Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

RUUSUKAALIKUMMITUKSIA JA KUKKAKURPITSOJA

Näyttää siltä, että minä sujahdan vuosi vuodelta enemmän halloweenin juhlijaksi samaa tahtia muun Suomen kanssa. Onhan tämä nyt oikeastikin aika kivaa, kun kaiken pimeän keskellä saa vähän juhlistaa. Mutta tiedättekös mitä en vaan osaa? No sitä, että perinteiset halloweenin juhlinnan värit ovat musta-oranssi ja se, että juhlaan kuuluu kaikki kauhuhenkinen. Tykkään enemmän pastellisävyistä ja vähän hurjasta söpöllä twistillä. Silloinhan sitä ei auta muu kuin mennä täysin sillä omalla tyylillä.Tänä vuonna löysin tilpehöörikaupasta keraamisia tuikkukippoja ja kurpitsakoristeita (ja pääkallonkin, jonka unohdin näiden kuvien ulkopuolelle vahingossa), joita koko perheen voimin maalailimme värikkäiksi. Oli ihana hetki touhuta keittiönpöydän ääressä koko porukalla. Mun lempihetkiä elämässä ovat ne, kun saa tehdä käsillään jotain ja samaan aikaan jutella ystävien kanssa. Jutut ovat omanlaisiaan, kun keskittyy työhön ja lörpöttelee. Yleensä mulla noihin hetkiin kuuluu paljon naurua ja keskusteltavia asioita aiheista, joihin ei välttämättä kasvotusten, ilman käsillä tekemistä, päädy.
Tytär teki taidokkaan upean kissan, keskimmäinen tehokkaalla tahdilla kuviollisen kurpitsan ja pilkullisen kissan. Kuopus maalasi onnellisena värejä isoiksi läikiksi pieneen kurpitsalyhtyyn. Itse maalasin noitatytön ja isot kurpitsakoristeet. Kaikkien maalatut lopputulokset muistuttavat kyllä tekijöitään. En oikeastaan malta odottaa sitä, että käärimme nämä koristeet ensi viikolla silkkipaperiin ja kirjoitamme kenkälaatikon kylkeen kaunokirjoituksella Halloween. Avataksemme laatikon joka vuosi uudelleen. Mun yksi vanhemmuuden haaveita onkin ollut omien perinteiden luominen ja tämä on juuri yksi sellainen. Laatikkoon olisi myös ihana sujauttaa aina paperinenkin valokuva jokaisen vuoden koristeluista, siitä miltä kotona on milloinkin näyttänyt. Tai ehkä käytän vain #muitaihaniahalloween-hashtagia ja voi joka vuosi palata intternetkännykällä edellisvuosien tyyleihin. Plääh, miten tylsää verrattuna paperikuviin.  Kävin viime eräänä päivänä happihyppelyllä pihalla. Olen kaivannut paljon ulkoilua, mutta oon ollut niin kiireinen, että ihan hirveätä myöntää, että en ole juurikaan ehtinyt liikkumaan. Paitsi silloin viime viikolla! Otin katuliitupurkin taskuun ja lähdin pihalle piirtelemään. Ollaan asuttu tässä talossa sen verran monta vuotta, että enää en ikinä mieti, että mitäköhän joku naapuri katuliituilevasta nelikymppisestä naisesta miettii (koska tiedän, että hyvin harva miettii juuri mitään tai luultavasti vain ilahtuu, jos aiheen miettimisen näkemässään saavuttaa), kun pihalla touhuan pyllistellen ja piirrellen maahan kukkia ja sydämiä. Naapurit ohi kävellessään moikkaavat vaan ja joskus vaihdetaan muutama sananen. Eikä päiväsaikaan pihalla edes juuri ketään kuljekaan! On oikeastaan myös hauskaa olla se tyyppi, jonka tiedetään tällaisia juttuja tekevän. Pitäisikin vielä ennen talvea käydä kirjoittamassa joku “sinä olet aurinko” -henkinen tekstaus kukkineen pihan tasaisimpaan asvalttikohtaan.
Tällä kertaa eläviä kurpitsoja tähän hommaan päätyi montaa sorttia: perinteistä oranssia, vihreäsävyistä littanaa rypyläkurpitsaa (en muista virallista nimeä), myskikurpistaa ja tietysti kesäkurpitsaa – tuo unholaan jäänyt halloweenin juhlistaja! Nukkusilmät ja hymyhuulet leikkelin pääosin terävällä veitsellä, mutta reikiä tein myös minikokoisella piparimuotilla ja käsivatkaimen vispilän päällä. Hevitiskiltä nappaamani ruusukaalirasia sai päällensä kasan silmiä ja juhlapäydässä on nyt sitten myös valtava määrä minikokoisia ruusukaalikummituksia.  Tykkään näistä koristuksista! Tuolla ne ovat kaikki (paitsi pihalle vietyjä lukuunottamatta) keittiössä ikkunalaudalla odottamassa varsinaisia juhlia. Viikonloppuna pidämme viisivuotisjuhlat, joiden teemaan kaikki nämä sopivat. Ihanaa! Mutta nyt, oikein hurjaa halloweenia! 

KIMBLEN VIHAAJASTA NAISEKSI, JOKA TEKI PERHEELLEEN OMAN VERSION

Pari viikkoa sitten elämässäni tapahtui suuri käänne. Superwood-festivaaleilla oli nimittäin mahtava tuunauspaja. Huone, jonka teemana oli Kimble ja siellä sai tehdä oman näköisen pelilaudan! Voiko olla siistimpää festariohjelmaa!

Superwoodin tunnelma on kaikkinensa aivan ihana, Hotelli Rantapuisto ihan mieletön miljöö lokakuisille festivaaleille ja joka vuosi sen ohjelma yllättää. Tänä vuonna Wood Tourin (jolla oli mm. Jari Sillanpää ja Lea Laven!), joka on siis kaksi ja puoli tuntia pimeässä metsässä maagista samoilua keikalta toiselle (jonka tunnelmaa on vaikea selittää, se, jos jokin pitää kokea) lisäksi mun lemppari oli kyllä ehdottomasti Kimble-huone.

Noin 39 vuotta elämästäni meni niin, että v i h a s i n nopan naksautusääntä. Muistan teininä, kun pikkuveljeni sai oman Kimblensä ja muu perhe sitä pelasi, että meinasin aivan raivostua (ja luultavasti raivostuinkin) siitä napsumisesta. Varmastii olen ollut moent kerran ihan hermona ja mennyt omaan huoneeseen ääntä piiloon. Niin paljon peliä vihasin.

Kului vuosia, muutin pois kotoa ja elin täysin kimblettömässä kuplassa, onnellisena ilman naksautuksia. Tulin äidiksi ja muutaman vuoden kuluttua tilanne oli taas esillä. Tyttäreni kasvoi lautapeli-ikään ja muistan pohtineeni marketin pelihyllyllä Kimblen kohdalla, että aivan, tämäkinhän ois, mutta ei, EHDOTON EI! En vaan kestä. Ja perus-Kimblen väritys on mielestäni todella b o o o r i n g! Kesällä 2019 kuitenkin tapahtui käänne. Ehkä siihen mennessä helteetön kesä oli tehnyt tehtävänsä, kun mieleni teki täyskäännöksen tamperelaisen supermarketin peliosastolla. Olin bonustyttäreni kanssa ostoksilla kaupungissa kesken mökkiviikkomme, kun näin hyllyssä Ivana Helsingin version tuosta pahamaisesta naksuutuspelistä. Olin myyty! Seuralaisenikin oli ihmeissään, kun nakkasin pelin ostoskärryihin ja totesin, että me ostetaan tämä.

Ensimmäinen peli mökillä loppui lyhyeen, tuli riitoja ja kinaa ja pelinappulat lähes lensivät. Mietin jo tehneeni virheen.

Kunnes muutamaa viikkoa myöhemmin huomasin, että tässä sitä vaan istutaan ilta toisensa jälkeen iltapalapöydässä ja pelataan Kimbleä koko perheen voimin. Meille oli syntynyt ihana perinne. Kaakaot ja voileivät maistuivatkin paljon paremmalta, kun sai naksutella noppaa samalla ja vähän ehkä naljailla välillä toisille, kun joutuivat syödyksi ja heittää lopuksi ylävitoset voittajille.

Joten, Superwoodin Kimble-huone sai aikaan ylimääräisiä sydämentykytyksiä ja tiesin, että jälkikasvuni tulisi olemaan todella onnellinen sinä päivänä, kun posti tuo meille MEIDÄN PERHEEN OMAN KIMBLEN! Pelin tekeminen oli hauskaa, ja kun oli siinä päässyt jo vähän festivaalitunnelmaan muutaman drinkin jälkeen, se oli myös hulvatonta. Kuinka usein pääsee ylipäätään askartelemaan pienessä nousuhumalassa? Minä en ainakaan kovin usein. Leikkelin supernopeaa vauhtia pilvenreunallakuvioita styleistä paperiarkeista ja liimasin ne alustalle paperiliimalla ja kirosin ryppyjä. Valitsin pelinappulalaatikosta meille perheenjäsenille sopivat värit ja muodot: tyttärelle vaaleanpunaiset, mulle ruskeat, tokaluokkalaiselle keltaiset puiset nappulat ja nuorimmaiselle vaaleansiniset naurunaamat. Viimeisenä silauksena kirjoitin vielä äkkiä jokaisen nimet omiin nurkkiin, niille paikoille, joilla kukin meillä istuu keittiönpöydän ääressä. Siinä vaiheessa mietin, että ihan näin kiireellä ei ehkä kannattais näin UPEAA työtä tehdä, että mulla olisi omassa käsialafonttivarastossani kauniimpiakin käsialoja, mutta annoin mennä.

Pelistä tuli juuri niin ihana, kuin arvelinkin ja tätä tekstiä kirjoittaessani keittiössä on meneillään iltapala-Kimble, hellu on korvannut minut hetkellisesti. Ihana onnentunne! <3 Meidän perheen oma KIMBLUKKA! 

DAISYN JA ESTERIN LUMOISSA // IHANAT ARABIAN ROOSA NAUHA -MUKIT

Kaupallinen yhteistyö: Arabia

On taas vaaleanpunainen aika vuodesta, Roosa nauhan aika. Vuosi vuodelta aihe tuntuu tärkeämmältä, kun ikää tulee lisää. Joka vuosi noin 5000:lla suomalaisnaisella todetaan rintasyöpä. Se on aika monta tapausta sekä sairastujia, että heidän läheisiään, kaikkia keitä asia koskettaa.

Onneksi meillä on Roosa nauha -kampanja. Sen avulla tehdään tärkeää työtä rintasyövän tutkimiseen, ehkäisyyn sekä ihan myös potilaan ja läheisten tukemiseen. Jokaisen Roosa nauha -tuotteen hankkimisella annat tukesi tärkeälle asialle.Tänä vuonna sain olla mukana kampanjassa monella tavalla ja tämä on yksi. Arabialla tänä vuonna Roosa nauha -kampanjassa on neljä erilaista mukia. Daisy, Esteri, Maisema ja Suomen kukka -kuosit. Väritys niissä on upea vaaleanpuna-pun-sävyinen, ihana, ja aikalailla myös minulle sopiva. Jokaisesta mukista Arabia lahjoittaa osuuden syöpätutkimukseen.

Tiesittekö muuten, että Maisema-kuosi on englantaista perua ja yksi Arabian vanhimpia kuviointeja. Se on vuodelta 1882. Sitä on ollut Arabian tuotteissa monessa eri värityksessä: mustana, vihreänä, ruskeana ja punaisena.
Minua pidempään seuranneet saattavat muistaakin, että Instagramin puolella mulla on oma hashtag rikkoontuneille astioille: #tiinarikkooastioita. Kuvaan aina jokaisen rikkoontuneen astiaan kauniilla tavalla ja lisään kuvan Instagramiin. Toisinaan lapseni toteavat joskus lautasen haljetessa tiskialtaaseen, että et taida äiti olla ollenkaan surulinen, kun se meni rikki, koska saat nyt uuden kuvan sun sarjaasi. No, olen mä kyllä surullinen, sillä pidän kauniista astioista, enkä todellakaan toivo yhdenkään astian menevän koskaan rikki, mutta joskus niin käy. Siksipä meille tuli nyt jokaista kampanja-mukia niin, että meillä kaksi kappaletta kutakin, niin nythän voi jopa sanoa, että meillä on kerrankin oikea kunnon kokonaisuus joitakin astioita. Ja mikä voisi olla ihanempaa kuin, että ne ovat juuri Roosa nauha -mukeja.

 

KUINKA USEIN?

Mä olin oikeastaan menossa suihkuun, mutta koska iski yhtäkkinen into kertoilla juttuja, niin päätin osallistua tähän hauskaan blogihaasteeseen, jonka bongasin Karoliinalta. En muistakaan oonko mun pian 13 vuotisen blogielämäni aikana osallistunut kovinkaan moneen. Joten nytte sitte ku ikää on melkein teinarin verran. Blogilla siis. Itselläni enemmän. Elikkäpä kysymys on siitä, että kuinka usein teen mitäkin asioita.

Vaihdat lakanat? Vaihdan aina silloin, kun lapset lähtevät isilleen. Saan rauhassa laittaa lasten vuoteet valmiiksi seuraavaa viikkoa varten ja itse sujahtaa raikkaisiin lakanoihin lapsettomaksi ajaksi. Oon tehnyt niin aina, ehkä juontaa juurensa siihen aikaan kun oli kaikenmaailman maitohikiä ilmoilla imetyksestä ja semmosia äitijuttuja.

Vaihdat pyyhkeet?  Kerran viikossa varmaankin.

Putsaat lattiakaivot? Aina, kun näyttää siltä, että olis aika. Oon semmonen kaivojen tarkkailija kyllä (kotona), että alkaa ällöttää, jos näkyy yhtään mitään ylimääräistä.

Peset hiukset? Joka toinen päivä suunnilleen, jos poistun ihmisten ilmoille. Instastooreissa ei likainen tukka haittaa.

Käyt suihkussa? Heti, kun tuntuu siltä, jos jaksan. Hikeni ei haise helposti, joten olen freesi muija melkein aina, haha!

Soitat äidille/isälle? Iskälle soitin kesällä 1997 viimeisen kerran. Äidin kanssa soittelutahti on vaihtelevaa. Nyt on meneillään hiljaisempi kausi. Äiti on mun äiti, mutta myös ystävä ja se kelle kiukuttelen myös ehkä eniten (ehkä hellu on kyllä mennyt jo äidin ohi tässä asiassa) (mutta oli pitkään siis ainoa ihminen, jolle pystyin kiukkuamaan silleen miten rakkaille saa joskus purkaa) ja on ihanaa, kun saa olla äidille aina justiisa se kuka ja millainen milloinkin on. Nyt kun katselin puheluhistoriaa, niin ei näkyny milloin oltais soiteltu, siinä on siis pidempään kuin kaksi viikkoa! Kääk.

Näet vanhempiasi? Äiti asuu Oulussa, joten nähdään muutaman kerran vuodessa. Äiti käy täällä ja me siellä.

Käyt leffassa? Tykkään käydä elokuvissa, mutta pelkään aina, että nukahdan. Tykkään tosi paljon leffassa käymisestä siksi, että siinä elokuva vie täysin mukanaan ja on ihanaa kadota niihin maailmoihin. Varsinkin jos kyseessä on joku superihana ja kaunis elokuva niinku vaikka Call me by your name. Viimeksi käytiin muutama viikko sitten katsomassa Olen suomalainen. Tänään oon menossa, kun on treffit hellun kanssa, ihanaa.

Föönaat hiukset? Jos on pakko. En oo tukanlaittaja.

Käyt metsässä? Liian vähän, mutta aina kun mahdollista tälleen vallilalaisena.

Sanot läheisille, että rakastat heitä? Lapsille monta kertaa päivässä. Meillä myös huudahdellaan heippojen lisäksi aina, että olet rakas!

Sanot miehellesi rakastavasi tätä? Joka päivä. Kuiskuttelen korvaan, sanon puhelimessa ja viesteissä. Sanon usein, mutta ehkä hellu sanoo vielä useammin.

Soitat anopille? Hellun äidille en muista soittaneeni koskaan, vaikka hän herttainen ihminen onkin.

Katsot kuivakaappien sisällön? Silloin, kun se pursuaa. Meidän kuivakaappi on vain kaksi ja puoli hyllyllistä, joten tämä tapahtuu helposti. Tänään ensimmäisen kerran pitkään aikaan haaveilin suuresta ja väljästä keittiöstä, ja sekin ajatus tuli mieleen rappukäytävässä, ei edes keittiössä itsessään. Ois ihanaa, jos tavarat olisivat kaapeissa yhdellä katsauksella katsottavissa, eikä minkään takana olisi mitään.

Luuttuat lattiat? Silloin, kun ne näyttävät likaislta. Meillä on vanha lautalattia, joka on sen verran patinoitunut, että armoa saa.

Imuroit kotisi? Imuri on esillä useasti viikossa, mutta koko kodin kerralla imuroin vaan siivouspäivinä, joita pidän silloin kun on aika eli jäätävä sotku.

Siivoat? Joka päivä jotain. Mutta kaikki muu saa mennä aina siivouksen edelle, vaikka rakastan siisteyttä.

Peset vessan? Noin kerran viikossa ja aina kun tarvii.

Syöt noutoruokaa? Aika usein. Tilaan Woltilla ja haen kotiin.

Valehtelet? No harvoin kyllä. Valehtelu, vaikka se olisi pikkuhuijauksia lapsille, vaikka että ei ole karkkia, vaikka omassa laatikossani olisikin, on niin kurjaa, siitä tulee paha mieli ja huono omatunto, niin en pysty kovin helpolla. Narraaminen on sitte eri asia.

Sheivaat? Silloin, kun huvittaa. Itseäni varten aina, jos!

Vaihdat hammasharjan? Tuntuu, että hampaidenharjaus on meillä superiso juttu, koska lapsille se ei oo mieluisaa. Hankin siis erilaisia harjoja ja tahnoja piristämään tätä pakollista askaretta, mutta oma harja mulla on kyllä varmaan juhannukseksi ostettu halpisharja. Haaveilen sellaisesta älysähköhammasharjasta!

Käyt kirjastossa? Harvemmin. Lasten pikkulapsiaikana käytiin usein. Meillä on superkivoja kirjoja omassa hyllyssä ja itselläkin monia kirjoja jonossa, että ensin ne ja sitten kirjastoon.

Peset peitot ja tyynyt? Kesällä, kun ne saa pihalle kuivumaan. Tyynyjä talvellakin. Tuulettelen pakkasella viikottain.

Peset rintsikat? Joka toinen viikko, muuten vaihtelen liivejä. Ilman oon aina, kun mahdollista.

Leivot? Harvoin, koska meillä on sellainen uuni, joka paistaa huonosti. Viikonlopuksi olen kyllä suunnitellut leivontapäivää pitkästä aikaa.

Siivoat jääkaapin? Aina, kun se vaatii sitä.

Käyt puntarilla? Tykkään käydä puntarilla. Mulla ei ole koskaan ollut painon kanssa mitään suurempia kriisejä, enkä ole koskaan laihduttanut. Nyt kävin ja se näytti 69 kiloa. Ajattelin, että aika paljon, 65 olis kivempi, mutta katsoin itseäni peilistä ja totesin, että näytän hyvältä näin. Numerolle ihan sama.

Syöt irtokarkkeja? Tänään teki mieli, mutta viime viikolla taisin syödä. Tänään ostan kyllä elokuviin.

Vierailet isovanhempien luona? Mulla ei ole enää isovanhempia. Hävettää myöntää, että kävin hyvin harvoin heidän viimeisinä vuosinaankin, aikka koen, että kaikki olivat mulle ihan läheisiä.

Peset pyykkiä? Pyrn pesemään pyykkikorin tyhjäksi sinä päivänä, kun lapset menevät isilleen.

Käyt hammaslääkärissä? Kävin kesällä näyttämässä yhtä paikkaa, mutta siellä ei tehty muuta. Edellisen kerran kävin muutama vuosi sitten. Harvoin siis.

Käyt kaupassa? Enpä kävisi joka päivä, mutta käyn.

Peset ikkunat? Yritän keväisin. Tänä vuonna jäi yksi huone pesemättä (niitähän on meillä kolme). En pidä siitä, kun likavettä tippuu ikkunalaudalle ja kädet kuivuvat. Muuten nautinnollinen, kiva ja näkyvä siivouspuhde.

Vaihdat sukat? Välillä käytän kyllä kaksi päivää putkeen samoja.

Ostat uusia vaatteita? Jos vastaan tulee jotain mitä tarvitsen ja välillä ihan vain siksi, että haluan jotain. Mielestäni en usein, mutta joka kuukausi kyllä varmasti jollekin jotain. Eilen kurahanskat lapselle, mutta olivat ihan liian isoa kokoa.

Olet tehnyt raskaustestin? Oon tehnyt kolmesti, joka kerta oon ollut raskaana.

Tarkistat toimiiko palovaroitin? Toisinaan.

Peset autosi? Jos mulla ois oma auto, pesisin sitä kyllä usein ja siivoaisin sisältä. Tykkään hinkata kojelaudan puhtaaksi ja kiiltäväksi.

Tarkistat vaatekaapin ja käyt sen läpi? Tänään ajattelin tehdä taas. Noin kerran parissa kuussa. Ei siellä mitään suuria muutoksia niin usein tapahdu, mutta järkkään sen samalla.

Puhdistat hiukset harjasta? Jokaisen harjauksen jälkeen, koska vihaan täitä ja olen joskus löytänyt omasta päästäni täin niin, että se jäi harjaan. Imuroidessani myös käyn läpi aina hiusharjat, niin kätevää!

Bonuskysymys: Kuinka usein vaihdat pipoa? En näemmä koskaan, koska kaikissa näissä kuvissa, jotka on otettu kaikkina eri vuodenaikona, mutta on sama pipo. <3 Ihanaa keskiviikkoa!

 

ROADTRIP HELLUN KANSSA IHANASSA SUOMEN KESÄSSÄ

Ollaan jo ihan hyvällä mallilla syksyssä, mutta palataan tässä vielä kuitenkin menneeseen kesään. Musta tuntuu, että kesä kesti pitkään. Kun skrollaa puhelimen kuvia taaksepäin, tuntuvat alkukesän jutut jo hyvin hyvin kaukaisilta. Uuden villapaidan kuvaushetket kirsikankukkien alla, ihan ku nekin oltaisiin otettu iäisyys sitten! Koko neulekin tuntuu jo paljon pidetyltä. Parin, kolmen kuukauden takaisiin reissuihin on välillä vaikea palata. Ihan kuin ei muistaisikaan enää juuri mitään. Tai ainakaan kauheasti. Totta tietysti onkin, ettei muisto enää ole niin kirkas ja tarinat yhtä yksityiskohtaisia, kuin jos olisi kirjoittanut niistä samantien. Haluan silti kertoa teille mun ja hellun roadtripistä, jonka teimme heinäkuun lomallamme. Tervetuloa mukaan!

Olin jo pitkään haaveillut, tai vähintäänkin koko seurustelumme ajan, että lähdettäisiin automatkalle kaksistaan. Matkoille lähteminen on seitsenhenkisessä uusperheessämme oma hommansa, lasten vaihdot toisiin koteihin pitää sujua mutkattomasti ja juuri tismalleen samoissa rytmeissä, varsinkin jos kyseessä on pidempi reissu. Meidän yhteensä viidellä lapsellamme on kolme muutakin kotia äitinsä ja isiensä luona, kuin ne joissa he asuvat meidän kanssamme (jokaisella lapsella kuitenkin siis vain kaksi kotia). Arki- ja lomarytmiimme vaikuttaa siis todella moni muukin ihminen. Siksi sitä onkin aina aikas onnellinen, kun päästään kaksistaan lähtemään johonkin. Vaikka rytmitys menisikin sovitun aikataulun mukaan, niin silti kaikenlaista voi tapahtua ja olen kyllä aidosti kiitollinen koko meidän köörille, josta tämä oma elämä koostuu, että elo on näin jouhevaa ja sujuvaa kuin se on. Ja onnellinen jokaisen lapsen puolesta, että heillä on kaksi rakastavaa kotia ja paljon paljon ihmisiä ympärillään. Kaikilla on äitien ja isien lisäksi sisaruksia ja bonusvanhempia! 

Yksi tärkeä sopimus liittyen tähän matkaan oltiin tehty jo hyvissä ajoin ennen reissua. Olin nimittäin lupautunut kuskiksi vaikka koko matkalle, sillä tykkään ajamisesta paljon enemmän kuin hellu. Reissumme alkoi oikeastaan jo viikkoja aiemmin kodeistamme, kun lähdettiin ensin mökkeilemään  (siellä tehdyn leikkimökin uudistuspostaus täällä!) ja minä siitä lapsineni autolla edeltä Ouluun ja hellu perässä Bättre Folkiin kanssani ja sen jälkeen vielä lasten kanssa hetki mummulointia. Aivan kaksistaan matkamme alkoi Oulusta kohti Pudasjärveä heinäkuisena maanantaiaamuna.

Ainoat ohjelmanumeromme matkalle olivat karhukuvaus Kuusamossa ja pyöräretki Kemiön saarella, joista kirjoitin omat postauksensa jo aiemmin. Muuten päätimme päivän reitin ja ohjelman aamulla ja ajaessa. Ihan hirmupitkiä pätkiä ei kuitenkaan ollut tarkoitus ajella, vaan käydä kivoissa paikoissa ja vähän patikoidakin. Tehdä just sitä mitä huvittaa. 

Ensimmäinen kohteemme oli reilun 80 kilometrin päässä Oulusta, kun pysähdyimme Pudasjärvelle syömään. Pudasjärvi on mulle lapsuudesta tuttu, semmoinen ohikulkupaikka, koska edesmenneet mummulani ovat samoilla seutuvilla. Kurenalla, eli Pudasjärven keskustassa seikkailen toisinaan öisin edelleen, kun unimaailmassa käyn 80-luvulla ja siellä kirjakaupassa seikkailen. Sain lapsena paikallisesta kirjakaupasta vahaliidut, jotka tiedän mulla olevan edelleen jossain lapsuusmuistolaatikossa. Liitujen tuoksu tulee samantien nenään, kun ajattelenkin tuota muistoa. 

Pudasjärvellä kävimme myös hautausmaalla, jonne isäni on haudattu. En ollut moneen vuoteen päässyt viemään kukkia sinne, joten oli ihanat itkut siellä isin muistolle ja muille sukulaisille heidän haudoillaan. Tarinat iskästä ja auton kyydissä olleet pyörät innostivat meidän ajelemaan Pärjänsuolle katsomaan vanhoja mummulamaisemia ja halusin näyttää hellulle myös sen paikan, jonne isäni hukkui. Pärjänsuolla asuu edelleen yksi sukulaiseni, mutta hän ei ollut harmiksemme koton. Jätettiin silti auto pihaan ja otettiin pyörät kyydistä ja lähdettiin retkelle. Ajelimme pyörillä pitkin Pärjänsuon raittia, kerroin hellulle kaikenlaisia muistoja, joita mulla lapsuudestani tuli mieleen. Tuo reilun kymmenen kilometrin mittainen lenkki avasi mun mieltä ja silmiä yllättävän paljon. Tarinoita ja muistoja kertomalla tajusin monia asioita lapsuudestani, ymmärsin ehkä vanhempieni ja muidenkin ihmisten valintoja paremmin ja omat juuret vahvistuivat. En olisi arvannut sellaista, niin suurta vaikutusta pyöräretkellä olevan. Ja en ollut myöskään ajanut pyörällä tuota lapsuudesta tuttua Pärjänsuon rengasta, eli nukutusautoajelureittiä, pyörällä sitten 90-luvun.

Matka jatkui Ranualle. Siinä ajellessa mietittiin missä oltaisiin seuraava yö ja googlehaku tarjosi meille ensimmäisenä yötä lasi-iglussa! Koska olemme selkeästi niin helppoja, niin tartuimme syötiin heti. Ollaan haaveiltu nukkuvamme igluhotellissa revontulitaivaan alla, mutta koska se on melkoisen arvokasta revontulien aikaan talvella, oli kesän hinta juuri sopiva. Keli oli harmillisen harmaa, mutta oli siellä lasikaton alla ihana katsella valoisaa kesäyötä ja hiljalleen lipuvia heinäkuun harmaita pilviäkin. Ja sitäpaitsi, kun on niin valoisaa, voi neuloakin yömyöhään saakka tai vaikka koko yön läpi.  Seuraavana päivänä lähdimme ajelemaan Kuusamon suuntaan. Google ja yöpymissivustot lauloivat intternetkännyköissämme taas ja seuraavan yön nukuimmekin erikoisessa paikassa. Löysimme nimittäin hauskan majoitusvaihtoehdon, Villa Iglun (pysyttiin selkeästi teemassa edellisyön mukaan). Se oli suuri, valtavista hirsistä rakennettu huvila, ilmeisesti alunperin jonkun rallitähden lomamökiksi, mutta muutettu sittemmin majoituspaikaksi. Siellä ei ollut enää huoneita tai pihapiirissä sijaitsevia mökkejä vapaana, joten päädyimme Tentsileen nukkumaan. Tentsile on siis puiden väliin kiinnitettävä, ilmassa leijuva teltta. Mikäs siinä, hauska majoitusvaihtoehto sekin. Meille tosin ei aivan uusi, sillä nukuimme ystävän mökillä juhannuksenakin sellaisessa. Parasta mun mielestä Tentsile-öissä on se, kun päällisen, eli telttakankaan ottaa pois (jos on varma ettei yöllä sada rankasti) ja saa makoilla ja nukkua kesätaivaan alla pelkän hyttysverkon alla ja katsella puiden latvoja suoraan yläpuolellaan. Tuolla, muiden ihmisten seurassa ja epävakaan säätilan takia, pidimme telttakankaan paikoillaan koko yön.

Villa Iglu oli muutenkin jännittävä paikka. Vähän sellainen Twin Peaks -henkinen, pikkaisen omituinen, erikoinen täytettyine karhuineen. Paikkaa oli tuolloin pyörittämässä, siellä siihen saakka vasta kolmisen viikkoa olleet, amerikkalainen naispari Las Vegasista. Rupateltiin heidän kanssaan pitkät tovit ja heillä oli taustalla jännä tarina, kuinka he olivat sinne porojen sekaan järven rannalle, lähes Lappiin päätyneet. Heitä kuunnellessa kuulin oikeastaan ensimmäisen kerran periamerikkalaisen ihmisen mielipiteitä nyky-Amerikoista, oli aika rajua sanottavaa presidentistään. Siellä mietin, että kuinka mahtavaa se onkaan aina saada kuulla ihmisten, ympäri maailmaa tulleiden ja siellä maailman toisissa kolkissa asuvien tarinoita. Siitä miten kukainenkin on minne milloinkin päätynyt ja miksi. Ja että miten juuri me jossain kohdataan ja päädytään juttelemaan ja tutustumaan toisiimme.  Patikointikohteita meillä koko roadtripin aikana oli oikeastaan kolme. Auttikönkäällä ja kahdessa eri kohteessa Oulangalla. Tykkään kävellä muutaman kilometrin mittaisia lenkkejä ja mitä enemmän vaihtelevuutta maastossa, sitä parempi. Ettei pääse tylsistymään. Kaikissa kolmessa kohteessa niitä riitti. Tykkään myös reputtomasta kävelystä, niin saa enempi hömpsötellä, kun ihmettelee metsää ja muuta luontoa. Kukaan ei ehkä ylläty tästä tiedosta, jos tuntee mua yhtään. Oulangalla kiivettiin superkauniille Pähkänäkalliolle ja kierrettiin Oulangan kanjonin reitti. Kyllä mä joskus tahtoisin pidemmän reitinkin Karhunkierrosta mennä, mutta tällainen pikkureitteilykin sopii mulle oikein hyvin.  Huomasimme jossain vaiheessa matkaa, että yksi reissun teemoista taisi olla se, että jokainen yö yövytään erilaisessa paikassa. Oltiin kerätty jo telttailu Hailuodosta, patja lattialla mummuloinnista, lasi-igluyö, tentsileyö, joten joukkoon mahtui mainiosti myös yö hotellissa. Se maistuikin makialta Oulanka-päivän jälkeen Rukalla. Ihailtiin poroja Rukan rinteessä ja ihan pikkiriikkisen haaveilin lumesta. Ikinä en olekaan rinnehotellissa yöpynyt laskettelukeskuksessa, josta näkisi suoraan rinteeseen. Sateinen kesäpäivä tällä kertaa.Karhukuvausillan (josta lisää täällä) jälkeen matkamme jatkui kohti etelää, sillä edessä siinsi pyöräretki Kemiön saarella. Tarkoituksena meillä oli pyöräillä jo pohjoisessa, mutta kelit olivat sen verran sateisia ja kylmiä, että jo pelkästään se, ettei mulla ollut hanskoja mukana, hankaloitti tilannetta. (Luulin, että heinäkuussa ei tarvis!) Vaikka kyllä me Rukalla lähdettiin ajelemaan, vaikka vähän satoi, mutta noin kilometri ajettuamme käännyttiin jo takaisin, koska oli niin järkyttävän kylmä. Onneksi käännyttiinkin, koska kohde jonne aiottiin ajaa (ja oltiin googletettu se vähän liian ympäripyöreästi!) olikin kiinni. Sillä se selvisi sitten, kun ajelimme sinne autolla. Oltaisiin siis voitu päätyä suljettuun ravintolaan litimärkinä ja kylmissämme, joten onneksi ei ajettu yhtään enempää pyörillä. Päätimme siis onneksemme suosiolla säästää pyöräilyt etelään. 

Laitettiin Kuusamossa navigaattoriin kohde, mihin auto aiottiin jättää. 961 kilometriä edessä. OK. Mua ei varsinaisesti haitannut kilsat yhtään, olisipahan edessä kesäyöajelua, paljon laulettuja lauluja ja huoltoasemapysähdyksiä. Lähdettiin ajelemaan yötä vasten, mutta hellu sai kuin saikin mut käännytettyä sadan kilometrin jälkeen yöunille. Miten lälly oonkaan? Sadan kilsan! Olis ollu tyhjä kesäyötie! No mutta, käännyttiin suomussalmelaiselle tielle järven rantaan, nostettiin kamat takapenkiltä ja peräkontista etupenkeille, laitettiin petari tasaiseks auton takaosaan, ryömittiin peiton alle ja katottiin vielä vähän matkaa Handmaid’s Talea. Autosta löytyi vielä The Revenant -kirja (kirjaversio siitä leffasta, jossa Leonardo di Caprio tappaa paljain käsin karhun) (on muuten hyvä elokuva) (jos multa kysytään) (vielä yhdet sulut tähän näin!) (ja vielä!), niin pääsi mieli muuten hyvin sellaisiin kauhukuviin, mitä kaikkea voisikaan tapahtua syrjäisellä metsätiellä autossa nukkuessa. Miksi sitä muuten pelottaakin just silloin, kun autossa, joka on kuitenkin peltiboksi, eikä silloin kun nukkuu teltassa tai riippukeinussa? Silloinhan se murhaaja pääsis paremmille apajille, koska sitähän siellä autossa pelättiin. No, yö sujui hyvin ja saatiin taas uusi, erilainen yö Roadtripimme kuvitteelliseen Erilaiset Yöt -keräilypassiin.  Seuraavana päivänä lähdettiin ajeleskelemaan leppoisasti. Pysähdeltiin siellä täällä, ei pidetty kiirettä. Se tuntui i h a n a l t a. Vanhempana sitä osaa arvostaa aivan älyttömästi kyllä sellaista huolettomuutta tai edes huolettomuuden tunnetta, joka joskus jostain pilkahtaa. Ei tarvii miettiä missä ja milloin syödään seuraavaksi, pitääkö käydä varuilta kuitenkin pissalla ja milloin joku saa raivarit kun ei oo mitään tekemistä. Käytiin soittelemassa soittimia Soivassa Metsässä ja haettiin hellulle uus takki R-Collectionilta Kajaanista. Sittenhän siinä kävi niin, että ei me ihan sinne Mathildedaliin, josta pyöräretken oli määrä alkaa, jaksettu ajaa. Uni meinasi jo tulla pitkän ja hauskan päivän päätteeksi silmään, joten yöpaikka oli keksittävä muualta. Eipä siinä sitten muuta kuin seuraavalle leirintäalueelle vaan! Se olikin jännä kohde. Muistaakseni oltiin ehkä Orivedellä. Ihmeteltiin miten voi olla leirintäalue niin täynnä, että mahtuukohan sinne edes. Humalaisia miehiä huutelemassa kirosanoja, sellaisella “hauskalla” meiningillä. Mökkien edessä paljon veneitä. Ovessa lappu, että huomenna esiintyy CatCat. Respassa selvisi, että juuri tästä paikasta alkaisi seuraavana aamuna jonkun kalastuskilpailun joku osakilpailu, että paikalla on paljon kalamiehiä. Aiiiiivan. Ovat siis aloittelemassa kalastuskisojaan pikkukänneillä ja saunaörvellyksillä.

Oltiin niin väsyneitä ja keli kaunis, ihana auringonlasku edessämme ja melko rauhallinen telttapaikkakin löytyi rannasta, että päätettiin jäädä. Täytyy kyllä myöntää, että yksi jäämisen syy oli myös se, että koin olevani niin kaukana tuosta kalastuskisaihmisten maailmasta, että halusin nähdä sitä lisää. Aivan älytöntä menoa! Sujahdettiin mukaan oikein hyvin, kun istahdettiin syömään tiskiltä tilattuja tonnikalasalaatteja oluitten kera ja minä kävin laulaa luikauttamassa Ei oo, ei tuunkin. Jota sitten paikalla olleet kolme muuta ihmisitä tulivat iloisesti kehumaan. Hauskoja kohtaamisia nekin, kun myöhäiskeski-ikäiset naiset heti kuulivat mun puheesta oululaiset juureni ja käytiin läpi kaikki Oulu-muistelomme, että missä kaupunginosassa kukakin on joskus asunut.

Telttayö nurmella (Hailuodossa nukuttiin hiekalla) tuplaleveän untuvapeiton alla oli oikein hyvä. Mulla onkin kyllä ultimate-vinkki kaikenlaiseen kesäretkeilyyn: ota mukaasi omat peitto ja oma muhkea tyynysi, niin unet ovat täydellisen ihanat. Siksi untuvainen peitto, jotta viileänäkään yönä ei tule vilu. Leveän peiton alla saa käpertyä myös oman kullan kainaloon. Tsiljoona kertaa parempaa kuin ahtaassa makuupussissa nukkuminen. Voin täysin rinnoin sanoa, että kesän parhaat yöt nukuin juurikin tällä reissullamme niinä öinä, kun meillä oli omat peitot ja tyyny ja nukuttiin teltassa. Niin ja lempilakanat niissä vielä! Vaaleanpunaiset pellavaiset. Tähän pätee vähän se sama sääntö kuin niissä vitriinissä säilytettävissä paremmissa astiasarjoissa. Ne ovat nimittäin juuri niitä, joiden pitäisi olla siinä kovimmassa käytössä. Ne ankeat, ARKIsarjat ja ARKIlakanat, ne otetaan käyttöön vasta kun ne parhaat ja lempparit ovat pesussa tai menneet rikki. 

Aamu valkeni leirintäalueella lämpimänä, kun kalastajat nousivat veneisiinsä ja katosivat järven selälle. Me hyppäsimme autoon ja huruuttelimme lähes yhtä soittoa kohti pyöräretkemme alkua. Siitä retkestä voit lukea oman tarinansa täältä

Roadtrippimme oli ihana! Ei ajettu Lofooteille, vaikka sinne olisin ajanut, jos hellu olis suostunut. Eikä tehty mitään sen suurempaa ja kummempaa. Parasta oli olla yhdessä ja SEIKKAILLA. Eikä sen seikkailunkaan aina tarvitse olla maailman äärissä. Ajeltiin mulle tavallaan ihan tutuissa maisemissa, mutta erilaisin silmin. Tähän en sano enää mitään muuta kuin, että seuraavaa seikkailua odottelessa. Ja jännä nähdä, missä silloin nukutaan. <3
PS. Hauskaa ja jännää muuten, että oltiin rakkaushenkisellä automatkalla, mutta näiden kuvien joukossa ei ole yhtään pariskuntakuvaa eikä yhtään kuvaa autosta. Lisää fiilistelyä löydät Instagramin kohokohdista, Seikkailureissun kohdalta.

OULULOVE // LEMPIPAIKKANI OULUSSA

Kaupallinen yhteistyö: OP Koti

Kerron teille nyt Oulusta. Kaupungista, joka on eniten tai toiseksi eniten lähellä mun sydäntä. En ole enää varma mikä sijainti on (ei sillä, että sillä mitään väliäkään), mutta kyllä Helsingistä on tullut mulle niin rakas kotikaupunki, että sijoittaminen paremmuus/lähimpänäsydäntä/kotoisuus-kategorioissa on vaikeaa.

Asuin Oulussa ikävuodet 4-23. Ne kasvamisen tärkeimmät vuodet. Minusta kasvoi oululainen nuori nainen. Yhdeksäntoista vuoden ajan se oli mulle se kivijalka elämässäni ja nyt olen 16 vuotta seilannut jo ihan muualla. En ikävöi Oulua kovin usein, vaikka joka päivä ikävöin rakkaita ihmisiäni siellä. Siksi on erittäin mielenkiintoista katsoa kaupunkia turistisilmin, sillä nyt tehdään niin!Näiden vuosien aikana, kun olen ollut poissa, on kaupunki muuttunut paljon. Se ei ole enää se sama, josta lähdin aikoinaan pois. Enkä ole minäkään. Eikä maailmakaan. Toisaalta taas, niin moni asia ei ole muuttunut. 

Kävin keväällä Oulussa erään viikonlopun, jona yövyin De Gamlas Hem -hotelliin Heinäpäähän (joka on ihana pikkuinen entisen vanhainkotiin rakennettu pieni hotelli, suosittelen!) (siellä kuulema kummittelee vanhat ruotsalaiset rouvat mutta en ole varma kohtasinko kummituksia vai napsuiko huoneeni takkanurkkauksessa joku järkeenkäypä asia) ja tutustuin tarkemmin oululaisiin designereihin ja heidän yrityksiinsä, kauppoihin ja teknologiayrityksiin sekä ravintoloihin.

Oli superjännittävääkin nähdä kaupunki ihan eri silmin kuin yleensä. Tavallisesti hengaan lähinnä äidin ja muun siellä asuvan lähisukuni kanssa. Ehkä käydään Valkeassa ostoksilla ja auto viedään ehdottomasti parkkiin Kivisydämeen. Nallikarissa on aina ihana käydä, siellä on kaunista, sinne yritän aina päästä, mutta myös mummulan lähileikkipuisto ja K-marketti riittää. On hauskaa, kun törmää vanhoihin tuttuihin, joiden olemassaolon on tyystin unohtanut tai tapaa sattumalta jonkun kaverin. Samaa tapahtuu toki myös Helsingissä, mutta Oulussa tyypit ovat erit ja mahdollisuus törmäämiseen harvinaisempi, koska käyn siellä vain harvakseltaan, pari, kolme, neljä kertaa vuodessa.Nyt haluaisin kuitenkin kertoa teille ihan jotain muuta. Kerron teille nimitäin viisi paikkaa Oulusta, jotka eivät ole niin itsestäänselviä, jonne tajuaisi mennä tai joiden olemassaoloa edes muistaa aina, jos vaikka asuu just nyt Oulussa. 

Pikisaari. Kaunis ja vehreä saari ihan ytimessä, jonne pääsee montaa eri reittiä, monesta suunnasta. Itse kuljin monta vuotta Kirkkokadulta suoraa tietä torille ja siitä kirjaston ja teatterin vierestä siltaa pitkin kouluun Pikisaareen, jossa opiskelin itseni vaatetusartesaaniksi. Oulun jäätävä tuuli talvella lähes salpautti hengen siinä sillalla ja seitsemän minuutin koulumatkalle piti todellakin laittaa toppahousut. Tykkään siitä muistosta, miltä tuntuu pyöräillä Pikisaaren läpi, miltä siellä tuoksuu kesäyönä, missä kohdissa on mäet ja milloin pitää pysähtyä ja käydä heittelemässä kivillä leipiä veden pintaan. En ehkä koskaan halua enää ajaa tuota kyseistä reittiä, jottei muisto muutu.

Pateniemen vanha saha-alue. Nyt seutu taitaa olla isossa mylläyksessä, kun rantaan rakennetaan paljon uusia taloja, mutta vanhat asuintalot ovat kauniita ja seutu söpöä. Rakennukset ovat vanhoja sahan työntekijöiden asuinrakennuksia, jotka on remontoitu nykyaikaisiksi. Vuosia sitten, kun ensimmäistä kertaa ajelin pitkin Sahantietä, tajusin, etten ollut ikinä käynyt siellä aiemmin ja että nätteysaste oli jotain sellaista mihin en Oulussa ollut muuten usein päässyt. Sahantiellä sijaitsee myös pieni Sahamuseo, joka on auki – joskus, toisinaan.

Pilpasuo. Muutama kesä sitten kävin Pilpasuolla ensimmäisen kerran käveleskelmässä päiväretkellä ja siellä oli kaunista ja ihanaa. Pari kesää myöhemmin vein sinne myös lapseni. Se kerta taas ei ollut aivan täydellinen: sääskiä oli ihan hirveästi ja juoksimme kilometrin lenkin täysillä ympäri, mulla nuorin lapsi sylissäni. Oltiin ihan hiestä märkiä, kun päästiin takaisin autolle. Ovet nopeasti kiinni ja eväät syötiin autossa. Ensimmäisestä Pilpasuo-retkestä en muista mitään, tuo toinen “epäonnistunut” retki pysyy muistoissa aina. Juuri eräänä päivänä tässä äidin kanssa sovittiin, että ensi kesänä Pilpasuolle retkelle!Tuira. Tänä vuonna vuoden kaupunginosaksi palkittu pala Oulua. Mulle itselleni se on eniten kyllä paikka, jonka läpi pyöräilen vaan mennessäni kaupunkiin ja ehkä pysähdyn legendaariseen Star-elokuvateatteriin leffaan. Mutta täältä ulko-oululaisena katsellen olen todella iloinen Tuiran uudesta, parempaan suuntaan nousevasta maineesta, siellä asuvien tuttavien Tuira-hehkutuksista ja nyt jo muutamana kesänä pidetystä Titta på Tuira -kaupunkitapahtumasta. 

Hollihaan puisto Heinäpäässä. Aivan viime vuosina uuteen kukoistukseensa kasvanut puisto, josta löytyy mm liikennepuisto ja skeittipuisto, kauniit maisemat ja pikinikapaikkanakin oikein loistava. Tänä kesänä kävimme lasteni ja serkkujensa kanssa liikennepuistossa toteamassa, että melko hyvin menevät jo oikeita kaistoja ja osaavat jonottaa mieluisaa autoa.

Sama vinkki tuli myös OP Kodin kiinteistövälittäjä Tommi Heikkiseltä:

Kuusiluodon puutalojen takana on Hollihaan puisto, jossa on ihania ruohokenttiä, nuotiopaikkoja, leikkipaikkoja, liikennepuisto, pienvenesatama, skeittipuisto sekä ulkokuntosali. Loistava piknikpaikka! Kesäisin voi osallistua muusikoiden säestämiin puistopikniktapahtumiin tai puistojoogaan.

Bonus: Kuivasjärven ympäri kulkeva lenkkipolku. Jos se siis vielä siellä on. Itse olen kulkenut siellä viimeksi varmaankin viime vuosituhannella, mutta unissani käyn toisinaan. Eli polku joka lähtee Norssilta myötäpäivään kohti Kuivasjärveä. Olen kaikki koulun liikuntatunnit siellä juossut, kävellyt, hiihtänyt ja suunnistanut ja suurimman osan luontotietämystäni on varmaankin juuri noista metsistä ammennettu. Vaikka kaikki muistot eivät edelleenkään ole saaneet kultaisia reunuksia, on silti Kuivasjärvi ympäristöineen edelleen mulle lempeä paikka. Seuraavalla Oulun reissulla taidan kyllä soittaa ystävälleni Ritaharjuun, että käveliskö mua vastaan, jos lähden Norssilta tulemaan sitä lapsuuden ja nuoruuden reittiä pitkin häntä kohti. Saisin oman hetkeni muisteloissa ja sitten olisi ihana törmätä ystävään matkan varrella! 

Vielä pari vinkkiä oululaisilta kiintestövälittäjiltä, jota tuntevat Oulun erittäin hyvin:

“Koivurannan kahvila on tunnelmallinen kahvila Värtön rannan kauniissa maisemissa.” – Hannu Nivalainen, OP Koti Oulu

Oi, olinkin itse unohtanut koko kahvilan, se on ihana! Taitaa olla 90-luvulta edellinen käyntini siellä. Äidille sellaisia terkkuja lähettäisin, että ajellaan tuonne jonakin kauniina kesäiltana ensi kesänä viimeistään!

“Hiirosen ulkokuntoilupuistosta löytyy tekemistä koko perheelle. Oulusta löytyy muutenkin monta mukavaa ulkokuntoilupuistoa!” – Kaisa Lumiaho,  OP Koti Oulu

Tajusin karttaa piirtäessäni, että jotkut osat Oulua ovat mulle aivan tuntemattomia tälleen vuonna 2019. Hiironen on yksi sellainen! Karttapiirrokseni ei muuten ole sitten mittakaavassa, eivätkä paikat juuri oikeilla paikoillaan. Sinnepäin.Tulipa ihana olo tätä kirjoittaessa. Tiesittekö muuten, että meitä oululaislähtöisiä blogi/somemuikkeja on vaikka ketä. Ehkä tiedättekin muutaman heistä. Kaikissa meissä on sellainen suloinen pieni tai isompikin ylpeys oululaisuudestamme meissä. Luultavasti se on useimmissa kaupungeissa samalla tavalla, mutta itse näen tietty parhaiten sen oululaisuuden, koska sen tunnistan. Usein ollaan varmasti Kärppien puolella vaikkei jääkiekkoa seuraisikaan koskaan, vähän hymyilyttää ja rinta on rottingilla, kun joku oululaislähtöinen urheilija tai muusikko menestyy. Luulen, että kaikki tai ainakin minä mielellämme kerrotaan se, että mistä ollaan lähtöisin. Vuosien varrella olen myös saanut paljon oululaislähtöisiä, uusia ystäviä aivan muualla päin Suomea, sillä kyllä oululainen toisen oululaisen tuntee. <3

EDIT /// ARVONTA ON PÄÄTTYNYT ja voittajalle ilmoitettu! /// Olisko sulla kertoa joku ihana vinkki Oulusta? Minne suosittelisit, minne spesiaaliin paikkaan pitäis mennä ens reissulla? Paljasta sun paikkasi kommenttiboksiin minulle ja OP Kodin väelle ja olen mukana arvonnassa (jonka säännöt täällä!). Arvon kaikkien vastaajien kesken 50 euron K-kaupan lahjakortin. Aikaa osallistua on 5.9. Klo 23.59 saakka. En malta odottaa teidän vinkkejänne! <3

JOULULAHJAN LUNASTUS // KARHUKUVAUSTA KUUSAMOSSA

Viime jouluna lahjoja avatessa vastassa oli melkoinen yllätys. Rakastan lahjoja, joissa lahjanantaja on miettinyt saajaa, napannut ehkä jonkin toiveen tai haaveen jostain rivien välistä tai hoksannut jotain mitä saaja itsekään ei ole tajunnut. Yritän itsekin aina olla korvat ja kaikki muut aistit höröllä, että osaisin tarttua pieniin huomioihin. Tämä lahja oli juuri sellainen, jossa jotain erityistä oli nähty tai kuultu. Kääreestä, vai olikohan se kuori, paljastui lahjakortti. Eikä se ollut mikä tahansa lahjakortti, vaan yhteinen elämys antajan (eli hellun <3) kanssa ja mun pitkäaikainen haave – karhukuvausta Kuusamossa.

En muista, että oltaisiin puhuttu sivulauseita kummemmin hellun kanssa karhukuvausjutuista, mutta niin se vaan oli tällaisen mun haaveen hoksannut ja toteuttanut. Ihanaa! Sain heti jouluna jo tietää, että kesällä mentäisiin ja että paras aika olisi heinäkuun lopulla. Silloin saattaisi olla jopa pentujakin maisemissa. Joten ei muuta kuin jouluna kalenteriin ylös heinäkuun kohdalle, että KARHUT! Talvi pyyhälsi ohi, kevätkin ja kesääkin melko pitkälle, kun vihdoin saapui se päivä, että lahjakortin lunastus tapahtuisi. Ei tehty tuona päivänä roadtripillamme (josta kirjoitan lisää enemmän myöhemmin) juuri mitään, sillä ei haluttu olla väsyneitä kuvauskopissa, sillä parhainta olisi tietysti saada kokemuksesta kaikki irti. Se oli hyvä päätös, koska ilta karhukopilla oli juuri niin jännittävä kuin olin uumoillutkin sekä paljon, paljon enemmän.

Mulla on aina ollut iso pelko karhuja kohtaan. En oikeastaan tiedä mistä se on juontanut juurensa. Ei mulla ole mitään eläinpuistoja kummempia, erityisiä kokemuksia karhuista ja sielläkin tietysti aina olen luottanut siihen, että karhut pysyvät aitauksissaan ja niin ovat pysyneetkin. Olen eläintarhoissa aina katsellut mielelläni karhuja, vaikka toki olen aina vähän ollut, että kääkkis, kuinka ne ovat isoja, upeita eläimiä.

Vaellusreissuilla olen ollut se tyyppi, jonka repussa kilisee nippu kulkusia. Joku joskus nuorena kertoi mulle, että kulkuset karkoittavat karhut, joten siitä asti on Korouomat, Aakenukset ja Isojärvet kuljettu kilisten. En tiedä onko sillä oikeaa vaikutusta, mutta ainakin kaikki kuulevat missä minä menen. No karhut varmasti kuulevat ja kaikkoavat hiljaisempiin maisemiin, jos sattuisivat samalle reitille, mutta sama vaikutus niillä kilisijöillä on vaelluskavereihin. Muistan eräänkin kerran, kun kaverit ovat todenneet, että saat kyllä kävellä ihan rauhassa siellä vähän perässä, ei jakseta kuunnella kulkusiasi. Varasuunnitelmana mulla on ollut tietysti myös se, varsinkin Korouomassa, jossa tiedettiin karhujen varmasti oleilevan meidän siellä vaellellessa, että kaadun kasvot edellä mättäälle rinkka selässä, jos karhu tulee vastaan. Taisin tuota kaatumista jopa joskus harjoitella. Ystävä juuri muisteli, että menin erääksi yöksi autiotuvalle, vaikka ystävät nukkuivat ulkona. Pelkäsin karhuja niin paljon.

Olen nähnyt paljon karhupainajaisia elämäni aikana. Usein olen juossut pitkin unimaailmani metsiä, milloin juossut lapsuuden suunnistusmaastoja muistuttavia metsäpolkuja pitkin karhut kintereillä ja milloin taas olen juossut piiloon vanhaan huvilaan, jossa on kierreportaat ja paljon sokkeloisia huoneita. Joka kerta siellä samassa metsässä. Unimaailmassa. Ne ovat olleet mulle niitä unia, joista on tosi inhottava herätä. Samaan aikaan tuo metsien upea ilmestys on silti kiehtonut mua ihan hirvittävästi. Vuosikausia olen haaveillut, että pääsisin kokemaan jotain vähän erilaista liittyen karhuihin. Kuvaamaan niitä jonnekin erämaahan. Nyt se sitten toteutui. Oli sateisen päivän ilta, kun ajeltiin Kuusamossa pientä hiekkatietä kilometrikaupalla kohti Venäjän rajaa. Parkkipaikalle saavuttaessa ja kuvausporukan kokoontuessa ryhmän vetäjämme kertoi, että siinä autojen takana metsässä on hyvin suurella varmuudella ainakin nelisen karhua. KÄÄK! No, kyllähän mä sen tavallaan tiesin, mutta ei mua noin tarkat tiedot kiinnosta, tuntuu liian yksityiskohtaiselta tiedolta. Samaan syssyyn hän jatkoi, että karhuja hyvin harvoin kiinnostaa ihmisen tekemiset, että kyllä ne pelkäävät enemmän meitä kuin me niitä. No joo, eikai siinä, lähetään sitte käveleen sinne mettään! 

Kerroin karhupelostani ja vetäjä ehdotti, joskos haluaisin hänen perässään kävellä sen muutaman sadan metrin matkan perille kojuille. TODELLAKIN, KIITOS! En varmaan kääntynyt edes taakseni katsomaan, että missä se hellu siellä oikein on, kun hiirenhiljaa lähdettiin seurueellamme (mukana oli koko viikon kopeilla kuvaamassa ollut karhuvalokuvausta harjoitellut ryhmä kurssilaisia) kävelemään kohti K A R H U J A. Voin sanoa, että silloin pelotti. Kädet hikoilivat takin taskussa, puristin taskupussia minkä metsiin kuikuilultani ehdin. Toivoin vain, että EN NÄKISI YHTÄÄN KARHUA kävelymatkan aikana.

Kun kojut näkyivät edessämme, näin niiden oikealla puolella, suurella aukiolla ruskean hahmon. Karhun. Kädet alkoivat täristä, hymyilytti ihan hulluna ja veri todellakin kiersi tässä neitokaisessa. Hipsittiin hiljaa kuvausmökkeihin ja vau, mikä näkymä pienistä ikkunaluukuista avautuikaan! Ainakin kymmenen karhua pitkin metsäaukiota. Istahdettiin vanhoille bussinpenkkituoleille, avattiin ikkunaluukut ja laitettiin kamerat valmiuteen. Olin tietysti aivan autuaasti unohtanut objektiivihommat kotoa lähtiessäni, olihan kesälomareissumme tuossa vaiheessa kestänyt jo parisen viikkoa ja sisältänyt niin monenlaista aktiviteettia, mutta onneksi sain vetäjältä lainaan hyvän putken, jolla nämä kaikki kuvani olen ottanut. Kiitos siitä vielä! Olisin varmasti ollut tyytyväinen kokemukseen mitä tahansa kuvia ottaen, mutta tulihan näistä kuvista kunnon vehkeillä ihan tosi hienoja! Ensikertalaiseksi luontoeläinkuvaajaksi jopa niin loistavia omasta mielestä, että iski mukava ylpeydenpuuska omista valokuvaustaidoista, ja se se vasta oli aivan ihana tunne kokea pitkästä aikaa!

Nelisen tuntia me siinä niitä karhuja katseltiin ja kuvattiin. Äitikarhut ja kuusi pentua olivat tietysti ne kaikkein liikuttavimmat olennot, mutta ihan jokainen karhu siellä olivat ihan mielettömiä. Taivaalla liitelevät valtavat kotkat samoin! Ja siis oikeasti, ajatella, nähtiin KARHUNPENTUJA! Miten suloista ja ainutlaatuista. Ihan joka hetkeä ei tietenkään tullut kuvattua tai katseltua kameran takaa. Välissä sitä saattoi vaan istuskella pienen avonaisen ikkunaluukun takana ja katsella siinä muutaman metrin päässä löntystelevää karhua. Että melko nopeasti katosi se pelko karhuja kohtaan, mikä mulla vielä siellä parkkipaikalla oli. Ja minnekö se katosi? No en minä tiedä. Ehkä siihen tosiasiaan. että ihminen se pahis on, eikä se karhu ja jotenkin se iski tajuntaan siellä karhukopissa. 

Karhut myös näyttivät niin lempeiltä olennoilta. Tunsin tietysti yhtäläisyyttä karhulasten äitien kanssa. Pentujen kävellessä takajaloillaan äitinsä perässä hupsusti tai kun pikkuiset pennut kiipesivät puiden latvoihin leikkiäkseen kai vaan, mua melkein itketti. Välillä karhunpennut kiipesivät emon syliin. Tietysti, äitin syli on aina avoinna. Tuli ikävä omia lapsia ja koko kokemus siinä hetkessä tuntui niin paljolta. Oli myös hauskaa katsella karhuja niin monen tunnin ajan, kun jokainen niistä näytti niin omaltaan ja sitä alkoi pikkuhiljaa tunnistaakin karhuja, että jaa se oli tämä se joka tuolla teki äsken sitä ja sitä ja niin, tää on se jolla on tää hauskan mallinen kuono ja tuolla on se läikkä kyljessä. Karhukopille olisi ollut mahdollisuus jäädä myös yöksi, mutta karhujen lähtiessä omille teilleen metsäaukiolta tuona heinäkuisena myöhäisiltana, päätimme mekin, että ei meillä sinne tarvitse jäädä. Oltiin koettu jo riittävästi, paljon enemmän kuin mitä ikinä osattiin kuvitella. Pakattiin kamerat reppuun, jossa kaikki eväät odottivat syömättöminä, sillä eihän siellä voinut missään välissä kunnolla jättää kameroita tai tilanteita tauolle. Ja hiirenhiljaa hipsittiin samaa metsäpolkua takaisin autoille. Ja voitteko kuvitella mitä siinä kävellessä mietin. Mietin vain, että NÄKISINPÄ METSÄSSÄ KARHUN!

Mutta ei, ei nähty. Mutta paljon tapahtui tämän Tiinan sisällä tuona iltana. Jos mulla olisi se vanha rinkka, joka selässä olen nuorempana vaellellut, niin ottaisin siitä nyt ne kilkuttimet pois. Seuraavaan, uuteen rinkkaan, jonka joskus hankin, en lisää mitään ylimääräistä, sillä enää eivät karhut mua samalla tavalla pelota. Kunnioitus noita metsän uljaksia kohtaan vaan kasvoi. <3

TÄITÄ, YÖK! – KUINKA PÄÄSTÄ TÄISTÄ EROON?

Ensi viikolla alkaa koulut ja päiväkodit täyttyvät taas lapsista ja arki alkaa. Työpaikan naulakot täyttyvät pikkuhiljaa takkimereen. On ihanaa nähdä taas kavereita pitkän kesän jälkeen ja siinä sitä sitten päät kiinni toisissa halitaan ja muistellaan mennyttä lomaa. Siksi nyt on enemmän kuin ajankohtaista tarkastaa hiukset, myös omat, meidän aikuistenkin. Kesälomareissuilta on matkaan saattanut tulla ällöttävämpiäkin kavereita – TÄITÄ! Olisi täydellistä, jos syynäykset tehtäisiin ennen täilappuja tarhojen ovissa, Wilma-viestejä tai whatsapp-ryhmien jatkuvaa kilkatusta, että täitä perkele. Kirjoitin omakohtaisiin kokemuksiini pohjautuvan listan, kuinka täishowsta selviää ja kuinka niitä ei tarvitsisi koskaan edes kohdata. Tästä iloa sunnuntai-iltaan!

  1. Tarkista huolellisesti jokaisen perheenjäsenen päät. Pyydä jotakuta tarkistamaan myös omasi. 
  2. Käy hiukset läpi rauhallisesti osio osiolta. Vähän hiuksia kerrallaan, rauhallisesti tarkastellen. Täit voivat olla vaaleita tai tummia noin millimetristä kolmeen neljään millin mittaisia, eli todella pieniä. Ja vikkeliä! Pysäytä tarkastelusi välillä ja katso hiuksia, saatat nähdä siellä jotain liikkuvan? Pelkkä pikavilkaisu hiusten läpi ei riitä täitarkastukseksi. Täit tykkäävät lämpimistä paikoista, kuten niskasta ja korvien takaa, mutta missä tahansa päin hiusvaltakuntaa voi olla täitä. 
  3. Saivareet ovat läpikuultavia tai hiekanjyvän näköisiä pieniä pisteitä, jotka ovat KIINNI hiuksissa. Jos näet hiusten seassa paljon ”hiekkaa rantapäivän jäljiltä”, katso vielä tarkemmin, ne saattavat olla saivareita (tai pienenpieniä täitä). Saivareet ovat tosiaan kiinni hiuksessa, yleensä noin sentin päässä tyvestä, mutta voivat olla myös missä tahansa kohtaa hiusta. Tunnet saivareen pienenä kohoumana, kun vedät hiusta sormien välissä. Vedä saivare pois hiuksesta tai leikkaa hius tyvestä poikki. 
  4. Pese hiukset täisampoolla. Aineita on monenlaisia, toimi ohjeen mukaan. Sampoon annetaan vaikuttaa ja täit ja saivareet kammataan pois joko aineen ollessa päässä tai pesun jälkeen. 
  5. TÄRKEÄÄ ON KAMMATA KAIKKI HIUKSET PESUN JÄLKEEN LÄPI TÄIKAMMALLA. Käy läpi pienin osioin kerrallaan. Luultavasti täit ovat tässä vaiheessa jo kuolleet, mutta sitkeät tapaukset voivat edelleen elää. Saivareet taas eivät lähde pelkällä pesulla, ne täytyy kammata tai napsasta pois käsin. Metallinen täikampa on muovista parempi. 
  6. Kaikessa tässä voi mennä aikaa parikin tuntia, pitkän tukan kanssa enemmänkin. Huolellisuus on tärkeää kierteen katkaisemiseksi.
  7. Tee sama syynäys kaikille perheenjäsenille. Täit ovat yleisempiä lapsilla, mutta yhtälailla aikuisilla voi olla täitä. 
  8. Tämä on erittäin tärkeää: ilmoita KAIKILLE ihmisille, joiden kanssa olet ollut lähiaikoina tekemisissä (ystävät, sukulaiset, harrastukset, koulut, päiväkodit), että nyt on tehty täihavainto ja olisi erittäin tärkeää tarkastaa kaikkien päät. Täit eivät katso kenen päähän tarttuvat, eivätkä kerro hygieenisyydestä tai elintasosta mitään ja kaikenlaisiin hiuslaatuihin ja pituuksiin voi tulla täitä. Kertomalla muille, että meillä on nyt ollut täitä, todennäköisesti helpotat täikierrettä sekä ympärilläsi, että omalla kohdallasi, eivätkä täit pääse leviämään. 
  9. Vaihda lakanat ja pyyhkeet koko perheeltä, pese tyynyt, torkkupeitot, pipot, lippikset ja takit. Laita päivittäiset vaatteesi pesuun. Puhdista hiusharjasi viimeistään tässä vaiheessa (imurilla saat harjasta hiukset helposti pois ja pese sen jälkeen harja). Laita unilelut pakkaseen. Myös kuulokkeet kannattaa puhdistaa! Imuroi kodistasi vähintään se alue, jossa olet pitänyt täihoitolaasi, sekä sohvat ja muut paikat, joissa pötkötellään.
  10. Yritä pysyä järjissäsi. Täit ovat ällöttäviä, mutta silti vaarattomia. Selviät tästäkin.
  11. Ota käyttöön estosampoot ja -suihkeet (niistä kirjoitinkin yhteistyöpostauksen jo pari vuotta sitten). Säilytä lippikset koulussa/päiväkodissa oman takin hihassa ja raivaa kotoa jokaiselle perheenjäsenelle oma laatikko asusteille ja hiustarvikkeille. Mylläämisleikit sängyissä ja tyynymajoissa kannattaa laittaa hetkeksi tauolle ja sängyt pyhittää vain jokaisen omaan käyttöön. Kannattaa myös muistuttaa lapsia, että esimerkiksi kännyköitä yhdessä katsellessa ei kannata täiaikaan olla päät kiinni toisissa. 
  12. Toista käsittely viikon kuluttua. Odotellessasi voit kammata pään päivittäin täikammalla, joten mahdollisen vihulaiset jäävät syyniin jo ennen viikoittaista tarkistusta. 

Tsemppiä! Mikäli luit tämän tekstin ilman, että olet koskaan kohdannut täitä, toivon, ettet ikinä kohtaakaan! Ja jos sulla on jotain vinkkejä aiheeseen liittyen, jaa ne kommenttiboksissa. <3

KESÄINEN PYÖRÄRETKI KEMIÖNSAARELLA

Kaupallinen yhteistyö: Pelago

Näin eilen parin vuoden takaisin kuvakaappauksen. Siinä oli mun Tinder-profiilista näpsäisty kuva. Punahuulinen 37-vuotias nainen katsoi kameraan ja hymyili. Teksti oli ihana. En muistanut oikeastaan enää tarkalleen, mitä mulla tekstikentässä milloinkin Tinderissä luki, mutta kaksi asiaa siinä oli aina: kirjoitin siihen siitä, että tykkään vaaleanpunaisista auringonlaskuista ja pyöräilystä. Minusta ne asiat kuvastavat mua paljon. Molemmat oli siis tietysti mainittu. Oli niin hauskaa nähdä kuva ja miettiä missä tilanteessa on juuri nyt. Koskaan ei voi tietää mitä elämässä tapahtuu enkä pidä tätä nykyistä tilannettani itsestäänselvyytenä tai varsinkaan ajattele niin, että loppuelämäni menisi sataprosenttisen varmasti ilman tindereitä tai muita, koska ikinä ei vaan voi tietää mitä elämä tuo tullessaan. Olen kyllä melkoinen onnennainen tässä hetkessä ja ihanan autuaasti olen saanut unohtaa nuo monen vuoden deittimeiningit ja tinderöinnit. Olen todella kiitollinen parisuhteesta, joka mulla nyt on ja siitä yksityiskohdasta, että se alkoi juuri Tinderistä.

En tiedä tai muista, ollaan varmaan kyllä keskusteltu aiheesta, että mikä asia mun Tinder-profiilissa oli se juttu, mihin hellu tykästyi ja swaippasi samaan suuntaan minne minäkin. Ehkä se tai yksi niistä asioista oli pyöräily. Tai varmasti oli. Hän on vähän erilainen pyöräilijä kuin minä. On pyöräillyt paljon pidempiä matkoja ja paljon lujempaa kuin minä. Meillä onkin ollut suhteemme alkuajoista asti haaveena lähteä johonkin vähän pidemmälle pyöräretkelle. Tänä kesänä mahdollisuus siihen tuli vielä lähemmäs, kun sain Pelagolta yhteistyön tiimoilta upean retkipyörän, Airisto Outbackin.

Talvella mietittiin, minne kesällä lähdettäisiin ja kaksi kohdetta oli mielessä ihan ensimmäisenä: Lappiin ja Turun seutuville. Päätimme toteuttaa kummatkin. Pohjoiseen meillä oli asiaa muutenkin, sillä melkein Lappiin, nimittäin Kuusamoon oli tarkoitus mennä heinäkuun puolessa välissä kuvaamaan karhuja (tästä upeasta kokemuksesta tulossa oma postaus myöhemmin!) ja Turku nyt on tuossa lähellä (mutta vähän liian lähellä tai kaukana kuitenkin, kun koskaan sinne ei ole tullut lähdettyä pyöräilemään).

Pyörät lähtivät auton kyydissä kohti pohjoista hyvissä ajoin ennen yhteistä lomaamme, että valmistautuneita ainakin siltä osin olimme, että pyörät olivat mukana. Roadtrippimäinen kesäseikkailumme ei kuitenkaan ollut millään tavoin suunniteltu (karhukuvausta lukuunottamartta), joten reissasimme täysin fiiliksen ja sään mukaan. Loppujen lopuksi pyöräilyt pohjoisessa rajoittuivat lyhyisiin lenkkeihin, sillä muut seikkailut ja sadekuurot tulivat juuri niissä hetkissä vastaan.

Roadtripistä kerron tarkemmin tosiaan omassa postauksessaan, mutta yksi sen osa oli pysähdys Pärjänsuolla, Pudasjärvellä, pienessä kylässä josta molemmat vanhempani ovat kotoisin. Olimme jo ajelemassa paikan ohi, risteyskin oli jo ohitettu, kun päätimme sittenkin käydä ajelemassa autolla sielläpäin ja katsomassa entisten mummuloiden pihat. Suunnitelma muutettiinkin lennosta kuitenkin niin, että jätimme auton vanhan mummulani, nykyisen tätini kodin pihalle ja ajelimme 14 kilometrin lenkin lapsuuteni mummula-maisemissa. Se oli tärkeä pyörälenkki. Pyöräillessä näkee paljon enemmän ja kun samalla kertoo muistoistaan ja kylän tarinoita ihmiselle, jolle kaikki se on uutta ja tuntematonta, oppii tuntemaan hitusen enemmän myös itseään ja ymmärtämään vanhempiaan. Pärjänsuon rengas, joksi kylän ympyrän muotoista tietä kutsutaan ja joka on lähinnä metsä-suo-ryteikkömaisemaa, olikin mulle paljon tärkeämpi pyörälenkki kuin moni muu koko elämän aikana. En ottanut mukaan lenkille kameraa, kuvasin vain pieniä pätkiä instastooriin. Oivallukset ja asiat, joita pyörälenkki sai aikaan, ovat henkilökohtaisia, joten ne pidän itselläni vain.

Noin 1000 kilometrin päässä Pärjänsuosta etelään, aloitimme Kemiön saaren pyöräilyretkemme muutamaa päivää myöhemmin. Nyt olisi tarkoitus ajaa enemmän kuin 14 kilometriä. Tässä vaiheessa seikkailureissua oli takana jo kuitenkin reilu viikko ja kotoa oli lähdetty mökkeilemään ja sukuloimaan lasten kera viikkoja sitten. Ihan pikkiriikkisen saattoi olla jo väsymystä rintapielissä.Aloitimme pyöräilymatkamme kuitenkin lauantaina iltapäivällä Mathidedalista, jonne jätimme auton ja pakkasimme tarvittavat tavarat pyörien kyytiin. Itse olin ostanut matkan varrelta kaksi edullista tarakkaan kiinnitettävää pyörälaukkua (XXL, hinta 25e per laukku) ja lisäksi etukoriin otin repun ja ohjaustankoon kiinnitin pienen puhelinpussukan. Hellulla oli erilaiset ja hienommat systeemit. Pyöräilyasuani en sen kummemmin jaksanut miettiä, aamulla päälle pistämäni kesähame toppeineen sai riittää.

Olimme katsoneet paperikartasta (jonka sain Pelagon liikkeestä mukaani ja jota kevään mittaan katselin puolihuolimattomasti silloin tällöin haaveillen, mutta en suunnitellen) Rannikkoreittiä ja valitsimme reittimme kartan suosittelemista pätkistä. Google Maps ei näyttänyt kartalta kaikkia reittejä mitä mitä paperikartalta olimme katsoneet, joten teimme ensin pienen mutkan heti reitille lähtiessämme. 

Teillä, joilla saa ajaa 80 kilometriä tunnissa, saattaa ajaminen pyörällä tuntua hurjalta, ellei siihen ole tottunut. Mullahan ei siis pidemmän matkan pyöräilystä kamoineen kaikkineen ollut kokemusta vuosikausiin, joten voi melkeinpä sanoa, että lähdin sellaisena uus-ummikkona tälle pyöräreissulle. Siihen tyyliin, että tiedänpähän tämän jälkeen mitä teen toisin, mikä on just hyvä näin ja mihin panostan seuraavalla kerralla. Nuo suuremmat tiet, jollaisella reitti heti alkuunsa alkoi, ei mua kyllä kauheasti jännittänyt. Pikkutiet toki ovat leppoisampia ajella.

Ensimmäinen etappimme oli Kemiö. Pidempi reissaaminen oli vähän jo rasittanut mieltä sekä kehoa ja aivan koko naiskokonaisuuttani, joten täysin leppoisimmin mielin tuo ensimmäinen pyöräilypätkä ei osaltani mennyt. Mua ärsytti kaikki ja lähinnä yritin vain keskittyä ajamiseen ja siihen, että pääsisin inhottavasta olotilasta pois. Kauppapysähdys Kemiössä jäätelöineen ja janojuomineen teki hyvää ja mielikin lähti vähän paranemaan päin. Tympäisi olla pahantuulinen pyöräretkellä, jota ollaan niin pitkään ja hartaasti odotettu. Onneksi seurani oli ymmärtäväistä.

Matka jatkui mutkitellen Norrlångvikin hiekkateitä pitkin. Ilta-aurinko paistoi ihanasti jo, hiekka pöllysi ja pienetkin alamäet oli parasta ajella vaan polkien lisää vauhtia. Niittykukat teiden varsilla näyttivät niin suloisilta, että olisin halunnut joka paikassa vaan pysähtyä kuvaamaan niitä, mutta päätin, että ne talletan mieleeni, en kameraan. Etten voi jatkuvasti pysäyttää sujuvaa ajelua vain kuvatakseni kaikkea näkemääni. Taloja oli siellä täällä peltojen keskellä eikä yhtään autoa tullut vastaan tällä hiekkatieosuudella, mutta kaunista oli, sitä siellä oli.

Ajeltiin hiljakseen sisämaan poikki metsä- ja maalaismaisemassa. Jossain vaiheessa hoksattiin, että yöpymissuunnitelmamme, eli Taalintehtaalle hostelliin yöksi, tarkoittaisi myös, että kauppaan olisi ehdittävä ennen kahdeksaa hakemaan ainakin jotain syötävää. Reissulaisina kun ei kauheasti kannettu ruokia mukanamme, vaikka olisi enemmänkin voinut valmistautua. Tainno oli meillä trangia mukanamme ja kuivapakattua retkimuonaa, mutta sellaisten syöminen ei houkuttanut hostellin keittiössä. Hellu lähti loppumatkasta ajelemaan kauppaan mun edeltä, koska vauhtini alkoi hiipua ja kello kahdeksan kaupan sulkemisaika lähestyä. Hän ajeli omaa vauhtiaan ja minä hurruuttelin haaveiluvauhtia kohti Taalintehdasta. Huh, miten olinkaan poikki, kun vihdoin pääsin pyörällä Taalintehtaalaisen kaupan pihaan. Viitisenkymmentä kilometriä oli päivän kilometrisaldo. Se ei kuulosta ihan hirveän paljolle, mutta kun kyydissä oli tavaraakin ja ilta lämmin, niin kyllä se mulle melkoinen matka oli. Naurattaa nyt ja tuolloinkin se meidän huoleton suunnittelemattomuus (jota ehdottoimasti suosittelen matkustustyylinä – oli ihanaa!), mutta varsinkin jälkikäteen olisi ollut kivempaa valita joku muu majoitusvaihtoehto kuin hostelli. Mutta toisaalta, olimme olleet lähes jokaikisen yön reissullamme erilaisissa paikoissa yötä, joten hostelli sopi joukon jatkoksi erinomaisesti.

Vietiin tavarat huoneeseen ja lähdimme tutustumaan vanhaan ruukkikylään. Haettiin avoimelta infopisteeltä Taalintehtaan kartta ja vähän kierreltiin kauniissa auringonlaskun värjäämässä maisemassa. Kävimme kurkkaamassa vanhoja hiiliuunia ja vähän käveleskelemässä, mutta todettiin, että rannan ravintola on nyt paras vaihtoehto oluineen kaikkineen. Ravintolassa alkoi samaan aikaan karaokelaulannat ja koska jonoa laulamaan ei ollut ollenkaan, laulaa luikautin Ei oo, ei tuun, Tytöt ei soita kitaraan ja Kotiviinin. Seuraavana aamuna matka jatkui. Oli mukavaa, kun sää suosi, eikä tarvinnut pukea päälle paljon mitään ja että tärkein varuste oli aurinkorasva. Itsehän valitsisin toisena päivänä asukseni mitäpä muutakaan kuin pyöräilyyn sopivan uikkarit+sortsit-yhdistelmän. Harkittiin Kasnäsin lenkkiä, mutta se olis ollu mulle jo etukäteen tiedettynä liikaa, joten jätettiin se pois tällä kertaa. Ajeltiin suoraan Söderlångvikin kautta kohti pohjoista.

Niillä teillä sattui hauska sattumus. Ajelin vähän hellun edellä ja käännyin hyvin hiljaisessa vauhdissa katsomaan taakseni, missä hellu on tulossa ja niin vaan hurautin ojaan. En kaatunut, mutta hiljaisella vauhdilla ajoin hitaasti ojaan. Nauratti niin, että meinasi tulla pissat housuun. Nauroin siinä sitten kippurassa tien reunassa, kun hellu ajeli luokseni ja ihmetteli, että mitä ihmettä ja missä pyörä. Siellä se oli matalan ojan pohjalla odottelemassa riskiä miestä, heh.

Suomen kesä on niin kaunis ja lempeän ihana. Luonto tuntuu kaikkialla tavallaan ihan omalta, on tuttu ja turvallinen olo, kun saa tuollaisissa paikoissa ajella. Tuollakin ajellessa saaristomaisemissa sitä mietin, että miten mahtavaa on päästä mielettömiin seikkailuihin täällä koti-Suomessa eikä tarvitse lähteä mihinkään muualle. En olisi halunnut tuolla pyöräretkellämme(kään) olla missään muualla kuin juuri tuolla.  Dragsfjärdissa pysähdyimme limulle ja jäätelölle. Siellä oli ensimmäisen kerran todella todella kaunista, vaikka koko ajan maisemat olivat olleet kyllä nättejä, mutta siellä erityisesti melkein huokailutti se nätteys (enkä tietenkään ottanut kuvia). Road Café oli oikein mainio pysähtymispaikka ja pieni hengähdyshetki varjossa.

Ajaminen tuntui tosi kivalta muutenkin kuin vain maisemien takia. Pyörä toimi koko matkan kuin unelma, eli mun ei tarvinnut miettiä pyörää oikeastaan ollenkaan koko reissulla. Se kulki mun mukanani vain. Pitkään vaihteettomalla pyörällä ajaneena oli kyllä luksusta käyttää vaihteita. Varsinkin, kun maisemat olivat kumpuilevaa, eli välillä oli pitkiäkin ylämäkiä. Vähän aikaa kesti kyllä totutella siihen, että älyää riittävän ajoissa vaihtaa riittävän pienelle vaihteelle. Ylämäistä kun en varsinaisesti välitä. Keksin laulunkin, jota sitten itsekseni lauleskelin ylämäissä. Se meni kutakuinkin näin (leppoisalla rallatuksella laulellen): inhoan, inhoan, inhoan, vihaan, vihaan, vihaan, ****n ylämäkiä. Melkein joka kerta sitä laulaessa nauratti samalla. Alamäet sen sijaan ajoin tietysti aina niin lujaa kuin vaan uskalsin. Ra-kas-tan alamäkiä ja niiden ajamista täysillä!

Tajusin, että pyöräreissulla on yksi tosi tärkeä hetki, jota ilman reissusta ei tule mitään. Se on SIPSITAUKO. Haettiin nimittäin kaupasta tillisipsejä ja piimää. Vähän matkaa ajettuamme pysähdyttiin ja kiivettiin kalliolle herkuttelemaan. Aivan täydellistä, kuten kuvasta huomaatte, että koko muu maailma ympäriltäni katosi. Gotta love sipsihetki kalliolla!Sipsitauon jälkeen onkin hyvä taas jatkaa matkaa, vain tajutakseen, että mullahan on muuten geokätkösovellus puhelimessa, joten etsittiin sitten yksi geokätkö. Kuulostaa vähän siltä, että meillä olisi vain tauoteltu koko matka. Ei, kyllä me ihan näpsäkkää vauhtia ajeltiin ja siinä maisemien ihastelun ja myytävien talojen bongailun ohessa ajeltiin. Lempparikylä oli kyllä Västanfjärd. Siellä olisi mielellään viettänyt aikaa enemmänkin ja ihastellut oikein kunnolla. Kylällä olisi ollut vanha kyläkoulukin muutettuna Bed & Breakfast -paikaksi. Sinne ehkä ens kerralla sitten.

Loppumatka huruuteltiin lähempänä rantaa ja tieltä näkyi välillä merellekin. Todellakin huokailtiin näkymille, ihasteltiin kauniita maisemia ja upeita lomapaikkoja ja ihmisten koteja. Aloin olla siinä ehkä 40 kilometrin jälkeen aika poikki, eikä yhtään lohdutellut ajatus, että vielä semmonen kolmisenkymmentä jäljellä. Mutta sinnillä ja hyvällä tuulella vaan eteenpäin. Jälkeenpäin sain hellulta oikein erityiskehuja, että en paljoa valitellut. Miksipäs olisin valitellut, sillä kaikki oli aikas ihanaa ja pyöräily ajoittaisesti rankkuudestaan huolimatta ihan todella mukavaa.

Loppumatkasta tehtiin taas niin, että hellu ajeli edeltä Kemiöön ja minä perässä samaan suuntaan verkkaisempaa tahtia. Ajelin bussipysäkille odottelemaan, kun hän kipaisi meille limut ja ananashampparit paikalliselta grilliltä. Olo oli kuin prinsessalla tai oikealla kuningattarella, kun hän saapui pysäkille ja syötiin herkkuateriat Perniöntien varrella pienessä varjoisassa nurkassa bussipysäkin katoksen alla. Yksi lempihetkiäni koko reissulla.

Aivan viimeiset kilometrit mentiin paperikartan mukaista reittiä autolle. Ensin isoa tietä mantereen puolelle ja lopuksi hauska metsäpolkumainen tie, jonka lopussa oli ihan hirveän iso ylämäki. Onneksi en tiennyt siitä mitään etukäteen, sillä päivän kokonaiskilometrisaalis oli 68 ja karmiva ylämäki loppumetreillä suoraansanottuna ällö! Mutta että KUUSKYTÄKAHEKSAN kilsaa! Se on mieletön määrä minulle, oon ihan hurjan ylpeä saavutuksestani. Noin 130 kilometriä kahden päivän aikana on mulle kyllä todella kova määrä, josta on hyvä ja kiva jatkaa pidemmille ja kreiseimmille reiteille.

Huomioita matkan varrelta: Olisi tietty voinut seurata jo alusta asti pyöräilyreitin LIIKENNEMERKKEJÄ, joita matkan varrella oli todella selvästi esille, mutta ei tajuttu sitä heti alkumatkasta, vaan katseltiin vaan paperikarttaa ja kännykkää. Ja tietty Rannikkoreitin nettisivu tuli tutuksi vasta tätä kirjoitusta tehdessä, se on todella loistava apu suunnitteluun, jos niin villiksi alkaa, että ihan suunnittelee reissujansa etukäteen. Ens kerralla myös puen oikeat, pehmustetut pyöräilyhousut jo heti alkuunsa jalkaan. Tällä kertaa laitoin hellun moiset housut jalkaan noin 5 kilsaa ennen maalia ja ne olivat kyllä kieltämättä hyvät kilometrit ja ennen kaikkea mun asu oli u p e a: uikkari ja pehmustetut pyöräilyhousut.

Noin muuten suosittelen Rannikkoreittiä kyllä täydestä sydämestäni. Hyvät, leppoisat tiet, nättiä maisemaa ja sopivasti kumpuilua. Varsinkin pohjoisen tytölle ihan eksoottista tuollainen seutu. 

Ja vielä viimeiset sanat pyörästä: Pelago Airisto Outback on ihana. Kuten jo aiemmin mainitsin, se kulki hiljaa, sujuvasti ja niin täydellisesti kanssani koko matkan, että olen aivan hullaantunut ja en malta odottaa, minne seuraavaksi reissataan. <3

Ps. Reissun jälkeen on myös hyvä muuten tarkistaa ja huoltaa pyörää. Instagramin puolelta löytyy mun aiemmin tekemäni huoltovideostoorit. Niillä pääsee hyvin alkuun. Kantsii kurkata, jos et oo vielä nähnyt!  

TÄSTÄ SAATTOI TULLA SÖPÖIN JA IHANIN LEIKKIMÖKKI

Palataan aivan aluksi aivan alkujuurille. Kahdeksankymmentäluvulle tietysti, jolloin elin lapsuuteni kymmenen ensimmäistä vuotta. Vietimme tuolloin aikaa paljon mummulassani, enemmän Arposella eli isäni puolen mummulassa ja vähän vähemmän Västäräkissä, äitini puolen mummulassa. Molemmissa pihalla nökötti leikkimökki. Arposen mökin leikkimökki oli valmiiksi sisustettu, siellä oli muistaakseni isäni tekemä pieni pöytä, jonka reunalla oli joskus ollut kynttilä ja se oli polttanut kulmaan reiän laatikkoon asti. Seinillä oli lehdistä leikattuja söpöjä kuvia. Ikkuna oli pieni, mutta siitä näki aina kuka tuli pihaan. Ympärillä kasvoi raparpereja ja pihlajia. Leikkimökin edusta oli hyvin keskeinen paikka, sillä sen edessä oli nuotiopaikka. Sellainen tiilistä kasattu, jossa paistettiin makkaraa. Siinä oli muutaman tiilen välissä just se täydellinen rako, johon sai makkaratikun hyviin asemiin. Nyt kun mietin, niin melkoisen hassu paikka makkaranpaistoon, mutta toisaalta täydellinen, koska siinä me istuskeltiin. Aikuiset ja lapset sulassa sovussa ja tuntuu kuin kaikki hetket siinä olis ollu aivan älyttömän ihania. Leikkimökin portailla oli monta paikkaa ja lisäksi tarvitsi vain muutaman pöllinpalasen, joilla istua. Taidettiin muuten makkaratikutkin säilyttää leikkimökin katon alla jossain rakosissa. Västäräkin (talon nimi – aah miten ihana nimi tuo onkaan!) leikkimökki taas oli vähäeleisempi kaikella tapaa. Sen vieressä oli kaivo, johon ei tietenkään saanut koskaan koskea ja siellä oli aina paljon enemmän sääskiäkin, ettei ulkona kaupunkilaislapsi jaksanut niin paljon leikkiä. Tykkäsin ennemmin mennä seikkailemaan liiteriin, siellä oli tosi monet portaat tai tikkaat ja sinne pienehköön liiteriin muodostui pieniä eri tasoja tai kuin parvia ja siellä oli paljon hassuja pikkutavaroita. Ainakin lapsesta ne tuntuivat siltä. Leikkimökissä oli kuitenkin maailman paras kauppaleikki. Mummi (ja muistaakseni myös minä) oli kerännyt tyhjiä, pahvisia ruokapakkauksia ja siellä ne olivat pienillä hyllyillä sekä pikkuveljeni vanha kassakone ikkunan edessä olevalla pöydällä odottamassa kassöörejään.

Olisin ihan hirveästi halunnut oman leikkimökin. Sellaisen, jonka minä, ihan vain minä, eikä kukaan serkku (joiden kanssa mummuloiden leikkimökit tietysti jaettiin), saisin sisustaa ihanaksi. Mulla oli lapsena jo paljon ideoita mitä tehdä. Eivätkä ne useinkaan olleet sellaisia joihin tarvitsisi paljon rahaa, vaan ennemmin ideoita jo olemassa olevista asioista. Kuten vaikkapa tokaluokalla naapurin Mirkun kanssa ideoidut itseommellut hameen (joita en kylläkään koskaan toteutettu), jotka suunniteltiin tekevämme äitini vanhoista kankaista kokoamalla niistä kauneimmista pienistä palasista tilkkuhameen. Olin enemmän kekseliäs, kuin vaativa materiaalien suhteen. (Ehkä olen sitä samaa edelleen.) Omaa mökkiä en kuitenkaan koskaan saanut. Päätin, että omat lapseni saavat ja silloin minä sen sisustan.

Asuimme kymmenisen vuotta sitten omakotitalossa, paritalossa Tampereella. Siinä oli piha. Haaveilin leikkimökistä pihalle niin kovasti, että meinasi sydän haljeta. Googlettelin ja suunnittelin ja mietin ja katselin huuto.netistä mökkejä, että saisiko vanhan siihen jostain haettua. Tyttö oli tuolloin pari-kolmevuotias. Leikkimökkiä ei tullut. Mulla edelleen kouraisee sydämestä se tunne mikä liittyy tuohon haaveeseen. Olen ihan hirvittävän pettynyt itseeni, etten saanut lapsilleni tai kaikista eniten varmaan kuitenkin itselleni toteutettua sitä maailman ihaninta leikkimökkiä. Se oli niin suuri unelma ja haave, jota olin lapsesta asti kantanut.

Viime vuosina olen kuitenkin hyväksynyt asian, että se haave siirtyy sitten mummuvuosiini, ehkä silloin saan laittaa lapsenlapsilleni mökin jonnekin. Ei täällä kerrostalossa oikein voi mökkiä pihalle pystyttää, vaikka kieltämättä sitä mietin, kun pihalle tehtiin pari vuotta sitten leikkialueen uudistus…

Viime kesänä pääsin käymään ensimmäistä kertaa miesystävän suvun kesämökillä Tampereen Teiskossa. Mökki on upealla paikalla järven rannalla. Sellaisella, josta olen aina haaveillut ja nyt päässyt kaksi kertaa käymäänkin jo ja toteamaan, että sellaisia paikkoja oikeasti on olemassa, niin ihana paikka! Ja arvatkaapa mikä siinä mökin pihalla töröttää. NO LEIKKIMÖKKI! Tuli sitten tuossa talvella puheeksi tämä mun toteutumaton haaveeni ja mies totesi, että laita se leikkimökki ihanaksi (tai saatoin se olla minäkin joka sitä ehdotti). Tietysti tartuin tähän ajatukseen ja päätin toteuttaa. Sellainen oikein överi ja kunnon leikkimökkiprojekti! Aloin keräillä pitkin talvea erilaisia asioita pussukoihin vintille, joissa luki sieluni silmin ja kirjaimin: LEIKKIMÖKKITARVIKKEITA. Lastenhuonetta siivotessa laitoin pikkutavaroita sivuun ja varastoa siivotessa samoin. Työprojekteista ylijääneitä tapettisiivuja talletin rullilla leikkimökki mielessäni.

Viikko sitten maanantaina sitten yhtäkkiä koittikin se päivä, että olimme lähdössä tuonne Teiskon mökille. En ollut valmistautunut ollenkaan leikkimökkihommiin, kun takana oli festariviikonloppu toisella mökillä ja muutenkin tajuttiin, että seitsenhenkinen porukkamme ei voi matkustaa seitsenpaikkaisessa autossa matkatavaroiden kanssa, vaan tarvitsemme peräkärryn kamojen kuljettamiseen. Siinä sitten hässäkän keskellä kipitin vinttiin etsimään noita talven aikana pakattuja pusseja. Muutama löytyi ja pari tuolia. Raahasin ne lähes täyteen peräkärryyn kaiken muun tavaramäärän jatkoksi. En uskaltanut katsoa pusseihin, sillä tiesin, että kaikkea en mukaan löytänyt. En halunnut pettyä. Mietin jo, että perun koko projektin. Se olisi muutenkin mun oma juttuni, eikä kukaan osaisi kaivata mitään mitä ei ole sovittu tai luvattu tai sen kummemmin edes puhuttu etukäteen.

Matkalla mökille pysähdyimme ABC:n sijaan syömään Tampereen Ikeaan. Syötyämme ehdotin matkaseuralleni, että kipaistaan nyt kuitenkin sen alakerran osaston kautta. Ja kuten aina, jotain löytyi: pari ideaa leikkimökkiin eli siis se viimeinen innon pisara sille, että tulevan viikon yksi tärkeä juttu olisi toteuttaa tämä mun haaveeni. Ikeasta mukaan lähti peltinen pieni hyllykkö, aurinkokennolla toimivat ulkovalot ja kaksi tyynyliinaa. Edessä olisi i h a n a  p r o j e k t i! Aiemmin leikkimökissä oli ollut muutama kaluste ja lelu, mutta muistin itsekin edelliskesältä, että enemmän näin siellä hämähäkinseittejä kuin leikkien jälkiä. Aloitimme siis miehen tyttären kanssa yhdessä työn pesuhommilla. Pesimme mökin seinät, katon ja lattian. Miehen tytär, sama, joka oli innoissaan myös parvekkeen uudistuksesta, oli mulle tosi iso apu tässä(kin) projektissa ja kaikista näistä hommista todella iloissaan! Puhumattakaan siitä miten mukavaa ja ihanaa on touhuta yhdessä. Pian hommien aloitettua kiinnitin ensimmäisen asian, nimittäin tekokukista ja paperikukkasista tehdyn kukkapannan viime kesältä leikkimökin oveen kranssiksi. Että pääsee tunnelmaan jottei mee ihan pelkäksi siivoukseksi ja remonttifiilis ehdi lässähtää. Omista lapsistakin löytyi intoa. Pikku-Ruu innostui hurjan paljon pensseleistä ja olisi halunnut maalata kovasti, kun mulla oli aikeena alkaa kiinnittelemään tapetteja seinille. Toisinaan hoksaan, että kun omat lapset ovat koko elämänsä olleet mun kanssa ja nähneet kaiken käsillä tekemiseni, niin heille se on niin arkipäivää, että ei niitä useinkaan kiinnosta osallistua niihin ja olla projekteista innostuneita. Äidin perushommia, taitavat ajatella.  Olin suunnittellut suurpiirteisesti etukäteen, että yhden seinän tapetoin tapettitilkuilla. Ei m i t ä ä n sen kummempaa suunnitelmaa. Istahdin vaaleanpunaiselle jakkaralle ja yritin laittaa instaliven päälle (mutta internet oli juuri silloin rikki) ja aloin leikellä palasia ja liisteröimään seinään kiinni. Ei viivottimia, ei leikkureita, ei suunniteltuja muotoja. Välillä ei edes pensseliä liisterin levitykseen, vaan sormin liimaillen ja tahmaiset sormet housuihin pyyhkien. Kännykkä pöydälle ja musikki soimaan. Välillä joku lapsi tai mies kävi ovella kurkkimassa ja ihmettelemässä ja minä painoin hommia. Oli aivan ihanaa vaan tehdä ja katsoa mitä syntyy. Tapettiseinää tehdessä keksin, että teen yksittäisistä kaakeleista (joita mulla oli myös työprojektin jäljiltä muutamia) mökissä jo olleen pikkupöydän päälle kaakeloinnin. Aluksi oli ajatus käyttää ihan saumalaastiakin, mutta rautakaupassa käytyäni totesin, että ei tarvitse. Liimaaminen saa riittää. Siitä tulikin upea, oikea taidepöytä. (kuva tuonnempana tässä postauksessa) Lattian maalasin eräänä iltana lasten jo mentyä nukkumaan. Maali oli hankittu lemppariosastoltani, siitä pienestä osastosta, joka useimmissa rautakaupoissa on: virheelliset maalipurkit alehintaan! Vitosella löydetty luonnonvalkoinen maali raikasti koko tilan kivasti. Sotkin maalatessani kädet maaliin ja tietystikään se ei lähtenyt vesipesulla pois ja jälkiviisaus on just parasta viisautta (että hanskat ois voinu olla kivat) eli sain päivän päätteeksi kunnon myrkkypesun käsilleni, kun tärpätillä piti hinkata maalitarhat pois. Sen jälkeen kävin kyllä vielä raikastumassa yöuinnilla, joka oli aivan ihanaa ja maalitahrat unohtuivat. Maalasin muuten sen verran suurpiirteisesti, että maalia sattui sinne tänne osumaan myös seinän puolelle. Tiedättekös miten sen korjataan? No tietysti maalaamalla pilvenreunakuviota lattianrajaan. Ja vähän puupölkkyynkin pihan puolella. Pikkuhiljaa viikon aikana saatiin myös muu porukka innostumaan leikkimökin laitosta. Hellu innostui ajatuksesta, että rakennetaan mökkiin kiinteä penkki. Niinpä hän yhtenä päivänä mittaili ensin aikansa ja ajeli sitten rautakauppaan hakemaan tarvikkeita ja pian meillä oli tukeva sohvan oloinen penkki ja ihana tuoreen puun tuoksu mökissä. Kahdenksanvuotias innostui sahaamishommista sen verran paljon, että meillä tuli kotiin asti pussillinen eri muotoihin leikattuja puukalikoita. Aivan mahtava sahausinto! Samalla myös minä sain idean, että sahataan laudanpätkästä kyltti, joka ohjaa polulla kulkijat mökille. Polku kun kuitenkin on pitkä, noin kymmenenen askeleen kohdalla pitää hoksata kääntyä vasemmalle, jota löytää leikkimökille. Kyltin tarve oli siis valtaisa. Keksittiin miehen tyttären kanssa leikkimökille nimi: Villa Sisko. Nimi sisältää serkuksia (joiden kesken tämänkin leikkimökki on jaettu), bonussiskoja ja tyttöenergiaa. Kylttiä tehdessä hoksain, ettei mulla ei ollut tarpeeksi ohutta sivellintä, jolla maalata teksti, joten leikkasin isommasta siveltimestä vaan pienen nipun karvoja ja maalasin niillä. Kuinka kätevää! Liimasin kylttiin kaveriksi havuja, oksia, neilikoita, käpyjä ja mustikanvarpuja. Kuivukoon siinä miten kuivuu, näytti kauniilta nyt, kuivemmalta tai mädältä vähän myöhemmin. Koristeita voi lisäillä aina lisää tai ottaa pois. Seuraavaksi toivotankin teidät tervetulleeksi Villa Siskoon sisälle, sillä leppoisan illan jälkeen (kun mies ruokki lapset ja minä sain touhuta rauhassa itsekseni) sain kaikki tavarat paikoilleen. Vintiltä mukaan napatuissa kasseissa oli vähän kaikenlaista ja oikeastaan kaikki pääsi johonkin esille. Hyvin sekalainen kokoelma vähän kaikkea, mutta juuri sopivasti. Tavaroita laitellessa, julisteita niittaillessa ja tauluja kehystäessä mietin vain, että kunpa lasten mielikuvitus alkaisi laukkaamaan niistä mun ratkaisuista ja kunpa ne lapset innostuisivat leikkimökistä ylipäätään. Mää itse välillä oikein pysähdyin ja pääsin mielettömiin mielikuvitusmaailmoihin, ehkä niihin minne se pikku-Tiinakin olisi lapsena mennyt.Oven päälle tein toisen kyltin, kun kerta vauhtiin pääsin. Ovenpieleen liimasin kukkajäätelötötterön (josta näin jo untakin, että se irtosi ja tippui). Leikkimökin ovi ei pysy omin voimin auki vaan valuu aina kiinni, joten kenkä oven edessä oli remontin ajan tuttu näky. Kuin sattumalta mulla oli tavarakassissa “taulu”, jonka olen maalannut puupalasen päälle, joka on alunperin ollut vanerilevyn pidike, eli siinä on hieman vino ura sen toisella puolella. Se oli täydellinen ovistoppari (kun alla on tukena vanha eteismatto) ja kuinka sievä! Sisällä heti ovesta vasemmalla on karttanurkkaus. Seinällä on sekä Muumilaakson kartta (ostettu joskus Tampereen Metso-kirjaston Muumimuseon myymälästä), että mun Aarrekartta-printti leikattuna pienemmäksi kehykseen. Karttojen välillä on reitti, joka on maalattu tauluun, seinään ja julisteeseen. Vanha, söpö korituoli oli leikkimökin alkuperäistä kalustoa. Paperikoristeet niittasin seinään kiinni. Niistä saisi siis täydet ympyrät, jos avaisi kokonaan, mutta näyttävät mielestäni upeilta noin, vain osittain avattuina viuhkoina. Rottinkituolin vieressä on kaakeleista loihdittu taidepöytä. Oli nautinnolista asetella kaakeleita pöydälle, kun ne asettuivat siihen täydellisesti. Piirustuspöydäksi tästä ei ole, mutta mitä siitä. Mehumukit tai leivoslautaset pöydälle ainakin sopii. Ikkunan yläpuolelle kiinnitin kassista löytyneen tikkarikynän, josta jokainen leikkimökissä rempan aikana vieraillut kysyi, että onko se oikea tikkari. Se pääsi oikein kunniapaikalle keskelle seinää. Naputin vain pari naulaa pitämään sen hienosti paikallaan. Kuuset ovat mun muutaman vuoden takaisia rekvisiittoja joulukalenterikuvista ja ne ovat niin söpöjä, että ansaisivat paikkansa myös mielikuvitusmetsästä. Kaktuskynä ja lapseni muovailemat hahmot pääsivät myös metsään. Tapettiseinää vasten nojailee Ikeasta ostettu kahdeksan euron peltinen hylly. Siihen pääsi satunnaisia leluja ja vihkosia ja astioita. Seinälle tuli poikani tekemä taideteos ja hauska talohylly. Ja taloon tietysti asumaan jo leikkimökissä ennestään majailleet pari petsoppihahmoa.  Tilkkuseinään on piilotettu muutama salaviesti, jotka löytää kun tarkasti katselee. Herkimmin silmiin pistävät nuo sydämet, muita en paljasta. Hellun nikkaroima penkki on ihan mahtava. Sen alle saa tarvittaessa muovilaatikoita, joissa voi säilyttää enemmänkin leluja tai muuta tavaraa ja siitä tuli niin tukeva, että aikuinenkin voi huoletta istuskella. Usein kun lasten kalusteet ja leikkimökin varusteet ovat astetta höttösempiä, kun ovat vaan ulkokäytössä ja vaan lasten (mikä on älytön ajattelutapa, mutta ei siitä sen enempää!). Ihanat vesivärikuosiset tyynyliinat löytyivät huonekalujätin poisto-osastolta eurolla. Ovat niin hienot, että harmittaa miksen ostanut niitä kotiinikin. Oranssit tyynyt ovatkin tutut meiltä kotoa ja niiden aika täällä kotosalla oli ohi eli pääsivät tuonne. Penkin alla on purkillinen liituja. Niillä olisin halunnut piirtää mökin eteen terassille räsymaton, mutta en ehtinyt. Sunnuntainen valtava raekuuro olisi sen kyllä nopeasti pessyt poiskin. Ehkäpä lapset mökillä innostuvat piirtämään jotain – jos siis löytävät purkin ensin. Penkin toisessa päädyssä on pöllöjuliste kehyksissä. Siinä on hauska juju, pöllö nimittäin hohtaa pimeässä. Raggarimeiningillä liimasin tarran kehyksen lasiin. Just niinku äidit ei ehkä aina suosittelis tekemään. Viher-valkoinen paperikoriste tässäkin nurkassa niitattuna kiinni seinään.  Mökin lattialla on myös pinkki vanha räsymatto, joka tuo lämpöä. Lapset myös tietävät, että kengät jalassa ei tähän leikkimökkiin tulla. Sisustus on mielestäni ihanan kirjava, se innostaa leikkeihin ja on leikkisä ja hauska. Ei liikaa mitään, eikä liian pelkistetty. Ja nyt kun olen oman osuuteni tehnyt, saavat siellä leikkivät lapset tehdä siitä oman näköisensä leluillaan ja leikeillään. Oven sisäpuolelle kiinnitin poikani maalauksen ja pari tekokukkasta. Katoksen reunaan kiinnitin ohuet verhot, jotka kääräisin pylväiden ympärille solmulle. Ne jotenkin ovat kuin piste iin päälle, vaikka toinen piste ovat kyllä nuo valot, joissa on hauska rantapalloväritys.  Mökistä tuli ihana! Siitä tuli mun unelmien täyttymys. Olin niin onnellinen, kun istuin valmiin mökin sisällä yksinäni ja katselin mitä olin saanut aikaan. Lopputulos on enemmän kuin osasin kuvitella. Se on lähes nollabudjetilla (Ikea-ostokset ja penkin tarvikkeet ja pari muuta autakauppajuttua hankittiin) (ne kaikki olisi voinut löytyä myös vanhoina, mutta haluttiin ostaa uudet tarvikkeet) tehty upea muutos. Parasta silti kaikessa on se, että lapset löysivät mökin. Niiden parin päivän aikana, kun ehdimme olla valmiin leikkimökin aikana mökillä, siellä oli koko viisilapsikko leikkimässä, teinarit kännyköidensä kanssa raekuuroa paossa, pojilla Pokemon-leikit. Kotiin päästyämme sain videoviestin, jossa serkukset olivat tehneet aivan upean petsoppi-videon, jossa esiteltiin mökki. Kaikki työ ja uurastus on kuitattu. Leikkimökki on yövalaistuksessaan todella söpö. Aurinkokennovalot saavat siis energiansa valosta ja syttyvät iltasella pimeän laskeuduttua. Ei mitenkään tarkkaan kellonaikaan. Eräänä iltana kävi hassusti ja vähän jännästikin, kun hellun kanssa siinä ihasteltiin leikkimökkiä sisältä ihan oikeasta mökistä ja mies totesi, että eipäs ole muuten vielä valot syttyneet. Katsahdin kelloa ja sanoin, että eräänä iltana näillä paikkein ne syttyivät. Ja samantien valot napsahtivat päälle! Hui. Vähän mua jännitti miten hellun sukulaiset ottavat leikkimökkimuutoksen vastaan. Miettivätkö he, että nyt tuo emäntä on tullut tänne sörkkimään omia juttujaan koko leikkimökillisen. Koska onhan se nyt aivan mun näköinen, ei sitä voi kieltää. Mutta illansuussa sain kuulla, että pelkkiä kehuja ja ihasteluita satelee. Ihanaa! Kiitos. Kiitos, että sain toteuttaa tämän. <3 Ja heippa Villa Sisko, ens kerralla sitten nähdään taas!