Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

TIKKATAULU MUITAIHANIAMAISESTI: RAKKAUSSTRÖSSELI & KASARILOVE

Päätimme lähteä hellun kanssa etsimään mulle sopivaa moottoripyöräilyyn sopivaa asua, mutta tilanne siinä sitten vaihtoikin suuntaa ja nyt olen tässä kirjoittelemassa teille tarinaa tikkataulusta.

Asua ei löytynyt, mutta matkalla kassoille näin hyllyssä tikkataulun, tuon mökkien kruunaamattoman laatulajin, jota kaikki muutaman tikallisen heittävät kesässä, mutta siihen se yleensä jää. Olen aina tykännyt tosi paljon kyllä heittää tikkaa, varsinkin jos kisataan, mutta hyvä en siinä missään nimessä ole. Silti tikanheitto aina vähän kiehtoo ja houkuttelee. Tälläkin kertaa. Nimittäin noin kolme sekuntia tikkataulua katseltuani siinä ohi kävellessä mun pään päällä välähti kuin Pelle Pelottomalla. Näin sieluni silmin siinä edessäni, millaisen IHANAN muitaihaniamaisen tikkataulun voisinkaan tehdä. Siihen sielujen silmin näkemiseen kuuluu myös ylöspäin nouseva pohjaton katse, innostus ja korviin asti nouseva hymy. Läheiseni ja kanssani tämän hetken kokeneet varmasti tietävät miltä näyttää kun arpostiinan innostus kasvaa. Tässä kävi juuri niin.

Eipä siinä sitten sen kummempia kuin että tikkataulu ja tikkapussi kainaloon ja kassalle. Kotona ensimmäisenä maalikorille etsimään sopivia maaleja ja hommiin. Maalasin ensimmäisen puolen heti samantien Au Pairit Uudessa-Seelannissa -sarjaa katsellen ja siitä muodostui Rakkausströsseli (nimellä tai tikkataulun tunnelmalla ei tosin mitään tekemistä ko. ohjelman kanssa).

Toisen puoliskon säästelin viikonlopun mökkireissulle. Siellä oli niin tajuttoman kaunis ja tyyni ilta, että kuvattiin oikein kunnon video maalaushetkestä. Siitä tuli aivan ihana, omasta mielestäni jopa pysäyttävän söpö kokonaisuus kertomaan niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin tikkataulusta. Video löytyy mun Instagramista IG-tv:n puolelta (TÄÄLLÄ!). Sitä oli ihana tehdä yhdessä hellun kanssa. Hän on tavallaan joutunut mun kumppanina toisinaan aika äkillisestikin (auto tien varteen pysähdyksiin ja no niin nyt kuvataan!) mun kuvaajaksi moneen tilanteeseen, ehkä jopa pyytämättä ja olen kyllä iloinen ja kiitollinen hänen avustaan tällaisissa(kin) projekteissa. Hän on saanut leikkimielisen lempinimenkin tähän hommaansa: instatoori, vähän niin kuin tirehtööri, mutta kuvaa instastooreja.

Tikkataulujen maalaamiseen mulla ei ole sen kummempia ohjeita. Tarvitset tikkataulun, mielellään korkkaamattoman niin tulee siistimpi, sekä erilaisia maaleja. Jos taulua säilytetään pihalla, olisi tietysti sateenkestävät maalit parhaita. Oma tauluni on sisäsäilössä (eli mukana minne ikinä menenkin – mää niin näen itseni kesälomareissulla tikkataulun kanssa!), kun sitä ei käytetä, niin maalasin ihan akryylimaaleilla ja muutaman surauksen spraymaalia humpsautin myös. Mitään muuta tarvikkeita ei oikeastaan tarvitakaan. Paitsi pensselit. Ja ehkä sen ison laiturin.

Me testipelattiin omat tikkapelimme ja jos joku haluaa tehdä täysin yksyhteen näiden kanssa niin siitä vaan tai saada inspistä sääntöihin, niin tässä tulee infopläjäys. Säännöt ovat mun mielestä helpot tai vähintäänkin helpohkot, vaikka en sisilmäykseltä näyttävätkin pitkiltä. Niissä on kivoja twistejä ja jokainen tikanheittäjä on samanarvoisessa asemassa, kun parhaat pisteet eivät tulekaan just siitä keskeltä tikkataulua pienestä punaisesta pisteestä. Vähän huonompikin heittäjä voi hyvinkin voittaa koko turnauksen!

Rakkausströsseli

Tähän peliin maalasin myös tikkoihin taulun kuvioiden väriset päät, jotta saadaan jännitystä peliin lisää. Pisteytys tässä pelissä tapahtuu näin:

  • Sydämen neonpunainen heijastuma, 10 pistettä.
  • Tikkataulun heijastuma (persikkainen kaksiosainen tuossa vasemmassa reunassa), 8 pistettä.
  • Pinkit strösselit: 1. strösseli 5 pistettä, toisesta osumasta 10 pistettä, kolmannesta 15 pistettä, neljännestä 20 pistettä ja viidennestä 25 pistettä. Eli ensimmäisen strösseliosuman jälkeen jokaisesta seuraavasta osumasta saa +5 pistettä. Aika kova jos saa kaikki viisi osumaan pelkkiin strösseleihin.
  • Sydämen sisältä saa 4 pistettä, siellä ministrösseleistä ja kuplasta vasemmassa reunassa heijastuman alla sydämessä 5 pistettä.
  • Osumat taustaväreihin: 1. osuma yhdessä värissä 1 piste, 2. osuma samassa värissä 2 pistettä, 3. osuma edelleen samassa värissä 3 pistettä jne. Jokaisen värin kohdalla pisteytys alkaa yhdestä pisteestä.

Pisteet kannattaa ehdottomasti laskea pelin edetessä, sillä aina kun värikoodattu tikka osuu samaan väriin kuin mikä tikassa on, saa tuplapisteet. Järjestyksellä on siis väliä!

Tikkaa heitetään kolme kierrosta eli jokainen heittäjä saa kolme heittokertaa. Tämän lisäksi jokaisella tikanheittäjällä on mahdollisuus halukierrokseen. Eli tikkaa heitetään vielä yksi kierros, jos heittäjä niin haluaa. Ei ole pakko haluta. Peliin saattaa siis tulla niin monta uutta pelikierrosta, kuin on heittääjääkin. Heleppoa ku heinänteko, joku vois sanoa.

Kasarilove

Tämä tuntui ensimmäisten pelikierrosten jälkeen hitusen yksinkertaisemmalta kuin Strösselirakkaus. On myös astetta helpompi pisteytys, kun tähän ostin vain pelkät pinkit tikat eikä tarvitse miettiä niitä tuplapisteytyksiä, kun tästä se hauska twisti puuttuu. Pisteytys tapahtuu tässä pelissä seuraavasti:

  • Pinkit, pienet makaronit: 1. osuma 10 pistettä, 2. osuma 20. pistettä jne. Eli jokaisesta uudesta makaroniosumasta saa kymmenen pistettä enemmän kuin edellisestä.
  • Mintunvihreät nakin ääriviivat, 8 pistettä.
  • Jättikokoiset prinssinakit, 6 pistettä.
  • Sähkönsininen luikura, 5 pistettä.
  • Osumat taustaväreihin: 1. osuma yhdessä värissä 1 piste, 2. osuma samassa värissä 2 pistettä, 3. osuma edelleen samassa värissä 3 pistettä jne. Jokaisen värin kohdalla pisteytys alkaa yhdestä pisteestä.

Peruspelissä on tosiaan kolme kierrosta ja tietysti myös halukierrokset päälle, eli jokaisella tikkakisaan osallistuvalla on mahdollisuus toivoa ekstakierrosta.

Olokaapa hyvät. Ja kaino pieni pyyntö vielä: jos teette omia ihania tikkatauluja ja jaatte kuvia instassa, niin tägätkää #muitaihaniatikkataulu, jos jotain yhtäläisyyttä on, olis niin kiva nähdä teidän versioita!

Oon niin innoissani tästä mun tikkataulusta, että ette uskokaan. Tai ehkä uskotte, kyllähän mää oon helposti innostuvaa ihmissorttia. Olen jo suunnitellut taloyhtiön pihalla järjestettävää tikkakisaa kaikille yli 10-vuotiaille asukkaille (olis liian hasardia, jos kaikki KYMMENET pihan lapset alkais heittelemään tikkoja) sekä ilmoittanut juhannusjuhlien järjestäjälle, että mulla on mökkiolympialaisiin sitten laji jo valmiina. Johon hän ystävällisesti ja varmaan oman puhelimensa ääressä naureskellen muistutti, että lajithan tosiaan edelleen valitaan yhdessä oman joukkueen kanssa, mutta että voidaan jakaa joukkueet, niin, että mun joukkueeseen tulee ne keillä on mahdollisesti vähiten laji-ideoita. Niin toivon, että silleen käy!

RYIJYISÄ NOJATUOLI

Pari vuotta sitten Ikeassa ihastelin mustaa metallituolia. Muistan miettineeni jo tuolloin, että se olisi mahtavaa ryijyttää matonkuteella. Meillä on kuitenkin sen verran pieni koti, että hylkäsin ajatuksen, eihän meille mahdu uutta nojatuolia.

Pari, kolme ryijyjakkaraa tehtyäni haaveilin siltä yhä nojatuoliversiosta. Onneksi satuin bongaamaan matonkutomisreissullani tuon jo valikoimista poistuneen nojatuolin ja pääsin kuin pääsinkin hommiin, sillä ostin tuolin itselleni. Ja unohtamaan sen tosiseikan, että tilaahan meillä ei edelleenkään ole sen enempää kuin aiemminkaan.

Mutta sehän nyt on toisarvoista. Tekeminen ensin, paikan järkkäily tuolille vasta sitten!

Ryijyjakkaroita tehneenä tiesin, että jos ritiläruudukko on iso, käy lopulta niin, että kuteenpätkät lähtevät kohti maan keskipistettä, eli valahtavat reijistä läpi ja loppujen lopuksi roikkuvat kaikki alaspäin ja ryijytys on muuttanut tuolin toiselle puolelle. Näin käy ryijytetyille tuoleille usein ajan saatossa vähän joka tapauksessa. Välillä siis kannattaa valmiille ryijytuolille tehdä huoltotoimenpiteitä ja työnnellä kudepätkiä nurjalta puolelta oikealle puolelle. On muuten terapeuttista hommaa esimerkiksi äänikirjaa kuunnellessa. Mutta palataanpas nyt kuitenkin vielä siihen miten minä tämän tuolin ryijyttelin.

Aloitin nojatuolin ryijytyksen sillä, että tein koko tuolin suorakaiteen mallisten aukkojen muodostaman ritilän päälle ekstraraidoituksen rautalangalla. Yllä olevassa kuvassa tuolin kullanväriset ruudukon viivat ovat rautalankaa. Tykkäsin tästä vaiheesta niin paljon, että vaivuin jo ryijyflowhun siinä vaiheessa vaikken ollut saanut käsiini vielä yhtään kudettakaan.

Leikkaan kuteenpätkät aina summanmutikassa, sillä tykkään, että ryijytys on rönsyilevä ja eläväinen. Niin tein myös nyt. Yleensä pätkien pituus vaihtelee 15 sentin ja kolmenkymmenen välillä.

Tällä kertaa tein värityksen täysin sen hetkisen mielialani mukaan niin, että valitsin värin ja ryijytin tietyn kokoisen osan ja se oli siinä. Siirryin siitä seuraavaan. Katsoin tuolia tehdessäni samalla paljon Love is blind -sarjaa ja nyt kun katselen valmista nojatuolia, muistuu eri värisistä kohdista mieleen eri vaiheita sarjasta.

Käytin kotoa löytyneitä jämäkuteita ja pari väriä ostin tätä työtä varten. Kuten usein mun kässähommissa, tässäkin jouduttiin menemään vähän sen mukaan mitä värejä oli tarjolla. Mutta hienot värit tuli!

Pari kertaa vilautin keskeneräistä tuolia Instagramin stooreissa ja tiedän, että siellä on monta tori.fi -hakua tehty etsien tuoleja ja jakkaroita ja tilaten kuteita. Meillä oli Pesojoonaksen kanssa yhteinen instalivekin aiheen tiimoilta, kun opastin Joonaksen alkuun oman tuolinsa kanssa. Se oli hauska live se ja en malta odottaa kuulla, mitä kaikkia sarjoja Joonas tehdessään katsoi ja miltä hänen tuolinsa valmiina näyttää. Jos pitäis joitakin tämän vallitsevan maaiman tilanteen aiheuttamia mukavia juttuja listata, niin sanoisin kyllä sen yhteisen ryijyhetken!

Mun tuolini tosiaan valmistui monen illan ja tunnin ahertamisen jälkeen pari iltaa sitten. Teki lopussa oikein mieli hidastella, sillä tiesin, etten saa kyllikseni taaskaan. Oikeassa olin. Tänään tiskatessa mietin jopa että metallisen aterintelineen, johon sujautan aina haarukat ja veitset tiskatessa kuivumaan, että senhän voisi ryijyttää. Haha, no enhän mää sellaista tietenkään tekis, mutta on tää tällainen puuha vaan niin mukavaa ja helppoa, kepeää puuhaa, tähän aikaan sopivaa.

Paikka tuolille loppujen lopuksi löytyi. Piti vaan siirtää lipasto nurkkaa kohti. En ole yhtään sitä ihmissorttia, joka tykkää huonekaluista ahdettuina nurkkaan, mutta nyt oli vähän joustettava. Lipaston ja nurkan välillä on kuitenkin parikymmentä senttiä tyhjää ja rakosessa syntymäpäivälahjaksi saamani lumilauta (aivan kuten teininä ja tuo muuten turvaa sekin ajatus, että lauta nojailee nurkkaan, kuin huolettomina nuoruusvuosina). Ja mikä tärkeintä, ryijytetty, kaunis, söpö, kreisi ja ihana nojatuoli on oven vieressä sellaisella paikalla, josta näkee suoraan ulos ja katsetta kääntämällä television. Tuoli on myös päätynyt välillä pelituoliksi teeveen ääreen ja koko perheen mielestä se on kiva uusi huonekalu meidän piskuiseen kotiimme. Kiva juttu niin!

Loppuun vielä kuva minusta tuolilla istumassa juuri nyt tätä tekstiä kirjoittamassa lapsen kuvaamana. Moikkumoi, nähdään taas!

SÖPÖJÄ SISÄELIMIÄ NAHKANARUILLA // MESTARITEKIJÄN NELOSJAKSO

Olette saattaneet huomata, että olen parhaillaan televisiossa. Ehkä olette seuranneetkin sarjaa, jos nyt ei käsityömeiningin tai minun tai kilpakumppaneiden takia, niin vähintäänkin ihanan Antti Holman. Kyseessä on siis amerikkalaisen formaatin suomalainen versio Mestaritekijä.

Mulla on mennyt kisassa ihan mukavasti, olen voittanut kaksi Pikapuhdetta ja tänään ensimmäisen Mestaritehtävänkin. Pikapuhdevoitot tulivat eteisen pienestä apuvälineestä (vai mikähän se tehtävänanto olikaan..) ja paketointitehtävästä. Pieni hylly parilla koukulla ja ohjelmassa naurattaneilla minituohivirsuilla (joissa säilön rahatuppoja – eli lasten viikkorahavitosia) on mulla eteisessä käytössä ja se on mainio! Siihen on helppo laskea puhelin ja avaimet kotiin tullessa. Toisen Pikapuhteen voitto tuli tehtävästä, jossa piti paketoida lahja Antille. Siinä tein vain sitä mitä teen aina muutenkin eli paketoin menemään (ootkos jo nähnyt Instagramissa mun IG-TV:n paketointivideot? Täällä ensimmäinen ja täällä toinen!) ja juhlapäiväksi valitsin CAPSLOCK-päivän. Oon juhlistanut sitä vuosikausia facebookissa, koska onhan se nyt hauskaa saada kirjoittaa kaikki isolla koko päivän. Tai ainakin sen yhden päivityksen verran!

Eilisen jaksosta kuitenkin halusinkin tulla teille kertomaan.

Pikapuhteessa ajattelin teitä seuraajiani oikein kunnolla. Tein nimittäin Instalive-telineen. Jos olette joskus olleet mun liveä seuraamassa, niin puhelin on joskus luiskahdellut niiltä mun epämääräisiltä telineiltä. Kuvausten jälkeen käytössä on kuitenkin ollut tuo teline. Ja usein myös silloin jos oon tehnyt töitä läppärillä ja puhelinta on pitänyt välillä vilkuilla. Että ei yhtään turha tekninen apuväline se!

Mestaritehtävä sen sijaan! Ai että! Leikittelin vanerista leikatuilla muodoilla, tein muutaman osasen myös Fimo-massasta, maalasin pintoja eri väreillä ja kuoseilla. Kiinnitin mobilen osat yhteen nahkanarulla jonka “solmin” kiinni kiepsauttamalla langan mutkalle ja käärimällä ympärille kultaista, ohutta rautalankaa. Aika hiki tuli kolmessa tunnissa tehdä tuo kaikki.

Mutta! Siitä mobilestahan tuli aivan ihana myös mun omasta mielestä. Tuolla se on viime kesästä asti killunut olkkarin ikkunalla. Vieraileva tuomari Minna Parikka sanoi mun mobilesta sanat, jotka jäivät mun päähän pyörimään pitkäksi aikaa: “Tää on sellainen, minkä mä voisin ottaa omaan kotiini! …se oli mun mielestä vaan tosi tosi ihana!“. On vähintäänkin melkoisen upeaa, ihanaa ja MAHTAVAA, että joku ihailemasi henkilö antaa tuollaista palautetta sun tekemästä työstä. Ja sitten, että samaan aikaan voittaa kilpailussa tehtävän ja pääsee jatkoon. Leijun vieläkin.

Ohjelman edetessä heti ensimmäisen päivän jälkeen muhun iski päälle mieletön voitontahto, jonka kanssa samaan aikaan oli olo, että ei ainakaan saa tippua eli ihan paska ei saa olla, vaan on päästävä vähintäänkin jatkoon ja että mielellään myös tehtäviä olis voitettava. Melkoista mielenmyllerrystä! Siihen päälle pitkät kuvauspäivät ja pienoinen väsymys ja siitä aiheutuneet hepulit ja huonot läpändeerokset kilpakumppanien kanssa. Voi kuulkaas, se oli hauskaa aikaa se siellä Billnäsissä!

En todellakaan tippunut tässä jaksossa, vaan ensi viikolla nähdään taas! Olis kiva kuulla myös teiltä, oletteko sarjaaa seuranneet ja mitä olette tykänneet siitä?

MAKKAROITA, STRÖSSELEITÄ JA HELSINGIN AINOAT VUORET // IHANIA MINIMAALAUKSIA

Jäätelöiden maailmankaikkeus // Jäätelöjalka // Lovely boobs // Viisi palloa // Helsingin ainoat vuoret // Vohveli Hot lips 100% // Olet tosi ihana makkara // Lempikaari // Sinipötkylä // Sateenkaarikuplassa // Nonparelli vs strösseli // Makaronien matkaLempeä tuulahdus // Kevään ensimmäinen jäätelö // Nakki strösselillä // Kukkaiskaari // Hubbajäätelöbubba // Haukattu sydän // Nakkikasa

Iässä kolmekymmentäyhdeksän vuotta rakastuin viimein sahaamiseen ja hiomiseen. Pitkin syksyä olen kaivannut aika-ajoin todella paljon ihan omaa aikaa ja aivotonta tekemistä ja sen kolon elämästä on täyttänyt juurikin nuo kaksi asiaa. Olen tehnyt kymmeniä ihania, söpöjä, suloisia ja hassunhauskoja minimaalauksia – muitaihaniaARTtia! Olen vailla suunnitelmaa vain sahaillut erilaisia muotoja ja maalannut niitä. Samalla olen katsellut erilaisia dokumentteja ja aloittanut varmasti ainakin kymmenen eri sarjaa ja todennut, että eipä oo meikän makuun. Olen ollut äärettömän onnellinen siinä tekemisen hetkellä. Niin täydellisen kaukana kaikesta arkisesta. Aamunkoitto // Outojäätelön takana // Värikkäät vuoret // Valitsen annoksen numero kolme // Sunnuntai // Makaronimeri Kyynelsateenkaari // Jätskiräjähdys // Kaikilla mausteilla // Sata palloa // Sukanvarsi // PäärynäveneVihreä vohveli // Minttukastike // Sadekaari // Piparitalossa // Kuplat ja tyynyt // Pieni sade // Kesäniityllä 

Tässä niitä nyt on, yhdeksässä kuvassa lähestulkoon kaikki. Jokainen on nimetty joko omasta tai poikani toimesta. Siellä on ainakin Nakkikasa, Helsingin ainoat vuoret ja Valitsen annoksen numero kolme. Nimeäminen pojan kanssa yhdessä oli hauskaa, välillä lähti ihan lapasesta ja naurettiin kippurassa ja toisten nimeksi tuli ihan vain itsestäänselviä mielikuvia. Maalaukset ovat ainutlaatuisia, kahta samanlaista ei ole. Kooltaan ne ovat 7-20 senttiä suuntaansa. Takana niissä on kiinnityskoukut.

Nappaan minimaalaukset mukaani Studio Roscoen Joulumyyjäisiin ensi viikon viikonloppuna (Studio Roscoe sijaitsee Helsingin Käpylässä, osoitteessa Väinölänkatu 2, ihan eteen pääsee raitiovaunulla numero 1), joten ihan jokaisella on mahdollisuus saada oma pieni minimaalaus oman kotinsa seinälle tai sujauttaa sellainen pukinkonttiin jollekin mahtavalle tyypille. Mikäli et pääse myyjäisiin ja haluaisit oman maalauksen tai kokoelman, niin laita sähköpostia, postituskin toki onnistuu. Mutta kaikkein eniten toivoisin kuulla teiltä, että mitäs tykkäätte?
Ihanat tissit // Paradise // Pusinakki // Pirskahdus // Big ball // Kedon aarteetVihreä vohveli // Söpö hirviö // Sata palloa // Lempijäätelöni // Aamukaste // Dinosauruksen jalka Sateenkaarimeri // Tarvitsen huulirasvaa // Kaaret // Karamelli // Jätskihetki // Pienet vs. isot pötkylä 

 

RUUSUKAALIKUMMITUKSIA JA KUKKAKURPITSOJA

Näyttää siltä, että minä sujahdan vuosi vuodelta enemmän halloweenin juhlijaksi samaa tahtia muun Suomen kanssa. Onhan tämä nyt oikeastikin aika kivaa, kun kaiken pimeän keskellä saa vähän juhlistaa. Mutta tiedättekös mitä en vaan osaa? No sitä, että perinteiset halloweenin juhlinnan värit ovat musta-oranssi ja se, että juhlaan kuuluu kaikki kauhuhenkinen. Tykkään enemmän pastellisävyistä ja vähän hurjasta söpöllä twistillä. Silloinhan sitä ei auta muu kuin mennä täysin sillä omalla tyylillä.Tänä vuonna löysin tilpehöörikaupasta keraamisia tuikkukippoja ja kurpitsakoristeita (ja pääkallonkin, jonka unohdin näiden kuvien ulkopuolelle vahingossa), joita koko perheen voimin maalailimme värikkäiksi. Oli ihana hetki touhuta keittiönpöydän ääressä koko porukalla. Mun lempihetkiä elämässä ovat ne, kun saa tehdä käsillään jotain ja samaan aikaan jutella ystävien kanssa. Jutut ovat omanlaisiaan, kun keskittyy työhön ja lörpöttelee. Yleensä mulla noihin hetkiin kuuluu paljon naurua ja keskusteltavia asioita aiheista, joihin ei välttämättä kasvotusten, ilman käsillä tekemistä, päädy.
Tytär teki taidokkaan upean kissan, keskimmäinen tehokkaalla tahdilla kuviollisen kurpitsan ja pilkullisen kissan. Kuopus maalasi onnellisena värejä isoiksi läikiksi pieneen kurpitsalyhtyyn. Itse maalasin noitatytön ja isot kurpitsakoristeet. Kaikkien maalatut lopputulokset muistuttavat kyllä tekijöitään. En oikeastaan malta odottaa sitä, että käärimme nämä koristeet ensi viikolla silkkipaperiin ja kirjoitamme kenkälaatikon kylkeen kaunokirjoituksella Halloween. Avataksemme laatikon joka vuosi uudelleen. Mun yksi vanhemmuuden haaveita onkin ollut omien perinteiden luominen ja tämä on juuri yksi sellainen. Laatikkoon olisi myös ihana sujauttaa aina paperinenkin valokuva jokaisen vuoden koristeluista, siitä miltä kotona on milloinkin näyttänyt. Tai ehkä käytän vain #muitaihaniahalloween-hashtagia ja voi joka vuosi palata intternetkännykällä edellisvuosien tyyleihin. Plääh, miten tylsää verrattuna paperikuviin.  Kävin viime eräänä päivänä happihyppelyllä pihalla. Olen kaivannut paljon ulkoilua, mutta oon ollut niin kiireinen, että ihan hirveätä myöntää, että en ole juurikaan ehtinyt liikkumaan. Paitsi silloin viime viikolla! Otin katuliitupurkin taskuun ja lähdin pihalle piirtelemään. Ollaan asuttu tässä talossa sen verran monta vuotta, että enää en ikinä mieti, että mitäköhän joku naapuri katuliituilevasta nelikymppisestä naisesta miettii (koska tiedän, että hyvin harva miettii juuri mitään tai luultavasti vain ilahtuu, jos aiheen miettimisen näkemässään saavuttaa), kun pihalla touhuan pyllistellen ja piirrellen maahan kukkia ja sydämiä. Naapurit ohi kävellessään moikkaavat vaan ja joskus vaihdetaan muutama sananen. Eikä päiväsaikaan pihalla edes juuri ketään kuljekaan! On oikeastaan myös hauskaa olla se tyyppi, jonka tiedetään tällaisia juttuja tekevän. Pitäisikin vielä ennen talvea käydä kirjoittamassa joku “sinä olet aurinko” -henkinen tekstaus kukkineen pihan tasaisimpaan asvalttikohtaan.
Tällä kertaa eläviä kurpitsoja tähän hommaan päätyi montaa sorttia: perinteistä oranssia, vihreäsävyistä littanaa rypyläkurpitsaa (en muista virallista nimeä), myskikurpistaa ja tietysti kesäkurpitsaa – tuo unholaan jäänyt halloweenin juhlistaja! Nukkusilmät ja hymyhuulet leikkelin pääosin terävällä veitsellä, mutta reikiä tein myös minikokoisella piparimuotilla ja käsivatkaimen vispilän päällä. Hevitiskiltä nappaamani ruusukaalirasia sai päällensä kasan silmiä ja juhlapäydässä on nyt sitten myös valtava määrä minikokoisia ruusukaalikummituksia.  Tykkään näistä koristuksista! Tuolla ne ovat kaikki (paitsi pihalle vietyjä lukuunottamatta) keittiössä ikkunalaudalla odottamassa varsinaisia juhlia. Viikonloppuna pidämme viisivuotisjuhlat, joiden teemaan kaikki nämä sopivat. Ihanaa! Mutta nyt, oikein hurjaa halloweenia! 

KIMBLEN VIHAAJASTA NAISEKSI, JOKA TEKI PERHEELLEEN OMAN VERSION

Pari viikkoa sitten elämässäni tapahtui suuri käänne. Superwood-festivaaleilla oli nimittäin mahtava tuunauspaja. Huone, jonka teemana oli Kimble ja siellä sai tehdä oman näköisen pelilaudan! Voiko olla siistimpää festariohjelmaa!

Superwoodin tunnelma on kaikkinensa aivan ihana, Hotelli Rantapuisto ihan mieletön miljöö lokakuisille festivaaleille ja joka vuosi sen ohjelma yllättää. Tänä vuonna Wood Tourin (jolla oli mm. Jari Sillanpää ja Lea Laven!), joka on siis kaksi ja puoli tuntia pimeässä metsässä maagista samoilua keikalta toiselle (jonka tunnelmaa on vaikea selittää, se, jos jokin pitää kokea) lisäksi mun lemppari oli kyllä ehdottomasti Kimble-huone.

Noin 39 vuotta elämästäni meni niin, että v i h a s i n nopan naksautusääntä. Muistan teininä, kun pikkuveljeni sai oman Kimblensä ja muu perhe sitä pelasi, että meinasin aivan raivostua (ja luultavasti raivostuinkin) siitä napsumisesta. Varmastii olen ollut moent kerran ihan hermona ja mennyt omaan huoneeseen ääntä piiloon. Niin paljon peliä vihasin.

Kului vuosia, muutin pois kotoa ja elin täysin kimblettömässä kuplassa, onnellisena ilman naksautuksia. Tulin äidiksi ja muutaman vuoden kuluttua tilanne oli taas esillä. Tyttäreni kasvoi lautapeli-ikään ja muistan pohtineeni marketin pelihyllyllä Kimblen kohdalla, että aivan, tämäkinhän ois, mutta ei, EHDOTON EI! En vaan kestä. Ja perus-Kimblen väritys on mielestäni todella b o o o r i n g! Kesällä 2019 kuitenkin tapahtui käänne. Ehkä siihen mennessä helteetön kesä oli tehnyt tehtävänsä, kun mieleni teki täyskäännöksen tamperelaisen supermarketin peliosastolla. Olin bonustyttäreni kanssa ostoksilla kaupungissa kesken mökkiviikkomme, kun näin hyllyssä Ivana Helsingin version tuosta pahamaisesta naksuutuspelistä. Olin myyty! Seuralaisenikin oli ihmeissään, kun nakkasin pelin ostoskärryihin ja totesin, että me ostetaan tämä.

Ensimmäinen peli mökillä loppui lyhyeen, tuli riitoja ja kinaa ja pelinappulat lähes lensivät. Mietin jo tehneeni virheen.

Kunnes muutamaa viikkoa myöhemmin huomasin, että tässä sitä vaan istutaan ilta toisensa jälkeen iltapalapöydässä ja pelataan Kimbleä koko perheen voimin. Meille oli syntynyt ihana perinne. Kaakaot ja voileivät maistuivatkin paljon paremmalta, kun sai naksutella noppaa samalla ja vähän ehkä naljailla välillä toisille, kun joutuivat syödyksi ja heittää lopuksi ylävitoset voittajille.

Joten, Superwoodin Kimble-huone sai aikaan ylimääräisiä sydämentykytyksiä ja tiesin, että jälkikasvuni tulisi olemaan todella onnellinen sinä päivänä, kun posti tuo meille MEIDÄN PERHEEN OMAN KIMBLEN! Pelin tekeminen oli hauskaa, ja kun oli siinä päässyt jo vähän festivaalitunnelmaan muutaman drinkin jälkeen, se oli myös hulvatonta. Kuinka usein pääsee ylipäätään askartelemaan pienessä nousuhumalassa? Minä en ainakaan kovin usein. Leikkelin supernopeaa vauhtia pilvenreunallakuvioita styleistä paperiarkeista ja liimasin ne alustalle paperiliimalla ja kirosin ryppyjä. Valitsin pelinappulalaatikosta meille perheenjäsenille sopivat värit ja muodot: tyttärelle vaaleanpunaiset, mulle ruskeat, tokaluokkalaiselle keltaiset puiset nappulat ja nuorimmaiselle vaaleansiniset naurunaamat. Viimeisenä silauksena kirjoitin vielä äkkiä jokaisen nimet omiin nurkkiin, niille paikoille, joilla kukin meillä istuu keittiönpöydän ääressä. Siinä vaiheessa mietin, että ihan näin kiireellä ei ehkä kannattais näin UPEAA työtä tehdä, että mulla olisi omassa käsialafonttivarastossani kauniimpiakin käsialoja, mutta annoin mennä.

Pelistä tuli juuri niin ihana, kuin arvelinkin ja tätä tekstiä kirjoittaessani keittiössä on meneillään iltapala-Kimble, hellu on korvannut minut hetkellisesti. Ihana onnentunne! <3 Meidän perheen oma KIMBLUKKA! 

TÄSTÄ SAATTOI TULLA SÖPÖIN JA IHANIN LEIKKIMÖKKI

Palataan aivan aluksi aivan alkujuurille. Kahdeksankymmentäluvulle tietysti, jolloin elin lapsuuteni kymmenen ensimmäistä vuotta. Vietimme tuolloin aikaa paljon mummulassani, enemmän Arposella eli isäni puolen mummulassa ja vähän vähemmän Västäräkissä, äitini puolen mummulassa. Molemmissa pihalla nökötti leikkimökki. Arposen mökin leikkimökki oli valmiiksi sisustettu, siellä oli muistaakseni isäni tekemä pieni pöytä, jonka reunalla oli joskus ollut kynttilä ja se oli polttanut kulmaan reiän laatikkoon asti. Seinillä oli lehdistä leikattuja söpöjä kuvia. Ikkuna oli pieni, mutta siitä näki aina kuka tuli pihaan. Ympärillä kasvoi raparpereja ja pihlajia. Leikkimökin edusta oli hyvin keskeinen paikka, sillä sen edessä oli nuotiopaikka. Sellainen tiilistä kasattu, jossa paistettiin makkaraa. Siinä oli muutaman tiilen välissä just se täydellinen rako, johon sai makkaratikun hyviin asemiin. Nyt kun mietin, niin melkoisen hassu paikka makkaranpaistoon, mutta toisaalta täydellinen, koska siinä me istuskeltiin. Aikuiset ja lapset sulassa sovussa ja tuntuu kuin kaikki hetket siinä olis ollu aivan älyttömän ihania. Leikkimökin portailla oli monta paikkaa ja lisäksi tarvitsi vain muutaman pöllinpalasen, joilla istua. Taidettiin muuten makkaratikutkin säilyttää leikkimökin katon alla jossain rakosissa. Västäräkin (talon nimi – aah miten ihana nimi tuo onkaan!) leikkimökki taas oli vähäeleisempi kaikella tapaa. Sen vieressä oli kaivo, johon ei tietenkään saanut koskaan koskea ja siellä oli aina paljon enemmän sääskiäkin, ettei ulkona kaupunkilaislapsi jaksanut niin paljon leikkiä. Tykkäsin ennemmin mennä seikkailemaan liiteriin, siellä oli tosi monet portaat tai tikkaat ja sinne pienehköön liiteriin muodostui pieniä eri tasoja tai kuin parvia ja siellä oli paljon hassuja pikkutavaroita. Ainakin lapsesta ne tuntuivat siltä. Leikkimökissä oli kuitenkin maailman paras kauppaleikki. Mummi (ja muistaakseni myös minä) oli kerännyt tyhjiä, pahvisia ruokapakkauksia ja siellä ne olivat pienillä hyllyillä sekä pikkuveljeni vanha kassakone ikkunan edessä olevalla pöydällä odottamassa kassöörejään.

Olisin ihan hirveästi halunnut oman leikkimökin. Sellaisen, jonka minä, ihan vain minä, eikä kukaan serkku (joiden kanssa mummuloiden leikkimökit tietysti jaettiin), saisin sisustaa ihanaksi. Mulla oli lapsena jo paljon ideoita mitä tehdä. Eivätkä ne useinkaan olleet sellaisia joihin tarvitsisi paljon rahaa, vaan ennemmin ideoita jo olemassa olevista asioista. Kuten vaikkapa tokaluokalla naapurin Mirkun kanssa ideoidut itseommellut hameen (joita en kylläkään koskaan toteutettu), jotka suunniteltiin tekevämme äitini vanhoista kankaista kokoamalla niistä kauneimmista pienistä palasista tilkkuhameen. Olin enemmän kekseliäs, kuin vaativa materiaalien suhteen. (Ehkä olen sitä samaa edelleen.) Omaa mökkiä en kuitenkaan koskaan saanut. Päätin, että omat lapseni saavat ja silloin minä sen sisustan.

Asuimme kymmenisen vuotta sitten omakotitalossa, paritalossa Tampereella. Siinä oli piha. Haaveilin leikkimökistä pihalle niin kovasti, että meinasi sydän haljeta. Googlettelin ja suunnittelin ja mietin ja katselin huuto.netistä mökkejä, että saisiko vanhan siihen jostain haettua. Tyttö oli tuolloin pari-kolmevuotias. Leikkimökkiä ei tullut. Mulla edelleen kouraisee sydämestä se tunne mikä liittyy tuohon haaveeseen. Olen ihan hirvittävän pettynyt itseeni, etten saanut lapsilleni tai kaikista eniten varmaan kuitenkin itselleni toteutettua sitä maailman ihaninta leikkimökkiä. Se oli niin suuri unelma ja haave, jota olin lapsesta asti kantanut.

Viime vuosina olen kuitenkin hyväksynyt asian, että se haave siirtyy sitten mummuvuosiini, ehkä silloin saan laittaa lapsenlapsilleni mökin jonnekin. Ei täällä kerrostalossa oikein voi mökkiä pihalle pystyttää, vaikka kieltämättä sitä mietin, kun pihalle tehtiin pari vuotta sitten leikkialueen uudistus…

Viime kesänä pääsin käymään ensimmäistä kertaa miesystävän suvun kesämökillä Tampereen Teiskossa. Mökki on upealla paikalla järven rannalla. Sellaisella, josta olen aina haaveillut ja nyt päässyt kaksi kertaa käymäänkin jo ja toteamaan, että sellaisia paikkoja oikeasti on olemassa, niin ihana paikka! Ja arvatkaapa mikä siinä mökin pihalla töröttää. NO LEIKKIMÖKKI! Tuli sitten tuossa talvella puheeksi tämä mun toteutumaton haaveeni ja mies totesi, että laita se leikkimökki ihanaksi (tai saatoin se olla minäkin joka sitä ehdotti). Tietysti tartuin tähän ajatukseen ja päätin toteuttaa. Sellainen oikein överi ja kunnon leikkimökkiprojekti! Aloin keräillä pitkin talvea erilaisia asioita pussukoihin vintille, joissa luki sieluni silmin ja kirjaimin: LEIKKIMÖKKITARVIKKEITA. Lastenhuonetta siivotessa laitoin pikkutavaroita sivuun ja varastoa siivotessa samoin. Työprojekteista ylijääneitä tapettisiivuja talletin rullilla leikkimökki mielessäni.

Viikko sitten maanantaina sitten yhtäkkiä koittikin se päivä, että olimme lähdössä tuonne Teiskon mökille. En ollut valmistautunut ollenkaan leikkimökkihommiin, kun takana oli festariviikonloppu toisella mökillä ja muutenkin tajuttiin, että seitsenhenkinen porukkamme ei voi matkustaa seitsenpaikkaisessa autossa matkatavaroiden kanssa, vaan tarvitsemme peräkärryn kamojen kuljettamiseen. Siinä sitten hässäkän keskellä kipitin vinttiin etsimään noita talven aikana pakattuja pusseja. Muutama löytyi ja pari tuolia. Raahasin ne lähes täyteen peräkärryyn kaiken muun tavaramäärän jatkoksi. En uskaltanut katsoa pusseihin, sillä tiesin, että kaikkea en mukaan löytänyt. En halunnut pettyä. Mietin jo, että perun koko projektin. Se olisi muutenkin mun oma juttuni, eikä kukaan osaisi kaivata mitään mitä ei ole sovittu tai luvattu tai sen kummemmin edes puhuttu etukäteen.

Matkalla mökille pysähdyimme ABC:n sijaan syömään Tampereen Ikeaan. Syötyämme ehdotin matkaseuralleni, että kipaistaan nyt kuitenkin sen alakerran osaston kautta. Ja kuten aina, jotain löytyi: pari ideaa leikkimökkiin eli siis se viimeinen innon pisara sille, että tulevan viikon yksi tärkeä juttu olisi toteuttaa tämä mun haaveeni. Ikeasta mukaan lähti peltinen pieni hyllykkö, aurinkokennolla toimivat ulkovalot ja kaksi tyynyliinaa. Edessä olisi i h a n a  p r o j e k t i! Aiemmin leikkimökissä oli ollut muutama kaluste ja lelu, mutta muistin itsekin edelliskesältä, että enemmän näin siellä hämähäkinseittejä kuin leikkien jälkiä. Aloitimme siis miehen tyttären kanssa yhdessä työn pesuhommilla. Pesimme mökin seinät, katon ja lattian. Miehen tytär, sama, joka oli innoissaan myös parvekkeen uudistuksesta, oli mulle tosi iso apu tässä(kin) projektissa ja kaikista näistä hommista todella iloissaan! Puhumattakaan siitä miten mukavaa ja ihanaa on touhuta yhdessä. Pian hommien aloitettua kiinnitin ensimmäisen asian, nimittäin tekokukista ja paperikukkasista tehdyn kukkapannan viime kesältä leikkimökin oveen kranssiksi. Että pääsee tunnelmaan jottei mee ihan pelkäksi siivoukseksi ja remonttifiilis ehdi lässähtää. Omista lapsistakin löytyi intoa. Pikku-Ruu innostui hurjan paljon pensseleistä ja olisi halunnut maalata kovasti, kun mulla oli aikeena alkaa kiinnittelemään tapetteja seinille. Toisinaan hoksaan, että kun omat lapset ovat koko elämänsä olleet mun kanssa ja nähneet kaiken käsillä tekemiseni, niin heille se on niin arkipäivää, että ei niitä useinkaan kiinnosta osallistua niihin ja olla projekteista innostuneita. Äidin perushommia, taitavat ajatella.  Olin suunnittellut suurpiirteisesti etukäteen, että yhden seinän tapetoin tapettitilkuilla. Ei m i t ä ä n sen kummempaa suunnitelmaa. Istahdin vaaleanpunaiselle jakkaralle ja yritin laittaa instaliven päälle (mutta internet oli juuri silloin rikki) ja aloin leikellä palasia ja liisteröimään seinään kiinni. Ei viivottimia, ei leikkureita, ei suunniteltuja muotoja. Välillä ei edes pensseliä liisterin levitykseen, vaan sormin liimaillen ja tahmaiset sormet housuihin pyyhkien. Kännykkä pöydälle ja musikki soimaan. Välillä joku lapsi tai mies kävi ovella kurkkimassa ja ihmettelemässä ja minä painoin hommia. Oli aivan ihanaa vaan tehdä ja katsoa mitä syntyy. Tapettiseinää tehdessä keksin, että teen yksittäisistä kaakeleista (joita mulla oli myös työprojektin jäljiltä muutamia) mökissä jo olleen pikkupöydän päälle kaakeloinnin. Aluksi oli ajatus käyttää ihan saumalaastiakin, mutta rautakaupassa käytyäni totesin, että ei tarvitse. Liimaaminen saa riittää. Siitä tulikin upea, oikea taidepöytä. (kuva tuonnempana tässä postauksessa) Lattian maalasin eräänä iltana lasten jo mentyä nukkumaan. Maali oli hankittu lemppariosastoltani, siitä pienestä osastosta, joka useimmissa rautakaupoissa on: virheelliset maalipurkit alehintaan! Vitosella löydetty luonnonvalkoinen maali raikasti koko tilan kivasti. Sotkin maalatessani kädet maaliin ja tietystikään se ei lähtenyt vesipesulla pois ja jälkiviisaus on just parasta viisautta (että hanskat ois voinu olla kivat) eli sain päivän päätteeksi kunnon myrkkypesun käsilleni, kun tärpätillä piti hinkata maalitarhat pois. Sen jälkeen kävin kyllä vielä raikastumassa yöuinnilla, joka oli aivan ihanaa ja maalitahrat unohtuivat. Maalasin muuten sen verran suurpiirteisesti, että maalia sattui sinne tänne osumaan myös seinän puolelle. Tiedättekös miten sen korjataan? No tietysti maalaamalla pilvenreunakuviota lattianrajaan. Ja vähän puupölkkyynkin pihan puolella. Pikkuhiljaa viikon aikana saatiin myös muu porukka innostumaan leikkimökin laitosta. Hellu innostui ajatuksesta, että rakennetaan mökkiin kiinteä penkki. Niinpä hän yhtenä päivänä mittaili ensin aikansa ja ajeli sitten rautakauppaan hakemaan tarvikkeita ja pian meillä oli tukeva sohvan oloinen penkki ja ihana tuoreen puun tuoksu mökissä. Kahdenksanvuotias innostui sahaamishommista sen verran paljon, että meillä tuli kotiin asti pussillinen eri muotoihin leikattuja puukalikoita. Aivan mahtava sahausinto! Samalla myös minä sain idean, että sahataan laudanpätkästä kyltti, joka ohjaa polulla kulkijat mökille. Polku kun kuitenkin on pitkä, noin kymmenenen askeleen kohdalla pitää hoksata kääntyä vasemmalle, jota löytää leikkimökille. Kyltin tarve oli siis valtaisa. Keksittiin miehen tyttären kanssa leikkimökille nimi: Villa Sisko. Nimi sisältää serkuksia (joiden kesken tämänkin leikkimökki on jaettu), bonussiskoja ja tyttöenergiaa. Kylttiä tehdessä hoksain, ettei mulla ei ollut tarpeeksi ohutta sivellintä, jolla maalata teksti, joten leikkasin isommasta siveltimestä vaan pienen nipun karvoja ja maalasin niillä. Kuinka kätevää! Liimasin kylttiin kaveriksi havuja, oksia, neilikoita, käpyjä ja mustikanvarpuja. Kuivukoon siinä miten kuivuu, näytti kauniilta nyt, kuivemmalta tai mädältä vähän myöhemmin. Koristeita voi lisäillä aina lisää tai ottaa pois. Seuraavaksi toivotankin teidät tervetulleeksi Villa Siskoon sisälle, sillä leppoisan illan jälkeen (kun mies ruokki lapset ja minä sain touhuta rauhassa itsekseni) sain kaikki tavarat paikoilleen. Vintiltä mukaan napatuissa kasseissa oli vähän kaikenlaista ja oikeastaan kaikki pääsi johonkin esille. Hyvin sekalainen kokoelma vähän kaikkea, mutta juuri sopivasti. Tavaroita laitellessa, julisteita niittaillessa ja tauluja kehystäessä mietin vain, että kunpa lasten mielikuvitus alkaisi laukkaamaan niistä mun ratkaisuista ja kunpa ne lapset innostuisivat leikkimökistä ylipäätään. Mää itse välillä oikein pysähdyin ja pääsin mielettömiin mielikuvitusmaailmoihin, ehkä niihin minne se pikku-Tiinakin olisi lapsena mennyt.Oven päälle tein toisen kyltin, kun kerta vauhtiin pääsin. Ovenpieleen liimasin kukkajäätelötötterön (josta näin jo untakin, että se irtosi ja tippui). Leikkimökin ovi ei pysy omin voimin auki vaan valuu aina kiinni, joten kenkä oven edessä oli remontin ajan tuttu näky. Kuin sattumalta mulla oli tavarakassissa “taulu”, jonka olen maalannut puupalasen päälle, joka on alunperin ollut vanerilevyn pidike, eli siinä on hieman vino ura sen toisella puolella. Se oli täydellinen ovistoppari (kun alla on tukena vanha eteismatto) ja kuinka sievä! Sisällä heti ovesta vasemmalla on karttanurkkaus. Seinällä on sekä Muumilaakson kartta (ostettu joskus Tampereen Metso-kirjaston Muumimuseon myymälästä), että mun Aarrekartta-printti leikattuna pienemmäksi kehykseen. Karttojen välillä on reitti, joka on maalattu tauluun, seinään ja julisteeseen. Vanha, söpö korituoli oli leikkimökin alkuperäistä kalustoa. Paperikoristeet niittasin seinään kiinni. Niistä saisi siis täydet ympyrät, jos avaisi kokonaan, mutta näyttävät mielestäni upeilta noin, vain osittain avattuina viuhkoina. Rottinkituolin vieressä on kaakeleista loihdittu taidepöytä. Oli nautinnolista asetella kaakeleita pöydälle, kun ne asettuivat siihen täydellisesti. Piirustuspöydäksi tästä ei ole, mutta mitä siitä. Mehumukit tai leivoslautaset pöydälle ainakin sopii. Ikkunan yläpuolelle kiinnitin kassista löytyneen tikkarikynän, josta jokainen leikkimökissä rempan aikana vieraillut kysyi, että onko se oikea tikkari. Se pääsi oikein kunniapaikalle keskelle seinää. Naputin vain pari naulaa pitämään sen hienosti paikallaan. Kuuset ovat mun muutaman vuoden takaisia rekvisiittoja joulukalenterikuvista ja ne ovat niin söpöjä, että ansaisivat paikkansa myös mielikuvitusmetsästä. Kaktuskynä ja lapseni muovailemat hahmot pääsivät myös metsään. Tapettiseinää vasten nojailee Ikeasta ostettu kahdeksan euron peltinen hylly. Siihen pääsi satunnaisia leluja ja vihkosia ja astioita. Seinälle tuli poikani tekemä taideteos ja hauska talohylly. Ja taloon tietysti asumaan jo leikkimökissä ennestään majailleet pari petsoppihahmoa.  Tilkkuseinään on piilotettu muutama salaviesti, jotka löytää kun tarkasti katselee. Herkimmin silmiin pistävät nuo sydämet, muita en paljasta. Hellun nikkaroima penkki on ihan mahtava. Sen alle saa tarvittaessa muovilaatikoita, joissa voi säilyttää enemmänkin leluja tai muuta tavaraa ja siitä tuli niin tukeva, että aikuinenkin voi huoletta istuskella. Usein kun lasten kalusteet ja leikkimökin varusteet ovat astetta höttösempiä, kun ovat vaan ulkokäytössä ja vaan lasten (mikä on älytön ajattelutapa, mutta ei siitä sen enempää!). Ihanat vesivärikuosiset tyynyliinat löytyivät huonekalujätin poisto-osastolta eurolla. Ovat niin hienot, että harmittaa miksen ostanut niitä kotiinikin. Oranssit tyynyt ovatkin tutut meiltä kotoa ja niiden aika täällä kotosalla oli ohi eli pääsivät tuonne. Penkin alla on purkillinen liituja. Niillä olisin halunnut piirtää mökin eteen terassille räsymaton, mutta en ehtinyt. Sunnuntainen valtava raekuuro olisi sen kyllä nopeasti pessyt poiskin. Ehkäpä lapset mökillä innostuvat piirtämään jotain – jos siis löytävät purkin ensin. Penkin toisessa päädyssä on pöllöjuliste kehyksissä. Siinä on hauska juju, pöllö nimittäin hohtaa pimeässä. Raggarimeiningillä liimasin tarran kehyksen lasiin. Just niinku äidit ei ehkä aina suosittelis tekemään. Viher-valkoinen paperikoriste tässäkin nurkassa niitattuna kiinni seinään.  Mökin lattialla on myös pinkki vanha räsymatto, joka tuo lämpöä. Lapset myös tietävät, että kengät jalassa ei tähän leikkimökkiin tulla. Sisustus on mielestäni ihanan kirjava, se innostaa leikkeihin ja on leikkisä ja hauska. Ei liikaa mitään, eikä liian pelkistetty. Ja nyt kun olen oman osuuteni tehnyt, saavat siellä leikkivät lapset tehdä siitä oman näköisensä leluillaan ja leikeillään. Oven sisäpuolelle kiinnitin poikani maalauksen ja pari tekokukkasta. Katoksen reunaan kiinnitin ohuet verhot, jotka kääräisin pylväiden ympärille solmulle. Ne jotenkin ovat kuin piste iin päälle, vaikka toinen piste ovat kyllä nuo valot, joissa on hauska rantapalloväritys.  Mökistä tuli ihana! Siitä tuli mun unelmien täyttymys. Olin niin onnellinen, kun istuin valmiin mökin sisällä yksinäni ja katselin mitä olin saanut aikaan. Lopputulos on enemmän kuin osasin kuvitella. Se on lähes nollabudjetilla (Ikea-ostokset ja penkin tarvikkeet ja pari muuta autakauppajuttua hankittiin) (ne kaikki olisi voinut löytyä myös vanhoina, mutta haluttiin ostaa uudet tarvikkeet) tehty upea muutos. Parasta silti kaikessa on se, että lapset löysivät mökin. Niiden parin päivän aikana, kun ehdimme olla valmiin leikkimökin aikana mökillä, siellä oli koko viisilapsikko leikkimässä, teinarit kännyköidensä kanssa raekuuroa paossa, pojilla Pokemon-leikit. Kotiin päästyämme sain videoviestin, jossa serkukset olivat tehneet aivan upean petsoppi-videon, jossa esiteltiin mökki. Kaikki työ ja uurastus on kuitattu. Leikkimökki on yövalaistuksessaan todella söpö. Aurinkokennovalot saavat siis energiansa valosta ja syttyvät iltasella pimeän laskeuduttua. Ei mitenkään tarkkaan kellonaikaan. Eräänä iltana kävi hassusti ja vähän jännästikin, kun hellun kanssa siinä ihasteltiin leikkimökkiä sisältä ihan oikeasta mökistä ja mies totesi, että eipäs ole muuten vielä valot syttyneet. Katsahdin kelloa ja sanoin, että eräänä iltana näillä paikkein ne syttyivät. Ja samantien valot napsahtivat päälle! Hui. Vähän mua jännitti miten hellun sukulaiset ottavat leikkimökkimuutoksen vastaan. Miettivätkö he, että nyt tuo emäntä on tullut tänne sörkkimään omia juttujaan koko leikkimökillisen. Koska onhan se nyt aivan mun näköinen, ei sitä voi kieltää. Mutta illansuussa sain kuulla, että pelkkiä kehuja ja ihasteluita satelee. Ihanaa! Kiitos. Kiitos, että sain toteuttaa tämän. <3 Ja heippa Villa Sisko, ens kerralla sitten nähdään taas! 

KIMALTELEVA SATEENKAARI

Terveisiä ystäväni mökiltä! Ollaan oltu täällä valmistelemassa tulevan viikonlopun juhlia jo pari päivää. Meillä on tulossa ystäväporukan omat pienet festarihenkiset kesäjuhlat. Ihanaa saada saman mökin pihamaille monta kaveria, tuttua ja ystävää. Juhlista ei ollut nyt tarkoitukseni silti kertoa, vaan kimaltevan sateenkaari-koristeen ohje. Itse tein sellaisen eilen nimittäin samalla, kun siivosin yhtä piharakennuksen huoneista. Välillä taukoa maalaillen vähän sateenkaaria tekee aina hyvää.

Tarvikkeet: pahvilaatikkopahvia, sateenkaaren värisiä maaleja, kuumaliimaa, hopealametta (vai mitä tuo on nimeltään?), oksa ja kukkia. Leikkaa pahvilaatikosta sopivat palaset. Valitse sopivan jämäkkä pahvi, itse tykkään perusmuuttolaatikkopaksuudesta tällaisissa askarteluissa. Leikkaa mieleisesi sateenkaren muoto. Hyvillä saksilla et jää pulaan koskaan.
Maalaushommiin vaan! En odotellut maalin kuivumista välillä enkä juuri edes pessyt pensseliä joka välissä. Tuli kivat liukuvärjäykset. Toisinaan haaveilen omasta studiosta, jossa saisi tehdä kaikkia omia juttujaan ja ei tarvitsisi joka kerta olla tarkka erilaisten maalausalustojen kanssa, vaan koko tila saisi sotkeentua. Alustat näyttävät usein tosi kauniilta nekin.Kesken juhlavalmisteluiden lipputangon naru katkesi. Tanko piti kaataa alas, ja jotta tankoon jumiin jäänyt lippu saatiin irti. Jotta tanko pystyttiin keikauttamaan vaaka-asentoon, piti alta kaataa yksi luumupuu pois. Ja siitä luumupuusta sain täydellisen oksan tähän sateenkaarikoristeeseen.

LIpputankokin saatiin täyteen kukoistukseen, puhtaana ja vimpan päälle juhliin valmiina. Seuraava vaihe on epäkaunein: Kuumaliimalla oksa kiinni pahviin, kangastilkkuja apuna käyttäen. Samoin liimalla hopealame paikoilleen. Ei sen kummemmin väliä, kuinka kauniisti, koska sisältö ei ulkopuolelle näy.Lopuksi vielä toinen puoli kiinni ja ruma sisältö piiloon. Muutama kukka vielä koristeeksi ja sateenkaari on valmis.

Siitä tuli ihana! Siis aivan ihana! Meillä on lauantai-iltana myös oma pieni Pride-kulkue ja sateenkaarikoriste pääsee siellä varmasti myös käyttöön, mutta haluan tehdä tällaisen varmasti myös muihin juhliin, koska mihinpä ei sateenkaari sopisi. <3 

 

UUSI, UPEA JA ULJAS – MONEN PIKKUTYYPIN AJAMA POLKUPYÖRÄ UUTEEN KUOSIIN

Tiedättekö sen hetken, kun tulee jonkun kanssa puheeksi joku asia ja kaikki sutviintuu ihan hurjan hyvällä tavalla aivan kuin itsestään. Tulee se fiilis, että vitsit, että kannattipa oikeasti avata nyt suunsa. Meillä kävi pääsiäisenä niin. Olimme pääsiäisajelulla ystäväperheen luona hänen lapsuusseuduillaan. Tuli puhetta polkupyöristä. Siitä, että on taas aika päivittää nuorimmaiseni pyörä. Päiviteltiin tietysti myös ajankulua ja sitä, että on kallista puuhaa, jos sattuu jokaisen lapsen pyörän päivitys samalle kaudelle. No, eipäs mennyt montaakaan hetkeä, kun olimme jo hakemassa monen pikkupojan polkemaa vanhaa Nappulaa meille. Saimme sen mukaamme saatesanoilla, että kukaan ei oikeastaan muista montako tyyppiä sillä on jo ajellut ja että se on vähän jo aikaa nähnyt. Kiitimme kovasti ja mulla alkoi päässä jo surrata. Nimittäin oikein kunnolla surruuttaa, että tässäpä mulle mainio tuunausprojekti.Nyt pyörä on valmis. Olen siitä niin iloinen ylpeä. Sitä tehdessä olen ylittänyt itseni moneen kertaan oppimalla uutta, tekemällä jotain mitä en ole ennen tehnyt. Olen hämmentänyt naapureita, kun olen pihalla touhunnut pyörän parissa. Eräs naapuri luuli, että meneillään on jotkut talkoot, kun lisäkseni pihalla hääri niin monta muutakin ihmistä erilaisten hommiensa ja grillinkien äärellä. Lapset ovat hinkanneet pyörän eri osia vanhalla tiskiharjalla puhtaaksi. Raahasin pyörän rungon mukaan ystävien mökille ja maalasin sitä sekä iltamyöhään auringon vielä loistaessa jossain taivaanrannassa, että aamuaikaisella poikani kanssa, kun kaikki muut vielä nukkuivat. Olen saanut puuhailla pyörän parissa helluni seurassa, se on ollut ihanaa laatuaikaa meille kaksin. Ollaan naurettu ja vitsailtu siinä pyörän purun, fiksailun ja rakentamisen ohessa. Hän on myös auttanut ihan hirveästi tätä tehdessä ja varmaan loppujen lopuksi tehnyt enemmän kuin minä. Juhannusaaton aattona pyörä sitten valmistui ja nyt pihan ympäri kirmaa onnellinen nelivuotias.

En ole koskaan aiemmin tehnyt näin perusteellista pyörän tuunausta. Paitsi mitä nyt 15-vuotiaana maalasin iskän varastolla vanhan Ponin sinisestä puna-valkoiseksi ja koristelin pienoinmallimaalilla täyteen kukkia. Sama pyörä sai pari vuotta myöhemmin vaaleansinisen maalikerroksen. Sitä aikakautta kestikin pitkään, vaikka välissä pyörä varastettiin ja keräsin sen osia pitkin Oulun Myllytullia – löytäen kaikki osat! Pyörä kasattiin takaisin ajokuntoon ja vajaa 10 vuotta sitten purin sen osiin ja hioin hulluna, mutta kuten monille projekteille usein käy, se on edelleen palasina vintillä. Aina taloyhtiön roskalavaviikkoina keväällä ja syksyllä harkitsen, että heitän osat pois, mutta en mä voi. Kyllä se vielä joskus kasataan… Mutta nyt, tämä Nappula muuntautui käsissäni (ja lasten ja hellun suuren avun siivittämänä) Uudeksi, Upeaksi ja Uljaaksi, joten haluan jakaa teille kuvina eri vaiheita.Ihan ensimmäiseksi me tietysti alettiin purkaa pyörää. Ei mitään järjestystä, että mikä osa irti ensimmäisenä, vaan pojat saivat irroitella juuri niitä osia, mitä huvitti irrottaa ja mitkä lähtivät irti helpoiten.

Pyrin ottamaan kuvan puhelimella jokaisesta irroittamastani osasta ja siihen kuuluvista ruuveista ja muttereista. Välttääkseni näin liian ison määrän ylijääneitä osia. Vaikka mikäpä se semmonen projekti ois, josta ei pari mutteria jäis yli. (yksi jäi, muutama uusi ostettiin huonojen tilalle)Hiomapaperit, maalit ja lakan ostimme Kaaren Prismasta. Myyjä oli ihanan ammattitaitoinen ja reipas nuori mies, joka neuvoi tosi hyvin ja möi juuri oikealla tavalla ja hänellä oli oikeasti tietämystä sen osaston tuotteista, jossa oli töissä. Osien irrottamisen jälkeen lapset pesivät lokasuojat ja ne kiillotettiin.
Kumit tietysti irroitettiin vanteista. Vanhat ulkokumit joutivat vaihtoon, mutta sisäkumit jäivät edelleen käyttöön. Vanteetkin putsattiin ja kiillotettiin vimpan päälle. Kiillotushommissa käytössä oli tietty vanhat, kulahtaneet keittiöpyyhkeet. Säästän niitä muutamia aina maalaus-, kengänkiillotus- ja pesupuuhia varten.

Maalausosiota tietysti odotin paljon. Tiesin toki, että sitä ennen on se yksi viheliäin homma, hiominen. Vanhat tarrat eivät meinanneet irrota rungosta, joten päädyin malttamattomana viilaamaan ne pois. Vähän jäi sitten rajumpia viilauksen jälkiä, mutta eivät ne lopullisen maalauksen jälkeen siinä haitanneet tai näy muihin kuin mun silmiini. Puhdistin tietysti rungon ensin myös hyvin ja suojasin maalarinteipillä ne osat joihin en halunnut maalin tulevan. Rungosta tuli valkoinen. Jos tuo lause kertoisi kaiken, olisitte ehkä ihmeissänne. Mutta tietenkään siinä ei ollut koko totuus. Valkoisen päälle maalasin vaaleanpunaisella makaroneja ja sinisellä siveltimenvetoja. Lopuksi kaiken päälle vielä lakka. Aika muitaihaniamainen, totesi sekä ystävä, että naapuri, kun näkivät minut pyörää maalaamassa tuossa pihalla eräänä iltana.

Kääräisin pyörään myös suojaksi matonkudetta noihin kriittisiin kohtiin, jotka saattavat saada iskua asvaltista, kun pyörän selästä tulee kiire muihin hommiin. Solmin kuteen päät tiukalle ja ompelin vielä muutamalla pistolla kiinni.
Valmiista pyörästä tuli suloinen. Pyörän kruunasi hauska Tigerista löytynyt töötti (hyrräkin oli, mutta siinä oli niin erikoinen kiinnityssyteemi, ettei sitä saanut pyörään kiinni) (se pääsi mun matkapyörän koriin!). Sanoisin, että tällaiseen projektiin kannattaa lähteä, jos ei ole kiire, innostuu aiheesta ja haluaa kokea sen tunteen, kun saa vanhasta tehtyä jotain upeaa ja uljasta! Tätä varten ostettiin uutena ulkokumit, maalit, lakka ja hiomapaperit, kettinkityökalu, muutama ruuvi, joista käytettiin yksi ja polkimet. Roskiin siis meni vain vanhat, risat polkimet ja ikivanhat ulkokumit. Kaikki muu säilytettiin. Ketjut puhdistettiin ja öljyttiin ennen palkalleen asennusta. Rahaa meni noin 80e, mutta alle viidelläkympilläkin olisi tästä selvinnyt.

Helluni kasasi pyörän loppuun sillä välin, kun syötiin lasten kanssa iltapalaa. Ruu pääsi iltapalan jälkeen vielä testaamaan pyörän kotipihalla. Ainakin kymmenen kierrosta pihan ympäri ja vähän valokuvia ruusupuskan edessä ja monta kertaa sanat: “äiti, tää on tosi ihana!”. Huomenna vielä halitaan koko pyöräntuunausporukka yhdessä ja nostetaan mehumaljat juhannuksena uuden pyörän kunniaksi. Tästä tuli niiiiiin ihana!  Aivan älyttömän ihanaa, lempeää, lämmintä ja rauhallista juhannusta teille ihanat seuraajani! Toivottelee Tiina ja koko poppoo <3

12-VUOTIAAN UUDET ÄIDIN OMPELEMAT KESÄVAATTEET

Postausta ei ole tehty yhteistyössä muiden kuin lasteni kanssa, mutta sattumalta kuvissa näkyvä pojan takki saatu Reimalta (hylkii itikoita ja punkkeja, how cool is that!) ja mun päällä oleva mekko (pellavaa ja ihana, tarina löytyy instasta) Kaiko Clothingilta. 

(Tämä postaus katosi muutamaksi päiväksi, eikä koskaan palannut itsekseen takaisin. Intternetti on semmoinen, kaikki voi kadota koska vaan, mutta nyt tää on täällä uudelleen!)

Muistatteko vielä millainen oli viimeinen kesä ennen ala-asteen loppua? Itse taisin olla tuona kesänä leikkauksessa, kun jalastani leikattiin pois kipeä patti ja olin kerännyt herkkuja vanhaan Fazermint-rasiaan, jonka äiti sitten toi mulle sairaalaan. Oli mahtavaa saada iso rasiallinen herkkuja, jotka oli pakattu sinne niin tiiviisti, että tila oli käytetty täydellisesti hyödyksi ja niitä herkkuja todella oli paljon. Lisäksi muistan, että mulla oli nelosluokalla itse itselleni ompelemat vaaleanpunaiset puuvillahousut, joissa oli ruusukankainen vyörärönauha. Se oli kesä 1992. Miten muistankin niin vähän siitä mitään. Mitä luultavimmin katselin televisiosta Tenavatähteä, jota myös nauhoitin videokasetille ikivanhalla videonauhurillamme, jossa oli myös “kaukosäädin” – metrin mittaisella johdolla. Noihin aikoihin rakastin myös tehdä ristipistotöitä. Selasin vimmatusti käsityölehtiä, joista etsin sopivan pieniä mallikuvioita kirjottavaksi. Katselin aamulla Ebba ja Didrik -nuortensarjaa. Äidin kanssa istuttiin olohuoneen vaaleilla nahkasohvilla iltaisin ja katseltiin televisiota. Luultavasti pelasin pikkuveljeni kanssa Super Mario Bros kolmosta ja Kid Icarusta tuntikausia ja välillä hermostuttiin toisillemme. Se oli kesä, joka oli eniten vielä lapsen kesä. Seuraava tuntui jo askeleelta, kohti teiniyttä. Tyttäreni elää nyt tuota saman ikäisen tytön kesää. Maailma on 27 vuodessa muuttunut paljon, mutta tunnistan tuossa ihanassa tyttäressäni paljon tuttuja juttuja. Onhan hän toki tyttäreni. Silti myös aivan oma ihana itsensä, oma persoonansa ja omanlainen tyyppi. Hän on fiksu tyttö, ajattelevainen, hajamielinen ja haaveilija. Räiskyvä ja räväkkä, ujo ja herttainen. Hän tulee syliini, kun halipula iskee ja pohtii myös mun kanssa monenlaisia maailman asioita.

Herkistyn tätä kirjoittaessani ihan, vaikka munhan piti kertoilla vaan näistä vaatteita, joita hänelle ompelin. Löysin Mainion mallarimyynneistä palan yhtä lemppariani heidän kankaista ja siitä ompelin leveät culottekset. Näyttävät ihanilta ja aivan käyttäjälleen sopivilta. Kaikolta tilasin raitakangasta ja siitä tein haalarin (johon kaava Suuri Käsityö -lehdestä, 3/2019, tosin pidensin lahkeita sortsimitasta lähes täysimittaisiksi). Siitä tuli ihana. Yläosan saa solmittua selän puolelle löysästi rusetille tai kiepsautettua kaksin takakautta eteen kiinni.Mulla on tälle kesälle yksi pieni haave (jota en ole kertonut tytälleni vielä, mutta hän sen lukee, kun saa tietysti nähdä tämän postauksen ennenkuin julkaisen mitään – eli seuraan hänen ilmettään, kun lukee juuri tätä kyseistä tekstiä tästä eteenpäin). Olisi ihanaa, jos tytär innostuisi itse ompelemaan itselleen jonkun kivan kesävaatteen. Mulla on tuossa pieni läjä superihania Samujin kesäkankaita, joista saa jo vaikka mitä tehtyä. Sitten ommeltaisiin joku ilta yhdessä keittiön pöydän ääressä sen jälkeen, kun pojat ovat nukahtaneet. Ollaan tyttären kanssa kumpikin melkoisia yökukkujia, jos niikseen käy. Ja aamulla pukeutuisimme itse ompelemiimme vaatteisiin. Saa nähdä kuinka käy. Voi olla, että intressit ovat muualla ja ymmärrän sen täysin.