Pikkuveli sai kuvioita vaatteeseensa, kun isosisko maalasi taika-aineella. Ohjeistus taikuuteen viime kesältä, täällä tiks!
Tuon ruoholla seisoskelevan eläimen piti olla seepra, mutta kun totesin, että missä sen raidat, niin vastaus oli, että no se vois sitten olla vaikka kissa!
(edit. postaus ei valitettavasti sisällä juurikaan kuvia, sillä ne katosivat edellisen blogin serveriltä, mistä ne oli tänne aikoinaan ladattu)
…moni asia ainakin yllätti. Vuosi oli samaan aikaan ihan järkyttävä, mutta toisella laidalla se oli aivan ihana. Parhainta oli tietysti Hymykuoppapoikasen syntyminen, häneen tutustuminen ja kaiken tuon hurjaa vauhtia tapahtuvan kehityksen seuraaminen. Neitokaisestakin tuli yhdessä yössä reipas isosisko ja aika huolehtivainen ja taitava sisko onkin. Toivoisin, että mummuna muistaisin enemmän niitä hyviä ja onnellisia asioita vuodesta 2011. Käsitöitä tein ehkä enemmän kuin minään aikaisempana vuonna koko elämäni aikana, koska niiden tekeminen oli tärkeää terapiaa kaiken keskellä. Kunpa tämä vuosi olisi parempi, sitä toivon! Itselleni ja teille kaikille muillekin, jotka sitä kaipaavat!
TAMMIKUUSSA ompelin kasvavan vatsani kanssa melko paljon ja siellä seassa myös tämän tosi kivan paidan, joka päätyi käyttöön vasta marraskuussa. Olis ollu paremman kokonen kyllä alku vuodesta, mutta parempi myöhään ku ei olleskaan. Oli kuulema liian tuntuvat saumat siihen asti.
HELMIKUUSSA sain valmiiksi kaksi tilkkupeittoa. Toisen tekeminen kesti puolitoista vuotta ja toisen varmaan puoli viikkoa. Molemmista tuli vuoden mittaan tärkeitä, Onnipeiton alla köllötellään sohvalla, kun viluttaa tai kun katsellaan lastenohjelmia. Musta-valkoisen peiton päällä nähtiin pojan ensimmäiset kääntymiset ja nyt talven tultua se on ollut rataspeittona. Ja nyt tulikin mieleeni, että tuossa peitossa on hauska mittataulukko yhdessä valkoisessa tilkussa, johon ajattelin peittoa tehdessä, että kirjailen joka kuukauden mitat vauvasta.. Arvatkaas oonko kirjaillu? No en. Eihän toisen lapsen aikana semmoset oo enää ees niin tärkeitä, tai ainakaan niitä ei muista ulkoa. Ehkä petraan joku ilta ja kirjailen ne!
MAALISKUUSSA odottelin jo jännityksellä, että syntyykö vauva siskonsa syntymäpäivän aikoihin, siinä olis nimittäin suvun nuorimmaisten kesken yks päivä, milloin olis ollu hauska syntyä. Mummulla olis tarvinu muistaa vain että tässä on sitten neljän päivän synkkäriputki. Mutta seuraavalle kuulle meni.
Siinä odottelun lomassa innostuin neulomaan pitkästä aikaa, kun huomasin, ettei pää tullutkaan kipeäksi pelkästä puikkojen näkemisestä. Siispä jämälangat saivat kyytiä ja lapset takkeja. Neitokaisen kanssa puuhasteltiin paljon kaksin, ja aivan ensimmäinen hänen itsensä tekemä pehmokin syntyi.
HUHTIKUUSSA odottelu jatkui pidemmälle kuin olisin osannut odottaa (ajattelin, että toinen tulee enemmän ajoissa kuin ensimmäinen) ja sain aika paljon aikaan, vaikka vatsanympärys oli isoissa lukemissa. Tein vielä yhden köllöttelypeiton, joka myöhemmässä käytössä osoittautui täydellisen kokoiseksi päiväpeitoksi pinnasänkyyn (jossa ei ole edelleenkään nukuttu ainuttakaan yötä, joten päiväpeitto on toimittanut myös yöpeiton virkaa).
HEINÄKUUSSA istuin monta iltaa sohvannurkassa (tai tässä mää oon muinakin kuukausina, aina, tää on se mun paikka aina kun muut nukkuu) ja ikkunasta puhalsi ihana kesäyön tuulenvire. Innostuin pitkästä aikaa maalaamaan ja tein hetken mielijohteesta tuon kaupunkimaiseman, jonka kuvitus on erään julisteen pohjalta. KAHVIO oli muuten myös Neitokaisen ensimmäisiä sanoja, joita lueskeli lukemaan opittuaan. Mummulassa heinäkuisena yönä me äitini kanssa tehtiin jättihamahelmistä hienoja koreja. Se oli hauskaa! Tykkään kesäöistä.
Halusin yllättää lapset tekemilläni pehmoilla jouluna, mutta Neitokainen on kyllä sen verran viksu plikka, että sehän horjuttais liikaa sen uskoa joulupukkiin, jos paketista paljastuis äidin tekemiä pehmoja (tarkistin asian myöhemmin kysymällä, että kukahan pehmot on tehnyt, niin vastaus oli että no sinä tietenki), joten piti turvautua aarrehommiin. Tein edellisiltana kartat ja aamulla etsinnät alkoivat, juuri parahiksi ennen riisipuuroilua. Tosin ei etsimisestä ja kartoista tainnut isoa iloa olla kuin vanhimmalle lapselle, mutta sepäs on tärkeää sekin. Serkkutyttö ja velipoika saavat sitten kuulla vuosia myöhemmin, että ottivat osaa tällaiseen(kin). Ja oli kuulkaattes onnistunut aarteenetsintä. Ja ehkä tästä aarrejutusta tuleekin Tiina-äidin/tädin perinne, jota serkukset yhdessä teininäkin vaivaantuneena etsivät, minun mielikseni… heh. Sitten aikuisina ne olis taas innoissaan koko jutusta!
Olen niin innoissani tästä uudesta blogista, että nyt on aika jakaa sitä iloa myös teille. Haluan kiittää teitä ihanat lukijani näin joulun aikaan pienellä arvonnalla. Kerro kommenttiboksissa mikä on erikoisin, omituisin tai hassuin koskaan saamasi lahja, niin olet mukana arvonnassa! Mainitse myös kumman pöllöistä, Nekun vai Polkan tahtoisit saada mikäli voitto osuu kohdallesi. (lupaan myös, että ens arvonnan palkinto on joku muu, kuin pöllö ;)) Mitään suurta kiirettä osallistumisella ei ole, aikaa on joulun pyhien yli. Pidämme Neitokaisen kanssa arvonnan kuitenkin ennen uutta vuotta. Onnea matkaan!
* * *
Arvonta on päättynyt 31.12. kello 15:20 ja tulokset julkistetaan pian!
Neitokainen tykkää tehdä kortteja ja paketteja (ja tässä syy, miksen voi paketoida yhtään joululahjaa jo olemassa oleviin papereihin, teippeihin ja nauhoihin) ja meillä usein niitä perheenjäsenet saavatkin. Yleensä kortin tai lahjan saaminen vaatii myös vastaanottajalta sen, että sama on tehtävä myös toisinpäin. Eikä siinä mitään, se on kivaa ja hauskaa kesken muitten puuhien ja yhtäkkinen askarteluhan on aina hyvä, kelle tahansa!
Tänään sain tehtäväkseni tehdä joulukortin valmiiseen korttipohjaan. ;) Tein kuusikortin, johon ompelin tähdet kuusten latvoihin ja testasin samalla myös dymon läpinäkyvän tarranauhan. Ja oli myös tyttären kortissa hienot ompelut! (keskeneräisiä kortteja ei esitellä, joten tämä oli aika yllätys!) Kirjoitin oman korttini taakse lurituksia tyttärelleni, mutta nuo saamani kortin tekstit kyllä peittosivat ne. Vastaukseni on: enemmän kuin yhdestäkään muusta joulukortista, rakas!
Teippailtiin Neitokaisen kanssa joulukuusi lastenhuoneen ikkunaan. Siitä tuli meijän mielestä ainakin aika hieno ja olihan muuten myös melkoisen helppo pieni puuha, noinkin näyttäväksi koristukseksi. Kuvauskohteena teipattu ikkuna ei ollut sitten ihan yhtä iisi…
Leppoisaa viikonloppua kaikille toivottavat Tiina ja Neitokainen!
Meinasin ensin, etten lähetä tänä vuonna kortteja ollenkaan, etten ehdi ja hyvä korttiajatuskin oli kadoksissa. No, jos on jotain tehnyt kahdenkymmenen vuoden ajan joka joulu, niin minnepäs sitä lintu höyhenistään. Ja sitäpaitsi, joulukorttiperinne on aivan ihana, arvostan tosi paljon jokaista saamaani korttia ja samalla tavallan tahdon muistaa itsekin niitä, ketkä ovat tärkeitä. No, mulle kävi vahingossa sitten niin, että teetin kuvakortteja (nuita, jollainen pilkahtaa kuusten takaa) ja pidettiin vielä Neitokaisen kanssa se korttipajakin. Kortteja olikin yhtäkkiä yli 60! Siinä oli mitä lähettää ja tittidii, ehdin ajoissakin vielä!
Neitokainen tosiaan oppi muutama viikko sitten kirjoittamaan ja lukemaan samassa rytäkässä, ja aivan yllättäen. Sen jälkeen onkin luettu ja kirjoitettu jos jonkinmoista tarinaa ja juttua. On ollut huikeaa seurata sitä intoa, ilahtumista ja oivallusta, jota varsinkin lukeminen on tuonut. “Sulje portti” päiväkodin aidan reunassa on luettu tomerasti jokaisena tarha-aamuna ja äiti on saanut tiukat muistutukset, että niin pitää tehdä. Kun lähikaupan tuulikaapista kuului “iilltaaasaaanooomaaat…”, niin nappasin äkkiä ostokset kassiin ja totesin, että nyt menoksi. Lööpit ei ehkä oo nelivuotiaalle sopivinta luettavaa. Tässä on Neitokaisen ensimmäinen aivan kokonaan itsensä kirjoittama toivelista pukille. Ihan ilman aikuisten apua!
