Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

MINILOMA PARIISISSA – TYTTÄREN KYMMENVUOTINEN HAAVE TOTEUTUI

Aloitetaan ihan sieltä mistä kaikki sai alkunsa. Tampereen yliopistollisen keskussairaalan synnytysosastolta vuonna 2007. Minusta oli juuri tullut äiti. Vauvan ollessa kolme päivää vanha, saimme luvan lähteä sairaalasta kotiin. Hoitaja huikkasi vielä lähtiessämme, että ottakaa aulasta mukaanne tuotekassi, siellä on vaippanäytteitä ja sen sellaista. Nappasin kassin. Matka kotiin oli mieletön. Kyydissä maailman ihanin pieni tyttönen ja yhtäkkiä meidän vanhempien vastuulla kolme ja puoli kiloa kultaa. Muistan myös sen tuotekassin. Kotona tutkin sisällön ja sieltä löytyi vaippojen lisäksi kirja. Se oli tyttäreni ensimmäinen kirja. Kirjoitin tiedon myös sisäkanteen. Kirjan nimi oli Aristokatit – Marie karkuteillä.
Kirjasta tuli yksi tyttäreni lempikirjosta. Aristokatit sijoittuvat Pariisiin, joten ihmekös tuo. En tosin muista yhtään kirjan juonta, mutta ehkei sillä niin väliäkään. Itsekin kyllä tykkäsin jo pelkästään Disney-kirjojen kissojen ulkomuodosta lapsena niin paljon, että ymmärsin tytärtäni täysin. Asuimme tuohon aikaan Tampereella ja kävimme toisinaan ajelulla Kangasalla Marjanmäen pajutilalla (ei enää toiminnassa). Siellä oli ihanassa maalaismiljöössä kotieläimiä, lahjatavaramyymälä ja kahvila, puutarhakalusteita, pajuista tehtyjä koristeita, suuriakin. Satumainen, ihana tunnelma. Parkkipaikan reunalla oli muutaman metrin korkuinen pajusta tehty Eiffel-torni. Muistan erään kerran, kun tyttö oli ehkä parivuotias, kun hän autossa totesi, että haluaa nähdä Eiffel-tornin. Vastasin siihen, että mennään joskus katsomaan sitä ihan oikeaa Eiffel-tornia. Tytär kummissaan takapenkiltä vastasi siihen, että mutta minä olen äiti nähnyt sen jo, sehän on tuossa.

Tuota hauskaa keskustelua on muisteltu monet kerrat. On mietitty sitä, kuinka lapset ovat niin onnellisia pienestä, tyytyväisiä olemassa olevaan, eivätkä tarvitse kuuta taivaalta ollakseen iloisia ja riemuissaan. Heille riittää se, että näkee sen lapsen silmissä valtavan kokoisen pajuisen tornin eikä kotoakaan tarvitse lähteä kovin kauas. Lupaus matkasta oli silti tehty. Viisivuotiaana hän piirsi upean Eiffel-torni-piirustuksen ja painoimme jopa t-paitoja tuolla kuvalla. Ensin oli puhe, että mennään matkalle ennenkuin hän menee kouluun. Ei menty. Sitten lupasin, että kymmenvuotislahjaksi. Ei menty silloinkaan. Aina oli joku elämän myllerrys meneillään, eikä reissuun ollut mahdollisuutta. Talvella tänä vuonna kuitenkin kävi niin, että vastaan tuli hyvänhintaiset tarjouslennot, ne napsautettiin ostoskoriin, sekä hotellivaraus samantien ja perään viikkokausien salaisuuden pitäminen. Vasta syntymäpäivänään tyttö sai lahjan minulta, hellultani ja kaikilta meidän lapsiltamme: vihdoin, matkan Pariisiin kahden äitinsä kanssa. Olihan kuulkaas onnellinen neitokainen!

Mua jännitti matka vähän etukäteen. En ole aiemmin mennyt mihinkään kauemmas lapsen kanssa kaksin, eikä nyt muutenkaan reissata kovin usein, niin aina vähän jännittää. Ja se on aivan normaalia. On ihanaa, jos on aivan selvät sävelet mitä tapahtuu seuraavaksi, siksi varmaan ihmiset lähtevät pakettimatkoillekin, kun ei tarvitse ajatella eikä varsinkaan jännittää osaako jotain tai mitään niissä uusissa tilanteissa. Toisaalta taas on niin mahtavaa kokea niitä onnistumisen tunteita, kun tajuaakin mistä se junalippu ostetaan ja minne mennä odottamaan junaa ja löytää joku tietty paikka, jota on etsinyt. Silloin mulle tulee aina fiilis, että olisin niin viihdyttävää seurattavaa Amazing Racessa, koska selviydyn kyllä, vaikka olisin vähän ulalla, kysyn helposti apua, en nolostele turistiuttani, nauran omille kommelluksilleni ja yleensä vaan pyörin ympyrää jossain kyltin alla, että mihin ihmeeseen tästä siis täytyy mennä ja kyltissä lukisi juuri se tärkeä tieto.

Meillä oli aivan ihana reissu. Pyysin Pariisi-vinkkejä etukäteen, että jos sattuisi käymään niin, ettemme itse keksisi minne mennä. Sain loistavia vinkkejä, onhan Pariisi matkakohteena sellainen, että hyvin moni on siellä käynyt. Tärkein kohde oli silti se Eiffel-torni. Vihdoin toteutuisi se unelma, josta lapsi oli haaveillut KYMMENEN vuotta. Ja tytär saisi päättää kaikista kohteista minne mentäisiin.

Tiistai-aamuna heräsimme hotellilla aikaisin ja valmistauduimme päivään. Hypättiin metroon ja pääsimme tornin kulmille ja voi vitsit sitä hetkeä, kun nähtiin talojen takana nouseva valtaisa näky. Kumpikin olimme yhteen ääneen, että wouuuuu, se on iso. Tykkään tosi paljon siitä tunteesta, mikä tulee, kun näkee jotain tosi hienoa, suurta ja yllätyksellistä ensimmäistä kertaa. Saman kohteen kanssa se ei voi tuntua siltä kuin kerran, mutta onneksi sellaisia tilanteita ja hetkiä ja paikkoja tulee vastaan toisinaan. Samalla tajusin myös sen, että nyt ihan oikeasti lapsen unelma toteutuu. Tunsin sen tosi isosti. Tässä maailmassa, jossa asiat on saatava melko usein heti ja nyt ja malttamattomuus saattaa olla sietämätöntä, on kymmenen vuoden odotus ja haaveen toteutuminen mieletöntä.

Olimme ajoissa paikalla. joten jonot torniin olivat kohtuulliset. Jonotuksia on useissa vaiheissa: ensin turvaturkastus, että pääsee alueelle, sen jälkeen lippujono ja sitten vielä jonot hisseille tai portaikkoon. Erilaisia lippupaketteja voi ostaa netistä etukäteen, mutta me valitsimme liput, jolla kävellään portaita pitkin ykköstason kautta kakkostasolle ja siitä vielä hissillä huipulle ja niitä sai vain tiskiltä. Mun mielestä mikään muu vaihtoehto ei tulee kuuloonkaan kuin portaita pitkin nouseminen. Eihän hissi tunnu miltään. Tai ehkä paukkuu vähän korvissa, mutta muuten, ei ei ei, kyllä täytyy tehdä töitä sen eteen, että pääsee ihailemaan näkymää ja matkalla portaikossa voi ihmetellä, että sellainenkin torni on joskus suunniteltu ja rakennettu ja siinä se seisoo. Me kuljemme kotiimme aina 73 porrasta monta kertaa päivässä, joten ei me (minä siis, tyttöhän pomppi portaita ylöspäin tuosta vaan!) ihan kauhean paljon edes hengästytty.
Tyttäreni rakastaa piirtämistä. Hänellä oli mukanaan tietysti luonnosvihko ja kynä. Niinpä me pysähdyttiin sekä ykkös-, että kakkostasanteelle piirtämään. Tai siis hän piirsi. Minä otin kuvia, tarkkailin ihmisiä, ihastelin maisemia ja tietty vähän selailin ankeasti kännykkää. Voi sitä keskittymikykyä, intoa ja onnea mitä se piirtäminen saa aikaan. Aika monta keskusteluakin kävin ohikulkevien ihmisten kanssa, ihastelua riitti. Toiset ottavat kännykkäkameroillaan kuvia eivätkä silloin keskity näkemäänsä, vaan pyrkivät saamaan mahdollisimman hienon kuvan, kun toiset taas tarkkailevat näkymäänsä millintarkasti ja piirtävät sen paperille, siinä näkee aika paljon enemmän. Tahtoisin aika monta ripausta tyttäreni keskittymiskykyä ja tuota piirtämisen taikaa – on minussakin se, mutta ehkä se on juuri nyt jossain lepotilassa eikä kovin aktiivinen. Piirtämistä jatkui matkan aikana myös monessa muussa paikassa: lentokentällä ja -koneessa, Eiffel-tornin juurella, hotellihuoneen sängyllä, josta avautui kovin ranskalainen näkymä parvekkeelle sekä Pompidou-keskus aukiolta katsottuna. Meillä ei kummallakaan tainnut olla mitään ennakko-odotuksia, hyvin avoimin mielin vaan mentiin kokemaan yksi maailman isoimmista nähtävyyksistä. Kumpaankin kolahti, minuun varmasti eniten lapsen haaveen toteutumisen kautta.

Jotkut ne mätsää täydellisesti Eiffel-tornin vessaan väreiltään.

(tähän noin satamiljoonaa sydäntä)

Eiffel-tornin jälkeen kävelimme Seinen rantaa pitkin seuraavana kohteenamme Louvren alue. Kierreltiin puistoissa, syötiin jäätelöä, haettiin eväät ja syötiin puistonpenkillä, mietittiin joskos sittenkin mentäisiin katsomaan Mona Lisa (ei menty), otettiin hauskoja valokuvia, käytiin kurkkimassa palanutta Notre-Damea, todettiin ettei aamulla ostetut päivän metroliput toimineet, päätettiin kävellä hotellille. Kreisisti ilman karttaa. Onneksi, sillä Le Marais oli ihanaa aluetta kuljeskella. Olen myös ylpeä suuntavaistostani, sillä vaikka muutamia ylimääräisä kiekkoja saatettiin tehdä, niin silti osasin suunnistaa hotellillemme Rue Charlotille ilman karttaa. Hotellivalintani helmikuussa oli nopea. En oo yhtään sen sorttinen matkan suunnittelija, että vertailisin ja tutkailisin muiden suosituksia kymmentä minuuttia kauempaa. Kuuntelen kyllä samanhenkisten ihmisten suositukset, mutta päätöksen teen kuitenkin itse ja nopeasti. Hotellivalinta oli mitä mainioin, sillä huoneemme oli tietysti vaaleanpuna-koralli-seinäinen eli meille täys kymppi.

Jatkoimme pienen lekottelutauon jälkeen vielä iltakävelylle ja kävimme katsastamassa upean Sacré-Couer-kirkon ja maisemat sieltä sekä vielä Riemukaarenkin. Voin kertoa, että sen reissun jälkeen oltiin niiin poikki. Totaalisen poikki. Käveltiin 26 000 askelta, huristeltiin metrolla monenmonta väliä ja kahdesti väärään suuntaankin, testattiin sähköpotkulautaakin. Tytär sanoi päivän aikana kaksi lausetta, jotka tulen painamaan syvälle sydämen sopukoihin ja jotka iskivät äitiyteeni täysillä. Käveltiin käsi kädessä Champs-Élyséesllä, kun tyttö sanoi, että aivan kuin olis parhaan kaverin kanssa täällä, kun on niin hauskaa yhdessä. Illan päätteeksi, auringon jo laskettua ja odottelessamme suojatien ääressä hän sanoi, että tää on ollut mun elämäni paras päivä. Voi että, niinpä. Mustakin tuntui ihan samalta. Toki olo oli ja on aina äidillinen ja huolehtivainen, mutta vähän sellainen hömpsähtänyt ja kaikki-ei-oo-niin-justiisa-meininki. Aivan parasta. Olen niin onnellinen ja kiitollinen, että tämä matka toteutui ja ei haittaa yhtään, vaikka se oli lyhyt reissu, sillä oli sitä ainakin kypsytelty ja toteutus oli täydellinen. Keskiviikkona kävimme vielä Pompidoussa katselemassa taideteoksia ja itse rakennusta, sekä tietysti piirtämässä. Ostettiin viimeiset tuliaiset ja tytät myös kirjakaupasta ranskankielisen Soturikissat-kirjan ja oli siitä niin onnellinen, että pompahteli vain pitkin Pariisin katuja. Iltapäivästä tuntui jo, että osataan kulkea melkein ilman metrokarttaa (no ei oikeesti, mutta itsevarmuus kasvoi!) ja matkan tehokkuuden takia oli ihan kiva jo lähteä kotia kohti, mutta aivan hyvin oltaisiin voitu jäädä pidemmäksikin aikaa. Siinä tapauksessa tietysti olis ehtinyt paljon muutakin, eikä vain pintapuolisia raapaisuja klassikkokohteista. Ehkäpä tästä tulee meille paikka, jonne mennään aina uudelleen ja uudelleen. Mulla soi lähes koko matkan ajan päässä Améliesta tutut musiikit. Tuntuikin välillä vähän améliemaiselta, kun kuvasin tytöstä instastooriin pätkiä, joissa musiikki soi taustalla ja hän vain piirsi maailman ihanimmin. <3Seuraava äiti-lapsi-matka on ekaluokkalaisen kanssa, katsotaan nyt milloin ja minne. Hän on toivonut pitkään pääsevänsä Tokioon, eli vähän kääk-fiilis sen suhteen, sinne ei ihan näin nopeaa matkaa tehdäkään. Nuorimmainen taas ilmoitti eilen, että hänen toiveensa on mennä mun kans Tanskaan. Siellä pötköteltäisiin sängyllä, nukuttais päiväunet, kylvettäisiin kylpyammeessa jossa on vettä (!) ja leikittäis lentokoneessa. Se on helpompi toive toteuttaa. Tämä matka oli niin ihana, että ehdottomast haluan joskus toteuttaa samanmoiset myös poikien kanssa. Samaan aikaan, kun me matkattiin, saivat myös pojat viettää spesiaaliaikaa kivassa seurassa kumpikin tahoillaan ja saivat taas ihan eri tavalla huomiota, kun porukka oli toisenlainen kuin yleensä. 

Nämä kaksi viimeistä kuvaa ovat ihania. Nuin me siellä oltiin. Ja käsi kädessä. Täydellistä, mun pikkuinen tyttö ja jo niin iso, teini-ikäinen. Tämä matka tuli täydelliseen aikaan, tässä keväässä ja maailmankaikkeuden ajassa ja meidän elämässämme. Kiitos rakas Miela-Ruusa! <3

ps. Kuinka monesta kuvasta bongasit myrssimuuriaisen eli tuon kymmenvuotiashaaveensa toteuttaneen tyttäreni? Näitä kuvia otettaessamme vitsailtiin, että voitaisiin pitää semmoinen kisa, koska oli niin monta kuvaa, joissa hän oli vain vähän näkyvillä tai kuikki jostain kulman takaa? <3

 

LASTEN KANSSA BUFFETISSA // MITÄ MIELTÄ HE OLIVAT?

Kaupallinen yhteistyö: Tallink Silja & Suomen Blogimedia

Ulkona on päivä päivältä vihreämpää ja kesä kolkuttelee! Eipä vähän siistiä, voi sanoa. Arvatkaapa mikä kuume nostaa aina päätään tähän aikaan myös? No risteilykuume! Olen aina tykännyt laivareissuista (mutta sen te varmasti jo tiesittekin) ja niin myös mun lapset. Hauskaa muuten, että Oulussa asuessani laivalle lähteminen oli aina iso iso operaatio ja ihan kunnon matka, koska ensin piti päästä etelä-Suomeen ja se oli jo iso ponnistus ajallisesti ja rahallisestikin, ellei sitten risteillyt Vaasasta Uumajaan, mutta ei se ollut yhtä hienoa kuin tulla Helsinkiin tai Turkuun isommille laivoille. Niin, että ajattelin lapsena aina hieman ehkä kateellisena niitä perheitä, jotka pääsivät koko perheen voimin USEIN laivalle. Nyt olen itse sellaisen perheen äiti. Se on kiva juttu se.

Lapsuuteni laivareissuille kuului aina katkarapuvoileivät. En muista mitään muuta laivalla syöneeni. Joskus olen aikuisiälläkin palannut lapsuuden makumaailmoihin, mutta itse äitinä ollessani olen todennut, että sekä laivalla, että missä tahansa muuallakin, on kivointa syödä jossain missä jokaiselle löytyy jotain. Saa helpoiten rauhan syömishommiin itsekin. Siinä ehkä vähän suoristellaan mutkia toisinaan, kun uusia makuja oteta repertuaariin (varsinkaan jos pysyy pelkissä katkarapuvoileivissä, heh), paitsi jos valitaan ruokapaikaksi Harri Hylje -laivan, kuten nuorimmaiseni sanoo, buffetruokailu. Sieltä löytyy parhaiten jokaiselle jotain ja saa vatsat pullollaan lähteä laivan rientoihin ja rimpsutteluihin.

Päästiin kuopuksen ja esikoisen kanssa testaamaan tässä keväällä Silja Symphonylle (joka oli valitettavasti koko vierailumme ajan satamassa, nyyh) lasten buffettia ja antamaan myös kehitysideoita muutoksiin. Lapset osaavat nää jutut parhaiten! Ihan heti alkuun ihmettelen vaan, miksei kameran muistikortille ollut tallentunut ainuttakaan kuvaa Harri Hyljettä halaavista lapsista buffetin edustalla. Ne kohtaamiset ovat aina ihania ja kaikkia hymyilyttäää. Onneksi oli kuitenki pahvinen hyvää ruokahalua toivottava yksilö pöydän päässä. Varsinkin nuorimmaiseni rakastaa tuota ihanaa, pehmeää maskottihahmoa. Otetaampas tähän väliin siis muistelo menneiltä vuosilta, Harri Hylje ja pikku-Ruu:Yleensä ravintolaelämys buffetissa, tai missä tahansa ravintolassa alkaa näin, jos mukana on yhtään alle viisivuotiasta: “Äitiiii, ota syliin, minä en näe!” Ensimmäisenä tietysti pitää nähdä jälkiruokavalikoima! Ja äitihän ottaa lapsen syliin ja kaartaa jälkiruokaosastolta pois, jotta vatsa täytyyy ensin ns. oikeasta ruuasta. Tämä on hankala asia opettaa lapsille, koska oikeasti olen sitä mieltä, että jälkkärin saa todellakin syödä ensimmäiseksi, ainakin jos on aikuinen tai jos lupaa syödä ihan oikeasti sitten sitä muutakin ja pitää lupauksensa. Tällä kertaa kuitenkin mentiin peristeisessä järjestyksessä.

Harri Hyljehän se siellä taas. Tällä kertaa opastamassa mistä lasten buffet löytyy. Tarjolla oli perinteisesti nakkeja ja ranskalaisia, mutta tähän on tulossa tämän kesän aikana itä mainioimpia muutoksia. Lihapullat nimittäin vaihdetaan luomuksi, tarjolle tulee myös pastaa ja jauhelihakastiketta sekä vihreää naposteltavaa. Omat lapseni ainakin ottavat kyllä vihreää lautaselleenkin, jos sitä vaan on tarjolla! Olkoonkin se vaikka pelkkää kurkkua ja tomaattia, nekin lasketaan. Vegaanit otetaan ensitsä paremmin huomioon, mikä on ihana askel, vaikka meidän perhe on täysin sekaaniperhe.
No, mitäs päätyi vitosluokkalaisen esiteinarin lautaselle?“No, valitsin lasten buffetista ranskiksia ja nakkeja, koska tykkään niistä. Lisäksi kiersin kaikki aikuisten puolen pöydät ja valitsin ainakin hunajamelonia, heh! Lisäksi haluan aina maistaa jotain uutta, niin otin myös uusia makuja testiin. Otin rapuja ja mätiä ainakin! Lasten buffetti kaipaisi parannusta, siinä saisi olla enemmän vihreää.”

Voi miten hieno juttu on voida vastata näin jälkikäteen, että toiveenne on kuultu. Lasten lautasille kannattaakin napsia myös aikuisten pöydistä niitä herkkuja, joista lapset tykkäävät ja juurikin niitä uusia makujakin. No, entäpäs mitä sanoo pikkuveikka?

“Jeeeeeee! Tääää oooon hyyvväääääääääää!”

Pikkuveljissä on toisinaan ominaisuus, että heistä parasta ruokaa on se sama, jota isosisko tai -veli parhaillaan tykästelee. Noin muuten nelivuotiaani syö reippaasti kaikkia makuja ja on lapsista avaramakuisin. Hetken kuluttua hän pyytää saada kameran kaulaansa. Järkkäri painaa melkoisen verran, mutta kiva, kun lapsi on innoissaan myös kuvien ottamisesta, joten eiköhän hän voi napsaista meistä äiti-tytär-kuvan. Naps, noin, hieno kuva tuli!Naapuripöydän tuttu seurue, PS Olen Vegaani -tubekanavaltakin tuttu ihana Minni lapsineen pitää tietysti nelivuotiaan ikuistaa kuvaan myös.
Vihdoin päästään jälkiruokapöydän ääreen, kun on saatu lihapullat ja hunajamelonit syötyä. Miten mahtavat valikoimat herkkuja! Jälkkäripöytä kiinnostaa tietysti, mutta on lapsista kuitenkin usein parasta, kun saa itse tehdä oman pehmistötterön ja valita siihen parhaat kuorrutteet. Suunpielet suklaasta ja pehmiksestä tahmaisina lapset ovat onnessansa ja halivat äitiään tuon tuosta. Pidän siitä ihan hirmuisesti, että lapset ja lasten tarpeet ja toiveet ja ilot otetaan jatkuvasti enemmän huomioon. Silja FriendSHIP – Ystävyyden laiva on Lastenmessuilla lanseerattu uusi lasten konsepti, jossa on otettu juuri nuo kyseessä olevat asian ihanasti huomioon. En malta odottaa, milloin taas päästään laivalle koko perheen kanssa, seuraavaa reissua ei olla vielä buukattu, pitääkin tehdä se pikimiten ja tietysti niin, että buffetruokailut tilataan valmiiksi samantien. Tervetuloa risteilykesä 2019!

VIHDOIN KUVAT JULKI // TÄYDELLINEN MUITAIHANIALAISNEULE

Ihan ensimmäiseksi haluan kertoa, että keksin eilen vaihtoehtoisen otsikon tälle postaukselle. Olin juhlistamassa Festive-kirjaa ja istuskeltiin muutaman blogikaverin kanssa siinä leppoisasti ja juteltiin niitä näitä. Ystäväni oli juuri istuutunut viereeni ja kysäisi, että onko päällä oleva villapaitani joku mun vanha neuleeni. Ei, ei ole, ihan uusi, mutta täysin julkaisematon vielä mun blogiyleisölle. Vähän ehkä vilahtanut jossain stooreissa. Muiltakin sateli kommentteja paidasta, kehuja ja materiaalin ihanuuden hehkuttamista. Itsekin tykkään neuleesta enemmän kuin ehkä mistään koskaan neulomastani vaatteesta. Arvatkaapa mitä mä silti sanoin. Sen otsikkolauseen, josta kerroin: SIINÄ ON KYLLÄ KAKSI VIRHETTÄ. Oishan hyvä otsikko? Lähdettäisiin uuden neuleen osalta suoraan sille linjalle, että ei se täydellinen ole. No ei siinä todellakaan olis otsikkoainesta oikeasti. Kuinka ankea aloitus. Eli otetaan toiselta kantilta. Neule on i h a n a.

Innostus neulomiseen pitkästä aikaa oli tosiaan aivan mahtavaa, kuten jo aiemmin kerroin. Adlibrikseltä tilattu lanka (Adlibris Alpaca Cloud) mukavan oloista sekä puikoilla, että valmiina neuleena päällä. Paita valmistui parisen viikkoa sitten. Kun keväisen lämpimät päivät loppuivat, on ollut tosi ihanaa vetäistä päälle tuo hattarainen muitaihanialaisneule (tykkään nimestä!) ja ohut takki päälle ja hulmutella menemään tuolla kevätauringossa. Eilen hursautettiin Pinjan kanssa Roihuvuoren kirsikkapuistoon ottamaan neuleesta kuvia. Takki, pipo ja villapaita olivatkin kyllä tarpeeseen, sillä tuuli oli välillä todella kylmä. Puistossa oli paljon ihmisiä, kaikki ottamassa kuvia, joten sulauduttiin sinne oikein mainiosti. Aika kivaa muuten on se, että nykyään ei tarvitse nolostella kuvien ottamisen kanssa, kun aivan kaikki muutkin niitä ottavat. Kiivettiin kallioille lähelle vesitornia ja siellä oli valtavasti pikkuorvokkeja, eivätkä ne söpöydellään kyllä yhtään hävinneet vaaleanpunaisille kirsikankukille. Kyllä se on ihan oikeasti nyt kevät ja kohta luonto kokonaan puhkeaa ja purskahtaa keväänvihreään ja on KESÄ.Ohje neuleeseen on kirjoitettu ylös ja jollain tavalla se teidänkin ulottuvillenne joskus tulee. Tässä vaiheessa suosittelenkin kurkistamaan Muita ihania -kässäkirjan muitaihanialaisneuleen ohjetta taikka luomaan ihan oman. Mallikuvio on lähestulkoon sama tässäkin paidassa kuin kirjan neuleessa. Sama se on myös muitaihaniatyynyssä, jonka ohje löytyy ihan täältä blogista. Eli nyt vaan luovuus omiin käsiin ja tekemään, Lempeyskirjan sanoin, se ei oo niin justiisa ja armollisesti eteenpäin omalla tiellä.

Olen tähän neuleeseen ihan hirmuisen tyytyväinen kuten sanottu. Se on ihana, suloinen, pehmeä, hattarainen, ihan huipuilla väriyhdistelmillä kasattu ja just semmoinen vaate minkä tarvitsinkin, vaikken tarpeesta ehkä tiennytkään heti tai varsinkaan etukäteen. Se on iso ja löysä, siinä on muhkeat ihanat hihat. Tekee vaan mieli kehua sitä. Ja pitää sitä päällä! Mielestäni ihanuus voittaa ehdottomasti vaikkapa ne kaksi virhettä, jotka mainitsin. Kuitenkin haluatte kuulla ne virheetkin! Ne ovat toisen hihan väärin neulottu resori, jonka huomasin vasta kasaamisvaiheessa ja yksi miehustan puolelle tullut silmukkavirhe raglankavennuksissa. Sellaisia juttuja, joita ei kyllä äkkinäkemältä hoksaa ja hyvin harva edes toisten neuleita sillä silmällä katselee, että missäköhän kohdin tuokin on tuohon neuleeseensa virheitä tehnyt. Kyselin Instagramissa seuraajiltani, että missä he (te!) ovat omasta mielestään ihan tosi tosi hyviä. Ajatus lähti siitä, että moni seuraajani oli postannut kuvan tarroista, joita he olivat minulta tilanneet. Lähetin tarrat kirjekuoressa, johon käsin kirjoitin nimen ja osoitteen. Usea kirjeen saanut lähettikin viestiä, että oli ollut ehkä jopa enemmän innoissaan kauniisti kirjoitetusta kirjeestä kuin tarroista (mistähän sekin sitten kertoo?!) Kerroin stoorissa tuosta asiasta ja siitä, että tykkään itsekin omasta käsialastani ja että aina saa kehua omia vahvuuksiaan tai asioita, joissa kokee olevansa hyvä. Vaikka itse sanonkin, on musta tylsistä tylsin lause mitä kukaan itse voi sanoa. Sain valtavan määrän vastauksia (108 kpl) ja päätinkin jakaa ne tässä.

Loppuun listaus asioista, joissa te, minun ihanat muitaihanialaiseni, seuraajat olette omasta mielestänne tosi hyviä. Tässä vastauksenne. (joista tosin karsin ne, joissa vastaaja puhui itsestään liian rumasti!) Ootte mielettömiä tyyppejä, sen sanon:

  • Heittäytymään hetkeen ja muuttamaan suunnitelmia lennosta!
  • Pizzan teossa.
  • Järjestelyssä.
  • Lojumisessa, herkuttelussa ja kukkakuosien suunnittelmussa.
  • Oon paras keittiöpsykologi ja autan aina!
  • Lempeiden ja armollisten tanssituntien pitämisessä.
  • Ratkaisujen miettimisessä.
  • Nukkumisessa.
  • Olemaan hiljaa.
  • Saamaan uusia ystäviä.
  • Tekemään ruokaa jämistä.
  • Lahjapakettien nauhoittamisessa.
  • Laulamisessa.
  • Laiskottelussa.
  • Mä oon omasta mielestä laajasti hyvinluova. Eli teen kaikken mahdollista ja onnistun.
  • Mulla on tosi hyvä matikkapää ja rakastan sitä tunnetta, kun saan vaikeen laskun tehtyä.
  • Toisten tukemisessa.
  • Oon ihan älyhyvä leipomaan. Ja itkemään elokuvissa. Ja rikkomaan sukkahousuja.
  • Dramatisoinnissa, laulamisessa, kirjoittamisessa, bussissa meikkaamisessa.
  • Mun mielestä oon hyvä työssäni, eli opena. Ja mäki muistan laulujen sanat!
  • Suunnittelussa, keksimisessä, ideoinnissa!
  • Neulomisessa.
  • Murehtimaan ja pelkäämään pahinta. Olen myös hyvä lohduttamaan ja trekemään taidetta, jossa on sielu.
  • Joskus sanoin vastaavaan kysymykseen, että kaikessa turhassa, mutta enää en aio sanoa niin. Kaikessa luovassa, maalaamisessa tms!
  • Nauramisessa!
  • Askartelussa.
  • Oon joskus sanonu, että jos jotain osaan niin ommella nappeja.
  • Vaatekaapin sotkemisessa.
  • Oon superviikkaaja.
  • Arjen mikromanageerauksessa!
  • Työssäni kehitysvammaisten ohjaajana. Pelkäsin äippälomalla ollessa, etten osaa, mutta osaan.
  • Saamaan muut hymyilemään.
  • Mä oon tosi nopee. Siis teen melkein kaiken älyttömän sukkelasti.
  • Omassa työssäni, opettamassa aikuisia maahanmuuttajia.
  • Piirtämisessä.
  • Järjestämään tapahtumia ja juhlia.
  • Soittamaan pianolla ilman nuotteja lähes mitä vain.
  • Siivoomisessa ja löydän lähes aina kaikki omat ja poikaystävän hukkuneet tavarat.
  • Unelmoimisessa.
  • Asioiden selvittämisessä ja organisoimisessa.
  • Orkideojen kukittamisessa ja kalojen siruttamisessa.
  • Mulla on mun mielestä hyvä lauluääni ja rakastan laulaa.
  • Mokkapalojen teossa. Ja vauvan kans höntsäilyssä.
  • Muiden tsemppaamisessa.
  • Suomen kielessäolen kyllä sairaan hyvö. Siis kieliopissa. Tylsää? Ehei.
  • Nukkumisessa. Siihen vielä erityistaitoja hampaiden narskuttelu.
  • Vaikee kyssä. Tulee mieleen vaan negatiivisia. Mutta sanon että pyykin ripustamisessa.
  • Leipomaan pullaa.
  • Mä oon sairaan hyvä lakanan suoristaja. Jokaaamuinen lempiasia on vetää lakana tiukaksi! Ah.
  • Leipomisessa, ruuanlaitossa, piirtämisessä ja kirjoittamisessa.
  • Haaveilussa.
  • Nyt on vaikea. Ystävällisyydessä ja siivouksessa ainakin.
  • Lastenlauluissa! Ja niiden sanoissa. Ja laulujen sanoissa ylipäätään. Muistan ne superhyvin. Ja musta on ihanaa, että mun neljäveellä on tää sama taito.
  • Silmien piirtämisessä.
  • Popcornin valmistus kattilassa.
  • Miä oon ihan älyhyvä ompelemaan ja suunnistamaan.
  • Mulla on mielestäni tosi hyvä visuaalinen silmä.
  • Mokailussa! Jossenko sanois, että päivittäistä, mutta silti olen elossa ja yhtenä kappaleena.
  • Ideoimaan vapautuneesti.
  • Elämällä elämää niin kuin minä.
  • Luovassa maalaamisessa ja kaikessa käsillä tekemisessä, kuten neulominen ja kutominen.
  • Käsinkirjoittamisessa ja ongelmien luovassa ratkaisussa.
  • Osaan ajatella laajasti ja syvästi monista asioita.
  • Käsiala. käsityöt ja oma työ.
  • Muotokuvien valokuvaamisessa.
  • Tunnistan kasveja ja osaan ulkomuistista hoito-ohjeet ja latinankieliset nimet.
  • Laitan kyllä hitokseen hyvää ruokaa.
  • Järjestämään tavarat hyville paikoille heti (saman iltana/yönä) muuton jälkeen.
  • Innostumisessa! Joskus onnistumisessakin muta aina innostumisessa.
  • Oon hyvä ruuanlaittaja ja on ihanaa, että läheisenikin arvostaa sitä. Lisäksi neulon tosi tasaisesti.
  • Mulla on tosi hyvä muisti esim. laulujen sanojen suhteen. Ja oon hyvä neulomaan.
  • Tähteiden käyttämisessäja siinä, että taion tyhjästäkaapista aina ruokaa.
  • Mää oon älyhyvä pitämään kaikki arjen langat käsissäja lapset hengissä!
  • Mä teen ihan käsittämättömän hyvää sienipiirakkaa.
  • Lasten kohtaamisessa, erityisesti “ongelma”nuorten.
  • Oon hitsin hyvä viilaamaan tekstejä niin, että niistä tulee hiton hyviä. Oon niin hyvä, että teen siitä työni.
  • Juustokakkujen tekemisessä sekä asioiden muistamisessa, selvittämisessä ja järkkäämisessä.
  • Värijärjestämässä asioita ja olemalla iloinen.
  • Arkiruokakokkailussa eli huippuhyvää helposti ja nopeesti, siinä oon PRO!
  • Kirjoneuleessa.
  • Erityisherkkänä tunnistaa muiden tunteet ilman sanoja hyvinkin tarkkaan.
  • Järjestely sekä juuston höylääminen.
  • Oon ihan älyttömän hyvä kuluttamaan aikaa yksin ja haahuilla päättömästi.
  • Osaan ottaa puheeksi vaikeita asioita, joita moni välttelisi.
  • Lapset rakastaa mua. Yleisesti ottaen kaikki, ja aina. Oon siis aivan paras lasten ihailun kohde.
  • Tänään tuntuu, etten missään, mutta oon kyllä älyhyvä äiti mun lapsille. Tämä pitäis muistaa aina.
  • Googlettaan!
  • Oman kodin siivoamisessa. Onnellisuudessa. Oon lähes aina supertyytyväinen elooni.
  • Leipomisessa ja neulomisessa.
  • Kalenterituunauksessa.
  • Myös käsialassa! Harmi vaan, ettei sitä kehtaa CV:hen laittaa vaikka tekis mieli.

Kaikki kuvat minusta otti ihana, ihana Pinja.

MUITAIHANIALAISNEULE 2.O // VÄLIAIKATILANNE

Ajattelin, että postaan teille väliaikatietoja tästä suloisesta hattaraneuleesta, otin kuviakin. En ehtinyt. Neule on nimittäin valmis jo ja sen on voinut bongata päältäni jo useampaan otteeseen. Se on pitkään aikaan kaunein neuleeni. Ei sillä, että vertailukohtiakaan neuleelle ei vähään aikaan ole puikoilta tullut, joten haluan siitä täydellisen kauniit kuvat jossain ihanassa paikassa, kauniissa miljöössä, suloisessa valossa, lämpimässä illassa. Melkoiset paineet valokuvaajalle, hehe!

Väliaikaitieto on silti myös se, että nelivuotias on saamassa oman hattaraneuleensa. Sitä neuloessani ja laskutoimituksia silmukoiden suhteen laskeskelessa mietin, jopa, että aloittaisinko katsomaan jälleen kerran Game of Thronesia. Se ei oo ikinä yrityksistä huolimatta mulla lähtenyt, mutta ehkä hattaran neulominen auttaa, silleen vastakohtana. Käsittääkseni. Tai sitten jatkan eilen aloittamaani elokuvaa, jonka nimi olo Yksisarviskauppa. Joo, se sopii mulle paremmin!

Ihanaa maanantain makuista torstaita ja leppoisia neulehetkiä takatalvisiin tunnelmiin!

KAKKUA JA VIINIJUOMAA // TYTTÖJEN KEVÄTBAILUUT

Kaupallinen yhteistyö: Freixenet & Suomen Blogimedia

Muutama viikko sitten pyysin pikaisella aikataululla ystäviä lauantai-illaksi juhlimaan mun luo. Teemana kutsussa oli vanha kunnon perinteinen Kakkua ja viinaa, mutta viina vaihdettu nimestä viinijuomaksi pirskahtelevan kevään kunniaksi. Te tiedätte, että tykkään järjestää juhlia. Olen tosin vähän vuosien mittaan laiskistunut tai alkanut mennä iisimmän kaavan kautta, koska juhlien järkkäily on myös aikaa vievää hommaa ja tässä kolmen lapsen äitinä ei ekstratunteja kaikesta maailmankaikkeudelta toivomiselta huolimatta vuorokauteen ole tullut. Joten oon sitä mieltä, että juhlat voi pitää myös niin, että pyytää vieraita tuomaan mukanaan kakun (tai jotain muuta herkkua) nyyttärihengessä JA VARSINKIN jos mulla on tarjota yhteistyön tiimoilta juomat niinkuin tällä kertaa oli: Hartwallin Freixenet Mia viinijuomia, Rosé ja White sekä myös kuohuvampi Sparkling, joiden alkoholipitoisuus on 5,5%. Mulle Hartwallin juomat ovat tuulahdus lapsuudesta. Ei niin, että lapsuus olisi ollut yhtään alkoholin huuruista kenenkään tiimoilta, vaan että mun isäni töikseen kuljetti Hartwallin juomia. Pääsin joskus isän mukaan töihin ja sain laittaa juomia kaupassa kylmäkaappiin, tietty niin, että etiketit on suorassa. Isä oli siinä tarkka. Se oli ihanaa! Nääkin juomat löytyy ihan ruokakaupoista. Toivottavasti sielläkin ne laittaa hyllyille joku, joka on tarkka etiketeistä ja nyppimisestä (eli että tuotteet on suorassa rivissä ja hyllyn reunaan asti täytetty). Viinijuomien tarinassa on sielläkin ihana ajatus taustalla. Freixenetin nuori viinintekijä Gloria Collelli sai inspiraationsa kotikaupunkinsa Barcelonan kaduilta, joilla ihmiset istuivat iltaa ja kohottavat maljan elämälle ilman sen kummempaa syytä. Just sellaiset juhlat olivat nämä minunkin juhlat.
Se, että juhlat pidetään nopealla aikataululla vaikkapa niin, että tervetuloa ens viikonloppuna (eikä, että juhlat on sitten kolmen kuukauden päästä, jotta ehditte hankkia lastenhoitajat ja junaliput), on musta kiva tapa juhlistaa, koska usein on niin, että ystäviä ehtii nähdä liian harvoin. Kaikilla on kokoajan, jos ei kiire, niin paljon hommaa nyt ainakin. Toisinaan jotkut, minäkin, saattaa ajatella, että enpä mee nyt noihin kemuihin, kun meen sitten seuraaviin. Seuraaviin? Ikinä ei tiedä tuleeko niitä seuraavia. Minusta on mukavaa ja tärkeää, että ollaan ystävien elämässä kokoajan jollain tavalla. Mä en itse ehkä ehdi aina soittelemaan ja kyläilemään, mutta pidän synttärijuhlia, kakkuajaviinaa-juhlia ja tällaisia pikaisesti tapahtuvia kuohujuomakekkereitä.

Näissäkin juhlissa käytiin läpi tuoreimmat nopeat mitä kuuluu -kuulumiset, suuremmatkin elämänmuutokset, lastentaudit täineen ja kihomatoepisodeineen, työstressit väsymyksineen ja ruokavaliot. Se kaikki on aivan ihanaa. Olla edes vähän kartalla missä kukainenkin menee ja kuinka se niin aina auttaakin se omien tuntemusten jakaminen ystäville, helpottaa ja kaikesta siitä keskustelusta saa omiin ajatuksiin jollain tavalla ilmaa, saa ne rullaamaan, älyää ehkä jotain jostain (itsestään nyt varmasti eniten) taas vähän enemmän. Mun lempeyskirjassakin (Muita Ihania Lempeyskirja, Gummerus, 2019) sanotaan, että Älä unohda ystäviäsi – varsinkaan ruuhkavuosina. Se sivu kirjasta olisi sopinut täydellisesti näiden juhlien kansikuvaksi facebookin event-sivulle. Hain juhlia varten…Tai no siis en todellakaan hakenut juhlia varten, vaan olin menossa ostamaan pojalleni 8-vuotissynttärilahjaan (polkupyörä) numeropalloa, että se kruunaisi lahjan. Juhlakaupassa muhun kuitenkin iski piheys, että ostaa nyt vielä satojen eurojen pyörän päälle kympin maksava turha foliopallo. Joten ostin KAHDELLAKYMMENELLÄVIIDELLÄ eurolla yksitoista ilmapalloa. Niitä juhlia varten, ajattelin. Ihan hyvin selitetty itselle, haha! Eli juhlia varten, tavallaan vahingossa hankitut yksitoista ilmapalloa kruunasivat nämä Kakkua ja kuohujuomaa -juhlat ja myöskin ilahduttivat myöhemmin lapsia.

Meillä oli juhlissa toki muutama kakkukin, mutta niiden kuvaaminen jäi. Joimme illan mittaan viinijuomia mun olkkarissa ja pidin ystävilleni musavisan, ihan vaan oltiin. Ennen pidin kaikissa juhlissa bingon, ja sitä toivottiin nytkin, mutta onhan noiden vuosilukumusavisojenkin pitäminen aika hauskaa. Tällä kertaa arvuuteltiin vuoden 1996 biisejä. On kyllä kiitollinen olo kaikista ystävistä, ihanaa kun tulitte! Tätä tekstiä viimeistellessäni sain viestin ystävältäni, että olethan tulossa toisen ystävän nelikymppisille? Päässä raksutti, muistin nähneeni joskus kutsun, mutta missä päin somea ja kääk, olinko ilmoittautunut ja onko mulla lastenhoitajaa?! Toivottavasti pääsen paikalle, ruuhkavuosista huolimatta! Sitä ennen silti nappaan tässä iltapäivällä kaapista Freixenet Mia Rosé -pullon ja menen kilauttelemaan siitä lasilliset ystävien kanssa vapun kunniaksi. Oikein hauskaa, ihanaa, rentoa ja ajatuksissa ainakin lämmintä vappua, se on kesän alku tässä ja nyt!

MUUTAMA HUIPPUHYVÄ VINKKI LAIVAMATKALLE JA RUOTSIN ROADTRIPILLE LASTEN KANSSA

Kaupallinen yhteistyö: Silja Line ja Suomen Blogimedia

Vieläkö muistatte meidän viime kesän roadtripin Ruotsiin? Se oli ihana matka toukokuussa mun synnyinmaisemiin, jonne sain viedä lapseni tutustumaan. Koostin teille nyt lyhyemmän version vinkeistä, jotka on kiva ja hyvä muistaa, jos suunnitelmissa on tulevalle kesällä matka armaaseen naapurimaahamme. Usein meille monille, minullekin Ruotsin reissu tyssää usein vain Tukholmaan tai pohjoisessa Haaparantaan. Pidemmällekin kannattaa uskaltaa ja mennä, lähimatkailu on antoisaa. Ruotsi on kaunis ja helppo maa lähteä matkalle. Sieltä saa parhaat tillisipsit ja filmjölkin, johon niitä dipata. Hölö Mörkö -tienviitta Tukholman eteläpuolella naurattaa aina. Nopeusrajoituksetkin ovat enemmän parittomia kymmenlukuja ku meillä täällä kotona. Muistan lapsuudestani, että isäni kertoi, että jossain, jonkun tien varrella (nää on parhaita koordinaatteja) on paikka, josta näkyy tosi monta (seitsemän?) kirkontornia. Onkohan se vaan mun muisto vai ihan totta? Uskon, että totta. Siinä kai ne tärkeimmät vinkit. No hehe. No ei vaan, tein teille napakan koosteen muitaihaniamaisista vinkeistä laivalle ja Ruotsiin.

  1. Lasten kanssa matkatessa voi tehdä niin, että ei etukäteen kerro lapsille mitä kaikkea aiotaan reissussa tehdä. Liika tieto voi saada lapsen mielen yhdeksi suureksi mylläkäksi ja into juuri meneillään olevista tapahtumista laimentua, kun odotellaan jo jotain suurempaa. Edetkää yksi juttu kerrallaan, aivan kuin kaikki olisivat ylläreitä ylläreiden perään.
  2. Jos ollaan menossa roadtripille Ruotsiin, niin jo pelkkä autolla ajaminen laivan sisälle on ihan mahtavaa!
  3. Risteily on aina oma seikkailunsa. Tutki siis tarkasti ohjelmalehtinen, mitä laivalla milloinkin tapahtuu. Lapsille on aina paljon hauskaa ohjelmaa.
  4. Muistakaa ottaa mukaan uikkarit ja menkää laivan allasosastolle. Joka risteilyllä ei pidä ja voi sanoa, että mennään ens kerralla sitten!
  5. Silja Land on aivan paras paikka! Jokaiselle lapselle ikään katsomatta kivaa puuhaa ja aikuisillekin miellyttävä, olipa sitten lasten seurana tai istuskelemassa ikkunan ääressä katselemassa merelle.
  6. Maihin päästyänne valitkaa suorimman moottoritiereitin sijaan pienempiä teitä ja nauttikaa maisemista. Litskat (eli iPadit) ja kännykät pois käsistä ja katse ulos. Kaupunkimaisemia, peltoja, metsää kuten kotonakin, mutta kaikki näyttää silti aivan erilaiselle.
  7. Monilla meistä suomalaisista, varsinkin pohjoisesta kotoisin olevilla, on kaukaisia ja läheisempiäkin sukulaisia Ruotsissa. Sinne kun lähti isot määrät ihmisiä töihin aikoinaan 70-luvulla varsinkin. Ottakaa yhteyttä heihin ja yllättäkää ja käykää kylässä. Voisin kuvitella, että moni ilahtuisi, kun saisi kaukaisia sukulaisia vieraakseen. Minusta ainakin on aina mukava kuulla tarinoita sukulaisistaan ja ehkä muistella menneitä. Oppii usein samalla itsestäänkin jotain.
  8. Tutustu etukäteen Ruotsin erilaisiin kohteisiin. Meidän pääkohde tuolla reissulla oli Vimmebyssä sijaitseva suloinen ja niin ihana Astrid Lindgrens Värld, josta kirjoitin talvella oman postauksensa. Muita paikkoja minne mä lähtisin samantein on esimerkiksi: a) Uppsala, koska sieltä on Pekka Töpöhäntä kotoisin. b) Kolmårdenin eläinpuisto, klassikkokohde monelle jo omasta lapsuudesta. Itse tosin olen käynyt siellä vain äitini vatsassa, mutta se lasketaan. c) Malmö, sieltä pääsee helposti käväisemään myös Tanskassa. d) Jos lähtee ajamaan Tukholmasta kohti pohjoista, niin reilun 1000 kilometrin päästä on takaisin Suomen puolella, siihen väliin mahtuu monta kivaa kaupunkia ja seikkailua. e) Kalmarin kaupunki Ruotsin itärannikolla ja siitä Öölannin saarelle. Siellä on myös kuningasperheen kesäpalatsi Solliden!
  9. Kaupungit, joissa ei olla ennen käyty ovat jo seikkailu sisänsä, mutta lapsia ilahduttaa aina uudet leikkipuistot, sellaiset joissa ei olla ennen käyty! Tämä vinkki on ihanan edullinen ja toimii jopa kouluikäisiinkin. Ja minuun. (kts. kuva jossa istun keinussa – aika onnellinen nainen)
  10. Suunnittele reissu vähintään pääpiirteittäin, mutta jätä tilaa seikkailuun.
  11. Muista kosteuspyyhkeet ja laastarit ja höllää vähän hermoja lähtiessänne!

Voi että, tulipa ihana fiilis tuota meidän roadtrippiä muistellessa ja ovatpa lapset kasvaneet vuodessa. Lisää reissuinspistä löydät täältä. Ehdottomasti laitan taas matkahaavelistalle automatkan naapurimaahamme koko perheen kanssa. Suosittelen kyllä täydestä sydämestäni Ruotsia ulkomaankohteeksi lomalla.

 

MALEDIIVIEN YÖ

Iski kauhean kova matkakuume tänään. Uusia matkoja ei juuri kalenterissa ole odottamassa, joten laitoin silmät kiinni ja palasin ihaniin muistoihin marraskuulle Malediiveille. Silmät avattuani jatkoin muistelua valokuvien voimin. Voi että. Sydän alkoi pamppailla, kun mitä tahansa mietin matkaltamme. Jos joku oli unelmien loma, niin se.

Yhden ihanan tarinan reissultamme haluan teille nyt jakaa. Luultavasti tarina mutkittelee sivuraiteillekin, mutta melkööt.

Illat Kuredulla olivat ihania. Aurinko laski kuuden maissa ja auringonlaskut olivat uskomattoman kauniita. Vain parina iltana maltoimme katsella auringonlaskua villamme terassilta, josta näkymä oli täydellinen, koska vieläkin täydellisempi se oli kun käveli kauas merelle päin sandbankilla. Koska kyseessä on äärettömän romanttinen lomakohde, tuli vastaan toisinaan myös muita pariskuntia. Aina kuitenkin niin, että me kävelimme merelle päin ja muut takaisin saarelle ja saimme nauttia auringonlaskun kauneudesta kaksin. Auringon laskettua menimme yleensä melko suoraan illalliselle. Joskus piti käydä vaihtamassa vaatteet, jos oli nautiskellut hiekkasärkän aalloista liikaa. Siellä kun oli niin siisti paikka, jossa aallot tulivat molemmista suunnista ja tyrskähtivät toisiaan vasten. Siinä oli ihana seisoa ja kuvitella olevansa kahden meren rajalla. Kahden suuren valtameren välimaastossa. Siinä just.

Ravintolassa meillä oli oma lempipaikkamme, jonne tarjoilijat meidät suoraan aina veivät, jos tilaa oli. Reunimmainen pöytä lähimpänä merta. Muutaman askeleen päässä aalloista. Siinä sai hipsutella varpaita hiekassa, syödä kynttilänvalossa, kuunnella aaltojen kohinaa, katsella taivaalle ja merelle, täysikuutakin sen molemmin puolin. Nauttia vaan toistemme seurasta ja kaikesta muusta niin ihanasta. Nyt tuntuu niin uskomattomalle, että juuri minä olen saanut kokea jotain noin täydellisen ihanaa, elokuvamaista ja ällöromanttista. 

Illallisen jälkeen kävelimme takaisin villalle. Hiekka oli lämmintä. Tein ehkä käsilläseisontoja matkalla tai hyppelehdin ja pelleilin rannalla olevan hääkatoksen luona. Tai hyppelehdin hellun kaulaan onnellisena naisena sitä pussailemaan. Nappasimme laiturin päässä olevasta sandaalinarikasta läpykkämme mukaan aamua varten (laituri oli niin kuuma ettei siinä voinut päivällä kävellä avojaloin ja päiväksi tossut sai jättää hyllylle, kun hiekalla ei niillä ollut kiva kävellä). Taas yleensä jatkoin hyppelehtimistä. Olen vähän sellainen hyppelijä, kun olen iloinen, onnellinen tai muuten vaan hurmioissani elämästä. Tarkistimme aina näkyikö rannalla rapuja (näkyi aina) tai vedessä rauskuja tai haita. Villan oven edessä istuimme toisinaan hetken somettamassa, verkko oli parhain juuri siinä kohdassa. Villamme oli toiseksi viimeisin, meidän vieressämme ennen merta oli enää suuri hääsviitti jacuzzeineen.

Hipsimme usein heti sisälle päästyämme samantien takaisin ulos, villa taakse terassille. Istuimme terassin reunalla, taskulamppu kourassa, jalat kiinni toisissamme ja katselimme vettä jalkojemme alla. Harmitti, että huoneessa ollut taskulamppu ei ollut kirkkaampi, sillä olisi tehnyt mieli kuikuilla kauemmaskin. Villan alla ui usein tuo kuvan kala, tai haluan ajatella, että se oli aina sama. Joinakin iltoina bongattiin iso haikin ja vitsit se oli siistiä. Hiljaa (kuten kaikki muutkin kalat, mutta haissa on ehkä vielä sellainen oma karmiva hiljaisuutensa) lipui vaan ohitse. Yhden kerran myös rausku. En voi olla ihmettelemättä ja kertomatta näitä hai- ja rauskutarinoita, mutta meri ja vedet ovat aina kiehtoneet mua ihan valtavasti ja oon näistä kokemuksista vaan valtavan onnellinen ja kiitollinen. (oon myös horoskoopiltani kalat eli yhtä kaikkien noiden merenelävien kanssa!)No niin ja sitten siihen itse tarinaan… Hehee, kuka olisi arvannut, että näin kauan kestää sivupoluilla. Käsi ylös!

Yhtenä iltana pitkän kala- ja merieläinbongailun jälkeen päätimme, että nukutaan yö ulkona taivasalla. Raahattiin terassin auringonottosängyn patja lattialle, puoliksi niin tähtitaivaan alle ja puoliksi terassin katoksen alle. Paksu peitto sisältä ulos ja tyynyt tietysti. Meri liplatteli ihanasti villan jalkoja vasten (vai voiko sanoa, että talolla olisi jalat… no kuitenkin ne muutama pölkky joiden varassa se villa siinä seisoskeli) ja lämmin, ihana merituuli hiljaisesti puhalsi, oli tämän maailman juuri sen hetken maagisin yöhetki ja hiljaisuus. T-ä-y-d-e-l-l-i-s-t-ä.

Nukahdettiin ihanasti. Ulkona oli tietysti huomattamasti hiostavampaa ja lämpimämpää kuin ilmastoidussa sisätilassa. Nukun muutenkin untuvapeitolla kesät talvet kotonakin, joten nytkin nukuin puoliksi paksun peiton alla ja puoliksi lempeässä merituulessa. Ennen unta oli vielä pakko pari kertaa kurkistaa, mihin olinkaan nukahtamassa. Täydellisyyteen.

Muutaman tunnin unien jälkeen, jotka muuten olivat erittäin makeat ja sikeät, heräsimme pariin sadepisaraan kasvoillamme. Samantien kuuli, että sade oli tulossa kovaa vauhtia mereltä meitä kohti ja vain pari sekuntia myöhemmin satoi jo ihan täysillä. Kerkesimme napata peitot ja tyynyt ja siirtyä sisätiloihin jatkamaan unia. Vaikka taisin mä käydä vielä alemmalla terassilla kastumassa sateessa, koska sekin oli niin ihanaa.Tuo yö on jäänyt mieleen niin ihanana. Koko reissu oli sitä, mutta just tuo yö, varsinkin kun jo parina aiempana yönä suunniteltiin ulkona nukkumista, mutta oltiin ensin että no ei. Onneksi toteutettiin. <3

KALAKEITTOA JA KORKEITA PAIKKOJA HOPLOPISSA

Kaupallinen yhteistyö: Hoplop ja Suomen Blogimedia

Kuulostaa aivan tavalliselta ja mukavalta, että mennään koko perheellä Hoploppiin. Maksetaan sisäänpääsyt, viedään vaatteet säilöön kaappeihin, siinä vaiheessa lapset juoksevat jo innoissaan leikkimään eikä niille ehdi edes huikata missä sitten istutaan odottamassa, aikuiset pysäköivät kahvilan antimien äärille, tekevät ehkä töitä läppäreiltään.  Lapset kirmaavat hikisinä ja onnellisina. Pienempien lasten kanssa aikuisetkin kulkevat mukana seikkailuissa, välillä pää (aikuisten) kopsahtaa seikkailupuiston kapeilla reiteillä ja selkääkin saattaa särkeä se jatkuva möyriminen, mutta kaikki se on sen arvoista. Mukavaa ja kivaa yhdessäoloa. Toisinaan kuvio voi mennä hieman toisellalailla, tämä postaus kertoo siitä.Viime viikon maanantaina, sinä kaikkein arkisimpana viikonpäivänä, me hurautettiin seitsenpaikkaisella autolla työ- ja koulupäiviemme jälkeen koko uusperhekombollamme (nainen, mies, 2 x 12-vuotiasta, kymppivee, ekaluokkalainen ja neljävuotias) Konalan Hoploppiin. Se onkin kaikista mun elämäni aikana koetuista Hoplopeista kivoin, se on aivan valtava! Suureen halliin on rakennettu alas se perinteinen seikkailupuisto ja yläkerrassa on mm. minigolffia ja kiipeilyseinä sekä katonrajassa kiipeilyrata ja vaijeriliukuja.

Lähdimme matkaan ilman mitään välipaloja tai päivällistä. Sillä tiesittekö, että Hoplopeissa voi syödä arkisin ihan tavallista kotiruokaa? Ei siis tarvinnut tehdä ennen lähtöä mitään ruokaa, koska sen kaiken sai tuolta. Ja arvatkaapa mihin hintaan? No ihanan huokeasti, nimittäin aikuisen ja lapsen annokset maksavat yhteishintaan 9,90e sisältäen vielä Novelle-juomatkin. Eli sisään päästyämme ihan ensimmäiseksi laitettiin ruokatilaukset tiskille: viisi lihapulla-annosta lapsille (myös luomuporkkanapyörykät olivat tarjolla, mutta lihansyöjälapset päätyivät klassikkoannokseen) ja aikuisille kermaiset lohisopat ruisleivällä. Ruoka oli maittavaa ja hyvää, sitä oli riittävästi ja kaikkien vatsat täyttyivät. Taisin aika monta kertaa todeta, että tämä on täydellistä helppoutta maanantaihin. Ja varsinkin juuri tuohon maanantaihin, kun kaikki lapset ovat just vaihtaneet kotia ja silloin saattaa mielialat vaihdella ihan jokaisella. Helppous on silloin luksusta!Jälkkäriksi syötiin vielä jäätelöt ja sen jälkeen lähdettiin koko porukan voimin (tässä vaiheessa lapset tietysti olivat juoksennelleet, leikkineet ja pelailleet hikihatussa pitkän aikaa) seikkailupuiston uumeniin ja tutkimaan mitä yläkerrasta löytyy. Pitkä, juuttimatolla laskettava liukumäki on oiva kisapaikka, kuka on ekana alhaalla ja kuka ehkä puijaa varaslähdöllä?! Ilmakiekkopeli taas saa minutkin melkoisen kilpailuhenkiseksi, nelivuotiaasta puhumattakaan. Lapset kirmasivat aivan onnessaan minigolfradan läpi. Kiipeilyseinään minäkin lähdin ja ehkä vähän kuvittelin itsestäni liikoja, en nimittäin ihan tuosta vaan päässytkään ylös asti ja jännitti hulluna hypätä alas. Lapsia ei. Trampoliinit tietysti kiinnostivat kaikkia, paitsi mua, koska edelliskerralla tramppaa testatessani nyrjäytin noin neljännellä hypylläni nilkan, joka vihoitteli sitten koko loppukesän. Joten se siitä tällä kertaa. Seurasin muita hyppelijöitä ja heidän itsekeksimiään kisailuja. Tukat vaan hulmusivat, niillä joilla sitä on!Lapset hullaantuivat poleteilla toimivaan koura-automaattiin. Siihen, joka piinaa kaikissa huvikeskuksissa ja houkuttelee testaamaan, mutta harvemmin siitä on kukaan koskaan nähnyt kenenkään mitään voittavan. Lukuunottamatta pikkuveljeni, joka kerran yhdellä ainoalla yrittämällä nappasi KAKSI lelua yhtäaikaa, molemmille lapsille omansa. Tästä pelistä kuitenki jokainen voitti, joten onnellisia kouran testaajia ja pikkupehmolelun voittajia oli porukassamme monta.Pari tuntia seikkaltuamme mentiin vielä tyttöjen kanssa yläilmoihin, seikkailupuiston köysiseikkailuun. Tykkään kiipeilypuistoista ja juuri tuollaisista radoista ja reiteistä, mutta tämä löi mut kyllä vähän ällikällä. Radat menivät ihan katonrajassa, älyttömän korkealla, tarkalleen ottaen 18 metrin korkeudessa. Mää en jännitä korkeita paikkoja ja oon aika rohkea, mutta tuolla, täytyy myöntää, jalat tutisivat. Tytärkin taisi naurahtaa mun jännittämiselle. Mietin siellä reittejä kulkiessani, että tajuaisivatpa useammat aikuiset tulla testaamaan ne radat eivätkä vain istuskelisi alapuolella kahvia siemaillen. Siellä todella tunsi elävänsä. Kreisit kiksit sai myös kiitoradasta, jossa liu’uttiin pitkin katonrajaa. Erityismaininnan saa kiipeilypuolen henkilökunta. Janoisille kiipeilijöille tuotiin vettä ja jokainen jännittäjä sai erinomaista kannustusta. Sen verran kauan kiipeilyhommissa loppujen lopuksi sitten meni, että mua vähän jo odoteltiin alhaalla, sillä itse jäin yläilmoihin viimeiseksi tyttöjen jo liu’uttua vapaapudotuksella alas. Olisi jo kotiinlähdön aika. Perusmeininkiä, että äiti-ihmistä saa hätyytellä Hoplopista kotiin! Siellä mää vaan vilkuttelin katonrajasta, kuten kuvasta näkyy. Oli kyllä mukava maanantai-ilta, ja ajankohta muutenkin tosi hyvä, sillä meno ja meininki oli melko rauhallista, ei ruuhkia ja vältyttiin valtaisilta jonotuksilta ja syötiin niin makoisat ruuat, että kotona vasta tuli iltapalanälkä.

Lopuksi vielä perhekuva meidän porukasta. Ihan ei olla ilmassa yhtäaikaa, kaikki eivät näy kunnolla kuvassa, mutta kyllä tämä meiltä näyttää. Kiitos Hoplop, kiitos mun perhe ja koko porukka. Ens kertaan! <3 


 

PIAN TULOSSA – UUSI LASTENHUONE TAI VÄHINTÄÄN UUDET TUULET

Kaupallinen yhteystyö: Glowdia ja SBM Kipinä

Olen aivan kyllästynyt lastenhuoneen kaaokseen. Väsynyt siihen, että siellä näyttää vähän tylsälle, tavaraa on paljon, sänkytilanne karsea ja fiilis muutenkin kulahtanut, jämähtänyt. Kirjoitin aiheesta jo talvella ja kaipasin muutosta. Lapsiakaan ei taida huoneensa ympäristö liiemmin juuri tällä hetkellä inspiroida, sen verran vähän he siellä aikaa viettävät. On kyllä oikeasti aivan ihanaa, että lapset tulevat aina sinne tilaan, missä minäkin olen, sillä tiedostan toki, että tulee aika, jolloin äidin seura ei niin paljon kiinnostakaan. Eikä se nyt aina tarkoita sitä, että niille eiv lastenhuoneen sisustus kelpaisi.

Olen yrittänyt pitkään miettiä mitä huone kaipaisi ja kuten ehkä saattaa huomata sen tämän hetkisestä tilasta, ihan hirveästi en ole loistoratkaisuja keksinyt. Lastenhuone-tägillä kun selaa vanhoja postauksia, niin huomaa, että välillä se on ollut todella ihanana. Onnekseni on ihmisiä, jotka auttavat ajatustoiminnassa siinä asiassa, että mihin suuntaan huonetta lähdetään viemään. Tilasin nimittäin Glowdiasta suunnittelupaketin juuri tähän täsmäongelmaan. Valitsin paketin nimeltä Glow, joka sisältää:

  • Sisustussuunnitelman valittuun huoneeseen
  • Pintamateriaalit, huonekalut, tekstiilit, valaisimet, somistus
  • Ostoslista!
  • Yhteydenpito suunnittelijan kanssa
  • Tarvittaessa yhden muutoskierroksen

Kaikki tapahtuu siis niin, että syötän huoneesta tai huoneen osasta tietoja palveluun ja toiveitani sekä mm. listan jo olemassa olevista kalusteista. Muutamaa päivää (7-14) myöhemmin saan luonnoksen suunnitelmasta, kommentoin sitä ja vähän myöhemmin sähköpostiin (ja My Glow -kansioon Glowdiassa) ilmestyy suunnitelma. Kuinka helppoa! Tai siis aivan täydellistä. Sen jälkeen minun tarvitsee tietysti alkaa hommiin, hankkia tavaroita ja huonekaluja, maalata mahdollisesti seiniä, ruuvata hyllyt ja naulakot paikoilleen ja mitä nyt suunnitelmaan milloinkin kuuluu.

Valitsin Glowdian suunnittelijoista itselleni Salla Sojakan. Suunnittelijasivulta näkee eri suunnittelijat ja voi valita omaan tyyliin sopivan henkilön. Sallan kuvauksessa lukee, että hänen lempityylinsä on leikkisä ja skandinaavinen, ja voisin melko hyvin todeta meidän kotimme tyylistä samaa. Joten it’s a match! Tosin en näistä postauksen kuvista lähtisi tyyliä hulluna muodostamaan, ne ovat tämän hetkistä lastenhuonettamme, joka taas kuvastaa isosti aika monien lasten huoneita, jotka ovat päässeet luisimaan samaan jamaan.No mutta, että millianenko suunnitelma saatiin? Hyvä, todella hyvä. Siihen kuului värisävyjä maaleista, joilla maalata musta seinä sekä jo olemassa oleva Ikean Tarva-lipasto. Haluan säilyttää lipaston, sinne saa hyvin tällä hetkellä sängyn alla olevia legoja ja autoradan palasia. Vanhan kerrossänkymme möin jo viime vuoden puolella pois ja tilalle olen pitkään miettinyt vaihtoehtoja päätymättä mihinkään. Lopullinen ratkaisuni tulee olemaan suunnitelman mukainen Ikean Svärta-kerrossänky, sillä sen alle saa myös ulosvedettävän varapeti-nimellä kulkevan vuoteen. Tarvitsemme kolmelle lapselle nukkumapaikat ja näin ne saadaan, eikä tilaa kulu paljon, sillä huone ei ole valtavan suuri. Lisäksi suunnitelmaan kuului kerrossängyn yläsängylle verhot, jotta yläsänkyläinen saa yksityisyyttä. Tämä on loistava idea. Suunnitelmaan kuului myös naulakko, valaisimet, lipastonnupit ja pikkutavarahylly kerrossänkyasujille. Lisäksi oli linkkejä inspiraatiokuviin lipaston maalausta varten. Juuri sellaisia asioita ja tuotteita, joihin kyllä itsekin saattaisin päätyä omin avuin, jos tulisivat automaattisesti jotenkin vastaan, mutta nyt mulla ei vaan tarvinnut ajatella itse yhtään. Ainakin mulla on aivokapasiteetti ihan maksimiteholla noin suurinpiirtein kokoajan, joten aah, mikä helpotus.

Kerrossänky on nyt bongattu Tori.fi:stä ja se saadaan piakkoin. Muitakin tuotteita yritän bongailla kierrätysryhmistä. Ja yksi asia, johon tartun heti kun inspiraatio iskee / on aikaa / lapsetkin innostuvat, on kirjahyllyn kirjojen raakaaminen läpi. Eli pois ne, joista lapset eivät pidä tai jotka viedään varastoon talteen. Kirjat ovat meillä tärkeä osa arkea ja tykkään, että kirjahylly pursuaisi, mutta kuten todettu, tilat ovat ahtaahkot. Oikein jos innostun, niin siirrän myös lastenhuoneen kellon kesäaikaan, heh! Oli nimittäin järkyttävää eräänä aamuna, kun herättiin vartin yli kuus ja kello oli edelleen talviajassa ja näytti vartin yli VIITTÄ.

 

Olen yhtä innoissaan tästä lastenhuoneen muutoksesta kuin nuo Kaja ja kaverinsa tuolla kaapissa pari kuvaa alempana. Tai mun My Lillte Pony kirjojen vierellä, melkein lentoon lähdössä. On jotenkin superkivaa se, että mulla on nyt tässä tietokoneella tiedosto, johon voin aina palata, kun mietin, että mikä on seuraava vaihe huoneen laittamisessa. Kevät on kyllä just tällaista ihanaa kodin laiton aikaa. Mietin jo äsken, että kehtaisinko vielä lipaston tuohon sisäpihalle ja maalaisin sitä siinä, välittämättä pölystä tai pihaa ympäri polkupyöräilevistä lapsista tai naapureista nyt varsinkaan. Olisi vaan niin suloisen kivaa maalailla kevään lämmössä ja suihkulähteen liplatellessa vieressä. 

 


 

EI YHTÄÄN NOLOJA JUTTUJA

Juna oli saapumassa Pasilan asemalle. Olimme tulleet junan oville jo valmiiksi kasseinemme, että jäädään pois. Siinä seisoskellessa tuli mieleen, että joskus on kauheasti hävettänyt se pelkkä ajatuskin, että mitä jos seisookin väärällä puolella junaa. Seisoo siinä odottamassa, että juna pysähtyy, mutta tajuaakin asemalle saavuttaessa, että laituri onkin toisella puolella. Kuinka noloa! Oikeasti siis, EIHÄN SE OLE YHTÄÄN NOLOA, mutta miksi ihmeessä joskus on tuntunut siltä? Nolostellut sellaista asiaa? Kuvitellut, että joku ympärillä oleva ihminen sen huomaa ja miettii tai pahimmillaan varmaan on ajatellut, että naureskelee päälle. Milloin itse on miettinyt jostain ihmisestä yhtään mitään, tai että joku arkinen asia, kuten ovella seisominen olisi noloa.

Nämä tällaiset nolostelut liittyvät usein epävarmoihin aikoihin elämässä, ehkä eniten nuoruuteen, mutta toisilla ne tuntemukset voivat olla mukana läpi elämän. Ei ole kauankaan aikaa, kun joku kertoi hypänneensä metron kyytiin, väärään suuntaan, eikä kehdannut jäädä heti seuraavalla pysäkillä pois, vaan kulki monta pysäkin väliä ennen kuin jäi pois ja meni takaisin toiseen suuntaan. Nämä ovat kyllä ihmeellisiä nolostumisen tunteita. Normaaleitakin tavallaan, mutta useimmat melko turhia. Jos on jännittäjä elämässä muutenkin, niin silloin on helpottavaa, kun niistä pääsee eroon. Huvittavia ne useimmiten varsinkin ovat! Pyysin seuraajiani kertomaan heidän omia kokemuksiaan ja tässä niitä koostettuna teille, olkaat hyvät:Ennemminkin tässä tilanteessa toivoisi, että joku olisi nähnyt, sillä jos käykin huonommin, niin olisi ihanaa saada apua! Itse kaaduin toista lasta odottaessa parkkipaikalla pahasti, kun olin kiertämässä takapenkille ottamaan kolmivuotiaan tyttäreni pois turvaistuimesta. Kaaduin ison vatsani kanssa selälleni, ihmisiä käveli ohi, mutta kukaan ei tullut auttamaan. Se oli aika kamalaa! Tunnistan tämän! Nykyään menen kassalle suoraan ja sanon ihan ääneen, että en ole ennen käynyt, miten täällä toimitaan. On ihanan vapauttavaa olla aidosti vähän urvelona, eikä esittää, että tietäisi jotain mitä ei tiedä. Sama pätee muuten siihenkin, että joskus aikoinaan ihmiset reissatessa kammoksuivat sitä, että heidät tunnistaa turisteiksi! Siis ihan hirveää, jos joku luulee turistiski, VAIKKA ON TURISTI. Rempseästi vaan kaikki turistin merkit esille, kamera kaulaan ja selfieitä ottamaan maamerkkien edustalle, ihan pokkana! Joskus muuten nolostutti myös ottaa valokuvia joidenkin turistinähtävyyksien luona. Tarvitsin parikymppisenä valokuvia Mannerheimin patsaasta ja muistan kyllä kuinka nolotti hirveästi pyöriä siinä patsaan ympärillä järjestelmäkamera kaulassa. Onneksi nykyään on intternettikännykät ja ihmiset kuvaavat kaikkea kaikkialla ja paljon! Itse otan myös instastooreja kävellessäni kaupungin kaduilla, vaikka ihmisiä tulisikin vastaan. Se tietty kyllä joskus vähän nolottaa… hehe.Tämän ilmoitti moni. Onneksi nykyajan nuorille, toivottavasti, vaikkapa kuukautiset ovat aivan arkinen asia. Mun sukupolvella se saattoikin olla asia, josta ei vaikka kotona puhuttu juuri ollenkaan, joten nolostumisen tunne nousi varmastikin sieltä.

Mutta että vessapaperi! Tämä on kyllä varmasti monilla, keillä siivooja käy, iso nolon tunteen aiheuttaja. Ja niin turha! Sotkuista kotia muutenkin kyllä pahoitellaan. Ihan turhaan. On mukava mennä kylään jonkun ystävän luo, kun siellä oikeasti näyttää sille, että siellä eletään ja että muillakin on legoja siellä täällä, likainen yksinäinen sukka pilkottaa sängyn alta ja pölyt on jäänyt pyyhkimättä muutamaan viikkoon, kuukauteen. Armollista. Sellaisia kuvia ja ajatuksia täältä tähän maanantaihin. Ei tarvii nolostella mitään turhuuksia, mutta noille tapauksille, jotka omalle kohdalle ovat sattuneet, saa ja pitää itsellensä kyllä nauraa! Sille vaikka, että teininä nolotti hulluna mennä paikalliseen skeittikauppaan, niin piti Helsinkiin asti lähteä, että kehtasi mennä. Tai että ikinä ei kunnolla kehdannut harjoitella jotain urheilulajia, koska ei osannut. Höh sille! Kukapa osaisi yhtään mitään, jos ei ikinä harjoittele.