Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

TERVETULOA NEULOMAAN JÄLLEEN KERRAN VILLASUKKIA // 1

Tätä olen odottanut. Tiedän myös, että moni teistäkin. Syksy on ollut kiireisempi kuin aikoihin ja olen monta kertaa kaivannut rauhallisia, yöllisiäkin neulomishetkiä, vaikka lähes kaikki tekemäni asiat kiireineen kaikkineen ovat olleet aivan mukavia. Neulominen rauhoittaa, se olen elämäni aikana oppinut. No mutta, nyt neulotaan. Tai siis, minähän olen tehnyt nämä sukat jo aikoja sitten, nyt vaan jaan niiden ohjeen teidän kanssanne.

Aloitin sukat hyvissäajoin loppukesästä ja päätin, että jaan ohjeen täällä blogissa lokakuussa. Tiesin ajan riittävän. Tai siis luulin. Siksi nimesin sukat lokasukiksi. Nimi ei kuulosta kovinkaan imartelevalta, mutta nimi onkin vastapainona itse sukille, joista mielestäni tuli suloiset ja ihanat. Tägään siis näitä Instaramissa #muitaihanialokasukat -hashtagilla ja toivon teidänkin tekevän samoin. <3

Lankana sukissa on värien perusteella valitut kolme kerää Arwettaa ja yksi joku muu kerä, jonka vyötteen olen kadottanut, mutta jonka paksuus oli kutakuinkin sama kuin Arwetassa. Suosittelenkin langaksi juuri sellaista mistä sinä pidät, jämälankakeriä lankakorin pohjalta tai lempivärejä lankakaupan hyllyltä. Tai miksei vaikka summanmutikassa valitut kerät. Saat ihan itse valita, kunhan paksuus on suunnilleen kolmosen puikoille sopivaa, niillä minä olen nämäsukkani neulonut.

Valitsin väreiksi kauniin ruosteenruskean, pehmeän, syvän persikkaisen sävyn, trooppisen raikkaan mintunvihreän ja lapsuuteni lempivärin, vaaleanvioletin. Ruskea on jännä väri, on aikoja jolloin se on ollut vaatekaapissani vallalla oleva väri ja välillä sitä ei ole siellä ollenkaan. Muistan myös, että äitini osti minulle ensimmäisen ripsivärin ruskeana ja onhan se sellainen mustan lempeämpi muoto. Siksi näihinkin sukkiin oikein mainio!

EDIT. Ohjeessa virhe, joka nyt korjattu.

Aloitetaanpas: Luo 64 silmukkaa. Neulo kaksi oikein, kaksi nurin -joustinneuletta 14 kerrosta. Joustimesta saa täpäkämpää, jos neuloo vaikkapa oikeat silmukat niiden takareunasta, mutta toisinaan neulominen on kivempaa aloittaa aivan rennosti perinteisellä tyylillä. Lisää kaksi silmukkaa viimeisellä joustinneulekerroksella, jotta silmukoita on 66 ennen kuvioiden aloittamista.

2o 2n -joustinneule on muuten varmaan ensimmäisiä neuletyylejä, jonka opin. Mummun villasukissa kun varsi oli aina sitä. Kuten varmasti aika monissa muidenkin neulomissa sukissa. Minä kuitenkin olen sen verran malttamaton, että jostinneuletta ei kovin pitkää pätkää tehdä, kun jo siirrytään vähän kuviollisempaan kirjoneuleeseen.

Neulo kolme silmukkaa persikalla, kolme violetilla. Tästä alkaa kuviokerrokset. Sitä jatketaan neljä kerrosta. Ja sitten jäädään odottelemaan seuraavaa ohjetta. Oikein mukavaa viikonloppua ja lempeitä neulomishetkiä!

NE UIMA-ALTAASSA NEULOTUT VILLASUKAT

Ne sukat, joita neuloin uima-altaassa ovat tässä. Olin ajatellut saavani ne valmiiksi jo jouluksi ja pakettiin, mutta kun kiire näytti tulevan vastaan, luovutin ja säästin ne joulupyhille viimeisteltäviksi. Ja koska sukkien saaja on oma tyttäreni, ei sillä ollut juuri väliäkään milloin hän ne saa. Tiedän kyllä, että lapseni kyllä osaavat arvostaa äitinsä tekemiä käsitöitä, mutta samaan aikaan ne ovat vähän itsestäänselvyyksiä ja toisaalta taas, he saavat vain harvakseltaan vaikkapa villasukkia. Joten isomman kiitoksenkin tekijänä saan, jos sukat saa ihan tavallisena päivänä, eikä aattona lahjapaketista.

Väreiksi valitsin vaaleanpunaisen, liilan, harmahtavan beigen ja tumman ruskean. Kuviot vaan neuloin. Toiseen sukkaan eri väreillä kuin ensimmäiseen. Tyttären mielestä sukat olivat ihanat ja se riittää. 

Uudenvuodenaattona nopeasti höyrytin sukat, näin niissä monta virhettä, nyppyä ja löysää silmukkaa, mutta annoin niiden olla. Halusin, että tyttö saa nopeasti sukat jalkaansa. Leikkasin ikkunalaudalle jääneestä karkkipussista ja muistivihon sivuista terälehtiä ja kukkia ja liimailin ne yhteen. Niistä tuli kukat tähän kuvaan. Olkoon kaikki tämä siis muistutuksena siitä, että kaiken ei tarvitse olla vimpan päälle, että ympärillämme on paljon asioita, joissa on kauneutta, siihen pitää vaan tarttua. Ja että tärkeät asiat ensin. Varpaat lämpimiksi. <3 Ihanaa vuotta 2020 teille kaikille!

VUODEN 2019 IHANIN NEULEHETKI

Tänä vuonna neuloin aika vähän. Alkuvuodesta taisin neuloa hauskat, lyhyet villahousut melkein valmiiksi, jotka jäivät vähän kesken, pitääkin neuloa ne loppuun ja esitellä teillekin. Nyt ollaan pian niiden kulta-ajan äärelläkin, kun pakkaset ja lumi tulevat. Keväällä tein suloisen ihanan pehmeän muitaihanialaisneuleen, joka on kyllä yksi suosikeistani, mitä ikinä olen neulonut. Syksyllä muutamat villasukat. Neulominen silti on mun yksi lempiharrastuksistani, vaikka se nykyään onkin melkoisen harvakseltaan tapahtuvaa toimintaa. Ehkä johtuu myös siitä, kun seurustellessa yksinäisiä iltoja tv-sarjojen ja elokuvien äärellä on huomattavasti vähemmän. Tai ne ovat muuttaneet muotoaan, nykyään katselen niitä lähinnä kainalosta ja se on paikka, jossa ei kutimet yhtä paljon viuhdo, kuin sohvan nurkassa. Tuntuu muuten vieläkin vähän siltä, että olisin seurustellut vasta vähän aikaa, vaikka meillä tuli jo KAKSI vuotta yhteiseloa täyteen hellun kanssa.

Juhlistimmekin jälleen vuosipäiväämme pienellä rakkauslomalla. Tällä kertaa suunnattiin Thaimaan lämpöön, josta tulimme takaisin kotiin juuri sopivasti muutamaa päivää ennen joulua. Yritän laittaa reissusta vielä piakkoin isomman kuvakoosteen ja kerron loma-ajatuksiani tarkemmin, mutta nyt halusin näyttää teille jo mun neulehommia sieltä.

Otin kutimet mukaan jo lentokoneeseen, vaikka vähän jännitti pääseekö niiden kanssa lennolle. Hyvin pääsi. Pääsin menomatkalla niin hyvään neuleflowhun jopa keskellä yötä pitkän lennon aika, että se jatkui vielä perilläkin.

Muistan yhden kesän nuoruudestani, että neuloin heinäkuisilla helteillä parhaan ystäväni terassilla unelmieni villapaitaa. Se oli ihana raitapaita Anttilasta ostetuista Florica-langoista. Oli ihan hillitön helle ja mua vaan neulotutti. Kuunneltiin uutta radioasemaa nimeltä Kiss FM ja aina, kun kuulen kappaleen Love & Devotion, mulle tulee mieleen nuo hetket. Nautittiin suloisan huolettomasti kesästä. Se oli aivan ihanaa aikaa.

Nyt kuitenkin siitä kesästä on aikaa jo 24 vuotta ja minä kutimieni ja ihanan miehen kanssa kuuman auringon alla.

Nappasin lentokoneessa aloittamani villasukan ja liilan langan hotellihuoneesta mukaan, kun eräänä iltana hipsittiin katselemaan auringonlaskua altaalle lähelle rantaa. Aurinkotuoleilla makoili monenmaalaisia pariskuntia, tunnelma oli rauhaisa. Oltiin valittu vain aikuisille tarkoitettu hotelli, koska lähdimme matkaan ilman lapsia ja se olikin oikein mainio valinta, vaikka juuri tällaisina hetkinä se rauhallisuus oikein korostui. Nauratti nimittäin ihan hulluna, kun siellä altaan reunalla ja vedessä neuloa tikuttelin. En ihan hirvittävän pitkää aikaa kuitenkaan, koska lanka kastui ja alkoi upota, mutta kuvaushetkien verran. Paria vanhempaa ruotsalaisherraa nauratti hyvin paljon mun touhu, mutta minä olin vain että no kiva, kun saavat iloa elämäänsä – sitä minäkin siitä kaikesta sain ja saan! 

Tässä oon ihan muina kahdeksankytluvun dallasnaisina, että hellou hellou tervetuloa vaan tänne altaaseen neulomaan kanssani. 
Jos mulla olis oma neulekerho, tää ois sen se kuva, jolla haettaisiin muita osallistujia mun kans neulomaan tuonne altaaseen.
Tää ois sitten sen neulekerhon tunnelma joka kerta.

Tältä näyttää onnellinen neulojamuikki.

Näissä neuletunnelmissa toivon teille, ihanat lukijani, oikein suloista vuosikymmenen viimeistä päivää. Ja lupaan, että ensi viikolla aletaan neulomaan yhdessä, että ottakaahan valmiiksi jo ne kolmosen puikot ja muutama lankanyssäkkä mikäli mielitte mukaan!

IHANAA MAINIOTA JA PASTELLIN SÄVYJÄ JOULUUN

Kaupallinen yhteistyö: Arabia 

Muutin pois äidin helmoista 19-vuotiaana silloisen poikaystäväni kanssa. En muista olinko ihan hirveästi valmistautunut kodintavaroiden suhteen keräilemällä tai ostamalla niitä etukäteen. En varmaankaan, ehkä olin vain sen sähkökäyttöisen sitruspuristimen (sillä sen muistan!) saanut joululahjaksi ja muutaman kivan juomalasin hankkinut. Kaikki kodin astiat, kodinkoneet ja huonekalut keräsimme lapsuudenkodeistamme mukaamme tai ostettiin jotain uutta ja saatiin lahjaksi sitten pikkuhiljaa. Mutta sen muistan, että saimme poikaystävän äidiltä meille Arabian Uunikokki -vuoan. Se on jäänyt kirkkaana mieleen. Ehkä siksi ettei lapsuudenkodissani juurikaan ollut Arabian astioita (vain muutama kaphvikuppipari vitriinissä) ja se vuoka tuntui siksi jotenkin arvokkaalta. Se tuntui hyvältä juuri meidän ensimmäisessä kodissamme, yhteisenä kodin tavarana. Sitä se vuoka olikin ja on edelleen. Monet makaronilaatikot ja lasagnet sillä tehtiin. Ei minulla kyllä sitä samaista vuokaa (eikä poikaystävääkään, heh!) enää ole, se on jäänyt jonnekin elämän varrelle (se silloinen poikaystävä sen sijaan on kaverini edelleen), mutta se arvokkuus Arabian astioissa edelleen on. Se arvokas tunne, jonka tunnen niitä käsitellessäni. Ehkä tiedätte mitä tarkoitan sillä tuntemuksella.

Parisen viikkoa sitten meillä soi ovikello ja lähetti toi lähetyksen. Sain elämäni ensimmäisen astiastomaisen kokoelman astioita (en tiedä voiko kuinka tarkkaan puhua astiastosta, jos kaikkea tuli “vain” neljä, onko siihen jotain määritelmiä? ei kai?) Arabian Mainiota ja Uunikokki-vuokia. Sisälläni läikähti jälleen se arvokkuuden tunne. Minua pidempään seuranneet (ja meidän astiakaappeja aukoneet) tietävät, että meidän astiakaapissa vallitsee armoton sekasörssimäinen tunnelma, siellä on muutama tuota ja jonkinverran tätä ja sitten vielä yhtä sorttia sen verran ja toista tuon. Nyt vihdoin voimme joskus kattaa ihan oikealla tavalla KAIKKI samaa sarjaa.

Olen ihaillut Mainio-sarjaa siitä saakka, kun se tuli markkinoille tammikuussa 2018, sillä se on niin ihanan käytännöllinen (vaikka minä en aina kyllä ole!) (mutta ei mun tarvi mätsätäkään yksyhteen astiasarjan kanssa) ja täydellinen varsinkin pieniin koteihin ja vähiin kaappimääriin. Ja se on niin nätti kaikessa yksinkertaisuudessaan. Sarastus-kuvio Mainioissa sai inspiraationsa vanhasta Raija Uosikkisen Ivalo-koristeestavuodelta 1965. Kuviossa on ihanaa käsinpiirretyn viivan fiilistä ja kun kuviointia on vain astian reunamilla, saa itse ruoka kaiken huomion.

Ajatella, että minä runsauden ja värien rakastaja pidän niin kovasti tästä mustavalkoisen kauniista ja yksinkertaisesta kuvioinnista ja muotokielestö! Mutta joskus se pääasia voikin olla se simppeli ja ympärillä sitten vain sitä sekametelisoppaa. Arabian Mainio -sarja kuvastaa mulle juuri sitä.

Kun astiat saapuivat meille, olin juuri heittänyt keittiön pöydän päälle pikaisesti ompelemani (ja reunoista piparikuvioiksi leikkaamani) pöytäliinan, joka peitti myyntipöytääni joulumarkkinoilla. Keittiöön tuli ihana tunnelma. Pastellinen ja samaan aikaan jouluinen. Innostuin askartelemaan jopa jouluisen viirin ikkunaan. Pastellisia kartonginpalasia, havunoksia ja joulukuusenkoristeita. Kynttelikön olin tuunannut jo aiemmin (se muuten löytyy tämän päivän joulukalenterin luukusta Instagramin puolella) vaaleanpunaisilla ja neonpinkeillä pilkuilla. Minun silmääni oikein jouluinen, vaikka perinteisiltä väreiltään ei ollutkaan sitä yhtään. Mallailin astiat pöytään ja työ-, koulu- ja päiväkotipäiviemme jälkeen söimme astioilta arkiruokamme niinkuin joka päivä teemme. Tunnelma oli jouluinen ja siitäpä se sitten idea lähti, että meidän joulumme on tällä kertaa näitä värejä. Arabian Mainio -sarjaan kuuluu lautasia, kuppeja, kulhoja ja mukeja. Niissä on aivan parasta se, kuinka ne on suunniteltu mahtumaan mainiosti pieneen tilaan. Ne ovat pinottavissa kätevästi ja lautaset sopivat kansiksi kulhoille – nerokasta! Ruuanjämätkin saa supernopasti kaappiin kun ei tarvitse kuin toinen lautanen pistää kulhon päälle. En ole enää nuori ja olen asunut omillani sen kaksikymmentä vuotta, mutta kotini on edelleen lähestulkoon yhtä kompakti kuin ensikotini tuolloin keväällä 1999, joten jos joku astiasarja olisi sopinut meille silloin, niin sopii se meille edelleen. Edelleen tarvitsen napakoita ja pieneen tilaan sopivia ja kätevän käytännöllisiä ratkaisuja arkeen. Ja aivan samalla tavalla juhlaan sopivia.

Uudet astiat aiheuttivat tietysti sen, että keittiönkaappien järjestys on laitettava uusiksi. Siirrän astiat ja kuiva-aineet päikseen kaappien kesken (kummallekin on yksi kaappi) ja raivaan keittiön seinälle hyllyn, jossa säilytän niitä astioita, joita lapset tykkäävät eniten käyttää eli jotka heillä on helppo ottaa itsellä esille. Mainiot päätyvät sille hyllylle ehdottomasti. Nämä ovat sellaisia aiheita tavaroiden säilytykseen liittyvissä asioissa, jotka eivät kosketa läheskään jokaista kotitaloutta, mutta tiedän etten ole ainoa, joka asuu pienessä kodissa ja keittiössä ei ole sitä paria metriä tyhjää tilaa kaappien edustalla tai edes varsinaisia astiakaappeja, minne puhtaat astiat astianpesukoneesta tyhjennetään. Saatan järkyttää teitä, mutta meillähän ei ole edes astianpesukonetta. Kyllä, tiskaan joka päivä käsin. Se on se minun oma terapia-fiilistely-ajatushautomo-hetkeni. Näitä Mainioita on muuten mukava tiskatakin: yksinkertaiset muodot, joita myöten tiskiharja mukavasti luistaa. 
Viikonloppuna päätin yllättää muun perheen, kun hellu lähti lasten kanssa käymään Parola Panssarimuseossa (itsenäisyyspäivä sai viisivuotiaan kiinnostumaan sotaan liittyvistä asioista ja heti pääsi ihan museokäynnille saakka!). Hain kaupasta ainekset kahteen perheemme lempiruokaan: makaronilaatikkoon (sitähän siinä alkuperäisessä Uunikokissakin pääosin aina kokattiin) ja uunilohi-kasvisnyytteihin. Seuraksi tietysti rosollia tulevan joulun kunniaksi ja jälkkäriksi jäätelöä kermavaahdolla, suklaa- ja kinuskikastikkeilla sekä pipareilla. Tavallaan ihan tavallinen lauantain ateria, mutta myös sellainen, joka vaikkapa joulun välipäivien aikaan maistuisi varmasti kaikille.

Pöytäliina oli edellispäivänä joutunut pyykkiin spagettikastikkeen jäljiltä ja siinä sitten sitä silittelin kokkaushommien ohessa. Puuvillakankaaseen leikatut piparireunat eivät välttyneet pyykissä rispaantumiselta, mutta ei se mitään. Pöytäliina kruunasi silti keittiön ja tunnelman. Ihan ei kaikki kuitenkaan mennyt elokuvamaisen sujuvasti, kun perhe saapui kotiin. Tajusin, että eihän siinä ollut mitään järkeä, että meille tuli astioita vain neljälle. Nytkin meitä oli viisi syömässä yhtä aikaa, toisinaan seitsemän, kun koko uusperheemme on koolla! No, onpahan nyt mitä keräillä lisää. Tykkään Mainio-sarjasta tosi paljon. Ja niin tykkäävät lapsetkin. Varsinkin uusista mukeista, jotka tulivat viikko sitten markkinoille: Talvikki, Punos ja Ruudukko! Jokainen kolmikostani sai valita itselleen oman suosikkinsa. Hehe, nyt tajusin, että vaikka astiasto on muuten seesteinen ja kokonaisuus selkeä, niin meidän perhe kuitenkin revitteli sillä, että sarjan sisältä jokainen valitsi itselleen omannäköisen mukin! Mukihylly pysyy edelleen ihanana sekamelskana.

Olisi muuten aika ihana joululahja jollekin perheelle antaa perheen henkilöiden verran saman sarjan mukeja ja sitten saisivat itse päättää mikä on kenellekin. Arabialla kannustetaan tänä jouluna riimittelyyn, joulurunoiluun. Kirjoittamaan joululahjan mukaan arvostusta lahjan saajalle ja vähän hassuttelemaankin. Minä tietysti heti intouduin ja keksin kuvitteelliselle lahjalle (jossa antaisin koko uusperheellemme omat Mainio-mukit) runon:

Meitä tässä perheessä seitsemän on
jokainen omalaisensa ihana ja vallaton
Valitkaamme kukin se muki
jossa on just sun paras buugie
siitä maistuu kaakaot ja teet
miksei myöskin janojuomaveet
Suloista joulua kultamuuriaiset
toivottaa teille Tiina ja mukilaiset

MAKKAROITA, STRÖSSELEITÄ JA HELSINGIN AINOAT VUORET // IHANIA MINIMAALAUKSIA

Jäätelöiden maailmankaikkeus // Jäätelöjalka // Lovely boobs // Viisi palloa // Helsingin ainoat vuoret // Vohveli Hot lips 100% // Olet tosi ihana makkara // Lempikaari // Sinipötkylä // Sateenkaarikuplassa // Nonparelli vs strösseli // Makaronien matkaLempeä tuulahdus // Kevään ensimmäinen jäätelö // Nakki strösselillä // Kukkaiskaari // Hubbajäätelöbubba // Haukattu sydän // Nakkikasa

Iässä kolmekymmentäyhdeksän vuotta rakastuin viimein sahaamiseen ja hiomiseen. Pitkin syksyä olen kaivannut aika-ajoin todella paljon ihan omaa aikaa ja aivotonta tekemistä ja sen kolon elämästä on täyttänyt juurikin nuo kaksi asiaa. Olen tehnyt kymmeniä ihania, söpöjä, suloisia ja hassunhauskoja minimaalauksia – muitaihaniaARTtia! Olen vailla suunnitelmaa vain sahaillut erilaisia muotoja ja maalannut niitä. Samalla olen katsellut erilaisia dokumentteja ja aloittanut varmasti ainakin kymmenen eri sarjaa ja todennut, että eipä oo meikän makuun. Olen ollut äärettömän onnellinen siinä tekemisen hetkellä. Niin täydellisen kaukana kaikesta arkisesta. Aamunkoitto // Outojäätelön takana // Värikkäät vuoret // Valitsen annoksen numero kolme // Sunnuntai // Makaronimeri Kyynelsateenkaari // Jätskiräjähdys // Kaikilla mausteilla // Sata palloa // Sukanvarsi // PäärynäveneVihreä vohveli // Minttukastike // Sadekaari // Piparitalossa // Kuplat ja tyynyt // Pieni sade // Kesäniityllä 

Tässä niitä nyt on, yhdeksässä kuvassa lähestulkoon kaikki. Jokainen on nimetty joko omasta tai poikani toimesta. Siellä on ainakin Nakkikasa, Helsingin ainoat vuoret ja Valitsen annoksen numero kolme. Nimeäminen pojan kanssa yhdessä oli hauskaa, välillä lähti ihan lapasesta ja naurettiin kippurassa ja toisten nimeksi tuli ihan vain itsestäänselviä mielikuvia. Maalaukset ovat ainutlaatuisia, kahta samanlaista ei ole. Kooltaan ne ovat 7-20 senttiä suuntaansa. Takana niissä on kiinnityskoukut.

Nappaan minimaalaukset mukaani Studio Roscoen Joulumyyjäisiin ensi viikon viikonloppuna (Studio Roscoe sijaitsee Helsingin Käpylässä, osoitteessa Väinölänkatu 2, ihan eteen pääsee raitiovaunulla numero 1), joten ihan jokaisella on mahdollisuus saada oma pieni minimaalaus oman kotinsa seinälle tai sujauttaa sellainen pukinkonttiin jollekin mahtavalle tyypille. Mikäli et pääse myyjäisiin ja haluaisit oman maalauksen tai kokoelman, niin laita sähköpostia, postituskin toki onnistuu. Mutta kaikkein eniten toivoisin kuulla teiltä, että mitäs tykkäätte?
Ihanat tissit // Paradise // Pusinakki // Pirskahdus // Big ball // Kedon aarteetVihreä vohveli // Söpö hirviö // Sata palloa // Lempijäätelöni // Aamukaste // Dinosauruksen jalka Sateenkaarimeri // Tarvitsen huulirasvaa // Kaaret // Karamelli // Jätskihetki // Pienet vs. isot pötkylä 

 

RUUSUKAALIKUMMITUKSIA JA KUKKAKURPITSOJA

Näyttää siltä, että minä sujahdan vuosi vuodelta enemmän halloweenin juhlijaksi samaa tahtia muun Suomen kanssa. Onhan tämä nyt oikeastikin aika kivaa, kun kaiken pimeän keskellä saa vähän juhlistaa. Mutta tiedättekös mitä en vaan osaa? No sitä, että perinteiset halloweenin juhlinnan värit ovat musta-oranssi ja se, että juhlaan kuuluu kaikki kauhuhenkinen. Tykkään enemmän pastellisävyistä ja vähän hurjasta söpöllä twistillä. Silloinhan sitä ei auta muu kuin mennä täysin sillä omalla tyylillä.Tänä vuonna löysin tilpehöörikaupasta keraamisia tuikkukippoja ja kurpitsakoristeita (ja pääkallonkin, jonka unohdin näiden kuvien ulkopuolelle vahingossa), joita koko perheen voimin maalailimme värikkäiksi. Oli ihana hetki touhuta keittiönpöydän ääressä koko porukalla. Mun lempihetkiä elämässä ovat ne, kun saa tehdä käsillään jotain ja samaan aikaan jutella ystävien kanssa. Jutut ovat omanlaisiaan, kun keskittyy työhön ja lörpöttelee. Yleensä mulla noihin hetkiin kuuluu paljon naurua ja keskusteltavia asioita aiheista, joihin ei välttämättä kasvotusten, ilman käsillä tekemistä, päädy.
Tytär teki taidokkaan upean kissan, keskimmäinen tehokkaalla tahdilla kuviollisen kurpitsan ja pilkullisen kissan. Kuopus maalasi onnellisena värejä isoiksi läikiksi pieneen kurpitsalyhtyyn. Itse maalasin noitatytön ja isot kurpitsakoristeet. Kaikkien maalatut lopputulokset muistuttavat kyllä tekijöitään. En oikeastaan malta odottaa sitä, että käärimme nämä koristeet ensi viikolla silkkipaperiin ja kirjoitamme kenkälaatikon kylkeen kaunokirjoituksella Halloween. Avataksemme laatikon joka vuosi uudelleen. Mun yksi vanhemmuuden haaveita onkin ollut omien perinteiden luominen ja tämä on juuri yksi sellainen. Laatikkoon olisi myös ihana sujauttaa aina paperinenkin valokuva jokaisen vuoden koristeluista, siitä miltä kotona on milloinkin näyttänyt. Tai ehkä käytän vain #muitaihaniahalloween-hashtagia ja voi joka vuosi palata intternetkännykällä edellisvuosien tyyleihin. Plääh, miten tylsää verrattuna paperikuviin.  Kävin viime eräänä päivänä happihyppelyllä pihalla. Olen kaivannut paljon ulkoilua, mutta oon ollut niin kiireinen, että ihan hirveätä myöntää, että en ole juurikaan ehtinyt liikkumaan. Paitsi silloin viime viikolla! Otin katuliitupurkin taskuun ja lähdin pihalle piirtelemään. Ollaan asuttu tässä talossa sen verran monta vuotta, että enää en ikinä mieti, että mitäköhän joku naapuri katuliituilevasta nelikymppisestä naisesta miettii (koska tiedän, että hyvin harva miettii juuri mitään tai luultavasti vain ilahtuu, jos aiheen miettimisen näkemässään saavuttaa), kun pihalla touhuan pyllistellen ja piirrellen maahan kukkia ja sydämiä. Naapurit ohi kävellessään moikkaavat vaan ja joskus vaihdetaan muutama sananen. Eikä päiväsaikaan pihalla edes juuri ketään kuljekaan! On oikeastaan myös hauskaa olla se tyyppi, jonka tiedetään tällaisia juttuja tekevän. Pitäisikin vielä ennen talvea käydä kirjoittamassa joku “sinä olet aurinko” -henkinen tekstaus kukkineen pihan tasaisimpaan asvalttikohtaan.
Tällä kertaa eläviä kurpitsoja tähän hommaan päätyi montaa sorttia: perinteistä oranssia, vihreäsävyistä littanaa rypyläkurpitsaa (en muista virallista nimeä), myskikurpistaa ja tietysti kesäkurpitsaa – tuo unholaan jäänyt halloweenin juhlistaja! Nukkusilmät ja hymyhuulet leikkelin pääosin terävällä veitsellä, mutta reikiä tein myös minikokoisella piparimuotilla ja käsivatkaimen vispilän päällä. Hevitiskiltä nappaamani ruusukaalirasia sai päällensä kasan silmiä ja juhlapäydässä on nyt sitten myös valtava määrä minikokoisia ruusukaalikummituksia.  Tykkään näistä koristuksista! Tuolla ne ovat kaikki (paitsi pihalle vietyjä lukuunottamatta) keittiössä ikkunalaudalla odottamassa varsinaisia juhlia. Viikonloppuna pidämme viisivuotisjuhlat, joiden teemaan kaikki nämä sopivat. Ihanaa! Mutta nyt, oikein hurjaa halloweenia! 

KIMBLEN VIHAAJASTA NAISEKSI, JOKA TEKI PERHEELLEEN OMAN VERSION

Pari viikkoa sitten elämässäni tapahtui suuri käänne. Superwood-festivaaleilla oli nimittäin mahtava tuunauspaja. Huone, jonka teemana oli Kimble ja siellä sai tehdä oman näköisen pelilaudan! Voiko olla siistimpää festariohjelmaa!

Superwoodin tunnelma on kaikkinensa aivan ihana, Hotelli Rantapuisto ihan mieletön miljöö lokakuisille festivaaleille ja joka vuosi sen ohjelma yllättää. Tänä vuonna Wood Tourin (jolla oli mm. Jari Sillanpää ja Lea Laven!), joka on siis kaksi ja puoli tuntia pimeässä metsässä maagista samoilua keikalta toiselle (jonka tunnelmaa on vaikea selittää, se, jos jokin pitää kokea) lisäksi mun lemppari oli kyllä ehdottomasti Kimble-huone.

Noin 39 vuotta elämästäni meni niin, että v i h a s i n nopan naksautusääntä. Muistan teininä, kun pikkuveljeni sai oman Kimblensä ja muu perhe sitä pelasi, että meinasin aivan raivostua (ja luultavasti raivostuinkin) siitä napsumisesta. Varmastii olen ollut moent kerran ihan hermona ja mennyt omaan huoneeseen ääntä piiloon. Niin paljon peliä vihasin.

Kului vuosia, muutin pois kotoa ja elin täysin kimblettömässä kuplassa, onnellisena ilman naksautuksia. Tulin äidiksi ja muutaman vuoden kuluttua tilanne oli taas esillä. Tyttäreni kasvoi lautapeli-ikään ja muistan pohtineeni marketin pelihyllyllä Kimblen kohdalla, että aivan, tämäkinhän ois, mutta ei, EHDOTON EI! En vaan kestä. Ja perus-Kimblen väritys on mielestäni todella b o o o r i n g! Kesällä 2019 kuitenkin tapahtui käänne. Ehkä siihen mennessä helteetön kesä oli tehnyt tehtävänsä, kun mieleni teki täyskäännöksen tamperelaisen supermarketin peliosastolla. Olin bonustyttäreni kanssa ostoksilla kaupungissa kesken mökkiviikkomme, kun näin hyllyssä Ivana Helsingin version tuosta pahamaisesta naksuutuspelistä. Olin myyty! Seuralaisenikin oli ihmeissään, kun nakkasin pelin ostoskärryihin ja totesin, että me ostetaan tämä.

Ensimmäinen peli mökillä loppui lyhyeen, tuli riitoja ja kinaa ja pelinappulat lähes lensivät. Mietin jo tehneeni virheen.

Kunnes muutamaa viikkoa myöhemmin huomasin, että tässä sitä vaan istutaan ilta toisensa jälkeen iltapalapöydässä ja pelataan Kimbleä koko perheen voimin. Meille oli syntynyt ihana perinne. Kaakaot ja voileivät maistuivatkin paljon paremmalta, kun sai naksutella noppaa samalla ja vähän ehkä naljailla välillä toisille, kun joutuivat syödyksi ja heittää lopuksi ylävitoset voittajille.

Joten, Superwoodin Kimble-huone sai aikaan ylimääräisiä sydämentykytyksiä ja tiesin, että jälkikasvuni tulisi olemaan todella onnellinen sinä päivänä, kun posti tuo meille MEIDÄN PERHEEN OMAN KIMBLEN! Pelin tekeminen oli hauskaa, ja kun oli siinä päässyt jo vähän festivaalitunnelmaan muutaman drinkin jälkeen, se oli myös hulvatonta. Kuinka usein pääsee ylipäätään askartelemaan pienessä nousuhumalassa? Minä en ainakaan kovin usein. Leikkelin supernopeaa vauhtia pilvenreunallakuvioita styleistä paperiarkeista ja liimasin ne alustalle paperiliimalla ja kirosin ryppyjä. Valitsin pelinappulalaatikosta meille perheenjäsenille sopivat värit ja muodot: tyttärelle vaaleanpunaiset, mulle ruskeat, tokaluokkalaiselle keltaiset puiset nappulat ja nuorimmaiselle vaaleansiniset naurunaamat. Viimeisenä silauksena kirjoitin vielä äkkiä jokaisen nimet omiin nurkkiin, niille paikoille, joilla kukin meillä istuu keittiönpöydän ääressä. Siinä vaiheessa mietin, että ihan näin kiireellä ei ehkä kannattais näin UPEAA työtä tehdä, että mulla olisi omassa käsialafonttivarastossani kauniimpiakin käsialoja, mutta annoin mennä.

Pelistä tuli juuri niin ihana, kuin arvelinkin ja tätä tekstiä kirjoittaessani keittiössä on meneillään iltapala-Kimble, hellu on korvannut minut hetkellisesti. Ihana onnentunne! <3 Meidän perheen oma KIMBLUKKA! 

DAISYN JA ESTERIN LUMOISSA // IHANAT ARABIAN ROOSA NAUHA -MUKIT

Kaupallinen yhteistyö: Arabia

On taas vaaleanpunainen aika vuodesta, Roosa nauhan aika. Vuosi vuodelta aihe tuntuu tärkeämmältä, kun ikää tulee lisää. Joka vuosi noin 5000:lla suomalaisnaisella todetaan rintasyöpä. Se on aika monta tapausta sekä sairastujia, että heidän läheisiään, kaikkia keitä asia koskettaa.

Onneksi meillä on Roosa nauha -kampanja. Sen avulla tehdään tärkeää työtä rintasyövän tutkimiseen, ehkäisyyn sekä ihan myös potilaan ja läheisten tukemiseen. Jokaisen Roosa nauha -tuotteen hankkimisella annat tukesi tärkeälle asialle.Tänä vuonna sain olla mukana kampanjassa monella tavalla ja tämä on yksi. Arabialla tänä vuonna Roosa nauha -kampanjassa on neljä erilaista mukia. Daisy, Esteri, Maisema ja Suomen kukka -kuosit. Väritys niissä on upea vaaleanpuna-pun-sävyinen, ihana, ja aikalailla myös minulle sopiva. Jokaisesta mukista Arabia lahjoittaa osuuden syöpätutkimukseen.

Tiesittekö muuten, että Maisema-kuosi on englantaista perua ja yksi Arabian vanhimpia kuviointeja. Se on vuodelta 1882. Sitä on ollut Arabian tuotteissa monessa eri värityksessä: mustana, vihreänä, ruskeana ja punaisena.
Minua pidempään seuranneet saattavat muistaakin, että Instagramin puolella mulla on oma hashtag rikkoontuneille astioille: #tiinarikkooastioita. Kuvaan aina jokaisen rikkoontuneen astiaan kauniilla tavalla ja lisään kuvan Instagramiin. Toisinaan lapseni toteavat joskus lautasen haljetessa tiskialtaaseen, että et taida äiti olla ollenkaan surulinen, kun se meni rikki, koska saat nyt uuden kuvan sun sarjaasi. No, olen mä kyllä surullinen, sillä pidän kauniista astioista, enkä todellakaan toivo yhdenkään astian menevän koskaan rikki, mutta joskus niin käy. Siksipä meille tuli nyt jokaista kampanja-mukia niin, että meillä kaksi kappaletta kutakin, niin nythän voi jopa sanoa, että meillä on kerrankin oikea kunnon kokonaisuus joitakin astioita. Ja mikä voisi olla ihanempaa kuin, että ne ovat juuri Roosa nauha -mukeja.

 

KUINKA USEIN?

Mä olin oikeastaan menossa suihkuun, mutta koska iski yhtäkkinen into kertoilla juttuja, niin päätin osallistua tähän hauskaan blogihaasteeseen, jonka bongasin Karoliinalta. En muistakaan oonko mun pian 13 vuotisen blogielämäni aikana osallistunut kovinkaan moneen. Joten nytte sitte ku ikää on melkein teinarin verran. Blogilla siis. Itselläni enemmän. Elikkäpä kysymys on siitä, että kuinka usein teen mitäkin asioita.

Vaihdat lakanat? Vaihdan aina silloin, kun lapset lähtevät isilleen. Saan rauhassa laittaa lasten vuoteet valmiiksi seuraavaa viikkoa varten ja itse sujahtaa raikkaisiin lakanoihin lapsettomaksi ajaksi. Oon tehnyt niin aina, ehkä juontaa juurensa siihen aikaan kun oli kaikenmaailman maitohikiä ilmoilla imetyksestä ja semmosia äitijuttuja.

Vaihdat pyyhkeet?  Kerran viikossa varmaankin.

Putsaat lattiakaivot? Aina, kun näyttää siltä, että olis aika. Oon semmonen kaivojen tarkkailija kyllä (kotona), että alkaa ällöttää, jos näkyy yhtään mitään ylimääräistä.

Peset hiukset? Joka toinen päivä suunnilleen, jos poistun ihmisten ilmoille. Instastooreissa ei likainen tukka haittaa.

Käyt suihkussa? Heti, kun tuntuu siltä, jos jaksan. Hikeni ei haise helposti, joten olen freesi muija melkein aina, haha!

Soitat äidille/isälle? Iskälle soitin kesällä 1997 viimeisen kerran. Äidin kanssa soittelutahti on vaihtelevaa. Nyt on meneillään hiljaisempi kausi. Äiti on mun äiti, mutta myös ystävä ja se kelle kiukuttelen myös ehkä eniten (ehkä hellu on kyllä mennyt jo äidin ohi tässä asiassa) (mutta oli pitkään siis ainoa ihminen, jolle pystyin kiukkuamaan silleen miten rakkaille saa joskus purkaa) ja on ihanaa, kun saa olla äidille aina justiisa se kuka ja millainen milloinkin on. Nyt kun katselin puheluhistoriaa, niin ei näkyny milloin oltais soiteltu, siinä on siis pidempään kuin kaksi viikkoa! Kääk.

Näet vanhempiasi? Äiti asuu Oulussa, joten nähdään muutaman kerran vuodessa. Äiti käy täällä ja me siellä.

Käyt leffassa? Tykkään käydä elokuvissa, mutta pelkään aina, että nukahdan. Tykkään tosi paljon leffassa käymisestä siksi, että siinä elokuva vie täysin mukanaan ja on ihanaa kadota niihin maailmoihin. Varsinkin jos kyseessä on joku superihana ja kaunis elokuva niinku vaikka Call me by your name. Viimeksi käytiin muutama viikko sitten katsomassa Olen suomalainen. Tänään oon menossa, kun on treffit hellun kanssa, ihanaa.

Föönaat hiukset? Jos on pakko. En oo tukanlaittaja.

Käyt metsässä? Liian vähän, mutta aina kun mahdollista tälleen vallilalaisena.

Sanot läheisille, että rakastat heitä? Lapsille monta kertaa päivässä. Meillä myös huudahdellaan heippojen lisäksi aina, että olet rakas!

Sanot miehellesi rakastavasi tätä? Joka päivä. Kuiskuttelen korvaan, sanon puhelimessa ja viesteissä. Sanon usein, mutta ehkä hellu sanoo vielä useammin.

Soitat anopille? Hellun äidille en muista soittaneeni koskaan, vaikka hän herttainen ihminen onkin.

Katsot kuivakaappien sisällön? Silloin, kun se pursuaa. Meidän kuivakaappi on vain kaksi ja puoli hyllyllistä, joten tämä tapahtuu helposti. Tänään ensimmäisen kerran pitkään aikaan haaveilin suuresta ja väljästä keittiöstä, ja sekin ajatus tuli mieleen rappukäytävässä, ei edes keittiössä itsessään. Ois ihanaa, jos tavarat olisivat kaapeissa yhdellä katsauksella katsottavissa, eikä minkään takana olisi mitään.

Luuttuat lattiat? Silloin, kun ne näyttävät likaislta. Meillä on vanha lautalattia, joka on sen verran patinoitunut, että armoa saa.

Imuroit kotisi? Imuri on esillä useasti viikossa, mutta koko kodin kerralla imuroin vaan siivouspäivinä, joita pidän silloin kun on aika eli jäätävä sotku.

Siivoat? Joka päivä jotain. Mutta kaikki muu saa mennä aina siivouksen edelle, vaikka rakastan siisteyttä.

Peset vessan? Noin kerran viikossa ja aina kun tarvii.

Syöt noutoruokaa? Aika usein. Tilaan Woltilla ja haen kotiin.

Valehtelet? No harvoin kyllä. Valehtelu, vaikka se olisi pikkuhuijauksia lapsille, vaikka että ei ole karkkia, vaikka omassa laatikossani olisikin, on niin kurjaa, siitä tulee paha mieli ja huono omatunto, niin en pysty kovin helpolla. Narraaminen on sitte eri asia.

Sheivaat? Silloin, kun huvittaa. Itseäni varten aina, jos!

Vaihdat hammasharjan? Tuntuu, että hampaidenharjaus on meillä superiso juttu, koska lapsille se ei oo mieluisaa. Hankin siis erilaisia harjoja ja tahnoja piristämään tätä pakollista askaretta, mutta oma harja mulla on kyllä varmaan juhannukseksi ostettu halpisharja. Haaveilen sellaisesta älysähköhammasharjasta!

Käyt kirjastossa? Harvemmin. Lasten pikkulapsiaikana käytiin usein. Meillä on superkivoja kirjoja omassa hyllyssä ja itselläkin monia kirjoja jonossa, että ensin ne ja sitten kirjastoon.

Peset peitot ja tyynyt? Kesällä, kun ne saa pihalle kuivumaan. Tyynyjä talvellakin. Tuulettelen pakkasella viikottain.

Peset rintsikat? Joka toinen viikko, muuten vaihtelen liivejä. Ilman oon aina, kun mahdollista.

Leivot? Harvoin, koska meillä on sellainen uuni, joka paistaa huonosti. Viikonlopuksi olen kyllä suunnitellut leivontapäivää pitkästä aikaa.

Siivoat jääkaapin? Aina, kun se vaatii sitä.

Käyt puntarilla? Tykkään käydä puntarilla. Mulla ei ole koskaan ollut painon kanssa mitään suurempia kriisejä, enkä ole koskaan laihduttanut. Nyt kävin ja se näytti 69 kiloa. Ajattelin, että aika paljon, 65 olis kivempi, mutta katsoin itseäni peilistä ja totesin, että näytän hyvältä näin. Numerolle ihan sama.

Syöt irtokarkkeja? Tänään teki mieli, mutta viime viikolla taisin syödä. Tänään ostan kyllä elokuviin.

Vierailet isovanhempien luona? Mulla ei ole enää isovanhempia. Hävettää myöntää, että kävin hyvin harvoin heidän viimeisinä vuosinaankin, aikka koen, että kaikki olivat mulle ihan läheisiä.

Peset pyykkiä? Pyrn pesemään pyykkikorin tyhjäksi sinä päivänä, kun lapset menevät isilleen.

Käyt hammaslääkärissä? Kävin kesällä näyttämässä yhtä paikkaa, mutta siellä ei tehty muuta. Edellisen kerran kävin muutama vuosi sitten. Harvoin siis.

Käyt kaupassa? Enpä kävisi joka päivä, mutta käyn.

Peset ikkunat? Yritän keväisin. Tänä vuonna jäi yksi huone pesemättä (niitähän on meillä kolme). En pidä siitä, kun likavettä tippuu ikkunalaudalle ja kädet kuivuvat. Muuten nautinnollinen, kiva ja näkyvä siivouspuhde.

Vaihdat sukat? Välillä käytän kyllä kaksi päivää putkeen samoja.

Ostat uusia vaatteita? Jos vastaan tulee jotain mitä tarvitsen ja välillä ihan vain siksi, että haluan jotain. Mielestäni en usein, mutta joka kuukausi kyllä varmasti jollekin jotain. Eilen kurahanskat lapselle, mutta olivat ihan liian isoa kokoa.

Olet tehnyt raskaustestin? Oon tehnyt kolmesti, joka kerta oon ollut raskaana.

Tarkistat toimiiko palovaroitin? Toisinaan.

Peset autosi? Jos mulla ois oma auto, pesisin sitä kyllä usein ja siivoaisin sisältä. Tykkään hinkata kojelaudan puhtaaksi ja kiiltäväksi.

Tarkistat vaatekaapin ja käyt sen läpi? Tänään ajattelin tehdä taas. Noin kerran parissa kuussa. Ei siellä mitään suuria muutoksia niin usein tapahdu, mutta järkkään sen samalla.

Puhdistat hiukset harjasta? Jokaisen harjauksen jälkeen, koska vihaan täitä ja olen joskus löytänyt omasta päästäni täin niin, että se jäi harjaan. Imuroidessani myös käyn läpi aina hiusharjat, niin kätevää!

Bonuskysymys: Kuinka usein vaihdat pipoa? En näemmä koskaan, koska kaikissa näissä kuvissa, jotka on otettu kaikkina eri vuodenaikona, mutta on sama pipo. <3 Ihanaa keskiviikkoa!

 

ROADTRIP HELLUN KANSSA IHANASSA SUOMEN KESÄSSÄ

Ollaan jo ihan hyvällä mallilla syksyssä, mutta palataan tässä vielä kuitenkin menneeseen kesään. Musta tuntuu, että kesä kesti pitkään. Kun skrollaa puhelimen kuvia taaksepäin, tuntuvat alkukesän jutut jo hyvin hyvin kaukaisilta. Uuden villapaidan kuvaushetket kirsikankukkien alla, ihan ku nekin oltaisiin otettu iäisyys sitten! Koko neulekin tuntuu jo paljon pidetyltä. Parin, kolmen kuukauden takaisiin reissuihin on välillä vaikea palata. Ihan kuin ei muistaisikaan enää juuri mitään. Tai ainakaan kauheasti. Totta tietysti onkin, ettei muisto enää ole niin kirkas ja tarinat yhtä yksityiskohtaisia, kuin jos olisi kirjoittanut niistä samantien. Haluan silti kertoa teille mun ja hellun roadtripistä, jonka teimme heinäkuun lomallamme. Tervetuloa mukaan!

Olin jo pitkään haaveillut, tai vähintäänkin koko seurustelumme ajan, että lähdettäisiin automatkalle kaksistaan. Matkoille lähteminen on seitsenhenkisessä uusperheessämme oma hommansa, lasten vaihdot toisiin koteihin pitää sujua mutkattomasti ja juuri tismalleen samoissa rytmeissä, varsinkin jos kyseessä on pidempi reissu. Meidän yhteensä viidellä lapsellamme on kolme muutakin kotia äitinsä ja isiensä luona, kuin ne joissa he asuvat meidän kanssamme (jokaisella lapsella kuitenkin siis vain kaksi kotia). Arki- ja lomarytmiimme vaikuttaa siis todella moni muukin ihminen. Siksi sitä onkin aina aikas onnellinen, kun päästään kaksistaan lähtemään johonkin. Vaikka rytmitys menisikin sovitun aikataulun mukaan, niin silti kaikenlaista voi tapahtua ja olen kyllä aidosti kiitollinen koko meidän köörille, josta tämä oma elämä koostuu, että elo on näin jouhevaa ja sujuvaa kuin se on. Ja onnellinen jokaisen lapsen puolesta, että heillä on kaksi rakastavaa kotia ja paljon paljon ihmisiä ympärillään. Kaikilla on äitien ja isien lisäksi sisaruksia ja bonusvanhempia! 

Yksi tärkeä sopimus liittyen tähän matkaan oltiin tehty jo hyvissä ajoin ennen reissua. Olin nimittäin lupautunut kuskiksi vaikka koko matkalle, sillä tykkään ajamisesta paljon enemmän kuin hellu. Reissumme alkoi oikeastaan jo viikkoja aiemmin kodeistamme, kun lähdettiin ensin mökkeilemään  (siellä tehdyn leikkimökin uudistuspostaus täällä!) ja minä siitä lapsineni autolla edeltä Ouluun ja hellu perässä Bättre Folkiin kanssani ja sen jälkeen vielä lasten kanssa hetki mummulointia. Aivan kaksistaan matkamme alkoi Oulusta kohti Pudasjärveä heinäkuisena maanantaiaamuna.

Ainoat ohjelmanumeromme matkalle olivat karhukuvaus Kuusamossa ja pyöräretki Kemiön saarella, joista kirjoitin omat postauksensa jo aiemmin. Muuten päätimme päivän reitin ja ohjelman aamulla ja ajaessa. Ihan hirmupitkiä pätkiä ei kuitenkaan ollut tarkoitus ajella, vaan käydä kivoissa paikoissa ja vähän patikoidakin. Tehdä just sitä mitä huvittaa. 

Ensimmäinen kohteemme oli reilun 80 kilometrin päässä Oulusta, kun pysähdyimme Pudasjärvelle syömään. Pudasjärvi on mulle lapsuudesta tuttu, semmoinen ohikulkupaikka, koska edesmenneet mummulani ovat samoilla seutuvilla. Kurenalla, eli Pudasjärven keskustassa seikkailen toisinaan öisin edelleen, kun unimaailmassa käyn 80-luvulla ja siellä kirjakaupassa seikkailen. Sain lapsena paikallisesta kirjakaupasta vahaliidut, jotka tiedän mulla olevan edelleen jossain lapsuusmuistolaatikossa. Liitujen tuoksu tulee samantien nenään, kun ajattelenkin tuota muistoa. 

Pudasjärvellä kävimme myös hautausmaalla, jonne isäni on haudattu. En ollut moneen vuoteen päässyt viemään kukkia sinne, joten oli ihanat itkut siellä isin muistolle ja muille sukulaisille heidän haudoillaan. Tarinat iskästä ja auton kyydissä olleet pyörät innostivat meidän ajelemaan Pärjänsuolle katsomaan vanhoja mummulamaisemia ja halusin näyttää hellulle myös sen paikan, jonne isäni hukkui. Pärjänsuolla asuu edelleen yksi sukulaiseni, mutta hän ei ollut harmiksemme koton. Jätettiin silti auto pihaan ja otettiin pyörät kyydistä ja lähdettiin retkelle. Ajelimme pyörillä pitkin Pärjänsuon raittia, kerroin hellulle kaikenlaisia muistoja, joita mulla lapsuudestani tuli mieleen. Tuo reilun kymmenen kilometrin mittainen lenkki avasi mun mieltä ja silmiä yllättävän paljon. Tarinoita ja muistoja kertomalla tajusin monia asioita lapsuudestani, ymmärsin ehkä vanhempieni ja muidenkin ihmisten valintoja paremmin ja omat juuret vahvistuivat. En olisi arvannut sellaista, niin suurta vaikutusta pyöräretkellä olevan. Ja en ollut myöskään ajanut pyörällä tuota lapsuudesta tuttua Pärjänsuon rengasta, eli nukutusautoajelureittiä, pyörällä sitten 90-luvun.

Matka jatkui Ranualle. Siinä ajellessa mietittiin missä oltaisiin seuraava yö ja googlehaku tarjosi meille ensimmäisenä yötä lasi-iglussa! Koska olemme selkeästi niin helppoja, niin tartuimme syötiin heti. Ollaan haaveiltu nukkuvamme igluhotellissa revontulitaivaan alla, mutta koska se on melkoisen arvokasta revontulien aikaan talvella, oli kesän hinta juuri sopiva. Keli oli harmillisen harmaa, mutta oli siellä lasikaton alla ihana katsella valoisaa kesäyötä ja hiljalleen lipuvia heinäkuun harmaita pilviäkin. Ja sitäpaitsi, kun on niin valoisaa, voi neuloakin yömyöhään saakka tai vaikka koko yön läpi.  Seuraavana päivänä lähdimme ajelemaan Kuusamon suuntaan. Google ja yöpymissivustot lauloivat intternetkännyköissämme taas ja seuraavan yön nukuimmekin erikoisessa paikassa. Löysimme nimittäin hauskan majoitusvaihtoehdon, Villa Iglun (pysyttiin selkeästi teemassa edellisyön mukaan). Se oli suuri, valtavista hirsistä rakennettu huvila, ilmeisesti alunperin jonkun rallitähden lomamökiksi, mutta muutettu sittemmin majoituspaikaksi. Siellä ei ollut enää huoneita tai pihapiirissä sijaitsevia mökkejä vapaana, joten päädyimme Tentsileen nukkumaan. Tentsile on siis puiden väliin kiinnitettävä, ilmassa leijuva teltta. Mikäs siinä, hauska majoitusvaihtoehto sekin. Meille tosin ei aivan uusi, sillä nukuimme ystävän mökillä juhannuksenakin sellaisessa. Parasta mun mielestä Tentsile-öissä on se, kun päällisen, eli telttakankaan ottaa pois (jos on varma ettei yöllä sada rankasti) ja saa makoilla ja nukkua kesätaivaan alla pelkän hyttysverkon alla ja katsella puiden latvoja suoraan yläpuolellaan. Tuolla, muiden ihmisten seurassa ja epävakaan säätilan takia, pidimme telttakankaan paikoillaan koko yön.

Villa Iglu oli muutenkin jännittävä paikka. Vähän sellainen Twin Peaks -henkinen, pikkaisen omituinen, erikoinen täytettyine karhuineen. Paikkaa oli tuolloin pyörittämässä, siellä siihen saakka vasta kolmisen viikkoa olleet, amerikkalainen naispari Las Vegasista. Rupateltiin heidän kanssaan pitkät tovit ja heillä oli taustalla jännä tarina, kuinka he olivat sinne porojen sekaan järven rannalle, lähes Lappiin päätyneet. Heitä kuunnellessa kuulin oikeastaan ensimmäisen kerran periamerikkalaisen ihmisen mielipiteitä nyky-Amerikoista, oli aika rajua sanottavaa presidentistään. Siellä mietin, että kuinka mahtavaa se onkaan aina saada kuulla ihmisten, ympäri maailmaa tulleiden ja siellä maailman toisissa kolkissa asuvien tarinoita. Siitä miten kukainenkin on minne milloinkin päätynyt ja miksi. Ja että miten juuri me jossain kohdataan ja päädytään juttelemaan ja tutustumaan toisiimme.  Patikointikohteita meillä koko roadtripin aikana oli oikeastaan kolme. Auttikönkäällä ja kahdessa eri kohteessa Oulangalla. Tykkään kävellä muutaman kilometrin mittaisia lenkkejä ja mitä enemmän vaihtelevuutta maastossa, sitä parempi. Ettei pääse tylsistymään. Kaikissa kolmessa kohteessa niitä riitti. Tykkään myös reputtomasta kävelystä, niin saa enempi hömpsötellä, kun ihmettelee metsää ja muuta luontoa. Kukaan ei ehkä ylläty tästä tiedosta, jos tuntee mua yhtään. Oulangalla kiivettiin superkauniille Pähkänäkalliolle ja kierrettiin Oulangan kanjonin reitti. Kyllä mä joskus tahtoisin pidemmän reitinkin Karhunkierrosta mennä, mutta tällainen pikkureitteilykin sopii mulle oikein hyvin.  Huomasimme jossain vaiheessa matkaa, että yksi reissun teemoista taisi olla se, että jokainen yö yövytään erilaisessa paikassa. Oltiin kerätty jo telttailu Hailuodosta, patja lattialla mummuloinnista, lasi-igluyö, tentsileyö, joten joukkoon mahtui mainiosti myös yö hotellissa. Se maistuikin makialta Oulanka-päivän jälkeen Rukalla. Ihailtiin poroja Rukan rinteessä ja ihan pikkiriikkisen haaveilin lumesta. Ikinä en olekaan rinnehotellissa yöpynyt laskettelukeskuksessa, josta näkisi suoraan rinteeseen. Sateinen kesäpäivä tällä kertaa.Karhukuvausillan (josta lisää täällä) jälkeen matkamme jatkui kohti etelää, sillä edessä siinsi pyöräretki Kemiön saarella. Tarkoituksena meillä oli pyöräillä jo pohjoisessa, mutta kelit olivat sen verran sateisia ja kylmiä, että jo pelkästään se, ettei mulla ollut hanskoja mukana, hankaloitti tilannetta. (Luulin, että heinäkuussa ei tarvis!) Vaikka kyllä me Rukalla lähdettiin ajelemaan, vaikka vähän satoi, mutta noin kilometri ajettuamme käännyttiin jo takaisin, koska oli niin järkyttävän kylmä. Onneksi käännyttiinkin, koska kohde jonne aiottiin ajaa (ja oltiin googletettu se vähän liian ympäripyöreästi!) olikin kiinni. Sillä se selvisi sitten, kun ajelimme sinne autolla. Oltaisiin siis voitu päätyä suljettuun ravintolaan litimärkinä ja kylmissämme, joten onneksi ei ajettu yhtään enempää pyörillä. Päätimme siis onneksemme suosiolla säästää pyöräilyt etelään. 

Laitettiin Kuusamossa navigaattoriin kohde, mihin auto aiottiin jättää. 961 kilometriä edessä. OK. Mua ei varsinaisesti haitannut kilsat yhtään, olisipahan edessä kesäyöajelua, paljon laulettuja lauluja ja huoltoasemapysähdyksiä. Lähdettiin ajelemaan yötä vasten, mutta hellu sai kuin saikin mut käännytettyä sadan kilometrin jälkeen yöunille. Miten lälly oonkaan? Sadan kilsan! Olis ollu tyhjä kesäyötie! No mutta, käännyttiin suomussalmelaiselle tielle järven rantaan, nostettiin kamat takapenkiltä ja peräkontista etupenkeille, laitettiin petari tasaiseks auton takaosaan, ryömittiin peiton alle ja katottiin vielä vähän matkaa Handmaid’s Talea. Autosta löytyi vielä The Revenant -kirja (kirjaversio siitä leffasta, jossa Leonardo di Caprio tappaa paljain käsin karhun) (on muuten hyvä elokuva) (jos multa kysytään) (vielä yhdet sulut tähän näin!) (ja vielä!), niin pääsi mieli muuten hyvin sellaisiin kauhukuviin, mitä kaikkea voisikaan tapahtua syrjäisellä metsätiellä autossa nukkuessa. Miksi sitä muuten pelottaakin just silloin, kun autossa, joka on kuitenkin peltiboksi, eikä silloin kun nukkuu teltassa tai riippukeinussa? Silloinhan se murhaaja pääsis paremmille apajille, koska sitähän siellä autossa pelättiin. No, yö sujui hyvin ja saatiin taas uusi, erilainen yö Roadtripimme kuvitteelliseen Erilaiset Yöt -keräilypassiin.  Seuraavana päivänä lähdettiin ajeleskelemaan leppoisasti. Pysähdeltiin siellä täällä, ei pidetty kiirettä. Se tuntui i h a n a l t a. Vanhempana sitä osaa arvostaa aivan älyttömästi kyllä sellaista huolettomuutta tai edes huolettomuuden tunnetta, joka joskus jostain pilkahtaa. Ei tarvii miettiä missä ja milloin syödään seuraavaksi, pitääkö käydä varuilta kuitenkin pissalla ja milloin joku saa raivarit kun ei oo mitään tekemistä. Käytiin soittelemassa soittimia Soivassa Metsässä ja haettiin hellulle uus takki R-Collectionilta Kajaanista. Sittenhän siinä kävi niin, että ei me ihan sinne Mathildedaliin, josta pyöräretken oli määrä alkaa, jaksettu ajaa. Uni meinasi jo tulla pitkän ja hauskan päivän päätteeksi silmään, joten yöpaikka oli keksittävä muualta. Eipä siinä sitten muuta kuin seuraavalle leirintäalueelle vaan! Se olikin jännä kohde. Muistaakseni oltiin ehkä Orivedellä. Ihmeteltiin miten voi olla leirintäalue niin täynnä, että mahtuukohan sinne edes. Humalaisia miehiä huutelemassa kirosanoja, sellaisella “hauskalla” meiningillä. Mökkien edessä paljon veneitä. Ovessa lappu, että huomenna esiintyy CatCat. Respassa selvisi, että juuri tästä paikasta alkaisi seuraavana aamuna jonkun kalastuskilpailun joku osakilpailu, että paikalla on paljon kalamiehiä. Aiiiiivan. Ovat siis aloittelemassa kalastuskisojaan pikkukänneillä ja saunaörvellyksillä.

Oltiin niin väsyneitä ja keli kaunis, ihana auringonlasku edessämme ja melko rauhallinen telttapaikkakin löytyi rannasta, että päätettiin jäädä. Täytyy kyllä myöntää, että yksi jäämisen syy oli myös se, että koin olevani niin kaukana tuosta kalastuskisaihmisten maailmasta, että halusin nähdä sitä lisää. Aivan älytöntä menoa! Sujahdettiin mukaan oikein hyvin, kun istahdettiin syömään tiskiltä tilattuja tonnikalasalaatteja oluitten kera ja minä kävin laulaa luikauttamassa Ei oo, ei tuunkin. Jota sitten paikalla olleet kolme muuta ihmisitä tulivat iloisesti kehumaan. Hauskoja kohtaamisia nekin, kun myöhäiskeski-ikäiset naiset heti kuulivat mun puheesta oululaiset juureni ja käytiin läpi kaikki Oulu-muistelomme, että missä kaupunginosassa kukakin on joskus asunut.

Telttayö nurmella (Hailuodossa nukuttiin hiekalla) tuplaleveän untuvapeiton alla oli oikein hyvä. Mulla onkin kyllä ultimate-vinkki kaikenlaiseen kesäretkeilyyn: ota mukaasi omat peitto ja oma muhkea tyynysi, niin unet ovat täydellisen ihanat. Siksi untuvainen peitto, jotta viileänäkään yönä ei tule vilu. Leveän peiton alla saa käpertyä myös oman kullan kainaloon. Tsiljoona kertaa parempaa kuin ahtaassa makuupussissa nukkuminen. Voin täysin rinnoin sanoa, että kesän parhaat yöt nukuin juurikin tällä reissullamme niinä öinä, kun meillä oli omat peitot ja tyyny ja nukuttiin teltassa. Niin ja lempilakanat niissä vielä! Vaaleanpunaiset pellavaiset. Tähän pätee vähän se sama sääntö kuin niissä vitriinissä säilytettävissä paremmissa astiasarjoissa. Ne ovat nimittäin juuri niitä, joiden pitäisi olla siinä kovimmassa käytössä. Ne ankeat, ARKIsarjat ja ARKIlakanat, ne otetaan käyttöön vasta kun ne parhaat ja lempparit ovat pesussa tai menneet rikki. 

Aamu valkeni leirintäalueella lämpimänä, kun kalastajat nousivat veneisiinsä ja katosivat järven selälle. Me hyppäsimme autoon ja huruuttelimme lähes yhtä soittoa kohti pyöräretkemme alkua. Siitä retkestä voit lukea oman tarinansa täältä

Roadtrippimme oli ihana! Ei ajettu Lofooteille, vaikka sinne olisin ajanut, jos hellu olis suostunut. Eikä tehty mitään sen suurempaa ja kummempaa. Parasta oli olla yhdessä ja SEIKKAILLA. Eikä sen seikkailunkaan aina tarvitse olla maailman äärissä. Ajeltiin mulle tavallaan ihan tutuissa maisemissa, mutta erilaisin silmin. Tähän en sano enää mitään muuta kuin, että seuraavaa seikkailua odottelessa. Ja jännä nähdä, missä silloin nukutaan. <3
PS. Hauskaa ja jännää muuten, että oltiin rakkaushenkisellä automatkalla, mutta näiden kuvien joukossa ei ole yhtään pariskuntakuvaa eikä yhtään kuvaa autosta. Lisää fiilistelyä löydät Instagramin kohokohdista, Seikkailureissun kohdalta.