Tietoa mainostajalle ›

NAKKIMETSÄ TÄNÄÄN JA SYDÄNRIESKAT HUOMENNA

Kaupallinen yhteistyö: Flora ja Suomen Blogimedia

Kuulin tässä aivan vasta ruuasta, jota kuvailtiin legendaariseksi ysäriruuaksi. En ollut ikinä siinä kuullutkaan. Mitä ihmettä? Nakkimetsästä nimittäin. Muusista, johon on tökätty pystyyn nakkeja, jotka etäisesti muistuttavat puita. Mutta vaikken ollut sellaisesta kuullutkaan, halusin ehdottomasti toteuttaa tämän ruuan itse. Siinä ei sitten auttanut muu kuin lähteä nakki- ja pottuostoksille.

Puita muistuttavien nakkien tekeminen oli hieman haastavaa. Sekä keitin että pistin nakkeja uuniin kypsymään. Leikkasin toisiin pieniä viiltoja saadakseni kuusimaisen muodon ja toisiin tein nakin päähän ristikkäisviillot, jotta nakki saadaan ns. nauramaan. Näistä kumpikin oli ihan ok tapa, mutta toki pannulla nakin kärtsäys tai kattilassa höyrytys olisivat myös mainioita vaihtoehtoja. Täytyy myöntää, että melkein aina keitän nakit kattilassa vedessä, sen kummemmin asiaa ajattelematta. Nauravat keitetyt nakit muistuttavat palmuja ja ununista tulleet kuusia.

Perunamuusi on yksi lempparilisukkeistani bataattimuusin ohella. Lapset eivät bataatista ole niin oppineet välittämään (en tajua mikseivät?!), mutta perunamuusi maistuu kaikille, joten teen sitä mieluummin. Tyhjähköt lautaset ruokailun jälkeen ilahduttavat enemmän kuin lähes koskemattomat ruoka-annokset. Tässäkin on yksi myöntämisen merkki, sillä siitä ei ole montaa vuotta, kun vielä soitin äidilleni, että auta äiti hei miten saan varmasti hyvää muusia! Ja äitihän auttoi: kuoritut muusiperunat (puikulaa tai muuta jauhoisaa pottua) keitetään kypsiksi, vesi kaadetaan pois, päälle hulaus rasvaa, tähän aivan ihana helpotus on Flora Culinesse, maku on hyvä ja senku ruutaa pullosta perunoiden sekaan, ah miten helppoa! Sen jälkeen vatkaimella varovasti perunat muussataan, mutta ei liikaa myllätä. Vatkain sen jälkeen päälle ja lisätään pikkaisen maitoa kerrallaan. Vatkaamista ei missään tehdä nimessä paljon, sen verran vain, että perunat, juokseva margariini ja maito sekoittuvat. Muusi saa olla vähän sattumaista.

Muusi asetellaan lautaselle “saareksi” ja nakit siihen puiksi. Lisäksi lautaselle tehdään kurkusta ja tomaatista sieniä. Persiljaa ripotellaan vähän muusin päälle ja vähän vielä raejuustoa lautasen reunalle. Olkoon ne vaikka niittykukkia ja yllättävä kesäpäivän raekuuro. Tällaisessa ruualla leikkimisessä kannattaa ehdottomasti ottaa lapset mukaan ruuan asetteluun lautaselle. Tarinat ovat ihan mahtavia ja aivan erilaiset juonenkäänteet mahdollisia, kuin mitä itse miettisi.

Muistan, kuinka joskus pikkuveljeni ollessa pieni (hän on minua 15 vuotta nuorempi, eli itse elelin teinivuosia) hänellä oli lautanen, jonka pohjalla oli joku kuva. Sellainen lautanen, joita sittemmin on ollut niin paljon ettei sitä pidä mitenkään erikoisena. Mutta muistan tuolloin, kuinka minusta oli hauskaa, että syömiseen ja ruokaan oli tullut joku hauskuuttava asia. Se, että pikkuisen taaperonkin syödessä, lautasen pohjalta paljastuu kuva ja ruokaa on syöty riittävä määrä. Tuohon muistoon nähden se, että hauskuutan omia lapsiani toisinaan ruokamaisemilla ja hassunhauskoilla voileivillä tai hedelmiin liimatuilla irtosilmätarroilla, ovat jo melko paljon ja lapset rakastavat niitä(kin).

No, kun nakkimetsäateria muuseineen ja kurkkusienineen on syöty, saattaa joskus ruokaa jäädä vähän yli. Siispä ylijäämämuusi kannattaa ehdottomasti hyödyntää vaikkapa seuraavan aamun aamiaisella:

EILISEN POTTUMUUSIN SYDÄNRIESKAT

  • 2 dl perunamuusia
  • 1 tl suolaa
  • 1 kananmuna
  • 4 dl ohrajauhoja

Sekoita perunamuusiin jauhot, suola ja kananmuna. Muotoile sydämen mallisia rieskasia ja pistele niihin haarukalla ja lusikan sivureunalla reikiä. Paista 250 asteessa noin 15 minuuttia. Nauri rieskat lämpiminä Floran kera.

Tykkään todella paljon tällaisesta ruuanlaitosta ja seuraavan aterian helpottamisesta jo etukäteen. Ja nämä perushelpot arkiruuat, niistä varsta tykkäänkin. Vaihtelukin on niin helppoa, jonain päivänä voi tekaistakin sen bataattimuusin ja valita kasvisnakit eikä rieskaleipienkään tarvitse aina sydämiä olla, Mitäs jos huomenna tekaisiskin donitsin mallisia rieskoja ja koristelisi ne paprikasta leikatuin “strösselein”? Niin, mielikuvitus se vain on rajana! Ihanaa kellokeskiviikkoa teille sinne!

SULOISET VIRPOMISOKSAT

Joka vuosi tämä päivä yllättää. Muutama päivä ennen palmusunnuntaita sitä havahtuu, kun taloyhtiön facebook-sivulla kysellään, että kuka on tulossa virpomaan ja ketkä lapset ja minne ja moneltako. Kääk! Mistä pajunkissat löytää kaupungissa? Millaisia oksia, miten ne koristeltais? Onko meillä höyheniä? Eiku onko ne kaikki höyhenet askartelulaatikossa oransseja? Voiko joka vuosi koristella paperikukilla? Millaisia ne viime vuotiset olivat? Tai että onko lapset ees mulla sillon vai ovatko isillään?!

Onneksi on Hakaniemen tori, mistä oksat saa ostettua mummuilta kolmen euron nipuissa (kuten viimevuotinen pajunkissakranssikin). Ihan vähän kirpaisee ostaa oksia, joita saisi pellon laidalta leikeltyä itsekin. Aika helppoa on silti, kun samalla voi käydä ruokakaupassa ja ostamassa tavaratalosta hopeasamppoon tarjouksesta ja hurruutella raitiovaunulla kotiin. Ihanan kätevää jopa! Mutta se koristelu, mitä uutta keksis? Tai ainahan sitä voisi teipata höyhenet oksiin perinteiseen tyyliin… Mutta ei, emmää pysty! Kuumaliimapyssyt tulille, pompomit, höyhenet, piipunrassit ja paperikukkaset valmiiksi ja hommiin!

Lapset innostuivat tekemään supersöpöjä piipunrassihahmoja ja -sydämiä. Minä ihastuin täysin yksivärisiin koristuksiin. Kuinka ihanalta näyttikään pelkästään liilallla koristeltu oksa! Mun askarteluissa usein nähdyt paperiset rusetit pompomeilla ja piipunrassista väännetyt terälehdet, ne olivat mun tämän pääsiäisen oma tekemäni suosikki silti. Pojan tekemä sininen piipunrassisydän höyhenillä ja tyttären krokotiilioksa! <3 Kolmivuotias keskittyi enemmän maalaamaan eri värisillä maaleilla oksan vartta ja istuskelemaan sylissä.

Nyt on aamua varten odottamassa viitisenkymmentä oksaa. Toivottavasti riittävät. Ja hei, mikä näistä meidän perheen virpomisoksista on just sun suosikki ja millaisia itse teitte? Joka tapauksessa, oikein ihanaa palmusunnuntaita!

// Inspiraatioksi myös:  ja pääsiäisvitsat!





MILLAISTA ON OLLA IÄLTÄÄN PÄIVÄÄ VAILLE 11?

Lähes yksitoista vuotta sitten kello 3.13 hulautin lapsivedet olohuoneen lattialle… ai että olispa mukava muistella ensimmäinen synnytys kokonaan sanoiksi, mutta ei, en tee sitä nyt, vaan totean vain, että sain tuolloin radion soittaessa Mobya ja itse 26 minuuttia ponnisteltuani maailman parhaimman lahjan. Limpukka syntyi. Minusta tuli äiti. Ja Limpukasta tuli Miela-Ruusa.

Näin kauempaa katsoessani mietin, että vitsit sitä kyllä oli sen ensimmäisen lapsen kanssa ihanasti ummikko kaikessa. Onhan se ihan älyttömän hullua oikeasti se vanhemmaksi yhdessä hetkessä muuttuminen, vaikka kuinka on se yhdeksän kuukautta aikaa valmistautua. Näiden vuosien aikana on todellakin käynyt selväksi ainakin kaksi asiaa vanhemmuudesta: jokainen kasvatusperiaate, jonka kuvitteli toteuttavansa, on heitetty hiivattiin ja toiseksi se, että lapsi kasvattaa vanhempiaan varmasti enemmän kuin mitä vanhemmat lapsiaan.

On ihanaa huomata, että nyt mulla on nuoreksi neitokaiseksi kasvanut ihana, kohtelias, fiksu, äärettömän viisas ja kaikin puolin kaunis, suloinen tyttö. Vielä nelosluokkalainen lapsi, mutta teiniys ja murrosikä kolkuttelee jo lähettyvillä. Lasten kasvamisessa on oma haikeutensa, mutta samalla kutkutus myös kaikesta siitä mitä mahtavaa on edessä ja jännitys millaisia tyyppejä niistä oikein kasvaakaan. Äitinä huoli tietysti kasvaa, kun maailma ympärillä avautuu ja lapsi tavoittaa enemmän asioita ja maailma on kokoajan enemmän avoinna. Mutta myös luotto siihen, että elämä kantaa ja asiat menevät aivan hyvin ja omalla tavallaan.

Pyysin instagramin puolella lähettämään kysymyksiä, joita voisin kysellä huomiselta päivänsankarilta, liittyen yksitoistavuotiaan elämään. Sain ihania kysymyksiä ja meillä on aivan mainio haastatteluhetki keittiönpöydän ääressä. Joten, täältä pesee, tervetuloa Misukkiliisan yksitoistavuotishaastatteluun:

Mitä rakastat kodissasi eniten? Näitä ihania värejä ja sit mä rakastan sitä, kun täällä on aina musiikki päällä ja siitä tulee kiva mieli. Et täällä on niin paljon akkareita. Toisessa kodissa mää tykkään siitä, että me käydään siellä paljon ulkona, kun siinä on metsää lähellä.

Mitä rakastat äidissä eniten? No sitä, että se on mun äiti ja kun sää äiti oot just tollanen mikä sä oot. Sitä että sää pelleilet tosi paljon ja aivastat niin hauskasti.

Mikä on sun lempiharrastus? Lukeminen ja Ötön kodin rakentaminen. Ötö on mun sellainen pieni harmaa olio, ehkä hamsteri tai karhu, semmonen pieni pehmo, jonka äiti osti mulle viime kesänä, vaikka se maksoi viis euroa, se on siis tosi pieni. Mää oon rakentanut sille siitä lähtien kotia ja kasvattanu sen perhettä. Nyt sillä on jo vaimo ja kolme lasta ja kaksi koiraa ja kaksi kissaa. Koko Ötön perhe on miniatyyrikokoisia. Ne vois ihan hyvin elää nukkekodissa.

Mikä on parasta mitä voi tehdä äidin kanssa? No se et jos äiti vie mut jonneki kivaan paikkaan ja myös on kiva askarrella tai pelleillä äidin kanssa. Ja sitten mä tykkään valvoa äidin kans pitkään ja keksiä kaikkia hassuja hahmoja ja ottaa videoita niistä. Ihan vain olla äidin kanssa. 

Mikä on sun haaveammatti? Mun haaveammatti tällä hetkellä on valokuvaaja tai sarjakuvapiirtäjä tai nukkekodin kalusteiden tekijä, se olis kivaa.

Mikä on parasta koulussa? Se että siellä on puhelinvälkät… hah, no ei. No se että siellä on kässän ja kuviksen tunteja ja kirjoitustunteja, koska siellä saa kirjoittaa… mulla on siellä semmonen Komisario Kroisantti -niminen salapoliisitarina, jota kirjotan. Ope luki sen ja sanoi, että se on tosi hyvin kirjoitettu. Haluaisin tulostaa ne tarinat ja tehdä niistä kirjan jonka nimi olisi Komisario Kroisantin kootut seikkailut.

Missä olisit viiden vuoden päästä 16-vuotiaana, jos maailmassa kaikki olisi mahdollista?  Herranen aika mikä kysymys! Höm höm…. Mää en muuten tiiä…. Jos ei olis koulua eikä mitään niin mä varmaan päivät pitkät vaan piirtelisin ja kirjoittaisin ja pelaisin. Haluaisin käydä Pariisissa ja New Yorkissa ja kaikissa siisteissä paikoissa. Musta olis kiva käydä myös Japanissa ja lämpimissä maissa.

 

Mikä on elämässä parasta? Parhaita asioita elämässä on monta monta monta monta… esimerkiksi Ötö, äiti, isi, pikkusisarukset, akuankat, kirjat, askartelu, lukeminen, se että oon just siellä koulussa missä oon. Se että mulla on hassutteleva äiti. Se että saan asua Suomessa. Se on myös parasta, että saan olla just se mikä mä oon, ettei kukaan päätä mimmonen mä oon.

Mitä tekisit just nyt jos saisit itse päättää? (tiistai-iltapäivä, klo 15.10) No, nyt mulla on semmonen olo että mä niin haluaisin, että mun tietokone olis täällä ja mä saisin pelata Simssiä ja saisin siihen lisäosan Kissat ja koirat ja et mä pääsisin heti pelaan sitä.

Millainen olis sun unelmapäivä? Haluaisin herätä ihan rauhassa, että sais nukkua vaikka kymmeneen. Haluaisin sellaisen aamupalan mitä Oulun mummu aina tekee, eli kaikki ruuat olis pöydällä valmiina ja sais kasata sellaisen aamupalan niinku hotelleissa aina on. Sitten pyytäisin kaveria ulos leikkimään, olis kesäpäivä, oikein lämmin… me voitais mennä vaikka jonneki järvelle uimaan. Se kuulostaa just nyt parhaalta. Me sen jälkeen äidin kanssa mentäis vielä maauimalaan ja sit siellä me oltais siellä aika kauan ja sen jälkeen mentäis kotiin ja katottais joku hyvä elokuva, vaikka Titanic ja syötäis tilisipsejä ja piimää. Sit mä kattoisin puhelinta ja äiti ompelis vieressä. Semmonen olis mun unelmapäivä just tällä hetkellä. Ainiin! Syötäis paljon jätskiä ja Arnoldsin donitseja ja paahtoleipää.

Mikä on sun lempimusaa? Mun lempimusiikkia on esimerkiksi Kaija Koo ja niistä musiikeista tykkään mitä äiti kuuntelee aina, tykkään tosi monenlaisesta musiikista.

Mistä te juttelette kavereiden kanssa eniten? Me jutellaan siis… ei oo sellaista mistä jutellaan eniten… jutellaan kaikesta mahdollisesta. Peleistä, kirjoista, kasveista, siitä, että miks pitää olla koulua, joskus jutellaan vaikka rakkaudesta tai kuolemasta.

Miten teidän luokkalaiset työskentelevät luokassa? Aika iso meijän luokkalaisista ei osaa olla hiljaa, joten me loput yritetään vaan keskittyä, vaikka ne sekoilee siinä ympärillä. Se on ihmeellistä, jos meillä on 10 minuuttia hiljaista.

Mitä mieltä oot kouluruuasta? No se vähän riippuu. Yleensä se ei oo mitään maailman parasta, mutta joinakin päivinä kun on vaikka kalapuikkoja tai pinaattilättyjä, niin se on parhaita. Mutta sitten jos on vaikka nuudeliquonwokkia tai koulun pinaattikeittoa, niin ne päivät on semmosia, että mä syön vaan leipää.

11-vuotiaalta kaunottarelta ehdottomasti kysyisin tietääkö hän, että hänestä tulisi heittämällä huippu näyttelijätär? No en kyllä tienny. Kiitos ihan kauheasti ihanista sanoista!

Minkä tavoitteen ottaisit, jonka haluat toteuttaa ennenkuin täytät 12? Mää ajattelin hypätä seiskapuolesta uimahallissa! Vitosesta hyppäsin viime viikolla. 

Millaista on olla iältään päivää vaille 11-vuotias? Se on jännää, ei se mitenkään kauheen ihmeelliseltä tunnu. Musta tuntuu, että oon enemmän iso kuin pieni. Semmoiselta tuntuu. 

Kiitos haastattelusta rakas tyttöni! <3 Onnitteluhalit ja limsat ja kakut säästetään huomiseen!

*Flamingo-paita saatu kaupallisen yhteistyön kautta: Blaa, Prisma.

 



PELATAAN HELMIKAKKULEIVOKSILLA RISTINOLLAA HEI!

Mikä on sun lapsuusherkku, jota toisinaan edelleen tekee joskus mieli? Mulla se on ehdottomasti helmikakku. Saatatte tunnistaa saman herkun jollain toisella nimellä: tuulamantorttu, mokkapalat tai suklaapiiras. Se on myös ainoita leivontareseptejä, jonka muistan täysin sellaisena ulkoa kuin se opin joskus ala-asteikäisenä. Enkä koskaan poikkea ohjeesta.

Neljä desiä sokeria ja neljä munaa kuohkeaksi vaahdoksi. Siihen sitten venhäjauhot (4dl), joihin sekoitettu viisi teelusikallista leivinjauhetta, hulaus vaniljasokeria ja kaksi ruokalusikallista kaakaojauhetta. Pari desiä maitoa ja pari sataa grammaa sulaa voita. 225°C ja vartti uunissa.

Mutta tämän reseptin jakaminen ei ollut se mun tarinani tällä kertaa, vaan halusin kertoa eilisestä leipomisseurastani. Elämääni on nimittäin tullut myös lisää vähän pienempiä tyyppejä viimeisten kuukausien aikana. Kaksi hurmaavaa nuorta neitoa. Ja vaikka kuinka rakastan omia lapsettomia viikonloppujani, niin oon viettänyt niitä välillä silti myös lapsiseurassa. Eilen oli sellainen päivä ja samalla sattumalta myös leipomispäivä, koska teki mieli helmaria, niinku meijän perheessä sanotaan!

Taikinan tekeminen on nopeaa ja helppoa, mutta paras vaihe on tietysti taikinakulhon jämien lusikoiminen parempiin suihin. Mun tapani leipomisessa on myös se, että jokainen leipoja saa silittää taikinan pinnan vielä ihan kunnolla ennen kuin piiras laitetaan uuniin, joka tarkoittaa siis sitä, että jokainen omalla pikkulusikallaan oikeasti siloittaa kyllä taikinan pintaa, mutta kouraisee sitä myös lusikallaan ihan vain syödäkseen. Lapset rakastavat tätä vaihetta! Omanikin hämmentyvät joka kerta, että äiti oikeestikko?! No todellakin!

Tehtiin kuorrute vähän summanmutikassa, mutta samoilla aineksilla kuin aina, paketillinen tomusokeria (niin tehtiin muuten myös lapsuudessa, mutta silloin paketti oli paljon pienempi!) muutama lusikallinen kuumaa kahvia ja sulaa voita sen verran, että seos on sopivan paksuista. Sitten vaan kaikki mahdolliset nonparellit ja strösselit pöytään ja koristeluhommiin.

Mulla oli idea tästä ristinollapelistä helmikakkupaloin ollut mielessä jo useamman päivän, mutta jokaisella kauppareissulla unohdin katsoa olisiko juuri sen kaupan karkkihyllyssä Snörenin lakunarua, koska se olisi tässä olennaisin osa! Mutta mikä onni, tytöillä oli juuri oikean verran tuollaista spagettikarkkia pizzakarkkilaatikossa (tiedättekös ne sellaiset pienen pizzalaatikon näköiset karkkipizzat, niin semmoisessa!). Sitten vain piparimuotilla sydämiä ja mukilla pyöreitä helmikakkupaloja kuorrutuksen ja strösselöinnin kautta pelipöytään.

Aurinko oli juuri laskemassa ja pelialusta kakkuineen piti viedä parvekkeelle ja siellä me tyttöjen kanssa otettiin kuvia ja syötiin helmikakkua. Mietin siinä, että mitäköhän tytöt siitä miettivät, ajattelevatkohan, että on kyllä vähän hupsu tyyppi tuo Tiina, kunnes muistin, että niinhän ne lapset muuallakin ajattelevat. Suosittelen nimittäin lukemaan mainion kirjoituksen aikuisista Project Mama -blogista, siellä minutkin mainitaan.

Tästä tällaisesta tilanteesta, kun kaksi aikuista tapaa toisensa ja molemmilla on lapsia, vielä sen verran, että kaikki on mennyt hyvin. Enkä minä helmikakkua tehnyt siksi, että haluaisin jotain spesiaalia kenellekään tehdäkseni vaikutuksen, olisin leiponut muutenkin ja pelannut helmikakkuristinollaa vaikka yksikseni, tällä kertaa vaan oli onni, että sain mukavaa tyttöseuraakin ja heistä taidan olla ihan mukava Tiina. Toivon ainakin. 

Kun helmikakkupelin osaset oli kakkupohjasta tehty, loppu kakku voitiinkin kuorruuttaa perinteiseen tapaan. Tällä kertaa laitoin neljää eri sorttia strösseleitä ja nonparelleja, reilusti tietysti. Harmittaa, ettei ole samantien lastenjuhlia, kun olisi näin söpöt leivokset jo valmiina. Ens viikolla sitten juhlitaankin erästä päivänsankaria, niin sinne sitten!

Tällaisissa tunnelmissa täällä tälla kertaa. Leppoisaa sunnuntaita sinne teille, nähdään taas!

FLAMINGO, PAPUKAIJA JA KUUMAILMAPALLO – LASTENVAATEAJATUKSIA

Kaupallinen yhteistyö: Prisma ja Suomen Blogimedia.

Päädyin tässä kuulkaas ihan perusasioiden ääreen tovi sitten ja pohdin erästä tuikitärkeää asiaa. Sitä, että koti ja mukavat vaatteet ovat kyllä leppoisan elämän kulmakivet. On aika jännääkin, kun etukäteen ei voi ennustaa mikä tulee olemaan se lempipaikka kotona tai mistä vaatteesta muodostuu se kaikkein lempparein. Tai voisihan sitä ennakoida, jos vaikka talon rakentaisi, että valitsisi sen keittiönpöydän paikan just siihen ikkunan alle, josta näkee auringonlaskun oikeasta kulmasta ja hankkisi just sen tuolin mistä on haaveillut. Jos ne siis olisivat ne asiat, joita pitää tärkeinä. Tai vaatteet, kyllähän sitä tietää kutakuinkin mistä tykkää ja sitä kautta voi olla melko varma, että jostain muodostuu se lempivaate, mutta ei sitä aivan täysin voi etukäteen tietää. Ainakaan lasten kohdalla. Mielipidekin kun saattaa muuttua tiuhaan.

Meillä on monenlaisia pukeutujia perheessämme. Kukaan ei ole pilkun tarkka siitä mitä päällä milloinkin on, mutta jokaisella on kyllä omanlaisensa tyyli ja suhtautuminen vaatteisiin, ollaanhan kaikki niin eri ikäisiäkin, äiti ja kolme eri ikäistä lasta. Tyttäreni tykkää eniten siitä, kun vaatteet eivät kauheasti tunnu miltään, tai ainakaan purista. Nyt olen huomannut myös erittäin hienon piirteen hänellä vaatteiden suhteen, hän nimittäin huomioi hyvällä, että vaate on kotimainen. Tämä yllätti minut ja kysyin asiasta ja hän kertoi huomaavansa kyllä, jos vaatteessa roikkuu Design From Finland -lappunen. Myös kuviolliset vaatteet kuuluvat hänen tyyliinsa, yksivärisiäkin vaatteita hänellä kyllä on, mutta huomattavasti vähemmän kuin kuosillisia. Eskarilainen taas innostuu usein asuista, joissa sekä ylä- että alaosa ovat samaa kuosia. Kolmivuotias voi vaihtaa vaatteet useaan kertaan päivässä, toisinaan kun joku muu asu on parempi kuin se edellinen ja onhan se nyt mukavaa vähän vaihdella.

Kävimme yhtenä päivänä Prismassa tyttäreni kanssa uimahallireissun jälkeen. Mietittiin siinä, että sen lisäksi, ettemme kovin usein käy automarketeissa vaikka niistä kovasti pidämmekin (koska meillä ei ole autoa), emme ainakaan osta sieltä ainakaan vaatteita. Tiesimme millaisia vaatteita olimme menossa lastenvaateosastolta katsomaan, mutta kyllä me molemmat silti myös ilahduimme erittäin positiivisesti, kun näimme nämä Blaa-merkin uudet vaatteet. Niistä sanotaan näin:

“Suunnittelemme ja valmistutamme kestäviä ja iloisia lasten käyttövaatteita. Haluamme olla osa asiakkaamme värikästä arkea ja tehdä lasten jokapäiväisestä pukeutumisesta mahdollisimman iloista ja helppoa. Teemme juuri niitä vaatteita, jotka pieni koululainen tai päikkyläinen valitsisi itse päällensä. Hauskuus – kestävyys – edullisuus!” Jes, just näin! Nämä vaatteet kiertävät varmasti seuraavallekin käyttäjälle. Tytön vaatteet serkkutytöille ja isoveljeltä pikkuveljelle vähintäänkin. Kun lastenvaatteilla on kolme käyttäjää jo pelkästään omassa perheessä, on laadulla suuri merkitys. Ilahduttaa joka kerta, kun saa siirtää rakkaudella pidetyn vaatteen seuraavalle käyttäjälle ja todeta, että ei muuten ees näytä siltä, että on pidetty niin paljon kuin on. Näissä Blaan vaatteissa on juurikin tuo piirre. 

Napattiin ostoskoriin jätskivohveleiden, astianpesuaineen, suklaavanukkaiden ja perunarieskojen seuraan jokaiselle jotain: koululaiselle ihana frillahihainen flamingoteepaita, eskarilaiselle papukaijapaita ja kolmivuotiaalle suloinen kuumailmapallopaita. Oli yllättävää mallistossa oli just jokaisen mun lapsen näköinen vaate. Ihan kuin nuo vaatteet olisivat olleet niillä aina. Näen ne yhdisteltynä erilaisiin kokonaisuuksiin, printtihousujen kanssa ja huppari niskaan vedettynä ja kimalletennarit jalassa.

Kaikesta tästä intoutuneena päätin vielä haastatella lapsiani ja kysyin, mitkä ovat heidän lempikotiasunsa ja suosikkipaikkansa kotona:

Tyttö, ihan pian 11v:

“Kotona parasta on olla jossain äidin vaatteissa, koska ne ovat niin mukavan löysiä ja ne tuoksuvat äidille. Mutta en mää aina niissä oo. Kouluun pukeudun sitten vähän järkevämmin. Tykkään värikkäistä kuoseista ja hauskoista printeistä.

Mun lempipaikka kotona on keittiössä pöydän ääressä. Keittiössä on vähiten hälinää yleensä ja radio on aina päällä, joten on hyvä tunnelma ja kotoisaa. Mulla on oma tuoli, siinä on käsinojat ja tyyny. Siihen on kiva istahtaa lukemaan Aku Ankkoja. Leivänpaahdin on käden ulottuvilla, jos nälkä yllättää!”

Eskarilainen, 6v:

“Mun lempipaikka on lastenhuone, koska nukun siellä ja siellä on mun tavarat. Tykkään kyllä myös olla sohvalla ja katsoa siinä ohjelmia. Mun lempivaatteita on kuviolliset vaatteet ja dinohupparit.”

Kolmivuotias:

“Mää tykkään junarataleikistä! Se on mun lempipaikka! Mun lempivaate on tääääääää (päällään oleva kuumailmapallopaita)! Ja Hymmä Raarau (Ryhmä Hau) -paita ja Vouseni-sukat (Frozen).” Tietysti. <3 

Näissä tunnelmissa lapsukaiset lähtivät kouluun, eskariin ja päiväkotiin ja siitä sitten isiensä luo. Jäi ihana olo siitä, että juteltiin lempiasioista ja vähän vaatteistakin. Sellainen jutustelu ja höpöttely on tärkeää! Oikein ihanaa keskiviikkoa sinne teille kaikille, toivottavasti luette tätä lempivaatteet päälläänne ja siinä kaikkein lemppareimmassa paikassa!

ISÄN KUOLEMA

Tänä aamuna tuli taas se surullinen olo. Kauhean kova ikävä isääni. Oli pakko istua alas ja kirjoittaa kaikki ulos. Haluan jakaa tarinan myös teille. Se on surullinen tarina, mutta siinä on myös paljon hyvää ja se on kaikki täyttä elämää. Siinä muodossa vain, jona minä olen sen itse kokenut.

Elokuu 1997

Isä oli juuri muuttanut. Kävin hänen luonaan uudessa kodissa tyhjentämässä muuttolaatikoita, taisin jopa vaatia, ettei hän itse pura niitä, jotta saan purkaa. Uuden kodin keittiö oli valoisa ja avara. Asettelin laseja kaappiin. Olin innoissani ja onnellinen, että isä oli muuttanut. Siihen saakka hän oli asunut asunnossa, jonne jäi yksin, kun vanhempani erosivat. Suunnittelimme, että mennään seuraavalla kerralla uimaan taloyhtiön uima-altaaseen.

Oli elokuinen sunnuntai. Koulujen alkuun oli pari viikkoa ja pieni haikeus kesäloman loppumisesta. Kävin päivällä Anttilassa ostoksilla, ilman mitään järkevää päämäärää, mutta ostin kokoelma-cd:n. Tuplalevyllisen brittipoppia. Se oli ihana levy, olin tyytyväinen ja iloissani. En lähtenyt minnekään koko päivänä, hengailin omassa huoneessani piirrellen ja uutta levyä kuunnellen. Oli jotenkin erilainen sunnuntai verrattuna kesäsunnuntaihin muuten ja harvoin olin muutenkaan koko päivän ihan vain kotona äitini ja nuoremman, tuolloin kaksivuotiaan pikkuveljeni kanssa.

Puoli kuudelta soi puhelin. Juoksin vastaamaan. Puhelin oli valkoinen sulavalinjainen yhdeksänkymmentälukulainen pöytäpuhelin korkean senkin päällä. Soittaja oli äitini sisko, joka pyysi äitiäni puhelimeen. Kuulin äänestä ja olin tottunut muutenkin kuulostelemaan aikuisia, että kaikki ei ehkä ollut ihan ok. Jäin 13-vuotiaan pikkuveljeni huoneen ovelle kuuntelemaan. Äitini olemus ja ääni muuttui kauhistuneeksi ja jotenkin sain selvyyden, mitä oli tapahtunut. Jalat lähtivät alta.

Iskä, pikkuveljeni ja serkkupoika ovat olleet uimassa ja siellä on ollut kova virta ja joku joutunut pinnan alle…

Kaikki mahdolliset kauhukuvat pyörivät päässäni ja kädet tärisivät, makasin pikkuveljeni huoneen lattialla ja itkin. Äiti lopetti puhelun ja selvisi, että pikkuveli on kunnossa. Mutta entä iskä ja 14-vuotias serkkupoika?!

Pitää lähteä mummulaan. Meillä ei tuolloin ollut autoa ja haimme auton lainaan tuttavalta. Mietin, miksi tuo auton lainaaja ei voinut olla se, joka on nyt kadoksissa, miksi juuri isäni. Äiti ajoi. En kyllä ymmärrä miten se on pystynyt. Elokuinen ilta oli kaunis. Oulusta Kuusamoon päin ajettaessa on pitkä hirvisuoraksi kutsuttu tienpätkä, se tuntui loputtomalta. Aurinko paistoi kauniisti ja lämpimästi vielä illallakin. Olihan ollut muutenkin erityisen kuuma kesä ja täydellinen uimapäivä. Siksi ne siellä mummulassakin olivat lähteneet uimaan.

Mummulassa oli kaaos. Pikkuveli oli siellä. Itkua kaikkialla. Epätietoisuutta. Ihan hirveää. Selvisi, että uimapaikalla sattumalta myös uimassa olleet toiset serkkuni äitini puolelta olivat saaneet pelastettua pikkuveljeni, mutta serkkupoikaani virrasta pelastamaan lähtenyt isäni oli serkkupojan kanssa kadonnut veden pinnan alle. He olivat kadoksissa, Livojoessa. Olisivatpa vain kelluneet vähän matkaa ja nousseet rantaan. Siellä ne ehkä ovat saunaa lämmittämässä mökillä, vähän matkan päässä alajuoksulla.

Pöydällä oli pizzalaatikoita. Muut mummulassa olivat lähteneet hakemaan Pudasjärveltä pizzaa sillä aikaa, kun iskä ja pojat käyvät uimassa. Istuin ruskealla nahkasohvalla ja itkin. Seurakunnalta oli tainnut tulla joku kriisiapuhenkilö. Sattumalta kylään juuri tuona päivänä sattuneet kaukaisemmat sukulaiset joutuivat kaiken kauhun keskelle.

Joella oli varmaankin ihmisiä etsimässä kadonneita koko illan. Me lähdimme myöhään illalla ajamaan takaisin Ouluun. Äärettömän onnellisina siitä, että pikkuveli oli kunnossa, mutta aivan shokissa ja hädässä isäni ja serkun takia. Kotona äiti teki meille veljeni huoneen lattialle patjoista leveän pedin, jossa nukuimme kaikki vieretysten. Yhdessä koko perhe. Tai en muista pystyikö kukaan itkemiseltä ja järkytykseltä nukkumaan.

Uusi viikko alkoi. Oli kuin kauhea sumu, jonne olimme joutuneet, vaikka elokuun päivät pistivät parastaan. Kesä oli kaunis. Viikon aikana kadonneet löytyivät, sekä isäni että serkku. Molemmat ehtivät olla monta päivää vedessä. Olisin halunnut päästä katsomaan isääni, mutta en saanut, ei kuulema ollut sen näköinen, että tekisi hyvää. Isälläni oli aina kaulassa kultainen kaulaketju. Hän mietti sen ostamista pitkään, oli sen verran arvokas ostos. Kerran sitten oli käynyt ostamassa, sellainen vähän paksumpi ketju, muistan kuinka iloissansa sitä esitteli, että eikö oo kuule komia kultaketju. Oli se. Isääni katsommassa käyneet kertoivat, että ketju oli tiukasti isäni kaulan ympärillä. Ymmärsin, ettei mun pidä nähdä enää isääni.

Muutama päivä onnettomuuden jälkeen näin ystäviäni. En muista mitä he sanoivat tai että halattiinko, tärkeintä oli, että he olivat siinä. Pääsimme yhden kaverin auton kyydillä viettämään iltaa puistoon, jossa pojat skeittasivat. Paikalla oli paljon kavereita. Eivät he tainneet juurikaan osata kohdata suruani, mutta ei se haitannut. Tiesin, että he kaikki kyllä tiesivät. Muistan siltä illalta yhden pojan katseen. Hän katsoi mua tiukasti, mutta lempeästi ja näin niistä silmistä ne surunvalittelut tai sen empatian, jonka siinä hetkessä tarvitsin, vaikkei mitään muuta katseen lisäksi tapahtunutkaan. Muistan vain sen, että oli lämmin ja kaunis ilta, kaikki ystävät koolla, ihan tavallista, mutta minun sisälläni suuri suuri suru, mutta samaan aikaan olo oli ihan hyvä ja turvallinen.

Olin keväällä päässyt läpi lukion ensimmäisen luokan. En oikein viihtynyt lukiossa, jossa olin ja olin hakenut käsi- ja taideteolliseen keväällä. Jos pääsisin, menisin sinne ja kävisin lukion siinä sitten sivussa, suunnittelin. Isä oli ostanut mulle alkukesästä Sofian maailman. En muista, että isäni olisi koskaan aiemmin antanut minulle kirjaa. Hän kertoi, että oli mennyt kirjakauppaan ja pyytänyt myyjältä apua, että haluaa ostaa kirjan 17-vuotiaalle tyttärelleen. Sofian maailman olivat myyneet. Isä pyysi, että kävisin lukion loppuun, etten menisi sinne käsi- ja taideteolliseen. En ole kirjaa koskaan lukenut loppuun, mutta se on minulle todella tärkeä. Ehkä enemmän ajatuksena kuin itse kirjana. 

Selvisi, että pääsin hakemaani kouluun. En ottanut paikkaa vastaan. Päätin, että teen niinkuin isäni toivoi. Syksyllä sain siirrettyä itseni toiseen lukioon, jonne halusin ja olin tyytyväinen ja iloissani. En muista, että onnettomuus olisi vaikuttanut koulunkäyntiini erityisemmin. Yhden uskonnon kokeen kyllä taisin päästä läpi vain kirjoittamalla tarinan isästäni ja onnettomuudesta ja surusta, enkä ollenkaan niistä aiheista joita kokeessa kysyttiin. Suru oli minussa läsnä, vaikkei se ehkä kovin selkeästi näkynyt.

Joskus, kun kotibileissä juotiin vähän, suru nousi pintaan ja itkettiin ystävien kanssa yhdessä. Poikakaverin kanssa toivottavasti juttelin myös. En oikeasti muista yhtään, mutta ainakin olisi mukava ajatus, että olisin käynyt surua läpi. Tuohon aikaan ei ilmeisestikään tarjottu mitään keskusteluapuja mistään, minä en ainakaan koskaan jutellut aiheesta kenellekään ammattilaiselle (paitsi muissa yhteyksissä sitten 15 vuotta myöhemmin). Meistä tuli onnettomuuden jälkeen äitini ja pikkuveljieni kanssa tiivis nelikko. Keskenämme puhuttiin asiasta, kun siltä tuntui ja aina sai itkeä jos itkettää ja näyttää surunsa. Opimme varmasti ainakin sen, että eletään elämää just siinä hetkessä ja ollaan kiitollisia siitä mitä milloinkin on, että kaikki voi loppua yllättäen. Tuolloin kaksivuotias pikkuveljeni piti meidät ihanasti arjessa kiinni ja oli niin suloinen, hauska ja ihana, että elämä jatkui ihan lempeästi surusta huolimatta.

Tänään isäni kuolemasta on 7 523 päivää. Ihan kaikkina noina päivinä en varmasti ole isääni enää ajatellut, mutta monena olen. Itkenyt olen paljon ja miettinyt miten se kaikki on heijastunut myöhempään elämääni. Mitä isä olisi mistäkin asiasta mieltä. Kuinka olisikaan kiva, että iskä tulisi auttamaan ja laittamaan mulle lampun kattoon. Itken aina, kun joku kirjoittaa facebookissa, että isänsä vaihtoi tyttärensä autoon taas renkaat, se kuulostaa niin ihanalta, isämäiseltä rakkaudenosoitukselta. Sitä mietin, kuinka hän olisikaan nauttinut isovanhemmuudesta. Vienyt lapseni kalareissulle ja vetänyt pulkassa pitkin metsiä. Kuinka ylpeä hän olisikaan siitä, että pikkuveljestäni tuli lääkäri. Mitäköhän hän miettisi siitä mitä kaikkea minä teen. Oltaisiinkohan me pelleilty ja keksitty yhdessä jotain hupsuja roolihahmoja, kun molemmat oltais katsottu Putousta. Äitini oli aina sitä mieltä, että isäni olisi pitänyt hakea johonkin teatterikouluun, että hänessä olisi ollut ainesta (niin olisikin!), mutta eihän pienestä kylästä Pudasjärveltä noin vain minnekään sellaisiin haettu tai menty, pelkkä Helsinkikin oli äärettömän kaukana. Olisikohan isäni vielä nykyäänkin soittanut mulle, kun tarvitsee uusia vaatteita ja yhdessä mentäis Pukumieheen ostamaan jiinssejä (farkut, mutta iskä kutsui jiinsseiksi) ja neuleita. No, ne nyt vain ovat jossitteluja, mutta tavallaan aika kivojakin sellaisia.

En ole yhtään uskonnollinen ihminen, mutta siihen uskon, että kyllä me vielä iskän kanssa nähdään. Uskon myös, että muutama mystinen lintukohtaaminen viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana ovat olleet iskäkohtaamisia linnun muodossa. Kerran lintu pysähtyi kolibrin lailla ikkunan taakse asuessani yhdeksännessä kerroksessa, oli siinä hetken ja kuin katsoi, kun makoilin sängyllä vastarakastuneena. Toisen kerran lintu lensi sisälle taloon, jossa asuimme. Pysähtyi istumaan sängylle tyynyni päälle, katsoi minua ja lensi mutkikkaan reitin takaisin ulos. Haluan ajatella, että isä on käynyt linnun muodossa tarkistamassa, että kaikki on hyvin. 

Iskä sanoi mulle neljä vuotta ennen kuolemaansa, kun olimme Silja Serenadella seilaamassa Ruotsista Suomeen, että muista Tiina aina kunnioittaa merta. Siksi ehkä koen välillä aina tärkeäksi saada käydä siellä laivalla ja katsella merelle ja miettiä iskää ja vähän itkeskellä. Ikävä sinua isi.

Rakkaudella, Tiina

Loppuun vielä muutama valokuva, jotka löysin valtavasta laatikosta, joka on otsikoitu: Kuvia ei albumiin! Eli syystä tai toisesta albumeihin pääsemättömiä valokuvia ja oikeastaan juuri siksi niin mahtavia.

Mummulassa jonkun synttärikakkukahvit. Saattaisi olla kesä 1987. Kuvassa isäni äiti, äitini isä, isäni, pikkuveljeni ja minä.

Espanjassa 80-luvulla. Vanhempani ja perhetuttu. 

Mahtavaa, että tällainen kuva on. Tuollainen se just oli. Varmaan sanonut, että kattokaapa lapset, ihan hyvin voi käyä vähän auton katolla seisomassa. 

Rukalla tuttavaperheen kanssa joskus 80-luvun lopulla. Iskän kans oli hauska lasketella, se lähti innoissaan aina meidän mukaan metsäreiteille, ei ollu niin justiinsa jos vähän pöllähteli välillä. Hauskaa oli aina!

Tällaisia kuvia meillä on paljon. Veljeni, isäni ja äitini isä. Mummulassa ollessa käytiin usein autoajeluilla, käytiin katsomassa tällaisia komeita maisemia ja olivatko puut kasvaneet tai että näkyisikö kotkia. Aivan ihania muistoja ja mahtava kuva! 

AAMIAISSÄMPYLÄT JA AAMUPALATARINOITA

Kaupallinen yhteistyö: Flora ja Suomen Blogimedia

Tykkään aamuista. Aikaisista aamuista, kun koko maailma vasta heräilee uuteen päivään. Lentokentillä sen tuntee ihanasti, tai uudessa kaupungissa matkaillessa, kun lento on tullut niin aikaisin ettei majapaikkaan vielä pääse tai kun on lähtenyt tutkimaan paikkaa kävellen auringon vasta noustessa ja kahvilat availevat oviaan. Kaupassa töissä ollessani oli se hetki, kun lehtikuski nakkasi päivän lehdet kassalle ja huikkasi hyvät päivänjatkot. Tai kun kahvilaan mennessä vastaan leijailee tuoreen leivän tai pullan tuoksu ja lattiat kiiltävät ja työntekijät ovat erityisen hyväntuulisia.

En silti varsinaisesti ole aamu- tai aamiaisihminen. Voin helposti ohittaa aamupalan ja kuikkelehtia lounaaseen saakka ilman murustakaan vatsassani. Sehän ei silti tarkoita sitä, ettenkö pitäisi tuosta päivän tärkeimmäksi ateriaksikin tituleeratusta ruokailuhetkestä. Tykkään kyllä. On mukavaa syödä rauhassa, istua kotona lempituolilla yöpaidassa. Tiiättekö silleen, että nostaa jalat tuolille ja nojailee siinä jalkoihinsa ja jutustelee silmät vielä vähän unihiekkaisina ihanimman seuran kanssa. Toisinaan ystävien, yleensä lasten kanssa ja joskus rakkausseurassa.

Perheen kesken aamiasta syödessä meihin, mun perheen neljään henkilöön kuuluu myös neljä erilaista aamiaistoivetta, jos toivekantilta lähdetään sitä aamiaista rakentamaan. Yksi haluaa munia, pekonia ja hedelmiä, toinen paahtoleipää lauantaimakkaralla, kolmas äidin tekemiä sämpylöitä ja yksi muistelee lämmöllä mummun leipomia rieskoja. No, hätäpä ei ole sen näköinen, sillä mikäli aamu on kiireetön, kaikki toiveet on mahdollista toteuttaa.

Parastahan toiveiden toteutuksessa tällaisessa tilanteessa on se, että kaapista löytyisivät ainekset valmiina ja ei tarvitse muuta kuin alkaa hommiin. Nopeasti ja ilman kummempia säätöjä. Siksi meillä on kaapissa hyvin usein Flora Culinessea, koska se on sellainen elämää helpottava asia. Ei tarvitse sulatella kattilassa tai mikrossa mitään, kun pullosta saa juoksevaa margariinia. Ruuanlaitossa sitä ruutataan suoraan paistinpannulle ja mun lempparisämpylätaikinaan se kuuluu myös olennaisena osana. Muistan muuten, kun tämä tuli kauppoihin aikoinaan ja sitä mainostettiin, niin se vetosi muhun heti. Vanhana helmikakkuleipurina (mokkapaloina myös tunnetaan), mun inhokkivaihe oli aina se, kun taikina oli jo melkein valmis, kunnes hoksasin, että ohjeen sulatettu margariini oli vielä paketissa jääkaapissa. Juokseva margariini pullossa pelasti tilanteen!

Nämä sämpylät ovat just sellainen kaapista löytyvien ainesten sämpyläohje, siksi mm. niin montaa eriä jauhoa ja joista tuon sattuman kautta tulikin älyttömän makoisia sämpylöitä.

MUITA IHANIAN AAMIAISSÄMPYLÄT (noin 10 kpl)

 3,5 dl vettä
puolikas paketti hiivaa
1,5 dl ruisjauhoja
1,5 dl grahamjauhoja
4 dl vehnäjauhoja
teelusikallinen suolaa
2 rkl Flora Culinessea

Sekoita hiiva kädenlämpöiseen veteen. Sekoita jauhot keskenään ja lisää suolan kanssa veteen. Lisää lopuksi Flora Culinesse. Älä vaivaa taikinaa liikaa, sen verran vain, että ainekset sekoittuvat. Jätä taikina enemmin vähän löysäksi, kuin kiinteäksi. Nostele taikinasta lusikalla leivinpaperille reilun ruokalusikallisen kokoisia sämpylöitä. Anna kohota hetken liinan alla ja sitten uuniin! 225°c ja 25 minuuttia.

Paistamisen jälkeen sämpylät leipäkoriin ja pöytään. Just uunista tulleina, pikkaisen jäähtyneinä ovat nimittäin parhaita. Siihen päälle vielä Floraa ja suuta kohti. Ai että!

Sämpylöiden lisäksi myös paahtoleipää ja lauantaimakkaraakin on niiden haluajalle tarjolla. Kun juustosiivut, makkarat ja kurkut siivuttaa eri tavalla kuin normaalisti, niin lapset kyllä hämmästyvät. Myös meillä, vaikka usein ruualla vähän hassutellaankin. Tämä paahtoleipä pilkkulauantaimakkaroineen ja strösselituorekurkkusiivuineen yllätti lapset. Äitiii, nää on niiiiiin söpöjä leipiä!

Näissä aamiaistunnelmissa ihanaa tiistaita teille! Tämä päivä tuntuu melkein viikonlopulle, kun ulkona paistaa kevätaurinko, sillä joka vuosi kuudentena maaliskuuta kalenteri lähtee siihen suuntaan, että on kuulkaas kevät! <3




 

SYÖDÄÄN PALJON JUKURTTIA NIIN SAADAAN HIENO JÄÄTAIDETEOS

Tykkään tästä vallitsevasta talvisesta Helsingistä. Mikäli kavereiden ja tuttavien instastooreihin vertaan, niin on omani poikkeava mielipide. Mua ei palele juuri koskaan, rakastan lunta ja kovaa pakkasta. Kuljen onnellisena huopakengissä, villahousuissa, pipo syvällä ja älyttömän paksu kaulahuivi käärittynä kaulaan villakangastakki päällä. Jäätävästä naamajäätyy-tuulestakin saan sen tunteen, että on pirskatti vieköön ainakin elossa, heh! Ja mikä aivan parhainta, näillä säillä jääkalikoita saa jäädytettyä niin nopeasti ja helposti!

Olen jäädytellyt maitopurkkeihin ja ilmapalloihin vesivärivettä useana talvena, mutta näin paljon en koskaan aiemmin. Syötiin nimittäin viime viikolla aika monena iltana jukurttia ja vanukkaita, että saatiin riittävästi jäädytyspurkkeja. Väritin vesiä vesiväreillä, upottelin viimeisiään veteleviä tulppaaneja ja muita leikkokukkia, ja muutamaan purkkiin testasin glitteriäkin. Pari kalikkaa teimme niin, että jäädytettiin ensin puolet toisen värisellä ja kun puolikas oli jäässä, lorruuteltiin päälle toisenväristä vettä.

Aikaa kului tähän projektiin kyllä yllättävän paljon. Luulisi äkkiseltään, että nopeaahan sitä vettä kaataa purkkiin ja vie jäätymään ulos pakkaseen. Siihen päälle kuitenkin kaikkien niiden purnukoiden ja purkkien kääreiden saaminen jäätyneiden kalikoiden päältä pois, huh mitä hommaa. Itse kannoin muutaman purkin kerrallaan takaisin sisälle niiden jäädyttyä ja irroittelin pahvit ja muovit ympäriltä pois. Yleensä aiempina vuosina olen repinyt ne ulkona, mutta sormet ovat joka kerta olleet kylmästä ilmasta aika kovilla, joten tämä sisätekniikka oli huomattavasti mukavampi. Roskatkin sai heti lajiteltua oikeisiin paikkoihin. Äkkiä siinä aika kuluu. Laskin, että pari tuntia kahden päivän aikana kului aikaa pelkkään muottien irroittamiseen ja jäiden edestaas roudaamiseen sisältä ulos.

Tänään keräsin kaikki kalikat parvekkeelta ikeakassiin ja raahasin ulos. Ensimmäistä kertaa ikinä pelkäsin selkäni puolesta, että miten oikein saan sen säkin raahattua pihalle, niin painava se oli! Ja kerrottakoon, että en yleensä pelkää raskaita kannettavia asioita. No, säkki saatiin ulos ja päästiin tyttäreni kanssa rakentamaan jääteosta. Pari kertaa jääpalikat luisuivat pois paikoiltaan, eikä mulla ollut mitään varsinaista visiota miten ne siihen aseteltaisiin. Kunhan laitettiin. Lopuksi tyttö kipaisi kastelukannuun kylmää vettä ja kaatoi palikoiden päälle. Jäätyivät nopeasti kiinni toisiinsa. Jätettiin teoksen keskelle tilaa kahdelle kynttilälle. Niiden sijoitusta olisi kyllä näin jälkikäteen, kun palikat olivat kaikki jo kiinni toisissaan, voinut miettiä tarkemmin, mutta semmoinen siitä nyt tuli! Aika ihana kuitenkin, vaikka tärkeintä ja ihaninta tämän tekemisessä oli kuitenkin se koko prosessi.

Olin niin onnellinen, kun tämä jääteos tai miksi tätä kutsuisikaan, oli valmis, että oikein harmittelin, kun tuttuja naapureita ei tullut pihalla vastaan, kun siinä onnellisuuspuuskissani hihkuin. Olisi vaan tehnyt mieli hehkuttaa! Nyt toivotaan, että ohjetta noudatetaan, että kukaan ei innostu hajottamaan sitä tai tulee kovaa lumimyräkkää ja kalikkateos jäisi lumiauran lumien alle ja erityisesti ettei vaan tuu nollakelit ihan heti!

Ootteko te innostuneet jäädyttelemään jäälyhtyjä tai muita tällaisia? Olisi hauska kuulla! Joka tapauksessa, leppoisia pakkaspäiviä sinne teille lähettelee kreisi jääkalikkanainen Helsingistä!

TÄSTÄ TULIKIN TARINA JAUHELIHAKASTIKKEESTA

Arkiruokasarja jatkuu toiseen osaan. Makaroonin ja jauhelihakastikkeeseen. Sekä tuoreeseen ruisleipääsiivuun siihen kaveriksi, jonka päällä on kurkkusiivut ja juustoa sekä tietysti vihreä kimaltava drinkkisateenvarjo. Koska jos joskus joudutte tilanteeseen, että lapsi kiukkuaa nälissään ja huutaa jo valmiiksi, että on kauhea nälkä ja ei muuten aio syödä sitten mitään, koska äiti on ihan tyhmä… Niin, tilannetta voi koittaa muuttaa suuntaan tai toiseen (ei voi tietää etukäteen kumpaan) sillä, että rullaa juustosiivut ja asettaa sateenvarjon leivän päälle. Näpsäkkä kikka!

Itse tykkään jauhelihakastikkeesta eniten jonkun muun kuin tavallisen makaronin kanssa. Minusta muodolla on todellakin väliä. En mielellään itse syö perusmakaronia, mutta tykkään sen muodosta noin muuten. Ei mulla tästä ruuasta sen kummemmin ole oikein mitään sanottavaa. Kastikekin tuli meille pakkaseen suoraan ystävältä, kun sairastimme koko perhe ja jääkaappi ammotti tyhjyyttään. Tavallista jauhelihakastiketta.

On mulla kyllä yksi ihana jauhelihakastikemuisto. Se on lapsuudesta. Mummulastani Pudasjärven Pärjänsuolta. Mummuni Olga teki mielestäni maailman parasta jauhelihakastiketta 80- ja 90-luvuilla, kun mummulassa eniten aikaa vietin. Sitä ei koskaan syöty makaronin kanssa, vaan tietysti perunoilla. Tietysti. Kyllä te jotkut saatatte muistaa ne mummut, jotka sata vuotta sitten syntyivät ja niiden ruuat. Peruna oli peruspilari. <3

Olimme mummulassa usein, lähestulkoon joka viikonloppu. Hurautettiin autolla Oulusta puolisentoista tuntia iskän keltaisella mersulla punaisen mummulan pihaan. Yleensä mummu kurkki jo ikkunasta, katsoi kuka siihen pihaan ajoi. Tätä kirjoittaessa kyyneleet nousevat silmiin, kun muistan niin tarkasti miltä tuntui, kun avasi auton oven, sen vähän raskaan vanhan mersun oven ja miten se loksahti kiinni. Sai paukauttaa ihan kunnolla. Iskän auto oli maailman ihanin! Keltainen mersu, ehkä siistein mitä olla voi!

Autolta mummulan ovelle oli muutama juoksuaskel ja seitsemisen porrasta porstuan ovelle. Ovi oli kevyt ja rämisevä. Ensin tultiin kylmään ulkoeteiseen eli porstuaan. Siinä oli pöydällä talvehtivia pelagoonioita ja soppakulho liinan alla. Ehkä rieskoja. Seuraavassa ovessa oli vähän löysä kahva ja tultiin eteiseen. Sekin oli vielä vähän vilpakka, siihen jätettiin takit. Naulakko oli aina pullollaan takkeja. Hattuhyllyllä oli mummun ihana muhkea vaaleankirsikanpunainen pipo, just samanlainen kuin Samujin chunkybeanie. Rakastin sitä. Eteisestä huikattiin mummulle ja papalle tervehdykset. Pappa köllötteli sohvalla ja katsoi televisiota. Mummu istui pirtin penkillä tai touhusi keittiössä.

Papan kanssa ei koskaan taidettu juuri halata, mutta mummu halasi. Se oli maailman pehmein mummu. Käsivarret tuntuivat pehmoisilta, sellaisilta miltä mummujen käsivarret tuntuvat. Mummulla oli pitkään pitkät hiukset ja aina nutturalla, se oli sellainen turvallinen mummukampaus. Tykkäsin aina kaikista isovanhemmistani, mutta kyllä Olga-mummun kanssa oli kivointa, se oli semmoinen hassutteleva, ihana, rieskantuoksuinen silmälasipäinen leppoisa ja hauska, semmoinen oikea mummu, mummu uulla, ei oolla eikä iillä.

Palataanpas siihen jauhelihakastikkeeseen, tai jonnekin sinnepäin.

Mulla oli siinä mummulan keittiössä ihan oma paikka. Pappaa vastapäätä. Kumpikaan meistä ei suostunut syömään missään muualla. Pappa odotti niin kauan, että joku, joka oli hänen paikalleen mennyt, lähtisi pois, ennenkuin tuli pöytään. Pappa ei ollut mikään äkäinen tapaus eikä pahastunut jos hänen paikallaan joskus joku istui, ruukasi vain istua omalla paikallaan pöydässä. Minä taas… No, saatoin joskus riidellä serkkupoikani kanssa, joka myös tuosta samasta paikasta tykkäsi ja ehkä joskus siihen tahalleenkin meni, kun tiesi, että se on mun. Se oli ihana paikka. Penkin päädyssä, ikkunan vieressä. Ikkunasta näki lintulaudalla vierailevat oravat sekä suoraan tielle. Saattoi helposti todeta millainen auto siitä milloinkin ajoi tai joskus jopa raportoida ohi kulkevat polkuriajelijat tai pyöräilijät, pikkukylällä kun oltiin. Kun penkiltä kääntyi pois, näki suoraan pirtin puolelle ja ovelle, jos joku tuli sisälle. Muistan myös miltä ikkunan alla olleen patterin termostaatti tuntui, siihen kun joskus töksäytti jalkansa, kun istui pöytään.

Niin tosiaan se kastike. No, se oli aivan tavallista mummun kastiketta, ei mitenkään erityisen mausteista eikä ainakaan tomaattista. Mutta se minkä halusin kertoa, oli se, miten sen söin! Joka kerta. Muussasin potut haarukalla ja otin samalle haarukalle sekä pottua että kastiketta ja kaadoin ne toisessa kädessä pitelemälleni tuorekurkkusiivulle. Sitten annos sormiruokana suoraan suuhun! T ä y d e l l i s t ä! Olen joskus yrittänyt tätä samaa äitini luona tai jopa omassa keittiössäni, mutta eihän se miltään oikein maistu. Eikä tarvitsekaan. Tai ruoka kyllä maistuu, mutta se tunne mikä siihen kuuluu, se ei. Mummulan jauhelihakastikemuisto pysyköön ihanana ruokamuistona ja hyvä niin.

 

YSTÄVÄNPÄIVÄ ON JOKA PÄIVÄ MUTTA VARSINKI TÄNÄÄN

Ystävänpäivän aamuna istahdin sohvalle. Otin läppärin syliini, mutta en ehtinyt edes aloittaa hommia, kun ovikello soi. Lähetti toi kukkakimpun. Täydellisen kauniin, ihanan ystävänpäivä-rakkaus-kukkakimpun. Ne kukat ja mukana tullut viesti ja ajatukset sitten sekoittivat mun pään ihanuudellaan ja unohdin mitä mun pitikään tehdä. Just oikeanlainen tunnelma päälle heti aamusta. Sydämiä leijailemaan silmistä ja korvista ja amorin nuolet lentelemässä ympäriinsä!

Sain houkuteltua tyttäreni avustamaan mua tekemään ystävänpäivävideon. Siinä tehdessä tiivistyi kauniisti kyllä myös meidän ihana äiti-tytär-ystävyytemme. Tyttöni päätyi oikeastaan vahingossa ohjaajan rooliin ja minä sinnepäin-toimiva-käsikirjoittaja-sählääjäksi kaikkine hommineni, vaikka ihan sellaiseksi en ollut meidän roolejamme ja videon tekoa suunnitellut. Tiukkoja ohjeistuksia tuli tyttäreltäni ja minä toimin niinkuin käskettiin. Hän osasi hommansa! Aivan ihana yhteinen puuhasteluhetki ja lopputuloskin aikas suloinen. Toivon, että suhteemme tulisin aina olemaan yhtä mutkaton, ihana ja lempeä. Että voisimme olla myös ystävykset sen lisäksi, että olen aina hänen äitinsä ja hän tyttäreni.

Kuuntelimme samaan aikaan Spotifysta löytynytta random-soittolistaa, jonka teemana oli ystävänpäivä. Tuli ikävä kaikkia rakkaita ystäviä! Aion kertoa jokaiselle heistä tänään, että ovat tärkeitä ja rakkaita. Kortteja en ehtinyt lähettää, mutta whatsapp-viestitkin lasketaan. Ja vaikka kävisikin niin etten juuri tänään muista tai ehdi viestiä lähettää, niin onneksi sen saman voi ja pitää ja saa sanoa jokaisena vuoden päivänä. <3

Oikein ihanaa ystävänpäivää myös teille ihanat lukijani! <3