Tietoa mainostajalle ›

NEULOTAAN YHDESSÄ MARRASSUKAT /// 1

Tänään se vihdoin alkaa, aletaan neulomaan taas pitkästä aikaa yhdessä sukkia. Mietin, että tässä tulisi juuri sopivaan saumaan syysmyräköihin, talvea ja joulua ajatellen mukava yhteisprojekti. Miten suloista onkaan käpertyä sohvan nurkkaan, katsoa samalla lempisarjaa teeveestä, neuloa jollekin huipputyypille kauniit, ihanat sukat ja kääräistä ne paperiin, antaa joululahjaksi. Tai valita kreiseimmät omat lempparivärit ja tehdä itselle talven suosikkisukat. Näissä sukissa ei ole värisääntöjä, saat käyttää juuri niin montaa väriä kuin itse haluat. Ohje etenee niin, että suunnilleen kerran päivässä tai joka toinen päivä blogiini ilmestyy uusi sukkapostaus, jossa on päivän kuvio. Rauhalliseen tahtiin etenemme ja tällä kertaa en lupaile tarkkoja kellonaikoja postauksen ilmestymiselle.

Sukista tulee pitkävartiset ja meillä jokaisella on omanlainen neulekäsiala. Omani on enemmän löysähkö kuin tiukka, joten jos omasi on jotain muuta, niin testaa riittävätkö silmukat sukkiisi, vai luovitko ohjetta omaan käsialaasi tai sukkia käyttäviin pohkeisiin sopivimmiksi. Kuviot on laskettu niin, että mätsäävät juuri tähän silmukkamäärään.

Aloitus on superhelppo ja ihanan tavallinen. Luo 60 silmukkaa kolmosen sukkapuikoille. Neulo ensin harmaalla viisi kerrosta 2o 2n -joustinta, jonka jälkeen vaaleanpunaisella 7 kerrosta samaa joustinneuletta. Huomiseen! Ihanaa, kun olet mukana!

Ps. Instagramissa sukat löytyvät hashtagin #muitaihaniamarrassukat alta, muista merkata omasi niin saadaan ihastella yhdessä!

 

MUMMI JA SERKUKSET SUPERPARKISSA

Kaupallisessa yhteistyössä Superpark ja Suomen Blogimedia.

Viime viikonloppuna hurauttelimme junalla Ouluun sukuloimaan. Yllätimme mummin ja veljeni perheen viemällä heidät Superparkkiin. Viisi lasta pian kolmivuotiaasta nelosluokkalaiseen, yksi mies, yksi mummi, yksi viimeisillään raskaana oleva ja minä. Ihan hyvä ja ihana porukka – meidän perhe!

Sattui olemaan lauantaipäivä, joten paikka oli pullollaan ihmisiä, erityisesti koulu- ja teini-ikäisiä. Hyvin silti mahduttiin mukaan mekin. Tekemistä näytti heti ensisilmäykseltä löytyvän myös meidän lapsillemme ja aikuisetkin odottivat innoissaan mitä kaikkea hauskaa paikka pitäisi sisällään. Saimme hyvän opastuksen infotiskiltä ja lähdimme innolla liikkumaan! Ensalkuun ei oikein edes keksitty mistä aloittaa, kun paikkoja oli niin paljon.

Me ollaan veljeni kanssa sellaisia, että mennään kyllä kaikkiin rimpuilutelineisiin ja pomppuhommiin aina mukaan itsekin ja meidän äitikin kyllä saatiin houkuteltua vaikka minne, eikä edes ollut kovan suostuttelun takana. Lokakuun ajan isovanhemmat pääsevät Superparkkiin ilmaiseksi, joten jos mummi asuisi lähempänä, niin tätä tarjousta ehdottomasti hyödynneittäisiin vielä uudelleen. Onneksi saimme tuon kivan lokakuisen päivän Oulussa. Tykkäänkin tosi paljon Superparkin perustajan Taneli Sutisen ajatuksesta, että nämä paikat ovat sellaisia, joissa koko perhe ja monta sukupolveakin voivat yhdessä touhuta ja leikkiä. Ollaan kyllä just sopivaa kohderyhmää.

Välillä tosin tuntui, että meno oli melkoisen villiä ja saatoin jopa joutua komentamaan paria teinityttöä, jotka repivät vesipisteellä mukeja kymmenittäin telineestä ja heittivät suoraan roskiin. Muuten näytti tosi mukavalta, kun teinit hyppelivät trampoliinilla, tekivät kaikenmaailman kärrynpyöriä ja kun kurkkasin skeitti- ja skuuttipuolelle, niin mietin vaan, että vitsit kun olis tuommosta ollut minun nuoruuteni Oulussa ja ovatpa niin ihanaa tuo nuoriso!

Lapsista parasta oli pallon heittely mummin kanssa yhdessä. Ihanalta ja hulvattomalta se näyttikin, kun kaikki hikipäissään juoksentelivat ja heittivät palloja päin maaliseinää. Mun pojat tykkäsivät todella paljon heitellä koripalloja pieniin koreihin. Siellä oltais pienessä nurkkauksessa verkkojen sisällä voitu olla vaikka kuinka kauan. Rengasliukumäki oli myös huippu ja sinne lapset juoksivatkin useamman kerran ja kaikki jaksoivat vetää renkaan itse ylös asti. Tyttäreni nappasi pikkuveljen mukaansa ja yhdessä he kiipesivät ja laskivat monen monta mäkeä. Sydän meinaa aina pakahtua, kun he leikkivät yhdessä. Sisko pitää kyllä aina huolen pikkuveljistään ja serkut toisistaan. Ensi kerralla serkuskatraassa onkin sitten jo yksi pikkuinen lisää, vitsit miten jännää!


Meillä oli hurjan hauskaa yhdessä. Mietin just, että syyslomaviikon kätevä ohjelmanumero olisi eskarilaiselle ja koululaiselle päivä Superparkissa ja minä voisin istua läppärin ääressä töitä tehden. Oulusta ja meidän lähimmästä puistosta Vantaalta löytyis rauhallinen työtila ja kahviakin sais, jos jois. Toisaalta, miten pystyy tekemään töitä, kun tahtoisi itsekin temppuilemaan ja sukeltelemaan vaahtomuovimereen.

Ens kertaan! Meijän perhe kiittää ja kuittaa! Ja kiitos myös ihanalle äidilleni ja veljeni perheelle Superpark-päivästä!

Ps. Instagramin puolelta muuten löytyy nyt arvonta, johon osallistumalla voit voittaa teillekin liput Superparkkiin! 

 

IHANAT MAANANTAIMALLIN KAULAKORUT

Leväytin taas maalit ja kukkaset ja muut tilpehöörit pöydälle ja otin Maanantaimallille kaulakorukuvat. Voi että musta onkaan ihanaa, kun meistä on tullut Matleenan, eli hurmaava nainen Maanantaimallin takaa, kanssa ystävykset ja hän minuun täysin luottaa kuvien suhteen. Korut ovat kauniita ja niin minunkin värisiä ja tyylisiä, että on kuin kotihommia tekis!

Kuvia tehdessä maalasin samalla alustaa, viiva kerrallaan samaa tahtia kuvien kanssa. Lopputuloksena syntyi aika ihana vesivärimaalauskin. Ja arvatkaapas mitä, mää sain luvan arpoa teille yhden kaulakorun! Joku onnekas voittaa valitsemansa kaulakorun itselleen. Arvonta tapahtuu muitaihaniassa Instragramin puolella, mutta tästä pääset katsomaan koko kaulakoruvalikoiman Maanantaimallin verkkokaupasta. Onnea matkaan!

TIINA TÄÄLLÄ TERVE, MITÄS TEILLE KUULUU?

Heippa kaikki ihanat blogini lukijat siellä! Tuli pitkästä aikaa olo, että tekee mieli ihan vain kertoa kuulumisia ja vähän, että kuka se täällä teille tätä blogia pitää, jos mukaan on tarttunut uusiakin lukijoita.

Kirjoittelen tätä tekstiä äitini luona keskellä yötä. Tulimme lasteni kanssa viettämään viikonloppua Ouluun, vanhaan kotikaupunkiini. Asuin täällä ikävuodet 4-23, eli aika tärkeät vuodet. Tunnen olevani sydämeltäni oululainen, mutta olisi hankala kuvitella muuttavansa tänne enää, vaikka rakkaimmat sukulaiseni täällä asuvatkin. Kaupunki on muuttunut paljon, enää en tunne ihmisiä juurikaan, vaikka paljon on tuttavia. Usein kyllä vastaan tulee niitä ihmisiä, joiden olemassaolon on unohtanut, välähdyksiä jopa vuosikymmenten takaa. Paikat täällä tuovat paljon paljon muistoja ja yllätyn miten saatan muistaa katujen ja teiden nimiä hurjan hyvin, mutta uusien kaupunginosien suhteen olen ihan ulalla. Minä olen toki muuttunut myös. Olin pitkään myös tamperelainen, siitäkin tuli rakas kaupunki sydämeeni, mutta nyt olen kyllä tosi isosti helsinkiläinen.

Lapseni nukkuvat tässä samassa huoneessa. On ihana kuunnella tätä tuhinaa. Kolme kullanmurua tuhisevat jokainen omalla tunnistettavalla tavallaan. Välillä sitä pysähtyy ihmettelemään miten onkaan saanut kaikki nuo kolme maailman ihaninta tyyppiä tänne maailmaan ja että minä olen äiti. Välillä taas kauhistuu kun tajuaa, että oikeasti ne on kaikki mun, ja että on minun tehtäväni (ja toki isiensä myös) kasvattaa heistä toivottavasti hyviä ihmisiä, jotka huomioivat muut ja ympäristönsä. Onnellisia ja sellaisia ihmisiä, joilla on hyvä olla itsensä kanssa. Ihan hillitön tehtävä, mutta teen parhaani. Minulla on 10-vuotias tytär ja 6- ja pian 3-vuotiaat pojat, he ovat parasta mitä olen ikinä saanut aikaan. Ihanat ja hassut, sydämelliset ja innostuvaiset tyypit.

Aloitin aikoinaan blogin kirjoittamisen sillä, että halusin jakaa muulle maailmalle kaikki pienelle tyttövauvalle tekemäni mekot ja villasukat. Siitä on pian 11 vuotta aikaa. Enää en ehdi niin paljon ompelemaan ja neulomaan, mutta vähän silti välillä. Tulen onnelliseksi, kun saan kiireettä istahtaa koneen ääreen ja ommella surautella. Onnentunne on edelleen suuri myös silloin, kun huomaan, että vetoketjun tai kauluksen ompelu sujuu purkamatta. Tai kun ystävä soittaa ja pyytää minulta ompeluneuvoja tai kun opesijaisuutta tehdessäni oppilas intoutui silminnähden siitä, kun näytin miten ompelukone toimii ja pienen pehmohahmon saa tehtyä ihan itse. Toivottavasti ehdin taas talven aikana neulomaan yhdessä teidän lukijoidenkin kanssa. Voin paljastaa, että mulla on kokoajan työnalla jotain, minkä jakamisesta teille oikein haaveilen. Kyllä senkin aika taas tulee. Elämä on vaan aika kiireistä välillä, minulla se on sitä juuri nyt.

Olen ollut aina melkoinen haaveilija. Olen ihastunut elokuvien maisemiin, surumielisiin musiikkeihin, tunnelmiin erilaisilla keikoilla seuraten samalla ympärillä olevia ihmisiä. Olen leikkinyt festareilla kesäillassa puolitutun pojan kanssa leikkiä, jossa arvuuttelimme ohikulkevien ihmisten nimiä, opiskelualoja, luonteenpiirteitä. Vitsit, se oli hauskaa, kunnon fiilistelyleikki! En uskalla selailla Pinterestiä useinkaan, koska tuntuu kuin hukkuisin kaikkiin niihin ideioihin, joita jo etusivu minun päässäni alkaa surrata. Haluan mieluummin kulkea kaupungin kaduilla tai metsän siimeksessä, Lapin tuntureilla tai ihan vain tiskata käsin kotini keittiössä ja antaa itseni haaveilla, unemoida ja ideoida. Rakastan sitä, kun kesäyössä ajellaan kauniin maaseudun läpi, kun pelloilla on usvaa ja aurinko on sen lyhyen hetken piilossa. Sitä, kun varpaita alkaa palella, jos sattuu sipsuttelemaan paljain jaloin. Sitä hetkeä, kun on aivan hiljaista. Lähellä ehkä vain joku rakas ihminen, joku joka tietää, kuinka tärkeä hetki on minulle. Sellainen keneen voi nojata, kun tuntuu siltä ja olla ihan hiljaa – olla vain.

Rakastan tarinoita, hauskoja sattumuksia. En ole kertojana aina parhaasta päästä, sillä saatan tarinaa kertoessani joutua melkoisille sivuraiteille ja välillä innostua niin, että kikatan tai itken ja en vain pääse innostukseltani jutussa eteenpäin tai saatan matkan varrella unohtaa koko jutun pointin. Sellainen minä olen.

Täytän ensi keväänä 38. Se lienee jo aikuisen naisen ikä. En tunne olevani niin vanha tai vanha, riippuu mistä mitäkin katsotaan. En ole koskaan ymmärtänyt, miksi ikä pitäisi jättää sanomatta tai miksi ihmiset kertovat aina täyttävänsä 27. On ihan mielettömän mahtavaa elellä tätä elämää eteenpäin ja mielestäni jokaisessa ikävuodessa on omat aivan huiput juttunsa. Koen myös niin, että naisena tässä mennään niin monessa asiassa vaan paljon parempaan suuntaan, kun ikää tulee lisää.

Kirjoitin jokin aika sitten instagram-kuvaani, että olen äiti, olen nainen, olen Tiina. Olen kaikkea tuota yhtä aikaa, olen kaikkea tuota erikseen. Se, jos mikä on parasta minussa. Elän lasteni kanssa nelistään, heillä kaikilla on isät, isommilla eri kuin nuorimmalla ja he viettävät aikaa säännöllisesti toisissa kodeissaan, rakastavissa perheissä sielläkin. Aika, jonka vietän lasteni kanssa, on usein tietysti hyvin arkista, mutta aika ihanaa aina. Yritämme syödä aina yhdessä, halia ja pussailla joka päivä, piirtää ja askarrella, pelleillä ja hassutella, saunoa ja retkeillä. Haluaisin, että lapsilleni olisin äiti, jolta saa tukea ja joka ei ole liian tosikko, mutta joka on lempeän jämäkkä. Luulen olevani aika lähellä tuota. Sinä aikana, kun lapset ovat poissa luotani, teen asioita joista nautin. Aikoinaan oli vähän opettelemista siinä, että oppi nauttimaan, ettei miettinyt kokoajan tai liikaa sitä, missä lapset milloinkin ovat ja mitä tekevät. Nykyään osaan olla. Nautin suunnattomasti siitä, että voin viettää aikaa ystävieni kanssa. He ovat minulle äärimmäisen tärkeitä, oikeastaan suuri perhe ympärilläni, koska läheisiä sukulaisia minulla ei Oulua etelämmässä ole. Tykkään käydä yksin pyöräilemässä, valvoa pitkään, metsäretkeillä tai lähteä hetken mielijohteesta toiseen kaupunkiin ihan muuten vaan. Olen juhlien järjestelijä ja muutaman kerran vuodessa järjestän aikuisten kemuja ystävilleni, joissa kuunnellaan hyvää musiikkia ja syödään vaikkapa kakkuja ja tehdään drinkkejä ja juodaan olutta. Vartin yli kolme huomataan tanssilattialla, että ei pirskatti, vitsit että on ollu kivaa, kohta tulee jo valomerkki!

Haaveilen myös aikuisrakkaudesta ja viime vuosina olen miettinyt sitäkin, että olisi kyllä suuri vääryys, jos mun kaikki hääjärkkäyspotentiaali jäisi käyttämättä omalta kohdalta. Ehkäpä maailmankaikkeus sen mulle järjestää. Tai jos ei, niin ei sitten, näinkin on aivan hyvä, mutta tiedättehän te sen, miten ihanalta rakastuminen ja rakastaminen tuntuu. Sitä minäkin omalle kohdalleni toivoisin.

Hups, lähdin aika kauas tässä tarinoinnissani. Yksi pieni syy, miksi myös halusin tämän postauksen kirjoittaa oli se, kun muistin yhtäkkiä erään vuosien takaisen tekstin, jonka kirjoitin ja jossa pyysin teitä lukijoita kertomaan miten olette aikoinaan tai silloin blogiini päätyneet. Muistan edelleen miten hyvältä kaikki kommenttinne tuntuivat ja kuinka hauskoja tarinoita niiden takaa löytyi. Joten uskaltanen toivoa samaa juttua edelleen tai taas. Kertokaa minulle miten tänne olette päätyneet, nyt tai silloin ja sekin, miksi tänne aina uudelleen päädytte tai mitä kaipaisitte lisää? Olisin kiitollinen vastauksistanne. Ja olen kuulkaa myös kiitollinen jokaiselle kokonaan tämän postauksen lukeneelle, sen verran pitkä tästä nyt vahingossa tuli. Mutta olipa ihanaa kirjoittaa vaan. Kiitos teille ja vaikka ette tätä varmastikaan keskellä yötä lue, niin silti, hyvää yötä ensi yöhön! Pus!


MUTTERIGALLERIA

Tiedättekös sen, kun sanoo jotain ääneen ja sitten se toteutuu? Se on toisinaan pelottavaa ja välillä ihan mahtavan kreisiä! Mulle kävi niin, kun eräänä vappuna kävelin Vallilan vapputansseihin ja sanoin kauniin talon kohdalla, että vaikka tuossa talossa olis kiva asua. Muutama vuosi sitten tajusin, että asun siinä. Tai kun sattumalta avasin Tiinan yökerhossa vihkon juuri siitä kohtaa, jossa olin suunnitellut erästä workshoppia ja nyt näyttää siltä, että tammikuussa se toteutuu. Kesällä kävelimme Linnanmäelle ja totesin Kalliolan Setlementin kohdalla, siinä mutterigallerian kohdalla, että vitsit tuo olis joskus hauska saada laittaa omannäköiseksi! 

Arvannette, että olin melkoisen yllättynyt, innoissaan ja fiiliksissä, kun muun työhomman yhteydessä sain kuulla, että sen mutterigalleriankin saisi laittaa teemaan sopivaksi. Lokakuussa on meneillään ikäystävällinen Parhaassa iässä -kampanja ja lasikuution sisältökin liittyi siihen. Teimme siitä yhdessä Saara Suomäen kanssa aikas ihanan. MInä hehkutin hullunlailla sisäisesti (ja varmaan ääneenkin), kun siellä laatikossa touhusimme, että vitsit miten mahtavaa saada vaan piirtää ikkunoihin koko päivän. Lopputuloksena saimme samaan aikaan suloisen söpön, mutta silti teemaan sopivan mutterigallerioinnin. Toivottavasti vähän myös ajatuksia herättävän. Ainakin lasteni kohdalla ajatuksia herättävän, sillä he ovat äärimmäisen huolissaan siitä kuinka minun heille ompelemat pehmohahmot siellä kaikkien katseiden alla pärjäävät? <3 

LASTEN VÄRISET VAATTEET

Mun lapset tykkäävät jokainen piirtää, askarrella ja keksiä roskistakin jotain tuunattavaa. Siinä on monenlaista projektia meneillään, kun pian 3-vuotias, eskarilainen ja nelosluokkalainen touhuavat. On aanelosia leikattuina pieniksi paloiksi ja jokaisessa piirrettyjä hassuja hahmoja, vessapaperihylsystä tehtyjä upeasti koristeltuja kiikareita ja kenkälaatikoista alati kasvava mieletön minikokoisen pehmo-olennon talo.

Eskarilainen huomaa pyöräretkellä kauniisti kellastuneet koivut ja hattaransävyisen taivaanrannan. Esikoinen lisää instagram-tililleen kuvia pastellinsävyisistä taloista. En siis yhtään ihmetellyt, kuinka innoissaan he molemmat olivat, kun näytin heille Minuju-vaatemerkin sivut, joilla lapsikin voi itse suunnitella omanvärisensä vaatteet. Olin itse ehkä vähän jopa kateellinen, olisin itse halunnut valita värit, mutta koska lapsista oli paaaaaaljon hauskempaa valita itse, niin sitten niin! Lopputuloksena verkkokaupan ostoskorissa oli 800 eurolla mitä hauskempia ja villimpiä yhdistelmiä kissakorvia ja erivärisiä hihoja resoreineen. Ei pistetty ihan kaikkia tilaukseen!

Tällaiset dinohupparit ja kissamekon he itse itselleen värittivät ja valitsivat. Ihan mahtava tapa saada lapsikin mukaan vaatteen suunnitteluun ilman, että tarvitsee itsellä nostaa ompelukonetta esille. Vaatteet ommellaan Helsingissä ja korjausompeluunkin ne tarvittaessa saa. Meillä on testattu materiaalin lika-putsaus-ominaisuuksia jo melko hyvin, eilen nimittäin mekko saapui kotiin yltäpäältä keltaisessa ja valkoisessa maalissa, mutta tuolla se roikkuu kuivumassa tahrattomana. Ollaan koko perhe näihin ihan lääpällään ja näitä kuvia otettaessa kaksi naapurin lastakin pihalla ihastui vaatteisiin, mutta hei, kukapa ei!

Ihanaa päivää teille sinne sadepisaroiden taa!

 * Minujun vaatteet saatu. Hehkutuksen ansaitsivat!

SATUMAINEN KUKKARETKI /// FRANTSILA

Sain kesällä sähköpostiini ihanan kutsun. Minua pyydettiin vieraaksi Frantsilan Luomuyrttitilalle ja Hyvän Olon Keskukseen Hämeenkyröön. Nyt, kun aikaa on kulunut kolmisen kuukautta tuosta paripäiväisestä lomahetkestä, tuntuu, kuin kaikki olisi ollut unta. Nimittäin Frantsilassa oli ihanaa, siis i h a n a a.
Oli ilo tutustua Frantsilan perustaneeseen Virpi Raipala-Cormieriin ja osallistua hänen Power in Flowers -kurssille. Oli hurmaavaa kiertää pitkin Virpin puutarhaa keräämässä kukkia, tuoksutella, keräillä, ihailla. Tuli sellainen olo, että tätä tarvitsisin elämääni enemmän, luontoa, vihreyttä, väriloistoa ja ihan vaan kukkia. Onneksi oli se hetki. Muistan yläasteaikaisen kalenterini kannesta (Muumien miete-)lauseen, jonka olin siihen kirjoittanut: Eivätkös kaikki, jotka kukkia kantaa, ole sellaisia rauhaa rakastavia. Aivan, eivätkös? Se lausahdus mulla siellä kierrellessäkin heinäkuisena päivänä pyöri päässä. Kurssi oli kukkasten tuoksuinen ja kaunis (alla olevassa kuvassa mun keräämiä) ja kukista uutettiin ihan ikioma ihonhoito-öljy.
Frantsilassa on meneillään sukupolvenvaihdos ja saimme tutustua myös nuoremman polven Annaan ja Jupiteriin. Anna vei meidät suvun omalle vanhalle savusaunalle kunnon, pehmeisiin löylyihin. Oli muuten ensimmäinen savusaunakokemukseni ja aivan kertakaikkisen ihana olikin! Löylyjä, savinaamioita vartalolle ja järveen uimaan, monta kertaa. Täydellistä.

Seuranani tuolla parin päivän ja yhden yön retkellä oli kolme naista, Aura, Elina ja ihanana yllärinä myös vanha tuttu Lähiömutsin Hanne. Majoituimme kaikki Hyvän Olon Keskuksessa samaan huoneeseen ja meillä oli ihana leiritunnelma siellä, kun juttelimme yömyöhään saakka ja nukahdimme kesäyön valoon. Aamulla heräsimme aikaisin ja osallistuimme järvimaisemissa aamukasteen kosteudessa Virpin pitämään joogahetkeen (sekin oli mun eka kerta!).

Koko retkestä jäi kyllä, aivan kuten jo totesin, satumainen fiilis. Ihan kuin oliki käynyt jossain muussa maailmassa. Sellaisia paikkoja ei ole ihan joka paikassa, mutta Frantsila oli minulle sellainen. <3 






KUN SÄNGYSTÄ NÄKEE PILVET

Vaihdoin keväällä sängyn paikkaa. En sen kummemmin kuin että käänsin, aluksi vain väliaikaisesti. Jätin ikkunaseinän ja sängyn väliin kapean välin ja paikan yöpöydälle. Olin aiemminkin miettinyt samaa ratkaisua, mutta jättänyt sen tekemättä, koska ajattelin sängyn vievän aivan liikaa lattiapinta-alaa (vaikka eihän sängyn koko mihinkään muutu, heh!). Käännös oli paras sisustuksellinen ratkaisu pitkään aikaan!

Olen nauttinut äärettömästi siitä, että sängyssä makoillessa näen palan taivasta, auringonlaskun värit heijastamassa peltikattoon ja vähän vihreääkin, tuulessa huojuvan pihan vanhan puun. Sänky ei ole enää piilotettuna nurkkaan seiniä vasten, vaan se saa näkyä ja olla keskeinen paikka tässä kompaktissa monitoimihuoneessa. Rakastan makoilla sängyssä ja katsella elokuvia, neuloa ja antaa ajatusten juosta samaa matkaa taivaalla ohi leijailevien pilvien mukana. Kuljen myös sänkyyn ikkunaseinän kautta. Kierrän pisimmän matkan, jonka sänkyyn pääsee, koska voin!

Vaihdoin eilen lempilakanani, harmaat pellavaiset. Olin kuivannut ne kesätuulessa ja illalla untenmaille kömpiessäni sain tuoksutella kesää. Nyt pitäisi keksiä ja suunnitella ja toteuttaa uusi päiväpeitto, sillä sen tämä pikkuinen käännös sai aikaan, että vanha päiväpeitto ei tunnu juuri nyt enää sopivalta. Täältä Muita ihaniasta siis sellainen vinkki syksyiseen sisustusintoon, että vaihda sängyn paikkaa, se voi olla ihan mahtava muutos! <3 Leppoisaa viikkoa!

ROXETTEA JA RAKKAUSKIRJEITÄ HABITARESSA

Kävin eilen Habitaressa. Sain mukaani ensin maailman parasta seuraa, eli tyttäreni, jonka kanssa kiersimme ihastuneina Habikidsin osastoa. Ehdimme askarrella ja muotoilusuunnistaa, mutta olisi ihanaa ollut ehtiä vain ollakin. Varsinkin nuo puuboksit houkuttelivat itseänikin pieneen lukuhetkeen. Lasten tapahtumat erilaisilla messuilla ovat kyllä yks mun suosikkijuttuja ja joka kerta olisi kivointa olla siellä niin, että ei olisi kiire ja saisi itsekin touhuta rauhassa ja keskittyä. Usein meinaa olemaan vaan liian lyhyt aika, ens kerralla pitää muistaa varata enemmän aikaa! Osasto oli visuaalisesti todella mielenkiintoinen ja suosittelen ehdottomasti, jos vielä huomenna aiot lapsinesi messuille mennä!

Saateltuani tyttäreni viikonlopun viettoon isänsä luo, sain seurakseni ystävän. Menimme heti Hakolan osastolle, koska olimme brändilähettiläsryhmällä sopineet sinne tapaamisen. Viihdyimme paikalla pitkään, koeistuimme ehkä maailman söpöintä, vaaleanpunaista, ihanaa messuilla ensiesiteltyä samettisohvaa. Näin sohvasta proton jo Hakolan tehtaalla (jossa sain kunnian käydä vieraana joku aika sitten – postaus retkestä tulossa!) ja ihastuin täysin. Nyt messukäynnillä unohdin ottaa sohvasta kuvan, olin niin onnessani siinä istuskellessani. 

Seuraavaksi siirryimme Signalsin osastolle ja siinäpä se sitten oikeastaan olikin. Ihastuin osastoon tosi paljon. Vaaleanpunainen huone Onni, jossa soi Roxette (jokaisessa huoneessa oli tarkoin valittu soittolista), seinällä oli jäätelön mallinen peili ja tuhmia kirjontatöitä (Säde Rinne hurmasi minut töillään jo Amos Andersonin Generation 2017 -näyttelyssä) (koska siis hei, jotenkin niin siveelliset kirjontatyöhommat yhdistettynä aivan päinvastaiseen, täydellinen yhdistelmä!), aivan mahtavaa! Tai kolmivärinen kuvioseinä, johon kynttilänjalka ja tuoli sulautuivat, kun katsoi tietystä kulmasta. Ai että, mun unelmanihan olisi tehdä juuri tuollainen maalaus yhteen kotini lipastoista, että se olisi tietynnäköinen yhdestä suunnasta, mutta muualta näyttäisi aivan erille.

Kun astuimme huoneeseen, saimme kattavan opastuksen ja kuulimme tarinat näyttelystä. Loppujen lopuksi oltiinkin jo tilanteessa, että minä sekä ystäväni Maiju, että tämä Hanna, joka meille tarinoi, kuivasimme silmäkulmiamme koskettavista tarinoista. Sen lisäksi, että osasto oli inspiroiva ja kaunis, siellä sai kirjoittaa rakkauskirjeen ja laittaa sen postilaatikkoon. Istuskelimme pitkän tovin ja kirjoittelimme tärkeitä asioita rakkaille ihmisille. Katseet kohtasivat viereisellä sohvalla istuneeseen vanhempaan rouvaan, joka kyynelehti myöskin kirjoittaessaan korttia pohjoiseen muuttaneelle sisarelleen, jota ikävöi. Signals-näyttely tuntui suuremmalta kuin osasin (tai osasimme) edes odottaa ja tavallaan koko Habitare muutti muotoaan siinä sen tunnin aikana, jonka osastolla olimme. Ihmeellistä, mutta just niin oikein ja hullun siistiä, saimme elämyksiä kaikille aisteille liikutukseen saakka!

Signalsista toivuttuamme suuntasimme syömään ja tajuttiin, että meillä on enää puolisen tuntia aikaa kiertää kaikki loput paikat. Johon totesimme, että elämä on paljon mahtavampaa, kun ei katso jatkuvasti kelloa ja että mitäpä siitä, kierretään se mitä vielä ehditään. Kipaisimme Mujille toteamaan, että kyllä sen aika on tulla tänne Suomeen, sillä keraamiset hammasharjat, jonka olisin halunnut, olivat myyty loppuun! Muitakin ihania paikkoja vielä pikaisesti näimme ja koimme ja lähdimme messuilta ilta-aurinkoon melkolailla onnellisina kävelemään kohti kotia. Oli erilainen reissu kuin mitä osasin odottaa, mutta ehdottamasti hyvä.

TERVEISIÄ TÄILLE – EI TARTTE TULLA!

Kaupallinen yhteistyö: Suomen Blogimedia ja Free päätäikarkote

Joka syksy ja joulun jälkeen, kun paluu kouluun ja päiväkotiin on taas ajankohtainen lomien jälkeen, muhun iskee sellainen vähän kauhumainen olotila. Se karsea pieni paniikki, että mitä jos ne täit nyt taas löytää tiensä meidän perheen päihin. Joo, ei kiitos tarvis. Kokemusta on sen verran, että pari kertaa, olen löytänyt yksittäisen viilettäjän lapseni hiuksista. Heti, kun varoituslappuja on alkanut (kutiaa muuten vietävästi tämän tekstin kirjoittaminenkin, kun ajattelee noita viheliäisiä olentoja!) sadella, olen syynännyt hiukset samantien heti kotiin päästyämme tarkasti läpi. Samppoopesut nyt vielä on ihan ok selvitä läpi, mutta se hiusten kampaaminen läpi täikammalla ja (lähes) (ja eka kerralla varsinkin) koko huushollin tekstiilien pesu, tuuletus, saunottaminen, pakastus, mylläys ja oman henkisen hyvinvoinnin hetkellinen romahdus siivousrumban suhteen, joo, ei kiitos enää!

Onnekseni sain tämän mainion kaupallisen yhteistyön Free-täikarkotteen kanssa! Olen kuulkaas enemmän kuin tyytyväinen. Nyt suihkitaan karkotetta hiuksiin ja luotetaan sen voimaan ja muihin ennaltaehkäisykeinoihin. Tärkeimpiä niistä ovat: oma pipo omaan päähän ja säilytys hihassa, ei lainata toisten hiusharjoja ja -pompuloita sekä se, että pitkät hiukset pidetään kiinni.

Hupsuttelimme pitkätukkaisimman lapseni kanssa ja teimme söpön pienen videon täiden karkoittamiseen. Paperista leikatut täit ja sumutepisarat lattialla olivat yllättävän hauska yhteinen iltapäiväpuuha, vaikkei ehkä ihan heti uskoisi. Huom! Ruusunterälehdet tosin ovat enemmän visuaalinen lisä kuin minkäänsortin estokeino täitä vastaan. Eivätkä täit ole luonnollisessa koossaan, heh!

Lohdutuksen sananen vielä kaikille, että jos nyt sattuu käymään niin, että niitä täitä tulee, niin nehän eivät ole vaarallisia ja huolellisesti tehdyllä hoidolla niistä pääsee myös eroon. Eikä se hetkellinen romahdus (jota ei tietenkään näytetä lapsille!) siivousrumban jäljiltäkään, ainakaan minulla, kestänyt kovin montaa päivää, viikkoa. Ja myös mikä on tärkeää, että jos niitä vihulaisia sattuu löytymään, niin siitä infotaan päiväkotiin, eskariin, kouluun ja kavereille, etteivät ne leviä. Tärkeää on myös, ettei hätäännytä lasta, eikä ole vihainen lapselle, vaikka itseä kuinka tympäisisi.

Sain luvan arpoa teille armaat lukijani kolme karkotepurkkia. Koska tämä aihe sai pään kutiamaan pelkästä ajatuksesta, niin osallistuminen arvontaan käy niin, että kerro joku epätäimäinen ihana ajatus! Arvonta-aika on 14.-21.9. ja säännöt löytyvät täältä: http://suomenblogimedia.fi/muut/free-taikarkoite-kilpailun-saannot-muita-ihania/ Ihanaa ja kutiamatonta viikonloppua!