Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

RUUSUKAALIKUMMITUKSIA JA KUKKAKURPITSOJA

Näyttää siltä, että minä sujahdan vuosi vuodelta enemmän halloweenin juhlijaksi samaa tahtia muun Suomen kanssa. Onhan tämä nyt oikeastikin aika kivaa, kun kaiken pimeän keskellä saa vähän juhlistaa. Mutta tiedättekös mitä en vaan osaa? No sitä, että perinteiset halloweenin juhlinnan värit ovat musta-oranssi ja se, että juhlaan kuuluu kaikki kauhuhenkinen. Tykkään enemmän pastellisävyistä ja vähän hurjasta söpöllä twistillä. Silloinhan sitä ei auta muu kuin mennä täysin sillä omalla tyylillä.Tänä vuonna löysin tilpehöörikaupasta keraamisia tuikkukippoja ja kurpitsakoristeita (ja pääkallonkin, jonka unohdin näiden kuvien ulkopuolelle vahingossa), joita koko perheen voimin maalailimme värikkäiksi. Oli ihana hetki touhuta keittiönpöydän ääressä koko porukalla. Mun lempihetkiä elämässä ovat ne, kun saa tehdä käsillään jotain ja samaan aikaan jutella ystävien kanssa. Jutut ovat omanlaisiaan, kun keskittyy työhön ja lörpöttelee. Yleensä mulla noihin hetkiin kuuluu paljon naurua ja keskusteltavia asioita aiheista, joihin ei välttämättä kasvotusten, ilman käsillä tekemistä, päädy.
Tytär teki taidokkaan upean kissan, keskimmäinen tehokkaalla tahdilla kuviollisen kurpitsan ja pilkullisen kissan. Kuopus maalasi onnellisena värejä isoiksi läikiksi pieneen kurpitsalyhtyyn. Itse maalasin noitatytön ja isot kurpitsakoristeet. Kaikkien maalatut lopputulokset muistuttavat kyllä tekijöitään. En oikeastaan malta odottaa sitä, että käärimme nämä koristeet ensi viikolla silkkipaperiin ja kirjoitamme kenkälaatikon kylkeen kaunokirjoituksella Halloween. Avataksemme laatikon joka vuosi uudelleen. Mun yksi vanhemmuuden haaveita onkin ollut omien perinteiden luominen ja tämä on juuri yksi sellainen. Laatikkoon olisi myös ihana sujauttaa aina paperinenkin valokuva jokaisen vuoden koristeluista, siitä miltä kotona on milloinkin näyttänyt. Tai ehkä käytän vain #muitaihaniahalloween-hashtagia ja voi joka vuosi palata intternetkännykällä edellisvuosien tyyleihin. Plääh, miten tylsää verrattuna paperikuviin.  Kävin viime eräänä päivänä happihyppelyllä pihalla. Olen kaivannut paljon ulkoilua, mutta oon ollut niin kiireinen, että ihan hirveätä myöntää, että en ole juurikaan ehtinyt liikkumaan. Paitsi silloin viime viikolla! Otin katuliitupurkin taskuun ja lähdin pihalle piirtelemään. Ollaan asuttu tässä talossa sen verran monta vuotta, että enää en ikinä mieti, että mitäköhän joku naapuri katuliituilevasta nelikymppisestä naisesta miettii (koska tiedän, että hyvin harva miettii juuri mitään tai luultavasti vain ilahtuu, jos aiheen miettimisen näkemässään saavuttaa), kun pihalla touhuan pyllistellen ja piirrellen maahan kukkia ja sydämiä. Naapurit ohi kävellessään moikkaavat vaan ja joskus vaihdetaan muutama sananen. Eikä päiväsaikaan pihalla edes juuri ketään kuljekaan! On oikeastaan myös hauskaa olla se tyyppi, jonka tiedetään tällaisia juttuja tekevän. Pitäisikin vielä ennen talvea käydä kirjoittamassa joku “sinä olet aurinko” -henkinen tekstaus kukkineen pihan tasaisimpaan asvalttikohtaan.
Tällä kertaa eläviä kurpitsoja tähän hommaan päätyi montaa sorttia: perinteistä oranssia, vihreäsävyistä littanaa rypyläkurpitsaa (en muista virallista nimeä), myskikurpistaa ja tietysti kesäkurpitsaa – tuo unholaan jäänyt halloweenin juhlistaja! Nukkusilmät ja hymyhuulet leikkelin pääosin terävällä veitsellä, mutta reikiä tein myös minikokoisella piparimuotilla ja käsivatkaimen vispilän päällä. Hevitiskiltä nappaamani ruusukaalirasia sai päällensä kasan silmiä ja juhlapäydässä on nyt sitten myös valtava määrä minikokoisia ruusukaalikummituksia.  Tykkään näistä koristuksista! Tuolla ne ovat kaikki (paitsi pihalle vietyjä lukuunottamatta) keittiössä ikkunalaudalla odottamassa varsinaisia juhlia. Viikonloppuna pidämme viisivuotisjuhlat, joiden teemaan kaikki nämä sopivat. Ihanaa! Mutta nyt, oikein hurjaa halloweenia! 

KIMBLEN VIHAAJASTA NAISEKSI, JOKA TEKI PERHEELLEEN OMAN VERSION

Pari viikkoa sitten elämässäni tapahtui suuri käänne. Superwood-festivaaleilla oli nimittäin mahtava tuunauspaja. Huone, jonka teemana oli Kimble ja siellä sai tehdä oman näköisen pelilaudan! Voiko olla siistimpää festariohjelmaa!

Superwoodin tunnelma on kaikkinensa aivan ihana, Hotelli Rantapuisto ihan mieletön miljöö lokakuisille festivaaleille ja joka vuosi sen ohjelma yllättää. Tänä vuonna Wood Tourin (jolla oli mm. Jari Sillanpää ja Lea Laven!), joka on siis kaksi ja puoli tuntia pimeässä metsässä maagista samoilua keikalta toiselle (jonka tunnelmaa on vaikea selittää, se, jos jokin pitää kokea) lisäksi mun lemppari oli kyllä ehdottomasti Kimble-huone.

Noin 39 vuotta elämästäni meni niin, että v i h a s i n nopan naksautusääntä. Muistan teininä, kun pikkuveljeni sai oman Kimblensä ja muu perhe sitä pelasi, että meinasin aivan raivostua (ja luultavasti raivostuinkin) siitä napsumisesta. Varmastii olen ollut moent kerran ihan hermona ja mennyt omaan huoneeseen ääntä piiloon. Niin paljon peliä vihasin.

Kului vuosia, muutin pois kotoa ja elin täysin kimblettömässä kuplassa, onnellisena ilman naksautuksia. Tulin äidiksi ja muutaman vuoden kuluttua tilanne oli taas esillä. Tyttäreni kasvoi lautapeli-ikään ja muistan pohtineeni marketin pelihyllyllä Kimblen kohdalla, että aivan, tämäkinhän ois, mutta ei, EHDOTON EI! En vaan kestä. Ja perus-Kimblen väritys on mielestäni todella b o o o r i n g! Kesällä 2019 kuitenkin tapahtui käänne. Ehkä siihen mennessä helteetön kesä oli tehnyt tehtävänsä, kun mieleni teki täyskäännöksen tamperelaisen supermarketin peliosastolla. Olin bonustyttäreni kanssa ostoksilla kaupungissa kesken mökkiviikkomme, kun näin hyllyssä Ivana Helsingin version tuosta pahamaisesta naksuutuspelistä. Olin myyty! Seuralaisenikin oli ihmeissään, kun nakkasin pelin ostoskärryihin ja totesin, että me ostetaan tämä.

Ensimmäinen peli mökillä loppui lyhyeen, tuli riitoja ja kinaa ja pelinappulat lähes lensivät. Mietin jo tehneeni virheen.

Kunnes muutamaa viikkoa myöhemmin huomasin, että tässä sitä vaan istutaan ilta toisensa jälkeen iltapalapöydässä ja pelataan Kimbleä koko perheen voimin. Meille oli syntynyt ihana perinne. Kaakaot ja voileivät maistuivatkin paljon paremmalta, kun sai naksutella noppaa samalla ja vähän ehkä naljailla välillä toisille, kun joutuivat syödyksi ja heittää lopuksi ylävitoset voittajille.

Joten, Superwoodin Kimble-huone sai aikaan ylimääräisiä sydämentykytyksiä ja tiesin, että jälkikasvuni tulisi olemaan todella onnellinen sinä päivänä, kun posti tuo meille MEIDÄN PERHEEN OMAN KIMBLEN! Pelin tekeminen oli hauskaa, ja kun oli siinä päässyt jo vähän festivaalitunnelmaan muutaman drinkin jälkeen, se oli myös hulvatonta. Kuinka usein pääsee ylipäätään askartelemaan pienessä nousuhumalassa? Minä en ainakaan kovin usein. Leikkelin supernopeaa vauhtia pilvenreunallakuvioita styleistä paperiarkeista ja liimasin ne alustalle paperiliimalla ja kirosin ryppyjä. Valitsin pelinappulalaatikosta meille perheenjäsenille sopivat värit ja muodot: tyttärelle vaaleanpunaiset, mulle ruskeat, tokaluokkalaiselle keltaiset puiset nappulat ja nuorimmaiselle vaaleansiniset naurunaamat. Viimeisenä silauksena kirjoitin vielä äkkiä jokaisen nimet omiin nurkkiin, niille paikoille, joilla kukin meillä istuu keittiönpöydän ääressä. Siinä vaiheessa mietin, että ihan näin kiireellä ei ehkä kannattais näin UPEAA työtä tehdä, että mulla olisi omassa käsialafonttivarastossani kauniimpiakin käsialoja, mutta annoin mennä.

Pelistä tuli juuri niin ihana, kuin arvelinkin ja tätä tekstiä kirjoittaessani keittiössä on meneillään iltapala-Kimble, hellu on korvannut minut hetkellisesti. Ihana onnentunne! <3 Meidän perheen oma KIMBLUKKA! 

TÄSTÄ SAATTOI TULLA SÖPÖIN JA IHANIN LEIKKIMÖKKI

Palataan aivan aluksi aivan alkujuurille. Kahdeksankymmentäluvulle tietysti, jolloin elin lapsuuteni kymmenen ensimmäistä vuotta. Vietimme tuolloin aikaa paljon mummulassani, enemmän Arposella eli isäni puolen mummulassa ja vähän vähemmän Västäräkissä, äitini puolen mummulassa. Molemmissa pihalla nökötti leikkimökki. Arposen mökin leikkimökki oli valmiiksi sisustettu, siellä oli muistaakseni isäni tekemä pieni pöytä, jonka reunalla oli joskus ollut kynttilä ja se oli polttanut kulmaan reiän laatikkoon asti. Seinillä oli lehdistä leikattuja söpöjä kuvia. Ikkuna oli pieni, mutta siitä näki aina kuka tuli pihaan. Ympärillä kasvoi raparpereja ja pihlajia. Leikkimökin edusta oli hyvin keskeinen paikka, sillä sen edessä oli nuotiopaikka. Sellainen tiilistä kasattu, jossa paistettiin makkaraa. Siinä oli muutaman tiilen välissä just se täydellinen rako, johon sai makkaratikun hyviin asemiin. Nyt kun mietin, niin melkoisen hassu paikka makkaranpaistoon, mutta toisaalta täydellinen, koska siinä me istuskeltiin. Aikuiset ja lapset sulassa sovussa ja tuntuu kuin kaikki hetket siinä olis ollu aivan älyttömän ihania. Leikkimökin portailla oli monta paikkaa ja lisäksi tarvitsi vain muutaman pöllinpalasen, joilla istua. Taidettiin muuten makkaratikutkin säilyttää leikkimökin katon alla jossain rakosissa. Västäräkin (talon nimi – aah miten ihana nimi tuo onkaan!) leikkimökki taas oli vähäeleisempi kaikella tapaa. Sen vieressä oli kaivo, johon ei tietenkään saanut koskaan koskea ja siellä oli aina paljon enemmän sääskiäkin, ettei ulkona kaupunkilaislapsi jaksanut niin paljon leikkiä. Tykkäsin ennemmin mennä seikkailemaan liiteriin, siellä oli tosi monet portaat tai tikkaat ja sinne pienehköön liiteriin muodostui pieniä eri tasoja tai kuin parvia ja siellä oli paljon hassuja pikkutavaroita. Ainakin lapsesta ne tuntuivat siltä. Leikkimökissä oli kuitenkin maailman paras kauppaleikki. Mummi (ja muistaakseni myös minä) oli kerännyt tyhjiä, pahvisia ruokapakkauksia ja siellä ne olivat pienillä hyllyillä sekä pikkuveljeni vanha kassakone ikkunan edessä olevalla pöydällä odottamassa kassöörejään.

Olisin ihan hirveästi halunnut oman leikkimökin. Sellaisen, jonka minä, ihan vain minä, eikä kukaan serkku (joiden kanssa mummuloiden leikkimökit tietysti jaettiin), saisin sisustaa ihanaksi. Mulla oli lapsena jo paljon ideoita mitä tehdä. Eivätkä ne useinkaan olleet sellaisia joihin tarvitsisi paljon rahaa, vaan ennemmin ideoita jo olemassa olevista asioista. Kuten vaikkapa tokaluokalla naapurin Mirkun kanssa ideoidut itseommellut hameen (joita en kylläkään koskaan toteutettu), jotka suunniteltiin tekevämme äitini vanhoista kankaista kokoamalla niistä kauneimmista pienistä palasista tilkkuhameen. Olin enemmän kekseliäs, kuin vaativa materiaalien suhteen. (Ehkä olen sitä samaa edelleen.) Omaa mökkiä en kuitenkaan koskaan saanut. Päätin, että omat lapseni saavat ja silloin minä sen sisustan.

Asuimme kymmenisen vuotta sitten omakotitalossa, paritalossa Tampereella. Siinä oli piha. Haaveilin leikkimökistä pihalle niin kovasti, että meinasi sydän haljeta. Googlettelin ja suunnittelin ja mietin ja katselin huuto.netistä mökkejä, että saisiko vanhan siihen jostain haettua. Tyttö oli tuolloin pari-kolmevuotias. Leikkimökkiä ei tullut. Mulla edelleen kouraisee sydämestä se tunne mikä liittyy tuohon haaveeseen. Olen ihan hirvittävän pettynyt itseeni, etten saanut lapsilleni tai kaikista eniten varmaan kuitenkin itselleni toteutettua sitä maailman ihaninta leikkimökkiä. Se oli niin suuri unelma ja haave, jota olin lapsesta asti kantanut.

Viime vuosina olen kuitenkin hyväksynyt asian, että se haave siirtyy sitten mummuvuosiini, ehkä silloin saan laittaa lapsenlapsilleni mökin jonnekin. Ei täällä kerrostalossa oikein voi mökkiä pihalle pystyttää, vaikka kieltämättä sitä mietin, kun pihalle tehtiin pari vuotta sitten leikkialueen uudistus…

Viime kesänä pääsin käymään ensimmäistä kertaa miesystävän suvun kesämökillä Tampereen Teiskossa. Mökki on upealla paikalla järven rannalla. Sellaisella, josta olen aina haaveillut ja nyt päässyt kaksi kertaa käymäänkin jo ja toteamaan, että sellaisia paikkoja oikeasti on olemassa, niin ihana paikka! Ja arvatkaapa mikä siinä mökin pihalla töröttää. NO LEIKKIMÖKKI! Tuli sitten tuossa talvella puheeksi tämä mun toteutumaton haaveeni ja mies totesi, että laita se leikkimökki ihanaksi (tai saatoin se olla minäkin joka sitä ehdotti). Tietysti tartuin tähän ajatukseen ja päätin toteuttaa. Sellainen oikein överi ja kunnon leikkimökkiprojekti! Aloin keräillä pitkin talvea erilaisia asioita pussukoihin vintille, joissa luki sieluni silmin ja kirjaimin: LEIKKIMÖKKITARVIKKEITA. Lastenhuonetta siivotessa laitoin pikkutavaroita sivuun ja varastoa siivotessa samoin. Työprojekteista ylijääneitä tapettisiivuja talletin rullilla leikkimökki mielessäni.

Viikko sitten maanantaina sitten yhtäkkiä koittikin se päivä, että olimme lähdössä tuonne Teiskon mökille. En ollut valmistautunut ollenkaan leikkimökkihommiin, kun takana oli festariviikonloppu toisella mökillä ja muutenkin tajuttiin, että seitsenhenkinen porukkamme ei voi matkustaa seitsenpaikkaisessa autossa matkatavaroiden kanssa, vaan tarvitsemme peräkärryn kamojen kuljettamiseen. Siinä sitten hässäkän keskellä kipitin vinttiin etsimään noita talven aikana pakattuja pusseja. Muutama löytyi ja pari tuolia. Raahasin ne lähes täyteen peräkärryyn kaiken muun tavaramäärän jatkoksi. En uskaltanut katsoa pusseihin, sillä tiesin, että kaikkea en mukaan löytänyt. En halunnut pettyä. Mietin jo, että perun koko projektin. Se olisi muutenkin mun oma juttuni, eikä kukaan osaisi kaivata mitään mitä ei ole sovittu tai luvattu tai sen kummemmin edes puhuttu etukäteen.

Matkalla mökille pysähdyimme ABC:n sijaan syömään Tampereen Ikeaan. Syötyämme ehdotin matkaseuralleni, että kipaistaan nyt kuitenkin sen alakerran osaston kautta. Ja kuten aina, jotain löytyi: pari ideaa leikkimökkiin eli siis se viimeinen innon pisara sille, että tulevan viikon yksi tärkeä juttu olisi toteuttaa tämä mun haaveeni. Ikeasta mukaan lähti peltinen pieni hyllykkö, aurinkokennolla toimivat ulkovalot ja kaksi tyynyliinaa. Edessä olisi i h a n a  p r o j e k t i! Aiemmin leikkimökissä oli ollut muutama kaluste ja lelu, mutta muistin itsekin edelliskesältä, että enemmän näin siellä hämähäkinseittejä kuin leikkien jälkiä. Aloitimme siis miehen tyttären kanssa yhdessä työn pesuhommilla. Pesimme mökin seinät, katon ja lattian. Miehen tytär, sama, joka oli innoissaan myös parvekkeen uudistuksesta, oli mulle tosi iso apu tässä(kin) projektissa ja kaikista näistä hommista todella iloissaan! Puhumattakaan siitä miten mukavaa ja ihanaa on touhuta yhdessä. Pian hommien aloitettua kiinnitin ensimmäisen asian, nimittäin tekokukista ja paperikukkasista tehdyn kukkapannan viime kesältä leikkimökin oveen kranssiksi. Että pääsee tunnelmaan jottei mee ihan pelkäksi siivoukseksi ja remonttifiilis ehdi lässähtää. Omista lapsistakin löytyi intoa. Pikku-Ruu innostui hurjan paljon pensseleistä ja olisi halunnut maalata kovasti, kun mulla oli aikeena alkaa kiinnittelemään tapetteja seinille. Toisinaan hoksaan, että kun omat lapset ovat koko elämänsä olleet mun kanssa ja nähneet kaiken käsillä tekemiseni, niin heille se on niin arkipäivää, että ei niitä useinkaan kiinnosta osallistua niihin ja olla projekteista innostuneita. Äidin perushommia, taitavat ajatella.  Olin suunnittellut suurpiirteisesti etukäteen, että yhden seinän tapetoin tapettitilkuilla. Ei m i t ä ä n sen kummempaa suunnitelmaa. Istahdin vaaleanpunaiselle jakkaralle ja yritin laittaa instaliven päälle (mutta internet oli juuri silloin rikki) ja aloin leikellä palasia ja liisteröimään seinään kiinni. Ei viivottimia, ei leikkureita, ei suunniteltuja muotoja. Välillä ei edes pensseliä liisterin levitykseen, vaan sormin liimaillen ja tahmaiset sormet housuihin pyyhkien. Kännykkä pöydälle ja musikki soimaan. Välillä joku lapsi tai mies kävi ovella kurkkimassa ja ihmettelemässä ja minä painoin hommia. Oli aivan ihanaa vaan tehdä ja katsoa mitä syntyy. Tapettiseinää tehdessä keksin, että teen yksittäisistä kaakeleista (joita mulla oli myös työprojektin jäljiltä muutamia) mökissä jo olleen pikkupöydän päälle kaakeloinnin. Aluksi oli ajatus käyttää ihan saumalaastiakin, mutta rautakaupassa käytyäni totesin, että ei tarvitse. Liimaaminen saa riittää. Siitä tulikin upea, oikea taidepöytä. (kuva tuonnempana tässä postauksessa) Lattian maalasin eräänä iltana lasten jo mentyä nukkumaan. Maali oli hankittu lemppariosastoltani, siitä pienestä osastosta, joka useimmissa rautakaupoissa on: virheelliset maalipurkit alehintaan! Vitosella löydetty luonnonvalkoinen maali raikasti koko tilan kivasti. Sotkin maalatessani kädet maaliin ja tietystikään se ei lähtenyt vesipesulla pois ja jälkiviisaus on just parasta viisautta (että hanskat ois voinu olla kivat) eli sain päivän päätteeksi kunnon myrkkypesun käsilleni, kun tärpätillä piti hinkata maalitarhat pois. Sen jälkeen kävin kyllä vielä raikastumassa yöuinnilla, joka oli aivan ihanaa ja maalitahrat unohtuivat. Maalasin muuten sen verran suurpiirteisesti, että maalia sattui sinne tänne osumaan myös seinän puolelle. Tiedättekös miten sen korjataan? No tietysti maalaamalla pilvenreunakuviota lattianrajaan. Ja vähän puupölkkyynkin pihan puolella. Pikkuhiljaa viikon aikana saatiin myös muu porukka innostumaan leikkimökin laitosta. Hellu innostui ajatuksesta, että rakennetaan mökkiin kiinteä penkki. Niinpä hän yhtenä päivänä mittaili ensin aikansa ja ajeli sitten rautakauppaan hakemaan tarvikkeita ja pian meillä oli tukeva sohvan oloinen penkki ja ihana tuoreen puun tuoksu mökissä. Kahdenksanvuotias innostui sahaamishommista sen verran paljon, että meillä tuli kotiin asti pussillinen eri muotoihin leikattuja puukalikoita. Aivan mahtava sahausinto! Samalla myös minä sain idean, että sahataan laudanpätkästä kyltti, joka ohjaa polulla kulkijat mökille. Polku kun kuitenkin on pitkä, noin kymmenenen askeleen kohdalla pitää hoksata kääntyä vasemmalle, jota löytää leikkimökille. Kyltin tarve oli siis valtaisa. Keksittiin miehen tyttären kanssa leikkimökille nimi: Villa Sisko. Nimi sisältää serkuksia (joiden kesken tämänkin leikkimökki on jaettu), bonussiskoja ja tyttöenergiaa. Kylttiä tehdessä hoksain, ettei mulla ei ollut tarpeeksi ohutta sivellintä, jolla maalata teksti, joten leikkasin isommasta siveltimestä vaan pienen nipun karvoja ja maalasin niillä. Kuinka kätevää! Liimasin kylttiin kaveriksi havuja, oksia, neilikoita, käpyjä ja mustikanvarpuja. Kuivukoon siinä miten kuivuu, näytti kauniilta nyt, kuivemmalta tai mädältä vähän myöhemmin. Koristeita voi lisäillä aina lisää tai ottaa pois. Seuraavaksi toivotankin teidät tervetulleeksi Villa Siskoon sisälle, sillä leppoisan illan jälkeen (kun mies ruokki lapset ja minä sain touhuta rauhassa itsekseni) sain kaikki tavarat paikoilleen. Vintiltä mukaan napatuissa kasseissa oli vähän kaikenlaista ja oikeastaan kaikki pääsi johonkin esille. Hyvin sekalainen kokoelma vähän kaikkea, mutta juuri sopivasti. Tavaroita laitellessa, julisteita niittaillessa ja tauluja kehystäessä mietin vain, että kunpa lasten mielikuvitus alkaisi laukkaamaan niistä mun ratkaisuista ja kunpa ne lapset innostuisivat leikkimökistä ylipäätään. Mää itse välillä oikein pysähdyin ja pääsin mielettömiin mielikuvitusmaailmoihin, ehkä niihin minne se pikku-Tiinakin olisi lapsena mennyt.Oven päälle tein toisen kyltin, kun kerta vauhtiin pääsin. Ovenpieleen liimasin kukkajäätelötötterön (josta näin jo untakin, että se irtosi ja tippui). Leikkimökin ovi ei pysy omin voimin auki vaan valuu aina kiinni, joten kenkä oven edessä oli remontin ajan tuttu näky. Kuin sattumalta mulla oli tavarakassissa “taulu”, jonka olen maalannut puupalasen päälle, joka on alunperin ollut vanerilevyn pidike, eli siinä on hieman vino ura sen toisella puolella. Se oli täydellinen ovistoppari (kun alla on tukena vanha eteismatto) ja kuinka sievä! Sisällä heti ovesta vasemmalla on karttanurkkaus. Seinällä on sekä Muumilaakson kartta (ostettu joskus Tampereen Metso-kirjaston Muumimuseon myymälästä), että mun Aarrekartta-printti leikattuna pienemmäksi kehykseen. Karttojen välillä on reitti, joka on maalattu tauluun, seinään ja julisteeseen. Vanha, söpö korituoli oli leikkimökin alkuperäistä kalustoa. Paperikoristeet niittasin seinään kiinni. Niistä saisi siis täydet ympyrät, jos avaisi kokonaan, mutta näyttävät mielestäni upeilta noin, vain osittain avattuina viuhkoina. Rottinkituolin vieressä on kaakeleista loihdittu taidepöytä. Oli nautinnolista asetella kaakeleita pöydälle, kun ne asettuivat siihen täydellisesti. Piirustuspöydäksi tästä ei ole, mutta mitä siitä. Mehumukit tai leivoslautaset pöydälle ainakin sopii. Ikkunan yläpuolelle kiinnitin kassista löytyneen tikkarikynän, josta jokainen leikkimökissä rempan aikana vieraillut kysyi, että onko se oikea tikkari. Se pääsi oikein kunniapaikalle keskelle seinää. Naputin vain pari naulaa pitämään sen hienosti paikallaan. Kuuset ovat mun muutaman vuoden takaisia rekvisiittoja joulukalenterikuvista ja ne ovat niin söpöjä, että ansaisivat paikkansa myös mielikuvitusmetsästä. Kaktuskynä ja lapseni muovailemat hahmot pääsivät myös metsään. Tapettiseinää vasten nojailee Ikeasta ostettu kahdeksan euron peltinen hylly. Siihen pääsi satunnaisia leluja ja vihkosia ja astioita. Seinälle tuli poikani tekemä taideteos ja hauska talohylly. Ja taloon tietysti asumaan jo leikkimökissä ennestään majailleet pari petsoppihahmoa.  Tilkkuseinään on piilotettu muutama salaviesti, jotka löytää kun tarkasti katselee. Herkimmin silmiin pistävät nuo sydämet, muita en paljasta. Hellun nikkaroima penkki on ihan mahtava. Sen alle saa tarvittaessa muovilaatikoita, joissa voi säilyttää enemmänkin leluja tai muuta tavaraa ja siitä tuli niin tukeva, että aikuinenkin voi huoletta istuskella. Usein kun lasten kalusteet ja leikkimökin varusteet ovat astetta höttösempiä, kun ovat vaan ulkokäytössä ja vaan lasten (mikä on älytön ajattelutapa, mutta ei siitä sen enempää!). Ihanat vesivärikuosiset tyynyliinat löytyivät huonekalujätin poisto-osastolta eurolla. Ovat niin hienot, että harmittaa miksen ostanut niitä kotiinikin. Oranssit tyynyt ovatkin tutut meiltä kotoa ja niiden aika täällä kotosalla oli ohi eli pääsivät tuonne. Penkin alla on purkillinen liituja. Niillä olisin halunnut piirtää mökin eteen terassille räsymaton, mutta en ehtinyt. Sunnuntainen valtava raekuuro olisi sen kyllä nopeasti pessyt poiskin. Ehkäpä lapset mökillä innostuvat piirtämään jotain – jos siis löytävät purkin ensin. Penkin toisessa päädyssä on pöllöjuliste kehyksissä. Siinä on hauska juju, pöllö nimittäin hohtaa pimeässä. Raggarimeiningillä liimasin tarran kehyksen lasiin. Just niinku äidit ei ehkä aina suosittelis tekemään. Viher-valkoinen paperikoriste tässäkin nurkassa niitattuna kiinni seinään.  Mökin lattialla on myös pinkki vanha räsymatto, joka tuo lämpöä. Lapset myös tietävät, että kengät jalassa ei tähän leikkimökkiin tulla. Sisustus on mielestäni ihanan kirjava, se innostaa leikkeihin ja on leikkisä ja hauska. Ei liikaa mitään, eikä liian pelkistetty. Ja nyt kun olen oman osuuteni tehnyt, saavat siellä leikkivät lapset tehdä siitä oman näköisensä leluillaan ja leikeillään. Oven sisäpuolelle kiinnitin poikani maalauksen ja pari tekokukkasta. Katoksen reunaan kiinnitin ohuet verhot, jotka kääräisin pylväiden ympärille solmulle. Ne jotenkin ovat kuin piste iin päälle, vaikka toinen piste ovat kyllä nuo valot, joissa on hauska rantapalloväritys.  Mökistä tuli ihana! Siitä tuli mun unelmien täyttymys. Olin niin onnellinen, kun istuin valmiin mökin sisällä yksinäni ja katselin mitä olin saanut aikaan. Lopputulos on enemmän kuin osasin kuvitella. Se on lähes nollabudjetilla (Ikea-ostokset ja penkin tarvikkeet ja pari muuta autakauppajuttua hankittiin) (ne kaikki olisi voinut löytyä myös vanhoina, mutta haluttiin ostaa uudet tarvikkeet) tehty upea muutos. Parasta silti kaikessa on se, että lapset löysivät mökin. Niiden parin päivän aikana, kun ehdimme olla valmiin leikkimökin aikana mökillä, siellä oli koko viisilapsikko leikkimässä, teinarit kännyköidensä kanssa raekuuroa paossa, pojilla Pokemon-leikit. Kotiin päästyämme sain videoviestin, jossa serkukset olivat tehneet aivan upean petsoppi-videon, jossa esiteltiin mökki. Kaikki työ ja uurastus on kuitattu. Leikkimökki on yövalaistuksessaan todella söpö. Aurinkokennovalot saavat siis energiansa valosta ja syttyvät iltasella pimeän laskeuduttua. Ei mitenkään tarkkaan kellonaikaan. Eräänä iltana kävi hassusti ja vähän jännästikin, kun hellun kanssa siinä ihasteltiin leikkimökkiä sisältä ihan oikeasta mökistä ja mies totesi, että eipäs ole muuten vielä valot syttyneet. Katsahdin kelloa ja sanoin, että eräänä iltana näillä paikkein ne syttyivät. Ja samantien valot napsahtivat päälle! Hui. Vähän mua jännitti miten hellun sukulaiset ottavat leikkimökkimuutoksen vastaan. Miettivätkö he, että nyt tuo emäntä on tullut tänne sörkkimään omia juttujaan koko leikkimökillisen. Koska onhan se nyt aivan mun näköinen, ei sitä voi kieltää. Mutta illansuussa sain kuulla, että pelkkiä kehuja ja ihasteluita satelee. Ihanaa! Kiitos. Kiitos, että sain toteuttaa tämän. <3 Ja heippa Villa Sisko, ens kerralla sitten nähdään taas! 

KIMALTELEVA SATEENKAARI

Terveisiä ystäväni mökiltä! Ollaan oltu täällä valmistelemassa tulevan viikonlopun juhlia jo pari päivää. Meillä on tulossa ystäväporukan omat pienet festarihenkiset kesäjuhlat. Ihanaa saada saman mökin pihamaille monta kaveria, tuttua ja ystävää. Juhlista ei ollut nyt tarkoitukseni silti kertoa, vaan kimaltevan sateenkaari-koristeen ohje. Itse tein sellaisen eilen nimittäin samalla, kun siivosin yhtä piharakennuksen huoneista. Välillä taukoa maalaillen vähän sateenkaaria tekee aina hyvää.

Tarvikkeet: pahvilaatikkopahvia, sateenkaaren värisiä maaleja, kuumaliimaa, hopealametta (vai mitä tuo on nimeltään?), oksa ja kukkia. Leikkaa pahvilaatikosta sopivat palaset. Valitse sopivan jämäkkä pahvi, itse tykkään perusmuuttolaatikkopaksuudesta tällaisissa askarteluissa. Leikkaa mieleisesi sateenkaren muoto. Hyvillä saksilla et jää pulaan koskaan.
Maalaushommiin vaan! En odotellut maalin kuivumista välillä enkä juuri edes pessyt pensseliä joka välissä. Tuli kivat liukuvärjäykset. Toisinaan haaveilen omasta studiosta, jossa saisi tehdä kaikkia omia juttujaan ja ei tarvitsisi joka kerta olla tarkka erilaisten maalausalustojen kanssa, vaan koko tila saisi sotkeentua. Alustat näyttävät usein tosi kauniilta nekin.Kesken juhlavalmisteluiden lipputangon naru katkesi. Tanko piti kaataa alas, ja jotta tankoon jumiin jäänyt lippu saatiin irti. Jotta tanko pystyttiin keikauttamaan vaaka-asentoon, piti alta kaataa yksi luumupuu pois. Ja siitä luumupuusta sain täydellisen oksan tähän sateenkaarikoristeeseen.

LIpputankokin saatiin täyteen kukoistukseen, puhtaana ja vimpan päälle juhliin valmiina. Seuraava vaihe on epäkaunein: Kuumaliimalla oksa kiinni pahviin, kangastilkkuja apuna käyttäen. Samoin liimalla hopealame paikoilleen. Ei sen kummemmin väliä, kuinka kauniisti, koska sisältö ei ulkopuolelle näy.Lopuksi vielä toinen puoli kiinni ja ruma sisältö piiloon. Muutama kukka vielä koristeeksi ja sateenkaari on valmis.

Siitä tuli ihana! Siis aivan ihana! Meillä on lauantai-iltana myös oma pieni Pride-kulkue ja sateenkaarikoriste pääsee siellä varmasti myös käyttöön, mutta haluan tehdä tällaisen varmasti myös muihin juhliin, koska mihinpä ei sateenkaari sopisi. <3 

 

12-VUOTIAAN UUDET ÄIDIN OMPELEMAT KESÄVAATTEET

Postausta ei ole tehty yhteistyössä muiden kuin lasteni kanssa, mutta sattumalta kuvissa näkyvä pojan takki saatu Reimalta (hylkii itikoita ja punkkeja, how cool is that!) ja mun päällä oleva mekko (pellavaa ja ihana, tarina löytyy instasta) Kaiko Clothingilta. 

(Tämä postaus katosi muutamaksi päiväksi, eikä koskaan palannut itsekseen takaisin. Intternetti on semmoinen, kaikki voi kadota koska vaan, mutta nyt tää on täällä uudelleen!)

Muistatteko vielä millainen oli viimeinen kesä ennen ala-asteen loppua? Itse taisin olla tuona kesänä leikkauksessa, kun jalastani leikattiin pois kipeä patti ja olin kerännyt herkkuja vanhaan Fazermint-rasiaan, jonka äiti sitten toi mulle sairaalaan. Oli mahtavaa saada iso rasiallinen herkkuja, jotka oli pakattu sinne niin tiiviisti, että tila oli käytetty täydellisesti hyödyksi ja niitä herkkuja todella oli paljon. Lisäksi muistan, että mulla oli nelosluokalla itse itselleni ompelemat vaaleanpunaiset puuvillahousut, joissa oli ruusukankainen vyörärönauha. Se oli kesä 1992. Miten muistankin niin vähän siitä mitään. Mitä luultavimmin katselin televisiosta Tenavatähteä, jota myös nauhoitin videokasetille ikivanhalla videonauhurillamme, jossa oli myös “kaukosäädin” – metrin mittaisella johdolla. Noihin aikoihin rakastin myös tehdä ristipistotöitä. Selasin vimmatusti käsityölehtiä, joista etsin sopivan pieniä mallikuvioita kirjottavaksi. Katselin aamulla Ebba ja Didrik -nuortensarjaa. Äidin kanssa istuttiin olohuoneen vaaleilla nahkasohvilla iltaisin ja katseltiin televisiota. Luultavasti pelasin pikkuveljeni kanssa Super Mario Bros kolmosta ja Kid Icarusta tuntikausia ja välillä hermostuttiin toisillemme. Se oli kesä, joka oli eniten vielä lapsen kesä. Seuraava tuntui jo askeleelta, kohti teiniyttä. Tyttäreni elää nyt tuota saman ikäisen tytön kesää. Maailma on 27 vuodessa muuttunut paljon, mutta tunnistan tuossa ihanassa tyttäressäni paljon tuttuja juttuja. Onhan hän toki tyttäreni. Silti myös aivan oma ihana itsensä, oma persoonansa ja omanlainen tyyppi. Hän on fiksu tyttö, ajattelevainen, hajamielinen ja haaveilija. Räiskyvä ja räväkkä, ujo ja herttainen. Hän tulee syliini, kun halipula iskee ja pohtii myös mun kanssa monenlaisia maailman asioita.

Herkistyn tätä kirjoittaessani ihan, vaikka munhan piti kertoilla vaan näistä vaatteita, joita hänelle ompelin. Löysin Mainion mallarimyynneistä palan yhtä lemppariani heidän kankaista ja siitä ompelin leveät culottekset. Näyttävät ihanilta ja aivan käyttäjälleen sopivilta. Kaikolta tilasin raitakangasta ja siitä tein haalarin (johon kaava Suuri Käsityö -lehdestä, 3/2019, tosin pidensin lahkeita sortsimitasta lähes täysimittaisiksi). Siitä tuli ihana. Yläosan saa solmittua selän puolelle löysästi rusetille tai kiepsautettua kaksin takakautta eteen kiinni.Mulla on tälle kesälle yksi pieni haave (jota en ole kertonut tytälleni vielä, mutta hän sen lukee, kun saa tietysti nähdä tämän postauksen ennenkuin julkaisen mitään – eli seuraan hänen ilmettään, kun lukee juuri tätä kyseistä tekstiä tästä eteenpäin). Olisi ihanaa, jos tytär innostuisi itse ompelemaan itselleen jonkun kivan kesävaatteen. Mulla on tuossa pieni läjä superihania Samujin kesäkankaita, joista saa jo vaikka mitä tehtyä. Sitten ommeltaisiin joku ilta yhdessä keittiön pöydän ääressä sen jälkeen, kun pojat ovat nukahtaneet. Ollaan tyttären kanssa kumpikin melkoisia yökukkujia, jos niikseen käy. Ja aamulla pukeutuisimme itse ompelemiimme vaatteisiin. Saa nähdä kuinka käy. Voi olla, että intressit ovat muualla ja ymmärrän sen täysin. 

PIKKU-RUUN MUITAIHANIALAISNEULE

Keväällä alkanut, täysin huomaamattomasti päälle päässyt neuleinto on tuottanut jälleen tulosta. Sunnuntaiaamuna päättelin viimeiset langanpäät nuorimmaiseni muitaihanialaisneuleesta. Tajusin taannoin, että hän ei aivan vauvakuukausiensa jälkeen ole tainnut saada mun tekemää neuletta (voi olla tosin, että en vain muista!), joten oli aika korjata tilanne. Lankoja jäi oman neuleeni jälkeen niin paljon jäljelle, että ei tarvinnut muuta kuin neuloa hurruutella eteenpäin.

Ohjetta mulla ei ollut. Mittasin yhdestä lempicollegestaan leveyden, tein laskelmia ja loin silmukat.Tein kuvioita vähän sinnepäin. Välillä soveltelin enemmän kuin taas toisessa kohtaa. Menin neuleen ohjaamana, en niinkään krjoneulekuvioiden. Hyvin, hyvin silmämääräisesti tein kaikki päätökset. Halusin neuleen, jota hän pitää tänä kesänä ja tästä eteenpäin eli en neulonut tarkoituksellakaan kasvunvaraa. Lapsista kun ei aina tiedä, että miellyttääkö tämän hetkinen vaatetus vielä ensi vuonna. Ei sitä tiedä nimittäin aikuisistakaan. Joten kasvuvarat saivat jäädä. Ja aikuisista nyt varsinkaan ei tiedä neuloako kasvunvaraa. Arvaattekin varmaan mitä mieltä olen neuleesta. Niinpä. No sitähän tuli tosi ihana. Käyttäjänsä näköinen, sekä taydellinen mätsimätsi mun neuleen kanssa. En oikeastaan malta odottaa, että päästään jonnekin viileän kesäillan metsäretkelle ja kumpikin ollaan yksinä minttuhattaroina siellä. Poika itse ihastui neuleeseen jo siinä vaiheessa, kun kokeili miehusta-selkämyspalaa ilman hihoja. Olin aavistavinani ilon siitä, että juuri minä neulon juuri hänelle villapaitaa. Neuleen valmistuttua ja hänen sitä testatessaan paita jäi päälle pitkäksi aikaa. Se jo on suuri kiitos minulle.

Mitenkö neulominen sujui? No kiitos kysymästä siinähän se. Nopeaahan lapsen neuleen tekeminen on. Vähän jännää omien laskelmien pohjalta. Olisin voinut kyllä tehdä raglanpääntien, olisi tullut siistimpi. Samoin ylhäältä alaspäin -tekniikakin kävi mielessä. Mutta koska useassa asiassa olen kasarilapsi ja tykkään entivanhaisista jutuista, neuloin erilliset hihat ja istutin ne kädenteille. Ei siistein ja huomaamattomin tapa, mutta toimii ihan ok. Eikä käyttäjä ainakaan ole mitään valitellut.



Meillä oli ihana pikareissu Lammassaaren kulmille, vaikka aie oli kuvata jossain voikukkapellolla (poika rakastaa voikukkia!). Päivä oli lämmin ja saatiin ihania kuvia nelivuotiaasta uuden neuleen omistajasta. Hän ilmoitti myös haluavansa kuvata minua. Siinä ei auttanut muu kuin nostaa raskas järkkäri hänen kaulaansa ja opastaa mistä napista painaa. Loppuun siis kuva äidistä, neuleen neulojasta jollaisena uuden neuleen omistaja, pikku-Ruu, hänet näkeekään. <3 

VIHDOIN KUVAT JULKI // TÄYDELLINEN MUITAIHANIALAISNEULE

Ihan ensimmäiseksi haluan kertoa, että keksin eilen vaihtoehtoisen otsikon tälle postaukselle. Olin juhlistamassa Festive-kirjaa ja istuskeltiin muutaman blogikaverin kanssa siinä leppoisasti ja juteltiin niitä näitä. Ystäväni oli juuri istuutunut viereeni ja kysäisi, että onko päällä oleva villapaitani joku mun vanha neuleeni. Ei, ei ole, ihan uusi, mutta täysin julkaisematon vielä mun blogiyleisölle. Vähän ehkä vilahtanut jossain stooreissa. Muiltakin sateli kommentteja paidasta, kehuja ja materiaalin ihanuuden hehkuttamista. Itsekin tykkään neuleesta enemmän kuin ehkä mistään koskaan neulomastani vaatteesta. Arvatkaapa mitä mä silti sanoin. Sen otsikkolauseen, josta kerroin: SIINÄ ON KYLLÄ KAKSI VIRHETTÄ. Oishan hyvä otsikko? Lähdettäisiin uuden neuleen osalta suoraan sille linjalle, että ei se täydellinen ole. No ei siinä todellakaan olis otsikkoainesta oikeasti. Kuinka ankea aloitus. Eli otetaan toiselta kantilta. Neule on i h a n a.

Innostus neulomiseen pitkästä aikaa oli tosiaan aivan mahtavaa, kuten jo aiemmin kerroin. Adlibrikseltä tilattu lanka (Adlibris Alpaca Cloud) mukavan oloista sekä puikoilla, että valmiina neuleena päällä. Paita valmistui parisen viikkoa sitten. Kun keväisen lämpimät päivät loppuivat, on ollut tosi ihanaa vetäistä päälle tuo hattarainen muitaihanialaisneule (tykkään nimestä!) ja ohut takki päälle ja hulmutella menemään tuolla kevätauringossa. Eilen hursautettiin Pinjan kanssa Roihuvuoren kirsikkapuistoon ottamaan neuleesta kuvia. Takki, pipo ja villapaita olivatkin kyllä tarpeeseen, sillä tuuli oli välillä todella kylmä. Puistossa oli paljon ihmisiä, kaikki ottamassa kuvia, joten sulauduttiin sinne oikein mainiosti. Aika kivaa muuten on se, että nykyään ei tarvitse nolostella kuvien ottamisen kanssa, kun aivan kaikki muutkin niitä ottavat. Kiivettiin kallioille lähelle vesitornia ja siellä oli valtavasti pikkuorvokkeja, eivätkä ne söpöydellään kyllä yhtään hävinneet vaaleanpunaisille kirsikankukille. Kyllä se on ihan oikeasti nyt kevät ja kohta luonto kokonaan puhkeaa ja purskahtaa keväänvihreään ja on KESÄ.Ohje neuleeseen on kirjoitettu ylös ja jollain tavalla se teidänkin ulottuvillenne joskus tulee. Tässä vaiheessa suosittelenkin kurkistamaan Muita ihania -kässäkirjan muitaihanialaisneuleen ohjetta taikka luomaan ihan oman. Mallikuvio on lähestulkoon sama tässäkin paidassa kuin kirjan neuleessa. Sama se on myös muitaihaniatyynyssä, jonka ohje löytyy ihan täältä blogista. Eli nyt vaan luovuus omiin käsiin ja tekemään, Lempeyskirjan sanoin, se ei oo niin justiisa ja armollisesti eteenpäin omalla tiellä.

Olen tähän neuleeseen ihan hirmuisen tyytyväinen kuten sanottu. Se on ihana, suloinen, pehmeä, hattarainen, ihan huipuilla väriyhdistelmillä kasattu ja just semmoinen vaate minkä tarvitsinkin, vaikken tarpeesta ehkä tiennytkään heti tai varsinkaan etukäteen. Se on iso ja löysä, siinä on muhkeat ihanat hihat. Tekee vaan mieli kehua sitä. Ja pitää sitä päällä! Mielestäni ihanuus voittaa ehdottomasti vaikkapa ne kaksi virhettä, jotka mainitsin. Kuitenkin haluatte kuulla ne virheetkin! Ne ovat toisen hihan väärin neulottu resori, jonka huomasin vasta kasaamisvaiheessa ja yksi miehustan puolelle tullut silmukkavirhe raglankavennuksissa. Sellaisia juttuja, joita ei kyllä äkkinäkemältä hoksaa ja hyvin harva edes toisten neuleita sillä silmällä katselee, että missäköhän kohdin tuokin on tuohon neuleeseensa virheitä tehnyt. Kyselin Instagramissa seuraajiltani, että missä he (te!) ovat omasta mielestään ihan tosi tosi hyviä. Ajatus lähti siitä, että moni seuraajani oli postannut kuvan tarroista, joita he olivat minulta tilanneet. Lähetin tarrat kirjekuoressa, johon käsin kirjoitin nimen ja osoitteen. Usea kirjeen saanut lähettikin viestiä, että oli ollut ehkä jopa enemmän innoissaan kauniisti kirjoitetusta kirjeestä kuin tarroista (mistähän sekin sitten kertoo?!) Kerroin stoorissa tuosta asiasta ja siitä, että tykkään itsekin omasta käsialastani ja että aina saa kehua omia vahvuuksiaan tai asioita, joissa kokee olevansa hyvä. Vaikka itse sanonkin, on musta tylsistä tylsin lause mitä kukaan itse voi sanoa. Sain valtavan määrän vastauksia (108 kpl) ja päätinkin jakaa ne tässä.

Loppuun listaus asioista, joissa te, minun ihanat muitaihanialaiseni, seuraajat olette omasta mielestänne tosi hyviä. Tässä vastauksenne. (joista tosin karsin ne, joissa vastaaja puhui itsestään liian rumasti!) Ootte mielettömiä tyyppejä, sen sanon:

  • Heittäytymään hetkeen ja muuttamaan suunnitelmia lennosta!
  • Pizzan teossa.
  • Järjestelyssä.
  • Lojumisessa, herkuttelussa ja kukkakuosien suunnittelmussa.
  • Oon paras keittiöpsykologi ja autan aina!
  • Lempeiden ja armollisten tanssituntien pitämisessä.
  • Ratkaisujen miettimisessä.
  • Nukkumisessa.
  • Olemaan hiljaa.
  • Saamaan uusia ystäviä.
  • Tekemään ruokaa jämistä.
  • Lahjapakettien nauhoittamisessa.
  • Laulamisessa.
  • Laiskottelussa.
  • Mä oon omasta mielestä laajasti hyvinluova. Eli teen kaikken mahdollista ja onnistun.
  • Mulla on tosi hyvä matikkapää ja rakastan sitä tunnetta, kun saan vaikeen laskun tehtyä.
  • Toisten tukemisessa.
  • Oon ihan älyhyvä leipomaan. Ja itkemään elokuvissa. Ja rikkomaan sukkahousuja.
  • Dramatisoinnissa, laulamisessa, kirjoittamisessa, bussissa meikkaamisessa.
  • Mun mielestä oon hyvä työssäni, eli opena. Ja mäki muistan laulujen sanat!
  • Suunnittelussa, keksimisessä, ideoinnissa!
  • Neulomisessa.
  • Murehtimaan ja pelkäämään pahinta. Olen myös hyvä lohduttamaan ja trekemään taidetta, jossa on sielu.
  • Joskus sanoin vastaavaan kysymykseen, että kaikessa turhassa, mutta enää en aio sanoa niin. Kaikessa luovassa, maalaamisessa tms!
  • Nauramisessa!
  • Askartelussa.
  • Oon joskus sanonu, että jos jotain osaan niin ommella nappeja.
  • Vaatekaapin sotkemisessa.
  • Oon superviikkaaja.
  • Arjen mikromanageerauksessa!
  • Työssäni kehitysvammaisten ohjaajana. Pelkäsin äippälomalla ollessa, etten osaa, mutta osaan.
  • Saamaan muut hymyilemään.
  • Mä oon tosi nopee. Siis teen melkein kaiken älyttömän sukkelasti.
  • Omassa työssäni, opettamassa aikuisia maahanmuuttajia.
  • Piirtämisessä.
  • Järjestämään tapahtumia ja juhlia.
  • Soittamaan pianolla ilman nuotteja lähes mitä vain.
  • Siivoomisessa ja löydän lähes aina kaikki omat ja poikaystävän hukkuneet tavarat.
  • Unelmoimisessa.
  • Asioiden selvittämisessä ja organisoimisessa.
  • Orkideojen kukittamisessa ja kalojen siruttamisessa.
  • Mulla on mun mielestä hyvä lauluääni ja rakastan laulaa.
  • Mokkapalojen teossa. Ja vauvan kans höntsäilyssä.
  • Muiden tsemppaamisessa.
  • Suomen kielessäolen kyllä sairaan hyvö. Siis kieliopissa. Tylsää? Ehei.
  • Nukkumisessa. Siihen vielä erityistaitoja hampaiden narskuttelu.
  • Vaikee kyssä. Tulee mieleen vaan negatiivisia. Mutta sanon että pyykin ripustamisessa.
  • Leipomaan pullaa.
  • Mä oon sairaan hyvä lakanan suoristaja. Jokaaamuinen lempiasia on vetää lakana tiukaksi! Ah.
  • Leipomisessa, ruuanlaitossa, piirtämisessä ja kirjoittamisessa.
  • Haaveilussa.
  • Nyt on vaikea. Ystävällisyydessä ja siivouksessa ainakin.
  • Lastenlauluissa! Ja niiden sanoissa. Ja laulujen sanoissa ylipäätään. Muistan ne superhyvin. Ja musta on ihanaa, että mun neljäveellä on tää sama taito.
  • Silmien piirtämisessä.
  • Popcornin valmistus kattilassa.
  • Miä oon ihan älyhyvä ompelemaan ja suunnistamaan.
  • Mulla on mielestäni tosi hyvä visuaalinen silmä.
  • Mokailussa! Jossenko sanois, että päivittäistä, mutta silti olen elossa ja yhtenä kappaleena.
  • Ideoimaan vapautuneesti.
  • Elämällä elämää niin kuin minä.
  • Luovassa maalaamisessa ja kaikessa käsillä tekemisessä, kuten neulominen ja kutominen.
  • Käsinkirjoittamisessa ja ongelmien luovassa ratkaisussa.
  • Osaan ajatella laajasti ja syvästi monista asioita.
  • Käsiala. käsityöt ja oma työ.
  • Muotokuvien valokuvaamisessa.
  • Tunnistan kasveja ja osaan ulkomuistista hoito-ohjeet ja latinankieliset nimet.
  • Laitan kyllä hitokseen hyvää ruokaa.
  • Järjestämään tavarat hyville paikoille heti (saman iltana/yönä) muuton jälkeen.
  • Innostumisessa! Joskus onnistumisessakin muta aina innostumisessa.
  • Oon hyvä ruuanlaittaja ja on ihanaa, että läheisenikin arvostaa sitä. Lisäksi neulon tosi tasaisesti.
  • Mulla on tosi hyvä muisti esim. laulujen sanojen suhteen. Ja oon hyvä neulomaan.
  • Tähteiden käyttämisessäja siinä, että taion tyhjästäkaapista aina ruokaa.
  • Mää oon älyhyvä pitämään kaikki arjen langat käsissäja lapset hengissä!
  • Mä teen ihan käsittämättömän hyvää sienipiirakkaa.
  • Lasten kohtaamisessa, erityisesti “ongelma”nuorten.
  • Oon hitsin hyvä viilaamaan tekstejä niin, että niistä tulee hiton hyviä. Oon niin hyvä, että teen siitä työni.
  • Juustokakkujen tekemisessä sekä asioiden muistamisessa, selvittämisessä ja järkkäämisessä.
  • Värijärjestämässä asioita ja olemalla iloinen.
  • Arkiruokakokkailussa eli huippuhyvää helposti ja nopeesti, siinä oon PRO!
  • Kirjoneuleessa.
  • Erityisherkkänä tunnistaa muiden tunteet ilman sanoja hyvinkin tarkkaan.
  • Järjestely sekä juuston höylääminen.
  • Oon ihan älyttömän hyvä kuluttamaan aikaa yksin ja haahuilla päättömästi.
  • Osaan ottaa puheeksi vaikeita asioita, joita moni välttelisi.
  • Lapset rakastaa mua. Yleisesti ottaen kaikki, ja aina. Oon siis aivan paras lasten ihailun kohde.
  • Tänään tuntuu, etten missään, mutta oon kyllä älyhyvä äiti mun lapsille. Tämä pitäis muistaa aina.
  • Googlettaan!
  • Oman kodin siivoamisessa. Onnellisuudessa. Oon lähes aina supertyytyväinen elooni.
  • Leipomisessa ja neulomisessa.
  • Kalenterituunauksessa.
  • Myös käsialassa! Harmi vaan, ettei sitä kehtaa CV:hen laittaa vaikka tekis mieli.

Kaikki kuvat minusta otti ihana, ihana Pinja.

MUITAIHANIALAISNEULE 2.O // VÄLIAIKATILANNE

Ajattelin, että postaan teille väliaikatietoja tästä suloisesta hattaraneuleesta, otin kuviakin. En ehtinyt. Neule on nimittäin valmis jo ja sen on voinut bongata päältäni jo useampaan otteeseen. Se on pitkään aikaan kaunein neuleeni. Ei sillä, että vertailukohtiakaan neuleelle ei vähään aikaan ole puikoilta tullut, joten haluan siitä täydellisen kauniit kuvat jossain ihanassa paikassa, kauniissa miljöössä, suloisessa valossa, lämpimässä illassa. Melkoiset paineet valokuvaajalle, hehe!

Väliaikaitieto on silti myös se, että nelivuotias on saamassa oman hattaraneuleensa. Sitä neuloessani ja laskutoimituksia silmukoiden suhteen laskeskelessa mietin, jopa, että aloittaisinko katsomaan jälleen kerran Game of Thronesia. Se ei oo ikinä yrityksistä huolimatta mulla lähtenyt, mutta ehkä hattaran neulominen auttaa, silleen vastakohtana. Käsittääkseni. Tai sitten jatkan eilen aloittamaani elokuvaa, jonka nimi olo Yksisarviskauppa. Joo, se sopii mulle paremmin!

Ihanaa maanantain makuista torstaita ja leppoisia neulehetkiä takatalvisiin tunnelmiin!

MUITAIHANIALAISNEULE GOES SPRING/SUMMER 2019

Aloitin tässä muutama päivä sitten uuden neuletyön. Myönnettäköön, että tänä neulekautena (neulon yleensä aktiivisimmin syyskuusta-kevääseen, neulekausi ainakin alkaa aina syyskuusta) (ajatteleekohan kukaan muu näin, musta tää on ihan ilmiselvä juttu, mutta kun tarkemmin ajattelen, niin vähän hassu) olen aloittanut kyllä muitakin neulomuksia. Kesken on ainakin kaksi pipoa, yhdet sukat ja villahousut. Kaikki ne ovat ihan vähän vaille valmiita. Toivottavasti saan innon rutistaa ne loppuun ihan lähiaikoina. Keskeneräiset työt ovat hitusen ahdistavia, myös neulekorissa.

Pari viikkoa sitten ihan hetken mielijohteesta tilasin lankoja, kun löytyi nopealla googlauksella useita kivoja värejä samasta, sopivan paksuisesta langasta. Innostuin nimittäin omasta neuleohjeestani, kun Hupsistarallaa-blogin Terhi oli neulonut itselleen oman, reippaasti muokatun versionsa Muitaihanialaisneuleesta ja se oli aivan upea. Muitaihanalaisneuleen ohjehan siis löytyy mun ensimmäisestä kirjastani, Muita ihania – lempeä ja hulvaton käsityökirja. Neule nyt on melko perus ja toisille ehkä mälsäkin neulottava, mutta se kruunu onkin ihana kirjoneulekuvio. Se taas on tietysti tuttu jo täältä blogista ennen kirjaa, sillä kuvio on sama kuin muitaihaniatyynyssä.

On ollut mukava neuloa. Ensinnäkin siksi, että lanka (Alpaca Cloud) on aika ihanaa neulottavaa. Toisekseen siksi, että valmista kirjoneulekuviota on vaan niin mukava neuloa, kunhan seuraa ohjekuviota, vaikka oon mä vähän muokannut sitäkin tuossa matkan varrella. Kivaa on myös ollut katsoa välillä valmiista tyynystä, joka on mulla edelleen tuossa työtuolilla selän takana pehmusteena, että mikä väri olisikaan kiva seuraavaksi. Ja parasta on kuitenkin se, että mä teen itselleni isoa, muhkeaa neuletta, josta haaveilin tässä ihan vasta talvellakin, ja jonka näen itseni päällä jo tietyssä tilanteessa kesällä. Toivon, että saan toteutettua tuon hetken. Olen myös tuntenut mukavia tuntemuksia siitä, että mä oon tehnyt tuon käsityökirjan yhdessä Henna-Kaisan ja Johannan kanssa. Se oli mun iso haave ja se toteutui. Kirja on päätynyt monien ihmisten kirjahyllyyn ja toivottavasti myös käyttöön asti. Se on inspiroinut, sen tiedän varmuudella. Kiitollisuuspuuskaksikin sitä tunnetta voisi sanoa ja terveeksi ylpeydeksi omia tekemisiään kohtaan. Mun yks inhokkilauseita on vaikka itse sanonkin, koska aina saa ja pitää kehua omia juttujaan, jotka on hyviä, mutta tiedän kyllä myös sen pienen, ehkä suomalaisen, nolouden tunteen sen takana.

On ihanaa, upeaa, hienoa ja lähes täydellistä neuloa ainakin vielä tässä vaiheessa unelmiensa höttöpehmeää, hattaraista, kevyttä ja älyhienoa viileiden kesäöiden villapaitaa, joka päällä istun veneessä soutelemassa tyynellä järvenselällä. Paitsi ainiin ne pelastusliivit tulee siihen päälle… Hmm, no, tän jättineuleen allekin ne kyllä varmasti mahtuu. Söpöjä instakuvia odotellessa, heh! Nyt isken neuleen kimppuun ja jatkan haaveilua siinä, oikein leppoisaa ja kivaa lauantaipäivää!  

KUINKA SAADA LAPSET INNOSTUMAAN KÄSITÖISTÄ?

Multa kysytään toisinaan, että ovatko mun lapsetkin innokkaista käsitöiden tekijöitä. Ja että te varmasti teette paljon kaikkea askartelua yhdessä. No, vastaan tietysti kyllä, koska asia toki niinkin on, me teemme yhdessä juttuja ja ovathan lapset innostuneitakin, mutta on tässä asiassa silti vähän sellainen suutarinlapsi-kulmansakin. Kun tekee käsityöjuttuja muutenkin, niin ei mua useinkaan ihan hirveästi innosta lasten kanssa vielä illallakin touhuta askarteluasioita, vaan teemme toisenlaisia juttuja. Toisinaan käy niin, että minä teen kässähommiani tai käyn läpi askarteluvarastojani ja lapset vaan tulevat seuraamaan tekemisiäni ja innostuvat sitä kautta, oma-alotteisesti. Kolmen lapsen äitinä on käynyt myös niin, että valitettavasti en ole aivan yhtä paljon askarrellut synttärikortteja tai harjoitellut aakkosia, kuin minä ensimmäisen ja vielä kahdenkin lapsen kanssa teki.

Lapseni, ainakin kaksi vanhinta, tietävät, että melkein mitä tahansa käsitöihin tai askarteluun liittyvää tarviketta he minulta kysyvät, saattaa mulla hyvinkin sellaista löytyä. Jos ei löydy, niin mulla on usein luova vaihtoehto sen kysytyn tilalle. Olen myös sitä mieltä, että lapset saavat ihan pienestä pitäen käyttää kunnon välineitä, teräviä saksia ja pitäviä liimoja ja kunnon pigmenttisiä vesivärejä, koska ei meistä aikuisistakaan kukaan innostu huonoilla välineillä.

Viime viikolla oli erityinen viikko lasten luovuuden suhteen. Eräänä päivänä koulusta tultuaan tyttöni istui välipalalla keittiönpöydän ääressä puhelinta katsellen. Ehdotin hänelle, joskos kiinnostaisi kirjontahommat. Kiinnostusta ei juuri ollut, mutta sain kuin sainkin houkuteltua hänet edes kokeilemaan kirjomista. Annoin paperia, pyysin piirtämään soturikissahahmon, teippasin kuvan ikkunaan. Etsittiin hänen mieleisensä värinen pellavakangas ja pingotettiin se kirjontakehykseen. Tytär piirsi kissan kankaalle. Hän valitsi sopivan väriset muliinilangat ja alkoi kirjomaan. Joskus pienempänä hän oli tehnyt muutaman piene kirjotun kuvan, mutta aiempi kokemus kotioloissa oli vähäistä. Into kasvoi tehdessä ja sain parin seuraavan päivän aikana kuulla seuraavat lauseet, tässä järjestyksessä: Äiti, tää onkin yllättävän kivaa. Kunpa mää pääsisin jo kirjomaan. Kirjominen on kyllä ihan liian aliarvostettua. Valmista työtä hän kommentoi, että siitä tuli aivan ihana. Sanoisin, että innon siemen on kylvetty. Viikonloppuaamuna ekaluokkalaiseni kesken Nintendolla peluun ilmoitti, että olisi kiva tehdä vohvelikangaskirjontaa. Kurkkasin kangasvarantoni samantien ja totesin, ettei juuri sitä siellä kuitenkaan ole (vaikka olisin voinut vaikka vannoa, että vaaleanlilaa siellä on ollut) (ehkäpä laitoin menemään taannoisessa kangasinventaariossa, niin siinä aina käy). Siispä nelivuotias matkaan ja metrolla kangaskauppaan. Sen lisäksi, että meillä oli tosi kiva parituntinen ihan kaksin, sai isoveli vohvelikankaansa. Totesinkin kangaskaupantädille, että nyt piti lähteä heti hakemaan, kun lapsi niin toivoi kesken pelaamisen. Voi että olikin ihana seurata hänen tarkkaavaisuuttaan pujotellessaan lankoja pitkin vohveliruutuja. Onneksi on vielä käsityöntunteja koulussa, jolla tämäkin taito opetellaan. Olen erittäin kiitollinen. <3

Nuorimmaisen kanssa askarreltiin yhdessä synttärikortti tarhakaverille. Nelivuotias on oppinut kirjoittamaan erityisesti oman nimensä, mutta myös muita kirjaimia ihan kuin itsestään (usein kirjoittaa nimensä vitsikkäästi niin, että osa kirjaimista on isoja ja toiset kirjaimet niiden sisässä, “tämä on mun tyyli“, hän vastasi kun kysyin miksi niin kirjoittaa). Kelloakin hän jo ymmärtää, vaikka minä en kyllä ole juuri näitä taitoja ehtinyt opettaa. Tästä kiitoksia siis ehkäpä toiseen kotiin ja päiväkotiin nyt ainakin. Pikku-Ruu oli erittäin ylpeä, kun sai viedä lahjaksi kaverilleen äitinsä tekemän jätskityynyn sekä itse askartelemansa neliosaisen synttärikortin.Otsikon kysymykseen palatakseni, totean, että mielestäni kaikki se mitä me vanhemmat teemme vaikkapa käsitöiden suhteen, tarttuu lapsiin kyllä vaikkei sitä niin aktiivisesti opettettaisikaan. Riittää, että he näkevät meidät tekemässä joskus jotain ja huomaavat sen innon, joka meissä juuri sitä aihetta kohtaan on, tarttuu heihin kyllä jollain tavalla. Jos ei innosta tekemään itse samantien, niin sitähän saattaa aikuisena vasta opetella saman taidon ja sitten ehkä vasta ymmärtääkin, että vitsit tän tekeminenhän on ihanaa, ei ihme, että se äiti tykkäsi neuloa tai isä rakentaa kitaransa itse.