestä iltamyöhällä! Tämänkin ajan olisin voinut käyttää vaikka siihen piirtelyyn, mutta koska oon aikuinen, niin teen mitä huvittaa, haha! No ei vaan, nyt haen kaapista suklaata ja alan katsomaan viimeisimmän Ensitreffit Alttarilla -jakson ja aloitan uuden neuletyön. <3

HAUSKAA HALLOWEENIA HEI!

Tein muutama kuukausi sitten kesähelteillä käsityölehteen Halloween-askarteluja. Ihan ei silloin meinannut lähteä ajatus tai fiilis lentoon, kun oli mahtavat helteet ja yhtäkkiä piti saada ajatus lokakuuhun. No, kädenjälki löytyy uusimmasta Suuri Käsityö -lehdestä ja loppujen lopuksi sain tosi kivat jutut sain sinne kyllä tehtyä, että eipä siinä sitten kummiskaan mittää hei! No mutta, siitä siirrymmekin aasinsillalla tai millä tahansa sillalla tähän päivään, että…

Hoksasin tänään aamuisten kuvausten jälkeen noin klo 12.50, että eihän mulla oo kurpitsoja! Olin eilen etsinyt molemmista varastoistamme poikien talvikenkiä niin raivokkaasti, että siivosin lattiasta kattoon toisen varaston ja toisestakin kävin kaikki laatikot kurkkaamalla läpi, eikä kenkiä löytynyt. Sen sijaan löytyi paljon kiertoon lähtevää kamaa, jota sitten tykittelin paikalliselle facebook-kirppikselle. Ihme juttu, että jaksoin innostua. Olen jokaisen kauppakerran todennut, että ei enää ikinä, koska vaikka kuinka painottaa, että ei säätöjä ja heti viesti, kun oot päättänyt ostaa asian ja että nouto nopeasti, niin joka kerralla mulla jää eteiseen odottamaan joku ns. myyty/ostettu/aaveetettu asia, jota kukaan ei koskaan tullutkaan hakemaan. Se aina pistää tuntemaan vihan tuntemuksia niitä ryhmiä kohtaan. Elisilta meni sitten viestitellen, että kuka hakee mitäkin, eikä käynyt mielessäkään, että huomenna on Halloween ja kyllä sen verran voisin panostaa, että yllättäisin lapset joka vuotisella kurpitsa-asetelmalla. (täällä viime– ja toissavuotiset) Paitsi sitten klo 12.50 tänään. Äkkiä tarkistus, oliko mahdollisesti joku tulossa just silloin hakemaan jotain. Ei ole, jes, eli pyörän selkään ja kohti läheistä kauppakeskusta ja sieltä pikapikaa takaisin kurpitsat, verigreippi ja paprika kauppakassissa.

Kirppiskamojen myynti onnistui mainiosti, kaikki olivat ihanan nopeita ja en eronnut ryhmistä kiukkupuuskissani. Mietin, että miten sitä voikin muka olla sellainen olo, että ole jaksanut tehdä kesäisten halloween-askartelujen jälkeen m-i-t-ä-ä-n, vaikka niin paljon hauskoja ideoita on ollut mielessä. No, äkkiäkös sitä sitten kun hommiin kunnolla pääsee! Kolmeen mennessä olin piirtänyt naamoja, pilkuttanut, sprayannut, vuollut perinteisimpään kurpitsaan kolot kynttilöille sekä kuumaliimaillut paperikukkia tyyppien päihin.

Tykkään halloweenista. En niistä lelu- ja krääsäkauppojen valtoimenaan notkuvista oranssi-mustista rekvisiitoista niinkään. Tykkään tästä lokakuun värimaailmasta. Pastelliväreistä ja vähän siitä hurjuudesta ja niiden yhdistelmästä. Siitä, kun ihmiset panostavat, järjestävät juhlia ja pukeutuvat kreiseihin ja näyttäviin asuihin. Kauhuelokuvistakin tykkään. Karkki ja keppostelusta en tiedä, ehkä Amerikassa se olisi hauska joskus kokea. Tykkään laittaa nämä pienet kurpitsat meidän perheelle aina lokakuun lopulla, siitä minä tykkään. Siitä, että saan tehdä nämä ja ihastella niitä ja kertoa teille tämän päiväkirjamaisen tarinan tästä päivästä.

Tyttären tultua koulusta passitin hänet apurikseni, että sain otettua kuvia. Hitusen oli malttamatonta seuraa ja minä liian kiltti ja niin kovin montaa ruutua en ehtinyt ottamaan ennenkuin meinasi mennä molemmilla hermot. Toisella siihen, että piti auttaa ja toisella siihen, että toinen valitti, vaikka toinen yritti lahjoa salakätköstä kaivamallaan suklaapatukallaankin. No mutta, kivoja kuvia saatiin silti ja aika ihania näistäkin tuli, vai mitäs sanotte?

Talvikengät ovat edelleen teillä tietämättömillä, onneksi on lämmintä. Hauskaa Halloweeniä hei!

EI MIKÄÄN MAAILMAN PARHAIN MATONKUTOJA

Olen haaveillut vuosikausia siitä, että pääsisin itse kutomaan mattoa. Kymmenisen vuotta sitten ilmottauduin työväenopiston kudontakurssille, mutta en koskaan päässytkään osallistumaan sinne, koska lapsi oli pieni ja aikaa mun harrastuksille sitten kuitenkaan ei. 17 vuotta sitten artesaanikoulussa olin mattokurssilla, mutta jouduin lahjomaan ystävän kutomaan mun mattoni mulle, koska itse lähdin juuri tuon kaksiviikkoisen ajaksi oppilasvaihtoon Norjaan. Tänä syksynä kaikki muuttui, pääsin kurssille.

Aloin tietysti heti suunnitella mattoa. Tarkoituksena oli tosiaan luoda itse loimet ja tehdä perinteinen räsymattohenkinen matto. Lasten sairastelun ja mun migreenipäivien takia missasin pari kertaa ja loimien teosta en nyt tiedäkään niin paljoa kuin haluaisin. Sattumalta pääsin sitten jo nyt syyslomaviikolla kutomaan mattoa, mikä oli oikein mahtavaa, koska isommat lapset lähtivät syysloman viettoon mummulaan ja itse pystyin vähän nipistämään aikaa kutomiseen eli rentoutumiselle mattopuiden ääressä.

Tällä viikolla olen sitten tehnyt mattoa. Totisesti. Tänään aamulla heräsin päänsärkyyn, koska ilmeisesti hartioihin kuitenkin on päässyt jotian pirskatin kutomisjännityksiä. Tai sitten se tuli siitä, että jännitän, että oonko nyt vähän liikaa tehnytkin räsymaton sijaan Tiinan taidemattoa, koska ihan pikkiriikkisen saatoin omassani lähteä sivuraiteille. Kaikenlisäksi olin vahingossa kutonut mattoa liian pitkästi, eli siellä puilla on nyt vähän yli äyräittensä kudottu, liian innokkaan kässämuikkelin teos. Silti innostuneisuus on minusta hyvä asia! Hävettää kuitenkin jo valmiiksi kohdata kaikki muut kurssilaiset ja se ope ensi viikolla, kun tähänkin mennessä olen tuntenut itseni tyhmienkyselijäksi ja kunnon urveloksi siellä pääosin eläkeläisrouvien keskellä ilman, että on edes kudottu vielä mitään.Se kutominen. Se on ollut ihanaa. Piirsin tietysti suunnitelman, kuten kuvassakin näkyy. Yhtään senttiä en ohjetta noudattanut. Kuteet eivät ole vanhoja räsyjä, vaan ostin trikookuteet kaupasta valmiina ja käytin kotoa löytyneitä, mm. jakkarasta jääneitä jämiä. Innostuin maalaamaan mintunvihreään kuteeseen kultaisia ja sinisiä läikkiä niin, että levitin kuteen silityslaudan päälle ja maalailin samalla kun juttelin kaverin kanssa puhelimessa. Silitin läikät vielä, jotta kestävät pesuakin. Vitsit näyttivätkin hyvältä tasaisena mattopintana! Matossa on kohtia, joiden tekemistä rakastin ja joita tulen varmasti ihastelemaan valmiissakin matossa. Mulle paras tapa kutoa on se, että katson samalla jotain ohjelmaa. Kuulokkeet korvilla ja puhelin matonteoksen päällä. Vain elämäätä ja Sohvaperunoita kului monta jaksoa kimallesukat jalassa kutoen.

Oon oikeastaan just nyt sittenkin tosi iloinen siitä, että teen asiat omalla tavallani. Sanoipa muut mitä tahansa siitä ensi viikolla. Onneksi se on kuitenkin vaan mattokurssi ja kaikesta mun sekoilusta huolimatta, se ei oo myöskään maailman kamalin asia. Kerron jatkosta ja esittelen teille maton sitten kun sen aika on.

Torstaiterveisin liian-innokas-sekoileva-matonkutojamuia-80

 

HÄÄBINGOMUIJANA RAKKAUSJUHLISSA

Olen ollut elämäni aikana ehkä parissakymmenissä häissä. Mukavia juhlia ovat olleet kaikki, mutta varmasti koskettavimpia ne, joissa hääpari on ollut itselle läheinen ja on saanut seurata heidän elämäänsä läheltä muutenkin. Jos joku joskus rakkauttaan juhlii ja minut häihinsä kutsuu, olen kyllä todella otettu siitä, että haluavat minutkin paikalle. Ja olen äärettömän onnellinen heidän rakkaudestaan. Jotenkin tässä neljänkympin korvilla on nähnyt ja kokenutkin sen verran, että mitään asioita ei pidä samalla tavalla tai millään tapaa itsestäänselvinä niin kuin vaikkapa parikymppisenä piti. Huomaan sen siitäkin, kuinka alkaa itkettää kaikki puheet, joissa puhutaan rakkaudesta. Mulla on välittömästi hanat auki.

Mun omassa ystäväpiirissä ei ole koskaan ollut varsinaista hääbuumia. Toki muutamat ovat mennä päräyttäneet naimisiin, mutta ei niin, että olisi ollut kesän viikonloput täynnä polttareita ja hääjuhlia. Häät ovat juhlina aina niin omanlaisensa, niissä näkyy hääparin oma tyyli ja juhlat muodostuvat aina juuri heidännäköisikseen. Ikinä ei etukäteen voi tietää tarkalleen mitä on luvassa ja siksi häihin on aina kutkuttavan jännä mennä. Tykkään häistä. Oikeastaan tykkään ihan hulluna.

Se, että ystäväpariskunta menee naimisiin pitkän yhdessäolon jälkeen, tuntuu pakahduttavan ihanalta, vaikka toki tietysti suloiselta tuntuu sekin, jos joku menee siinä rakastumisen huumassa suhteen alussa. Rakkaus jos joku, on täydellinen syy juhlia. Mun ajatus karkaa kokoajan kaikkiin ihaniin häämuistoihin. Siihen, kun isi ja äiti meni naimisiin ja mun tukka oli käherretty ihanasti silleen kaarelle sisäänpäin. Tai kun tanssittiin jotain lambadaa 90-luvun alussa enoni talvihäissä ja kaikilla naisilla oli jotain mahtavaa musta-kultaista sen muodin mukaista täydellistä juhla-asua päällään, oli hulvattoman hauskaa ja ihan mahtavaa saada tanssia yömyöhään aikuisten ja serkkujen kanssa. Tai kun pidin veljeni häissä puheen, jonka suunnittelin edellisiltana äkkiseltään ja repesin itkuun aivan täysin kesken puheen. Tai kun juhlittiin ystävän häitä, jonne kehiteltiin toisen ystävän kanssa puhe edellisen puheen aikana, koska meilläkin oli niin paljon ihanaa sanottavaa sulhasesta. Tai kun juhlittiin ihania elohäitä pimenevässä illassa vanhojen työkavereiden kanssa suloisesti laitetussa puutarhassa. Tai, kun kavereiden bändi soitti ystävien superkauniissa häissä ja koko paikka oli täynnä rakkautta koko illan. Tai mun lempitarinani, kun ensin nappasin hääkimpun ja sen jälkeen löysin täydellisissä rakkaushäissä pöydältä yksinäisen rihkamasormuksen ja tutustuin uuteen ihmiseen ja mentiin vitsaillen leikisti naimisiin, koska olihan se sormuskin ja käytiin katsomassa tähtiä katolla ja pussailtiin yömyöhällä.

Tänä syksynä pääsin juhlimaan ihanaa Annaa ja Juhoa. Anna on mulle kuin pikkusisko, se sellainen, joka on aina kuitenkin viisaampi ja fiksumpi kuin minä, vaikka olen häntä monta vuotta vanhempi. Ollaan tunnettu yli vuosikymmen ja aina se on ollut yhtä rakastunut Juhoonsa. Tuntui todella ihanalta saada olla juhlistamassa heitä. Suuren kunnian sain myös, kun sain tehdä juhliin hääbingon. Sen sellaisen, joka on jokaisen paikalla pöydässä odottamassa ja jota täytellään sitä mukaa, kun keksii kuka on mitäkin. Tää on yks mun lempiasioitani hääjuhlissa, vaikkakin se jää useimmiten vähän piiloon siellä muun ohjelman seassa ja se on tietty tarkoituskin, että sitä pelaillaan taustalla. Olen tehnyt hääbingoja aiemminkin, veljeni häihin ja tänä vuonna myös ihanan Pajun hääjuhliin (kuva alla). Enkä muuten koskaan ole häissä muistanut itse pelata bingoa. Ehkä siksi, että aina bingoa tehdessä jo mietin, että kukahan on kuka, jos tunnen häävieraista edes muutaman. Bingoon keksityt 25 osumaa ovat siis aina hääparilta tulleet vihjeet ja ne ovat hulvattomia! Olisi ihanaa keksiä vastaavia myös omista kavereista. Jos joskus menen naimisiin niin todennäköisesti ensimmäisenä alan suunnitella hääbingoa. Tai luultavasti seuraavissa juhlissani, ovatpa ne mitkä tahansa, on ystäväbingo – aaaaaaaah mikä loistoidea! Saa käyttää! 


 

RAKAS PÄIVÄKIRJA, TÄNÄÄN OMPELIN SITRUUNAN. TV. TIINA

Harvoin oon niin paljon kuvattavana likaisessa tukassa kuin eilen, ajattelin äsken. Se on kyllä totta. En jaksanut pestä hiuksia aamulla, koska tykkään enemmän hiusten iltapesusta ja koska mitään varsinaisia menoja ei ollut suunnitelmissa ja kamala pänsärkykin iski aamulla, niin mitäpä sitä.

Aloitin lapsena aina päiväkirjamerkinnät, että rakas päiväkirja, koska olin muista kirjoista ja lehdistä lukenut, että niin se kuuluu tehdä. Muuten en oikein osannutkaan kirjoittaa päiväkirjaa. Seitsemänvuotiaana sain joululahjaksi upean halinalle-päiväkirjan, jota kyllä sinniikkäästi kirjoitin sivun päivässä. Vuoden ja kolme kuukautta se kesti. Kirja ei ole enää tallessa, mutta muistan sieltä muutaman jutun. Ainakin klassikon: Rakas päiväkirja! Tänään en tehnytkään mitään. Tv. Tiina. Tuohan olisi täydellistä sekä nykyajan Tiinalle, että nykypäivän seitsenvuotiaille kaikessa tässä tekemisen hullunmyllyssä. Toisinaan kirjoitin, että enoni oli käynyt kylässä tai että kaveri oksenis balettitunnilla syömänsä makaronilaatikon tanssilattialle. Teininä yritin uudelleen kirjoittamista, oikein sellaista avautumista fiiliksistä ja jostain poikajutuista (joita mulla ei edes ollut), mutta kun joskus sitten erehdyin lukemaan kirjoittamaani – yyyh, se oli ihan hirveää! Lopetin sen siihen hetkeen.

Mutta sitten taas, nyt vuonna 2018, oon omanlaiseni tarinoitsija, tykkään selittää juttuja ja muistella, semmosia ihan tyhjänpäiväisyyksiäkin ja joskus myös ihan oikeita juttuja. Niin siksipä mää kai halusin kirjoittaa tästä sitruunatyynystäkin enemmän kuin vaan instakuvan verran.

Mulla oli alkuviikon ihan hirveä päänsärky. Sitä ei oo koskaan varsinaisesti diagnosoitu migreeniksi, mutta välillä kärsin todella kovista kivuista. Toisinaan se johtuu ihan vain lihasjumista ja joskus stressistä. Oli aikoja, kun pää oli kipeä 4-5 päivää viikossa ja jälkeenpäin näen yhteyden kyllä järkyttävään sen hetkisen elämäntilanteen aiheuttamaan stressiin. Nykyisin särkyjä on harvakseltaan, mutta joka kerta se on yhtä kauheaa. Tällä kertaa kipu oli oikealla puolella päätä ja ihokin oli tuntoherkkä, tuli paha olo ja vain haukottelu helpotti oloa. Mikään lääke ei tuntunut auttavan. Kunnes sitten joku auttoikin ja kipu katosi. Se päänsäryn jälkeinen olo, kun tuntuu, että aivan kaikki asiat maailmassa ovat taas mahdollista ja voi taas tehdä kärrynpyöriä – se on ihana olo!

Eilen kuitenkin yhtäkkiä tuli taas tunne, että särky iskee takaisin, joten päätin ottaa käyttöön köllöttelykeinon. Se tarkoittaa sitä, että menen peiton alle (vaatteet pois!), vedän paksun untuvapeiton korviin saakka ja pään alle sopivan pehmoisen tyynyn (lempparini on joskus Familonilta saamani viilennystyyny, se on samaan aikaan pehmeä ja viileä!). Makaan täysin suorana peiton alla kuin pesässä. Laitan (rauhallista lempi)musiikkia soimaan ja makoilen vain. Kuuntelen kehoani siinä lämpöisyydessä, keskityn itseeni ja kehooni ja päätä voin sen verran käännellä, että löydän sopivan asennon ettei orastavaa kipua tunnu. Laitan ehkä kellon soimaan vaikkapa vajaan tunnin päähän. Siihen saa nukahtaa, mutta usein vain pelkkä makaaminen riittää ja erityisesti tekee hyvää.

Eilen tuona hetkenä keksin, että haluan tehdä tyynyn. Sitruunatyynyn. Sellaisen joka sopii olohuoneen väreihin, jotka ovat tällä hetkellä hyvinkin kirjavat, mutta jotenkin äärimmäisen suloiset ja syksyisetkin. On paljon liilaan taittavia vaaleanpunaisia sävyjä, oranssin ja okran sävyjä, mintunvihreästä metsänvihreään ja sähkönsinistä. Muistin, että edellisiltana yhtä kenkää etsiessäni (älä kysy miksi etsin sitä juuri sieltä mistä etsin, nimittäin kangaslaatikoista!) vastaan tuli pala Hakolalta mulle jäänyttä samettia. Nousin peiton alta, puin, otin kankaat ja ovikello soi. Ystäväni tuli kylään.

Tykkään siitä, kun joku on mun seurana kun teen jotain, koska silloin mulla jää haaveilut haaveilematta just sillon ja tehokkuus on melkoinen. Samalla, kun juoruiltiin ja juotiin keskiviikkogeeteet (koska en tarjoile kahvia, niin keksittiin, että tästäpä uusi klo 17.20 perinne joka keskiviikkoon) (ja seljankukkatonic oli ihan tajuttoman hyvää, vaikka toki olin ostanut pullon ainoastaan ulkonäkönsä puolesta) (ostan toistekin), minä ommella hurautin sitruunalle silmän ja pusuhuulet. Yhdessä neulattiin tyynyn oikeat puolet vastakkain ja kohta ystäväiseni olikin jo kuvaamassa mua tyynyn kanssa sohvalla.

Sitruunatyynystä tuli ihana. Geeteet oli hyvät. Ystävyys on lovely asia. Makoilu peiton alla on aina hyvä asia. Tykkään itsessäni siitä, että oon monesti tuumasta toimeen -muikkeli, kun niikseen käypi. Mikähän vois olla seuraava hedelmätyyny?

KESÄN 2018 VIIMEISET FESTARIT // LIL’FEST

Yksi piirre, jota ihmisissä rakastan on se, että kun jotain keksitään, pistetään hihat heilumaan ja saadaan aikaan jotain mielettömän hienoa. Sain loppukesästä viestin ystävältäni, jossa hän kysyi, milloin mulle olisi hyvä ajankohta, kun hän järjestäisi festarit kesäpaikassaan Pikku-Pemberleyssä. Ihanaa tuossa viestissä oli moni asia: se, että hänelle on tärkeää, että juuri minä pääsen paikalle, koska kuulun ns. peruskallioon tai ystävien muodostamaan perheeseen, miksi sitä nyt haluaakaan kutsua. Tai oikeastaan vielä ihanampaa oli jatkokysymys tähän, kun olin ensin todennut, että ajankohtavaihtoehdoista mulle oikeastaan käy vain toinen viikonloppu ja sekin vain puoliksi, että pääseehän mun miesystäväni varmasti sitten koko viikonlopuksi. Mikä mieletön läikähdys tuntuikaan, sillä olen siis löytänyt tuohon rinnalleni ihmisen, josta mun ystävätkin tykkäävät niin paljon, että minuntkin voi vähän hupsusti sivuuttaa. Aivan ihanaa, sanon minä.

Niin siis mitkä festarit? Eivät varsinaisesti mitkään ns. oikeat festarit, vaan siskosten ystävilleen järjestämä viikonloppu mökillä, jonne oli rakennettu puitteet ihan viimeisen päälle. Oli itse tehty, metsästä kaadetuista puista rakennettu lava, jossa ihanat ja kauniit valot. Soittajat toivat äänentoistojutut ja musavehkeet. Vimpan päälle kaikki. Lavan edessä oli katsomo penkkeineen, räsymattoineen ja drinkkibaareineen. Piharakennuksen vanhaan heinävarastoon oli tehty Klubi kauniine sisustuksineen (se kaikki on siellä kyllä vuodenajasta toiseen, mutta silti!), pellolle oli niitetty tilaa parkkipaikalle ja saunan edustalla lammen rannalla oli tietty telttaleirintä. Kaikista kaunein kohta oli silti omenapuun juurelle rakennettu huussi. Pissalla pitsiverhojen ja matalien puisten sermien takana, kynttilöiden loisteessa ja satunnaisesti jalkojen juureen tipahtelevia omppuja varoen, täydellinen kokemus.

Iltaan kuului Irmã ja siskot -kuoron esityksiä, meditaatiohetki soitinten kera sekä live-karaokea, jossa bändi soitteli oikeastaan just niitä biisejä mitä heiltä pyydettiin. Ystäväni Riikka oli mitä loistavin DJ (joka oli viikonlopun jäljiltä buukattu ainoana varmana kiinnityksenä ensi vuotta varten, oli sen verran kovan luokan laadukas DJ!). Itse tajusin vasta paikanpäällä, että tietystihän mulla pitää pitää BINGO! Jos olisin aiemmin tajunnut, olisin ottanut mukaan omat bingovehkeeni ja kauniit kupongit, mutta ei se mitään, oon aina valmiina emännöimään bingoa ja äkkiäkös minä yhdet numerolappuset ja bingolaput kirjoitan. Ainakin kaverin avustuksella tuplanopeudella.Se mun bingoesitykseni olikin kyllä loistava. Siinä vaiheessa bändi oli jo soitellut aikansa lavalla ja soitto vaan jatkui. Minä nousin lavalle (joka oli muuten pirskatin jännittävää, vaikka lava ei varsinaisesti ollut mitenkään suuri tai korkea tai mitään ja yleisönkin tunsin suurimmaksi osaksi, mutta se, kun menet siihen ja on mikrofoni ja kuitenkin ihan oikea YLEISÖ, niin jännitti yhtäkkiä hulluna ja ihan hirveästi!) ja miehet jatkoivat soittoaan ja sitten ei oikeastaan ollut muuta vaihtoehtoa, kuin alkaa bingoemännöimään puhelaulaen! Täysin puskista ja yllättäen. Ja se oli M A H T A V A A ja IHANAA! Bingo oli hulvaton ja tietysti kaikki kaverit ja ystävät vain kehuivat sitä, mutta ajattelivatpa mitä tahansa syvällä sydämessään, niin minä olisin sitä mieltä, että BINGOEMÄNTÄ TEKEE KYLLÄ KEIKKOJA – SAA ALKAA BUUKKAAMAAN, mullahan on bändikin jo valmiina! Sideways, täältä tullaan!  Festareiden perjantai oli selvästikin vain alkusoittoa lauantaille, jolloin oli ohjelmaa ollut koko päivän verran ja johon en harmikseni enää päässyt osallistumaan. Oli ihanaa, että lapset, aikuiset ja koirat olivat tervetulleita ja melkoista menoa kaikilla olikin. Ystäväni oli tehnyt ihan oikean, visuaalisesti upean ohjelmakartankin, vaikka ei siellä taidettu kyllä aivan sen mukaan mennä, mutta mikä ihana idea ja viikonlopun runko sekin. Olin ja olen edelleen vähän pakahduksissa kaikesta siitä kauneudesta ja ihanuudesta miltä siellä tuntui ja näytti ja oli olla. Lempeästi ja makoisasti nukutun yön jälkeen lähdin ajelemaan kohti Nokiaa ja rakkaan ystäväni hääjuhlia. Silti, nämä kesän viimeiset festivaalit olivat ihanat, suloiset ja juuri sopivat päättämään festarikesän 2018.  



 

IHANA JA SULOINEN FLOW FESTIVAL 2018 – MIELETÖN KAVERIKUVAKOOSTE KUKKASEPPELEINEEN

Kirjoitin edellisessä postauksessa, että tiskaan tiskit ennen ystävän saapumista ja laitan pedin valmiiksi. En mää tainnut tehdä kumpaakaan ihan kunnolla. Pahoitteluni siitä. En ehkä taitellut lakanoita patjan alle kauniisti ja tiskannut kaikkia astioita, mutta tiiättekö… Flow oli silti ihana. Tämä postaus kertoo siitä ja sisältää paljon kaverikuvia. Tekisi mieli kirjoittaa, että Flow yksi kesän parhaita juttuja, kuten onkin, mutta taidan kategorisoida niin monta kesäviikoloppua samalla tavalla, että syököhän sen sanominen niitä kaikkia, kun aina vaan hehkuttaa. No, sanon silti! Että on!

Joka vuosi Flowta tavallaan odottelee jo sieltä toukokuusta lähtien. Toivoisi kesän kulkevan hitaasti eteenpäin, ettei se ikinä loppuisi, mutta samaan aikaan kesän viimeinen viikonloppu tuntuu kutkuttavan suloiselta siellä jossain kaukana elokuussa. Nyt kun viikonlopusta on jo muutama päivä aikaa, ja lukujärjestykset ja syysarki on pikkuhiljaa valtaamassa kesän sulattamia aivoja, on niin mukava palata muutama päivä ajassa taaksepäin. Tervetuloa mukaan!

KUKKASEPPELEASUT

Tämän vuoden hauskin Flowhun liittyvä pukeutumisjuttu oli se hauska somessa kierrellyt kuva, jossa oli listattu asiat, joita festivaalivierailta saattaisi bongailla. Se oli hauska, vaikka mielestäni Flowssa ei sen kummemmin erityisen erikoisesti ole koskaan pukeuduttu, kuin missään muillakaan festareilla, vaan siellä on vain kauniita ihmisiä juuri heidän oloisissa asuissaan vähän kreisimmällä twistillä. No, itsekin olin vähän hädässä, että mitä sitä päällensä pistäis, kun en ehtinytkään ommella aikomaani persikanväristä lapsuuden lempiasuani aikuiskoossa. Alkoi vähän mietityttää kukkaseppeleetkin, kun olivat listattuna siihen listaan, että mitä jos kaikilla muillakin on! Emmää sitte halua. Mun asukriiseily on kuitenkin sellaista leppoisamman sorttista, että mää en edes kokeile asuja etukäteen. Tiedän sitten päälle pistäessäni, että onko se hyvä ja jos on niin sitten sillä mennään. Ihan hyvät asut löytyivät. Perjantaina päädyin kokopunaiseen asuun sortseja, paitaa ja takkia myöten ja päähän Arboin&Mainingin kreisi kukkaseppele, joka ei säästä hätkähdä tai ajankulusta kuihdu. Lauantaiaamuna tekaisin uuden seppeleen sen päiväisiin vaatteisiin sopivan. Kyllä, tekaisin. Laura köllötteli sohvalla ja samalla vähän juoruiltiin ja minä leikkelin paperikukkia ja pursottelin kuumaliimaa ja tsidim, seppele valmistui kuin itsestään! Sunnuntai oli niin kepeää ja rentoa kolmatta päivää jo, että melkein mitä vaan päälle ja lippis päähän ja menoksi. Kaikissa vaatteissa oli oikein mukava olla. 

KOHTAAMISIA

Hauska juttu sattui, kun oltiin lähdössä kohti aluetta lauantaina. Meidän kotipihalla oli muitakin ihmisiä matkalla festaroimaan, sellaisia naapureita tai heidän tuttaviaan, joita en tuntenut. Heistä yksi huikkasi jotain että: tykkään susta, sulla on ihana blogi! Kiitin ja tuli tosi hyvä mieli. Käveltiin siinä kuitenkin Lauran kanssa perätysten ja naureskeltiin, että kummallekkohan se sen meistä sanoi. Ehkäpä ja luultavasti meille kummallekin, tietysti. <3

Flown isoin fanimomentti oli, kun tapasin Muijavaaran Venla Vaattovaaran! Hän oli eilen vieraana Laura Frimanin ohjelmassa Radio Helsingissä ja siellä juttelivat just fanityttöydestä. Mää oon kyllä mieletön Muijavaara-fani, koko se projekti, johon hän taiteilee ihania muijia ja koko muija, ihan mahtava tyyppi. Ja meistä on nyt yhteiskuvakin! JEE! Kantsii ottaa instassa seurantaan, jos ette vielä seuraa. Ihan ihana muija!Muistatteko vielä, kun olimme kesäkuussa Bättre Folkissa Hailuodossa ja päädyttiin Hesarin tekemään juttuun? No, se on sellainen sanonta kuin, että ei festaria ilman haastattelua, jonka keksin just, koska tällä kertaa päädyin Riikan kanssa Yle Femin uutisiin (noin kohdassa 7:20). Nauratti, koska ihmisiä oli tuhansia ja just me satuttiin olemaan siinä. Terkkuja äidille, että teeveessä oltiin!Yksi hauska kohtaaminen sattui myös lauantai-iltana. Oli myöhä, ystävät oli kadotettu yhtä lukuunottamatta ja mentiin siinä vielä kurkkaamaan illan viimeiset tamppaukset Backyardille, kun vastaan tuli mies, joka pysäytti mut. Katsoin, että on vähän tutun näköinen, mutta etten tunne häntä. Selvisi, että hän oli mun kaikkien aikojen ensimmäinen Tinder-mätsi viiden vuoden takaa! Ei koskaan nähty, mutta jonka kanssa oli hauskat juttelut tuolloin, kun Tinderin pystyi selaamaan läpi noin kymmenessä minuutissa, koska siellä oli niin vähän tyyppejä. Huvitti hulluna tällainen hauska kohtaaminen ja näytin kuulema hyvältä edelleen, hehe. Vaikka senhän kyllä tiesin haha!

Kaiken tämän päälle se tärkein, että sain viettää koko viikonlopun maailman parhaimmassa ystäväseurassa. Ihanasti lällyillen rakkaan miehen kainalossa ja ystävien ympäröimänä. Meillä on ollut kavereiden kanssa useamman vuoden ajan alueella tapaamispaikka, jonne voi aina mennä jos eksyy tai ei tiedä mitä tekisi. Tai kun tekee mieli istua vaan alas ja syödä tai juoda taikka katsella ja kuunnella päälavan esiintyjiä, siitä näkee hyvin. On hauskaa, kun siihen tulee sellaisiakin ihmisiä, joiden kanssa ei ole sopinut mitään, että nähtäis, mutta he vaan muistavat (tai ovat lukeneet mun fb-päivityksen, jossa joka vuosi muistutan paikasta) paikan ja tulevat siihen siksi. Sijainti on ihan huippu, ei ehkä se kaikista eteerisin ja suloisin, mutta käytännöllinen, kiva ja leppoisa ja siinä kyllä kohtaa ihmisiä ja voi hyvin seurata ohikulkevia. Flowssa kyllä parasta ovat ihmiset, tutut ja tuntemattomat ja ne kaikista itselle rakkaimmat ystävät. Riikka niin hyvin sanoi tv-haastattelussa, että joskus Flow on vuoden ainoa tapahtuma, jossa joitain ihmisiä näkee. Eli vähintäänkin melko tärkeä, sanoisin! Sunnuntaiaamuna tuntui entistäkin enemmän sille, että pitää muistaa aina (tai edes välillä) sanoa niille ihanille ja rakkaille se, että kuinka tärkeitä ovat, koska kaikki voi loppua ihan yllättäen.Tämä kuva on otettu tapaamispaikalta, ihan jos pikkuisen siirtäisi tuota puuta, niin takana laulaa luikuttelisi Lykke Li. <3
MUSIIKKI

En tehnyt etukäteen mitään tarkempaa aikataulua, mitä artisteja haluan ja aion nähdä. Merkkasin kyllä Flown äppiin kyllä ne mitkä kiinnostivat, mutta en sen kummemmin miettinyt saatika tehnyt jotain suunnitelmaa, että minne ja milloin. Siksi ehkä kävikin niin, että ilahduin niin paljon ystävien näkemisestä että seura meni aina keikkojen edelle. Missasin muutama mitkä olis olleet kivat nähdä. Ei mahduttu Kamasi Washingtoniin muuten kuin jonottamaan liikkumattomaan jonoon ja Moses Sumney kuunneltiin Balloon Stagen ulkopuolella muikkuannoksia syöden. Bonobo meni, kun menin ystävää vastaan portille ja tajusin sen vasta, kun oli liian myöhäistä. Mutta ne mitkä ilahduttivat ja joiden keikoilla kävin, olin ja tanssin ja jotka ovat erityisen maininnan ovat ansainneet, tulevat tässä: Peu (mahtavaa!), D.R.E.A.M.G.I.R.L.S. (ihan M I E L E T Ö N, vitsit mitä muijia!!), Anna Puu (tykkäsin kaikesta kimaltavaisuudesta ja siitä ylipäätään, että hänellä siellä keikka Flowssa oli), ALMA tietysti ja Lykke Li, FEVER RAY (!!!) ja yllärinä myös Kendrik Lamar, koska onhan se maagista, kun kaikki festivaalivieraat hurmioituvat jostain ja itsekin venyttää kotiinlähtöä artistin takia, jonka biisejä en osaisi nimetä yhtäkään!

TUNNELMA

Onhan se aina yhtä maaginen ja ihana, joka vuosi. Aina on ne uudet jutut ja silti paljon tuttua ja turvallista, sellaista siis, että tietää, että silmä lepää. Se hetki, kun elokuun ilta alkaa kääntyä valosta pimeyteen ja valot alkavat loistaa upeammin ja upeammin. Minne vain menee, näyttää kaikki niin kauniille. Ilman ihmisiäkin näyttäisi, mutta ihmisten kanssa miljoona kertaa hienommalle. Tähän paljon sydämiä, vähintäänkin yhtä paljon kuin sinne yhden talon seinälle oli heijastettu!

KOHTA SATAA

Sää kiinnostaa aina. Minuakin, vaikka en ihan hirveästi siitä stressaakaan eikä mua juuri koskaan haittaa sade tai erikoiset säätilat, mutta silti aurinkoinen ja lämmin voittaa aina sateen ja kylmyyden. Sää oli siis ihan ok perjantain ja lauantain, mutta vielä lauantaina säätiedote lupasi sunnuntaiksi sadetta 99% varmuudella. Arvakaapas mitä mää silloin päätin ja hoin kaikille sääpohtijoille: päätin uskoa siihen yhteen prosenttiin, siihen, että ei sada! No, satoiko sunnuntaina juuri yhtään siellä missä minä olin? No ei! Komiat ukkosjyrinät kuului päivällä, kun vielä makoilin kotona peiton alla, mutta vain muutaman hassun sadepisaran näin ripsivän. Ihanaa ajatella, että mun yhden prosentin uskomuksen takia ei satanutkaan, hehe. Tästä päästään aasinsiltana siihen, että pohdittiin viikonloppuna myös sitä, että jos Flowssa on noin 60 000 kävijää (en tiedä lukuja, mutta tää oli olettamus) viikonlopun aikana, niin sehän on noin yksi prosentti suomalaisista. Se on aika monta ihmisitä nauttimassa visuaalisesta ilotulituksesta ja hyvästä musiikista ja aivan mahtavasta ruuasta, ihmisistä ja kauneudesta. Oli ihanaa olla osa sitä. Kiitos Flow Festival – ensi vuoteen!Lopuksi vielä asioita, joita mietin tätä tekstiä kirjoittaessa:

  • Jos jotakuta kiinnostaa mun edellisvuosien festarikukkaseppeleet, niin niihin löytyy tutoriaali täältä.
  • Jos joku tarvitsee tulostettavan, muitaihaniamaisen lukujärjestyksen arkeaan järjestelemään, niin se saa täältä.
  • Jos tämän verran Flowta ei riittänyt, vuoden 2017 postaus on olemassa myös!
  • Älä unohda hehkuttaa Shelterin muikkuannosta ja possuannosta, olivat parasta festariruokaa IKINÄ!
  • Jos luulet, että osa meistä on raskaana, kun vatsat pullottavat, niin ei, ei olla kukaan, meillä on vaan tarvittaessa pullistuvat vatsat.
  • Muistutuksena minulle: kerro kaikille kuvissa olleille, että ovat tärkeitä, ihania ja rakkaita!

Kuvausavusta kiitos rakas helluni ja Pinja. <3

DO IT YOURSELF – MATONKUDEJAKKARA

Tykkään ihan hirmuisesti siitä tapahtumaketjusta, joka joskus tapahtuu, kun yksi asia johtaa toiseen yllättävään, mutta joskus mielessä olleeseen asiaan ja siitä loppujen lopuksi taas johonkin mitä ei olis hetkeä aiemmin osannut odottaa ja jos lopputuloskin miellyttää, niin hei mikäpäjottei hei kuulkaas.

Me lähdettiin viemään laina-autoa parkkiin tässä yksi päivä tyttäreni kanssa. Päätettiin siinä autolle kävellessä, että ajellaankin Ikeaan syömään. Pitkästä aikaa oltiin aivan kaksin, mikä oli mukavaa jo itsessään ja että saadaan kurkattua siinä samalla pari puuttuvaa juttua. Ikeassa tyttäreni bongasi oranssin metallijakkaran. Melkein ohitin sen, kunnes muistin, että tämähän oli se jakkara, josta on penkkiversiokin. Ja aivan kuin olisin joskus nähnyt siihen tehdyn matonkudekuorrutuksen tai sitten oltiin sellaista vaan joskus ideoitu kaverin kanssa penkillä istuskellessamme. No, ainakin idea oli jäänyt päähäni ja tsadaa, siinä se jakkara nyt nökötti nokan edessä seitsemän ja puolen euron hintalapulla.

Seuraavassa hetkessä oltiinkin jo Lankamaailman matonkudeosastolla. Vaaleanpunainen ja liila kuderulla kainalossa matkalla kassalle. On ihanaa, kun joskus on mahdollisuus siihen, että ideasta toteutukseen voi pyrhältää samointein. Ajeltiin kaikkien tarvikkeiden kanssa kotiinpäin ja vietiin autokin sinne parkkiin, joka alkuperäinen suunnitelma oli. Kotona istahdettiin keittiön lattialle siihen ihan älyttömimpään paikkaan keskelle kulkuväylää, kasattiin jakkara ja alettiin hommiin. Valitettavasti siitä ei ole kuvaa, mutta se olisi ollut kuvauksellinen hetki. Pakkausmateriaalit levällään, äiti ja tytär penkin kimpussa matonkuteineen. Aika ihana kesälomahetki tyttären näkökulmasta äidin ajattelemana ainakin. Juttelua niistä näistä ja yhteistä puuhaa, arvokasta aikaa.

Toteutin matonkudekuorrutuksen niin, että leikkasin noin vaaksan mittaisia pätkiä matonkuteesta ja vetäisin ne ryijysolmulla penkin ritilöistä läpi. Ei mitään sen kummempaa. Värit yhdessä sopivasti sekaisin. Ostin kaksi rullallista Venla-kudetta ja molempia jäi pienet nyssäkät eli määrä oli just sopiva. Muistan kuinka joskus vuosia sitten tein musta-valkoinen kylpyhuoneen maton ryijytekniikalla ja mulla oli sotkuisia kudevyyhtejä ja leikkelin vanhoja vaatteita kuteiksi. Tuollainen valmis rulla on kyllä niin helppo vaihtoehto niihin nähden.

En malttanut olla tekemättä jakkaraa lähestulkoon siltä istumalta valmiiksi. Niinpä lasten mentyä nukkumaan siirsin työmaan olohuoneeseen ja katsoin muutaman jakson Vain Elämäätä ja pari Handmaid’s Talea. Oli aivan ihanaa pitkästä aikaa, siis todella pitkästä aikaa, ihan vain tehdä, olla ajattelematta mitään muuta, antaa käsien tehdä ja silmien katsoa ruutua ja jos jotain ajatustoimintaa on, niin ne liittyvät vain noihin asioihin. Viime kuukausina sellaisia hetkiä on ollut tosi vähän. Käsityöflow on ollut vähän kadoksissa. Mun kohdalla siihen flowhun tarvitaan elokuvia ja sarjoja ja erittäin mieluisa käsityö. Tuossa hetkessä kaikki oli täydellistä.

Mitäs sanotte, miltä se näyttää? Minusta ainakin se on tosi kiva. Se on just hyvä tuohon työpöydän viereen, sillä tykkään nostaa välillä jalat ylös ja mulla jos jonkinlaisia pallinkorvikkeita siinä pyörinyt. Oranssin jakkaran jalatkaan eivät oikeasti voisi olla minkään muun väriset, niin hyvin ne sopivat sohvalla lekotteleviin samansävyisiin tyynyihin. Tulipa muutenkin aivan tosi kiva fiilis olohuoneeseen, pieni raikastus noin pienellä jutulla.