Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

PUHVIHIHAINEN SULONEULE

Valitsin postauksen ensimmäiseksi kuvaksi tämän, jossa naurattaa kaikista ehkä eniten. Tuo oli mun ilme ja tunne silloinkin, kun keksin millaisen neuleen seuraavaksi neulon. Taisin esitellä stooreissani ostamani langat ja pohtivani mitä niistä neuloisin, kun eräs kultainen seuraajani laittoi mulle viestin ja ehdotti mitä voisin neuloa. Hän vinkkasi mulle ohjetta, joka oli kertakaikkisen upea ja johon tartuin – ja onneksi tartuinkin! Esittelyssä nyt se puhvihihainen suloneule.

Tässä neuleessa on käytetty Sandnes Garnin Puff Sweaterin ohjetta pohjana. Kuvioinnit ovat neuleen edetessä mun itseni improvisoimia, melko yksinkertaisia, mutta mukavan näyttäviä kuvioita. Eli valitettavasti mulla ei ole tähän neuleeseen ohjetta teille antaa, kun se ei ole omani, mutta ohjevihkosen voi tilata esimerkiksi Lankakauppa Titityystä. En ehkä aivan mennyt aina ohjeen mukaan, sillä se oli ruotsiksi, mutta sinnepäin riitti. Onneksi oli oma kielitaito, googlen kääntäjä ja äiti whatsappin välityksellä apuna. Oli oikein mukava neuloa ohjeen mukaan. Silloin ei tarvitse kauheasti itsellä ajatella, vähän vain laskeskella välillä. Ja mallailla ja samalla haaveilla, se on parasta neulomisessa. Mä uppoudun niihin hetkiin täysillä ja ihanasti, samalla tavalla on käynyt lapsesta saakka. Hyräilen ja fiilistelen ja ihan tuntuu kuin uppoaisin siihen fiilistelyyn.

Langat ostin Lofoottien reissulla. Koska ostin ne ennen kuin tiesin mitä aion neuloa, en silleen kauhean tarkasti suunnitellut mitään värijärjestyksiä tai mitään muutakaan etukäteen. Kaikki muu paisti hihan alareunan liila, on Sandnes Garnin Alpakka Börstettiä. Se hihojen liila on jotain vastaavaa, hitusen paksumpaa lankaa. Kadotin vyötteen jo roadtripin aikana, enkä muista muuta kuin, että kerä ei ollut suikula vaan pyöreä, joten intternetetsinnätkään eivät ole mulle apua antaneet. Nyt kävi mielessä, että voishan niistä langoista tai vyötteistä ottaa kuvankin, niin säilyisi tiedot tallessa. Harvoin kuitenkaan kaipaan tällaisessa tilanteessa tietoa langasta, kun neulon vain huvikseni itselle. Se oli tämän neuleen tehtävä, neuloa huvikseen ja iloa tuottamaan.

Väreiksi valikoituneet ruskea, laventeli, hailakka vaaleanpunainen, liilan ja vaaleanpunaisen sekoitus ja kesätaivaan sininen ovat jotenkin ihan älyttömän upea yhdistelmä. Tykkään myös paljon, kun neule on yhdistetty tuohon Kaikon hameeseen (joka saatu pr-lahjana), joka on eri ruskean sävy kuin neuleessa.

Börstet on lankana mun makuun tosi kiva neuloa, soljuu puikoilla mukavasti. Puikkoina mulla oli välillä metalliset pyöreät pyöröt ja välillä kulmikkaat puiset. Olen kyllä toivoton noiden puikkojen suhteen, kun tuntuu, että jokaiseen neuleeseen ostan uudet. Luulis, että niitä löytyy laatikoista joka koossa ainakin tuplat, mutta en löydä en! Tai sitten unohdan puikot kotiin reissuun lähtiessäni ja ostan taas uudet. Tuollakin roadtripillä saatoin ostaa puikot ainakin kolmesta eri kaupasta, kun välillä puuttui kolmosen sukkapuikot, välillä pidempi kutosen pyörö ja sitten taas jotain muuta. Oli sitten reissun jälkeen taas mitä tuoda itselle tuliaisiksi, hahaa!

Tarvitsisin hyvän säilytysjärjestelmän puikoille, pelkkä rasia ja laatikkojen pohjat eivät mulle sovi. Eli otan mielelläni vastaan vinkkejä. Vuosia sitten mulla oli ompelemani avattava ja käärittävä säilytyspussi, mutta nyt noita on niin kauhean paljon. Ehkä oikein ratkaisu olisi työhuone, jossa ne saisivat olla melko väljästi ja esillä, joten olisivat myös helppo löytää.

Olen neuleeseen valtavan tyytyväinen. Puhvihihat ovat ihanat, niissä jos jossain on volyymiä sekä hihasuussa, että olalla. Jos tuollainen rypytetty olka kiinnostaa, niin kannattaa testata, se toimii samalla tavalla kuin ommellessakin, että rypytetään hihaa istuttaessa ja palasia yhteen ommellessa. Suhteellisen helppoa, ei ainakaan älyttömän vaativaa tai vaikeaa.

Aaltoilevat kaaret, palluraiset ja valuva kuvio ovat hienot. Ne aion hyödyntää jossain muussa neuleessani vielä. Se toivottavasti on sitten sellainen, jonka teillekin jaan neulottavaksi jossain muodossa. Nyt pääsin pitkästä aikaa taas vauhtiin. Haaveissa ja tavoitteissa on toisen neulekirjan tekeminen, joten ehkä siellä sitten!

Onko teillä muilla niin, että näette siinä neuleessa ne hetket, joina olette sitä neuloneet? Oon varmasti kirjoittanut tästä aiemminkin, mutta se on musta aina yhtä jännä ilmiö. Joka kyllä myös hälvenee neulettä käyttäessä. Tässä neuleessa näen tuossa isossa ruskeassa osassa Norjan heinäkuiset sateet ja mutkikkaat tiet, itseni istumassa vänkärin paikalla ja valtavan onnellisena. Hihojen vaaleanpunaisessa istun kotisohvalla jo iltasella, kun lapset ovat menneet nukkumaan.

Tämä neule on ollut jo tovin kaapissa valmiina ja päälläkin useaan otteeseen, teidän, että tästä muodostuu käyttöneule pitkin syksyä. Näen sen myös vuosikymmenten päässä jonkun päällä ja he muistelevat, että tämän se Tiina silloin vuonna 2020 neuloi. Nyt puikoilta on valmistunut jo seuraavakin neule, joka tulee teille esittelyyn piakkoin. Ja suunnitteilla kolmaskin. Ihanaa kun neulominen huvittaa. Aina niin ei ole.

Valtavan ihanaa syysviikonloppua teille kaikille lukijoilleni siellä ruutujen toisilla puolilla. Mukava kun käytte täällä.

TEININ KALASTAJAHATTU JA MUITA AJATUKSIA

Ompelin tyttärelleni alkukesästä hatun. Kaava löytyi kevään Ottobre-lehdestä (3/2020) ja olikin oikein oiva kaava. Ja miten mukava, helppo ommeltava. Kankaaksi valikoitui Papun söpö värikäs kangas, jonka sopii hienosti tyttären sateenkaarivaatteisiin.

Hattu on ollut kovassa käytössä pitkin kesää ja mietinkin, että olisi ihanaa järjestää tyttöjen ilta kaikkien perheemme kolmen tytön (oma + bonukset) kanssa ja tehdä syysversiot tällä samalla kaavalla. Ensin lakkiompeluksia, sitten pizzaa ja joku hyvä leffa, eikä kännyköitä.

Me katsottiin oman äitini kanssa tuon ikäisenä yhdessä usein elokuvia televisiosta yhdessä. Niitä jotka alkoivat kymppiuutisten jälkeen klo 22.20 ja jotka olivat yllättävän usein jotain tositapahtumiin perustuvia. Tai sitten ne olivat just niitä meidän lemppareita. Mä istuin ison sohvan oikeassa reunassa ja äiti nojatuolilla. Äiti ehkä neuloi tai virkkasi, minä tein ristipistoja samalla. Voi että, ihania ysärimuistoja.

Katsotaan miten käy, saadaanko ompeluilta pystyyn. Kerron sitten jos! Oikein lempeää elokuun viimeistä viikkoa sinne kaikille!

ROADTRIP – OSA 2, SENJALTA LOFOOTEILLE JA RAMBERGIN HUIPULLE

Matka jatkuu. Tätä tekstiä kirjoittaessa tuntuu, että haluaisi koko ajan vaan jättää kirjoittamista edemmäs, tavallaan kuin säästellen ja samaan aikaan haluaisi purskauttaa kaiken ulos. Siispä kirjoittelen nautiskellen.

Menimme päivistä sekaisin jo heti alkumatkasta, joten en oikein osaa tässäkään sanoa mistä päivästä on kysymys, eikä sillä tarinan kannalta ole edes mitään väliä. Jäimme kuitenkin edellisessä postauksessa siihen, kun nukahdimme makoisille yöunille Ersfjordin rannalla.

Sinä yönä kyllä nukutti hyvin, mutta myös satoi. Niin kovaa, että kuulimme kuinka naapuriteltoissakin herättiin ja puhuttiin. Silti peiton alla oli ihana olla ja uni vei pian uudestaan.

Seuraavaksi päiväksi kaavailimme ajopäivää, jotta pääsisimme pian Lofooteille. Tavallaan se oli hyvä päätös, koska keli oli hyvä, mutta toisaalta, koska keli oli hyvä, jälkikäteen ajateltuna oltaisiin me voitu viettää se myös Senjalla. Emme siis tässä vaiheessa vielä tienneet, että kelit tulevat vähän ankeutumaan. Seurasimme säätiedotuksia monta kertaa päivässä ja eri paikkakunnille, mutta koska ollaan tuollaisessa sijainnissa ja ympärillä on meri ja vuoria, ei niihin ennustuksiin kovin kauhesti voi luottaa.

Lähdimme ajelemaan rauhallisen aamun jälkeen (nukuimme pitkään joka aamu ja söimme pitkän kaavan mukaan ne pussipuurot ja herkkuleipämme ja teet ja hedelmäsiivut – aah, miten ihanalle kaikki maistuikaan siinä teltan reunalla istuskellen), mikä tarkoitti meillä lähes poikkeuksetta noin puolen päivän aikaan. Nopeusrajoitukset ovat melko pieniä mutkaisilla ja pienillä teillä, joten eteneminen Norjassa on hidasta. Mua sellainen ei haittaa ollenkaan, rakastan itse matkaamista, en sitä, että kohteessa pitää olla mahdollisimman nopeasti. Eikä meillä edes mitään varsinaisia kohteita ollutkaan. Oli siis oikein hyvä, että päivä oli kaunis, Senja näytti niin upealta!

Pysähdyttiin ajellessamme ostamaan noutoruokaa eräältä kylältä ja etsimme paikkaa minne pysähtyä sitä syömään, eikä sopivaa meinannut heti löytyä, mutta ai että mihin sitten sitten pysähdyttiin. Vuorten keskelle vuoristopuron varteen. On ällistyttävää se veden voima ja kirkkaus. Valtavien vuorten keskellä virtaa niin turkooseja vesiä. Ihan käsittämättömän kaunista.

Jonkun mutkikkaan tien varrelta bongattiin myös upea vuoristojärvi, jonka rannoille mentiin happihyppelemään ja ihastelemaan. Mietin siinä sitten, että tekis mieli mennä uimaan, mutta että jaksaisko sitä. No, siihenhän, että jos tekee mieli, on vain yksi vastaus. Silloin pitää mennä! Ja niin menin. Hyvin ihanan vilpakka uintireissu!

Päivän ajeltuamme piti löytää majoitus. Oltiin jo Lofoottien puolella ja kello alkoi olla sen verran paljon, että päätettiin jossain hetkessä vaan, että no seuraava camping olkoon se minne mennään. Ja silloinhan sitä tehdään niin. Oli kyltti ja me käännyttiin. Siinä sitten odottelin autossa, kun hellu meni kyselemään, että mahtuuko ja maksamaan koko lystin (yöt leirintäalueilla, joilla oltiin, oli 200-250 kruunua (eli noin 20-25 e) per teltta yhdestä yöstä). Katsoin vähän ihmeissäni, kun siinä käveleskeli nainen seitsemän (7!) koiransa kanssa kuin joku hahmo elokuvasta. No, hellu palasi autolle ja lähdettiin etsimään sopivaa paikkaa teltalle, kun katse harhaili ympäriinsä ja kulmakarvat alkoivat nousta ylöspäin… Miten täällä on näin helveissönisti koiria?! Jokaisen asuntoauton ja -vaunun ja mökin edustalla oli aitaus ja koiria ulkoiluttavia koiraihmisiä kaikkialla. Itsehän en ole juurikaan koiraihminen (yhtään siis), niin olin vähän, että öööh mihin me on tultu, mutta pienen googlettamisen jälkeen selvisi, että tulevana viikonloppuna olisi viereisellä kylällä koiranäyttely. Siksi siis paikalla oli noin sata koiraa meidän lisäksemme.

Sandslettan leirintäalue oli muuten aivan mainio (eivätkä ne koiratkaan siinä oikeasti mitään haitanneet) ja siellä oli mahdollisuus lähteä vesille. Oli monta vaihtoehtoa ja me tietysti valittiin polkuvene! Keltaisella oikein kolistelevalla polkuveneellä seilailtiin rantavedessä ja ihmeteltiin meressä valtavaa määrää meduusoja. Aika ihana ilta. Silloinkin kun istuttiin nurmikentällä teltan edustalla ja katettiin meille kaitaliinalle retkimuona-annokset.

Meillä oli mukana ruokahuoltona kaksi muovilaatikkoa, joissa ruokaa (ja kauppareissuilla aina ostettiin jotain lisää) ja matkajääkaappi, joka sai virtaa aina auton ollessa käynnissä eli pysyi viileänä automatkojen ajan. Siinä pysyi hyvin vilpakkana juustot ja voit ja jugurtit. Reissumme aikana ei ollut kovia helteitä, vaan sää ja auto pysyi koko ajan sopivan viileänä, niin siksikään ei ollut huolta. Söimme paljon erilaisia reissuruokia, joihin lisätään vain kiehuva vesi eli päästään todella helpolla. Kaitaliinalle katettuna kukkakuviolliset lautaset ja lempimukit tekevät jo paljon ruokailuhetkeen, lähes mikä vaan maistuu hyvälle.

Sandsletta sai sateisen päivän aamuna jäädä heti syötyämme siellä makoisan aamiaisen valmiista pöydästä. Olin viestitellyt reissun aikana monta kertaa Äidin puheenvuoro -Inarin kanssa ja nyt meillä sattui reitit niin yksiin, että ajelimme moikkaamaan heitä eräälle leirintäalueelle. Oli hauska nähdä ja käydä kylässä asuntoautossa juomassa teet ja vaihtamassa kuulumiset ja kyselemässä vinkkejä.

Sieltä taidettiinkin saada idea, että seuraavaksi ajellaan Unstadin surffirannalle. Satoi vettä, oli harmaata ja rannalla oli paljon surffareita isoissa aalloissa, näky oli mielettömän kaunis. Löydettiin kiva paikka teltalle rannalta ja saatiin se pystytettyä pienessä tihkusateessa. Hetken aikaa köllöteltyämme teltassa päätettiin lähteä kävelemään rannalle, otetaan vaan autosta ensin sadetakit. Ennen kuin ehdin edes avaamaan auton ovea ottaakseni takin, aloin kuvaamaan nopeasti liikkuvia pilviä vuorten välissä. Sitähän sanotaan ja asia on niin, että tuollaisessa paikassa, jossa on vuoria, meri ja Golf-virtakin, säätilat voivat vaihdella hyvinkin nopeasti. No niin kävi nytkin. Sen pienen kuvaushetken aikana pilvet kuin mylvivät taivaalla, möyrivät kahdesta suunnasta toistensa päälle ja kohti meitä. Alkoi tuulemaan kauheasti ja yhtäkkiä oli aivan myrsky. Sadetakit jäivät autoon ja me vaan yritimme keksiä ratkaisun rikkonaiseen teltan oviaukon vetoketjuun (pyykkipojat ja isot kivet telttakankaan reunan päälle) ja sitten aivan märkinä telttaan suojaan. Myöhään illalla sade kuitenkin heltyi ja päästiin seikkailemaan Unstadin rantakivikoille.

Oltiin otettu reissun aikana jo useita kolmen sekunnin pariskuntaselfieitä ja tuossakin hetkessä sellaista otettiin, kun yhtäkkiä Miki huudahti mulle jotain ja tajusin, että ihan mun vierestä kulkee iso joukkio minkkejä ja ne vähän jopa ääntelehtivät mulle vihoissansa! Se mikä on jäänyt elämässä minkeistä mieleen, oli se, että sehän on petoeläin ja säikähdin ihan hirveästi. Enkä todellakaan ollut tiennyt, että siellä rannoilla voi minkkejä kohdata!

Yölläkin myrskysi ja meno oli melko hurjakin, kun tuuli oli tosi kova ja kupoliteltan muoto muuttui tuulessa välillä lähinnä hain evän muodoksi. Siinä hetkessä taidettiin keksiä tai ennemmin ehkä päättää, että tämä olkoon viimeinen matkamme yhdessä vanhan teltan kanssa. Mulla ei ollut käynyt itseasiassa mielessäkään kovat myrskyt, että sellaisia saattaisi tulla vastaan ja etteikö telttamme olisi meille riittävä. Aiemmin pikkuinen tuuli tai sade ei ole päässyt teltan sisään niin vakavasti, etteikö oltais pärjätty.

Unstad oli suloinen surffareineen ja oltaisiin varmaan viihdytty pidempäänkin, mutta myrskyisä sää ja sade veivät meidät automatkailun puoleen ja matka sai jatkua, sillä kaivattiin vähän jo lämmintä suihkua. Ja vuorta minne kiivetä. Aikaisemmin neuletakkipostauksessa mainitsinkin että monia Twin-sarjan kohtauksia on kuvattu täällä. Huokaillen ajeltiin pitkin Vestvågøyn teitä ja ihasteltiin maisemia.

Päädyttiin Leknesiin, joka on Lofoottien toiseksi suurin asutuskeskus. Bongasin sieltä heti lankakaupan, josta kävin hakemassa vähän lisälankaa. Matkalla olin jo saanut valmiiksi kreisin villatakin ja kirjoneulesukat ja tarvitsin jotain uutta neulottavaa. En koskaan aiemmin ollut ollut näin innostunut matkaneulonnasta kuin tällä reissulla. Selkeästi tarvitsen kunnolla ajotunteja tai siis kyydissäistumistunteja, jotta pääsen kunnolla vauhtiin. Lankakauppavisiitin jälkeen matka sai jatkua kohti Rambergia.

Nyt, kun muistelen matkaamme, tuntuu niin hassulta ettei me oikeasti mitään suunniteltu etukäteen kovin pitkälle. Sillä kun äskenkin katselin kartasta reittejä joita ajeltiin, näin jo mielessäni itseni SUUNNITTELEMASSA ens Lofootti-matkaa ja että minne kaikkialle sitten mennään, kun vähän jo tiedetään jotain. Ainakin aion listata etukäteen vuoret, minne haluan kiivetä, kirjata ylös salaiset poukamat joista tutut kertovat ja katsella ehkä leirintäalueita etukäteen. Nyt tiedän jo niin paljon muutenkin, niin kuin vaikkapa, että leiriytyminen on sallittua ja mahdollista melkein missä vaan asutuksen ulkopuolella (kieltokylttejä taisin nähdä koko matkan aikana yhden) ja että vessaan kyllä pääsee (puskapissasin muistaakseni vain kerran) ja että niitä suunnitelmia voi joka tapauksessa sitten muokata.

Rambergissa päädyimme jälleen lennosta bongattulle leirintäalueelle Lofoten Beach Campille. Oli vasta alkuiltapäivä, joten saatiin helposti melko väljältä leirintäalueelta valittua meille ihana paikka rannalta. Pystytettiin taas teltta ja syötiin ja katsottiin kartalta, että siinä ihan seuraavan vuonon reunamilla olisi hyvä vuori minne kiivetä. Ramberg, 696 metriä.

Nyt vähän jo tiesi millainen nousu mahdollisesti edessä olisi, mutta silti, en olisi kyllä uskonut, että se sellainen oli mitä oli. Nousun voisi jakaa kolmeen osaan. Ensimmäinen oli hyvin jyrkkä, porrasmainen polku, jonka reunamilla kasvoi kukkasia ja varpuja. Edessämme lähti nousemaan perhe, joka noin puolessa välissä jyrkkää alkunousua palasi jo takaisin. Tiukka nousu kuitenkin palkitsi, sillä sen noustua oli edessä jo huikea näköalapaikka, josta näkyi kauniisti vuonolle ja kylälle ja turkoosi ranta ja jalkapallokenttä jossain kaukana alhaalla.

Aiottiin kuitenkin jatkaa ylös saakka ja kelikin oli kaunis. Ihana, heinäkuinen ilta. Oltiin kyllä siis niin onnessamme kuin ihminen voi olla. Rakkaan kanssa matkalla kaksin ja niin korkealta katsoessa tuntui välillä kuin oltaisiin aivan me kaksi vain koko maailmassa. Ja sydän meinasi jatkuvasti pakahtua kaikesta siitä kauneudesta. Nousun seuraava osuus oli kaunis ja kulki osittain pitkiä pätkiä sivuttaissuunnassa eli nousu tuntui välillä todella helpolta. Sen pätkänkin kruunasi mieletön “näköalapaikka” eli sellainen kreisien instagram-ihmisten hullunrohkea kuvauspaikka, jossa kiivetään jonkun hankalan pätkän päähän polkua pitkin, jonka molemmilla puolilla on ainoastaan jyrkkä pudotus alas ja polun päässä teräväkärkinen kallion nokare. Tämä paikka ei ollut sellainen, että hurjan kuvan saisi turvallisestikin vähän kuvakulmaa tarkasti vaan viilaten, vaan tää paikka oli niin hurja, että itse ainoastaan konttasin reittiä vähän matkaa ja otettiin kuvat siinä.

Viimeinen nousu olikin sitten se hulluin. Suurimmaksi osaksi pelkkää kivikkoa ja siellä seassa kulki polku, jonka saattoi välillä hädin tuskin tunnistaa hieman ruskistuneista kivistä. Välillä taas sitä vaan valitsi helpoimman näköisen kohdan ja huomasi yhtäkkiä olevansa jyrkässä kivikossa jossain satojen metrien korkeudella, jossa jokainen kivi, jolle astun, liikkuu ja mielessä käy vaan, että mitä jos just se kivi lähteekin vyörymään ja koko vuorenhuippu murenee alta ja minä siinä mukana. Mä en koe olevani juuri ollenkaan korkean paikan kammoinen, mutta tässäkin juuri nuo omat ajatukset asiasta, joka tuskin tulisi tapahtumaan, sai mut säikähtämään niin paljon, että huipun jo näkyessä taisin sanoa hellulle, että mitä jos käännytään jo tästä alas. Onneksi ei kuitenkaan käännytty, vaan löydettiin “polku” ja nousu jatkui. Huippu oli upea! Välillä pilvi ympäröi meidät ja olimme keskellä pilveä, valkoisessa hunnussa. Hetken päästä pilvi oli jo ohittanut meidät ja hieman kauempana näkyi kun pilvi sulavasti ylitti huippua. Pussattiin huipulla (jonne ei muuten sen ensimmäisen kolmanneksen jälkeen ollut näkynyt nousevan ketään muita eikä vastaan tullut yhtäkään ihmistä) ja päätettiin syödä eväät vasta vähän alempana kun polvet vähän tutisivat ja kauhistutti se jyrkkä alamäki, koska oli edelleen Seglan jäljiltä ihan järkyttävän kipeät reidet. Kaikki kivut ja väsymys kuitenkin unohtui, kun tuli se keskikolmannes ja pääsi juoksemaan polkua pitkin. Se oli niin i h a n a a! Tunsin olevani Pieni talo preerialla -sarjan Laura hyppelehtimässä siellä, vaikka olenkin neljäkymmentävuotias Tiina-perheenäiti rakkauslomalla Lofooteilla.

Saavuttiin uuvuksissamme takaisin leirintäalueelle juuri parahiksi kohtaamaan kaunis, upea, ihana ja mieletön auringonlasku. Iltapala rantahietikolla ja tuulinen yö. Hetkeäkään en vaihtaisi pois.

Tähän päättyy toinen osa roadtrip-kertomusta. Kolmas osa päättää tämän reissun ja se tulee, kun sen aika on. <3

ps. Instagramissa kohokohdista löydät koko reissun jaettuna kuuteen (6!) eri kokonaisuuteen, jos haluat oikein kunnolla stoorityyliin nähdä miltä reissussamme näytti.

KREISI, MUHKEA, IHANA JA VÄRIKÄS VILLATAKKI JONKA TEIN

Neuloin keväällä värikkään, muhkean ja vähän hömpsön villapaidan. Koronaneuleeksikin sitä voisi kutsua ja sillä nimellä sen postasinkin, mutta täältä kesän keskeltä katsottuna kevät tuntuu niin ahdistavalta, että en kutsuisi itse sitä sillä nimellä. Sanotaan, että se värikäs ihana kreisineule keväältä 2020.

Neulepaita on ihana edelleen, mutta kaipasin siitä neuletakkiversiota. Siispä neuloa hurautin sellaisen. Edellisen jäljiltä oli paljon jämälankanyssyköitä ja viimeinen niitti oli ehkä se, kun Ruupertti kauppareissulla lankaosastolla näki kultakimalteisen langan ja oikein toivomalla toivoi, että tee äiti tästä jotain. Huvitti se pyyntö, enkä ollut aikeissa todellakaan ostaa lankaa, mutta keksin siinä äkkiseltään, että sitä voisin lisätä kyllä neuletakin sekaan. Tässä postauksessa kerron neuletakista ja sen tekemisestä ja vähän myös suuntaa antavia silmukkamääriä, jos joku sellaisia kaipaa. Tämä ei siis ole ohje tähän neuletakkiin, mutta osviittana toimii.

Tein takin melkolailla neuleen ohjeen mukaan, samalla puikkokoolla (8) ja silmukkamäärätkin sinnepäin. Ensin takakappaleen (84 s) ja sitten etukappaleet (40 s, joista kavensin pääntiellä 14 silmukkaa pois, aloittaen rintojen kohdalla kavennukset joka toinen krs). Lankaa mulla oli kokoajan suunnilleen kolmesta neljään, välillä kyllä viisikin, eri vahvuisia ja välissä korostevärisiä lankoja (neonkeltaista ja -punaista, sähkönsinistä, paksua minttua ja liilaa). En juurikaan katsellut valmista neuletta takkia tehdessäni, vaan huomasin vasta loppuvaiheessa, että neuletakista tuli muhkeampi ja myös paljon värikkäämpi. Ja minä kun ajattelin keväällä neuletta tehdessä, nyt hullutellaan.

Lankoina siis ihan kaikenlaista. Välillä neule on paksumpi ja välillä pulleampi ja välissä sörhöttää ja välillä on taas aivan sileäpintaista. Tässä ei ole yhtään niin väliä tai itse en ainakaan juurikaan mieti. Langanvaihdot tein monella tavalla, välillä solmuilla ja välillä ihan vain katkaisin langan ja jätin pään nurjalle (ja osan pitkistä langanpäistä päättelin, osat leikkasin vain lyhyiksi). Samalla tavalla tein korostelangoille, en juurikaan päätellyt niitä. Tälla tavalla monella langalla tehty neule ei varmasti pääse purkautumaan jos joku langoista pääsiskin karkaamaan ja niinkään tuskin käy.

Tässä neuletyylissä voi tehdä joko niin, että vaihtaa lankaa just silloin kun itseä huvittaa ja liukuen sävystä toiseen, jolloin neuleen pinnasta tulee seesteisen liukuvärjätty. Mitä pidempiä pätkiä yhtä lankaa käyttää kerrallaan ja eri lankojen vaihtokohdat eri kohdissa, voi tämä tyyli olla erittäin rauhallinenkin. Itse tein välillä niin, että tein kolmen, neljän langan “jättilankaa” valmiiksi kerälle (kätevä esimerkiksi automatkaa varten). Sitä tehdessä hulluttelin selvästikin nopeammassa tahdissa eli sävyt vaihtelivat useammin.

Etu- ja takakappaleiden valmistuttua yhdistin kappaleet olalta näkyvästi samoin kuin neuleessa eli virkkuukoukulla virkaten. Tämä tyyli ei sovi kaikkiin neuleisiin, mutta tässä se on musta täydellinen. Vielä kun langaksi valitsee jonkun näyttävän. Sen jälkeen nappailin olkasauman molemmin puolin silmukoita yhteensä 55 ja neuloin niin pitkään, että hihan pituus ilman resoria tuntui sopivalle.

Tässä vaiheessa takki oli resoreita ja nappilistaa vaille valmis. Helmasta poimin silmukoita niin, että noin kymmentä silmukkaa kohden nostin vain yhdeksän, eli että resorista tulisi vähän napakampi. Neuloin yksi oikein, yksi nurin -resoria kummatkin silmukat kiertäen. Se on ärsyttävän hidasta, mutta tykkään miltä se näyttää. Hihansuun resorin tein vähän vielä tiukemmin, 16 hihan silmukkaa kohden nostin 10 resorisilmukkaa.

Viimeinen vaihe oli tympein. Nappilista ja kaulusresori. En ollut tehnyt takakappalelle ollenkaan pääntiekavennuksia, joten jännitti miten resori siihen asettuu. Neulominen oli myös aika raskasta ja hidasta, koska neule on melko painava ja silmukkamäärä tässä vaiheessa iso. Pelkäsin, että resorista saattaa tulla lörpsö ja tässäkin nostin silmukoita niin, että en todellakaan yks yhteen neuleen kerrosten mukaan. Mitään tarkkaa lukua en osaa sanoa.

Viimeiset pätkät neuletakkia neuloin Norjan kauniita vuorimaisemia katsellessa. Kaikkien neulottujen silmukoiden jälkeen jäi vähän kaihertamaan, että olikohan nappilista sittenkin liian tiukka, kun se vähän nosti helmaa. Tässä vaiheessa olin tosiaan katsellut neuletta ainostaan suoraan puikoilta pudotettuna ja “peilaillen” sitä puhelimen näytön kautta selfiekameralla norjalaisella P-paikalla. Neulehan vaatiin tietysti vielä viimeistelyn!

Matkalla silti käytin sitä jo useampaan kertaan. Sopivat napitkin löysin Lofoottien Leknesin Gretes -käsityökaupasta. Ne odottavat mulla tuossa pöydällä ompelua vielä. Tarvitsen oikean kokoisen neulan enkä ole jaksanut sitä vielä etsiä. Tämän neuletakin halusin kuitenkin teille esitellä jo! Ja nuo ihanat kuvat Unstadin surffirannalta. Ollaan muuten kotiin palauttuamme katsottu Areenasta Twin-sarjaa, joka sijoittuu Lofooteille. Hyvä ja ahdistava sarja, mutta pitää kivasti vielä mielen siellä uskomattoman kauniissa maisemissa. En voi oikein edes käsittää miten joku paikka vei mun sydämen noin isosti kuin mitä Senja ja Lofootit mulle teki. Olen ollut niissä maisemissa unissanikin nyt neljä yötä putkeen. <3 Mutta että semmonen villatakki se! Kerro, jos ja kun innostuit itsekin tällaisen tekemisestä ja saa myös suositella kaikkia Lofootti-sarjoja ja leffoja ja dokkareita!

COOLEIN RULLALUISTELUHUPPARI HAPSUILLA JA KÄNNYKKÄTASKULLA

Kesäyöterveisiä hahtuvakukkapellolta!

Oikeastaan melko äkillisesti alkanut rullaluisteluharrastus on aiheutti sen, että myös sporttivaatetilanteeni joutui tarkan syynin alle. Kai mä oon kertonut jo sen, miten se rullisharrastus taas alkoi? Että oltiin menossa ostamaan lapselle skuuttia, mutta lähdettiinkin kaksien rullaluistinten kans kotiin. Ja jo seuraavana iltana oli tori.fi-ostoilla ympräi pääkaupunkiseutua hakemassa luistimia vielä lapsillekin. No mutta, siinäpä se tiivistettynä, nyt itse asiaan.

No siis. Mullahan ei ihan älyttömiä määriä mitään urheiluvaatteita ole, vaikkakin kokoajan enenevissä määrin. Yksi kerrallaan hankin jotain ja välillä osuu täydellisesti tarpeeseen ja mieltymyksiin ja välillä ei niinkään. Rullaluisteluasusta halusin tietysti täydellisen ihanan, sillä tämä kesä saa luvan olla kaiken puitteissa aivan ihana.

Sain Uhanalta ihanat bikersortsit ja niiden kaveriksi kaipasin kivaa yläosaa. Mielessä oli paksumpi yläosa, jonka taskuun saisi avaimet ja puhelimen. Miten suloinen asu vähän viileään kesäiltaan luisteluretkelle! Mulla itseasiassa on kyllä yks ohuehko ulkoilutakki, mutta se kahisee ja siitä ominaisuudesta en pidä, ja lisäksi se on kyllä väljä, mutta kuitenkin sen verran kapea malli, että kaipasin jotain muuta. Halusin hupparin.

Muutaman luistelukerran jälkeen tiesin jo melko hyvin,, mitkä ovat ominaisuuksia, joita hupparilta eniten kaipasin. Pehmeys, jotta siinä on ihana olla. Hiljaisuus, eli ettei materiaali kahise. Väljyys, se sopii kivasti yhteen tiukkojen pyöräilysortsien kanssa. Sekä tietysti ihan vaan coolius ja ihanuus, jotain, mikä olis just mua.

Menin kangaskauppaan täysin ilman suunnitelmaa, sillä niin monet kerrat on tullut lähdettyä tarkan suunnitelman kanssa ja petyttyä, kun juuri niitä mielessä olleita sävyjä tai materiaaleja ei ole ollut tarjolla. Tällä kertaa täysin avoimin mielin liikenteeseen. Sitä ostan mitä on -henkisesti.

Mikä onnenpotku kävikään, sillä palalaarista löytyi täydellinen vaalea liila ja persikan sävyinen paksu collegekangas ja pakalta juuri oikea ruskea ja musta ohuempana versiona. Lisäksi nappasin korallisävyistä resoria ja onnekseni täysin randomisti, silmiini osunutta hieman collegea tummempaa, mutta vaaleahkon liilaa nahkahapsunauhaa. Aivan täysin vaan siks, että sitä oli siinä ja olin, että oooh tuohan voisi sopia hyvin otanpa sitä vaikka en nyt tiiä mihin sen tunkasen.

Kaavaa huppariin ei ollut ei sitten minkäänmoista valmiina. Katselin vähän mun kahta olemassa olevaa hupparia ja mietin, mikä niissä on kivaa ja mitä ominaisuuksia hyödyntäisin tässä. Nopeasti selkisin, että haluan raglanhihat, vuoritetun hupun, kengurutaskun ja jokaisen kaavakappaleen kankaalta eri värisenä.

Leikkasin palat melkolailla summanmutikassa, vain vähän otin mittoja valmiista huppareista. Lähestulkoon kertaheitolla tuli hyvät palat. Toisinaan kun voi ommella niinkin, että leikkaa vähän reilummat osat ja muotoilee niitä siinä matkan varrella. Ainoastaan pituuden kanssa emmin. Aluksi ompelin resorinkin jo kiinni pitkään helmaan, kunnes päätin, että lyhyempi on parempi ja leikkasin helmasta ihan kunnon slaissin irti ja ompelin uuden resorin, kun sitä oli jäänyt yli juuri sopivan kokoinen palanen.

Taskunkin kyllä ompelin kahteen kertaan. Että voiko tässä nyt kuitenkaan puhua, että kertaheitolla tuli hyvä… ei tullu ei, hehe! Ensin tein taskusta perinteisemmän mallin, jossa taskuun saa kädet kummaltakin puolelta, mutta se näytti tosi tylsältä eikä ollut käytännöllinen (raksi seinään: MINÄ PUHUN KÄYTÄNNÖLLISYYDESTÄ!). Olis kuitenkin tarkoitus, että taskuun saisi luisteluretkien ajaksi tavarat talteen, eikä niin, että ne voivat tippua sieltä pitkin matkaa minne sattuu.

Leikkasin uudeksi taskuksi reiluhkon puoliympyrän ja ompelin sen miehustaan kiinni, niin että koko kaari kiinni ja yläreunastakin puolet. Avonainen osa, se josta taskuun pääsee, on siis vain puolet yläreunasta oikealla puolella. Näin saan siis hupparin taskuun helposti sujautettua ja otettua puhelimen ja aukko on sen verran pieni, ettei sieltä tipahda mitään vaikka vähän kyykistelisikin kiristelemässä luistimia. Oon taskusta tosi innoissaan, se jos joku, on just tarpeeseen tehty.

Mietin pitkään, mikä olisi kivoin tapa saada hapsunauha paikoilleen ja esille. Koska materiaali on nahka, sitä ei voi pestä eli joku kiinnitys-irroitus-systeemi oli keksittävä. Päädyin loppujen lopuksi ratkaisuun, jossa leikkasin takakappaleen kaavan kahteen osaan ja leikkaussauman yhteyteen ompelin läpän, jonka alle ompelin tarranauhan. Toinen puoli tarranauhasta tuli tietenkin kiinni hapsunauhaan ja tsadaa, irroitettava hapsurivistö oli valmis.

Hapsut hupparin selässä ovat kyllä se coolein, näyttävin ja varmaan myös huomiota herättävin osa. Tykkään ihan hulluna niistä. Just sellainen pieni yksityiskohta, joka sopii tähän rullaluisteluhuppariin täydellisesti! Ja kuten kesäyössä otetut valokuvat sen kertovat, on tämä vaate myös aivan ihana kepeän kesähameen kaverina.

TULI MELKEIN IHANAMPI JA KEPEÄMPI KESÄMEKKO KUIN EDES UNELMOIN

Kaupallisessa yhteistyössä Kässäkerho Pompomin kanssa, kangas saatu.

Viime viikolla postiluukusta tippui uusi Suuri Käsityö -lehti. Sitä selaillessani silmiini pisti erityisesti yksi kaunis mekko. Aivan ihana ruskea, kepeä kesämekko. Se oli niin lähellä suunnitelmieni mekkoa, että se oli kuin toiveisiini olisi tartuttu ja tiputettu lehden muodossa eteeni. Olin jo saman päivän aikana leikkelemässä kaavoja ja muokkaamassa hihaa oman suunnittelmani huitulahihaksi. Ja se on nopeaa toimintaa se. Mulla oli nimittäin myös yhtäaikaa odottamassa pakettiautomaatissa lähetys Kässäkerho Pompomilta, ihanaa vaaleanruskeaa söpösti kuvioitua kangasta.

Oon varmasti monesti kertonut, että tykkään tehdä hyvistä kaavoista ja ohjeita noudattaen ompeluhommia. Täsmällisesti noudattaa valmiiksi mietittyä ompelujärjestystä. Silloin mulla on kokoajan myös silityslauta ja -rauta esillä ja silittelen saumoja auki ja oikeaan suuntaan joka välissä. Tätä kaavaa muokkasin sen verran, että leikkasin hihan kaavan palasiksi ja levensin niin paljon kuin mahdollista, jotta sain hulmuavat huitulahihat. Nappilistaa ommellessa meinasi hermo kyllä mennä, sillä olin leikannut nappilistat saksilla, enkä leikkurilla, joten saumanvarat eivät olleet siistit ja suorat. Mutta ihan hyvä nappilista siitä silti tuli.

Mekko oli ennen tämän viikon mökkiviikkoa nappeja ja napinläpiä vaille valmis. Pääsin siis pitkästä aikaa käymään Tampereella ihan parhaassa Nappipuodissa nappiostoksilla. Se oli mun vakkarikässätarvikekauppa, kun tyttäreni ja tämä blogi syntyi ja tietysti Tampereella asuessani muutenkin. Tiedättekös ne tarinat, joita pienet lapset haluavat kuulla iltasaduiksi uudestaan ja uudestaan. Se on usein joku ihan tavallinen, hauska tai jännä tarina ajoilta, jota lapsi ei itse muista. Meillä yksi sellainen liittyy juurikin tuohon Nappipuotiin. Siihen tosielämän kertomus siitä, kun sukka tippui maahan, kun olin matkalla ostamaan nappeja kolmikuisen tyttäreni mekkoon. Kun tyttöni oli pieni, hän pyysi aina uudelleen ja uudelleen, että kerron sen. Tämä onkin hyvä muistutus siitä, että lapsille usein tärkeimpiä hetkiä ovat ne ihan tavalliset, ei niinkään sirkushuvit tai huvipuistopäivät.

Ehkä samanlainen hetki oli eilinen pyöräretki, jonka tein bonustyttöni kanssa kesäillassa. Oltiin mökillä kaksistaan ja lähdettiin kiertämään seitsemän kilometrin mittainen pyörälenkki maalaismaisemissa. Otettiin valokuvia, nähtiin lehmiä ja hevosia, talutettiin ylämäet ja hiekka pöllysi alamäissä. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja tuntui kuin oltaisiin oltu elokuvassa.

Mekko on ohut, täydellisen löysä, mutta istuva (tein koon L) ja napit eivät painaneet pyöräillessäkään (ovat sopivan littanat!) eli olen aivan varma, että tämä mekko tulee tutuksi tänä kesänä.

Nyt toivottelen teille kaikille ihanaa Helsinkipäivän jatkoa, lempeää viikonloppua ja muutenkin hyviä asioita!

RUUTUHAME, JOKA MUISTUTTAA LAPSUUDEN KESISTÄ PASTELLIKUVIOILLAAN

Vähän jo kaikkialla vilahdellut ruutuhame nyt esittelyssä, tervetuloa mukaan!

Löysin Papun liikkeestä ruudullista, hauskaa millimetrikangasta, joka jollain tavalla mua houkutteli vaikken yhtään tiennyt mitä siitä tekisin. Ajattelin ensin, että ehkä lapselle culottekset tai kesäisen sortsihaalarin, kunnes yhtenä iltana erästä ostohametta kokeillessani tajusin, että haluan ruutukankaasta hameen. Pelkkä ruutukangas saattaisi muistuttaa liikaa pöytäliinaa mun makuuni, joten päätin maalata kankaaseen hieman myös kuvioita.

Hameen malli on vanhan Monkin hameen mukaan leikattu, ilman mitään kaavojen piirtelyitä. Mittanauhalla vähän mittailin ja taittelin hametta kankaan päälle ja leikkasin osat. Jos ei ole tällä tekniikalla tehnyt aiemmin, niin pieninä vinkkeinä annan ainakin sen, että muista langansuunta ja lisätä saumanvaroja vähän reilummin. Ommellessa on helpompi kavennella kuin lisätä väljyyttä.

Leikkasin ensin hameen palat valmiiksi ja vastan sen jälkeen maalasin kuvioita. En tehnyt kuviointia ollenkaan taskukappaleisiin, koska ne eivät näy. Kuvioiden maalaamiseen kului aikaa tasan tunnin verran, sillä kuuntelin maalatessani yhden mielenkiintoisen IG-liven. Musta on joka kerta yhtä hauskaa se, että käsitöihin usein jää joku fiilis siitä, mitä sarjoja on katsellut samalla tai mitä on kuunnellut ja mitä asioita miettinyt. Lapsuuden muisteloita tässä pastellisävyissä erilaisina kuvioina tällä kertaa. Silitin maalatut kuviot kuumalla raudalla kiinni, jotta hame kestää konepesua.

Hameessa on kivat taskut sivusaumassa ja edessä nappilista. Napeiksi valikoitui omasta nappikiposta ikivanhat, varmaan jo vintagenappeina kauan sitten ostetut vaaleansiniset muovinapit. Vaikka hameen kuvioinneissa ei olekaan vaaleansinistä, sopivat napit hameeseen tosi hyvin.

Olen pitkään ajatellut, että ompelukoneeni on ärsyttävä ja huonohko. Ostin sen viisi, kuusi vuotta sitten. Aiemmin mulla oli äidiltä ns. ikuisuuslainassa (ainakin 15 vuoden ajan) 80-luvun ihana Huskqvarna, jonka kanssa olin ommellut yhdessä lapsuudesta saakka. Käytin samanlaisia koneita myös artesaaniopiskeluiden aikaan ja työharjoittelussakin, joten se oli tuttu ja ihana. Nykyinen Singer ei ole tuntunut yhtään omalta, alalankakin on aina väärinpäin, laittoipa sen miten päin tahansa. Mutta viime viikonloppuna tapahtui jokin muutos. Mä päätin, että mun ja sen koneen suhteen on muututtava ja että opettelen käyttämään sitä paremmin (YouTuben avulla) ja että en halua uutta konetta, kun mulla on oikeasti ihan hyvä kone! Ja vitsit, kun katsoin ohjevideon napinläven ompelusta niin sehän oli aivan ihanan helppoa, parempaa jopa kuin sillä äidin koneella (jonka siis palautin, kun ostin uuden koneen ja äiti vei sen huoltoon ja ei aio enää lainata sitä mulle – ymmärrän täysin!).

Hameesta tuli aika ihana. Sellainen kotihame, sanoisin. Tai ihan hirveästi mikään muukaan ei voi olla, kun mitään menoja ei tälle kesälle ole, mutta helppo vetäistä päälle ja ihana sen oranssin lyhyen teepaidan kanssa, joka näkyy tiskipostauksessa tämän hameen kanssa. Oon niin iloinen, että viime viikolla iski yhtäkkinen ompeluinnostus ja kivoja kankaita oli siinä heti lähettyvillä. Lisää ompelupostauksia siis tulossa! Nähdään taas!

MÖKKILÄISEN IHANIN TISKAUSPISTE // ASTIOIDEN PESUA AURINGONLASKUSSA

Melkein hävettää se, kuinka onnelliseksi tuli tästä pienestä projektistani. Suloisesta, käytännöllisestä, älyttömän kauniista ja kaikista eniten ihanasta mökkimäisestä tiskauspisteestä, josta kerron teille nyt.

Te saatatte tietää, että rakastan mökkeilyä. Mulla on jatkuva oman mökin kaipuukuume. Pelkään, että ehdin vanheta ennen kuin saan laittaa omaa pikkuista kesäpaikkaani. Joskus vuosia sitten heitin toiveen maailmankaikkeudelle, että sellainen olisi ennen kuin täytän 50 ja nyt se määränpää tuntuu yhtäkkiä kauhean läheiseltä jo.

Olen miettinyt paljon sitä, mitä mää oikein siltä mökiltä kaipaisin kaikista eniten. Tämän kevään aikana ainakin sitä tahtoi tosi paljon johonkin, missä ei tarvitsisi miettiä muuta maailmaa. Tykkään olla kotona, mutta oma paikka muualla kuin kotona olisi ihana, sillä siellä ei ehkä niin miettisi niitä kaikkein arkisimpia asioita. Eikä varmaankaan sitä muuta maailmaa niin paljoa.

Millainenkohan mökkimuikkeli mää sitten olisin? Olen touhuaja, se ihan varmasti korostuisi, se on varmaa. Luultavasti mulla olis aina useampi projekti meneillään, sillä niinhän mulla on jo nytkin muidenkin mökeillä käydessä. Ehkä keräilisin risuja pois poluilta, järjestelisin halot ja kaarnat kaikki omiin lokeroihin siististi, maalaisin huussin kreisiksi (Mestaritekijässä siis!), istuttaisin kukkaniittyjä ja tekisin tämmöisiä tiskipisteitä eri aihealueilla enemmänkin.

Välillä olisin kyllä varmasti myös se Tiina, joka löhöilis riippukeinussa tuntikausia lueskellen, välillä nukahtaen ja karkkia syöden tai kännykkää selaillen. Järjestäisin ihania, pieniä kesäjuhlia, neuloisin saunakamarissa, leipoisin juhannuksena aina kermakakun ja siellä juhlittaisiin heinäkuista Tiinan päivää isoilla lättykesteillä. Pizzaa syötäis joka kerta, kun mökillä oltais ja kaapissa ois aina varalta sipsejä ja limsaa. 

Onneksi aika monia mun haaveiden juttuja voi tehdä myös muiden mökeillä. Ja onneksi ja kuinka kiitollinen siitä olenkaan, että toisinaan on ja on ollut mahdollisuus päästä toisten mökeille. Niin ei ole suinkaan ollut aina. Lapsena haaveilin siitä, että meillä olisi ollut oma kesämökki, jossa vintillä mulla olisi ollut oma pieni pesäkolonen, jossa seinällä olisi iso, läpikuultava nalletikkari ja aikuiset istuis pihan portailla nauraen ja jutellen ja heiteltäis joskus yhdessä tikkaa (serkkujen mökillä oli kaikkea tätä!). Ei meillä ollut sellaista omaa, joskus kylässä käytiin. Nuorena ja aikuisiällä on ollut monia ihania mökkireissuja ja jokainen niistä (paitsi ehkä yks vuokramökkijuhannus oli kyllä ihan hirveä) on ollut mieleenpainuva (ainakin hetkeksi) ja ihana. 

Jotain olen silti tajunnut. Teen niitä mun mökkihaavehommia nyt. On aivan mälsää odotella jotain että sitteku sitteku. Nyt on nyt ja huomenna voi olla, että maailma on jo loppu ja sitte kiva maailmanlopun reunalla hoksata, että jäipä se yks kiva juttu tekemättä vaikka mahdollisuus olis ollut. Siksi tämäkin tiskauspiste toteutui nyt ja viime kesänä sain tosiaan suloisen mahdollisuuden laittaa leikkimökin söpöksi

Tiskauspisteen idea lähti siitä, että täällä hellun sukulaisen mökillä on niin kauniit maisemat ja aina tiskatessani kaipasin sitä maisemaa. En tietenkään voi alkaa muiden kesäpaikkoja muuttamaan mieleisekseni, joten ajatus oli samantien, että tiskauspiste on helposti liikuteltava. Se kulkee mun mukanani ja säilön sitä varastossa sitten varmaan muulloin. Tärkeintä tämän tekemisessä ei todellakaan ollut sen pysyvyys ja suuri muutos mökkiläisille, vaan pelkästään mun oma tarpeeni ja siitä saama ilo. Tiskauskornerin saa otettua myös helposti retkille mukaan eli turha se ei missään nimessä ole.

Auringonlaskun tiskauspisteen tarvikkeet:

  • Hyvä sijainti, esimerkiksi terassi järvinäkymällä, ei mielellään seinä ellei pidä seinien katselusta
  • Yksinkertainen taso pöydäksi, oman taitettavan parvekepöydön bongasin Tori.fi:stä muutamalla eurolla.
  • Hyvät, siistit pesuvadit, nämä löysin Clas Ohlsonilta. Kantokahvat ovat hyvät ja astian kuivuessa väärinpäin vieläkin mainiommat, kun koko reuna ei ole tasoa vasten.
  • Kunnon tiskausvehkeet: luontoystävällinen astianpesuaine, tiskiharja ja erilaisia pesusieniä. Oma suosikkini on luonnonkuituinen pyöreä pesuharja, joka on Unit Marktista. Lisäksi on pari muuta pesusientä, joista toinen on Ikean sienestä leikattu pilvenmuotoiseksi.
  • Kuivausalusta. Sellaisia en tiennyt olevan olemassakaan, mutta nähdessäni sen iski oivallus, että jos johonkin, niin tähän se sopii erinomaisesti, vaikka ei ole mitenkään välttämätön. Omallakin tiskipöydällä vois olla toisinaan kätevämpi kuin litimäräksi kastuva keittiöpyyhe.
  • Kuivausteline. Tämä oli vaikea, sillä halusin sen olevan kaunis. Muistin nähneeni tällaisen Ikean muovisen hökötyksen joskus ja tiesin, että ainakaan sitä en halua. Kuitenkin sitä valikoimaa läpi käydessäni, jota ehdin katsella, tämä oli kätevin: noihin sivulipareisiin saa mukit kuivumaan telineen ulkopuolelle, aterintelinettä ei tarvitse erikseen, on kevyt ja telineessä on reunat. Ulkona kuivatellessa tuulikin pitää ottaa huomioon. Lisäksi tämä oli vertailun edullisin vaihtoehto. 
  • Erilaisia koukkuja ja roikkokippoja, joihin saa roikkumaan ainakin keittiöpyyhkeet. Nämä löytyivät Ikeasta, satsiin kuului myös tanko, mutta nyt käytössä vain S-koukut terassin kaiteessa ja pieni kippo (pitää vielä tehdä reikiä pohjaan), johon voi laittaa kuivumaan tiskivälineitä. 
  • Tyhjiä, kauniita lasipulloja ja niihin kukkia. Tämä saattaa olla jopa tärkein osuus koko tiskauksessa!
  • Aurinkoenergialla toimiva pieni ananasvalo löytyi Clasun alelaarista, vähän ehkä turha, mutta ei kuitenkaan!
  • Bonuksena voisi olla vielä suloinen pieni räsymatto paljaiden varpaiden alla, mutta jätetään se vielä jonnekin tulevaisuuteen. 

Kaikkineen rahaa meni vajaa 50 euroa. Äidiltä oli aamulla tullut viesti, kun eilen laitoin kuvan valmiista, että haluaa samanlaisen eli mistä sen tietää, jos tämä systeemi siirtyykin äidin mökille! 

Eilen illalla, kun bonustyttöseni kanssa laitettiin tiskipistettä kuntoon, aurinko paistoi ihanasti puiden takaa, oli lämmin kesäilta ja soittolista soitti vanhaa iskelmää. Pyysin hellua ottamaan muutamia kuvia, kun tiskaan ja nauratti ihan hirveästi, sillä olin niin onnellinen. Siinä mää tiskasin auringonlaskussa. 

TIKKATAULU MUITAIHANIAMAISESTI: RAKKAUSSTRÖSSELI & KASARILOVE

Päätimme lähteä hellun kanssa etsimään mulle sopivaa moottoripyöräilyyn sopivaa asua, mutta tilanne siinä sitten vaihtoikin suuntaa ja nyt olen tässä kirjoittelemassa teille tarinaa tikkataulusta.

Asua ei löytynyt, mutta matkalla kassoille näin hyllyssä tikkataulun, tuon mökkien kruunaamattoman laatulajin, jota kaikki muutaman tikallisen heittävät kesässä, mutta siihen se yleensä jää. Olen aina tykännyt tosi paljon kyllä heittää tikkaa, varsinkin jos kisataan, mutta hyvä en siinä missään nimessä ole. Silti tikanheitto aina vähän kiehtoo ja houkuttelee. Tälläkin kertaa. Nimittäin noin kolme sekuntia tikkataulua katseltuani siinä ohi kävellessä mun pään päällä välähti kuin Pelle Pelottomalla. Näin sieluni silmin siinä edessäni, millaisen IHANAN muitaihaniamaisen tikkataulun voisinkaan tehdä. Siihen sielujen silmin näkemiseen kuuluu myös ylöspäin nouseva pohjaton katse, innostus ja korviin asti nouseva hymy. Läheiseni ja kanssani tämän hetken kokeneet varmasti tietävät miltä näyttää kun arpostiinan innostus kasvaa. Tässä kävi juuri niin.

Eipä siinä sitten sen kummempia kuin että tikkataulu ja tikkapussi kainaloon ja kassalle. Kotona ensimmäisenä maalikorille etsimään sopivia maaleja ja hommiin. Maalasin ensimmäisen puolen heti samantien Au Pairit Uudessa-Seelannissa -sarjaa katsellen ja siitä muodostui Rakkausströsseli (nimellä tai tikkataulun tunnelmalla ei tosin mitään tekemistä ko. ohjelman kanssa).

Toisen puoliskon säästelin viikonlopun mökkireissulle. Siellä oli niin tajuttoman kaunis ja tyyni ilta, että kuvattiin oikein kunnon video maalaushetkestä. Siitä tuli aivan ihana, omasta mielestäni jopa pysäyttävän söpö kokonaisuus kertomaan niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin tikkataulusta. Video löytyy mun Instagramista IG-tv:n puolelta (TÄÄLLÄ!). Sitä oli ihana tehdä yhdessä hellun kanssa. Hän on tavallaan joutunut mun kumppanina toisinaan aika äkillisestikin (auto tien varteen pysähdyksiin ja no niin nyt kuvataan!) mun kuvaajaksi moneen tilanteeseen, ehkä jopa pyytämättä ja olen kyllä iloinen ja kiitollinen hänen avustaan tällaisissa(kin) projekteissa. Hän on saanut leikkimielisen lempinimenkin tähän hommaansa: instatoori, vähän niin kuin tirehtööri, mutta kuvaa instastooreja.

Tikkataulujen maalaamiseen mulla ei ole sen kummempia ohjeita. Tarvitset tikkataulun, mielellään korkkaamattoman niin tulee siistimpi, sekä erilaisia maaleja. Jos taulua säilytetään pihalla, olisi tietysti sateenkestävät maalit parhaita. Oma tauluni on sisäsäilössä (eli mukana minne ikinä menenkin – mää niin näen itseni kesälomareissulla tikkataulun kanssa!), kun sitä ei käytetä, niin maalasin ihan akryylimaaleilla ja muutaman surauksen spraymaalia humpsautin myös. Mitään muuta tarvikkeita ei oikeastaan tarvitakaan. Paitsi pensselit. Ja ehkä sen ison laiturin.

Me testipelattiin omat tikkapelimme ja jos joku haluaa tehdä täysin yksyhteen näiden kanssa niin siitä vaan tai saada inspistä sääntöihin, niin tässä tulee infopläjäys. Säännöt ovat mun mielestä helpot tai vähintäänkin helpohkot, vaikka en sisilmäykseltä näyttävätkin pitkiltä. Niissä on kivoja twistejä ja jokainen tikanheittäjä on samanarvoisessa asemassa, kun parhaat pisteet eivät tulekaan just siitä keskeltä tikkataulua pienestä punaisesta pisteestä. Vähän huonompikin heittäjä voi hyvinkin voittaa koko turnauksen!

Rakkausströsseli

Tähän peliin maalasin myös tikkoihin taulun kuvioiden väriset päät, jotta saadaan jännitystä peliin lisää. Pisteytys tässä pelissä tapahtuu näin:

  • Sydämen neonpunainen heijastuma, 10 pistettä.
  • Tikkataulun heijastuma (persikkainen kaksiosainen tuossa vasemmassa reunassa), 8 pistettä.
  • Pinkit strösselit: 1. strösseli 5 pistettä, toisesta osumasta 10 pistettä, kolmannesta 15 pistettä, neljännestä 20 pistettä ja viidennestä 25 pistettä. Eli ensimmäisen strösseliosuman jälkeen jokaisesta seuraavasta osumasta saa +5 pistettä. Aika kova jos saa kaikki viisi osumaan pelkkiin strösseleihin.
  • Sydämen sisältä saa 4 pistettä, siellä ministrösseleistä ja kuplasta vasemmassa reunassa heijastuman alla sydämessä 5 pistettä.
  • Osumat taustaväreihin: 1. osuma yhdessä värissä 1 piste, 2. osuma samassa värissä 2 pistettä, 3. osuma edelleen samassa värissä 3 pistettä jne. Jokaisen värin kohdalla pisteytys alkaa yhdestä pisteestä.

Pisteet kannattaa ehdottomasti laskea pelin edetessä, sillä aina kun värikoodattu tikka osuu samaan väriin kuin mikä tikassa on, saa tuplapisteet. Järjestyksellä on siis väliä!

Tikkaa heitetään kolme kierrosta eli jokainen heittäjä saa kolme heittokertaa. Tämän lisäksi jokaisella tikanheittäjällä on mahdollisuus halukierrokseen. Eli tikkaa heitetään vielä yksi kierros, jos heittäjä niin haluaa. Ei ole pakko haluta. Peliin saattaa siis tulla niin monta uutta pelikierrosta, kuin on heittääjääkin. Heleppoa ku heinänteko, joku vois sanoa.

Kasarilove

Tämä tuntui ensimmäisten pelikierrosten jälkeen hitusen yksinkertaisemmalta kuin Strösselirakkaus. On myös astetta helpompi pisteytys, kun tähän ostin vain pelkät pinkit tikat eikä tarvitse miettiä niitä tuplapisteytyksiä, kun tästä se hauska twisti puuttuu. Pisteytys tapahtuu tässä pelissä seuraavasti:

  • Pinkit, pienet makaronit: 1. osuma 10 pistettä, 2. osuma 20. pistettä jne. Eli jokaisesta uudesta makaroniosumasta saa kymmenen pistettä enemmän kuin edellisestä.
  • Mintunvihreät nakin ääriviivat, 8 pistettä.
  • Jättikokoiset prinssinakit, 6 pistettä.
  • Sähkönsininen luikura, 5 pistettä.
  • Osumat taustaväreihin: 1. osuma yhdessä värissä 1 piste, 2. osuma samassa värissä 2 pistettä, 3. osuma edelleen samassa värissä 3 pistettä jne. Jokaisen värin kohdalla pisteytys alkaa yhdestä pisteestä.

Peruspelissä on tosiaan kolme kierrosta ja tietysti myös halukierrokset päälle, eli jokaisella tikkakisaan osallistuvalla on mahdollisuus toivoa ekstakierrosta.

Olokaapa hyvät. Ja kaino pieni pyyntö vielä: jos teette omia ihania tikkatauluja ja jaatte kuvia instassa, niin tägätkää #muitaihaniatikkataulu, jos jotain yhtäläisyyttä on, olis niin kiva nähdä teidän versioita!

Oon niin innoissani tästä mun tikkataulusta, että ette uskokaan. Tai ehkä uskotte, kyllähän mää oon helposti innostuvaa ihmissorttia. Olen jo suunnitellut taloyhtiön pihalla järjestettävää tikkakisaa kaikille yli 10-vuotiaille asukkaille (olis liian hasardia, jos kaikki KYMMENET pihan lapset alkais heittelemään tikkoja) sekä ilmoittanut juhannusjuhlien järjestäjälle, että mulla on mökkiolympialaisiin sitten laji jo valmiina. Johon hän ystävällisesti ja varmaan oman puhelimensa ääressä naureskellen muistutti, että lajithan tosiaan edelleen valitaan yhdessä oman joukkueen kanssa, mutta että voidaan jakaa joukkueet, niin, että mun joukkueeseen tulee ne keillä on mahdollisesti vähiten laji-ideoita. Niin toivon, että silleen käy!

KORONANEULE KAIKILLA VÄREILLÄ MUISTOKSI TÄSTÄ AJASTA

Tiiättekö mistä mää tykkään? No mun seuraajista! Olin justiinsa miettinyt, että mitä hauskaa neulottavaa sitä keksisi, kun lankoja laatikoissa tuntui olevan. Pieniä nyssynyyriäisiä ja kirpsakoita minikeräläisiä ja ihan korkkaamattomia lankakeriä vaikka muille jakaa (mitä en kuitenkaan halua tehdä). Mietin villasukka-yhteisneulontaa pelkistä jämistä (plääh, vähän liian tylsää!), ryijyhommia ja mietin instalive-yhteisneulontaa (mutta torppasin ajatuksen, koska aika on tästä tilanteesta huolimatta rajallinen ja haluan olla myös lasten kanssa välillä ilman kouluhoputtelua tai minkään sortin ahdistusta) (ja knit-a-longin järjestämisen olis nyt kyllä kiva olla sellainen, josta myös lapset hyötyisivät eikä vaan niin, että mä käytän hirveästi aikaa ja iltoja muiden ilahduttamiseen) (oon ollut vähän yllättynyt omasta tiukasta linjastani tätä asiaa kohtaan, mutta myös ylpeä, että olen osannut sanoa omille hyville ideoilleni ei, hahaha!). Mihinkään järkevään lopputulokseen en päässyt ja se vähän harmitti, koska neulotutti kuitenkin.

Sitten! Kuin salama kirkaalta taivaalta, instagramin pieni punainen pallura näytti merkin, uusi viesti saapunut. Luin viestin ja se oli eräältä pitkään jo minua seuranneelta naiselta ja hän vinkkasi minulle neuletta, josta saattaisin pitää! Se oli juuri sitä mitä olin kaivannut ja halunnut! Eikä mun tarvinnut yhtään itsellä suunnitella mitään, tehdä vain. Neuloin jo tuossa aiemmin tämän vuoden puolella valmiin neulepaketin innoittamana Wool and the Gangin Cable Bomberin (olen esiintynyt se päällä Instan puolella jo, mutta en postannut täällä sen kummemmin!), joka on ihana! Nyt sitten heti perään toinen valmis ohje.

Tämän neuleen ohje on tanskalainen neuledesignerin Lærke Baggerin. Ohje löytyy Instagramista hänen kohokohdistaan. Oli just niin sopivan suurpiirteinen kuin mistä mää tykkään ja siksi täydellisen ihana neuloa.

Tämä neule valmistuu helposti ainakin niillä ihmisillä, joilla lankaa on kertynyt kaappeihin. Ei tarvitse lähteä kotona mihinkään ostoksille, kun kaikki tarvittava saattaa hyvinkin löytyä omista varastoista.

Itse käytin lankoja melkoisen määrän. Neule on aika painava (942 grammaa) ja en mitenkään pysty laskemaan mitä kaikkia lankoja siinä on käytetty. Villi veikkaukseni kuitenkin olisi, että 40-50 eri lankanyssäkkää päätyi kokonaan tai osittain paidan uumeniin. Ihan kaikensorttisia, oli villaa, pellavaa, puuvillaa, silkkiä, akryyliä ja kaikenlaisia sekoituksia!

Olen huomannut, että tässä tilanteessa mulla on tapoja, joilla pääsen karkuun omiin maailmoihini erityisen hyvin. Yksi niistä on se, että neulon. Neulon vain neulomasta päästyäni ja uppoudun johonkin muuhun maailman katsomalla sarjoja ja elokuvia. Tämä neule toimi siihen hyvin, kuten kyllä toimi myös ryijyisän nojatuolin tekeminen, mutta niitä tuoleja ei voi valtavaa määrää tehdä, kun taas neuleita vou neuloskella. Tarvitsen kuitenkin aina mieluisaa tekemistä, en mitä tahansa. Tämä neule oli erityisen mukava, koska siinä sai leikitellä joka kerroksella.

Neule neulottiin niin, että puikoilla kulki kokoajan noin kolme eri lankaa ja itse lisäsin noin joka toisella kerroksella pieniä pätkiä eri värisiä langanpätkiä muutaman silmukan ajaksi. Jätin joistakin langoista vähän pidemmät langanpäät, jotka päättelin, mutta osan vaan neuloin alusta loppuun ja sinne jäävät sekaan ne päätkin. Osan taas solmin kiinni aina seuraavaan lankaan pienellä solmulla.

Malliltaan neule on jättileveä laatikko muhkeilla puhvihihoilla ja isolla kaula-aukolla. Aah, niin rakastan!

Yksi parhaista hetkoistä neuloessa on kyllä myös tää. Langanpätkät läjässä ja valmis työ. Viimeisenä kuvana saatte vielä herkullisen otoksen, jossa näytän just siltä ku olisin noussut juuri sängystä eli aivan parhaalta. Oikein ihanaa viikonloppua teille armaat lukijani! <3