Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

KESÄ ESKARIN JA EKALUOKAN VÄLISSÄ, SILLOIN VOI VAIKKA OMMELLA

Hui. Ihan pian meillä on jo toinen koululainen. Siis todella iso hui! Eskarivuosi paketoitiin jo aikoja sitten ja tämä kesäkin on mennyt niin vauhdilla. Mulla oli keväällä vähän jopa kauhistunut olo, että iski kauhu ja hätä siitä, että olenkohan ehtinyt olla juuri sellainen äiti tai antaa juuri niitä asioita tulevaa kouluaikaa varten, mitä pikkuiseni olisi tarvinnut. Luultavasti thään liittyy kaikki sekin, että jo toinen lapsi menee kouluun. Tämä ei ole sellainen samalla tavalla odotettu etappi kuin esikoisen kanssa, vaan enemmän sellainen, että hemmetti nyt jo! No, aivan varmasti olen riittävästi kaikkea. Parhaani olen tehnyt ja rakastanut ja rutistanut sydämeni pohjasta aina ja paljon. Tunteita on riittäänyt puolin ja toisin varmasti riittävästi. Silti, äitiä jännittää ja kovasti!

Mikä siinä onkin, että kun joku aikakausi loppuu ja uusi alkaa, sitä päätyy miettimään niitä asioita, joita ei tehnyt? Miksi mulle tuli ensimmäisenä mieleen se, että en ehtinyt opettaa laskettelemaan ennen kouluikää, eikä ikinä käyty kaksin pidemmällä matkalla, ei hemmetti soikoon edes Tampereella, vaikka niinkin muka aioin tehdä. Hirvittävä riittämättömyyden tunne äitinä. Miksen voisi tuntea pelkästään olleeni riittävä, antaneeni paljon rakkautta, huolenpitoa, kärsivällisyyttä ja ennen kaikkea läheisyyttä ja yhdessä olemista ja tekemistä. Ennen kouluikää hänellä on kuitenkin ollut lastenhuoneen kaapissa kangaslaatikko, joka noin kerran, pari kuussa leviää lastenhuoneen lattialle (miksi muuten siitäkin olen aina enemmän hermostuksissani kun se “sotkee” sen lattian enkä iloissani, koska minä jos joku tiedän sen kuinka ihanaa ne kankaat on siihen levittää ja haaveilla ja fiilistellä mitä seuraavaksi tekisi). Niistä kankaista hän leikkelee erilaisia asioita, pikkutyypeille minipeittoja, jotain hauskoja hahmoja, joita sitten liimailee paperille tai ihan vaikka oikean tyynyn.

Viime viikolla hän tuli luokseni ja pyysi saada neulaa ja lankaa. Ehdotin, joskos ompelisikin ompelukoneella. Se joo-huudahdus oli ennemminkin riemunkiljahdus ja niin hän hetken päästä jo istui mun sylissä koneen ääressä ja ommella hurruutti. Ihaninta siinä oli se, että hän halusi omemlla mun sylissä ja toiseksi ihaninta se, mitä hän sai aikaan ja sekin ihan superihanaa! Pehmoinen tyyny, ihan itse suunnittelemana ja itse ommeltuna. Mustat pilkut ovat silmät ja punaset posket. Voiko seitsenvuotiaan elämässä olla leppoisampaa ja hurmaavampaa hetkeä kuin se, kun saa köllötellä mökillä nurmikolla viltillä ja lueskella akuskeja ja vähän katsella välillä puhelinta. No ei juurikaan! Paitsi ehkä tuohon lisäksi uimatauko ja muutaman tunnin hyppelyt laturilta veteen. Ihanin kesä eskarin ja ekaluokan välissä, myrskyisä ja aurinkoisen suloinen, pienen ja vähän isomman välissä. <3

Vielä muuten yks loistava DIY-vinkki tähän loppuun. Tai oikeastaan kaksi! Pojalla on kuvissa päällään helteeseen tuunatut kesävaatteet. Me ei olla ehditty kivijalkakaupoille koko kesänä, koska lapset eivät ole erityisen innokkaita ostoksilla kävijöitä enkä kyllä minäkään näillä keleillä. Siispä poika sai valita yhden lempiteepaidoistaan, josta leikattiin hihat ja saatiin hihaton paita. Melkoinen TSADAA! Jalassaan hänellä on pikkuveljen sortsit, jotka muokattiin pitkistä housuista lyhyiksi samalla tekniikalla. Niihin tosin ei ommeltu edes lahkeensuihin mitään, vaan satasenttiselle pojalle lahkeet ainoastaan käännetään, isoveli voi pitää pyöräilysortsihenkisesti ihan noin vaan.

Ihanaa helleviikonloppua teille sinne ruutujen taakse! <3

SITRUUNANKELTAINEN REPPU SELÄSSÄ MÖKILLÄ JA ISO-MELKUTTELIMELLA

Kaupallinen yhteistyö: Kuula+Jylhä 

Tiedätte ehkä sen tilanteen, kun joku kaveri kertoo nähneensä tai kuulleensa jotain, mikä muistuttaa just sua. Kerran elämässä on käynyt mm. niin, että sillä välin, kun olin muutaman kuukauden muualla, oli kaveri ollut uuden bändin keikalla ja todennut, että tämä kuulostaa aivan tiinamaiselta. Tai aina, kun ystävä kuuli radiosta tietyn kappaleen, niin hän laittoi mulle tekstiviestin, että tuun aina siitä hänen mieleensä. Tai kun joku kaveri kysyy, että näissä on niin paljon sua, että onko nää sun tekemiä juttuja. Se on aika mukavaa kuulla tuollaisia asioita, koska silloinhan mulla selvästi on joku tyyli tai tapa olla ja tehdä ja se on tunnistettava, vaikkeivat nuo esimerkkitapaukset olleetkaan tietenkään mun käsialaani, vaan joku muu vaan tekee just mulle sopivia asioita.Useamman kerran olen saanut kuulla myös, että joku on jossain nähnyt just mun näköisen laukun tai repun. Joka kerta kysymyksessä on ollut Kuula+Jylhän laukut ja reput. Tänä kesänä kävikin iso onni ja olen kanniskellut tavaroitani yhdessä haaveideni repussa, sitruunankeltaisessa, maailman suloisimmassa Kuula+Jylhän Pocket Backbackissa.

Tänä kesänä vaatetuksen suhteen on usein tuntunut siltä, että on melkein ihan sama mitä päälleen laittaa, kunhan on jotain missä on helppo ja hiostamatonta olla, se riittää. Eräänä päivänä tunsin kuitenki itseni erittäin ihanaksi, sellaiseksi tavallista jotenkin spesiaalimmaksi, kun mulla oli lähes 10 vuotta vanha ohkainen, vaaleankeltainen pellavamekko, kirsikkakuvioinen lierihattu ja selässä keltainen reppu. Se oli tätä kesää kuvastava asukokoinaisuus. Aurinkoinen, kepeä ja reissureppu aina valmiina.

Nämä tämän postauksen kuvat ovat kahdesta paikasta. Kesämökiltä Teiskosta ja Iso-Melkuttimen rannoilta Hämeestä. Mökkikuvat otti keskimmäiseni, joka varmoin ottein, oma-alotteisesti räpsäisi vain muutaman ruudun ja jokainen niistä kuvista oli loistava. Horisontit suorassa ja rajaukset symmetrisiä valmiiksi jo, puhumattakaan siitä, miten me kuvissa pikkuiseni kanssa oltiin. Krediitit kuvista siis hänelle!

Iso-Melkuttimella kävimme muutama viikko sitten retkellä päiväseltään. Siihen aikaan kesää elettiin vielä niin, että helle oli sellaista hellerajoilla keikkuvaa ja välillä saattoi pitää pitkiäkin hihoja. (tähän väliin taas kesähehkutus! tää on ollu niiiiiiiin ihana kesä, rakastan tätä kuumuutta!) Kierrettiin reilun seitsemän kilometrin kierros järven ympäri. Sää oli tuolloin tosiaan lämmin, mutta pilvinen, vähän sellainen valkoinen, ei ollenkaan sinitaivainen. Mielestäni vähän siis tylsä, joten tiedän, että kokemukseni olisi voinut olla parempikin suloisemmassa säätilassa. Reitti oli tosi kiva, välillä vähän korkeammalla harjulla ja välillä ihan rannassa. Järven vesi on ihan tajuttoman kirkasta. Paikka on myös sukeltajien suosiossa kirkkaiden vesien ansiosta. Tuolla kertaa retkeilijöitä tuli muutamia vastaan, uimareita ei ollut lisäksemme kuin pari. Uiminen oli todella mukavaa, en olisi malttanut nousta vedestä ollenkaan. Ensi kerralla otetaan kyllä telttakin mukaan ja ollaan yötä.

Reppu oli aivan hyvä reppu myös retkiolosuhteissa. Materiaaliltaan se on paksua, tukevaa nahkaa ja olkaimetkin mukavan jämäkät. Sisällä on tasku läppärille, joka on aina hyvä. Tosin retkeilen ilman läppäriä, huom! Lisäksi repun ulkopuolella, selkää vasten on kätevä pieni vetoketjutasku. Aivan niinkin hyvä, että laitoin sinne mökkireissulle kotoa lähtiessäni kotiavaimet, enkä enää muistanut taskun olemassaoloa reissun loppupuolella ja olin aivan hädässä, että nyt on kotiaivaimet hukassa! Purin ja pakkasin kaikki tavarat moneen kertaan, ja vasta kun pääsin ajatuksissani taaksepäin siihen hetkeen, että olin aivan varmasti laittanut avaimet johonkin taskuun, ne löytyivät. Siinä sitten lähettelin kaikille naapureille viestit, että ei tarvitsekaan tutkia niitä mun kaikkia rattaita varastoissa tai polkupyöränkoreja, että onko mun avaimet jääneet sinne. 
Helteet jatkukoon vielä pitkään, että saa vähissä vaatteissa hulmutella retkillä ja napata repun pohjalle vain pyyhkeen uimareissuja varten!

ps. Ne jutun alkupuolen asiat olivat: Regina-bändi vuonna 2005, PMMP:n Matkalaulu useina vuosina ilmestymisensä jälkeen, Oot niin ihana -vauvakirja ja Maanantaimalli-korvikset. Kaikki mun suosikkejani!

KAKSI ERILAISTA TELTTARETKEÄ KALASUNTTIIN

Haluaisin kertoa teille telttailusta ja auringonlaskuista niin kuin aina. Kertoilla lämpimästä, lähestulkoon kuumasta kesäillasta ja tajuttoman kauniista yöstä ja siitä, kuinka heräsin neljän aikaan aamuyöllä katsomaan auringonnousua. Siitä, kuinka siinä sitten istuin kalliolla tunnin ja kuuntelin heräilevän luonnon hiljaisuutta niin, että melkein korviin sattui se äänettömyys, vain hiljaista kuorsausta kuului kauempaa jostain teltasta. Siitä, kuinka tuo yhden yön yli kestänyt telttaretki oli aivan täydellisen ihana, sellainen oikein romantillinen retki. Mutta iskee sellainen olo, että tuon täysin todellisen tekstin kirjoittaminen kuulostaisi enemmänkin joltain rakkausnovellilta eikä todelliselta, mitä se kuitenkin oli. Tämä kesä on saanut niin monesta asiasta täydellisen ihanaa ja suloista.

Uskomattoman kuuma kesä on innostanut vähintäänkin suunnittelemaan paljon retkiä ja reissuja ja osa on toteutettukin. Olen aina tykännyt telttailusta ja vaeltamisesta. Kiitän näistä koulua (sain mm. kaksi kurssia lukiossa kahdelta vaellusviikonlopulta!) ja nuoruusajan ystäväpiiriä (eräälläkin vaelluksella ystäväni Matti urhoollisesti lähti pimeässä syysyössä aina kaveriksi laavulta vessareissulle, kun meitä tyttöjä jännitti hirveästi se pimeä metsä, silloin oli nimittäin just tullut Blair Witch Project -leffa ja oli aika pelottavaa olla metsässä, vaikka mistään hinnasta ei oltais jätetty reissua tekemättä jonkun kauhuleffan takia!). Koulu ja kaverit opettivat ja saivat innostumaan ja kasvattivat sellaiseksi, että kynnys lähteä vaikkapa metsään yöksi on aina ollut matala.

Kaipaan varsinkin syksyisin Lappiin useamman päivän vaelluksille. Isänikin haaveili aina päästäkatsomaan kaunista Lapin ruskaa, ehkä mun kaipuuni on osittain sitä isänkin kaipuuta. Lasten ja erilaisten elämäntilanteiden myötä telttailuretkiä on tehty vähän vain silloin tällöin. Olen ollut tyytyväinen, kun joka kesä olisi ainakin kerran päässyt yöksi telttaan, siinä ei ainakaan vaadi itseltään tai muilta liikoja, mutta jos tavoitteeseen pääsee on se ihanaa.Bättre Folkin jälkeen halusimme hellun (tämä nimitys on muuten näköjään jäänyt jäädäkseen! Tykkään siitä, se kuulostaa just siltä mitä onkin, heila eli hellu eli seurustelukumppani ja adjektiivinakin hellunen eli ihana ja suloinen, eletäänhän kuitenkin suhteen melko alkuaikoja ja asiat ja nimitykset saavatkin olla vähän vaaleanpunaisia. Poikakaveri kun kuulostaa liian nuorisolaiselta (ja tässä kohtaa minä keski-ikäiseltä) ja miesystävä taas tosi aikuiselta) kanssa mennä vielä aivan kaksi jonnekin telttailemaan. Nauttimaan luonnosta ja lempeän kesäyön makoisista unista. Ostimme retkeilykirjan, jossa on etelä-Suomen retkeilypaikkoja. Sitä selailtiin ja yritimme keksiä minne menisimme. Muistelin samalla myös mitä paikkoja joku oli joskus suositellut, niitä mistä ne kaverit puhuivat Liesjärvi-viikonloppuna nuotiopaikan ääressä (jännä muuten, että koko kesänä ei ole tullut istuskeltua palavan nuotion ääressä, koska on eletty niin metsäpalovaarainen kesä!) tai mitkä paikat ovat olleet niitä omia haaveita, salaisia paratiiseja, jonne itse on aina halunnut, muttei ole vielä ehtinyt käymään. No, eihän me oikein mihinkään tulokseen tultu monenakaan iltana, kun retkeä suunniteltiin. Liikaa ihania paikkoja, ehkä runsaudenpula tai fiilis, että ei tällä kertaa just sinnepäin tai jotain muuta helteen aiheuttamaa ajatussekoilua. Tuona päivänä, kun lähtö oli edessä, pakattiin auto ja oikeastaan täysin hetken mielijohteesta nappasin kirjasta päämääräksemme paikan, hauskan kuuloisen Kalasuntin Teijon kansallispuistosta, josta kirjoitettiin kauniisti. Olen melko helppo, kauniisti kirjoittaminen vetoaa muhun aina! Siellä meillä sitten oli telttaretki kaksistaan tyynen veden ja vaaleanpunaisen auringonlaskun aikaan.
Tykkään, että yhdessä paikassa voi käydä kaksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla voi täysin ihastua paikkaan ja toisella kerralla todeta, että edelleen on ihana ja seuraavaksi valita jonkun täysin uuden paikan. Ensimmäiseltä telttaretkeltä ystävälle laittamani viesti: “tullaan tänne lasten kanssa!” toteutui nopeampaa kuin osasin kuvitellakaan. Kaksi ja puoli vuorokautta edellisen reissun jälkeen olin taas vetämässä käsikäyttöisellä lossilla seuruettamme kohti Kalasunttia. Tämä oli muuten yksi suuri syy miksi Kalasuntti nimensä lisäksi houkutteli: omilla lihasvoimilla liikuteltava lossi, melkoinen elämys ja seikkailu!Telttaretki lasten kanssa olikin sitten seikkailu, jonne ei aivan tuosta vaan lähdettykään, mutta toisaalta lähdettiin sinne ihan tuosta vaan ilman ennakkovalmisteluita. Ennen perille pääsyämme oltiin nautittu hellepäivästä eli oltu niin poikki päivällä ettei päiväsaikaan lähteminen tuntunut houkuttelevalta, mutta ei siinä mitään iltakin on ihan jees, kun on lämmintä ja aurinkokin paistaa. Ensin yksi lainaan saatu auto ei inahtanutkaan parkkihallissa, akku tyhjänä! Onneksi saatiin toiselta ystävältä autoa lainaan ja seuraava laina-auto haettiin kaverin kotipihalta, kun perhe lomaili itse muualla. Kun puoli yhdeksän aikaan illalla oltiin Lohjan Prismassa trangia-ostoksilla, niin siitä naureskeltiin, että vielä on semmonen sata kilsaa edessä! Ja niin me vaan vähän jälkeen kymmenen illalla jälleen vaaleanpunaisen auringonlaskun värjätessä taivaanrantaa pystytettiin neljän pojan kanssa telttoja ja kuiskuteltiin, ettei muissa teltoissa olevat retkeilijät herää. Uni kyllä maistui ja ensimmäiseksi telttayöksi mun eskarilaisen ja kolmivuotiaan kanssa, yö oli erittäin onnistunut. Pojat potkivat itsensä yön aikana ulos makuupusseistaan ja minä nostelin heidän päälleen tyhjää pussilakanaa, jotta olisi edes jotain päällä. Lämmin kesäyö oli täydellinen aloitus retkeilyyn. Heräsin aamuyöstä ja avasin oviaukon pelkän hyttysverkon varaan ja katselin vuorotellen poikia ja maisemaa ja kuuntelin herääviä lintuja. Pojat nukkuivat lähes yhdeksän tuntia makoisaa kesäyöntelttaunta.Seuraava päivä meni lasten kanssa milloin kenenkin uiskennellessa, ötököitä karkuun juostessa, lättyjä paistellen, kallioilla kiipeillen, vähän kinastellen, vedessä makuualustan päällä lilluen. Sen verran paljon oli siinä hommaa ja lapsia, että aivan täysin unohtui rasvata oma selkä. Siinä sitten kun pakkailtiin iltapäivästä kamoja kasaan, Riikka totesi, että nyt on tainnu Tiinan selkä palaa. Joo-o, paloi kyllä. Nyt olen pari päivää kärvistellyt punakan (voin kertoa, että punakka on vain lievä ilmaisu) selän kanssa ja nyt pahin kidutuskeino olisi laitattaa nyt mulle reppu selkään…

Telttaretki lasten kanssa oli kaikesta säädöstä ja sissiydestä ja monimuotoisista mielialoista huolimatta ihana. Kaikki neljä poikaa ovat herttaisia ja suloisia poikia, jokaisella omat ihanat piirteet ja jutut joista ilahtuvat ja innostuvat. Kaikista pojista lossimatka oli jännittävä, jokainen kantoi oman osuutensa retkitavaroita ja kyllä me joskus uudestaankin lähdetään telttailemaan!

Vinkit: Lähde retkelle aina, kun pikkuisenkin huvittaa. Ota oikea tyyny omasta sängystä mukaan, vaikka se kuinka tuntuisi vievän liikaa tilaa, on ihana nukkua teltassa lämpimällä kalliolla makuupussissa, kun pään alla on pehmeä tyyny. Lakana on myös kiva lisä mukana, jos makuupussi oli liian kuuma ja jos jaksaa raahata kaikenlaista mukanaan. Muista ottaa tulitikut! Ja rasvaa, jos meinaat tehdä lättyjä! Ja aurinkorasvaa, niin et pala! Ja pukeudu just niinku tahdot! <3

Haave: Teltta- ja kalastusretki Lappiin!

JÄÄTELÖBILEET SUUNNITELMISSA? – MULLA AINAKIN!

Kaupallinen yhteistyö: Pakkasmarja ja Suomen Blogimedia

Kesässä on kyllä ihan hirveästi ihania asioita ja toteutettavia juttuja. Tämä kesä on tuntunut ihan tajuttoman pitkältä ja se vasta mahtavaa onkin. Saan ensi viikolla lapset kotiin ja yksi juttu, joka on suunnitelmalistalla erittäin korkealla: JÄTSKIBILEET PIHALLA!

Pidin pienen harjoittelukierroksen ja voi juku, se oli menestys, ihana myöhäisen kesäillan lämmin hetki pihalla. Vieraanani oli ystäviä ja yksi lapsonenkin. Pyysin kamut ulos ja tarjosin jäätelöä enkä kertonut etukäteen sen enempää mitä aion tarjota. Kyseessä on nimittäin aivan uusi, kesän uutuusjäätelö, Pakkasmarjan Marja. Se on erittäin mainio jätskialtaan tuote, koska se on maidoton, gluteeniton ja vegaaninen! Olen itse sekasyöjä, joten en aina muista lukea tuoteselosteita ja sitten saa nolostella, kun on vain vähän tarjottavaa heille, joilla on tarkempi ruokavalio. Siksi tällaiset varmasti sopivat tuotteet pelastavat kaltaseni. Jäätelössä on 72 prosenttia kotimaista marjaa. Se maistuu ihanalle, kuohkealle, jopa vähän kermaisalle jäätelölle eli jotain mahtavaa on saatu aikaan, tätä tarjoilee mielellään lapsillekin vaikka joka päivä. Mulle tuli sellainen olo, että tätä olisi ihana syödä riippukeinussa makoillen ja järvimaisemaa ihaillen. Marja-jäätelön voi tarjoilla ainakin kahdella eri tavalla. Joko suoraan pakkasesta vohveliin palloiksi lusikoituna, jonka tiedän olevan se suosikein vaihtoehto lasten keskuudessa (koska he nyt eivät turhia ala odotella, tiiätte sen!), jos jäätelöä on tarjolla.. tai sitten niin, miten minä pihalla tein. Kannoin purkit ulos ja ihan rauhassa siinä laittelin kaiken valmiiksi ennen tarjoilua ja Marja sai siinä sillä välin vähän sulaa. Tämä jäätelö saa pehmentyä, koska se on ehkä jopa parhaimmillaan (ainakin aikuiseen makuun) hieman sulaneena, koostumus muuttuu tuolloin hieman moussemaiseksi. Mahtavaa on myös se, että jäätelö ei muutu lällyksi löllöksi missään vaiheessa, vaan sulaneen jäätelönlopun voi laittaa jääkaappiin ja se on syötävää vuorokauden verran.

Arvovaltainen raatini tykkäsi marjajäätelöstä ja sen kuohkeudesta. Mansikka & punaiset marjat (punaherukkaa ja vadelmaa) sai hieman enemmän ääniä kuin Mustikka & mustat marjat (mustaherukkaa ja marja-aroniaa). Mun oma suosikkini on se, että kupissa tai vohvelissa on tarjolla kumpaakin. Lisäksi jäätelö oli niin hyvää, etten edes minä, joka tykkään annoksista, joissa on paljon kaikenmaailman strösseleitä, kermavaahtoa ja friteerattuja banaaneita, kaivannut siihen mitään muuta. Oli myös ihana hetki istua siinä pihalla, päivitellä kuulumiset ja suunnitella mitä kaikkea heinäkuussa tehdäänkään yhdessä.

Voi että, en malta odottaa jäätelöbileitä! Näen jo mielessäni lasten riemuisat ilmeet. Niitä odotellessa taidankin kiikuttaa itseni jätskikipponi ja muistivihkon pihalle nauttimaan kesäpäivästä. 

KESÄVIIKONLOPUN PUOLIKAS IHANASSA NAISSEURASSA – TEKNOA JA GRILLIPITSAA

Vesipisarat tipahtelivat airosta järven pintaan. Tyynen veden pintaan muodostui kauniita muotoja. Aurinko laski puiden taakse värjäten koko maiseman täydellisen kesäillan sävyihin. Soutuveneen kyydissä kaksi ystävää ja minä. Kauempana rannalla neljä naista lisää. Tuulinen päivä oli kääntynyt rauhallisen kauniiksi, ihanaksi tosi suomalaisen kesän valoisaksi illaksi ja pikkuhiljaa yöksi. Katselin maisemaa ja mietin, missä olenkaan ja huokaisin syvään. Valtava, oikein sellainen onnellisuuden pakahdus siinä hetkessä, juuri siinä, juuri nyt.Tammikuussa jo alkoivat whatsapp-viestit laulaa, kun aloimme suunnitella yhteistä tyttöviikonloppua. Rilla kutsui meidät ihanaan Pieneen mustaan mökkiin. Edellisen kerran kokoonnuttiin samantapaisella porukalla pari vuotta sitten, joten oli jo aikakin. Sopiva ajankohta löytyi ja melkein kaikki pääsivät paikalle. Ihan helppoa kesäviikonloppujen kanssa sumpliminen ja yhteensä 17 lapsen äitien vapaiden ajankohtien löytyminen ei aina ole, mutta onnistuttiin!

Vitsaillen saapuessamme mökille tervehdimme toisiamme niin kuin joskus vuosia sitten tutustuttiin, bloginimillä tietysti. Saatiin melkoiset naurut, mutta kyllä, me ollaan tutustuttu toisiimme tällä porukalla lähestulkoon täysin blogiemme kautta vuosia, vuosia sitten. Muisteltiin, kuinka sitä yhtäkkiä vaan jokainen oli kotonaan perustanut blogin, ilman mitään sen kummempia suunnitelmia tai odotuksia, ilman instagrameja tai mitään hajua siitä, että kukaan edes ikinä löytäisi sinne omaan blogiin. Mutta niin vaan kävi, että kaikkien blogeihin löydettiin ja meistäkin tuli ystäviä keskenään. Enää kaikilla eivät blogit enää päivity ja tiet ovat vieneet monenlaisiin suuntiin ja elämissä tapahtunut kaikenlaista, siksikin oli ihanaa, että meidän ystävyytemme ovat silti pysyneet.Meillä ei ollut oikeastaan mitään muita suunnitelmia kuin että syödään, saunotaan ja nukutaan hyvin. Onnistuttiin niissä todella hyvin. Pizzaa grillissä ja munakoiso-avokado-vuohenjuusto-burgereita, ai että! Saunaankin mahduttiin kaikki seitsemän naista yhtäaikaa ja masksheetit naamassa uitiin ja otettiin ryhmäkuva laiturilla. Unikin maistui makoisasti hämärässä nukkumisaitassa.

Niin tosiaan, hyppäsimme Riikan kanssa myös vaatteet päällä laiturilta uimaan ja kuvasimme kun tanssimme teknoa eri paikoissa rannalla. Se on mahtavaa, kun on sellainen ystävä ja ystävyyksiä, että ollaan toistemme seurassa just sellasia kuin ollaan, aivan kaikkine puolinemme ja siihen päälle se, että me voidaan yllyttää myös toisemme todella helposti tekemään jotain. Eikä niissä tarvi olla mitään järkeäkään mitä tehdään. Yhtäkkiä huomataan, että nauretaan kippurassa, kun kuvataan 15 sekunnin tanssipätkiä rantavedessä Rednexin tai La Bouchen tahtiin ja seuraavaksi ystävä tokaiseekin, että hypätäänkö vaatteet päällä uimaan. Siinä sitä sitten halataan laiturilla ja ollaan ettei halutakaan, mutta että todellaki hypätään, ettei siinä ole mitään järkeä ja siksi varsinkin hypätään! Tähän päälle vielä se, mikä ei varsinaisesti ole edes mainitsemisen arvoinen asia, mutta tavallaan kuitenkin on, että ihan selvinpäin hypättiin veteen. Vedessä muuten tuntui kuin olisi ollut siellä veden alla upoksissa ikuisuuden, kun mietti tunteeko sen pohjan jossain vaiheessa, vaikka totuushan oli noin puolitoista sekuntia siinä meni. Vaatteet päällä hyppääminen oli ihan yhtä ankeaa kuin aina ennenkin, mieluummin alasti ens kerralla.

Aikuisten naisten, äiti-ihmisten kreiseilyssä ei oo mitään kummallista tai erikoista, mutta ainakin itse toisinaan löydän itseni ajattelemasta, että tekis mieli tehdä jotain, mutta sitten iskeekin tunne, että onkohan tää nyt soveliasta aikuiselle, kolmen lapsen äidille toimia näin (niinku vaikka hypätä vaatteet päällä sinne uimaan). No, kuten ehkä tiedätte, aina kuitenkin hyppään, koska musta se on mahtavaa enkä oikeasti itse koe, että mikään olisi kielletty minulta vain siksi, että olen aikuinen(?), kolmen lapsen äiti, mutta se ajatus silti käy päässä. Joku muu saattaa silti niin ajatella ja jättää ne kreiseilyt tekemättä ja rantavedessä tanssit tanssimatta. Ne vaatteetkin kuivuivat yön aikana saunan jälkilämmöissä. Onneksi ei ole mitään sääntöjä miten pitäisi tai kuuluisi olla tai tehdä. Se, jos joku on ihanaa.Tänä kesänä on ollut tosi monta viikonloppua ihan aikuisten kesken ja olen ehtinyt tekemään vaikka mitä, käymään metsässä, festaroimaan, ottamaan valokuvia aivan rauhassa, valvomaan aamuun saakka. Lapset ovat vielä tämän viikon toisissa kodeissaan kesälomaillen ja sitten koti täyttyy taas lasten äänistä. On jo todella kova kova ikävä heitä, kun viikko sitten näimme viimeksi, mutta kyllä, todellakin aion nauttia tästä täysin siemauksin ja rinnoin, tehdä kivoja juttuja työhommien ohessa. Mahtavaa viikkoa teille sinne ruutujen toiselle puolen ja kiitos Hanna-Riikka, Piia, Katja, Rilla, Riikka ja Pinja ihanasta viikonlopun puolikkaasta, ootte upeita!
















BÄTTRE FOLK 2018

Se viikonloppu, jonka odotus alkaa jo edellisenä kesänä, oli viime viikolla. Bättre Folk -festivaali Hailuodon Marjaniemessä. Tällä kertaa reissuseurueemme oli aiempia vuosia suurempi, oltiinhan hehkutettu paikkaa ja tapahtumaa sen verran paljon. Pikkaisen sitten meinasi alkaa hermostuttamaan, kun viikonloppu läheni ja sätiedotuksia seuraili. Lupailivat semmosta kolmeatoista astetta lämmintä ja navakkaa tuulta. Sehän tarkoittaa niemenkärjessä meren äärellä sitä, että vilipakkaa on tiiossa. No, siinä ei sitten auttanut muuta kuin pakata mukaan lämpimiä vaatteita ja paljon. Onneksi sadetta ei luvattu! 
On vähän mälsää puhua säästä, mutta tällaisessa tapahtumassa se oli sen verran isossa roolissa, kun ulkona oltiin koko viikonlopun verran, niin kyllä mää siitä vähän puhun. Ystävä surffipakullaan oli saapunut seurueineen paikalle jo torstaina ja me muut pikkuhiljaa perjantain aikana. Koska Hailuoto on saari, pitää näiden festareiden aikaan aina vähän sumplia myös sitä, milloinkahan olisi sopivan mittainen jono lauttarannassa, jottei mene tuntikausien odotteluksi. Me oltiin paikalla puolenpäivän paikkeilla ja kaksi lautallista odoteltiin ennen kuin päästiin. Ihan ok odottelu, sanoisin.

Tykkään muutenkin reissaamisessa siitä alku- ja menomatkan tunnelmasta, hetkistä ennen kuin ollaan perillä ja kaikki se mahdollisesti “varsinainen määränpää” on vielä edessä. Se on hauskaa, kun matkan alkaessa ei vielä tiedä, millainen henki ja meininki on reissuporukan kesken. Ei tiedä millä tuulella kukakin reissaaja lähtee matkaan, onko jollakin ollut ehkä stressiä tai murhetta tai onko joku juuri kuullut mielettömän ilouutisen. Tämä pätee kaikkien kanssa matkaamiseen, lasten, ystävien ja ennestään tuntemattomien aikuisten. Kaikki se selviää pikkuhiljaa kuitenkin jo reissun alussa, että minkäköhänlaista on tulossa. Ja kun se varsinainen reissun päämäärä, olipa se sitten mökki tai festarit tai hääjuhlat, on vielä edessä, ollaan jollainen tapaa plussan puolella vielä. En tiiä nappaatteko tästä mun ajatuksesta kiinni, se on välillä vähän ahdistavakin, mutta itse koen matkat usein tähän tyyliin. Että on kolme vaihetta: ihana ja kutkuttava menomatka, pääkohde, joka on huippu, hauska ja odotettu sekä seesteinen, ihana, melankolinen kotimatka. Toki kaikki matkat voivat olla myös ihan päinvastaisia, mutta jos nyt ajatellaan kivemmanpuoleisia ja että lasi on enemmän täysi kuin tyhjä -tyylisesti.

Tykkään Bättre Folkin esiintyjätarjonnasta kaikkinensa aina, mutta tämän kertaisesta musiikkitarjonnasta mieleen eniten jäi Yona. Hän ja musikkinsa sopivat ihanasti ympäristöön ja siihen hetkeen. Kaunista ja kuulasta laulua ja vähän hupsuja välispiikkejä. Pastellitaivas yleisön takana ja suloinen, kesäilta talvitakeissamme ja pipot päässä. Just hyvä ja omalaatuinen, vähän niin kuin koko Bättre Folk.

Siitä säästä vielä, vaikka tuuli oli perjantaina varsinkin melko kova, niin ei se kyllä meitä sen kummemmin hidastanut. Pystytimme teltan edellisvuoden tapaan hiekkarannalle, puimme päällemme lähes kaikki mukana olleet vaatteet ja tanssimme ja lauloimme ja mikä parasta, nautimme huikeista hailuotolaisista näkymistä. Perjantai-illan jatkot hiekallakin olivat ihan mahtavat. Ystäviä, viintä, vilttejä ja karaokea kännykästä.Nämä pastellisävyiset maisemat. Ne ovat henkeäsalpaavan kauniit. Se hetki, kun aurinko puolen yön paikkeilla painuu mailleen, noustaakseen taas parin tunnin päästä uudelleen, rakastan sitä! Ei siellä malttaisi mennä nukkumaan. Mutta koska nukuttavakin on, on se kyllä mielestäni parasta juuri siellä teltassa. Tässä kohtaa mulla onkin paras ja tärkein vinkkini seuraavia reissuja varten (jotka tehdään autolla): ota mukaan oikea tyyny ja peitto, se sellainen pussilakanoin päällystetty. Nukuin maailman parhaat ja sikeimmät unet, kun alla oli makuualusta, sen päällä villaviltti (tai oikeammin villapontso, jota pidin myös koko perjantai-illan harteillani festareilla, ihanan lämmin!), sitten makuupussi ja päälle vielä se peitto ja pään alle tyyny. Ei välttämättä tärkein siksi, että olisi palellut, vaan siksi, että itse tykkään nukkua niin, että tunnen sen peiton päälläni. Makuupussi on usein niin ohut ja kevyt, että sitä pienoistakaan painontunnetta ei tule. Joten tämä vinkkinä kaikille, ketkä tarvitsevat uniinsa peiton painavan tunteen. Olin tästä oivalluksesta niin innoissani ensimmäisen yön jälkeen, että hoin sitä itselleni, että muistan varmasti kirjoittaa sen teille tänne vinkiksi! Festarialuetta ympäröi pastellisävyinen Lauri Ahtisen söpö taideteos eli tuttavallisemmin jos näkee maailman, niin aita, josta sai lauantaiyönä, festareiden päätyttyä leikata mukaansa palasen teosta. Vähän hankalaahan se oli leikata pala tuollaisesta jämäkästä kankaasta, mutta onnekseni sain apua ystävällisiltä nuorilta miehiltä ja sain omat palaseni mukaan. Toinen oli reilu siivu sattumalta juuri kuvassa näkyvästä kohdasta ja toinen oli teksti BOYZ OF SUMMER (kenties teoksen nimi?). Mutta arvatkaapa mitä, se isompi palanen kotona avatessani oli liimaannuttanut maalit kiinni toisiinsa taiteltuna olleessaan ja teos näytti kasalta yhteen liiskaantuneita maaleja. Ihana ajatus ja toteutus silti tuo, että teoksesta saa mukaansa palasen! Tällaisesta tykkään!
Tänäkään vuonna en mennyt saunaan, vaikka jo pyyhe ja bikinit kassissa olinkin melkein ovella, mutta ehkä ens vuonna sitten. Pissalla käyminen oli siitä ihanaa tänäkin vuonna, että huulipunien tarkistus tollaisessa merimaisemassa kauniista peilistä… hei pliis, oli supersöpöä, ihanaa, kaunista, lumoavaa ja maagista! <3 Tykkään ottaa toisintoja vanhoista kuvista ja niin tehtiin nytkin. Otimme ystäväni kanssa uusintakuvan viime kesän Bättre Folkin lempparikuvasta, jossa katselimme merelle helteessä. Sama aurinko se siellä nytkin mollotti taivaanrannassa ja me olimme pukeutuneina sään mukaisesti tänäkin vuonna. Aika hauska kuvapari ja hauskat tyypit.Mua on vuosikausia naurattanut tavaran kuljettaminen Ikea-kasseissa. Musta se on ollut kätevää kyllä, mutta sininen kassi ei silmiä hivele ja olen kyllä ollut iloissani kaikista uusista väreistä ja onhan se nyt kätevä jättikassi silti. Sinne saa nakattua kaikki reput ja makuupussit ja tarvii raahata vain kaikki siinä samassa rytäkässä yhdessä kassissa. Hiekatkin saa helposti pois. Naapuriteltan tyypeillä oli täydellinen kolmen kassin kokonaisuus, eri värisiä vielä! Siinä oltiin hienouden äärellä.En tiedä osasinko riittävän hyvin pukea ajatuksiani ja tuntemuksiani ulos, mutta kertaalleen vielä: Hailuoto, Bättre Folk, te ihmiset siellä keitä en tunne ja ketkä olette kaukaisia, vanhoja tuttuja, te blogini seuraajat, jotka tulitte juttelemaan, omat rakkaat ystäväni, uudet tuttavat, ystäväni upea surffipaku ja Suomen luonto ja sää – teistä minä kyllä tykkään! Paljon. Nähdään taas! <3

PS. Sattui hauska kohtaaminen Hesarin kuvaajan kanssa ja päädyttiin myös lehden sivuille: tästä sinne. Täältä löytyy vuoden 2017 Bättre Folk -kooste ja täältä vuoden 2016.

KANGASLAATIKON PÄÄLLÄ LEPÄILI SOPIVASTI JÄÄTELÖKANGAS

Tiedättekö sen hetken, kun jännittää joku juttu ja pitää koittaa keksiä jotain peittääkseen jännitystä ja helpottaakseen oloa. Yleensä riittää, jos ihan vaikka uppoutuu tv-sarjaan tai instastooreihin tai lähtee metsään ystävän kanssa, mutta joskus taas tarvitsee ottaa ompelukone esille ja ommella hurauttaa jotain.

Mulle kävi niin, että siinä jännityksen pauloissa nostin yhden kangaslaatikon esille ja ompeluhomma tulla tupsahti eteen kuin itsestään. Laatikon päällä lepäili kangas, joka houkutteli suloisuudellaan eikä tarvinnut kauheasti edes miettiä mitä ompelisi, kun ihanan kankaan määrä ja kuosi määritteli sen jo melko pitkälle valmiiksi. Jäätelökangas on monen vuoden takaista Vimmaa ja on kyllä ehdottomasti yksi kuosisuosikeistani. Päätin noin kymmenessä sekunnissa, että kesätopin teen, koska elettiin mieletöntä hellekautta.Muutamaa minuuttia myöhemmin istuinkin jo keittiön lattialla sen ahtaimmassa nurkassa (koska siihen kohtaan nyt vaan satuin parkkeeraamaan) leikkaamassa summanmutikassa toppia kankaalta. Ompeleminenkin oli aivan tosi mukavaa pitkästä aikaa. Jäätelöisestä kesätopista tuli ihana. Sellainen, joka tekee mieli vetäistä päälle melkein joka päivä. Hellepäivänä löhösortsien kanssa ja viileämpänä päivänä pitkien housujen ja takin kanssa. Se on malliltaan juuri sopivan löysä ja lyhyt ja siinä on vaan yksinkertaisesti mukava olla. Onneksi jännitti ja onneksi nostin just sitä kangaslaatikkoa ja onneksi jaksoin ommella!

Se jännityksen aihe. Se oli just tuona päivänä pidettävä Arboin & Maininki -kässäkerho ja jostain syystä juuri se kerta jännitti paljon. Oli hurjan kiva mennä vetämään kerhoa, kun oli päällään vastavalmistunut jäätelötoppi ja joka vielä keräsi kehujakin. Että sitä tässä oikeastaan halusin kertoa enemmän kuin esitellä toppia, että siinä jännitellessä kannattaa tehdä myös jotain vähän työläämpää tai jotain mitä ei ole tehnyt hetkeen. Sellainen saattaa vaikkapa avata vaikka hiukan liian kireälle kiinni ehtineet ompeluhanat ja se jos jokin saattaa olla tärkeää taas sitten tulevaisuuden kannalta se.

KIRJAILIJA ARPONEN VIERAANA KIRJAPODCASTISSA

Kaupallinen yhteistyö: BookBeat ja Suomen Blogimedia

Keväällä olin vieraana Kirjapodcastissa. Se on Katja Lahden luotsaama podcast-sarja, jossa haastatellaan Suomen Blogimedin alla bloggaavia naisia, jotka ovat myös kirjailijoita. Jännitti kuulkaas mennä nauhoituksiin, koska sarjan vierailijoina oli naiskirjailijoita, joksi minutkin laskettiin. Mitäs hemmettiä, kirjailija? Minäkö?! Että olette ehkäpä erehtyneet, minähän oon vaan… Siis voi helveissön noita ajatuksia, sillä kyllähän minä olen yhden kirjan takana ollut hyvinkin isossa roolissa. En tiedä onko siihen jotain oikeita sääntöjä, että pitäisi olla kaksi romaania olla tehtynä, että on kirjailija vai mitä, mutta ainakin jonkinlainen kirjailija on, jos on julkaissut kirjan, jonka kannessa komeilee sama nimi kuin passissa. Katja on kirjoittanut mainion postauksen, jonka aiheena on, että mitä kirjan kirjoittaminen vaatii. Siinä oli monta hyvää tai älytöntä ja minullekin tuttua ajatusta ja oivallusta, niin kuin, että jos sulla on joku ajatus kirjasta ja haluaisit kirjoittaa, niin kirjoita! Mutta että tuota, Katja Lahden Kirjapodcastin vieraana tässä jaksossa käsityökirjailija Tiina Arponen.

Te, jos jotkut, mun kirjan mitä luultavimmin tunnette. Muita ihania – Hulvaton ja lempeä käsityökirja. Siitä me siellä Kirjapodcastissa puhuttiin. Tainno, Katja enemmän kyseli ja minä vastailin. Mulla olisi muuten ollut monenmonta ajatusta ja juttua mitä kertoa kirjasta täällä blogissakin, mutta aika menee niin kauhealla vauhdilla, etten ole ehtinyt perehtyä niihin kevääna ikana. Lupaan tehdä syksyn mittaan korjauksen asiaan. Saa muuten kertoa toiveita, jos jotain haluaisitte kirjasta kuulla lisää tai mitä avaisin teille.

Sitä ennen kuitenkin kannattaa kuunnella Kirjapodcastin jakso, jossa vierailin. Aiemmatkin jatkot ovat mielenkiintoisia, vieraina mm. Satu Rämö ja Islantilainen kodinonni -kirjansa sekä Irene Naakka Hullu kuin äidiksi tullut -kirjan kanssa. Siinä yksi vinkki juhannuksen viettoon, jos näyttää, että sataa ja myrskyää tai jos ei, niin riippukeinumakoiluun sitten!

Kun podcastien kuunteluun on päässyt vauhtiin ja juhannuksena tai kesällä muutenkin olisi aikaa, niin mulla olisi teille kesäylläri: Nimittäin Kirjapodcastin yhteistyökumppanina on BookBeat, joka tarjoaa kuukauden ilmaisen kokeilujakson normaalin kahden viikon sijaan, kun käytät alekoodia KIRJAPODCAST. Muita ihania -kässäkirjaa ei äänikirjana vielä ole, joten sitä et voi kuunnella. Eikä sitä taida tullakaan, mutta toisaalta, olisi kyllä aika rentouttavaa kuunnella vaikkapa neuleohjeita äänikirjana. Voisin itse toimia lukijana ja kertoilla sinne tarinoita väliin. Tai sitten täytyy pistää sinne omien kirjojen haavelistalle joku sellainen kirja, jonka voisi myös lukea äänikirjaksi. Kappas, unelma lennätetty ilmaan!

Oikein ihanaa, lämpöisää ja lempeää, suloisen vihreää ja kosteaa juhannusta sekä mitä mainioimpia kuunteluhetkiä podcastien ja äänikirjojen ääressä! <3

NAURATTAA VAAN JA AIVOT EI MEINAA PYSYÄ PERÄSSÄ – PÄIVÄ SÄRKÄNNIEMESSÄ

Kaupallinen yhteistyö: Särkänniemi & Suomen Blogimedia

Viime viikolla lastattiin auto täyteen lapsia ja aikuisia ja ajella hurautettiin Tampereelle. Muistanette ehkä, että muutimme Tampereelta pois viisi vuotta sitten, joten kaupunki on suloisen tuttu ja kotoisa ja sinne on aina aikas kiva mennä. En oikein uskaltanut päästää itseäni muistelumoodiin, johon Tampereella (ja missä tahansa) helposti ja usein uppoudun, vaan päätin, että nyt nautiskelen aivan muina naisina, sillä meillä oli edessä jännä päivä, huvipuistopäivä Särkänniemessä nimittäin. Päivä oli siitäkin jännittävä, sillä se oli mun ja miesystäväni ja meidän molempien kaikkien lasten yhteinen kesälomapäivä. Kaksi aikuista ja viisi lasta, melkoinen joukko ihanuuksia.

Täällä blogissa sen sijaan saan ihan pikkiriikkisen myös muistella, koska seuraava kuva jo heti antaa syyn sille. Ihan ensimmäisenä tietysti Särkänniemeen saapuessamme ja rannekkeet ranteisiin saatuamme nousta hurautettiin ylös Näsinneulaan. Yli puolet meidän seurueesta ei ollut koskaan aiemmin edes käynyt Näsinneulassa, joten syystäkin käynti oli tärkeä. Minä ja isommat lapseni innoissamme kiersimme tornin kaikki ilmansuunnat maisemia katsellen ja kerrottiin missäpäin milloinkin ollaan asuttu. Kuvan etualalla olevassa tornitalossa olen sekä asunut, että lapset olleet päiväkodissa, joten aikoinaan on katseltu Särkänniemeen päin lähes joka päivä arjen keskellä. Tampere näyttää niin kauniille yläilmoista katsellen! Näsinneulan jälkeen suuntasimme Koiramäen eläinpuistoon. Siellä ei oltukaan käyty aiemmin ja voi että se oli suloinen paikka! Jo portilla kirjoista tutut hahmot toivottivat tervetulleiksi ja koko alue oli ihanaa pientä Koiramäkeä hahmoineen ja rakennuksineen. Lapset kirmailivat ympäriinsä ja ihastelivat eläimiä ja leikkivät. Ihanat pienet kilivauvat ja koiranpennut sulattivat meidän sydämet aivan täysin. Oli muuten myös hauskaa bongata Kunnaksen kirjojen aukeamilta tuttu karvapallero roikkumasta yhden pikkutalon räystäältä. Onko sillä muuten joku oma nimi?

Me ollaan aikoinaan luettu jonkin verran Mauri Kunnaksen kirjoja lasten kanssa ja itse tykkäsin lapsena tosi paljon juurikin Koiramäestä. Todella kiva teemapuisto, sellainen, jossa voisi mieluusti viettää aikaa pidempäänkin, mutta huvipuiston kyljessä sieltä tuntui lapsilla olevan kiire laitteisiin, kun kuulutus puolen päivän aikaan kävi, että huvipuisto aukeaa.
Narunveto ja muut aina-voittaa-pelit ovat joka kerta yhtä odotettu ja jännittävä ohjelmanumero, kunnes se narunpäästä saatu ylläri selviää. Sanottaisko, että en muista juurikaan sellaista kertaa, että ylläri olisi ollut samantien niin mieluisa, että oltaisiin tasajalkaa hypitty onnesta. Voi olla, että vika on kiittämättömissä lapsissa tai siinä, että joka kerta lapsen haaveena on ihan oikeasti vain ja ainoastaan se jättipehmopääpalkinto. No, en ihmettele, jättikokoinen alpakkapehmoleluhan olisi kyllä superihana! Tällä kertaa viisikko sai tarroja, tehtäväkirjan, vihkon, uimarenkaan ja minileijan. Minusta ainakin olivat tosi kivat yllärit.  Kun Koiramäki oli koluttu, siirryimme huvipuiston puolelle. Ensimmäisenä tietysti heti vieressä sijaitsevaan Koskiseikkailuun, joka on kyllä aina yhtä jännä, että kastuuko sitä vai ei. Ei kastuttu pahasti! Odotimme kovasti pääsevämme uuteen Keinukaruselliin, mutta harmiksemme se ei ollut auki. Keinukaruselli on vanhan Ilmaveivin tilalle tullut uusi laite, johon myös perheen pienin olisi päässyt, koska pituusraja aikuisen seurassa on metrin. Karuselli on se laite, joka näkyy selvimmin ja johon katse kiinnittyy, kun juna porhaltaa Tampereen ohi. Sanoisin, että Näsinneulan ja Tornadon lisäksi se mikä ensimmäisenä tulee Särkänniemestä mieleen. No, ensi kerralla sitten!

Kolmivuotiaani olisi varmasti ollut Keinukarusellista innoissaan, mutta enpä arvannut, että hän oli lisäkseni se kaikista hurjapäisin meidän seurueestamme. Meitä oli aikuisten lisäksi kolme tyttöä, iältään 9, 11 ja 11, sekä pojat 7 ja 3. Pikkuinen Ruu meni oma-aloitteisesti ja innoissaan  mittaukseen, jossa todettiin, että yli satasenttinen on. Ja sen jälkeen rohkeasti sekä pienten lasten laitteisiin että aikuisseurassa Pikku Hinaajaan, klassikkolaitteisiin Troikaan ja Viikinkilaivaan (on muuten ainoa laite, johon minä en mene). Melkoinen, suloinen hurjapää.

Kun aamupäivällä yhdeltätoista aloittaa hupipäivän, alkaa iltapäivän puolella jo vähän hiukoa. Vähän tietty herkuteltiin jäätelöillä, hattaralla ja hilejuomilla, mutta sitä oikeaa ruokaa mentiin syömään uuteen Riemu-ravintolaan. Kaukana ovat ne ajat, kun tarjolla oli pelkkiä ranuja ja nakkeja (kohta muuten eletään aikoja, ettei niitä saa mistään, koska festaritkin ovat nykyään niin ihania ruokaelämysten tarjoajia herkullisine ravintolaruokineen). Riemussa on tarjolla aivan uudenlainen street food -buffet, josta kyllä löytyi jokaiselle jotain. Seurueemme ei jäänyt nälkäiseksi, joten oikein onnistunut ruokapaikkavalinta ja tarjonta.Meille sattui huvipuistopäiväksi rauhallinen, vähän tähän kesään nähden huonohkö sää (+16), kesäkuinen keskiviikko, mikä oli kyllä oikein mainio juttu. Juuri mihinkään laitteisiin ei tarvinnut jonottaa, mikä oli varsinkin tällaiselle isolle porukalle tosi hyvä. Ehdittiinkin käydä päivän aikana tosi monessa laitteessa ja useassa vielä moneen kertaankin. Sääkin oli just hyvä, ei palellut eikä satanut eikä ollut vaaraa, että kärtsäyttäisi olkapäänsä. Alue oli mun edelliskerrasta muuttunut monella tavalla ja vähän oli totuttelemista uuteen, kun ei voinut mennä vanhan muistin mukaan. Legendaarisen Taikajoen tilalle oli tullut Hype ja X, kreiseimmät hurjimuslaitteet, mutta oi, Taikajoen lumo ja puut, luulin sen tunnelman jo kadonneen… Kunnes Angry Birds -alueen ja Kantti X Kantin jälkeen edessä avautui uusi alue, Taikaranta. Tuollaisena rauhallisena päivänä alue ei päässyt varmastikaan oikeuksiinsa, mutta voin kuvitella kuinka ihana sinne olisi vetäytyä päivänä, jolloin huvipuisto on tulvillaan ihmisiä. Värikäs maa, jättikukkia ja tulppaanin malliset ihanat istuimet, jotka olivat mun suosikkini sekä vieressä pyörivä Huvimajakaruselli. Oi että! Tulppaanituoleihin kun istahtaisi ja kääntäisi katseensa Näsijärvelle ja vain nautiskelisi rauhaisasta näkymästä. Tällaiset levollisemmat paikat huvipuiston keskellä ovat minusta hyvinkin tervetullutta huvipuistosisältöä, jopa minulle, vaikka olenkin huvipuistokävijänä sitä sorttia, joka juoksisi lähinnä hurjimmista laitteista toisiin. Kai äiti-ihmisetkin saavat juosta riemusta? Minä nimittäin juoksin lasten luo sen jälkeen, kun olin käynyt ensimmäisen kerran X-laitteessa… No entäpä sitten se Hype ja X? Jos seuraatte Särkänniemeä somekanavissa, ette ole voineet välttyä noiden kahden välisestä kisasta, joka pärähti käyntiin viime viikonloppuna. Kisa toimii niin, että jokainen käynti laitteessa antaa pisteen kyseiselle laitteelle ja elokuussa selviää kumpi on voittaja. Arvatkaapa miten mä jaoin pisteeni? No, kummallekin kaksi pistettä, koska kävin kummassakin kahdesti. Rakastan hurjia laitteita ja näissä oli jo sitä mitä laitteesta kaipaan. Kummastakaan en ollut ottanut kuvaa koko päivänä, koska molemmista olin niin innoissaan! Pojat tottuivat jo odottelemaan äitiään laitteilla (tytöt menivät omia aikojaan Motogeessä, se oli niiden lemppari), kun minä niissä juoksin. Ai että! Mitä enemmän pää alaspäin ja kovaa vauhtia, niin sillon tuntee elävänsä ja meikä tykkää! X tuntui siltä kuin olisi jättisuuressa keinussa, joka välillä kiepsahtaa ympäri asti ja taivaanranta kääntyy siinä samalla vinksin vonksin eikä aivot pysy samaa tahtia perässä ja naurattaa vaan se kaikki ihana hullunmylly. Hype taas menee niin kovaa vauhtia, että ei voi muuta kuin nauraa ja huutaa, että mahtavaa ja ehkä miettiä, että tippuuko korvakorutkin korvista! Ja että kumpiko on mun suosikki? No, se on helppo valinta! X! Oon aivan valmis uudestaan, kuka lähtee mun kans?Voi kiitos Särkänniemi kesäisestä huvipuistopäivästä, olet edelleen IHANA! Lapset olivat ihania omia itsejään, kaikenlaisia mielialoja oli ilmoilla ja kaikilla oli varmasti tosi hauska päivä! Mun tyttöni on saanut vähän surkeanlaiset pituusgeenit, niin häntä harmittaa hirmuisesti se, ettei ole vieläkään 140-senttinen eikä näin pääse vielä kaikkiin hurjimuslaitteisiin, mutta kyllä sekin päivä koittaa. Isoin onni oli ja on kuitenkin siinä, että tällä meidän uusperhekokoonpanolla on todella hauskaa, kivaa ja ennen kaikkea sujuvaa ja ihanaa yhdessä. <3

SATUMAINEN PAAVOLAN TAMMI

Taas on yksi ihana kesä viikonloppu takana. On leppoisaa siirtyä juhannusviikon viettoon, kun tuntuu, että viileähköstä vapusta on ainakin sata vuotta ja sääret ovat saaneet hulmutella paljaina (ja valkoisina) jo viikkokausia. Tänään aamupalan syötyämme hyppäsimme auton kyytiin ja lähdimme pienelle retkelle: minä, nuorimmaiseni, mun hellu ja sen koira ja ajella hurautettiin Lohjalle.

Olen jo vuosia halunnut käydä katsomassa ja tuntemassa Paavolan tammen lumon. Tänään se sitten vihdoin toteutui. Paavolan tammi on siis kutakuinkin, noin, jopa tai lähes 400-vuotias puuvanhus, tarkkaa ikää ei ainakaan internetti osannut minulle kertoa, mutta satoja vuosia kuitenkin. Tammi sijaitsee Paavolan kylässä Lohjalla. Puuta on tituleerattu Suomen kauneimmaksi puuksi enkä kyllä ihmettele.

Jätettyämme auton parkkiin lähdimme seuraamaan opasteita. Noin kilometrin päässä edessämme avautui twinpeaksmainen, lumoava aukea. Alue on kuulema aikoinaan ollut peltoa, mutta nykyään ihan metsikköä, jonka keskellä, ei voi sanoa nökötti, vaan seisoi, Paavolan tammi. Kello oli noin puolen päivän paikkeilla ja aurinko paistoi kirkkaasti puiden lehvien välistä. Paikalla oli muitakin lapsiperheitä ja vuorotellen otimme kuvia puun edessä. En voinut olla miettimättä, kuinka kauniilta puu ja sen ympärillä oleva metsä näyttäisivät vaikkapa laskevan auringon valossa kesäisenä yönä, kun puu lumosi jo tuona pienenä hetkenä kirkkaassa päivänvalossakin.

Kolmivuotiaalla riitti sen verran paljon juttua ja tarinaa kokoajan, että aikaa omaan rauhoittumiseen puun luona ei juurikaan ollut, mutta ne puolen minuutin mittaiset hengähdyksetkin olivat ihania ja tuntuivat hyvältä. Puu oli lumoava, kaunis, iso ja majesteetillinen, kunnioitusta herättävä puuvanhus. Mieleen todella tuli Totoro-elokuvan maisemat, kuten Retkipaikan jutussakin mainittiin. Muutama vuosi sitten julkaistun jutun kautta puusta on tullut viime vuosien uusi, melko suosittukin päiväretkikohde.
Suosittelen ehdottomasti käymään tammen luona ja kiertämään myös luontopolun, jonne kyltit myös opastivat. Metsä oli niin kaunis! Mieleen jäi sekä minulle, että pojalleni tammen juureen jätetty kyltti, jossa luki suunnilleen näin: teidän varpaitakin sattuisi, jos niille astuttaisiin monta kertaa päivässä, joten ethän astu juurille. <3