Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

TEIKSÄÄ ÄITI TAAS KAKUN, JOTA EI VOI SYÖDÄ?

No, tein tietysti.

Järjestelin keittiötä uuden vuoden kunniaksi ihan kunnolla. Vaihdoin kuivaruokakaapin ja isomman astiakaapin sisältöjen paikkoja. Sen aika oli, koska nyt kaikki lapset ovat sen ikäisiä, että voivat itse ottaa kaapista astiat ja kattaa pöydän tai tehdä itselleen välipalaa, joten on helpompaa, että astiat ovat sopivalla korkeudella ja entinen ruokakaappimme toteutti tämän tarpeen. Jokainen perheemme jäsen on ollut iloissaan muutoksesta.

Ruokakaappia siivotessa vastaan tuli monta kuivahtanutta pussin pohjalle unohtunutta vaahtokarkkia, ärsyttävästi pehmenneitä ruisnaksuja, päiväysvanhoja kookoshiutaleita ja joskus jossain kuvauksissa käytettyjä sokeriruusukkeita. Sehän tarkoittaa ainoastaan ja vain sitä asiaa, että MÄ SAIN LEIPASTA REKVISIITTAKAKUN. Aiemmin, kun olen esitellyt näitä kakkujani täällä blogissa, olen saanut tiukkaakin palautetta siitä, kuinka käytän ruoka-aineita väärin. No, voihan sitä siltäkin kantilta katsoa, mutta koska jokainen näistä aineksista olisi päätynyt joka tapauksessa bioastiaan, käytin ne mielelläni yhteen syömäkelvottomaan kakkuun. Nappasin vielä kakun tekoon mukaan muutaman tikkarin ja pahanmakuisen suklaakarkin herkkulaatikosta, parempi käyttää ne näin kuin vedellä sokerihimoissaan suuhunsa.

Ruualla ei saa leikkiä, sanovat. No, minä sanon, että saapas.

Ettekä arvaa, kuinka mää nautin tällaisten tekemisestä! Ihan hirmuisesti! Näissä kakuissa ei ole mitään tolkkua, kun en mä niitä mihinkään tarvitse (vaikka tälläkin kertaa haaveilin, että saisin toimia rekvisitöörinä jossain ihanassa lastenelokuvassa ja tehdä sinne suloiseen peppipitkätossumaiseen konditoriaan hyllyt notkumaan tällaisia satukakkuja!), mutta tulen niin onnellisesti tehdessäni niitä. Uppoudun oikein kunnon fantasiaflowhun. Olisittepa olleet näkemässä, kun miesystäväni tuli seuraamaan leivontatilannetta, kun viimeistelin kakkua yömyöhällä ripottelemalla päälle kookoshiutaleita ja poksutikkarin värijauhetta. Pyörittelin kakkua onnessani kakkulautasella ja toivoin, että liimaukset pysyvät (huom! marenki ei kauhean hyvin pysy kuumaliimalla, ylläri!) ja hulmuttelin kookoshiutaleita pitkin kakkua ja pöytääkin. Oot sää kyllä yhenlainen, hän nauroi ja luultavasti vähän pyöritteli päätään, en voinut katsoa kun pyörittelin itse vain sitä kakkua. Totta, niin oon.  Niin, ne lapset ja heidän kommenttinsa. He tulivat kouluista ja päiväkodista kotiin ja näkivät kakun. Ensimmäinen kommentti oli, että teiksää äiti taas kakun, jota ei voi syödä? Juu, teinhän minä, mutta eikös ole hieno. No on, vastasi jokainen. Siinä se on nyt ollut ikkunalaudalla jo päiväkausia ja kaikki meillä tietävät, että sitä saa vain katsella. Tavallaan se on siis myös ihmiskoe herkkuhimoisille, että ihan oikeasti vain katsoa saa, kun siinä nyt sattuu olemaan sitä kuumaliimaa niin paljon, että syömisestä tulisi vain vatsapuruja. Lapset varmaankin muistelevat aikuisina näitä kakkuja ja nauravat, että meillä sitä oli aina niitä äidin tekemiä kakkuja, joita ei voinut syödä. Äiti se oli ja on yhellainen. Mutta siis onhan se nyt ihan älyttömän hieno tuollaiseksi kreisiksi fantasiakakuksi, vai mitä sanotte?

Ps. Aiempia kakkuja löytyy blogin puolelta ainakin kaksi: joulukakku ja kesäkakku. Ja oikein ihanaa viikonloppua!

 

BURGEREITTEN KAUTTA NELIVUOTIAAN KANSSA EKA KERTAA LEFFATEATTERIIN

Kaupallinen yhteistyö: Itis

Meillä kaikilla on ollut se ensimmäinen leffateatterikertamme. Joka kerta se on yhtä jännä. Itse olen tainnut saada kokea sen jokaisen lapsen kohdalla heidän seurassaan. Sen, kun lapsi on tietysti katsellut elokuvia tai muita lastenohjelmia kotona jo monta vuotta teeveen ruudulta, eikä oikein osaa odottaakaan muuta. Sitten kun päästään oikeaan isoon elokuvateatteriin ja hienoon saliin, niin onhan se mieletön kokemus pienelle lapselle (tai aikuisellekin, jos ensimmäinen kerta venyy niin pitkälle). Itse tykkään käydä elokuvissa muutenkin, koska silloin ainakin katson koko filmin alusta loppuun, enkä uppoudu välillä kännykän uumeniin tai ala puuhailemaan muuta.

Me juhlimmekin nelivuotiaani ensimmäistä elokuvateatterikokemusta oikein kunnolla. Hypättiin metron kyytiin ja hurautettiin Itikseen. Siellä avattiin marraskuun lopulla uusi, superhieno Finnkinon teatteri. Kävin itse jo avajaisissa ja pääsin tutustumaan IMAX®-saliin. Vitsit se oli hieno ja kokemus leffan katsomisessa melko erilainen kuin muualla, ja odotan innolla, että pääsen sinne katsomaan muitakin elokuvia. Siellä istutaan melko jyrkässä kulmassa, että jokainen katsoja on mahdollisimman lähellä suurta valkokangasta ja värit, kontrastit ja terävyydetkin ovat kovempaa luokkaa kuin perinteisesti. Liput saliin ovat hieman tavallista hintavammat, mutta ehdottomasti sen arvoiset. Tällä kertaa kuitenkin menimme perheen kanssa ihan tavalliseen saliin katsomaan the Grinchin.

Ennen leffaa kuitenkin menimme koko perhe syömään ihan ravintolaan! Kovin usein emme perheen kesken käy ulkona syömässä, koska jokaisen kerran jälkeen pikkuisen kiroiluttaa, kun on maksanut ruuasta suhteellisen paljon ja tuntuu, että pian ruokailun jälkeen jo valitetaan nälkää, kun on syöty niin vähän ruokaa joka ei välttämättä ole ollut sitä mieluisinta. Tällä kertaa kuitenkin annettiin taas mahdollisuus. Itiksen ravintola-alue uudistui myös syksyn aikana ja olikin nyt oikein mainio! Meillä on kotoa helppo kukea Itikseen ja ollaan käyty siellä suhteellisen usein, vaikka lähimpänä se ei kauppakeskuksista meitä olekaan, mutta kangas- ja askartelukaupat ovat usein olleet se avainsana ja samalla myös ravintoloita on käyty läpi, kun nälissään on lähtenyt liikenteeseen. Valitsimme ruokapaikaksi tällä kertaa the Lucky Bastardin. Burgereita teki mieli, joten paikkavalinta oli sillä selvä, mutta jos olisin ohikulkumatkalla nälissäni ja näkisin the Lucky Bastardin, niin voisin valita sen syömäpaikaksi ihan senkin perusteella, että ravintola näyttää viihtyisältä ja logo ja ruokalistan (ja nettisivujen) ilme miellyttää mun silmääni. Listalta löytyi lasten burgeri ranuilla, joten otimme sen jokaiselle. Kaikki söivät kaiken! Ennenkuulumatonta! Jokainen sai myös valita mieleisensä limsan, kun tarjolla oli erivärisiä (ja -makuisia) Fantoja. Oli oikein mukava ruokailuhetki ja kaikki lähdimme vatsat burgereista pullollaan kohti leffateatteria, joka on ihan ravintola-alueen lähellä.

Nuorimmaiseni sai valita mitä tahansa herkkua mukaansa leffaan ja tietysti valitsi sisarustensa siivellä myös värikkään hielujuoman ja pienen pussin karkkia. Ihmetys oli suuri, kun tultiin teatterisaliin ja hän näki ja tajusi, että leffa oikeati katsotaan täällä. Isompien lasten kanssa olemme käyneet eka kerran elokuvissa paljon nuorempana, enkä oikeastaan edes tajua, miten ollaan ohitettu tämä virstanpylväs, mutta nyt mulla ei ainakaan ollut minkäänlaisia jännityksiä sen suhteen, että miten menee, onko leffa liian jännä tai että tuleeko pissahätä kesken kaiken (kun muistettiin käydä etukäteen!). Kaikki meni todella hyvin. Kaikki lapset olivat myös vähän ihmeissään siitä, että vastasin jokaiseen heidän toiveeseensa, että kyllä. Sai juoda limsaa, sai ottaa karkkia, joskus niinkin ettei mitään rajoituksia ole.

Superhauska käänne tässä leffareissussa oli valitsemamme elokuva ja siinä yks hahmo. Nimittäin melkein leffan alussa selvisi, että yksi pääosahahmoista oli samanniminen kuin kuopukseni! Hänen nimensä ei kuitenkaan ole mikään yleisin, nimipalvelu näyttää, että alle 55 hänen nimistään on Suomessa. Valittiin siis leffa melkein jopa mystisen hyvin. Itse olen ylpeä itsestäni, että pysyin koko leffan ajan hereillä, toisinaan nimittäin animaatiot ovat sellainen genre, että mun silmät alkavat luppasta. Välillä oli tietysti seurattava sivusta salaa, pienimmän ilmeitä leffan käänteistä. Ikäraja oli 7, mutta sen saa vanhemman seurassa katsoa jo nelivuotias ja tämä oli oikein sopiva hänelle. Retkemme itään ja Itikseen, kauppakierrokselle, syömään ja leffaan oli oikein hauska ja kiva. Tällaisia iltapäiviä voisi olla useamminkin, mutta toisaalta, kun viettää niitä harvemmin, niin niissä säilyy hohto. Loppuun vielä vitsikäs kuva minusta lapsista leffan jälkeen.

 

REALITYMUIJA LOMALLA

Meillä kaikilla on omanlaisensa huumorintaju. Napakympissäkin 80-luvulla muistan, että toivottiin siltä neidiltä tai herralta samanlaista huumorintajua. Tinderissä myöhemmin vuosia sitä selanneena musitan, kuinka tätä taas niin toivottiin. Kavereiden kanssa on aivan parasta se, kun tietää, että toinen tajuaa heti, mistä on kyse, jos lähettää jonkun kuvan tai lauseen jostain irtinapattuna. Huumorintajun tasoja on monia ja niillä on vaikeakin toisinaan  keikkua, jotkut pahastuvat siitä mikä toiselle on hauskaa ja sekin on aivan ymmärrettävää.

Minä olen sitä sorttia, joka sanoo, että huono on, todella huono huumorintaju, tarkoittaen tietysti, että se on se parhain. Niin huono, että se on paras. Silti naapurissa joku ajattelee täysin samoin itsestään ja sitä naurattaa aivan eri jutut. Vaikea laji, mutta niin mainio ja ihmisen hyvinvoinnille tärkeä juttu.

Aina ei tarvitse mennä täysin samoja reittejä niissä huumorihommissakaan, sillä ei haittaa, jos toisen mielestä kaikkein parasta on Kummeli ja toisesta sitä onkin Putouksen sketsihahmot. Yhteinen huumorinsävel voi silloinkin aivan hyvin löytyä niistä keskinäisistä vitseistä. Ja ihanaa on vaikkapa se, jos on kiikaroimassa parisuhdetta ja tapailee tyyppiä ja huomaa sen hetken, kun löytyy se ensimmäinen yhteinen vitsi, jota kukaan muu ei varmasti ymmärtäisi. Tai ainakaan kovin moni muu. Silloin tietää olevansa oikealla polulla ja kiikarinnokassa olevasta tyypistä kannattaa vähintäänkin pitää kädestä kiinni ja katsoa vähän pidemmälle. Omat, yhteiset insideläpät, parasta!

Palataanpas taas rakkausmatkalle marraskuuhun. Yhtenä päivänä olimme palaamassa villallemme. Kävelin mieheni edellä ja meidän villan kohdalla hypähdin mun perinteiseen haarat levällään, toinen polvi lähes maassa, kädet rauhanmerkkejä näyttäen ja suu jättihymyssä -asentoon. Naurettiin sille kippurassa ja todettiin, että olipa just kyllä tiinamainen meininki. Aloin samantien miettiä ääneen, että kyllä kunnon tyttöystävä kävelisi vain eteerisesti ja sulavalinjaisesti ovelle ja se olis siinä. Mutta sellainen en ole minä. Ja oon just hyvä tämmöisenä. Otettiin näistä kummastakin tyylistä videonpätkät ja tein aiheesta instastoorin.

Keksin itse videolle nimeksi My girlfriend – expectations vs. reality, vaikka vitsi olikin ihan minusta itsestäni vain eikä kenestäkään minun tyttökaverista. Miesystävälläni ei siis todellakaan ollut osaa eikä arpaa tähän nimen keksimiseen, kunhan tässä olen hänen tyttöystävänsä. Olen sitä mieltä muutenkin, että realitymuijat on just parhaita (koska itse olen sellainen), mutta tietäen, että maailmassa on ihmisiä, jotka kammoksuvat tällaisia tyyppejä. Ne tyypit ovat silti aivan yhtä hyviä ja parhaita, kuin mitä realitymuijatkin. Kaikki ollaan hyviä just tämmösinä. Ja tähänkin sopii se, että tarviiko kaiken nyt aina olla niin vitun vakavaa.

Loma eteni ja ihan muutaman kerran tuli eteen taas tilanne, yhtään niitä hetkiä suunnittelematta, että realitymuijan videoinnille oli jälleen aika. Se, kun ihana drinkki valui pitkin rintaa, koska täytyyhän sitä vähän keikauttaa vaikka lasissa pilli onkin. Tai kun herätessäsi kävelet ovelle ja päätät avata sen, mutta lukko onkin niin hankala, että menee pelkästään oven rynkyttämiseksi. Sellainen on realitymuija ja yks semmonen muija latasi koosteen myös tubekanavalleen, olkaat hyvät.

 

IHANAT KESÄYÖT TELTASSA, NIITÄ TÄLLEKIN VUODELLE // KOOSTE 2018 JA TERVETULOA 2019

Tämä on sellainen viime vuosi pakettiin -postaus. Tämä on myös mitä sitä tänä vuonna tekiskään -postaus. Voin kertoa jo nyt, että mitään kovin summaavaa lopputulosta en saanut aikaan ja varmasti aika pakka levällään tästä eteenpäinkin mennään, mutta kirjoitin tän silti. Tai sitten innostuin, kun katselin kuvia ja totesin, että onpa mun elämä ollut ihanaa. Ajattelin kyllä myös eilen ihan samalla tavalla, kun tein Instagramiin samanlaisen koosteen, mutta vain niistä videoista, joita olin stooreihin ladannut. Ne olivat rosoisempia, sekalaisempia kuin nämä blogin kuvat, siellä tanssin kameralle, mutta täällä taas pistän nakkikastikkeen suoraan puoliksi pöydälle ja otan kuvan. Molemmat näyttävät ihan minulle, kumpikin on täyttä totta.

Viime vuonna kävin muutaman kerran retkiluistelemassa. Sain synttärilahjaksi jopa ihan oikeat kenkiin kiinnitettävät retkiterät, mutta päädyin kuitenkin takaisin 90-lukulaisiin Susaneihin. Terät tarvitsisivat oikeanlaiset kengät ja eihän mulla sellaisia ole, mutta ei sillä väliä. Kaikista parasta retkiluistelussa oli ehdottomasti se, että luistellessa maisemat kokoajan vaihtuivat. Suvisaaristossa vietetyt luistelupäivät olivat kauniita pakkaspäiviä painumassa iltaa kohden ja kaikki valkoisen ja sinisen sävyt näkyivät ympärillämme. Ihanaa! Odotan tosi paljon kunnon pakkasia ja toivon, että tänäkin vuonna päästään luistelemaan, kaikki on vaan niin kaunista silloin.

Tuntui kuin sydän pakahtuisi kaikesta kauniista ympärillämme. Jokaisella laivareissulla halusin mennä kannelle katsomaan auringonlaskua ja toivoin, että saataisiin ikkunallinen hytti, jotta saisin herätä katsomaan nousunkin. Telttaretkillä valitsin teltan paikaksi aina sen mistä näkee veden. Onnekseni olinkin monta yötä teltassa ja jokainen niistä oli hyvä yö. Tulevana vuonna toivon voinani telttailla ja retkeillä edelleen ja vielä vähän enemmän, mutta en ota siitä paineita. Joka vuosi haaveilen Lapin vaellusretkestä ja kyllä senkin aika taas joskus tulee, jos ei tänä vuonna niin sitten jonain muuna.

Perhe vuonna 2018. Olimme oma nelikkomme, mutta saimme enenevissä määrin mukaan myös kolme muuta ihmistä. Niinä aikoina kun lapset olivat isillään, olin paljon kaksin miesystäväni kanssa. Monella tavalla kaikki aika on siis ollut tyystin erilaista kuin koskaan aiemmin. On ollut ihanaa huomata kuinka sekä mun, että miehen lapset ovat tykänneet todella paljon olla toistensa seurassa ja niillä on kivaa keskenään ja meillä koko seitsikolla on myös. Ei missään tapauksessa itsensäänselvä juttu. Meidän neljän, minun ja lasteni välit ovat suloisen mutkattomat ja vitsikkäät. Ollaan kaikki melkoisia huumorilissuja ja vitsiniekkoja. Halitaan, pussataan ja kerrotaan rakastavamme jokaisena päivänä, kun ollaan yhdessä. Jokaisen lapsen saan usein kainalooni sohvalla tai yöllä viereeni nukkumaan.

Omat lapseni ovat kasvaneet kuten aina, yllättävää. Esikoinen lähestyy teinivuosia. Ihan hullua, koska aina tälleen tammikuussa muistelen sitä, kuinka aloitin bloggaamisen ja tuo tyyppi oli mun vatsassani silloin! Hän on innostuvainen ihana nuori neito. Juuri nyt suurimman fanituksen saa Soturikissat-kirjat, videoiden tekeminen ja editointi ja näytelmäkerhoharrastus. Eskarilaisesta on tullut verrattain rauhallisempi ekaluokkalainen, jota nyt joululomalla katsellessani ja kuunnellessani pakahdus vaan mylläsi rinnassa. Hän on niin hauska ja fiksu tyyppi, joka osaa ottaa mielettömällä tavalla muut huomioon, mutta kuitenkin myös kiukutella omaan tyyliinsä, joka saa mut raivon partaalle. Ja jolla on maailman kaunein käsiala. Kohta se varmaan alkaa kirjoittaan suttuisasti, kun aina sitä ääneen ihailen. Nelivuotiaasta on kuoriutunut vuoden aikana omaa tahtoa ja erilaisia supersanakariasuja käyttävä pikkutyyppi, joka todella osaa neuvotella ja jolla on tiukka tahto. Eniten häntä kuvastaa tällainen tilanne:

- äiti, saisinko yhden karkin?

- Ei, ei me nyt oteta karkkia.

- Mutta minä haluan, haluan yhden karkin.

- Ei, ei oteta.

--- (mahdollisesti toistoa)

- No, okei saat yhden.

- Ei, minä haluan kolme.

- Ei, ei todellakaan, saat sen yhden. 

- Äiti, minulla on sinulle kaksi vaihtoehtoa: minä otan kaksi tai minä otan kolme karkkia. MINÄ VALITSEN KOLME! SE ON SOVITTU!

Menneenä vuonna oli tietysti ihana matkamme Malediiveille. Siihen liittyi useampiakin teejotainmitäetootehnytennen-kohtia, lähtien ihan siitä, että en ollut ennen käynyt Malediiveilla. Se olisi liian helppo piste tässä pelissä, joten sitä ei lasketa. Matka oli tajuttoman upea ja välillä tulee olo, että tapahtuiko se edes oikeasti, kun kaikki vaan oli niin hienoa ja kaunista ja i h a n a a. Kunnon rakkausmatka. Parisuhde on hyvä ja tasainen ja olen äärettömän kiitollinen kaikesta siitä. Tuntuu vaan välillä ihan uskomattomalle, että joku jaksaa katella mua ja mun omituisuuksia – ei voi sanoa joka päivä, koska emme asu yhdessä…. eli ehkäpä juuri siksi jaksaakin! Hehe. 

Koska yhtäkkiä olinkin parisuhteessa, niin mulla ei ollutkaan aikaa ja intoa enää järkätä niin paljon bileitä, kuin aiemmin. Ja minä jos joku olen se, joka niitä järkkää. Eli tänä vuonna aion kyllä herätellä henkiin kaikki bailuut, koska rakastan bailuiltoja ystävien seurassa. Ei silloin tarvitse välttämättä lähteä minnekään, mutta tuntuu, että niihin saa ainakin parhaiten ystäviä koolle. Jospa kukaan ei vastaisi juhlakutsuun, että tuun sitten seuraaviin, koska silloin tulee olo, että olen itsestäänselvyys juhlajärjestäjänä. Tuo lause nimittäin painoi mun mieltäni vuonna 2018, kun niitä bailuja ei juurikaan ollut. Mutta näinhän mää ystäviä silti paljon ja tehtiin vaikka mitä yhdessä, vaikkei niitä bileitä järjesteltykään samaan tahtiin.

Keväällä aloitin toisen kirjaprojektin ja sitä miettiessä, tehdessä ja valokuvatessa menikin paljon aikaa loppukesään saakka. Lempyskirjan taustalla oli myös ajatus siitä, että ihan arkisiakin asioita voi ja pitää ja saa tallettaa muistoihin. Niihin on kiva palata välillä, kun eihän kaikkea todellakaan muista ilman, että kirjaa jonnekin ylös. Tänä vuonna siis aion tehdä myös enemmän erilaisia listoja!

Instagramissa tuttavani Ida-Lotta teki loistavan listauksen ja hänen luvallaan jaan sen teille täällä myös:

  1. Syödä 30 pitsaa.
  2. Käydä 20 yleisessä saunassa.
  3. Aloittaa keskustelun ainakin 5 ihmisen kanssa, joita näen jatkuvasti.
  4. Laskea kaikki keikat, joilla käyn.

Aion kirjata saman listan myös itselleni, mutta saunoiksi lasken kaikki saunat, joissa saunon. Ja ehkä pitsamääräksi vaihdan 60 tai 100 koska rakastan pizzaa! Ehkä sata on liiottelua.

Muutaman lisän listaan keksin omalle kohdalleni:

  • Ota enemmän valokuvia ihan tavallisesta arjesta.
  • Tee edelleen asioita, joita et ole tehnyt ennen ja listaa ne.
  • Nuku ainakin 10 yötä ulkona.

Edelleenkin olen vähän hakoteillä sen suhteen mitä tahtoisin ja osaan tehdä. Epävarmuuksia on hirveästi. Haluaisin maalata enemmän. Kirjoittaa. Tarinoita ja erilaisia tekstejä, mutta ihan myös erilaisilla käsialoilla asioita paperille. Piirtää. Neuloa. Tehdä kauniit ohjekuvat kirjoneulekuvioista. Ottaa parempia valokuvia. Päivittää blogin ulkoasua enemmän sellaiseksi millainen sen tahtoisin olevan. Kutoa. Käydä kaikenmaailman lääkäreissä perustarkastuksissa. Hypätä laskuvarjolla. Kiivetä korkealle. Ajella kesäyössä. Nähdä kauniita paikkoja. Tehdä enemmän ruokaa ja leipoa. Olla enemmän lasten kanssa läsnä.

Katsotaan mihin pystyn ja minne mieli ja tuuli vie. Semmoinen mää vähän oon, että sinne mennään minne ne vie ja olkoon niin. Tähän loppuun leppoisa pieni kuvakooste vuodesta 2018 kuvateksteineen.

Pidän kädestäsi aina kiinni, muru. Mulla on aina joku lapsi tai lapsia (omia yleensä) pitämässä kädestä kiinni, kun kuljetaan jossain. Se on parasta.Otetaan edelleen ryhmäkuvia, ei yhtä vaan kuinka monta. Aion edelleen olla se huomaamattomin.Aion pysähtyä tien varteen tai jäädä linja-autosta tai huudahtaa seurueelleni stop, jos tulee tilanne, että maailman kauneus sen vaatii. Rakastan tätä maapalloa ja sen pastelleja. Pussailen ja hellin. Paljon. Pussailtiin ja hellittiin. Paljon. Kesäyölove. Mulla soi tässä tätä kirjoittaessani taustalla Neil Youngin Harvest Moon, voisko olla sopivampaa. Ihan ku oisin joku elokuvan hahmo, joka öisin kirjoittaa ihanista asioista, heh. Paitsi ettei nyt oo kesäyö vaan myrskyisä talviyö.Enemmän kakkuja. Voileipäkakkuja. Kermakakkuja. Ei ainakaan mitään tiiviitä raakakakkuja. Koristuksia. Paljon kortistuksia tälle vuodelle. Ois mahtavaa oppia tästä aihealueesta lisää! Tämä kuva on mahtava. Tämmöstähän se kaikki aina on.Teltan ovi aamulla auki ja tuuletusta paljaille varpaille, jotka eivät ole kesän lämmöstä tarvinneet edes makuupussia.Hikiset ja märät vaatteet tuulettumassa ja kuivumassa säässä, jossa ei käy tuulenvirettäkään. Miettikää, miten ihanaa se kaikki on! Voi kesä, suloinen kesä!Naapureille soitto, että nyt pihalle, mulla on teille jäätelöä. <3Tämä viikonloppu keski-Suomessa. Vitsit miten ihana se olikaan. Hypittiin laiturilta vaatteet päällä uimaan. Istuttiin saunassa pyllyt tiukasti vieretysten ja pulahdeltiin uimaan, sillon oltiin tosin jo heitetty vaatteet pois. Naurettiin kippurassa kun tanssittiin ysäriteknoa. Mua alkaa melkein aina itkettää, kun mietin miten onnekasta on saada olla ystävä sellaisille ihmisille, joiden kanssa saa kokea kaikkea tällaista, mökkiviikonloppuja ja sen sellaista.Tästä nyt on tullut sellainen perinne, että otetaan kuva kohti järveä, kun aurinko paistaa haarovälistä. Mitä lie.Vuosi vuodelta ihmettelen miten Halloween tulee niin nopeasti enkä ehdi valmistautua, mutta aina silti saan aikaan kuitenkin melko hauskoja “kurpitsoja”. Voisikin siis aloitella jo nyt.Ainiin, tein myös maton. Tässä kuteita, joita maalasin.On ihanista ihaninta, kun ihmiset menevät naimisiin. Sain tehdä parikin hääbingolappusta ja pitää muutenkin melko monet bingot, se on mahtavaa!Kolmi- ja nelivuotiaana ja minkä tahansa ikäisenä saa ja pitää ja voi ja on lupa käyttää kaikenlaisia mekkoja ja asuja, joista tykkää. <3 <3 <3Tein mielestäni söpö sitruunatyynyn, mutta sanoivat, että se on bataatti, peruna, nauris tai inkivääri. Sama se. Haluan näitä lisää. Sohvan pullolleen erilaisia samettiisia tyynyjä, jotka ovat kaikkea muuta kuin kulmikkaita.Alkukesän viikonloppu Liesjärven kansallispuistossa oli lumoava. Sen jälkeen olen miettinyt miten pääsisin luontoon enemmän.Kaiken ei aina tartte olla niin vitun vakavaa. 
MULLA OLI KEIKKA! Puhelaulubingo! Olin onneni kukkuloilla. Tässä kuvassa tosin saatan laulaa myös Ei oo, ei tuu.Samoilla festareilla oli myös maailman kaunein ulkohuussi. Omenapuun alla. Tytär ompeli itselleen housut. Culottekset. En voisi olla ylpeämpi hänestä.
Tauluseinä ei tainnut vuonna 2018 vaihtua niin tiuhaan kuin aiempina vuosina. Oli enemmän YES-meininkiä muuten.Meistä tuli mestareita tekemään sushia itse. Tavoitteena tehdä enemmän vielä söpömpiä annoksia. Kuvan sushidonitsit tosin ovat lapsien enkä pidä niitä vertailukohtana omilleni, koska en pysty söpömpiin.Kun käytiin ostamassa tuota uv-paitaa ennen matkaa, mua jännitti niin, että olin pahalla tuulella. Pelkäsin, että maailmanloppu tulee enkä pääse pitämään paitaa. Ei tullut! Onneksi.
Lasten ideat ja aikaansaannokset hämmästyttivät. Tämmösiä, tuosta vaan! Mieletöntä!Bättre Folkissa oli pirskatin kylmä. Saman verran vaatetta päällä kuin nyt, mutta mitäpä siitä. Tänä vuonna ajankohtaa siirrettiinkin heinäkuun puolelle.Tuo yläkaappi on aina auki. Oon niin lyhyt ettei se haittaa.Mulla on pala tätä aitaa seinälläni.Villasukkavarpaat teltan ulkopuolelle sen verran, että piti pian vetäistä makuupussiin, kun niitä alkoi paleltaa kovassa tuulessa. Mutta oi mikä yötön hailuotolainen yö.Onnellinen muia -80Vuosi 2018 kirjattaneen ylös vuotena joka Arposen Tiina teki paljon koristeellisia pipareita, joista maistoi vain talon nurkkaa.
Taivas lähes päiväntasaajalla. Tästä kun käveli noiden talojen taakse, siellä oli ilmastoitu vessa, jossa oli niin viileää, että varpaita alkoi taas palella (kuten hailuotolaisessa kesäyössä), mutta jossa tuoksui raikkaan ihanalle sitruunaruoholle.Hirviässä kiireessä matkalle mukaan teetetty paita Lempeyskirjasta tutulla kuvalla. Vähän jäi puolitiehen tuo homma, kun reissun jälkeen olikin yhtäkkiä jo joulukuun alku ja nyt on jo tammikuu. Ostaisitko tuollaisen paidan? Voi ihana maailma, ihana Malediivit, ihana Intian valtameri. Pidetään tästä pallosta huoli.Ne aamiaiset, kun pöydällä on paljon kaikkea, ne ovat mun suosikkejani.Kävin äsken tarkistamassa onko mulla tyhjiä maitopurkkeja. Aion säästää nyt niitä paljon, jotta ei tarvitse sitten litratolkulla juoda jotain kun on pakkaset. Näitä jääpalataideteoksia teen tänäkin vuonna, se on varma. Kaisu ikuisti mut hyppäämässä mereen syksyllä. Yritin ensin istua eteerisesti laiturilla, mutta ei, tämmönen mää oon.Arkiruokaa.Tulppaaniaika on ihan pian taas! Voi että! <3Poikani samoissa maisemissa kuin minä pikkutyttönä Ruotsissa. Kuljettiin ilta hiljaisen synnyinkaupunkini kaduilla Ruotsissa. Tuntui hassulta ja ihanalta samaan aikaan. 
Kesän ekat puhalluskukat!Tänään jo mietin, että vitsit miten kivaa, kun kohta on kesä (tammikuussa tulee jo se fiilis!), kun saa piirtää taas katuliiduilla. *kasvonsydämenmuotoisilla silmillä*Näiden karttojen piirtäminen ja maalaaminen on niin mukavaa. Tämä kertoo kesäsuunnitelmistani 2018. Voin käyttää myös vuonna 2019. Saa käyttää.Villasukkia. Mulla on tosi monet, mutta mistään en raskisi luopua. Pidän eri pareittain. Lupaan nostaa jalat sohvalle ja lepuuttaa useammin tänä vuonna. Olla vain.
Lempeyskirja. 
Huom! Pitää muistaa ostaa uudet leveälahkeiset musta housut.Kalapuikot, aina hyvä.Hyppää korkealle! <3 Näe isoja puita ja halaa niitä. Tai aseta lapsesi puun juurelle ja toivo, ettei kukaan muu puuta katsomaan tullut ehdi tulla kuvaan. Ei tarvi säännöstellä sokerin syöntiä, jos ei taho. Mulla on sellainen kasvatusperiaate, että jonottaessa saa rimpuilla, itseasiassa aina saa. Kaikki me rimpuillaan omalla tavallamme. Ryijyjakkaran tekeminen vei mukanaan niin, että jos se minusta olisi kiinni tai siis niinhän se onkin, mutta että vois olla silleen, että meillä olisi kotona kymmenittäin ryijyjakkaroita. 
Torronsuo kesäkuisessa aamuyössä.Jos sulla on vaan mahdollisuus neuloa uima-altaassa niin tee se. Muut kattoo varmasti ihmeissään ja ittiä naurattaa ja tulee olo, että näin sen pitää ollaki. Täydellistä!Laitoin Pinjalle illalla viestin, että pääsiäisaskartelut kannattaa varmaan aloitella jo, se on niin pian tuo pääsiäinen kuitenkin.Aina ei ehdi edes ottamaan kenkiä pois jalasta siinä teltan suulla. Eiku aivan, tää oliki vaan teltta jossa käväisin ottamassa kuvan, omani oli tämän takana. 
Lähes vuosi sitten ilmeistyi käsityökirja, josta olen tosi ylpeä. Kiitos Johanna ja Henna-Kaisa yhteistyöstä. Saan lähes joka viikko kyselyitä joistakin mun käsitöistä, jotka ovat vilahdelleet vuosien saatossa blogissa tai pinterestissä – melko monet niistä löytyy täältä kirjasta ohjeineen.Nakkipalmuja. Perus arki.Nonparelleja ja karnevaalikeksejä. 80-luku best. 2018 best. 2019 best. Tykkään aina ihan todella paljon ottaa näitä valiaikakuvia neuletöistä. Siksi pian koittaa taas kivoin aika tehdä tällaisia, kun valoakin tulee lisää. Vaikka ajankohdallisesti sukkia olisi varmaan järkevin tehdä just nyt. 

Maaliskuussa 2018 tajusin, että KERRAN LUMILAUTAILIJA, AINA LUMILAUTAILIJA. Hyvää pääsiäistä jo ennakkoon. <3
Näihin helmikakkupalasiin on hyvä päättää tämä postaus. Olipa melkoinen, ihana vuosi 2018. Nyt on 2019, olkoon tämä hyvä. Pitkä matka millenniumista tähän, vaikka hujaukselta tuntuukin. <3

KUNNO ÄIÄSUKAT ELI VILLASUKAT KENELLE TAHANSA IHANALLE TYYPILLE

Just ja just ehdin vielä tämän vuoden puolelle saada valmiiksi villasukat. Kovin monia en tänä vuonna tehnyt, lapsille en ainuitakaan, ne saavat olla kyllä listalla seuraavina, reppanat ovat kohta suutarinlapsia, joilla varpaat ihan jäässä, kun ei äiti neulo niille sukkia. Nämä yhdet ja ainoat miehelle tekemäni sukat sentään sain valmiiksi.

Annoin sukat syntymäpäivälahjaksi jo marraskuussa, mutta ainoastaan lupauksena sukista siinä vaiheessa, sillä en ehtinyt niitä tekemään ennakkoon eikä mulla ollut innostusta neulomiseen. En tiedä miten teillä muilla, mutta mulla on toisinaan aikoja, ettei neulominen kiinnosta yhtään. Ei edes sen vertaa, että kauniita lankoja katselemalla, koskettelemalla ja haaveilemalla innostuisi, ei millään tasolla.

Jouluksi otin mukaan sekä puikot, että satunnaisen värisiä sopivahkoja lankoja sukkia varten. Yhtäkkiä huomasinkin, että neulominen vei taas ihanasti mukanaan. Ihan niin, että teki mieli katsoa vielä se yksi jakso jotain sarjaa ja mennä vasta sitten nukkumaan. Nämä kunno äiäsukat valmistuivatkin ennätystahtia.

Lankoina mulla oli harmaata seiskaveikkaa ja joitain muita lankoja. Eivät missään nimessä ole veljeksiä lukuunottamatta oikeita sukkalankoja. Käyttäjä lupasi olla heittämättä sukkia koneeseen (varma kutistumisvaara väriraidoille!) ja minä aion reikiä paikkailla, jos niikseen käy. 
Loin varteen 52 silmukkaa kolmosen puikoille ja neuloin joustinta. Kaksi oikein,kaksi nurin -joustin ei ole mulla koskaan kauneinta ja tasaisinta, mutta ei silläkään niin väliä. Oli pitkästä aikaa kiva neuloa jotain noin perusneuletta. Kantapään tein vahvistettuna ja kaventelin silmukat neljäänkymmeneen kuuteen kärkiosaa varten. Varmaankin vain siksi, että kuvioiden silmukkamäärät eivät täsmäisi ja voisin jälleen todeta, että ei se oo niin justiinsa.

Ihanat sukat niistä silti tuli. Kantajalleen juuri sopivat ja mieluisat. Värit vähän peristeisen perusharmaa-sini-vihersävyisen miesten villasukan lempeämpi versio, siitä tuli nimikin – kunno äiäsukat, joka muuten pitää lausua sillä tavalla äijämäisesti. On tylsää, että miesten sukkien värilajitelma on yleensä niin rajattu, tällaiset ovat juuri täydellisen väriset ja kuvioiset kenelle tahansa ihanalle miehelle. Ja kenelle vaan!

Oikein hyvää vuodenvaihteen juhlintaa sinne teille kaikille, jos ei ennen vuotta 2019 enää nähdä! <3

TARROITELLEN KOHTI UUTTA VUOTTA

Kaupallinen yhteistyö: Tarramonsteri

Päiväkodin eteisessä käydyt lyhyet keskustelut saattavat olla toisinaan hyvinkin mieleenpainuvia. Niitä käydään lähes joka päivä, milloin aiheena on kiire ja hoppu, milloin ovesta löytyvä sen hetkellinen tautilistaus, milloin taas lasten hauskat jutut ja letkautukset. Eräänä syksyisenä aamuna kävin tällaisen lyhyen keskustelun, joka jäi mieleen. En muista mistä se tarkalleen lähti, mutta sen muistan, että aiheena oli tavaroiden nimeäminen. Luultavasti tuskastelin parittoman hanskan tai tossun perään. Olen ollut kyllä ihan ok nimeämään tarhaan viedyt tavarat, mutta tussijäljet pesulapuissakin haalistuvat ja välillä lappuja pitää leikellä irti kutiamisen takia ja kaikenlaista sattuu.

Tuo äiti eteisessä kertoi heidän joskus saaneen lahjaksi nimitarroja lapsen nimellä. Aivan, tarroja ja vieläpä lahjaksi! Miten nerokas lahja! Itsekin olin toki tuollaisia tarroja nähnyt, mutta en koskaan ollut saanut aikaiseksi niitä hankkia ja pitkään mentiin tussilla tavarat nimeten. Se keskustelu jäi mieleen!

Jokaiselle meistä on eteen tullut joskus tilanne, jossa on pitänyt nimetä tai olisi pitänyt nimetä joku oma vaate tai tavara, ihan meillä aikuisillakin. Joulun aikaan näin veljeni tyttärellä vanhoja petsoppeja (sellaisia pieniä eläinfiguureita), joiden pohjassa oli tussatut tyttäreni nimikirjaimet M-R. Hän oli saanut nuo lelut joskus aikoinaan tyttäreltäni ja edelleen siellä pohjassa oli ne jäljet, vaikka omistajakin oli vaihtunut. Silloin kävi kyllä mielessä, että ehkä olisi kannattanut tuolloin nimetä ne jollain muulla tavalla. Ja kuinka monta kertaa mökkireissulla on ollut tilanne, että pistorasioiden lähettyviltä on löytynyt useita erilaisia latureita, eikä niiden oikeita omistajia ole koskaan löytynyt. Nimeämisestä olisi ollut hyötyä. Oltiin koko perhe innoissamme, kun saimme tämän yhteistyön Tarramonsterin kanssa. Nyt saataisiin vihdoin nimettyä kaikki kinttaat, tossut, villatakit, laturit ja lelupäivän lelut. Tutkailimme Tarramonsterin sivuilta erilaisia vaihtoehtoja ja päädyimme kaikki Mini Pilkku -arkkeihin, koska halusimme pieniä tarroja. Jokaiselle lapselle löytyikin mieleinen teemapakkaus, jossa oli valmiina erilaisia kuvia ja pohjavärejä.

Joululomalta pohjoisesta palattuamme otimme heti tarra-arkit esiin ja nimesimme samantien kaikki lahjaksi saadut asiat, joissa on hyvä olla nimi. Nuorimmaisen uusi, upea Frozen-rooliasu viittoineen ei nyt ainakaan sekoitu kenenkään muun kanssa. Ekaluokkalainen nimesi saamansa kirjat ja koko Tatu ja Patu -kirjakokoelmansa. Viidesluokkalainen sai joululahjaksi oman videokameran ja se on nyt nimetty tarralla ja jokainen siihen kuuluva johtokin on sekä nimetty, että merkattu myös, että mitä tarkoitusta varten mikäkin johto on.

Joistain asioista vaan tulee niin tyytyväinen mieli ja tällainen arkinen asia on juuri sellainen. Nyt ei ainakaan tarvitse sitä huolehtia etteikö olisi omaa osuuttaan tavaroiden tallessa pysymisestä pitänyt. Parhaillaan tätä postausta kirjoitan tietokoneella, joka on kuorrutettu tarroilla ennestäänkin, mutta nyt siinä on myös muutama Arpostiina-tarra muistuttamassa kuka minä oikein olenkaan!

Välipäivien iloksi ja tammikuussa koittavan arjen kunniaksi Tarramonsteri tarjoaa 15%:n alennuksen koodilla VPA18. Koodi on voimassa 2.1. saakka. Suosittelen kyllä lämpimästi tarratilausta, helpottaa kummasti elämää tuollainen pienimuotoinen tarroittelu toisinaan!

RAKASTAN PAKETOINTIA // JOULUKALLUN LUUKKU NUMERO 22

Postaus tehty yhteistyössä JOULUPUKIN kanssa, joten jos kuulut lähipiiriini ÄLÄ LUE TÄTÄ ENNEN JOULUA!

Ihan ensimmäiseksi matkaamme jälleen valkoisen hiekan äärelle Malediiveille.

Yhtenä lomamme iltana olimme kävelyllä pimeällä rannalla kuunkajossa, meri vain hiljalleen lipsutteli rantaan. Oli lämmin. Saaren pääkadun luota ravintolasta kuului ääniä ja musiikkia enemmän kuin tavallisesti. Menimme katsomaan mitä siellä oli. Malediivilainen ilta. Siellä muiden ohjelmanumeroiden keskellä eräs nuori mies kääräisi palmun lehden siivuista kaulakoruja ja kalakoristeita lapsille. Ne näyttivät hauskoille. Menin juttelemaan ja kerroin, että itsekin tykkään tehdä käsitöitä. Sain häneltä tuon tähtösen kaulakoruksi kaulaan.

Muutamaa päivää myöhemmin helluni oli kohdannut tuon saman nuoren miehen ja hän oli heti muistanut, että hei se sun vaimosi (meitä pidettiin siellä lähes kokoajan häämatkalaisina) oli se joka tekee myös käsitöitä.Tähti tai ruusuke oli ihana, mun pieni aarre. Napakasti ja nopeasti se tyyppi sen kääräisi kahden tikun ympärille ja tsadaa! En ole itse koskaan tuollaisia tehnyt, mutta idea jäi mieleen ja päätin hyödyntää ideaa ainakin joulupakettihommissa. Kokeilla edes.

Voi vitsit tuota valkoista hiekkaa noissa kuvissa. Se oli niin vaaleaa, hohtavaa, että silmiin melkein sattui. Hiekan seassa oli korallien ja simpukoiden palasia. Vesisateen jälkeen hiekkatiellä oli lätäköitä ja ne näyttivät lämpimältä maidolta. Maitolätäköitä, koska hiekka oli niin valkoista.

Avasin tässäyhtenä päivänä kynärasiani, ottaakseni sieltä kyniä. Sisällä oli hiekkaa, niin että sulkiessani rasiaa se rutisi, ai että kun hymyilytti.Mutta ainiin, palatkaamme jouluun, lumiseen, suomalaiseen maisemaan nyt.

Lahjojen paketointi on mun aivan ehdotonta lempipuuhaa joulussa. Rakastan sitä! Papereiden, nauhojen, liiman, tarrojen, jouluaskarteluista yli jääneiden kartonkisilppujen ja pakettikorttien epätäydellinen järjestys olohuoneen lattialla. Joulumusiikkia, lasissa makoisaa juomaa, sohvalla ehkä joku hyvä tyyppi seuranani juoruilemassa. Vieressä kasa lahjoja odottamassa paketointia. T Ä Y D E L L I N E N J O U L U H E T K I.

Tykkään antaa lahjaksi käytännöllisiä(kin) asioita, niitä mitä just nyt tarvitaan, sukkia ja pikkuhousuja. On ihanaa löytää jollekin jotain, mitä hän ei tiedä tarvitsevansa tai haluavansa, mutta joka näyttää juuri lahjansaajalta ja tiedän hänen siitä ilahtuvan ikihyviksi. Sellaisia asioita on näihin paketteihin varsinaisten lahjatoiveiden lisäksi kääräisty.Nautin siitä, kun saan käyttää paketointiin jotain “roskaa”, jotain mitä on ehkä käytetty jo jossain muualla ja olen sen vain kerännyt talteen. Tässä paketissa tarkkasilmäisimmät saattavatkin huomata,että pakettikortin alla oleva aalto näkyi myös Instagramin puolella olleessa kalenterikuvassa muutama päivä sitten. Piparireunainen merikuosinen lirpake on taas viime vuoden instakuvasta, jonka tein itsenäisyyspäiväksi, jossa oli kartongista leikattu suomalainen maisema. Olin sujauttanut koko maiseman pieneen pussukkaan lahjanarulaatikkoon, just hyvä!
Raidallisesta nauhasta yritin tehdä palmunlehväruusukkeita. Nauha oli liukasta ja se suli kuumaliimasta, joten aivan täydellisiä en niistä saanut, mutta ihan hyviä silti. Ruudulliseen pikkupakettiin tein ruusukkeen samettinauhasta ja se onnistui jo paremmin. Tärkeintä ei ollutkaan lopputulos vaan se matkan fiilistely siinä tehdessä. Vaaleanpunaisen paketin tarrat olivat myöskin nauhalaatikosta sattumalta löytyneen Papulta joskus saadun tarra-arkin jämät, joista sain tehtyä hassun naaman. Tiedän, että lahjansaaja ilahtuu!Kaksi karamellia lasketaan kai yhdeksi, jos ne ovat liimautuneet yhteen, sanoi Pikku Myy. Se on sanonta, joka on jäänyt mieleen Muumien Saako pannukakulla istua -mietelausekirjasta ja joka on täysin totta. Se sopii myös tähän lahjaan: kaksi pientä tavaraa ja kirje lahjansaajalle kuuluvat kaikki samaan syssyyn ja kaikki lasketaan yhdeksi, kun ne on kuumaliimattu yhteen. Teen myös usein ja paljon paperirusetteja ja -kukkia, leikkaan eri papereista suiroja nauhojen alle, sujauttelen karkkikeppejä ja liimaan teipinpaloja nauhoiksi. Käytän silti myös ihan vain tavallista lahjanauhaa ja vedän sen kikkaraksi saksilla ja kirjoitan pakettikorttiin nimen ja lahja on siinä. Hampurilais-pizza-hodari-paperi on mun suosikkipaperia ja käytän sitä myös joululahjoissa. (kuka yllättyi?) Vihreä leveä teippi on sellaista, että siihen voi kirjoittaa liiduilla, sopii myös paketteihin, varsinkin jos lahjat laitetaan suoraan kuusen alle eikä lahjasäkkiin. Valmiit lahjarasiatkin ovat kivoja. Tällä kertaa kapeat karkkimaiset rasiat saivat sisällökseen sukkia, yhden yhteen rasiaan – taitaa lahjansaajaa naurattaa, kun saa yhden sukan kerrallaan. Havujen ja muiden aitojen kasvien ja kukkien käyttäminen lahjoissa on ihanaa, mutta näillä papereiden kirjavuusmäärillä käytän itse niitä harvoin. Ihailen muiden seesteisiä lahjapaketteja.

Lopuksi vielä se nerokkain lahjaidea.

Kummipoikani on oppinut vasta lukemaan. Tuli puhetta, että hän tykkää Aku Ankan taskukirjoista ja että hänellä ei niitä vielä ole kovin montaa. No meillähän on! Kierrätyslahjat ovat mainioita, joten etsittiin lasten kanssa meidän taskarivarannoista iso kasa kirjoja. Paketoin jokaisen omaksi paketikseen ja kasasin ne isoksi pakettiläjäksi, laitoin tipan kuumaliimaa joka väliin ja kääräisin nauhan ympärille. Lahja on ihan mieletön, mahtava! Toivottavasti myös lahjansaajan mielestä.  Ihania ja leppoisia paketointihetkiä teille onnekkaille, ketkä vielä saatte tälle joululle lahjoja kääriä! 

HAVUISA KUKKAKIMPPU OVEEN // LUUKKU 21

Tein reilu kuukausi sitten yhdessä pressitilaisuudessa tämän havuisan kukkakimpun. Kotona otin palan lahjapaperia ja tein kimppuun rusetin. Kimppu päätyi roikkumaan oveemme. Voi miten kauniilta se siinä näyttikään. Sittemmin löysin viime vuonna Suuri Käsityö -lehteen tekemäni glitterkranssin ja kimppu siirtyi sänkyni viereen seinälle. Se oli sille vieläkin parempi paikka, koska sain ihastella sitä joka aamu ja ilta sänkyyn mennessä ja noustessa.  Kuinkas sille kimpulle sitten muutamassa viikossa kävikään? No näin. Se kuivahti kauniisti. Pidän aitojen kasvien kimpuista ja tällaisista kuvapareista. Siksi tätä tänään. Vielä ehtii keräämään ennen jouluakin kauniin kimpun sekä luonnon, että kauppojen kukista ja kasveista. Sitten vaan ensi vuoteen odottamaan miten ne kuivuvat.

Leppoisaa joulunalusviikonloppua!

ORVOKKIKUVIOINEN KUUSITYYNY // JOULUKALENTERILUUKKU 19

Kaupallinen yhteistyö: Kangas tyynyyn saatu Kaunisteelta.

Joo-o, se on taas joulukalenteriluukun paikka. Ja juu-u, se on taas pikkuisen epäjouluinen kangas, mutta lopputulos kuitenkin jouluinen kuusityyny. Selvästikin tämän joulun värit meillä ovat ainakin sähkönsininen ja vaaleanpunainen. Sain kankaan Kaunisteelta ja päädyin superkauniiseen orvokkikuosini.

Kangas on upea ja sopii aivan hyvin myös vaikkapa juhannusverhoiksi, mutta ainakin minusta kuusen mallinen tyyny tupsuineen tuo myös jouluisaakin tunnelmaa. Mulla alkaakin muodostua kotiin kausitekstiileitä, jotka saavat kaikki jäädä esille ympärivuotisesti aivan kuten ryijykin jää. Tulee väkisinkin mieleen, että olisi ihanaa, jos olisi iso talo, jossa nätti porstua, jossa leveä puupenkki, niin tämä tyyny olisi siinä. Aina, ympäri vuoden. Sininen orvokkityyny. Oi että, pistetään haavelistalle se! 
Tykkään todella paljon Kaunisteen kuoseista. Pinja teki tämän päivän joulukalenteriluukkuun aivan todella ihania joulusukkia. Siellä toinen tämän hetkinen lempikuosini, Rakastaja Robertin karkkikuosi. Käykäähän kurkkaamassa.

JOULURYIJY VUODEN JOKAISEEN PÄIVÄÄN // LUUKKU 17

Tämähän meni näin että tuota tuota.

Olin Prismassa, lempparijättimarketissani. Olin että joo, voisin ostaa tuota Fimo-massaa, joo-o. Teen kuusenkoristeita joulukalenteriin.

Jätin massapaketit ikkunalaudalle, että innostun oikein hyvissä ajoin. Oli marraskuun alku.

Ikinä ei oikein meinannut tulla inspiraatiota, vaikka mulla oli hyyyyvin tarkka visio mitä tehdä. Värejä ihailin lähes joka päivä. Sähkönsinistä, puuteria, vaaleanpunaista ja minttua. Näyttää hauskalta kuusessa.

Tuli joulukuu. Melko pitkällekin meni jo, ennenkuin tartuin massapaketteihin ja aloin hommiin, koska oli pakko.

Noh, eihän siitä tuntunut tulevan mitään. Mulla on vain surkeita lasten kaulimia ja varmaan olis kivempi jos ois kunnon välineet… Muistin myös, että en tykkää noista massoista, joita pitää lämmitellä – haluan, että ainekset on heti valmiina! Mutta koska hommaan oli ryhdytty, jatkoin sinnikkäästi eteenpäin.

Valitsin piparimuoteista pisaran, minipiparin ja huulet. Just ne kaikista jouluisimmat vissiin (NOT!), koska minipiparikin muistuttaa enemmän ehkä kukkaa…. MUTTA! Lätkäsin kuviot vähän surkeina ja epätäydellisinä uuniin. Fimo-massa pitää siis kovettaa uunissa ja on sen jälkeen hyvä vaikkapa koruinakin.

Oli silti ihanaa tehdä niitä ja touhuta ja antaa ajatusten juosta. Yömyöhään asti nautin käsillä tekemisestä ilman keskeytyksiä. Mää siis kertakaikkiaan rakastan yöllä tehdä luovia juttuja – ei soi puhelin, ei tuu viestejä ja lapsetkin ruukaavat nukkua öisin, niin kukaan ei oikeastaan tarvitse minua ja lisäksi tykkään myös antaa instagramissa stoorien pyöriä eteenpäin ja vähintään kuunnella sisällöt läpi eli oon vaikka kenen seurassa.

Tein ryijyä. Niin siis tein ihan yhtäkkiä jotain hemmetin ryijyä, vaikka ajatus oli alunperin tehdä KUUSENKORISTEITA. Ajatus ryijystä vei mukanaan ja päätin, että laitan niitä vähän surkeahkoja koristeita sitten siihen. Sekoitetaan pari juttua niin saa aikaan jotain supersiistiä, mietin.

Ryijy on tehty solmimalla lankaa ryijypohjaan, solmimalla lankoja puurimaan, liimaamalla ryijyntekele (siinä vaiheessa vielä sen niminen) lankarykelmiin kuumaliimalla ja ripustamalla ne koristeet ihan vääränvärisellä ompelulangalla sinne tänne, ihan vaan todetakseen sitten, että yhessä läjässä ovat kaikki, MUTTA OLKOON KU OMALLE SEINÄLLE TULLEE!

Näyttääkö se jouluiselta?

No ei näytä.

On siinä sentään käytetty niitä piparimuotteja, joista sentään yksi oli kultainen, joulun värinen.

Se on silti nimeltään jouluryijy. Vähän hopussa tehty, joululauluja kuunnellen ja rakkaudella tehty. Enää se ei ole tekele, vaan ihan oikein jouluryijy. Kehtaisin antaa sen jollekin jopa lahjaksi, jos niikseen kävisi, mutta se sopii tuohon seinälle paremmin kuin täydellisesti. Saa jäädä siihen ympärivuotiseksi jouluryijyksemme.

Sellainen tarina se. Tarina armollisuudesta itseä kohtaan ja että kaikki ympärivuotinen joulukoristeluhan on oikeastaan mitä mainiointa.