Tietoa mainostajalle ›

KLASSIKKO – VESSAPAPERIRULLAKIIKARIT

Kello lyö 15.07: ”äitiiii, onko meillä toista tyhjää vessapaperirullaa?”

15.08: Toinen hylsy saadaan, kun tyhjennetään puoli rullallista paperia epämääräiseksi paperikasaksi vessan jakkaran päälle.

15.09: Kuumaliimapyssyn johto seinään. Teräviä saksia etsitään samasta kaapista, josta liima löytyi. Ei löydy.

15.10: Lahjapaperirullakokoelmasta repäistään siivu paperia. Siitä rullasta, joka ensimmäisenä sojottaa vastassa. Sakset löytyvät työpöydältä.

15.11: Paperinpala leikataan kahtia. Kokeillaan onko liimapyssy kuumennyt. Ei ole riittävästi.

15.12: Sujautan käteni ompelutarvikekaapin uumeniin ja siellä olevaan nauhapussukkaan, josta vedän ensimmäisen nauhan, joka käteen sattuu. Iloitsen, että se sopii paperin väreihin ja jee, samettinauha on aina hyvä valinta!

15.13: Kuumaliima on hyvin sulanutta. Laitan liimaa hylsyyn pitkittäissuunnassa ja ilahdun, liima on GLITTERKUUMALIIMAA! Paperi paikoilleen ja hylsyn ympäri ja lisää liimaa. Sama juttu toiseen.

15.14: Ylimääräisten paperien leikkuu pois ja hylsyt liimalla yhteen. Vähän vielä lisää rajakohtaan, että pysyy varmasti.

15.15: Nauhanpäiden leikkuu perinteiseen W-muotoon ja liimalla paikoilleen. Ihastelua sekä äidin että lasten puolelta. Maailman ehkä söpöimmät kiikarit!

KALAPUIKOT PELLILLE JA HEDELMÄSALAATTIA ILTAPALAKSI


Tiedättekö sellaiset omituiset tapahtumaketjut, joita ei olis osannut odottaa. Joita itsekin jollain tavalla jouduttaa ja ohjaa tiettyyn suuntaan ja on siitä kaikesta aivan fiiliksissä? No, mulle kävi eilen niin. Koko tarina voi kuulostaa ihan kreisille (mutta tavallaan taas ei ollenkaan) ja sitä se onkin, eikä siinä oo sen kummempaa loppuhuipennusta, mutta se teki tiistaista aivan hulvattoman. Tervetuloa tarinaan mukaan!

Tulimme lasten kanssa kotiin ja en ollut jaksanut käydä kaupassa koko konkkaronkka mukanani, joten päivän ruoka piti loihtia jääkaapin ja pakkasen jämistä. No, perushyvä tarjoiltava on kalapuikot, koska jokainen lapsi niistä tykkää ja ne on helpot paistaa pannulla. Keittiö oli kiireisen viikon jäljiltä melkoinen tiskivuoristo, joten ajattelin, että tänään laitan kalapuikot uuniin ja vähän ranskiksia kaveriksi. Saavat itsekseen paistua ja minä tiskaan sillävälin. Kaadoin kolmen kalapuikkopaketin sisällöt pellille ja nauratti, kun siinä köllötteli kolmea eri sävyistä kalapuikkolaatua. Asettelin puikot nätisti vaaleasta tummaan ja kaikki ranut saman suuntaisesti vinoon. Otin koko komeudesta kuvan ja postasin Instagramiin ja Facebookiin. Kalapuikkopäivä! Näytin lapsille asetelmaa ja he nauroivat ja ihastelivat.

Kalapuikkokuvasta lähti liikkeelle vitsikäs keskustelu, jonka innoittamana aloin ihan tosissaan hekumoida ystäväni tokaisemalla ajatuksella, että tekisin muitaihaniamaisen retroruokakirjan! Kalapuikkoja, kananmunakastiketta ja mokkapaloja (eli helmikakkua meidän perheessä!), ihan niinkuin lapsuudessa. Niitä ruokia, joita aika monet ihmiset arkena kotona syövät edelleen. Keskustelussa mukaan ilmoittautui innokkaita taittajia ja salanimellä avustavia oikeita ruokakirjailijoitakin! Siinä samassa sumassa kipaisin ruokakauppaan, ostin paljon hedelmiä ja laitettiin kotona Instalive pyörimään, Tiinan yökerhon hedelmäsalaattihetki. Sopi erittäin hyvin teemaan! Tunnin ajan siinä leikkelin hedelmiä palasiksi ja ympärillä sekoili sekä omat että naapurin lapsi ja ystävä. Vitsit, että oli hauskaa, kertakaikkiaan! Loihdin myös teille ohjeen hedelmäsalaattiin kuvineen kaikkineen. Ohje kuuluu näin, leikkaa hedelmät paloiksi ja vatkaa kerma vaahdoksi, nauti!

…ja ei, ruokakirjaa ei ole oikeasti tulossa (ainakaan toistaiseksi, heh!), mutta tällainen hauskuus ja kepeys  tekee kiireiseen ja toisinaan rankkaankin arkeen ihan supermegamahtavaa piristystä!

SATEENKAARIMAASSA LEKOTTELEVAT VIHERKASVIT

Yhtäkkiä huomasin, että mullahan on kaikki tyhjät ruukut kaappien kätköistä loppu. Kotimatkalla huomaan usein käveleväni kukkakauppojen ohi ja vilkuilevani myös viherkasveja enkä vain leikkokukkia. Susannan ja Riikan Green Home Book on selvästi tehnyt tehtävänsä. Mää innostuin kirjan ansiosta viherkasveista just sen verran enemmän, että oon hankkinut niitä lisää. Koskaan kotini ei ole ollut viherkasviton ja lapsuudenkodissanikin ikkunalaudat olivat ja ovat edelleen vihreät. Tykkään muutenkin tästä ajasta, kun Instagramin feedi täyttyy päivä päivältä viidakkomaisemmista kodeista. Tai aavikkomaisemmista, jos on kaktuksia. Ihanat vihreät kodit siellä puhelinten ruutujen takana.

En ole ihmisenä sitä sorttia, joka saa jokaisen kasvin kuolemaan, hoitipa sitä miten tahansa. Mutten myöskään se, jolle tuodaan lomien ajaksi kasvit elpymään ja saamaan jotain superhoitoa. Huonekuusi on toissajouluinen, mutta ihan vasta ananaskukka kuolla kupsahti melkein heti kotiuduttuaan meille. Joulukaktus kuivahti just pahimmoilleen just niin, ettei se kukkinu ollenkaan ja bonsaipuu vaan kasvaa ja kasvaa, vaikka sanovat sen olevan helposti suututettavissa. Eli ei näistä tiiä, jotkut säilyy, jotkut ei.

Halusin kuvata kasvejani, mutta en mää oo yhtään semmonen tavallinen tai perinteinen viherkasvikuvaaja. Ainakaan en tykännyt niistä omista kuvistani, ne näyttivät vaan niin tylsiltä. Keksin sitten eräänä iltana nukkumaan mennessäni, kyllä, silloin milloin aivot ovat tehokkaimmillaan näiden ideioiden kanssa, että näinhän mää ne kuvaan. Makoilevina, lekottelevina viherkasveina sateenkaarimaassa. Vähän mullat levahtaneina ja rekvisiittakaramellit ympärillä. Kuvien jälkeen lempeään suihkuun ja mullat möyhittynä takaisin lempipaikalle, jossa on hyvä kasvaa.

Kuvaushetki oli kaikkea muuta kuin täysin rento ja leppoisa. Kaksivuotias halusi asetella myös karkkeja (hän tietää, että nämä ovat vain koristeeksi, eikä yritä syödä niitä) ja opetteli samalla myös käyttämään saksia. Voi että olikaan onnellinen poika kun ymmärsi, että saa itse leikattua pienen karkkipussin auki. Siinä hän sitten leikkeli karkkipusseja auki ja keräsi sisällöt leikkikattilaan ja kiikutti minulle. Lopputuloksena tuli kuitenkin jopa kahdeksan kuvan sarja, josta tykkään tosi paljon. Kuvissa ei ole kaikki kotimme kasvit, mutta muutama. En tiedä kaikkien nimiä, enkä hoito-ohjeita eikä niihin oo kaikkiin vaihdettu multiakaan, mutta juttelen niille ja ne ilahduttavat mua joka päivä. 

MUITA IHANIAN SEITSEMÄN PIKKUNIKSIÄ LAPSIPERHEESEEN

Ystäväni istuskeli keittiössäni eräänä iltana ja tiskailin siinä samalla illan tiskejä pois. Hoksasin muovista smoothiepilliä pestessäni, että jaanpas muuten hyvän pillinpesuvinkin ystävällenikin. Kerrottuani sen, totesi ystäväni, että sinä se oot kyllä semmonen melkoisten niksien nainen! Jaa, no mutta, totta muuten, niin oonki! Alettiin muistelemaan mitä niksejä ja vinkkejä, mulla on ollutkaan ja melkoisia naurunremakoita saivat aikaan. Tässä teillekin, elämänmakuisten ja erittäin hyviksi ja toimiviksi todettujen muitaihaniamaisten vinkkien lista, olkaat hyvät.

Merkitse koko perheen latureiden johdot värikkäillä teipinpaloilla, jokainen omanlaisella. Tunnistat omasi sekä kotona, että kylässä. Mitä söpömpi ja omistajansa kuvioinen teippi, sitä tunnistettavampi.

Syöttötuolin puhdistus! Jos omistat syöttötuolin, omistat todennäköisesti myös vauvaharsoja. Ehkä myös kuivuneita ruokatahroja syöttötuolissa. Nyt ne harsot käyttöön. Kostuta lämpimällä vedellä harso läpimäräksi ja rutista liiat vedet pois. Kääri harso syöttötuoliin kuivuneisiin puuronjämiin, toinen ja kolmas harso myös. Jätä siksi aikaa hautumaan, kun siivoilet jotain muuta hetken aikaa. Ota harsot pois ja pyyhi niillä kaikki ruokatahrat mukanasi hiivattiin. Niin helppoa! Sopii erityisesti niihin syöttötuoleihin, joilla ei oo niin väliä, että saavat hautua kostean liinan kääreessä.

Tämä vinkki on yksi lemppareistani: Kerää lunta muutamaan pakasterasiaan ja lykkää pakastimeen muutamaksi kuukaudeksi. Kesähelteillä lapset riemastuvat tästä jo varmasti siinä vaiheessa unohdetusta ylläristä. Tää on aivan supervinkki!

Käsitöitä tehdessä on tärkeää olla teräväkärkiset ompelusakset, toimivat nimittäin erinomaisesti myös ratkojan korvikkeena ja jokaikinen lanka katkeaa ilman turhaa saksien nytkyttelyä. Sama juttu pätee myös lasten saksien käytön harjoitteluun. Kunnon sakset heti kättelyssä käyttöön, lapsille on aivan liikaa surkeita askartelutarvikkeita muutenkin. Ei tietenkään teräväkärkisiä ompelusaksia, vaan jotkut kunnolliset lasten sakset. Sekä sama myös piirtämisen ja maalaamisen kanssa, reilusti hyvät kynät ja maalit lapsillekin, niin innostuvat paremmin. Kuka hullu jaksaa piirtää puuväreillä joissa ei oo yhtään pigmenttiä ja jotka tuntuvat kuin liikuttelisi muovitikkua paperin päällä.

Niin se pillivinkki! Tiskatessani sujautin pillin läpi pätkän paksua villalankaa, niin jopas putsaantui helposti smoothien jämät pillin sisältä.

Tämä viimeinen vinkki on silti mielestä paras ja muitaihanamaisin. Eivätkö lapsesi innostu syömään iltapalaa vai oletko itse vain vähän tylsistynyt ja onko jääkaapissa vain omituisia jämäasioita eikä mitään järkevää iltapala-ainesta? Ei hätää. Muodosta kaikesta jääkaapista löytyvästä keittiönpöydälle maisema. Se houkuttelee lapset syömään niin innokkaasti, että sain aika monta kertaa kieltää vielä koskemasta, ennenkuin maisema on valmis. Ja voin taata, että erikoisiakin makuyhdistelmiä testataan… Vaniljarahkassa dipattua porkkanaa ja kuivalla spagetilla napsittuja raejuustorakeita, aijai!

Mitäs mahtavia niksejä teillä olisi jakaa?

 

KOLME PÄIVÄÄ ENNEN 37-VUOTISPÄIVÄÄNSÄ HÄN OSTI 80 RUUSUA

Rakastan kukkia. Oon aina ollut kukkatyttö. Pikku-Tiina keräsi mummulan pihan laitamilta kaikki kukkivat luonnonkukat, asetteli kimput leikkimökin ovensuuhun nostetulle pikkupöydälle ja huhuili koko suvun kukkakauppaan ostoksille. Koululaisena valitsin ompelutöihini ja huoneeseeni aina kukkakuosillisia kankaita. Rippikesänä kävimme isäni kanssa ostamassa lehti-ilmoituksen perusteella kaupungin laidalta mulla vanha Poni-pyörä. Maalasimme sen yhdessä puna-valkoiseksi ja koristelin sen vielä pikkusiveltimellä maalaillen täyteen kukkia. Siihen aikaan lempilausahdukseni taisikin olla, että eivätkös kaikki jotka kukkia kantaa, ole sellaisia rauhaa rakastavia. 

Käyn toisinaan Hakaniemen torilla kurkkaamassa kukkamyyjiltä, olisiko heillä siellä superedullisia vähän jo yliauenneita ja kulahtaneita kimppuja. Joskus onnistaa! Perjantaina ostin neljällä eurolla 80 ruusua! Asettelin ne ensin kauniisti suureen maljakkoon ja pariin Aalto-vaasiin. Olin ajatellut, että illalla leivon seuraavan päivän juhlia varten, mutta arvatkaapas mitä teinkin… Otin tyhjän muropaketin, pakkausteippiä, kuumaliimapyssyn, tsiljoona kuumaliimapötköä, kimalletta ja kaikki kahdeksankymmentä ruusua ja istahdin keittiön pöydän ääreen. En leiponut syötävää kakkua vaan tein ruusukakun. Suloisen silmänruokakakun, joka sopii kaikenlaisille ruokavalioille.

Juhlat olivat mukavat ja aina sanon samat sanat, mutta sanon ne silti, että oon kyllä onnennainen, kun on tuollaisia ystäviä ympärillä. Juhliini on muodostunut bingon ja yhteiskuvan (ja liittyvän Wonderwall-yhteislaulun) lisäksi hauska ohjelmanumero, jos paikalla on ennestään toisille tuntemattomia ihmisiä. Pidän esittelykierroksen, jossa kerron mistä tunnen kenetkin ja välillä myös jonkun hauskan muiston yhteisen matkamme varrelta. Kiitos tyypit taas! Aamuyöllä vuosi vaihtuu ja mää oon kolmiseiska, ja se se vasta on siistiä! En ikikuuna päivänä haluaisi olla enää 25, tää on just täydellinen ikä olla just tämmönen ja tässä näin ja nainen parhaassa iässä.

VIISI VUOTTA SITTEN NEULOTTIIN JÄMÄLANKAPIPOJA

Viisi vuotta sitten Muita ihaniassa neulottiin porukalla jämälangoista hauskoja ja erittäin värikkäitä pipoja. Sopii tähänkin päivään aivan hyvin. Ehkä itse kääntäisin reunan tuplaksi omastani nyt, mutta erinomainen jämälankojen kulutustekniikka tämä edelleen on. Ohje löytyy myös etusivun Neuleohjeita ja muita ihania -valikosta.

Pipo on malliltaan jämäkän tiukahko, pitkä ja myssymäinen. Lankana käytin Isoveljeä ja kaksinkertaista Maijaa. Puikkoina sekalainen seurakunta vitosen sukkapuikkoja.

OHJE: Luo 70 silmukkaa vitosen sukkapuikoille. Jaa silmukat neljälle puikolle ja neulo putkena pipomaisesti. Neulo aina neljä riviä yhdellä värillä ja vaihda seuraavaan. Rivit voi tehdä joko niin, että neuloo neljä riviä oikeaa ja seuraavat neljä nurjaa TAI että neuloo neljä riviä oikeaa ja kääntää työn toisinpäin ja neuloo taas neljä riviä oikeaa, kunnes on värinvaihdon aika ja kääntää taas, tällä säästyy nurjien neulomiselta, mutta värinvaihtokohtaan tulee reikä (jonka saa kyllä päättelyvaiheessa kiinni).  Neulo yhdenksäntoista railakan väristä väririviä, jonka jälkeen aloita kavennukset. Kavenna jokaisen puikon kaksi viimeistä silmukkaa oikein yhteen, jokaisella OIKEALLA väriraidalla (eli neljän kerroksen ajan). (viimeistään tässä vaiheessa on päätettävä kumpi puoli piposta on päälipuoli, alunperin ajateltu sisäpuoli voikin olla herkullisempi) (eli kavennukset tehdään sillä väriraidalla joka näkyy OIKEIN silmukoin neulottuna ulospäin ;)) Nurja väriraita tehdään ilman kavennuksia. Kun jäljellä on muutama silmukka per puikko (muistaakseni neljä tms), katkaise lanka ja vedä se jäljellä olevien silmukoiden läpi ja kiristä.
 
Virkkaa lopuksi pipon reunaan piparireuna ja tee tupsu. Ja tsadaa, pipokki on valmis! Ainiin, päättele langat! ;)

PIENI SANA ROHKEUDESTA

Tiedättekö sen tunteen, joka iskee vaikkapa silloin, kun antaa Instastoriesin pyöriä ihmisestä toiseen. Ai tuo on tuolla vuorikiipeilemässä, ei vitsit tällä toisella on mahtava työjuttu, ai nuo on menossa tonne tuohon mukaan, ooh näillä taas on tollaset suunnitelmat…. Sitten itse syö sitä ruisleipäänsä siinä sohvalla murustellen ja sattuu ajattelemaan, että miksi mää en tee mitään tuollaista, miten mun elämä onkin mennyt näin ja että miksi minä en voi olla yhtä rohkea kuin tuo toinen tuolla ruudun takana? Se ei ole kateuden tunne, vaan ihailua toisten ihmisten rohkeudelle. Aika nopeasti se ajatus siitä haihtuu ja sitä tajuaa, että meillä kaikilla on erilaiset historiat kaiken suhteen, tehdään eri juttuja ja että teenhän minäkin vaikka mitä juttuja ja olen ottanut rohkeita askelia elämässäni!

Ajattelin esitellä teille nyt kaksi, jo vanhaa ja aikoja sitten nähtyä juttua, mutta jotka ovat olleet itselleni nimenomaan rohkeuden suhteen isoja asioita. Päädyin sattumalta sketsisarjan musiikkivideolle huulisynkkalaulamaan avustajaksi ja vaikka se oli pieni hetki, kun siinä kameran edessä lauloin ääneti, avasi se minussa jotain. Semmoisen pienen padon sisälläni, jota en ollut uskaltanut avata pitkään aikaan, tai ehkä ikinä. Uskalsin!

Viime keväänä vietin kaksi päivää mainosvideon kuvauksissa ja  olin siellä Pirkkona erilaisissa rooleissa. Jännitti välillä paljonkin, mutta samaan aikaan oli rentoa ja hauskaa. Mainoksesta tuli huikea ja olen ylpeä itsestäni, että tein sen. Siitä varsinkin olen ylpeä, kun kaveri kysäisi mainoksen ensikertaa nähtyään, että oliko minulla siinä alussa joku lisäasu päälläni, kun näytin niin kaksoisleukaiselta. Ei, ei todellakaan, ihka-aitoa tiinaa siinä vain oli koko roolin täydeltä.

Nyt, tänä iltana, tuossa sohvalla niiden leivänmurujen kanssa tuli olo, että pirskatti, tuollaset jututkin oon menny tekemään, hyvä minä! Just tuollaista uskallustekemistä kaipaisin jälleen elämääni. Niitä kohti siis, uskalluksia!

LEMPITAVARANI KEITTIÖSSÄ (JOTKA EIVÄT NÄKÖJÄÄN LIITY YHTÄÄN RUUANLAITTOON)

Lempinurkkaukseni keittiössä sai taas uutta ilmettä, kun heivasin tarjoilukärryltä leivät ja hedelmät pois. Tilalle laitoin viherkasveja, niin on aina juttukavereita keittiössä – tosin vähän ykspuoleisia, mutta väliäkö sillä, mulla riittää juttua kyllä. Nyt koko kärry sekä keltainen hyllykkö on täynnä tavaroita, joista tykkään erityisen paljon ja joista monilla on tarinoita. Ja koska olen sellainen tarinankertoilijahahmo, niin kerron teille nyt muutamasta niistä.

Vihreä Nappula-kynttilänjalka. Olimme isolla porukalla Vihreän talon Annikan vihreällä talolla kesäjuhlissa muutama vuosi sitten. Yksi yllätysnumero oli portaikkoon jätetyt kynttilänjalat. Niissä taisi olla kynttilätkin palamassa, ainakin osassa, muistelisin. Ne olivat ihanat juhlat, oli alkukesä, luonto pullollaan raikasta alkukesänvihreää, kesäyö vähän vielä vilpakka ja seura ihan huippua. Jokainen vieras sai yhden kynttilänjalan mukaansa ja usein tulee tuosta vihreästä mieleen ne ihmiset varsinkin ja se mukava tunnelma.

Valuvat mukit ovat tanskalaista Studio Arhojn keramiikkaa. Rakastan noita lasituksen valumia ja pastellisävyjä. Rakastan!

Lasissa 36 värikästä kakkukynttilää. En raskinut ostaa neljättä 12 kynttilän pakettia (koska 48 olisi silkkaa turhuutta ja rahantuhluuta!), joten 37 ikävuotta juhlitaan 36 kynttilällä. Koska pakkohan kakussa on kynttilät olla. Saman sarjan muffinssivuuatkin mua niin kutsuivat, että nyt on pakko sitten leipoa muffinsseja, vaikka taloutemme kaasu-uuni (siksi hyllyllä on neljä rasiallista tulitikkuja) ei paistamisessa olekaan kovin hyvä kaveri. Siksi en nykyisin enää leivo.

Vaaleanpunainen kynttilänjalka. Niin epätoimiva kuin olla ja voi. Kynttilät palavat liian lähellä toisiaan ja keskimmäinen sulaa aina liian nopeasti. Tykkään siitä silti. Ostin jalan Herttoniemen jokakeväisestä kirpparitapahtumasta ja aurinko paistoi ihanasti ja lämpimästi. Päivä oli pitkä, kun kävelimme pitkin kaunista Herttoniemeä ja ilmassa tuoksui jo vahvasti kesä, vaikka taisi olla vasta huhtikuu. Nakkasin kolmen euron ostokseni rattaiden tavarakoriin ja jatkoimme matkaa. 

Kultainen palmu -pullonavaaja. Naureskeltiin ostoksellemme jo valmiiksi ystävän kanssa, kun molemmat avaajat ihan turhuuksissamme ostettiin. Ei sillä saa ees kunnolla pulloa auki, mutta se ostoshetki oli hauska ja jäi mieleen. Sama ystävä toi tuliaisiksi kaktusten alla olevan kultareunuksisen lautasen. Taidetaan molemmat olla kultaisten juttujen perään pienissä määrin, vaikka värejä molemmat rakastetaankin.

Keltainen String-hylly oli lahja itseltäni itselleni, kun sain toisen lapseni. Mietin pitkään otanko järkevästi vaikkapa valkoisen hyllyn, mutta kuuntelin sydäntäni, että otan sen jonka juuri sillä hetkellä haluan. Keltaisen. Enää en varmaankaan valitsisi samoin, mutta olen todella iloinen, että otin keltaisen enkä yhtään mitään järkivalintaa. Sydämenääni. <3 Ja lahjat itseltä itselle. <3

Nordic Honeyn luomuhunaja on tyttäreni suosikkia ja purkki onkin ainoastaan hänen käytössä. Joskus salaa olen ottanut lusikallisen teekupposeeni ja on kyllä ihanaa hunajaa! Siksi sitä saakin lähinnä vain joulupukilta ja synttärilahjaksi.

Anopinkieli. Olimme sattumalta sopineet ystävänpäiväksi pisimpään tuntemani ystävän kanssa aamukahvit ja hän toi minulle nuo kaksi anopinkielen vartta (tai voiko noita sanoa pistokkaiksi). Lempeät ystävyyden anopinkielet siinä kasvavat.

Keittiö on nyt kivan keväinen pastellisävyineen ja viherkasveineen. Onneksi lapset eivät ole tajunneet, että tuo pastellikääreinen paketti seinähyllyn alahyllyllä on suklaata. Menen nyt hakemaan sen ja sujahdan peiton alle, neulomaan ja katsomaan uusia Rimakauhua ja rakkautta -jaksoja. Ihanaa ja lempeää (hiihtoloma-)viikkoa teille armaat lukijani!

OLIPA MUKAVA METSÄRETKI


Oltiin lasten kanssa metsässä. Tykkään asua todella paljon tällä alueella, jossa varsinaisia metsiä ei ihan heti kävelymatkan päässä ole, mutta kaipaan metsään tosi usein. Tai onhan niitä melko lähellä, mutta en saa lähes ikinä kyllä lähdettyä. Usein kävelykohteeksi valikoituu leikkipuisto tai rantamaisemat. Jotenkin kaipaan aina myös enemmän kunnon metsään, johonkin missä on varmasti jylhää ja hiljaista. Onni metsästä silti tulee saavutettua pienessäkin metsäpläntissä, sen tiedän. Ehkä kaipuu jylhään metsään tulee lapsuudesta, niistä pudasjärvisistä vaaramaisemista, joissa isän kanssa kuljettiin. En tiedä olivatko ne kyllä kovinkaan jylhiä, mutta ainakin pikku-Tiinalle olivat.

Ajattelin aina ennen lapsia, että vien sitten omat lapseni usein metsään ja opetan heille lintuja, sammallajeja ja erätaitoja. On ihan kamalaa huomata, että kymmenvuotisen vanhemmuuteni aikana en ole kyllä kovin usein metsään lapsineni mene. Enemmän kuljeksimme silloin, kun asuimme omakotitalolähiössä metsäisän harjun juurella ja kun lapsia oli yksi tai kun metsään pääsi lähtemään autolla. On aika mälsä tosiasia, että (sinne jylhään ja hiljaiseen) metsään pääsee kyllä autolla paljon helpommin kuin julkisilla kulkuvälineillä ja siksi kai me täällä kotikulmilla paljon perheen kanssa ollaan. Sekä myös se syy, että en mää aina vaan jaksa raahata itseäni ja kolmea lasta metikköön ja takaisin. Olen itselleni armollinen enkä halua potea tästä huonommuutta, vaan ennemminkin niin, että nautitaan niistä kerroista, kun metsään mennään ja päästään ja kun seurana on ihania muita aikuisia. Eikä meillä nyt niin kauhea kiire tässä elämässä oo, metsään kyllä ehditään. Pienet metsäpläntitkin hyväksytään.

Eilisen päivän retkemme kohteeksi valikoitui kaupungin metsät Haltialassa. Ihana parituntinen, jonka aikana kävimme sillalta pudottelemassa lunta Vantaanjokeen, lapset liukuivat jäämäessä, ihmeteltiin puusta valunutta pihkaa, kiipeiltiin kaatuneilla puunrungoilla, ihasteltiin puiden väleistä siivilöityviä auringonsäteitä ja halailtiin puita. Mitä mainioin aurinkoisen hiihtolomalauantain metsäretki.

Niin ne sammallajit, niitä en osaa ja niiden opettamisen olen ulkoistanut kuvissa vilahtelevalle tyttäreni kummitädille. <3

KAIKKI KOLME LASTA VOI PUKEA SAMALLA TAVALLA (VIELÄ) (JA SE ON MAHTAVAA)

Kauan aikaa sitten 80-luvulla äitini puki minulle ja pikkuveljelleni samanlaisia asuja. Pastellisävyisiä ja neonvärisiä collegeasuja, joita ostettiin Seppälästä ja Ellokselta. Niitä asuja oli paljon, usein niin, että kuosit olivat samat, mutta värit erit. Yksi lempparini oli pystyraidalliset porkkanamalliset housut ja teepaidat, jotka koostuivat ainakin neljästä eri kuosisesta kankaasta. Mulla oli pinkkikeltaiset ja veljelläni vihreäkeltaiset. Just sellaset kasarikreisit. Yhdet toppahaalarit olivat myös mahtavat, mustapohjaiset, joissa oli valkoisia söhrykuvioita ja neonvärisiä kuvioita. Joka kerta isäni otti meistä veljeni kanssa yhteiskuvan, kun olimme uusissa asuissamme. Tykkään noista valokuvista. Pönötetään niissä hymyssäsuin. Ihanaa, että isäni otti paljon valokuvia ja myöskin, että lähes kaikki uudet vaatteet dokumentoitiin. Siksi varmaan myös muistan todella paljon lapsuuteni vaatteita.

Olen huomaamattani toistanut tuota samaa perinnettä. Teen lapsilleni toisinaan samanlaisia vaatteita tai vähintäänkin samoista kankaista ja otan lapsista yhteiskuvat niissä vaatteissa. Lapsistanikin on paljon jännempää pukea uudet vaatteet päälle, kun ovat samanlaisissa sitten. Noin muutenhan heitä ei useinkaan paljon kiinnostele, onko äiti ommellut jotain uutta heille tai kun saavat jotain tosi spesiaalia itsetehtyä yllätyksenä. Se on aika arkista, niin kuin oikeasti onkin. Ompeleva äiti. Luotan siihen, että aikuisena viimeistään arvostavat ja vaikkeivät nytkään aina niin ilosta hihku, niin pitävät niitä arvokkaina asioina silti. Tiedän sen. Olen toiveista tehnyt useita syntymäpäivälahjoja heidän kavereilleen ja hyvin harvoin sanon myöskään ettenkö voisi tehdä jotain toivomaansa vaatetta taikka pehmolelua.

Nämä tämän kertaiset koko kolmikon saamat uudet housut tein aivan omasta halustani. Tuo söpö Vimman (Riikka Koistisen suunnittelema) Fisut-kalakangas iski muhun heti ensinäkemältä. Tykkään (kulta)kaloista ja sen lisäksi mustalla pohjalla olevat kalat olivat niin ihanan lempeän väriset, että tiesin heti, että jotain tuosta kankaasta haluan. Olisi vähän tylsää ommella täysin kalaisat housut, joten hain kangaskaupasta mustaa collegea (koska persikkaista ei ollut!) kaveriksi ja tein puolikalahousut. Niistä tuli tosi kivat. Jokainen lapsi tosin sai yhden koon reilumman kuin olisi just nyt tarvis, koska nehän kasvaa niin vauhdilla, että housut ovat vielä vähän tosiaan reippaan kokoiset. Kuvia varten isommat lapset olivat myös pukeneet toistensa housut, mutta väliäkö sillä. Söpöt kalahoususisarukset.