Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

ROADTRIP – OSA 2, SENJALTA LOFOOTEILLE JA RAMBERGIN HUIPULLE

Matka jatkuu. Tätä tekstiä kirjoittaessa tuntuu, että haluaisi koko ajan vaan jättää kirjoittamista edemmäs, tavallaan kuin säästellen ja samaan aikaan haluaisi purskauttaa kaiken ulos. Siispä kirjoittelen nautiskellen.

Menimme päivistä sekaisin jo heti alkumatkasta, joten en oikein osaa tässäkään sanoa mistä päivästä on kysymys, eikä sillä tarinan kannalta ole edes mitään väliä. Jäimme kuitenkin edellisessä postauksessa siihen, kun nukahdimme makoisille yöunille Ersfjordin rannalla.

Sinä yönä kyllä nukutti hyvin, mutta myös satoi. Niin kovaa, että kuulimme kuinka naapuriteltoissakin herättiin ja puhuttiin. Silti peiton alla oli ihana olla ja uni vei pian uudestaan.

Seuraavaksi päiväksi kaavailimme ajopäivää, jotta pääsisimme pian Lofooteille. Tavallaan se oli hyvä päätös, koska keli oli hyvä, mutta toisaalta, koska keli oli hyvä, jälkikäteen ajateltuna oltaisiin me voitu viettää se myös Senjalla. Emme siis tässä vaiheessa vielä tienneet, että kelit tulevat vähän ankeutumaan. Seurasimme säätiedotuksia monta kertaa päivässä ja eri paikkakunnille, mutta koska ollaan tuollaisessa sijainnissa ja ympärillä on meri ja vuoria, ei niihin ennustuksiin kovin kauhesti voi luottaa.

Lähdimme ajelemaan rauhallisen aamun jälkeen (nukuimme pitkään joka aamu ja söimme pitkän kaavan mukaan ne pussipuurot ja herkkuleipämme ja teet ja hedelmäsiivut – aah, miten ihanalle kaikki maistuikaan siinä teltan reunalla istuskellen), mikä tarkoitti meillä lähes poikkeuksetta noin puolen päivän aikaan. Nopeusrajoitukset ovat melko pieniä mutkaisilla ja pienillä teillä, joten eteneminen Norjassa on hidasta. Mua sellainen ei haittaa ollenkaan, rakastan itse matkaamista, en sitä, että kohteessa pitää olla mahdollisimman nopeasti. Eikä meillä edes mitään varsinaisia kohteita ollutkaan. Oli siis oikein hyvä, että päivä oli kaunis, Senja näytti niin upealta!

Pysähdyttiin ajellessamme ostamaan noutoruokaa eräältä kylältä ja etsimme paikkaa minne pysähtyä sitä syömään, eikä sopivaa meinannut heti löytyä, mutta ai että mihin sitten sitten pysähdyttiin. Vuorten keskelle vuoristopuron varteen. On ällistyttävää se veden voima ja kirkkaus. Valtavien vuorten keskellä virtaa niin turkooseja vesiä. Ihan käsittämättömän kaunista.

Jonkun mutkikkaan tien varrelta bongattiin myös upea vuoristojärvi, jonka rannoille mentiin happihyppelemään ja ihastelemaan. Mietin siinä sitten, että tekis mieli mennä uimaan, mutta että jaksaisko sitä. No, siihenhän, että jos tekee mieli, on vain yksi vastaus. Silloin pitää mennä! Ja niin menin. Hyvin ihanan vilpakka uintireissu!

Päivän ajeltuamme piti löytää majoitus. Oltiin jo Lofoottien puolella ja kello alkoi olla sen verran paljon, että päätettiin jossain hetkessä vaan, että no seuraava camping olkoon se minne mennään. Ja silloinhan sitä tehdään niin. Oli kyltti ja me käännyttiin. Siinä sitten odottelin autossa, kun hellu meni kyselemään, että mahtuuko ja maksamaan koko lystin (yöt leirintäalueilla, joilla oltiin, oli 200-250 kruunua (eli noin 20-25 e) per teltta yhdestä yöstä). Katsoin vähän ihmeissäni, kun siinä käveleskeli nainen seitsemän (7!) koiransa kanssa kuin joku hahmo elokuvasta. No, hellu palasi autolle ja lähdettiin etsimään sopivaa paikkaa teltalle, kun katse harhaili ympäriinsä ja kulmakarvat alkoivat nousta ylöspäin… Miten täällä on näin helveissönisti koiria?! Jokaisen asuntoauton ja -vaunun ja mökin edustalla oli aitaus ja koiria ulkoiluttavia koiraihmisiä kaikkialla. Itsehän en ole juurikaan koiraihminen (yhtään siis), niin olin vähän, että öööh mihin me on tultu, mutta pienen googlettamisen jälkeen selvisi, että tulevana viikonloppuna olisi viereisellä kylällä koiranäyttely. Siksi siis paikalla oli noin sata koiraa meidän lisäksemme.

Sandslettan leirintäalue oli muuten aivan mainio (eivätkä ne koiratkaan siinä oikeasti mitään haitanneet) ja siellä oli mahdollisuus lähteä vesille. Oli monta vaihtoehtoa ja me tietysti valittiin polkuvene! Keltaisella oikein kolistelevalla polkuveneellä seilailtiin rantavedessä ja ihmeteltiin meressä valtavaa määrää meduusoja. Aika ihana ilta. Silloinkin kun istuttiin nurmikentällä teltan edustalla ja katettiin meille kaitaliinalle retkimuona-annokset.

Meillä oli mukana ruokahuoltona kaksi muovilaatikkoa, joissa ruokaa (ja kauppareissuilla aina ostettiin jotain lisää) ja matkajääkaappi, joka sai virtaa aina auton ollessa käynnissä eli pysyi viileänä automatkojen ajan. Siinä pysyi hyvin vilpakkana juustot ja voit ja jugurtit. Reissumme aikana ei ollut kovia helteitä, vaan sää ja auto pysyi koko ajan sopivan viileänä, niin siksikään ei ollut huolta. Söimme paljon erilaisia reissuruokia, joihin lisätään vain kiehuva vesi eli päästään todella helpolla. Kaitaliinalle katettuna kukkakuviolliset lautaset ja lempimukit tekevät jo paljon ruokailuhetkeen, lähes mikä vaan maistuu hyvälle.

Sandsletta sai sateisen päivän aamuna jäädä heti syötyämme siellä makoisan aamiaisen valmiista pöydästä. Olin viestitellyt reissun aikana monta kertaa Äidin puheenvuoro -Inarin kanssa ja nyt meillä sattui reitit niin yksiin, että ajelimme moikkaamaan heitä eräälle leirintäalueelle. Oli hauska nähdä ja käydä kylässä asuntoautossa juomassa teet ja vaihtamassa kuulumiset ja kyselemässä vinkkejä.

Sieltä taidettiinkin saada idea, että seuraavaksi ajellaan Unstadin surffirannalle. Satoi vettä, oli harmaata ja rannalla oli paljon surffareita isoissa aalloissa, näky oli mielettömän kaunis. Löydettiin kiva paikka teltalle rannalta ja saatiin se pystytettyä pienessä tihkusateessa. Hetken aikaa köllöteltyämme teltassa päätettiin lähteä kävelemään rannalle, otetaan vaan autosta ensin sadetakit. Ennen kuin ehdin edes avaamaan auton ovea ottaakseni takin, aloin kuvaamaan nopeasti liikkuvia pilviä vuorten välissä. Sitähän sanotaan ja asia on niin, että tuollaisessa paikassa, jossa on vuoria, meri ja Golf-virtakin, säätilat voivat vaihdella hyvinkin nopeasti. No niin kävi nytkin. Sen pienen kuvaushetken aikana pilvet kuin mylvivät taivaalla, möyrivät kahdesta suunnasta toistensa päälle ja kohti meitä. Alkoi tuulemaan kauheasti ja yhtäkkiä oli aivan myrsky. Sadetakit jäivät autoon ja me vaan yritimme keksiä ratkaisun rikkonaiseen teltan oviaukon vetoketjuun (pyykkipojat ja isot kivet telttakankaan reunan päälle) ja sitten aivan märkinä telttaan suojaan. Myöhään illalla sade kuitenkin heltyi ja päästiin seikkailemaan Unstadin rantakivikoille.

Oltiin otettu reissun aikana jo useita kolmen sekunnin pariskuntaselfieitä ja tuossakin hetkessä sellaista otettiin, kun yhtäkkiä Miki huudahti mulle jotain ja tajusin, että ihan mun vierestä kulkee iso joukkio minkkejä ja ne vähän jopa ääntelehtivät mulle vihoissansa! Se mikä on jäänyt elämässä minkeistä mieleen, oli se, että sehän on petoeläin ja säikähdin ihan hirveästi. Enkä todellakaan ollut tiennyt, että siellä rannoilla voi minkkejä kohdata!

Yölläkin myrskysi ja meno oli melko hurjakin, kun tuuli oli tosi kova ja kupoliteltan muoto muuttui tuulessa välillä lähinnä hain evän muodoksi. Siinä hetkessä taidettiin keksiä tai ennemmin ehkä päättää, että tämä olkoon viimeinen matkamme yhdessä vanhan teltan kanssa. Mulla ei ollut käynyt itseasiassa mielessäkään kovat myrskyt, että sellaisia saattaisi tulla vastaan ja etteikö telttamme olisi meille riittävä. Aiemmin pikkuinen tuuli tai sade ei ole päässyt teltan sisään niin vakavasti, etteikö oltais pärjätty.

Unstad oli suloinen surffareineen ja oltaisiin varmaan viihdytty pidempäänkin, mutta myrskyisä sää ja sade veivät meidät automatkailun puoleen ja matka sai jatkua, sillä kaivattiin vähän jo lämmintä suihkua. Ja vuorta minne kiivetä. Aikaisemmin neuletakkipostauksessa mainitsinkin että monia Twin-sarjan kohtauksia on kuvattu täällä. Huokaillen ajeltiin pitkin Vestvågøyn teitä ja ihasteltiin maisemia.

Päädyttiin Leknesiin, joka on Lofoottien toiseksi suurin asutuskeskus. Bongasin sieltä heti lankakaupan, josta kävin hakemassa vähän lisälankaa. Matkalla olin jo saanut valmiiksi kreisin villatakin ja kirjoneulesukat ja tarvitsin jotain uutta neulottavaa. En koskaan aiemmin ollut ollut näin innostunut matkaneulonnasta kuin tällä reissulla. Selkeästi tarvitsen kunnolla ajotunteja tai siis kyydissäistumistunteja, jotta pääsen kunnolla vauhtiin. Lankakauppavisiitin jälkeen matka sai jatkua kohti Rambergia.

Nyt, kun muistelen matkaamme, tuntuu niin hassulta ettei me oikeasti mitään suunniteltu etukäteen kovin pitkälle. Sillä kun äskenkin katselin kartasta reittejä joita ajeltiin, näin jo mielessäni itseni SUUNNITTELEMASSA ens Lofootti-matkaa ja että minne kaikkialle sitten mennään, kun vähän jo tiedetään jotain. Ainakin aion listata etukäteen vuoret, minne haluan kiivetä, kirjata ylös salaiset poukamat joista tutut kertovat ja katsella ehkä leirintäalueita etukäteen. Nyt tiedän jo niin paljon muutenkin, niin kuin vaikkapa, että leiriytyminen on sallittua ja mahdollista melkein missä vaan asutuksen ulkopuolella (kieltokylttejä taisin nähdä koko matkan aikana yhden) ja että vessaan kyllä pääsee (puskapissasin muistaakseni vain kerran) ja että niitä suunnitelmia voi joka tapauksessa sitten muokata.

Rambergissa päädyimme jälleen lennosta bongattulle leirintäalueelle Lofoten Beach Campille. Oli vasta alkuiltapäivä, joten saatiin helposti melko väljältä leirintäalueelta valittua meille ihana paikka rannalta. Pystytettiin taas teltta ja syötiin ja katsottiin kartalta, että siinä ihan seuraavan vuonon reunamilla olisi hyvä vuori minne kiivetä. Ramberg, 696 metriä.

Nyt vähän jo tiesi millainen nousu mahdollisesti edessä olisi, mutta silti, en olisi kyllä uskonut, että se sellainen oli mitä oli. Nousun voisi jakaa kolmeen osaan. Ensimmäinen oli hyvin jyrkkä, porrasmainen polku, jonka reunamilla kasvoi kukkasia ja varpuja. Edessämme lähti nousemaan perhe, joka noin puolessa välissä jyrkkää alkunousua palasi jo takaisin. Tiukka nousu kuitenkin palkitsi, sillä sen noustua oli edessä jo huikea näköalapaikka, josta näkyi kauniisti vuonolle ja kylälle ja turkoosi ranta ja jalkapallokenttä jossain kaukana alhaalla.

Aiottiin kuitenkin jatkaa ylös saakka ja kelikin oli kaunis. Ihana, heinäkuinen ilta. Oltiin kyllä siis niin onnessamme kuin ihminen voi olla. Rakkaan kanssa matkalla kaksin ja niin korkealta katsoessa tuntui välillä kuin oltaisiin aivan me kaksi vain koko maailmassa. Ja sydän meinasi jatkuvasti pakahtua kaikesta siitä kauneudesta. Nousun seuraava osuus oli kaunis ja kulki osittain pitkiä pätkiä sivuttaissuunnassa eli nousu tuntui välillä todella helpolta. Sen pätkänkin kruunasi mieletön “näköalapaikka” eli sellainen kreisien instagram-ihmisten hullunrohkea kuvauspaikka, jossa kiivetään jonkun hankalan pätkän päähän polkua pitkin, jonka molemmilla puolilla on ainoastaan jyrkkä pudotus alas ja polun päässä teräväkärkinen kallion nokare. Tämä paikka ei ollut sellainen, että hurjan kuvan saisi turvallisestikin vähän kuvakulmaa tarkasti vaan viilaten, vaan tää paikka oli niin hurja, että itse ainoastaan konttasin reittiä vähän matkaa ja otettiin kuvat siinä.

Viimeinen nousu olikin sitten se hulluin. Suurimmaksi osaksi pelkkää kivikkoa ja siellä seassa kulki polku, jonka saattoi välillä hädin tuskin tunnistaa hieman ruskistuneista kivistä. Välillä taas sitä vaan valitsi helpoimman näköisen kohdan ja huomasi yhtäkkiä olevansa jyrkässä kivikossa jossain satojen metrien korkeudella, jossa jokainen kivi, jolle astun, liikkuu ja mielessä käy vaan, että mitä jos just se kivi lähteekin vyörymään ja koko vuorenhuippu murenee alta ja minä siinä mukana. Mä en koe olevani juuri ollenkaan korkean paikan kammoinen, mutta tässäkin juuri nuo omat ajatukset asiasta, joka tuskin tulisi tapahtumaan, sai mut säikähtämään niin paljon, että huipun jo näkyessä taisin sanoa hellulle, että mitä jos käännytään jo tästä alas. Onneksi ei kuitenkaan käännytty, vaan löydettiin “polku” ja nousu jatkui. Huippu oli upea! Välillä pilvi ympäröi meidät ja olimme keskellä pilveä, valkoisessa hunnussa. Hetken päästä pilvi oli jo ohittanut meidät ja hieman kauempana näkyi kun pilvi sulavasti ylitti huippua. Pussattiin huipulla (jonne ei muuten sen ensimmäisen kolmanneksen jälkeen ollut näkynyt nousevan ketään muita eikä vastaan tullut yhtäkään ihmistä) ja päätettiin syödä eväät vasta vähän alempana kun polvet vähän tutisivat ja kauhistutti se jyrkkä alamäki, koska oli edelleen Seglan jäljiltä ihan järkyttävän kipeät reidet. Kaikki kivut ja väsymys kuitenkin unohtui, kun tuli se keskikolmannes ja pääsi juoksemaan polkua pitkin. Se oli niin i h a n a a! Tunsin olevani Pieni talo preerialla -sarjan Laura hyppelehtimässä siellä, vaikka olenkin neljäkymmentävuotias Tiina-perheenäiti rakkauslomalla Lofooteilla.

Saavuttiin uuvuksissamme takaisin leirintäalueelle juuri parahiksi kohtaamaan kaunis, upea, ihana ja mieletön auringonlasku. Iltapala rantahietikolla ja tuulinen yö. Hetkeäkään en vaihtaisi pois.

Tähän päättyy toinen osa roadtrip-kertomusta. Kolmas osa päättää tämän reissun ja se tulee, kun sen aika on. <3

ps. Instagramissa kohokohdista löydät koko reissun jaettuna kuuteen (6!) eri kokonaisuuteen, jos haluat oikein kunnolla stoorityyliin nähdä miltä reissussamme näytti.

ROADTRIP SUOMEN LÄPI NORJAAN // OSA 1 – SENJA JA SEGLA

En tiedä tarkalleen, miten tämän aloittaisin, sillä viimeiset pari viikkoa olivat niin suloiset, ihanat ja roadtripin 4571 ajettua kilometriä sen verran täydelliset, että paluu arjenkaltaiseen heinäkuiseen elämään on ollut vaikeaa. Mutta tähän matkaan haluan vielä palata, muistaa omat tuntemukseni ja käyttää hyödykseni vinkkejäni ja erityisesti saada jakaa kaiken tämän ihanan kanssanne, joten täältä pesee. Postaukset tulevat osissa, sillä kerrottavaa on niin paljon. Kuvamateriaali on otettu pääosin puhelimella, järkkäriin tuli reissun tiimoilta vain pari sataa kuvaa. Halusin seikkailla ilman reppua niin paljon kuin mahdollista. Varmasti silti näilläkin kuvilla pääsee mukaan tunnelmaan. Tervetuloa seuraani roadtripille läpi Suomen Norjaan ja takaisin.

Matkamme alkoi Helsingistä, kun minä pakkasin kimpsut ja kampsut ja ajelin kohti Teiskoa hakemaan hellua mukaan kyytiin. Olin edellisiltana jo pakannut autoon lähes kaikki tavarat, joten aamulla oli kiva vain laittautua ja lähteä ajelemaan. Mulla ei ollut mitään tarkkaa pakkauslistaa, mitä mukaan tarvitaan, mutta olohuoneen pöydällä olevan muistilappusen mukaan tärkeimmät olivat:

  • Thermacell-hyttyskarkotin ja Offia
  • Villasukat, vaikka kahdetkin!
  • Toppatakki, hanskat ja pipo
  • Kamera(t), tarkista muistikortti ja akut ja laturi!
  • Uikkarit ja nopeasti kuivuva pyyhe
  • Petari, untuvapeitto ja omat tyynyt pellavalakanoineen
  • Kutimet matkoille!
  • Pyörä ja kypärä

Hellu oli ollut jo parisen viikkoa mökillä, josta hänet otin kyytiin ja pakattiin auto sen verran täyteen, että seitsenpaikkaisesta autosta näki vielä taustapeilistä ulos eli ei ihan piripintaan tavaraa. Ja niin matkamme kohti pohjoista alkoi. Löimme läpyt ja pussattiin, kun mökkitieltä kaarrettiin toiseen suuntaan kuin tavallisesti. Tätä hetkeä oli odotettu.

Ajatuksemme alunperin oli ajella länsirannikon kautta pohjoista päin, mutta seuraavaksi yöksi haluamamme hotellimainen yösija ja liian myöhään hoksattu sen varaaminen tekivät tilanteesta sellaisen, että päätimmekin ajaa suorinta reittiä kohti Iitä. Kyselin Instassa kivojen yöpaikkojen perään ja sieltä bongattiinkin Iin Villa Kauppila, joka valikoitui ensimmäisen yön majapaikaksi. Olimme perillä myöhään ja Iin tarjonta noin muuten jäi S-marketin tasolle, mutta sekin oli kivaa. Mopopojat ja madalletut autot parkkiksella ja Shelliltä iltapalaksi Panini sekä iltauinti tyynessä Iijoessa olivat oikein mainio kokemus.

Aamulla matkamme jatkui. Pysähdyttiin Kemin Corona-kauppakeskuksessa hakemassa jäätelöt, silkkivillasekotteiset sukkahousut (jotka osoittautuivat matkalla mainioiksi mekkojen kanssa!) ja kuivashamppoota. Kukkolankoskella ihasteltiin komeita kuohuja ja syötiin kala-annokset ja siinä fiilistellessäni kuvasin stooreihin ravintolan seinällä olleen keikkamainoksen. Muutamaa tuntia myöhemmin sain viestiä seuraajaltani, että äitinsä ja isänsähän ne siinä! Hauskaa!

Oltiin niin fiiliksissä matkasta ja kaikesta, aurinkokin paistoi ja toistemme seurasta, että pysähdeltiin aika monella P-paikalla ja kaupalla ja kiskalla. Yksi kohokohdista oli kuitenkin se, kun Napapiirin ylittäessämme jäimme ottamaan kuvaa Tuomaan Tuvan eteen, kuten monet muutkin turistit ja oltiin sitten vielä, että käväistään sisälläkin, kun kerta pysähdyttiin tähän. Ja tsadaa, mitä löysimmekään! Aivan ihanat, tummanvihreät, kotimaiset villahuopaiset PARISKUNTAHATUT! Jollaisia emme olleet tienneet tarvitsevamme, mutta jotka molempien päässä näyttivät niin hyville, että ne piti kyllä ostaa! Ja joista emme etukäteen tienneet, kuinka paljon ne päähämme sekä reissun aikana, että näinä päivinä sen jälkeen, ovat päätyneet.

Matkamme jatkui Pelloon ja pysähdyimme Oranki Artiin, josta olinkin saanut monta suositusta, että sinne sun täytyy mennä! Ja onneksi mentiin. Näyttely metsän siimeksessä oli todella mielenkiintoinen ja hieno. Sinne vinkkinä, että sääskiä on eli että esimerkiksi itse käyttämäni sääskianorakki, hyttyslakki ja jalat suihkutettuna sääskimyrkyllä eivät olleet liikaa minullekaan, vaikka en ole edes kovin sääskikammoinen tai kova huiskimaan. Ennen reissua Lapin vinkkejä kysellessäni sain niin paljon muistutuksia siitä, että muistakaa sitten ne sääskihommelit, että siksi jaan nämä vinkkini teillekin ilomielin, vaikka toki paljon enemmän suosittelen itse taidetta. <3

Kesäilta oli kaunis, vaikka vähän satelikin välillä, kun ajeltiin kohti Suomen käsivartta. Nähtiin matkalla tien varressa metso, muutamia poroja ja aika vähän liikennettä noin muuten. Jossain siinä kohti Kilpisjärveä ajellessa oli myös mahtavimmat tienvarsimainokset ikinä. Isolla kirjoitetut, houkuttelevat tekstit ja herkkulupaukset erilaisista pohjoisen herkkuruuista ja lätyistä. Harmiksemme oltiin niin myöhään liikkeellä, että paikka oli jo kiinni, mutta jos joku teistä tietää paikan, niin mainostamisesta vois antaa palautetta, että toimii!

Olin saanut vinkkejä myös, että muistakaahan käydä Kolmen valtakunnan rajapaikalla, no unohettiin ihan täysin! Ja että rajan tuntumassa on semmoinen iso kivi, että kirjoittakaa siihen nimenne, että muista sitten ottaa tussi mukaan (muistin!). Olin niin hurmioissani jylhistä maisemista jo Suomen puolella ja yritin tajuta katsemalla maisemaa, että missäpäin se Saana-tunturi oikein onkaan ja uppouduin pitkäksi aikaa vain omiin ajatuksiini, että se kivikin unohtui. Ylitys Norjaan oli juuri sellainen kuin olin kuvitellutkin ja mitä oli sanottu (piti näyttää henkkarit ja toivotettiin hyvää matkaa, siinä ei sen kummempaa), että samantien rajan ylityksen jälkeen henki lähes salpaantui siitä vuorimaisemasta, joka tulla tupsahti eteemme.

Oltiin haaveiltu matkasta Norjaan jo useampi vuosi (tai siis ihan kovin montaa ei oo ehditty, kun tindermätsivuosipäivä on ihan just ja siitä on kolme vuotta!) ja kevään tapahtumien takia se ajatus jo kuopattiin ja päätettiin, että vaihdetaan suunnitelma Suomen Lappiin. Kun rajat kuitenkin aukesivat ja todettiin, että Norjaan uskaltaa matkustaa, niin pistettiin äkkiä uudet “suunnitelmat” tulille. Eli kuten mulla aina: ei suuria suunnitelmia, vaan suuna päänä seikkailuun, päätetään illalla tai vaikka vasta aamulla mikä on päivän ohjelma. Hellu ei ollut aivan samanlainen, kun tavattiin, mutta nykyään hän on jopa ehkä enemmän, että ei nyt suunnitella liikoja vaan katotaan miltä tuntuu! Aah, rakastan!

Norjan puolelle saavuttuamme kello oli jo sen verran paljon, että lähinnä etsittiin sopivaa paikkaa tienvarresta minne pistää teltan pystyyn. Löydettiinkin sellainen melkein heti E6-tielle päästyämme. Aurinko oli jo matalalla ja kaikki näytti niin kauniilta. Auto parkkiin ja teltta pystyyn jäämeren rannalle vuorten keskelle. Tuntui, kuin olisin ollut unessa, niin kaunista ja ihanaa kaikki oli.

Yöunet teltassa olivatkin ihan todella hyvät, paljon paremmat kuin edellisyönä hiljaisessa majatalossa Iissä. Meillä oli mukana vanha, kierrättäen meille saapunut Haltin hyvin toiminut neljän hengen kupoliteltta, sinne pumpattava 140cm leveä paksu ilmapatja ja ihan mun omasta, kodissani sijaitsevasta sängystä petauspatja ja petivaatteet. Tuplaleveä untuvapeitto vaaleanpunaisilla pellavalakanoilla, hellulla oma lempityynynsä ja mulla kaksi tyynyä, kuten parhaimpiin uniini kuuluu. Pikkaisenhan nuo vievät tilaa, mutta varsinkin kun matkaa tehdään kahden, niin mitäpä me tyhjää tilaa autossa turhanpäiten pidettäisiin vain siksi, että olisi väljää. Tuo yö Skibotnissa oli siitä jännä, että uni tuli nopeasti aaltojen kohistessa rantaan, autotiestäkin lähti kova ääni, kun rekat siitä ajelivat läpi yön ja valoisaakin oli, mutta heräsin silti yöllä vain kerran siihen, kun joku käveli telttamme lähellä. Mikä ei sinänsä ollut ihmeellistä, oltiinhan parkkipaikan lähellä, mutta se oli unessakin odotetun äänimaailman ulkopuolelta tuleva ääni ja siksi kai herätti.

Ostettiin reissua varten meille molemmille myös omat retkituolit. Oikein hyvä ostos, vaikka ei meillä sopivan korkeita mukeja ollutkaan niihin mukitelineisiin, jotka on ehkä mitoitettu korkealle oluttölkille. Ihanan herkkuaamiaisen (eli pussipuuroa, ruisleipää juustolla ja kurkulla ja teetä ja appelsiinimehua) jälkeen matkamme jatkui. Ihastelu maisemista ei loppunut, yltyi vaan, eikä edes oltu vielä päästy kovin pitkälle. Jatkettiin E6-tietä Olsborgiin saakka ja siitä käännyttiin tielle 855 kohti Finnsnesiä ja Senjaa.

Senjan saaren bongasin vasta tänä kesänä Instagramissa usean reissaajan (erityiskiitokset Doritille ja Inarille, te olitte suuria inspiraattoreita matkoillanne!) stooreista, joista olin koostanut itselleni sen pienen ja järjestelemättömän matkasuunnitelman: kuvia puhelimen Näyttökuvat-kansiossa. Sieltä sitten valitsin suloisimman näköisen rannan ja ajeltiin sinne seuraavaksi yöksi.

Ersfjordin ranta on epävirallinen leirintäalue eli siellä oli paljon telttoja ja matkailuautoja ja kultaista vessaa lukuunottamatta ei palveluja. Kolme bajamajaa parkkipaikan reunalla niille, jotka eivät jaksaneet jonottaa kultaiseen. Monissa paikoissa reissun varrella oli siis todentotta upeita vessoja. Ei niin, että oltaisiin yhteen rakennettuun kopperoiseen sijoiteltu niin monta koloa seinille ja pöntöille kuin mahtuu, vaan upeita pieniä rakennuksia, joissa vain yksi tai kaksi vessaa. Kultaisen vessan (joka oli sisältäkin upea, vaikka tietty vähän sotkussa just silloin, kun ihmisiä oli paljon) seinällä ulkopuolella oli myös kyllä jääkylmä suihku ja hana, josta pystyi täyttämään vesiastiansa. Se suihku olikin kätevä, kun kiipeilyn (josta kohta lisää!) jälkeen teki mieli juosta turkoosiin, vilpakkaan mereen uimaan ja iho jäi aivan suolaiseksi. Kätevyys voitti sen jääkylmyyden ja senkin, että koko vessajono sai ihailla kun olin suihkussa (uikkarit päällä tietty, mitä te oikein kuvittelette!).

Saavuttiin Ersfjordiin silleen kivaan aikaan iltapäivästä, että parhain paikka teltalle löytyi helposti. Kriteereinä se, että teltan suuaukolta näkyy vain merta, vuoria ja hiekkaa, ei muiden telttoja, autoja eikä lapsiperheitä. Ympärillä ne eivät tietenkään haittaa, mutta näkymä olis kriteerein best ja sellainen löytyi. Teltta pystyyn ja patja pumpaten täyteen ja peitot paikoilleen ja kohti seuraavaa kohdetta.

En ollut googlaillut ollenkaan mitään Senjan kukkuloita minne kiivetä, vaan avasin UT.NO -äpin, josta katsoin mikä kiva olisi lähellä. Nopeasti selvisikin, että siinähän on Segla, mennään sinne! Täysin siis autuaan tietämättöminä siitä, että se on Senjan ikonisin ja hulppein huippu. Tätä kirjoittaessani vasta ensimmäiset jutut intternetistä löysin ja niissäkin paikkaa hehkutetaan, mutta usein on paljon hauskempaa tai ainakin välillä mukavan rentoa olla tietämätön ja kokea jokin paikka aivan täysin niinkuin itse sen kokee, vailla odotuksia. Minä nyt kuitenkin aion kertoa ja kirjoittaa Seglasta, eli skippaa tästä vähän eteenpäin jos et halua tietää mitään, heh.

Valitsin asukseni (tärkeä tieto!) pyöräilysortsit ja pellavatopin sekä hupparin ja vaelluskengät (jotka olen yhteistyön tiimoilta aikoinaan saanut, niille megasuositus, ovat älyhyvät!). Tällaiselle reitille on tärkeää, että kengät ovat sellaiset, ettei tarvitse pelätä nilkkojen muljuvan (kiviä ja juurakoita on!) ja ettei tarvitse ylipäätään miettiä kenkiä ollenkaan. Mä en ole sporttivaatetyyppi, mutta kyllä niitä norjalaisia katsellessani välillä mietin, että pitäisköhän kuitenkin vähän olla. Kaikilla tuntui olevan aina niin sopivat ja vimpan päälle kaikki sporttailuvermeet ja AINA VÄRIKKÄÄT SPORTTILASIT SILMILLÄ! No, mun pyöräilysortsit oli just perfektit siihen vajaan parinkymmenen asteen puolipilviseen iltapäivään, hupparini siirtyi lanteille jo alkumatkasta ja siitä oli ihana lämpö sitten taas huipulla, kun pikkaisen tuulahteli ja hiki kuivui maisemia ihastellessa. Mutta sitten siihen nousuun…

Seglan tiedoissa siinä ulkoiluäpissäkin taisi olla, että kohde sopii lapsille. Ja kyllä se alkukolmannes sopisikin varmasti hyvin monelle. Se oli sellaista retkeilypolkua, välillä vähän jyrkempää, mutta josta hienosti selviää ja jonka (siis se noin kolmannes noususta!) jälkeen “tasanteelle” tultaessa maisema oli upea. Niin hieno, että jos mulle ois sanottu, että tämä kiipeily oli tässä, niin olisin ollut aivan tyytyväinen. Siitä eteenpäin nousu kuitenkin muuttui rankemmaksi ja tuntui varmasti rankalta siksikin, että mitään odotuksia ei ollut. Muita kiipeilijöitä oli paljon sekä ylös menijöitä, että alaspäin tulevia. Naurattaa näin jälkikäteen ja nauratti kyllä silloinkin, kun kysyin alaspäin tulevalta suomalaispariskunnalta jo melkein alkumatkasta, että onko vielä pitkä matka? Tiiättekö sen sellaisen kohdan, jossa näyttää, että huippu on ihan vähän matkan päässä, mutta todellisuudessa sen “huipun” jälkeen tulee vielä monta samanlaista ja matka todellakin on vasta aluillaan. Sellaistahan elämäkin on! Pariskunta vastasi, että onhan teillä vielä vähän matkaa jäljellä, mutta kaikki se on sen arvoista.

Nousu oli todella jyrkkä ja välillä piti huilia ja todellakin juoda vettä. Tälle nousulle en olisi ottanut lapsia mukaan. Tai ehkä sellaisella fiiliksellä, että useamman kerran saa tsemppailla ja ehkä kantaa viisivuotiasta selässään itse. Joten täyden valitusvapaan ja rennon nousun jos haluaa, niin aikuisseurassa sellainen onnistuu. Ajattelen kyllä niin, että lasten täytyy kokea tiettyjä asioita, että he oppivat ja innostuvat ja kaikenlaiset kokemukset ovat hyviä, mutta siitä huolimatta tällainen nousu (ja reissu ylipäätään!) oli ihanin just nyt näin. Siinä jyrkkyydessä mietin myös sitä, että kuinka voisin yhtään nautiskella, kun kuitenkin kauhistuttais, että joku lapsista valitsee sen kaikista reunimmaisen polun siitä jyrkänteen reunalta. Huh. Enkä ole edes erityisen stressaavaa sorttia.

Sain muutaman kysymyksenkin reissun aikana, että missä lapset ovat ja että kauanko meinaatte olla siellä ja erossa lapsista? No, meillähän on hellun kanssa kummallakin lapsillamme kaksi kotia ja tämän reissun ajan he viettivät lomaansa toisessa kodissa eli emme varsinaisesti jättäneet lapsia mihinkään, vietimme oman lomamme ja lapsivapaan ajan tällä tavoin. Eli lapset eivät kärsineet yhtään eivätkä jääneet paitsi mistään, heillä oli omat jutut toisissa kodeissaan. Luulen myös, että lapset ajattelevat samoin, että heitä ei olla hyljeksitty meidän loman ajaksi tai takia, kun mehän ollaan tehty meidän yhteisinä aikoina niitä yhteisiä kivoja juttuja ja matkoja.

Mutta palataampas takaisin Seglalle!

Kun se huippu sitten parin tunnin nousun jälkeen siihen eteen aukesi, niin meinasi itku tulla. Mitään, siis ikinä mitään, yhtä upeaa maisemaa en ole nähnyt. En pysty mitenkään sanoin sitä kuvaamaan ja ehkä siihen vaikutti se, ettei odotuksia ollut, se että sää oli ihana, että seura oli aivan älyihana ja että maisema todella oli ja on, siellähän se nököttää nytkin, ihan mieletön! Otettiin kuvia, tietysti, polvia vähän tutisutti, kun seisoin huipulla ja katselin kaukaisuuteen (silmät kiinni tietysti, koska tutisutti!) yhdessä muiden huipulle nousseiden turistien kanssa (ehkä noin puolet puhui norjaa, kolmasosa suomea ja loput italiahkoa tai muuta sellaista) 639 metrissä. Sitten tuli se hetki, että huppari piti laittaa päälle ja sehän oli merkkinä siitäkin, että tästä pitää vielä alaskinpäin mennä se sama matka ja reitti.

Huipulla tapahtui myös koko reissun hurjin tilanne omalla kohdallani. Se ei liittynyt siihen, että olisin mennyt liian reunalle seisomaan, eikä siihen kun reunan yli kurkkiessani siellä alhaalla näkyi keltainen polkupyörä sellaisena pikkiriikkisenä plänttinä (se jäi muuten vaivaamaan, tietääkö joku miten sinne jyrkänteen reunan taakse, missä ei ole mitään, on päätynyt keltainen polkupyörä?) eikä vaikkapa sellaiseen, että nilkka ois muljahtanut (niin ei käynyt!). Vaan hurjin tilanne tai oikeastaan hetki oli sellainen, kun oltiin päästy huipulle ja ensimmäisen kerran kurkkasin pienestä raosta polvet tutisten (se oli hassua, että tämä oli ainoa tapa ja hetki, miten mun keho viestitti siitä että ollaan korkealla – en siis pode korkeanpaikankammoa), niin Miki sanoi mulle sanat: kuvitteleppa, että joutuisit tuohon raon (noin puoli metriä leveä) päälle käsien ja jalkojen varaan punnerrusasentoon makaamaan? Nuo sanat olivat ihan hirveät kuulla, koska mää heti kuvittelin ja se kuvitelma oli kamala! Nauratti samalla kauheasti se, että voin tehdä mitä vaan mutta liian hurjat sanat ja kuvitteleminen ovat ne, jotka pelottavat.

Huippu oli jätettävä kuitenkin taakse ja alaspäin lähdettävä. Siinä hommassa reidet olivat suuressa roolissa ja muutenkin varmasti kaikki vartalon lihakset. Muutaman päivän ajan kiipeilyn jälkeen kaikki lihakset vyötäröstä alaspäin olivatkin aivan saakelin kipeitä, mutta eihän sellainen hidastanut kuitenkaan mitään.

Kun on kiivennyt ja laskeutunut vuorelle ja vuorelta, niin ilmeisesti myös mun kehoni tykkää sellaisesta niin paljon, että autolle palattuamme olisin ollut täysin valmis lähtemään juoksulenkille. Juoksututti ihan hirveästi samaan aikaan, kun olin aivan sippi. Juoksin siinä sitten auton ympärillä hetken ennen kuin jatkettiin matkaa. Ihmeellinen ihmisvartalo.

Ersfjordiin saavuttuamme mentiin tosiaan heti ensimmäisenä uimaan ilta-auringon loimutessa taivaanrannassa. Ja miten ihanaa oli, että oltiin valmiiksi laitettu teltta jo odottamaan. Trangialla pyöräytettiin iltaruuat ja teet ja syötiin sipsejä peiton alla sateen ropistessa telttakankaaseen ja nukahdettiin suloisille yöunille.

Tähän päättyy roadtripin ensimmäinen osa. Jatkoa tulossa!