Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

KUINKA SAADA LAPSET INNOSTUMAAN KÄSITÖISTÄ?

Multa kysytään toisinaan, että ovatko mun lapsetkin innokkaista käsitöiden tekijöitä. Ja että te varmasti teette paljon kaikkea askartelua yhdessä. No, vastaan tietysti kyllä, koska asia toki niinkin on, me teemme yhdessä juttuja ja ovathan lapset innostuneitakin, mutta on tässä asiassa silti vähän sellainen suutarinlapsi-kulmansakin. Kun tekee käsityöjuttuja muutenkin, niin ei mua useinkaan ihan hirveästi innosta lasten kanssa vielä illallakin touhuta askarteluasioita, vaan teemme toisenlaisia juttuja. Toisinaan käy niin, että minä teen kässähommiani tai käyn läpi askarteluvarastojani ja lapset vaan tulevat seuraamaan tekemisiäni ja innostuvat sitä kautta, oma-alotteisesti. Kolmen lapsen äitinä on käynyt myös niin, että valitettavasti en ole aivan yhtä paljon askarrellut synttärikortteja tai harjoitellut aakkosia, kuin minä ensimmäisen ja vielä kahdenkin lapsen kanssa teki.

Lapseni, ainakin kaksi vanhinta, tietävät, että melkein mitä tahansa käsitöihin tai askarteluun liittyvää tarviketta he minulta kysyvät, saattaa mulla hyvinkin sellaista löytyä. Jos ei löydy, niin mulla on usein luova vaihtoehto sen kysytyn tilalle. Olen myös sitä mieltä, että lapset saavat ihan pienestä pitäen käyttää kunnon välineitä, teräviä saksia ja pitäviä liimoja ja kunnon pigmenttisiä vesivärejä, koska ei meistä aikuisistakaan kukaan innostu huonoilla välineillä.

Viime viikolla oli erityinen viikko lasten luovuuden suhteen. Eräänä päivänä koulusta tultuaan tyttöni istui välipalalla keittiönpöydän ääressä puhelinta katsellen. Ehdotin hänelle, joskos kiinnostaisi kirjontahommat. Kiinnostusta ei juuri ollut, mutta sain kuin sainkin houkuteltua hänet edes kokeilemaan kirjomista. Annoin paperia, pyysin piirtämään soturikissahahmon, teippasin kuvan ikkunaan. Etsittiin hänen mieleisensä värinen pellavakangas ja pingotettiin se kirjontakehykseen. Tytär piirsi kissan kankaalle. Hän valitsi sopivan väriset muliinilangat ja alkoi kirjomaan. Joskus pienempänä hän oli tehnyt muutaman piene kirjotun kuvan, mutta aiempi kokemus kotioloissa oli vähäistä. Into kasvoi tehdessä ja sain parin seuraavan päivän aikana kuulla seuraavat lauseet, tässä järjestyksessä: Äiti, tää onkin yllättävän kivaa. Kunpa mää pääsisin jo kirjomaan. Kirjominen on kyllä ihan liian aliarvostettua. Valmista työtä hän kommentoi, että siitä tuli aivan ihana. Sanoisin, että innon siemen on kylvetty. Viikonloppuaamuna ekaluokkalaiseni kesken Nintendolla peluun ilmoitti, että olisi kiva tehdä vohvelikangaskirjontaa. Kurkkasin kangasvarantoni samantien ja totesin, ettei juuri sitä siellä kuitenkaan ole (vaikka olisin voinut vaikka vannoa, että vaaleanlilaa siellä on ollut) (ehkäpä laitoin menemään taannoisessa kangasinventaariossa, niin siinä aina käy). Siispä nelivuotias matkaan ja metrolla kangaskauppaan. Sen lisäksi, että meillä oli tosi kiva parituntinen ihan kaksin, sai isoveli vohvelikankaansa. Totesinkin kangaskaupantädille, että nyt piti lähteä heti hakemaan, kun lapsi niin toivoi kesken pelaamisen. Voi että olikin ihana seurata hänen tarkkaavaisuuttaan pujotellessaan lankoja pitkin vohveliruutuja. Onneksi on vielä käsityöntunteja koulussa, jolla tämäkin taito opetellaan. Olen erittäin kiitollinen. <3

Nuorimmaisen kanssa askarreltiin yhdessä synttärikortti tarhakaverille. Nelivuotias on oppinut kirjoittamaan erityisesti oman nimensä, mutta myös muita kirjaimia ihan kuin itsestään (usein kirjoittaa nimensä vitsikkäästi niin, että osa kirjaimista on isoja ja toiset kirjaimet niiden sisässä, “tämä on mun tyyli“, hän vastasi kun kysyin miksi niin kirjoittaa). Kelloakin hän jo ymmärtää, vaikka minä en kyllä ole juuri näitä taitoja ehtinyt opettaa. Tästä kiitoksia siis ehkäpä toiseen kotiin ja päiväkotiin nyt ainakin. Pikku-Ruu oli erittäin ylpeä, kun sai viedä lahjaksi kaverilleen äitinsä tekemän jätskityynyn sekä itse askartelemansa neliosaisen synttärikortin.Otsikon kysymykseen palatakseni, totean, että mielestäni kaikki se mitä me vanhemmat teemme vaikkapa käsitöiden suhteen, tarttuu lapsiin kyllä vaikkei sitä niin aktiivisesti opettettaisikaan. Riittää, että he näkevät meidät tekemässä joskus jotain ja huomaavat sen innon, joka meissä juuri sitä aihetta kohtaan on, tarttuu heihin kyllä jollain tavalla. Jos ei innosta tekemään itse samantien, niin sitähän saattaa aikuisena vasta opetella saman taidon ja sitten ehkä vasta ymmärtääkin, että vitsit tän tekeminenhän on ihanaa, ei ihme, että se äiti tykkäsi neuloa tai isä rakentaa kitaransa itse.

39-VUOTIAS LASTEN SUUSTA

Facebookissa on viime päivinä näkynyt taas yhdenlainen kiertokirje, jossa käyttäjän puolison pitää vastata kysymyksiin. Minä pyysinkin lapsiani vastaamaan kysymyksiin ja tämä olkoon nyt sitten 39-vuotishaastatteluni lasteni vastaamana, sillä tänään on mun syntymäpäivä. Vastaajina siis tyttäreni, ikää pian 12 vuotta (Miisu), ekaluokkalaiseni, pian 8-vuotias (Runo) ja nuorimmaiseni, nelivuotias (Ruu).

  1. Jos katson telkkaria, mikä siellä todennäköisimmin pyörii?

Miisu: Sitä mitä sieltä tulee.

Ruu: Salkkareita sää katot.

 

  1. Jos mennään yhdessä ravintolaan, mitä todennäköisesti tilaan?

Ruu: Jätskiä, hähää.

Miisu: Sää sanot aina, että tää on tosi hyvää, mää otan tän.

 

  1. Mikä on inhokkiruokani?

Miisu: Maksalaatikko.

Ruu: Matsalaatikko ja sinä inhoat kakkaa.

 

  1. Mitä voisin syödä päivittäin kyllästymättä?

Runo: Kokista.

Miisu: Karkkia.

Ruu: Suklaakarkkia ja jätskiä.

Runo: …ja vettä.

 

  1. Millaista musiikkia kuuntelen?

Miisu: Suomalaista ja englanninkielistä…

Ruu. Rokkia!

Runo: Tykkäät vähän semmosesta rauhallisesta, mutta samalla semmosesta villistä.

Sisko toteaa, että just sellaista!

 

  1. Millaisista elokuvista pidän?

Runo: Draamaelokuvista ja näytellyistä elokuvista, ei animaatioista, ja romanttisista elokuvista.

Miisu: Hyvistä, kaikki elokuvat mistä äiti tykkää, on hyviä elokuvia. 500 päivää kesästä -elokuvasta.

Ruu: Lego-elokuvista.

 

  1. Mitä pelkään?

Runo: Sitä, että me kuollaan.

Ruu: Että me hukutaan me kaikki lapset. Sitä, että lapset palaa.

Miisu: Sitä, että meille lapsille käy jotain.

 

  1. Mitä kotitöitä en osaa tehdä?

SYVÄ HILJAISUUS.

Miisu: Ei ole sellaista.

Runo: Leikkiä lasten kanssa. Järjestellä vähä niinku koulupöytiä.

  1. Mitä osaan erityisen hyvin?

Runo & Miisu yhteen ääneen: Huolehtia lapsista.

Miisu: Tehdä käsitöitä. Olla ihana.

Ruu: Leikkiä. Rakentaa hyvin junarataa.

 

  1. Mihin työhön et missään nimessä laittaisi?

Ruu: Et ole hyvä tuossa…. ööö… tossa…

Runo: Rakentelujutuissa, niinku vaikka rakentaa tietokoneita.

Miisu: Mää en laittais sua niinku esimerkiksi rakennustyömaalle, ei sillä et osais, mutta sä et vaan sopisi sinne.

 

  1. Jos voittaisin lotossa mitä tekisin rahoilla?

Runo: Ostaisit ruokaa. Ostaisit jotain meijän elämään liittyvää.

Miisu: Ostaisit uuden kodin ja AUTON. Ja jonkun lomamatkan, mulle ja sulle, Runolle ja sulle, Ruupertille ja sulle, silleen kaksin.

Ruu: Ja Noelille ja Alvarille ja mun tarhakavereillekin.

 

  1. Mikä väri kuvastaa persoonaani ja miksi?

Kaikki yhteen ääneen: VAALEANPUNAINEN!

Miisu: Pastellivärit. Haaleet, lempeät värit. Musta kuvastaa sua silleen vähä, mutta eniten pastellit ja vaaleanpunainen. Sää oot vaan semmoinen pastellivärinen.

Ruu: Kaikki värit.

  1. Mikä minua ärsyttää eniten muissa ihmisissä?

Miisu: Se kun ei totella, se kun ihmiset roskaa, se että ihmiset on tosikkoja, koska tosikot hmphrrrhphmmmm….

Runo: Se kun me ei totella.

Ruu: Ja ihmiset heitetään roskiin.

 

  1. Minkä asian äärellä voisin viettää tuntikausia?

Runo: Nukkumisen.

Miisu: Käsitöiden.

 

  1. Mikä saa minut vihastumaan?

Runo: Se kun ei totella ja kinastellaan ja ollaan kiittämättömiä.

 

  1. Entäs mikä tekee minut iloiseksi?

Runo: Se, että sulle on tosi kivasti.

Ruu: Että sua rakastetaan, halitaan ja pusutellaan.

  1. Mikä on paras luonteenpiirteeni?

Runo: Rakkaus. Oot rakastava.

Ruu: Kaja ja Halti!

Miisu: Lempeys ja tällanen.

 

  1. Entäpä huonoin?

Ruu: Että ei rakasteta.

Miisu: Ei oo ehkä luonteenpiirre, mutta mää en tykkää siitä ku sua stressaa kaikki koko ajan, sitte sää oot niin kiree.

 

  1. Mitä kolmea asiaa kannan aina mukanani?

Ruu: Laukku, avain, puhelin.

Miisu: Mä oisin vastannut tismalleen samat ku Ruupertti, sulla on reppu, avaimet ja puhelin.

Viimeinen kysymys oli jäänyt kysymättä, se oli, että mikä on paras muistosi kanssani. Ehkäpä tänä iltana jutellaan siitä. <3 Ihanaa mun synttäripäivää sullekin!

ALL PINK EVERYTHING

Tyttäreni täyttää pian 12. Ihan mahtava ikä. Saattaa olla kyllä niin, että joka iässä sanon niin, mutta joka iässä on omat mahtavuutensa. Tyttäreni on aina ollut oman pukeutumisensa suhteen tarkka, hänellä on ollut omat mieltymyksensä pienestä saakka ja sama jatkuu edelleen. Välillä oli pitänyt olla pelkkiä kreisejä kuosiasuja päästä varpaisiin, sitten taas ainoastaan leveitä lahkeita. Viimeisin pukeutumistoive on ollut se, että hän haluaa mahdollisimman paljon kokovaaleanpunaisia asuja. Ihan huikea toive tällaiselle vaaleanpunaista rakastavalle.

En siis varsinaisesti vastustellut, vai olikohan jopa niin, että itse ehdotin neulovani jotkut ihan tavalliset, mutta erilaisista vaaleanpunaisen sävyistä koostuvat vanttuut, kun säätilatkin näyttivät pakkasten väistyvän. Halusin vain neuloa, jotta pääsisi taas kunnolla neulomistatsiin ja siitä tulisi sitä toimintaa, että sohvalle istuessaan innostuu ottamaan puikot käteensä. Ei siis mitään sen kummempaa jippoa tai yksityiskohtaa ole näissä lapasissa. Kunhan neuloin. Lapasista tuli ihan kivat. Kivasti sai kulutettua pieniä lankanyssäköitä. Arvatkaapa mitä sitten tapahtui, kun tyttäreni otti ne ensimmäisen kerran mukaansa kouluun… No, sain viestin kesken koulupäivän, että “uudet lapaset ovat jossain, en löydä niitä”. Laskin kymmeneen ja mietin, että NE ON VAAN LAPASET NE ON VAAN LAPASET.  Muutaman tunnin ihan pikkiriikkisen kuitenkin surkuttelin, että sinne meni ne ja että teen kaikella uhallakin seuraavista paljon hienommat! Onneksi ne kuitenkin löytyvät, tietysti! Repun pohjalta – vaikka se oli kuulema jo moneen kertaan ennen sitäkin käyty läpi. Mulla on vähän sellainen suutarinlapsi-ongelma, että mun lapset eivät varsinaisesti huku äitinsä neulomiin villasukkiin, lapasiin saatika villapaitoihin. Olen äärimmäinen onnellinen ja hyvilläni, kun näen tyttäreni nappaavan juuri nämä, aivan tavalliset vanttuut, kun kiiruhtaa aamuratikkaan. 

BÄTTRE FOLK I FJÄLLEN 2019 // IHANA LASKULOMA LAPISSA

Kävin ensimmäisen kerran festareilla 16-vuotiaana. Lähdimme viiden hengen porukalla, neljä tyttöä ja yksi poika, Oulusta junalla kohti Joensuuta ja Ilosaarirokkia. Muistan edelleen missä kohtaa ravirataa telttamme sijaitsi. Miltä märkä tummansininen itse ompelemani huppari tuntui päälläni, mitkä kengät mulla oli jalassa. Niissä oli vähän huonot pohjat. Muistan, kun istuimme päälavan edessä ja yksi ystävä joi lasipullosta olutta. Muistan sen hetken, ehkä kyllä vain valokuvan kautta, koska lasipulloa on sittemmin ihmetelty tai ehkä siihen aikaan tosiaan sai viedä lasipullon alueelle. Otimme samassa paikassa päälavan edustaa kuvan muutama vuosi sitten. Olisikohan ollut vuonna 2010 (hahaha, muutama vuosi sitten… LÄHES VUOSIKYMMEN SITTEN!). Silloin sai enää tuoda tyhjä muovipullon alueelle ja sen sai täyttää vesipisteellä. Ihanaa, että ajat muuttuvat ja että me kasvamme, muuttumme nuorista nuoriksi aikuisiksi, vanhemmiksi, kolmikymppisiksi ja pian keski-ikäisiksi.

Tuolla kesän 1996 ilosaariseurueella on nyt yhteensä kahdeksan lasta. Ollaan kaikki edelleen kavereita keskenään. Yksi heistä on yhden lapseni kummitäti. Yksi asuu ulkomailla. Yhden heistä lapset ovat lähes täsmälleen samanikäisiä kuin omani. Kolmen heistä kanssa otin viime kesänä kaverikuvan Flowssa, mulla on tapana ottaa kaikkien tuttujen kanssa kaverikuvat joka Flow. Tykkään edelleen käydä festareilla. Tykkään siitä, että näen lempibändejä ja uusia artisteja. Siitä, että saan olla keikalla ja tuntea jytkeen ja ihmiset ympärillä. Uppoutua johonkin aivan muuhun maailmaan musiikin kautta. Syödä hyvää ruokaa, ehkä vähän juoda ja humaltua. Erityisesti pidän siitä, että näen festareilla ystäviä ja vietän heidän kanssaan hauskaa ja ihanaa aikaa. Näemme ystävien kanssa myös muulloin, mutta se on erilaista yhdessäoloa, festivaaleihin kuuluu aina tietynlainen huolettomuus ja se on aina rajattu ajan ja paikan suhteen ja siksi myös täysin omanlainen kokemuksensa joka kerta. Rakastan festaritunnelmaa, sellaista meidän, mun ja mun ystävien näköistä oloa.

Viime talvena jo koin pienenpientä fomoa (fear of missing out), kun helmikuussa Pyhällä oli ensimmäinen Bättre Folk i Fjällen -festivaali. Se on talviversio ihanasta Hailuodossa järjestettävästä Bättre Folkista, josta olen kirjoittanutkin useampana vuonna festarikoosteen: 2016, 2017, 2018. No, syksyllä tuossa sitten ehdottelin ystävilleni, että lähettäiskö helmikuussa Pyhälle? En ihan varmasti uskaltanut ajatella, että oikeasti sinne lähdettäisiin, mutta niin me vaan hurruuteltiin erinäisillä kyydeillä sinne helmikuun ensimmäisenä perjantaina. Seitsemän ystävystä viettämään talvista festivaaliviikonloppua Lappiin, täydellistä.

Bättre Folk i Fjällen on Pyhätunturilla järjestettävä talvinen musiikki- ja kirjallisuusfestivaali. Me yhdistimme siinä muutaman keikan ja laskemisen. Ohjelmaan kuului paljon muutakin, työpajoja, kirjailijaesiintymisiä, joogaa, hissioffareita. Mua itseäni jäi vähän harmittamaan etten lähtenyt avantoon uimaan, vaikka olisin halunnut, mutta jotenkin siinä hetkessä yksin, ilman ystäviä (kukaan muu ei innostunut!), lähteminen yli kahdenkymmenen asteen pakkasessa aamutuimaan ei saanut mua liikkeelle, vaikka avantoretki oli festareiden puolesta järkkäämä oma ohjelmanumeronsa. Porukkamme miehet kävivät myös ajelemassa fatbikeilla upeissa tunturimaisemissa. Lauantaina puoliltapäivin oli huipulla soijanakkihetki lämpimässä grillimökissä. Tarjolla oli myös hiillosmakkaraa ja totuuden nimissä söin sellaista, en soijanakkia.

Se laskeminen. Ehkä arvaattekin mitä siitä sanon. No, sehän oli aivan ihanaa! Pakkasta oli koko viikonlopun reilusti yli 25 astetta, mutta se ei meitä hidastanut. Ehkä piti käydä lämmittelemässä parin laskun jälkeen, mutta sekinhän on vain mukavaa. En ollut ennen laskenut Pyhällä (jonne on muuten täältä meiltä kotoa 959 kilometriä), enkä ihan kauhean paljon paikasta entuudestaan tiennytkään. Ihastuin kyllä ihan korviani myöten. Käsittämättömän kauniit maisemat, helmikuun pakkanen ja aurinko ja ilmassa leijunut glittersade vain korostivat sitä kauneutta. Siellä hississä ylös noustessamme todettiin moneen kertaan, että luonnon kauneus voittaa aina kylmyyden, jos jotain siitä pakkasesta olis valittamista. Myöskin se, että ihmisiä ei juuri nyt ollut rinteessä paljon, johtuen ehkä ajankohdasta ja kylmästä säästä, teki myös kokemuksesta ihanan. Ei ollut jonoja ja rinteet kivassa kunnossa. Helmikuiset rinteet voittavat kevätpäivät, vaikka nekin ovat enemmän kuin aivan mukavia.

Laskupäivien jälkeen olimme melko poikki. Lämmin sauna teki todella hyvää ja oli kiva lähteä saunanraikkaana katselemaan hotellille keikkoja. Yhdeksältä alkaneet esitykset olivat ihan täynnä. Puoli yhdeltätoista juostiin kovassa pakkasessa ilman takkeja viereiseen rinneravintolaan seuraavalle keikalle ja puoliltaöin alkoi viimeinen keikka hotellilla. Hyvin sinniteltiin kumpanakin iltana kaksi ekaa keikkaa, mutta lähdettiin nukkumaan muutaman biisin jälkeen viimeisen esiintyjän kohdalla. Esiintyjät olivat mainioita ja on kiva katsella keikkoja artisteilta, joista tykkää paljon. Yona, Karina, Ruusut, Paperi T (jonka kaksi biisiä katsottiin ennen kuin juostiin äkkiä nukkumaan ja joku sanoi hotellin narikassa, että ulkona on 34 astetta pakkasta!), Joensuu 1685, Draama Helmi ja sattumalta huipulla sijaitsevassa ravintolassa nähty supermahtava Maustetytöt. Varsinkin Karina ja Maustetytöt saavat multa erityismaininnat ihanuudestaan!  Kirjasin ylös muutamia huomioita, jos siellä vaikka jotakuta innostelisi lähteä mahdollisesti ensi talvena tunturiin Bättre Folkiin tai muuten vaan laskureissuun Lappiin.

  • Yksi meistä oli ajoissa liikenteessä ja matkasi junalla Kemijärvelle saakka (kun liput sai hyvään hintaan), me muut lentäen Rovaniemelle (oli edullisempaa kun oltiin liian myöhässä hankkimassa matkoja) ja sieltä bussilla ja autolla perille. Ensi kertaa ajatellen ehdottomasti yöjuna on paras vaihtoehto, jos Helsingistä asti matkaa.
  • Osalla meistä oli omat laskukamat mukana, osa vuokrasi. Itse olen vuokrannut viime kerroilla, kun olen rinteeseen päätynyt, mutta kyllä tällaisella muutaman laskupäivän kausivauhdillakin olisi kiva hankkia taas uudet omat laskuvarusteet. Löysin varastosta kyllä vuonna 1998 hankkimani laudan ja kengät, mutta kengät olivat liian pienet ja jo vuosituhannen alussa haaveilin uudesta, jämäkämmästä laudasta, joten ehkä ne vanhat ovat jo vaihdettavissa uudempiin, nillä on laskettu paljon. Ensi talvena ehkäpä hankin uudet kamat! Siitä huolimatta on mielestäni hienoa, että mulla ylipäätään on ne vanhat varusteet tallessa ja ne ovat aivan hyvät edelleen, eivätkä edes näytä mitenkään vanhanaikaisilta, vaikka ei sekään mitään haittaisi vaikka näyttäisi.
  • Hankin tämä talvena vihdoin uuden laskutakin ja -housut, joista tykkään kyllä paljon, mutta lumilautailua varten haluaisin kyllä myös vähän rennomman asun. Tai en tiedä oliko kyse tällä kertaa vain siitä, että pakkanen oli niin kova ja vaatekerroksia paljon ja tuntui, että olen vähän liian tiukka paketti siinä laudan päällä. Yksi naispuoleinen ystäväni ostaa usein takkinsa miesten puolelta, itse en monestikaan edes ajattele katsovani tarjontaa sieltä, mutta ensi kerralla takkiostoksilla katson!
  • Kun rinteeseen lähtee paljon aikuisia ihmisiä, huomaa myös sen, että varustetaso on täysin eri kuin teininä tai nuorena aikuisena. Aikakin on tietysti eri, nykyään on saatavilla todella hyviä varusteita, asusteita ja vaatteita, jotta pysyy lämpimänä ja on hyvä olla. Mä olen vähän sellainen vähälläkin pärjää -ihmistyyppi ja että ei se oo niin justiinsa mitä vaatteita on päällä, kunhan ei palele, mutta kyllä vaan oli ihana olla kunnon merinoalusasussa ja hyvissä sukissa, jotka nousivat laskukengän reunan yli, eikä sukkien reunat puristaneet. Kokeilin myös käsiini akkukäyttöisiä lämpökintaita ja voi kuulkaa, voin kertoa, että niissä ei sormia palele!
  • Yövyimme Pyhä Suites -majoituksessa, joka oli huoneisto saunalla ihan rinteiden vieressä. Superhyvä majoitusvaihtoehto, mutta ensi kerralla kuitenkin voitaisiin siirtyä seuraavalle tasolle: mökkiin, jossa olisi takka ja mahdollisuus hypätä saunasta lumihankeen!

Voisin vaan katsella näitä kuvia uudelleen ja uudelleen. Rakastan talvea, rakastan kunnon kovia pakkasia, pastellinväristä taivasta, koko maiseman huuruisen sävyiseksi muuttavaa pakkaslunta, rakastan LUNTA ja Suomen Lappia. Tulen niin onnelliseksi, kun saan olla ystävien seurassa, kun kaikki saavat laskea ja olla just niinku huvittaa, yhdessä tai erikseen, kun naurattaa paljon ja on vaan niin hyvä olla. Meillä seitsemällä on yhteensä yksitoista lasta, joten ei ole ihan itsestäänselvyys sekään, että niin ison lapsikatraan vanhemmat pääsevät lähtemään matkoille milloin vaan. Viikonloppu oli hauska, ihana ja leppoisa. Ystävät on elämän suuri rikkaus. Meillä on suunnitteilla jo seuraava reissu, sekä laskemaan, että tietysti seuraaville festareille. Huippua, että ollaan saatu festarointi ympärivuotiseksi harrastukseksi. Kiitos <3 

 

MIKÄ AFRIKAN TÄHDEN PELAAMISESSA ON TÄRKEINTÄ

Meillä pelataan joka päivä Afrikan tähteä. Nelivuotias voisi pelata sitä loputtomiin. Kuulunee ikään. Ja mahtavaahan se on, että pikkuhiljaa koko perhe voi oikeasti pelata lähes kaikkia pelejä, mitä vuosia kartutettu pelivarasto tarjoaa. Afrikan tähti on hyvä, perinteinen alku.

Kuten arvata saattaa, on peli saanut myös paljon uusia sääntöjä tuoreelta lautapelaajalta, Milloin on rosvonapin jälkeen saanutkin perua valintansa ja milloin noppia onkin kolme (ja samalla harjoitellaan yhteenlaskua, mikä on tietysti mahtavaa!) ja aivan en ole perillä siitäkään minkä verran mikäkin timantti tuo lisää rahaa ja välillä taas vain nuorin pelaaja on saanut Kapkaupungista ekstrasatasia. Pelikaverit saavatkin olla tiukkoina, että kaikilla pelaajilla olisi kutakuinkin samat mahdollisuudet voittoon.Tämä on kyllä myös vaikeaa aikaa. Samaan aikaan, kun riemuitaan yhteisistä peli-illoista, pitää lapselle yrittää myös opettaa häviötä. Kolmen lapsen kokemuksella olen tullut tulokseen, että paras tapa on se, että voiton tai häviön sijaan keskitytään yhdessäoloon ja siihen, että pelaaminen on kivaa. Vaikka eihän se aina ole. Parasta on tietysti voitto, mutta ei sitä vielä nelivuotiaalle voi kertoa. Tai siis murskavoitto.

Itse en ole aktiivisin pelikaveri, niin en osaa sanoa antavatko muut pelikaverit nelivuotiaan tarkoituksellisesti voittaa, ettei tarvitsisi huomata häviötä. Sillä häviäminen ei kyllä todellakaan jää keneltäkään huomaamatta. Itku ja kiukkuhan siitä aina tulee. Toivon silti, että kaikki pelaisivat aina reilusti ja häviäminenkin pikkuhiljaa pystyttäisiin jollain tavalla hyväksymään, koska ihan joka kerta ei kuitenkaan voi voittaa. Ei sillä, että muistan kyllä omia reilun kymmenen vuoden takaisia mökkireissuja, kun pelattiin isolla porukalla tuntikausia Carcassonnea ja häviäminen aiheutti kyllä todellakin vaikeita tuntemuksia ja suuttumusta itse kullakin! Ja muistan erään uudenvuoden juhlinnan, kun voitin Trivial Pursuitissa ja säästyin tiskivuoroilta – oi mikä onni ja autuus!

Koska Afrikan tähti on liikkuva osa jokaisen huoneen sisustusta tätä nykyä, löytyy lattialta milloin satasia tai tonninseteleitä, maitonappuloita (mun lapsuudessa se oli tyhjä, mutta lapseni sanovat sitä aina maidoksi, kuinka hellyyttävää) tai erilaisia jalokiviä. Ne ärsyttävät, mutta myös huolettaa, että jonain päivänä se tärkein, eli Afrikan tähti on kadonnut. Siispä olin enemmän kuin tyytyväinen, kun sohvalla istuskellessani keksin maailman nopeimman ja rumimman DIY-viritelmän pitämään pelin kasassa. Laatikkoa on jo vuosien ajan korjattu erilaisin teipein, mutta se nerokas keksintö oli kontaktimuovista tehty pankki. Lisäsin vielä vähän teippiä jaottelemaan eri arvoisia seteleitä. Olkkarin pöydällä lojuneen piirustuksen taittelin rasiaksi, jossa voisi kuvitella pelinappuloiden pysyvän hyvässä tallessa. Rasian kiinnitin laatikon nurkkaan kunnon kaksipuoleisella teipillä, niin ei karkaa. Aika näyttää miten käy, toimiiko tämä systeemi, mutta sekä minä, että lapset oltiin tästä minituunauksesta innoissaan. Ekaluokkalainen tekstasi laatikkoon vielä hyvät tekstaukset, enkä hennonut sanoa tuplakonsonantista, hauskempi muisto noin.

Se, mitä kysyn koko peliseurueelta, mutta erityisesti nelivuotiaaltani joka kerta, kun alamme pelaamaan: Mikä on tärkeintä pelaamisessa?  Ja hän vastaa: Se, että on kivaa – ja Afrikan tähdessä pitää voittaa!

ASTRID LINDGRENIN MAAILMA – MUISTELUMATKA VIIME KESÄÄN, VINKKI TULEVAAN

Nyt, kun on kunnon talvi, on ihana palata menneen kesän tunnelmiin ja miettiä vähän jo tulevaakin kesää. Tykkään muistelemisesta ja tässä eräänä iltana kävin läpi viime kesän kuvia. Toukokuussa oli hellettä ja olimme roadtripillä Ruotsissa. Siellä tuli vastaan niin monta suloista ja kivaa kuvaa Astrid Lindgrens Världistä Vimmerbystä, että päätin kirjoittaa paikasta vielä oman postauksensa. Joten tervetuloa kanssani pienelle matkalle ihaniin satumaailmoihin viime toukokuulle!
Mulla oli kaunis muistikuva 32 vuoden takaa, kun olimme käyneet perheen kanssa samaisessa paikassa. Muistin minikokoiset talot ja sen, miten kaikki se söpöys vei mut jonnekin haavemaailmoihin. Siitä saakka olin haaveillut pääseväni sinne uudelleen ja mikä parasta, omien lasteni kanssa. Nyt se sitten toteutui.

Heti portin läheisyydessä oli ensimmäinen esiintymislava, jolla Peppi Pitkätossun opettaja ja poliisisedät tanssahtelivat. Mekin eskarilaisen (nyttemmin toki jo koululainen hänkin!) kanssa pysähdyttiin hetkeksi kuuntelemaan, lumouduttiin maailmaan.

Hetken päästä polulla Peppi Pitkätossun opettaja hurauttikin ohitsemme pyörällä jo kohti seuraavaa esitystä.  Voi miten ihanalta tämä kaikki näyttää. Toukokuinen lämpö, tuo oli mieletön hellepäivä ja koko kesä vielä edessä. Astrid Lindgrenin maailma on kyllä paikka, joka on laitettu niin ihanasti ja nätisti. Ja vielä päälle se, kun muistaa useimmat sadut hyvin tarkkaan, on tuolla satumaailmassa aivan tajuttoman ihanaa kulkea. Seurana maailman parhaat lapset, niin voi että! 
Pepin talolla istuuduttiin katsomaan Pepin seikkailuja vaikka ruostinkielinen tarinointi ei ollutkaan juuri se mistä lapset olisivat ymmärtäneet tarinaa, mutta aina ei sanoja tarvitsekaan. Oltaisiin istuttu pidempäänkin, mutta oli vaan niin kuuma. Just nyt tässä marraskuun harmaudessa tuntuu hassulta ja hyyyyviiiin kaukaiselta sellainen kuumuus. 
Katsokaas näitäkin, mikä ihana satupelto tuolla aidan takana! Mistäs sadusta tämä olisikaan? Eemelistä ehkä? Kaikki reitit, missä saattaa umplahtaa veteen, pitää aina valita, sanon minä. Joskus sitten rutistellaan housuja kuiviksi. Hellepäivänä ne onneksi kuivuvat nopsaan! Siellä ovesta ja ikkunoista Ronja Ryövärintyttären linnasta kurkkii koko mun perhe. Hauska kuva, vaikka näyttääkin vähän sille, että väkisin pidän kolmivuotiasta paikoillaan – en pidä. Sillä on vaan hoppu jonnekin ja hetkeksi sain häntä pidäteltyä yhteiskuvaan.

Tittididii! Seuraavaksi sama perhe löytyikin Pepin talosta. Tuolla oli koko päivän hurjan paljon ihmisiä, mutta koska vietimme puistossa koko päivän, avaamisesta sulkemiseen ja satuttiin Pepin talolle just sulkemisaikaan, saatiin siellä seikkailla keskenämme. Ihanaa! Koko perhe peppeinä.Ja Pepin talon jälkeen me olimme ehkäpä Saariston lasten taloilla… Tai ei, ehkä siellä missä Katto Kassinen asuu. Hmph, en muista kenen talon portailla istuttiin. Tunnistatteko? Ihanan pienessä koossa punainen söpö talo ainakin on. Mielikuvitus sai lähteä valloilleen ja oikein juoksentelemaan tuolla.
Nämä talot. Nämä seuraavien kuvien ovat ne, mitä muistan sieltä kahdeksankymmentäluvun kesälomareissulta. Olivat yhtä maagisia ja ihania edelleen. Minikokoisia ovia ja ikkunoita. Jos joskus olisi kesämökki ja sinne saisin tehdä leikkimökin, niin tekisin ehkä juuri tuollaisen minikokoisen ja sitten siellä olisi jossain isompi ovi, mistä saisi kuljettaa sisälle huonekaluja (koska sinne ei tietnkään minikokoisesta ovesta mahtuisi juuri kuin ne minikokoiset ihmiset – me aikuiset saatetaan jäädä pyllystä kiinni oviaukkoon!). Nuo ovat niiiiin söpöjä, että oisko vähän mahtava tuollainen pikkumökki omillekin (lasten)lapsille (sitten 2030-luvulla)! No niin, tervetuloa Nangijalaan, sanoo pienin.Mitenköhän mulla ei oo sieltä Nangijalasta enempää kuvia. Siellä oli ihanaa. Se yksi huonekin, josta mentiin pikkukomerosta kellariin salaportaita pitkin ja sitten sieltä tunnelia pitkin talon taakse ja ulos. Niin jännä! Voi että, ihan kauhea kesäikävä, Ruotsi-ikävä ja on kai kaivettava kaikki kuvat tuolta tietokoneen syövereistä mitä reissussa otettiin, että pääsee sinne vielä syvemmin. Toivottavasti nämä kuvat ilahduttivat helmikuista iltaanne. Jos ensi kesälle jo mietitte reissua, niin suosittelen kyllä Vimmerbytä. Näin onnellinen perhe siellä viime toukokuussakin kävi. Kuvia katsellessa näkee myös lasten hurjan kasvun, nuohan ovat taas ihan eri näköisiä jo kuin tuolloin. <3 

TEIN ITSE UUDEN MATON KEITTIÖÖN, VINOREUNAISEN JA ITSENI NÄKÖISEN

Opiskellessani vaatetusartesaaniksi olin koko opiskelujen ajan odotellut mattokurssia. Halusin kovasti tehdä oman maton! Äitini oli tehnyt meidän lasten huoneisiin 80-luvulla suloiset valkoiset matot, joissa oli pastellinsävyisiä puoliraitoja. Muistan hämärästi sen, kun äiti kutoi mummulan vanhassa piharakennuksessa, sellaisessa joka oli täynnä kaikkea vanhaa roinaa ja rämiä huonekaluja, halkopinoja ja työkaluja ja sitten siellä oli ne mattopuut. Lattia oli vino, vietti mihin sattuu suuntiin, varpaita paleli varmasti ja ehkä siellä hiiriäkin saattoi vilistellä. Matonkudonta vetosi minuun. Aikaa kului ja tuli vihdoin tuo vuoden 2001 kevät ja mattokurssin aika (josta kerroin jo aiemminkin).

Olin kouluaikoina aina innostunut kaikista mahdollisista oppilasvaihtoista, leirikouluista ja kesäsiirtoloista. Tuolloinkin kävi tuuri ja minut valittiin parin viikon vaihtoon Norjaan ja kuten tässä vaiheessa tarinaa saattaa arvata, se oli just sen mattokurssin kanssa yhtäaikaa. Olin hankkinut kuteita mattoa varten valmiiksi ja harmitti vietävästi. Muistan, että ainakin ystävältä saatuja vaaleita vanhoja paitoja ja lakanoita värjäilin lappapuuronpunaisiksi. Onnekseni ne kuteet pääsivät silti käyttöön, koska ystäväni kutoi puolestani sen maton, joka mulla itselläni piti tehdä eli ilman mattoa en ollenkaan jäänyt, vaikka kudontavaihe jäikin kokematta. Ystävän kutoma matto oli ihana, pidin sitä pitkään käytössä. Tummansini-viininpuna-ruskea-lappapuuronpuna-raitainen räsymatto ja täysin suorat reunat.Mä oon käsityöihminen. Oon ollut pienestä asti. Oman käsityötieni kulkija. En halunnut tehdä ala-asteella lapasia, koska tuntui liian vaikealta ja tylsältä ajatukselta, joten tein sen sijaan yksiväriset ranteenlämmittimet, pannan ja lyhyet säärystimet, joihin kirjailin kukkasia. Pääsin mielestäni muka helpommalla. Tai jos en, niin ainakin tein juuri niinkuin itse halusin, enkä valmiin käskyn mukaan. Tämä aiheuttaa toisinaan sitä, että kuvittelen valmiiksi osaavani jo jotain, vaikka en tosiasiassa olisi koskaan edes tehnyt juuri sitä kyseistä hommaa. Matonkudonnan kanssa kävi oikeastaan juuri niin.

Artesaanikouluaikoina kyllä kudoin kangaspuilla ja yläasteellakin tehtiin poppanaa eli jotain sentään tiesin ennen opiston mattokurssia. Silti, voi kääk mikä matto sieltä puilta tipahtikaan. Summanmutikassa tehty, eri sidoksia sekoitellen ja pingottimen kanssa sekoillen. Nauratti ja vähän nolottikin sitä tutkia siinä muiden kurssilaisten kanssa. Samaan aikaan silti olin oikeastaan iloinen, että kaikki ne vanhemmat rouvat näkivät myös sen, ettei kaiken tarvitse aina olla täydellistä tai että aina ei tarvitse valittaa siitä, että kuinka on rumaa ja huonoa ja että tämmöinen tekele siitä nyt sitten tuli. Siltä nimittäin toisinaan tuntuu, että kudontatilojen (tai missä tahansa, olipa aihe mikä tahansa) keskustelussa käydään läpi lähinnä negatiivisia aiheita, eikä koskaan kukaan kutoessa sano, että vitsit tästä tuli ihana ja siistiä käsialaa ja että olenpas minä hyvä!

Matto on meillä nyt keittiössä. Siinä on todella mutkikkaat reunat (virheestä opittu! –> pidä pingotin tarkasti kokoajan samassa mitassaan). Siinä on myös todella hassut ryijymäiset hapsuröykkiöt, jotka ovat täydellisessä kohdassa mattoa, sillä tiskatessa saa seisoa niiden päällä ja kipristellä varpaillaan hapsuja. Loimista muodostuneet maton päissä olevat hpsurivistötö olivat mielestäni vähän laihat, niin lisäsin sinne itse makramee-langasta lisää hapsuja. En tiedä onko sellainenkaan sallittua ainakaan perinteisessä matonkudonnassa, mutta mä nyt vaan tein niin.

Jokainen maton nähnyt on vain ihastellut sitä, se on hauska, oikeasti hauska, sopii täydellisesti keittiön väreihin juuri nyt ja kun haluan vaihtaa mattoa, niin sen kun vaihdan. Lapset ovat varanneet maton jo lastenhuoneeseen seuraavaksi. Paikkoja matolle riittää. Pudotin maton pakkaspäivänä pihalle ja annoin vielä pienen lumipesun ja tuuletuksen ennen käyttöön ottamista. Tämä matto oli mun ensimmäiseni ja aivan hyvä sellainen.

TIINAN VAATEHUOLTOVINKIT JA MANKELIHOMMIA

Yhteistyössä: Uhana Design, housut ja neuletakki saatu 

Toisinaan jaan Instastoorien puolella päivieni pieniä puhteita, milloin se on lasten reikiintyneiden housujen paikkailua ja milloin taas olen pyykkituvassa mankeloimassa lakanoita. Toiveena on ollut saada koostepostaus, jossa kerron vaate-, kenkä- ja kodintekstiilihuoltoniksejä. Tässä se tulee, tervetuloa mukaan, tällä tavalla minä huollan ja pidennän vaatteidemme käyttöikää. Ovat omalla kohdallani hyviksi todettuja juttuja, jotka mielelläni jaan teille.

  • Ihan ensimmäisenä tietysti pitää muistuttaa itsestäänselvyydestä: Pyri hankkimaan vaatteita, kenkiä ja tekstiileitä vain tarpeeseen. Kaikkea säästyy, rahaa, aikaa, tilaa, luontoa! Suosi mieluusti kotimaista ja erityisesti laadukkaita, kestäviä materiaaleja ja tuotteita. Tämä lause saattaa kuulostaa tylsältä ja sen saattaa usein ohittaa ihan sillä, että tuntuu, että samaa jankataan ja jauhetaan kaikkialla – joojoo, tiedetään sitä ajattelee ja ohittaa asian sen kummemmin sitä ajattelematta! Miettimällä kuitenkin lauseen sisältöä ja tärkeää asiaa ja muistelee vaikkapa, että mitkäs vaatteet siellä vaatekaapissa ovat olleet pisimpään ja mitkä pysyneet parhaimmassa kunnossa. Usein ne ovat niitä, joiden kanssa on vaikkapa ollut kassajonossa ja punninnut ostaako kolme edullista (samalla jo tietäen, että lyhytikäisempää) vaatetta vai samalla rahalla yhden arvokkaamman ja laadukkaamman ja pitkäikäisemmän vaatekappaleen. Usein jälkimmäinen on se, joka on käytössä vieläkin, muut eivät.
  • Lue pesulappu. Sillä pääsee jo todella pitkälle siinä, että käyttöikä pysyy pitkänä. Harmittaa kovasti, jos käsinpesua vaativa villapipo on nakattu pesukoneeseen ja villapäällinen kutistuu ja puuvillavuori ei.
  • Käytä oikeanlaisia pesuaineita ja pesuvälinettä, kun peset. Mun yhtä mielipuuhaa on alusvaatteiden ja villavaatteiden pesu, sillä teen sen samalla, kun olen suihkussa. Laitan pyykit veteen mennessäni suihkuun. Samalla, kun hoitoaine tai kasvonaamio vaikuttaa, pesen pyykit loppuun. Pakko tunnustaa, että tässä taannoin suihkukäynnillä, laitoin vielä lisäksi iPadilta tulemaan lempisarjani, jota katselin samalla (vähän pelotti kastuuko laite, mutta en pärskinyt ympäriinsä eli onnistui aivan hyvin). KOLME asiaa samaan aikaan, melkoinen GOALS!
  • Pesen noin kerran kahdessa, kolmessa viikossa pyykkikorin kokonaan tyhjäksi, jottei pohjalle jäisi mitään vaatteita pitkäksi aikaa likatahroineen. Tämä oikeastaan liittyy muistoon, joka ei liity tähän juurikaan, mutta joka mulla tulee aina mieleen, kun mietin pyykkikorin tyhjentämistä. Joskus vuosia sitten, kun mulla hajosi pesukone, oli sisään jäänyt jostain syystä muutama likainen, maitotahrainen vaate ja vettä (en tosin tajua miten?) ja arvanette mitä niille oli siellä ehtinyt käydä niiden parin viikon aikana, kun uutta konetta odoteltiin. Yyh, ne homehtuivat kaikki.

  • Tuuleta ja pakasta vaatteita. Villavaatteita pesen oikeasti myös melko harvoin, vaikka pidän esimerkiksi Uhanan villaleggingssejä talvella hyvin paljon. Ne usein viikkaan ja laitan suoraan pakkaseen jäätelöiden ja pakastevihannesten kaveriksi. Sieltä sitten aamulla nappaan jääkylmät housut ja nostan hetkeksi patterin päälle lämpiämään. Parvekkeella on tietysti tosi hyvä tuulettaa, jos sellaiseen on mahdollisuus!
  • Muista kenkähuolto. Mulla on siivouskaapissa kenkälaatikko, joka sisältää kaiken mun tarvitseman kenkien hyvänä pitoa varten. Sujautan laatikkoon toisinaan parittomia sukkia, niillä on tosi kätevä kiillottaa kengän pinta, ei muuta ku sukka käteen ja hommiin ja käytön jälkeen sukan voi hyvällä omatunnolla heittää roskiin. Huollaan varsinkin nahkakenkiä aktiivisesti, mutta kenkäshamppoolla olen hinkannut myös tennareita ja pohjien reunoja kesäaikaan. On ihanaa sujauttaa jalkaansa juuri huolletut kengät, se tuntuu todellakin siltä, kuin laittaisi rahaa pankkiin.
  • Säilytä vaatteet oikein. Tai ainakin paremmin kuin mytyssä nojatuolin reunalla tai pahimmillaan läjässä lattialla. Ripusta henkariin vaatteet, jotka pitävät siitä, että kangas laskeutuu ja pysyy sileänä säilytyksessä. Neuleiden kanssa kannattaa miettiä, onko henkari paras paikka, koska neulevaatteet venyvät helposti. Valitse henkari vaatteen mukaan, olkasanka (en keksi sille parempaa termiä) on välillä parempi olla leveä ja toisinaan taas ohut rautalankahenkarikin riittää. Suoraan pyykkikoneestakin kannattaa laittaa osa vaatteista henkariin. näin säästyy silitykseltä.
  • Kerään pyykkipäivien jälkeen kaikki puhtaat sukat samaan läjään ja kaadan mukaan myös kaapissa olevan korillisen parittomat sukat ja isken läjän kimppuun, josta etsin ja lajittelen parilliset. Meillä on käytössä myös lapsille pieni porkkana tässä lajitteluhommassa. Jokaisesta löydetystä parista saa kymmenen senttiä rahaa. Siinä pääsee nopeasti moneen euroon, kun oikein innostuu parittamaan sukkia. Onnellisimpina sukka-aikoina tästä kotihommasta jopa riidellään!
  • Rakastan nukanpoistajaa. En todellakaan käytä sitä usein, ehkä pari kertaa vuodessa, mutta joka kerta hämmennyn miten se muuttaa nuhjuisen oloisen neuleen tai takin nyppyiset hihat ja laukun kohdan aivan uuden veroiseksi!
  • Silitä ja höyrytä. Kunnon silitysrauta, kunnollisella höyryllä on ihana, mutta muista kuitenkin tarkistaa pesulapusta aina silitysohjeet. Pidä rauta ja lauta paikassa, josta saat ne helposti esille, niin käyttökin on miellyttävämpää. Muista aina ottaa raudan johto seinästä, mulla ainakin tulee mieleen harva se silityskerta Pekka Töpöhäntä. Tuleeko sullakin?
  • Korjaa rikkinäiset vaatteet. Kerään vaatekaapin väljälle hyllylle jatkuvasti pinkkaa, jonka välillä (en mitenkään säännöllisesti) otan ja korjaan kaiken kerralla. Lasten housujen reiät, joita meillä on eniten polvissa (ylläri!), korjaan mieluiten käsin ommellen niin, että ompelen piilopistoin housujen päälipuolelta. Joskus toki paikkaan isommat reiät oikeilla kangaspaloilla, mutta silloinkin mieluummin niin, että paikka jää sisäpuolelle ja ulkopuolelle näkyy vain vapaamuotoisia tikkausjälkiä. Huomasin monta vuotta käyttämissäni Uhanan villaleggingsseissä, joista jo mainitsin, niin aivan vasta, että haarasauma saattaa pian ratketa (oon vissiin liikaa pyllistellyt jäälyhtyharrastukseni parissa!). Olin ennakoiva ja ompelin saumaa paremmaksi jo nyt, samalla tavalla housujen päällipuolelta piilopistoin, aivan kuten kasaisin villapaidan saumoja yhteen.
  • Hanki kotiin ennakoivasti muutama silitettävä paikkalappu lasten toppahaalareita varten. Varsinkin alkutalvesta ja loppukeväästä haalarit ovat kovalla koetuksella ennenkuin päästään siirtymään seuraavan kauden pukuihin. Viime keväänä pidettiin pojan seepratoppis aivan niin loppuun kuin vaan pystyi, polvet paikattiin kahteen kertaan ennen kuin puku oli täysin käytetty ja tehtävänsä kahden talven jälkeen tehnyt. En olisi raskinut laittaa kevään viimeisille “hangille” upouusia vaatteita.
  • Tämä on tärkeä ja ajankohtainen vinkki meidän perheessämme juuri nyt. Alkuviikosta elelimme jännittäviä aikoja, kun kaksi tärkeää asiaa oli hukassa. Sekä tyttäreni yöraudat (kahden kodin lapsella tämä on mahdollista!), että poikani uuden takin huppu olivat kadoksissa. Tavaroitahan ne vain ja onneksi huhuilujen jälkeen löytyivät, mutta se vinkki: nimikoi lapsen vaatteista myös irtoavat osat! Vaikka tämä kyseinen huppu ei löytynytkään koulun löytötavaralaatikosta (joka muuten pursusi toppahousuja ja hanskoja!), niin siellä kyllä oli kaksi muuta yksinäistä irronnutta huppua.
  • Kodintekstiilijutuissa mun arkinen, suloinen lempipuuha on tietysti mankelointi. Otan ikeakassillisen lakanoita ja raahaan ne mankelointihuoneeseen, jollainen taloyhtiössämme onneksi on. Tykkään vetää ja taitella lakanat äidin opettamalla perinteisellä tyylillä tiukalle rullalle muutenkin (mielellään kaksin jonkun kanssa ja tietysti niin, että lapset saavat keinua lakanakeinussa), mutta mankelin läpi rullatut lakanat ovat parhaimpia. Otan mukaan äänikirjan tai hyvää musiikkia tai ihan vaan nautin mankelointihuoneen rauhasta ja sileistä lakanoista ja niiden rullailusta. Kaappikin kotona kiittää, kun mankeloidut lakanat vievät paljon vähemmän tilaa tiiviissä muodossaan.
  • Kovalla pakkasella on paras päivä lakanoiden vaihtoon. Aamulla otan likaiset pois ja vien peitot tuuletusparvekkeelle, annan olla muutaman tunnin tuulettumassa ja vasta illan puolella vaihdan puhtaat tilalle. Ihana vaihe on myös se, kun sängyn päällä on läjä peittoja ja tyynyjä ja ne ovat vielä pakkasesta viileitä. Silloin siihen päälle saa ja pitää hypätä!
  • Lopuksi vielä armollinen toteamus: jos joskus ostatkin hetken mielijohteesta kreisikuosisen puseron, jota käytät muutaman kerran ja unohdat koko vaatteen tai kun lempimekko aina unohtuu päiviksi tuolin reunalle roikkumaan niin, että nostettaessa hiha on ihan pölyinen ja kissankarvoissa tai että kengät ovat unohtuneet eteiseen moneksi päiväksi sisällään litimärät sukat tai jos puhtaat lakanat ovat vähän ryppyisiä päästessään puhtaina sänkyyn odottamaan nukkujia tai kun lapsi tulee koulusta kotiin housuissa, joissa on haarasauma rikki ja muistat sen nähdessäsi, että housuthan ovat olleet rikki jo vaikka kuinka kauan, mutta olet vain unohtanut korjataa sen, niin ei se mitään. Ei tarvitse olla täydellinen. <3

Tämän postauksen ihanat kuvat ovat ajanlaskulta ennen tämän talven lumia. Mulla on päälläni upea Uhana Designin merinovillainen asu. Tykkään tosi paljon vaatteista, joissa sekä ylä-, että alaosa on samaa kuosia. Hauskaa on, että myös lapsillani on sama mieltymys. Muistan myös, että jo lapsena tykkäsin ysärikuosisesta sähkönsinisestä vähän inkahenkisestä collegeasusta, jossa sekä paita, että housut olivat tuota hyvinhyvin ysärikuosia. Uhanan vaatteiden takana on myös niin ihania ihmisiä ja vastuulliset arvot, että niissä on hyvä olla kaikella tapaa. Olen käyttänyt Uhanan leveitä villahousuja pitkin talvea ja mulla, ihmisellä, joka ei erityisemmin tykkää käyttää sukkahousuja muiden housujen alla, on vinkki, miten käyttää leveitä housuja myös pakkasella. Pue alle ihan reilusti villalegginssit. Itselläni ollut tuplavillahousut Uhanaa! Eikä oo palellut ja styleltä olen näyttänyt!

Millaisia vinkkejä sulla on vaatehuoltoon? Olisi kiva kuulla sun vinkit ja hauskat tavat, kerro niistä kommenttiboksiin.

PS. Bonuksena vielä vinkki tuohon nimikointiin liittyen. Nimikointitarroja hankitaan usein vain lapsille, mutta ne eivät ole pöllömpiä aikuisillakaan. On nimittäin säilynyt puhelimenlaturi paljon paremmin tallessa, kun sekä johdossa että pistokepäässä on nimi. Tuikitavallisen nerokasta, sanon minä!

PPS. Ekstrabonus vielä, kun oon oikein tarinointituulella: Tuli mieleen yks superhauska pukeutumissattuma vuosien takaa, joka vähintään kerran vuodessa muistuu mieleen facebookin muistoista: olin kerran ollut koko päivän töissä niin, että olin aamulla pukenut ensin topin ja sitten rintsikat! Kyllä, oikeasti! Ja huomasin sen vasta illalla. Topin päällä oli valitettavasti joku muu vaate vielä, mutta eniten tässä naurattaa se, että en missään vaiheessa pukeutumista ollut huomannut, että PUEN RINTALIIVIT TOPIN PÄÄLLE.

 

 

 

PARAS AIKA TALVESTA /// JÄÄLYHTYHOMMAT

Talven parhaimpia aikoja on ehdottomasti kovat pakkaset. Kirpsakka, kunnon pakkaskeli. Poskenpäissä tuntuva kylmyys ja kun villasukat saavat olla jaloissa huopikkaissakin, niin mieleen juolahtaa aina jäälyhdyt. Täydelliset kelit jäädyttää nopeasti kauneutta.

Ensin tulee tietysti fiilis, että ai että nyt pitää alkaa jäädytyshommiin samantien. Sen jälkeen olo, että kehtaako sitä, hirviä homma! (kehdata verbi tarkoittaa siis viitsimistä oululaisittain) Ihan tyhjänpäiväistä puuhaa, saattaa mielessä käydä. Sitten taas, että miksi kaiken aina tarvitsee olla jotenkin järkevää. Miksei voisi vain tehdä joskus ihania asioita, joiden pelkkä tekovaiheisto ilahduttaa itseä ja vähintäänkin lopputulos varmasti myös muita. Jos ajattelee noin, niin silloin varsinkin just sellaisia juttuja pitää tehdä! Jäälyhtyjen teossa parasta on ihan vain se touhuaminen, harvoin seisoskelen katselemassa valmiita lyhtyjä. Täydellisen parasta siis! Joten eipä tuolloin ole mitään muuta vaihtoehtoa, kuin kaivella kartonkiroskista, etsiä sieltä tyhjät maitopurkit, ottaa vesivärit esiin ja aloittaa pakkaspäivien parhain projekti. 

Rakastan sitä, kun saan täyttää tyhjän maitopurkin iltapalan jälkeen. Värjätä veden vesivärillä tai kaataa purkkiin suoraan punajuurivettä. Sujauttaa ehkä sekaan havun oksa tai tulppaani. Kipittää villasukissa tuuletusparvekkeelle ja viedä jäätymään. Toistaa saman, kun seuraava purkki tai purnukka tyhjenee. Tehdä tätä muutaman päivän ajan, välillä kurkaten parvekkeelle, että vieläkö ne siellä ovat ja onko kaikki varmasti umpijäässä. Aina ovat olleet tallessa, vaikka eräänä päivänä säikähdinkin hirveästi, kun parvekkeet oli putsattu lumesta ja purkit siirretty nätisti järjestykseen niin, etten nähnyt niitä ensikatselemalta.

Jääpurkkimäärän ollessa sopiva, raahaan ne ikeakassissa pihalle ja aloitan luovimman osuuden. Ensin kääreiden repiminen pois, jotta koko jääkauneus paljastuu. Näkee samalla yhdellä kertaa, mitä sitä onkaan jäädytellyt. Kalikoiden mallailu ja asettelu paikoilleen, ja kun kaikki o paikoillaan, lirutellaan kuumaa vettä jään päälle, jotta jää muuttuu kirkkaaksi ja palat kiinnittyvät toisiinsa. Kaikki se on ihanaa! Meditatiivista. Nautin ihan hirmuisesti jokaisesta jäälyhtyjen parissa käytetystä hetkestä.

Aiempien vuosien jääteokset löydät täältä: Toissatalven jäälyhdyt. viime vuotiset kalikat ja vuonna 2012 blogiin tallentui myös omanlainen lyhty.

Oikein suloisia ja lempeitä pakkaspäiviä ja jäälyhtyhommia teille lukijani! <3

LASTENHUONE KAIPAA MUUTOSTA

Kaupallisessa yhteistyössä: Glowdia ja SBM Kipinä

Mulla on teille jännittäviä uutisia!

Joko olette kuulleet suomalaisesta, oululaisesta sisustussuunnitteluyrityksestä Glowdiasta? Se on sisustussuunnittelupalveluyritys, joka toimii verkossa ja joka haluaa saada aiheen lähemmäs ihmisiä. Ettei siis tarvitsisi olla paksun lompakon omistaja tai valtaisan omistusasunnon haltija, jotta voisi käyttää suunnittelijaa kodin laittamisessa.

Minulla on omanlainen tyyli sisustaa kotiani. En useinkaan koe, ettenkö osaisi laittaa kotiani nätiksi, mutta se missä usein kaipaan sisustuksen suhteen apua, on tilanne, jossa joku sanoisi myös sen toisenlaisen ehdotuksen miten jonkun paikan siellä kotona laittaisi. Joskus taas on nurkkia tai seinänpätkiä (ihan hirveästi pienessä kodissamme ei niitä ole), jotka kaipaisivat jotain erityistä tai piristystä ollakseen parhaassa mahdollisessa käyttötarkoituksessa juuri siinä elämän hetkessä. Glowdian palvelu on siis kuin tehty minun(kin) tarpeitani varten. Sisustussuunnittelu Glowdian tapaan toimii siis niin, että verkossa valitaan millaisen paketin haluaa ja sen mukaan saa etänä sisustussuunnittelupalvelua. Hinnat ovat alkaen 49e. Se tekee palvelusta mitä mainioimman ja erittäin helpon tarttua siihen, kun ei ainakaan ole siitä kiinni, että tarvittaisiin heti alkuun hirveästi rahaa. Ketään ei tarvitse pyytää kotiinsa, ei lähteä kotoa, palveluun vain ladataan tarpeelliset tiedot kohteesta ja valitaan mieluisan tyylin omaava sisustussuunnittelija ja homma lähtee käyntiin.

Mielestäni Glowdian palvelu kuulostaa todella hyvältä ja en malta odottaa, että pääsen tarkemmin tutustumaan miten kaikki käytännössä toimii! Hurjan jännittävää tässä yhteistyössä on se, että meitä on neljä bloggaajaa, jotka teemme yhteistyöt Glowdian kanssa, ja teemme ne blogisijoittajina. Eli se tarkoittaa sitä, että minä omalla panoksellani vaikuttajana, kuten myös Salamatkustaja-blogin Satu, Project maman Katja ja E2O-blogin Esko teemme vaikuttajamarkkinointia ja saamme sitä vastaan Glowdian osakkeita. Huh, tämä on jännittävää, koska mulla ei ole minkäänlaista kokemusta sijoittamisesta, joten on myös autuasta olla vähän uunona ja oppia tässä samalla paljon uutta. Koti on tärkeä paikka meille kaikille ja on erittäin kivaa tehdä sijoitustoimintaa ja työtä yrityksen kanssa, jonka toimintaan uskoo ja jolle toivoo hyvää ja menestystä!

Tämän postauksen kuvat ovat lastenhuoneestamme vähän aikaa sitten, eli hyvin arkista kuten kuvistä näkyy. Möin syksyllä pieneksi jääneen kerrossängyn pois, ajatuksena ostaa tilalle samantien uusi, isompi kerrossänky ja alle lisävuode, sänkyratkaisu joka vie vähiten tilaa ja jossa kaikilla on mukava paikka nukkua. Lapset ovat kuitenkin nukkuneet väliaikaisratkaisussakin (yksi sängyssä, kaksi patjalla valitsemassaan paikassa lastenhuoneessa eli kuin retkellä olisi) hyvin ja mulla on pieni epäilys omaan ratkaisuuni enkä ole vielä ostanut sänkyä. Tässä siis täydellinen tapaus, johon tarvitsen Glowdian apua!

Lue lisää Glowdian sivuilta ja tilaa heidän uutikirjeensä ja niin osallistut kuukausittaina arvottavan sisustuskonsultoinnin arvontaan.