Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

TOISEKSI PARASTA MITÄ LEFFATEATTERISSA VOI TEHDÄ

Meillä on se luksustilanne hellun kanssa, että joka toinen viikko voidaan monena iltana tehdä just niitä aikuisjuttuja, mitkä huvittaa juuri siinä hetkessä ja päivässä. No, viime viikolla oli jälleen elokuvaillan vuoro. Mää tykkään itse mennä katsomaan leffoja niin, etten tiedä mitään kyseisestä pätkästä etukäteen ja että joudun kokemaan jopa sen hämmentävän tunteen valojen sammuttua ja elokuvan alkaessa, että mitä ihmettä me tultiinkaan kattomaan…

Toinen asia mistä pidän elokuvissa on neulominen. Se on ehdottomasti toiseksi parasta mitä siellä voi tehdä. Tainno ehkä pussailu menee sen edelle, mutta silloin ei voi enää puhua elokuvan katselusta. Ja se ykkösjuttu on tietysti se elokuvan näkeminen ja kokeminen. Mutta se neulominen! Se on i h a n a a myös pimeässä leffasalissa. Sileän neulominen pyöröpuikoilla on superhelppoa, kirjoneulekin onnistuu jos on riittävän iso kontrasti lankojen sävyjen suhteen.

Viime viikolla olin unohtanut kuitenkin kutimen kotiin. Onneksi meillä oli hetki aikaa ennen elokuvan alkua todeta ensin, että Stocka ei tosiaan myy enää lankoja, mutta Tokmannilta löytyy. Vähän kirpaisi ostaa myös puikot, mutta tavallaan ei ollenkaan, sillä tiesin, että onnentunne neuloessa voittaa kyllä ne turhaan tuhlatut muutamat eurot.

Valitsin sitruunankeltaista seiskaveikkaa ja kolmipuoloset sukkapuikot. Loin 48 silmukkaa ja aloitin joustinneuleen mainosten vielä pyöriessä ja saadessani Leffapelissä erityismaininnan siitä, että osuin kohteeseen pelaajista useimmin. Mitään sen kummempaa ajatusta mulla ei ollut, että mitä sukista tulee, kunhan nautin ja katselin hellun kainalossa elokuvaa. Valitsemamme elokuva oli Parasite ja siitä sen verran, että suosittelen kaikkia katsomaan sen. Ja että neulominen sopi siihen sivuun hyvin välillä tehtäväksi puuhaksi. En nukahtanut ja joustinneule eteni. Siis mullahan on myös sellainen vika tai ominaisuus, että mua alkaa helposti nukuttamaan, jos pelkästään katson elokuvaa.

Seuraavana päivänä kotona totesin, että on sitten tehty joustinta. Mitäköhän nyt? Hyllyn päällä olleet langat: 80-luvun lempparisävyinen violetti, meleerattu petrooli ja hailakka roosa vetivät mua puoleensa. Samoin meitä veti viikonlopun aikana Netflixin the Stranger -sarja, joten sukat valmistuivat kuin itsestään. Neljällä värillä. Mitään tarvetta sukille ei ollut, mutta ajatus sukkien tyylistä kirkastui niitä tehdessä. Tarvitsin näm’ sukat. Taidesukat, lähestulkoon yksiväriset sellaiset!

Olin onnesta iloissani ja sykkyrällä, kun päättelin valmiiden sukkien lankoja… tein yksiväriset monivärisukat, eipä-vähä-jes! Kunnes jostain kuitenkin hiipi se ihmeellinen sekoittajatunne, että ei ei, eivät nämä sukat vielä ole valmiit. Ja seuraavassa hetkessä huomasinkin kirjovani sukkien pohjiin erilaisia kuviointeja. Hahahaha!

Tänään minut kuvasi kotisohvallamme rakas keskimmäiseni taidesukat jalassani ja mietin, että ikinä sitä ei tosiaan voi tietää mitä seuraavaksi tahatuu tai millaisissa sukissa sitä helmikuutaan kotona viettää.

VIIMEINKIN VILLAHOUSUT

Olimme viime talvena Pyhätunturilla helmikuussa. Tuolloin oli lähes kolmekymmentä astetta pakkasta. Me silti olimme kolmisen päivää rinteessä, sillä eipä pikkupakkanen haittaa, kun kerran talvessa rinteeseen pääsee ja hissitkin pyörivät. Siinä tuolihississä istuessani, tuulen tuivertaessa astetta ärhäkämmin muistan silti ajatelleeni, että itse tehdyt villahousut olisivat ihanat. Haaveilin myös kesäretkestä, jossa mulla olisi ne villikset sitten jalassa. Laavulla istuskelisin vähän viileämmässä loppukesän illassa, kun paistettaisiin makkaraa ja nauru raikaisi. Silloin mun jalkoja ja takapuolta lämmittäisi kunnon villapöksyt. Kuten myös siinä tuolihississä kovassa pakkasessa.

Kuin tilauksesta seuraavassa (helmikuu, 2019) Suuri Käsityö -lehdessä oli ohje villasortseihin. Hain samantien langat (muistan ihan ajaneeni samantien lehden saatuani Kaaren Prismaan lankaostoksille, kun muut lankakaupat olivat kiinni) ja aloin hommiin. Neuloin yllättävän nopeaa tahtia, vaikka housut neulottiin pienillä puikoilla, joiden ystävä en erityisemmin yleensä ole.

Neuloin ohjeessa olevien raitojen lisäksi muutamia piparireunakuviokerroksia. Villasortseista oli tulossa supersöpöt. Kesää kohti sinne laavulle sitten, ajattelin. Sielläpä istuskelen ne jalassa metsäretkilläni, ai että! Mutta arvatkaapa mitä sitten tapahtui… No se klassinen, innon laantuminen ja kutimen unohtaminen johonkin lankakorin pohjille.

Joulun tienoolla päätimme ystäväporukan kanssa, että lähdetään Pyhälle taas tänäkin talvena Bättre Folkin talvifestareille. Tuolloin mieleeni muistuivat nuo ihanaiset villasortsit ja se, että ne taisivat tosiaan jäädä aivan viime metreille valmistumisessaan.

Niinpä mä sitten istuin junassa Helsingistä Rovaniemelle kudin ja neula kourassa ja viimeistelin housuja. Soitin toki myös ystävälle, että ostaisiko matkalta kuminauhaa, kun unohdin sen kotiin. Pyhätunturin juurella, punaisessa mökissä istuin ystävien ympäröimänä, kun se hetki vihdoin koitti, housut olivat valmiit.

Keksin huikean idean, että housuthan pitää ehdottomasti kuvata tunturin laella hulppeissa Lapin maisemissa. Ja tiedättekös sen hetken, kun idea vaan jalostuu paremmaksi ja paremmaksi muutamassa sekunnissa, varsinkin kun ideoijia on useampia. Niin kävi tässäkin tapauksessa, naurun ja innostuksen siivittämänä, sillä keksimme, että tietystihän villahousut pitää kuvata niin, ettei kuvattavalla eli minulla, ole päällä ole mitään muuta. Tissit näytetään tuntureille.

Kävi kuitenkin niin, että sairastuin ihmeelliseen pikaflunssaan ja jouduin sohvan pohjalle. Harmitti hirveästi etten päässyt keikoille enkä mäkeen. Ja erityisesti harmitti se, etten päässyt kuvaamaan villahousuja. No, koska onnekseni kyseessä oli kuitenkin joku pikainen versio lentsusta (tai valtava tahdonvoima nousta sieltä viltin alta tekemään edes jotain, kun ollaan siellä pohjoisessa!), lähdin tyttöjen mukaan avanto-saunaretkelle. Skippasin avannon, saunoin vain ja tsadaa: näytin ne tissit tuntureille laiturinnokasta!

Villahousut ovat ihanat. Ne on neulottu muistaakseni ohjeen mukaisesti Nallesta (kolme väriä) ja jostain muusta vastaavan paksuisesta langasta, jota Prisman lankahylly tarjosi. Kun mun pikaflunssa oli Pyhällä ohitse ja olin päättänyt jäädä tunturiin vielä yhdeksi ekstrapäiväksikin, pääsin myös testaamaan villahousujen tehon – tai niinhän mä luulin. Olinkin kasvanut viime vuodesta ja laskuhousuihin ei mahtunutkaan enää yhtään ylimääräistä. Joten nautiskelin housujen lämmöstä ihan vain mökkitunnelmissa ja jäin odottelemaan niitä kesäiltoja laavuilla. Tuli ihan hirmuisen hyvä fiilis siitä, että housut valmistuivat, eivätkä jääneet korin pohjalle ja toki myös siitä, että ne onnistuivat hyvin ja ovat söpöt.

Teepaita uikkarin alla ja villahousut villasortsien alla ei ole mun vakkariasu tunturissa, vaikka oli kyllä mukavan lämmin ja napakka kokonaisuus.

YSTÄVÄKIRJAN UUMENISSA

Oikein ihanaa ystävänpäivän aamua! En tiedä tiesittekö, mutta minä olen aina rakastanut kaikenlaisia ystäväkirjoja. Lapsena mulla oli kissakantinen kaverikirja, jonka sivuille kivoimmat kaverit kirjoittivat lempiruokansa ja liimasivat tarrakuvansa. Ala-asteella tehtiin luokkakaverin kanssa itse diskovihkot, jotka otettiin mukaan nuorisotalon diskoon ja pyydettiin siihen kavereilta nimmareita. Yläasteella oli ruutuvihkoon tehty slämäri, joka kiersi luokkakaverilta toiselle. Siinä oli tietty tärkein se sivu, jossa kysyttiin kenestä tykkäät, koska joku saattoi paljastaa salaisen ihastuksensa tai epäilykset saivat vahvistuksen. 2000-luvun alussa mulla oli tietysti Krisse Salmisen Mun ystävii -ystäväkirja ja samoihin aikoihin myös punakantinen Aikuiset ystäväni -kirja. Olen tainnut myös 2010-luvulla tehdä pari slämäriä itsekin, joita on täytelty jossain bileissä.

Olen ollut siltä osin elämässä erittäin onnekas, että mulla on ollut aina paljon ystäviä. Osa ystävistä on ollut mukana menossa jo 80-luvulta asti ja toisiin olen tutustunut myöhemmillä vuosikymmenillä. Osa ihanista ystävistä on elämäntilanteiden, muuttojen tai ihan vaan elämän käänteissä jäänyt pois matkasta. Ystävyyden ylläpitäminen on molemminpuolista halua pitää toisesta kiinni ja joskus tiet myös erkanevat läheistenkin ystävien kanssa, sekin on aivan inhimillistä.

Itselleni ystävyyssuhteet ovat olleet hirmuisen tärkeitä aina, mutta valtavaan merkitykseen ne pääsivät viimeistään silloin, kun elin elämää itsekseni lapsikatraan kanssa vailla sukulaisten tukiverkostoa ihan tässä lähellä. Silloin koin, että mun eteläsuomalainen perheeni oli ne rakkaat ystävät, jotka ympärilläni silloin olivat. Tietysti kaikki ystävät ovat samassa arvossa edelleen ja ennen noitakin aikoja, mutta silloin asia korostui.

Toivon, että osaan olla ystävilleni yhtä hyvä, kuin mitä he ovat minulle.

Usein ystävyyssuhteet saattavat olla paljon pidempiaikaisia suhteita kuin vaikkapa seurustelusuhteet tai avioliitot. Ja että jos parisuhteesta kehotetaan pitämään huolta, niin samalla tavalla ystävyyssuhteita pitää pitää hyvänä, helliä ja hoitaa. Suhteiden pitää olla tasa-arvoisia, vaikka välillä toista saattaakin joutua kuormittamaan omilla huolillaan tai onnellisuuspuuskillaan reilummallakin kädellä, mutta on osattava ottaa se kaikki vastaan myös toiselta puolelta.

Mulla on ystäviä kaikilta elämäni vuosikymmeniltä. Yhteen olen tutustunut kouluun tutustumispäivänä vuonna 1987, toiseen teinivuosien kotibileissä ysärillä ja kolmanteen kuopuksen vaunulenkeillä, joilla kävimme yhdessä muutama vuosi sitten.

Kaverikirjatykkäilijänä pyysin muutamaa ihanaa ystävääni vastaamaan ystäväkirjan kysymyksiin ja jaan ne nyt myös teille. Otsikot ja mahdolliset bonus-osiot ovat mun kirjoittamaa tekstiä, kaikki muu ystävien. <3

Ja huhhuh. Kun kysyin tytöiltä muutama viikko sitten, haluaisivatko he vastata mun ystäväkirjan kysymyksiin, en mitenkään osannut ajatella (en vissiinkään ikinä etukäteen mieti millaista joku asia voi olla, koska joka kerta yllätyn) miten tunteikasta näiden tekstien lukeminen vois ollakaan. Sain vastaukset pääosin whatsapp-viesteinä, jotka sitten siirsin koneelle ja luin ne vasta tässä tätä tekstiä koostaessani, kaikki kerralla. Vitsit mitä naisia, mitä muistoja ja todentotta, mikä helkkarinmoinen onni, että on tollaisia ystäviä! Mutta nyt, olkaat hyvät, tervetuloa Arpostiinan ystäväkirjan sivuille.

Ihan mieletön mäihä löytää ystävä samasta talosta // Maiju

Nimeni: Maiju

…ja tällä nimellä Tiina minua kutsuu: Töhis tai Töhökki

Iältäni olen: 37 vuotta (mutta vasta viikon päästä)

Perheeseeni kuuluvat: minun lisäkseni mieheni Toni ja poikamme Alvar. Ennen kesää saamme kuitenkin toivottavasti uuden vahvistuksen joukkoomme.

Tällä hetkellä olen: juomassa aamukahvia ja nautin levollisesta sunnuntaista, vaikka vauva on potkinut minua hereille yön aikana ja muistuttanut olemassa olostaan sekä siitä todellisuudesta, että unet tulevat todennäköisesti tulevaisuudessakin olemaan vähissä. Olen myös suunnittelemassa kovasti remonttia uuteen asuntoomme, johon muutamme keväällä.

Lempiasiani elämässäni juuri nyt: tällä hetkellä on pakko vastata, että kiireettömät viikonloput, ilman minkäänlaisia suunnitelmia. Terveys ja uni on tullut myös tärkeäksi iän sekä elämäntilanteen myötä. Kaipaan usein omaa aikaa ja silloin kun sitä saan, niin luen kirjoja ja katson sarjoja. Rakastan sitä, että löydän jonkin kirjan tai sarjan johon jään koukkuun. Liikunta tekisi myös hyvää ja on yksi lempiasioistani, mutta terveyden vuoksi sen harrastaminen on jäänyt vähemmälle. Yhdeksi tärkeäksi asiaksi elämässäni on tullut mökkeily oman mökin hankinnan jälkeen. Odotan kevättä ja sitä, että pääsemme sinne kevään tultua. Siellä vietetty aika on erityisesti tärkeää luonnon läheisyyden, perheen yhdessäolon sekä yhdessä kerättyjen muistojen vuoksi.

Suosikkisoitolistallani on: soittolistani ovat ihmeellisesti muuttuneet lapsen saamisen myötä ja sen ovat vallaneet Antti Tuiskun lisäksi Robin ja muutama muu lasten korvamatosuosikki. Lempparisoittolistoihini kuitenkin kuuluvat sopivassa suhteessa kotimaista ja ulkomaista musiikkia menneiltä vuosilta. Sieltä löytyvät sekä melankolisia että menevämpiä melodioita. Koskettavimmat laulut ovat kuitenkin suomenkielisiä ja usein niitä kuunnellessani saatan liikuttua.

Unohdan usein lukemani kirjat sekä elokuvat. Ensimmäisenä mieleeni kuitenkin tulivat Kahil Gibranin kirjat, joista muistijälkeni on pysynyt vahvana ja pystyn vieläkin muistamaan miten liikuttunut olin niitä lukiessani. Erityisesti Leijapoika on jäänyt mieleeni.

Kun kukaan ei näe minä.. otan päiväunet. Usein unet maistuvat vain silloin, kun olen yksin kotona. Eli ei kovin usein. Elämänviisaus jonka haluan jakaa.. Ei niin paljon pahaa, ettei jotain hyvääkin.

Milloin ja missä tutustuimme: Tutustuimme talvella 2015, kun olimme muuttaneet samaan taloon asumaan. Meidät kuitenkin yhdisti yhteinen ystävämme.

Muistatko ensi kohtaamisemme: Tulimme yhteisen ystävämme kanssa käymään sinun luona ja katsoimme vauvanvaatteita, joista olit valmis luopumaan seuraavalle käyttäjälle.

Kerro jokin lempimuisto meistä: Niitä on vuosien aikana kertynyt monia, mutta yksi Habitare-messu kokemus on jäänyt mieleeni, jossa Signalsin osastolla nauroimme ja itkimme vuorotellen sekä kirjoittelimme ystäville ihania kirjeitä.

Ja tätäkään muistoa en unohda: Yhteistä kotona vietettyä aikaa vauvojen kanssa, pyöräretkiä, tanssimaratoneja baarissa, karaokelauluja, laivamatkoja sekä kreisibailausta.

Ystävyytemme sinetöi tämä musiikkikappale: Varmasti jokin karaokekappale. Yhdessä muistaakseni on ainakin laulettu PMMP:tä ja Kaija Koota. Ysärihitit on myös ehdottomasti yhteisiä suosikkibailubiisejä. Niiden tanssiminen ja laulaminen yhdistää aina.

Parasta ystävyydessämme on: Asioiden jakaminen ja helppous jutella mistä tahansa asiasta. Saatamme jutella usein pitkästi joko todella arkisista ongelmista tai syvemmällä olevista kipupisteistämme ja ratkoa yhdessä sillä hetkellä mielenpäällä olevia kimurantteja asioita. Usein keskustelun perusteella saamme niihin jonkin tolkun, ainakin omassa päässämme. Välillä myös yhdessä kreisibailaus tuulettaa mukavasti ja irrottaa arjesta. Siinä sinä olet hulvatonta seuraa!

Lopuksi vielä haluan sanoa: Olet ihana ystävä ja naapuri sekä onneksi olet olemassa puhelinsoiton ja usein myös näköetäisyyden päässä.

Hersyvää naurua ja punaista tukkaa

Nimeni on Minna Cee, Tiina kutsuu minua Minnaksi.

Ihan just, eli maaliskuussa 49v. Eli yhtä vaille.

Perheeseeni kuuluu kaksi aikuista poikaa, yksi Basisti ja kissa nimeltä Hynynen.

Tällä hetkellä olen onnellinen valon määrästä ulkona.

Lempiasiani elämässäni juuri nyt on lukeminen.

Suosikkisoittolistallani on aina Hanoi Rocks.

Kirjasuositus kaikille on, Elizabeth Gilbertin Eat, pray, love.

Kun kukaan ei näe, nostelen housuja/sukkahousuja mekkoni alla.

Elämänviisaus on Minna Canthilta lainattu ”Kaikkea muuta, kunhan ei vaan nukkuvaa puolikuollutta elämää!”

Me tutustuimme kun meistä tuli työkaverit.

Ensikohtaamisemme oli Flowssa 2013, minä olin töissä ja Tiina nauttimassa festareista.

Lempimuisto tulee joka kerta mieleen Tiinan porraskäytävän tuoksusta, ”On helteinen heinäkuu, Ruupertti Tiinan vatsassa, kannetaan hiki valuen Tiinan ja lasten vintille kirjahyllyä ja alas sänkyä”

Tulit yllärihääjuhliini ihanana yllärinä bussilla, lapset olit vienyt naapurille -tätä en unohda.

Musiikkikappaleista Aikuinen nainen sinetöi aika hyvin ystävyyttämme.

Parasta ystävyydessämme on että voimme olla avoimia ja omia itsejämme toistemme seurassa. Tiinan seurassa on ihaninta rentous, ilo ja huumori

Lopuksi haluan sanoa, että olen valtavan onnellinen ystävyydestämme ja että olen saanut sinut ja lapset elämääni, olette tärkeitä.

💜

Rakas ystävä, joka asuu ihan liian lähellä ettei edes kyläillä // Maikki

Nimeni: Marianne

..ja tällä nimellä Tiina kutsuu minua: Maikki

Iältäni olen: aikuinen nuori tai keski-ikäinen nuori

Perheeseeni kuuluu: mun ihana mies eli Tomi ja mun äiti ja sisko ja veli ja moni muu

Tällä hetkellä olen: kovin mukavuudenhaluinen

Lempiasiani elämässäni juuri nyt: saunominen

Suosikkisoittolistallani on: aina ja ikuisesti ja erityisesti heikoilla ja huippuhetkillä Guns n’ Roses (4ever)

Tätä kirjaa suosittelen kaikille: Kapteeni Sinikarhun 13 1/2 elämää (Walter Moers)

Kun kukaan ei näe, minä: laulan isosti ja tanssin vielä isommin

Elämänviisaus, jonka haluan jakaa: hmm, mietin tätä kauan. Varsinaista elämänviisautta mulla ei käsittääkseni oo, mutta vastaan yleensä moneen asiaan tahi kysymykseen, noo… eli sillä lailla rauhallisesti, että no, ei kai se niin vakavaa oo tms. Että kai se elämänviisaus on, että hötkyileminen harvoin kannattaa.

Milloin ja missä tutustuimme? Tampereella yks hauska ja jännittävä lauantai-ilta aika monta vuotta sitte ❤

Muistatko ensikohtaamisemme? Kyllä, hyvin muistan. Hassun hyvin muistankin.

Ja tätäkään muistoa en unohda: eräs erittäin luova karaokeversiomme Hectorin jostain ikivihreästä 😌 

Ystävyytemme sinetöi tämä musiikkikappale: Oasis Champagne Supernova tai Nada Surf Always love. Nämä tuli mieleen ekana, vaikka moni muu vois osua vielä paremmin.

Parasta ystävyydessämme on: aitous ja rehellisyys ja heleppous. Ei tartte selitellä, eikä rimpuilla. 

Lopuksi vielä haluan sanoa: Tiina on parasta juhla- ja festariseuraa ja Tiinan juhlat on ihan parhaita! Ja mää oon tosi iloinen, että ollaan ystäviä ❤


Minulle hän on ikuisesti annapekkanen // Anna

Nimeni: Anna Rintamäki

..ja tällä nimellä Tiina kutsuu minua: annapekkanen 

(Originaalin nimeni mukaan) 

Iältäni olen: 31 vuotta 

Perheeseeni kuuluu: aviopuoliso ja kohta syntyvä vauveli 

Tällä hetkellä olen: odottavainen 

Lempiasiani elämässäni juuri nyt: se, että kaikki on niin hyvin 

Suosikkisoittolistallani on: pehmeää soulia, pakahduttavia ja teatraalisia pop-kappaleita, ja sellaista elektroa josta meinaa lähteä lentoon. Sekä muutama guilty pleasure, kuten Dr. Albanin Sing Hallelujah . 

Tätä kirjaa suosittelen kaikille: Erlend Loen Supernaiivi 

Kun kukaan ei näe, minä: elän niin kuin pellossa 

Elämänviisaus, jonka haluan jakaa: nousuvesi nostaa kaikkia veneitä. 

Milloin ja missä tutustuimme? Tutustuimme yhteisessä työpaikassa, vaatekaupassa Tampereella. Se oli mahtavaa aikaa ❤

Muistatko ensikohtaamisemme? Muistan. Olimme lähdössä Helsinkiin Tampereelta kouluttautumaan uutta työtä varten ja tapasimme Treen rautatieasemalla. Meitä muutamia oli tullut paikalle ennen kuin saavuit, ja muistan ajatelleen (Alavuden tyttönä) että wow miten siistiä, oon samassa työpaikassa BB-TIINAN KANSSA 

Kerro joku lempimuisto meistä: yksi niistä on se, että pukeuduttiin täydellisen mätsääviin asuihin yhteisessä työpaikassa, hämmennettiin asiakkaita ja otettiin upeita kuvia samanlaisissa kaksosasuissa ❤ yks hauska juttu, mistä tiesin myös että ollaan todellakin samalla levelillä on se, kun oltiin juuri tutustuttu, tuli joulunaika ja sä laitoit mulle tekstarin (joita silloin vielä läheteltiin): ”Puristin finnin. Räjähti peiliin asti. Hyvää joulua!”

Ja tätäkään muistoa en unohda: kun sain postissa kortin, jossa luki vaan ”olen raskaana” eikä mitään muuta. Leuka loksahti ja soitin sulle heti! 

Ystävyytemme sinetöi tämä musiikkikappale: Unclubbedin Need to feel loved (with Zoe Durrant)

Lopuksi vielä haluan sanoa: ollaan ystäviä aina!❤ hyvää yötä kauniita unia kukkuluurun munia niin kuin rakas ystäväni Tiina sanoisi. P.S. Rupesin tämän innostamana selaamaan Messenger-keskusteluitamme, ja löysin sieltä sun kirjoittaman synnytyskertomuksen vuodelta 2014. Miten jänskää lukea se nyt kun oma h-hetki lähenee!

BONUS-OSIO: Meistä on Annan kans ollut juttu joskus Hesarissa, aiheena tietty ystävyys. Eikä siinä vielä kaikki, tuota artikkelia on käytetty materiaalina ylioppilaskirjoituksissa. Ja sen jutun kirjoittanut Raisa Mattila on nykyään mun naapuri ja meistäkin on tullut kaverukset!

Alettiin joskus vaimoksiksi, kun auton peräkontista löytyi skumppapullo // Katja

Nimeni: Katja

..ja tällä nimellä Tiina kutsuu minua: Nykyään varmaan Katja, mutta joskus ennen Vaimo tai Katte.

Iältäni olen: 39

Perheeseeni kuuluu: mieheni Rami ja kaksi tytärtä Sofia ja Senni. Ja karvainen adoptiolapsi Hertta🐶.

Tällä hetkellä olen: neljänkympinkriisissä (mitä teen isona?) ja laihiksella! Mutta onnellinen ❤

Lempiasiani elämässäni juuri nyt: vaatteiden ompelu, jatko-opinnoista haaveilu.. ja grillatut artisokan sydämet!

Suosikkisoittolistallani on: ää.. musiikin luokittelu on tosi hankalaa. Mutta siellä on kyllä paljon kaikenlaista. Jos jotain genrejä pitäisi valita niin esim. shoegaze, new wave, proge. Laajemmin ehkä indie ja alternative tai indie-disko.. en tiiä. Bändeistä/artisteista esim. Radio dept., Tame Impala ja vanhoja klassikoita kuten New Order, Cure ja Pearl Jam jajaja vaikka sitten kaikkia hyviä uudempia kotimaisia kuten vaikka Litku Klemetti tai M jne. Hirveän pitkä lista tulisi 😄 Musiikkimaku on aika laaja, mutta örinää en ymmärrä 🤷🏼‍♀

Tätä kirjaa suosittelen kaikille: Range – Why generalists triumph in a specialized world. Aina ei tarvitse olla huippuhyvä yhdessä asiassa vaan tarvitaan myös ihmisiä, jotka on vähän hyviä monessa jutussa 😊 Moninaisuus ja yhdessä tekeminen pelastaa maailman. 

Kun kukaan ei näekuule, minä: laulan täysillä. Esim. autossa (saattaa kyllä kuulua ulos🙈)

Elämänviisaus, jonka haluan jakaa: Hmm.. ei mulla ole sellaista. Ehkä ”kaikki ei ole sitä miltä näyttää” voisi olla yksi. Kyseenalaistaminen on ihan hyödyllinen taito.

Milloin ja missä tutustuimme? No IRC:ssä tietenki. Join #snowboard 😁 Syötteellä Allun mökillä tavattiin ehkä eka kertaa oikeasti.

Muistatko ensikohtaamisemme? No se oli siellä syötteellä. Olit ehkä vähän väsähtänyt silloin. Mää varmaan kans. Jotain mikropizzaa taidettiin lämmittää 😄

Kerro joku lempimuisto meistä: ekana tuli mieleen muistot mun Asemakadun kodista kesällä 2003 kun keittiön ikkuna oli auki ja laitoin sun tukkaa kun oltiin lähdössä bailaamaan. Kuunneltiin jotain ihanaa musiikkia ja nautiskeltiin varmaan jotain hyvää juomaa. Se oli ihana lämmin kesä ja oltiin nuoria.

Ja tätäkään muistoa en unohda: vaellusretki Korouomassa. Ihana syksyinen auringonpaiste, metsäpolku ja sen päässä mäen juurella lampi, kilisevät tiu’ut ja ”sinun uljaat rintasi Maiju”. Se oli hyvä fiiliksen reissu, vaikka yhden yön vietimme polttopuuvarastossa. Sä kyllä nukuit autiotuvassa 😄

Ystävyytemme sinetöi tämä musiikkikappale: Living in a America – The Sounds. 

Parasta ystävyydessämme on: että se ei häviä, vaikka ollaan pitkän matkan päässä toisistamme ❤ 

Lopuksi vielä haluan sanoa: että ollaan aina vaimokset 👩‍❤️‍💋‍👩 Ja oon aina tienny, että sulla on vuorokaudessa enemmän tunteja ku muilla 😁

Muutimme yhtäaikaa uuteen kaupunkiin tuntematta toisiamme ja sitten meistä tuli ystävät // Mannu

Nimeni: Mannu 

..ja tällä nimellä Tiina kutsuu minua: Mannu

Iältäni olen: kolkytviis

Perheeseeni kuuluu: Vanhemmat ja isovanhemmat sekä veli perheineen Pohjosessa ja mun lähimmäisimmät ystävät täällä Helsingissä ja vähän kauempana. 

Tällä hetkellä olen: Onnellinen.

Lempiasiani elämässäni juuri nyt: Opintovapaa ja sen tuoma vapaus, kaikissa muodoissaan.

Suosikkisoittolistallani on: Chill, johon olen kerännyt uusia ja vanhoja lempparibiisejä sekä niitä, jotka resonoi jollain tavalla just sillä hetkellä. Lista muovautuu viikoittain, kun bongaan jonkun uuden kappaleen esim. Radio Helsingiltä ja lisään sen heti listalle. 

Tätä kirjaa suosittelen kaikille: Kaikkia kirjoja ja mitä vaan kirjoja. Lukekaa kirjoja, paljon. Unohtakaa aika ja paikka, matkustelkaa, unelmoikaa ja eläkää kirjojen kautta. Kadotin lukemisen ilon ja innon raskaimpina työvuosina ja nyt opintovapaalla, kun energiaa on vapautunut, on myös lukuinto palannut hiipien. Luen edelleenkin kausittain, enkä koskaan muista minkään hyvän kirjan nimeä, saatika kirjailijaa, kun sellaista kysytään (sama leffoissa). Mutta jotenkin erityinen ja oikeassa kohtaa puhutteleva sekä mielenkiintoinen kirja oli Giono Jean: Mies joka istutti puita. 

Kun kukaan ei näe, minä: Lueskelen. Lukupiiriläiset tietää. 

Elämänviisaus, jonka haluan jakaa: Sen, mitä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te samoin heille. Tämä on ollut mun lemppari ja ohjenuora lapsuudesta asti. Ei siis mitenkään omaperäinen tai tämän syvällisempi, mutta muistan, kuinka ala-asteella tähän törmätessäni mietin, kuinka tärkeä ajatus tässä on, muiden kunnioitus ja kiva kohtelu. Puhutteli silloin ja kulkenut mukana sieltä asti. 

Milloin ja missä tutustuimme? Opiskelukaverini, mun Oulun pään kässä-kuviskaverini Emmi kertoi, että hänen kälynsä on muuttanut/muuttamassa Helsinkiin, kun minä olin just myös muuttanut tänne. Emmi sanoi, että voisin ottaa Tiinaan yhteyttä, jos mua kiinnostas kässäkerhoilut myös Helsingissä. Ja niinpä otin Tiinaan yhteyttä. Jatkuu seuraavassa….

Muistatko ensikohtaamisemme? Jatkona edelliseen. En muista, että missä tavattiin ensimmäistä kertaa, mutta meidän eka kässäkerho oli Hakaniemessä ravintola Talossa. Istuttiin siellä yläkerrassa ja tehtiin käsitöitä. Mulla ei tainnu olla kyllä mitään kässätyötä edes mukana. Se jäi ekaksi ja vikaksi yhteiseksi kässäkerhoksi ja sen jälkeen keskityttiin lähinnä bailaamaan ja pitämään hauskaa yhdessä. Bailailut bailailtiin (tavallaan) ja tällä hetkellä keskitytään bailaamaan vaan festareilla yhdessä (Flow, Bättre Folk, Lil´fest jne.). 

Kerro joku lempimuisto meistä: Ihaninta on ollu ehdottomasti kaikki festarit ja mökkeilyt. Viimeisimpänä ihana Bättre Folk i Fjällen viikonloppu Pyhällä. Lämmöllä muistelen myös niitä arkisia hetkiä, kun oon kyläilly tässä kuuden vuoden (?) tuntemisen aikana Tiinan luona, keittänyt kahvit itselle (koska Tiina ei juo), istuttu yleensä keittiön pöydän ääressä ja höpötelty kuulumisia samalla, kun Tiina on touhunnut jotain projektiaan (koska Tiina tekee yleensä aina jotain). Yhden keväisen kahvitteluhetken lomassa, kun radiosta soi hyvät biisit (kuten Tiinan luona aina), ikkunasta leijaili molempien nenään ihana kesäinen tuoksu. Tuoksu oli grillinesteen tuoksu. Vähä se meitä huvitti, mutta kai se muistutti molempia siitä ihanasta ja vapaasta kasari-ysäri lapsuudesta.

Ja tätäkään muistoa en unohda: Tammikuinen Uunisaaren avantosaunareissu yks kaunis perjantaiaamu. Auringonnousu oli maagisen värinen ja raaoista croissanteista ja vähän huonosta palvelusta huolimatta avanto-sauna -kokemus oli ihana. Käveleskeltiin puiston läpi Punavuoreen, pistäydyttiin parissa liikkeessä ja sanottiin puolen päivän jälkeen heipat toisillemme. Se oli mukavan kiireetön aamupäivä ja ihanaa laatuaikaa vaan kahdestaan. 

Ystävyytemme sinetöi tämä musiikkikappale: Reino Nordin – Antaudun. Mulla on Tiinasta aivan ihana video, kun se laulaa tätä Flowssa 2017 yks mun lempparihaalari päällään. Se oli aikamoinen hellehaalarikesä se.  

Parasta ystävyydessämme on: Reissut ja retket, lähelle ja kauas. 

Lopuksi vielä haluan sanoa: Näitä kirjoittaessa huomaan, että viime aikoina olisi voinut olla enemmänkin muistoja yhdessä. Nähdään aika vähän siihen nähden, kuinka lähellä toisiamme asutaan. Silti Tiina on yks niistä ystävistä, kenelle voi pitkänkin ajan jälkeen soittaa ja se vastaa: ”Morjenttes, mitä mielessä?”. Sitte sovitaan näkeminen ja päivitetään kuulumiset. Ystävyys Tiinan kans on helppoa ja mutkatonta, sellasta suoraviivaista ja välittävää. Oon super onnellinen, että oon Tiinan kanssa ja kautta päässyt huikeisiin seikkailuihin ja jotka eivät olis tuntuneet samalta, jos just Tiina ei ois ollu siellä niitä seikkailuja jakamassa. Ihailen Tiinan hauskuutta, heittäytymistä sekä aitoutta. Oot rakas, ihana ystävä. <3

Meitä yhdistää myös rakkaus kreiseihin säätiloihin ja siihen, että silloin lähdetään ulos // Virpi

Nimeni: Virpi Mari Mikkonen aka Mira Mokkinen aka Kesä Kirsi KKA

..ja tällä nimellä Tiina kutsuu minua: Katso edellinen vastaus

Iältäni olen: Viittä vaille 40 💃🏼

Perheeseeni kuuluu: Mieskumppani & kaksi bebeä: maailman ihanin tytär ja maailman ihanin koiranmuotoinen tytär

Tällä hetkellä olen: Pyjamassa syömässä mustikkapuuroa keittiössä, kun muut ovat tennistreeneissä. Paitsi koira, joka makaa eteisessä ja joka, ainiin, mun pitäs mennä käyttämään nyt ulkona. 🦮

Lempiasiani elämässäni juuri nyt: Meidän hyrisyttävän ihana perheharmonia ja nämä nostattavat energiat vuodessa 2020. 

Suosikkisoittolistallani on: Käy ite kuuntelemassa Spotifyssä 👉🏽 Vanelja : SOFTLE 

Tätä kirjaa suosittelen kaikille: 

Dr Joe Dispenza: Luo itsesi uudelleen 🧠💫

Elämänviisaus, jonka haluan jakaa: 

No nyt vaikka tällasen, jonka ihan just nyt aamulla luin ja kirjotin ylös:

”Don’t live the same year 75 times and call it a life.” -Robin Sharma

Kun kukaan ei näe, minä: Mun pitäs varmaan alkaa elämään vähän vaarallisempaa elämää, niin voisin vastata tähän ylipäätään jotain, koska en keksi nyt mitään. Ja siitäpä tuli mieleen toinen quote, jonka tallensin nust Pinterestissä:

When someone tells me 

I look familiar, 

I tell them: 

I do porn

Milloin ja missä tutustuimme? No sanoisin että Oulun Yliopiston bunkkerissa, jonne mentiin tekemään yläasteella (96?) koulun jälkeen videota Prodigyn musavideoista inspiroituneena. Tiedettiin toisemme siis kyllä aikasemminki, mutta about silloin alkoi parempi tutustuminen.

Muistatko ensikohtaamisemme? Ala-asteella se on tapahtunut, mutta en tarkkaa hetkeä osaa paikantaa. Videokurssilla oltiin molemmat joskus ehkä neljännellä luokalla, jossa tehtiin sketsejä kimpassa. Aika videopainotteisia olleet nää meidän ensihetket muuten!

Kerro joku lempimuisto meistä: Ai että! Niitä on palijo! Yks kultaisimmista on kun jäätiin salaa irkkaamaan (googlaa, jos et teini tiedä mitä se on) yläasteella ATK-luokkaan kun koko koulun olisi pitänyt olla jo tyhjä. Kun kuultiin vaksin kävelevän käytävällä avainnippu kädessä kilisten kohti luokkaa, pompattiin paniikissa ylös, avattiin sellanen korkealla oleva ikkunaluukku, kiivettiin pöydälle, heitettiin reput ikkunasta katolle, kivuttiin ite perässä ja liu’uttiin pitkää viistoa kattoa pitkin alas ja tömähdettiin isoin lumikasaan. Naurettiin hulluna kun mietittiin että mitä se vaksi ajatteli, kun koneet oli auki ja ikkuna katolle apposellaan. 

Ja tätäkään muistoa en unohda: Oltiin teidän mökillä kahestaan (oltasko oltu 17 vee?) ja vaan piirrettiin ja kirjoteltiin ja kuunneltiin musiikkia, sanoitettiin uusiksi Alanis Morisetten biisi ja pelättiin, että mökissä oli häkää ja nukuttiin ikkunat auki ja herättiin aamulla ihan täynnä hyttysenpistoja, ja naama oli niin paukamilla että näytti ku ois iskeny akne ku palattiin kaupunkiin. Ylipäätään kaikki loikoilut kun vaan oltiin ja piirrettiin & kirjoteltiin The Vihkoon ja kuunneltiin musiikkia, yleensä teidän äitin luona sun huoneessa, oli ihania kotoisia hyviä hetkiä. 

Ja sitte vähä tuoreemmista tapauksista se, että olin mukana Ruupertin synnytyksessä, oli melekosen ainutkertainen juttu. Juteltiin koko aika niitä näitä ja aina ku sulla tuli supistus, painoin akupunktiopisteitä, ja sitte taas jatkettiin juttuja. Ennen h-hetkeä synnytyssaliin ilmestyi jostain pörräämään todella iso kärpänen, harvinaisempi näky marraskuussa, ja mietittiin että se taisi olla eräs vieras toisesta ulottuvuudesta. 

Ystävyytemme sinetöi tämä musiikkikappale: 

Dj Shadow: Midnight In A Perfect World, Millencolin: Life On A Plate, koko levy

Parasta ystävyydessämme on: 

Sen mojova, noi 25-vuoden ikä!

Lopuksi vielä haluan sanoa: Otetaan tää uusiksi taas 25 vuoden päästä! 😄👍🏽💞

BONUS-OSIO: Kirjoittamani blogipostaus synnytyksestä, jossa Virpi oli mukana, löytyy täältä. <3

Hän ei ole pelkkä veljeni vaimo, vaan melkein kuin sisko, ystävä // Emmi

– Nimeni on Emmi ja mietin, että onko sulla mulle lempinimeä.. kälynen 😂-

– Olen 35

– Perheeseeni kuuluu: Mies ja kolme lasta, kaksi tyttöä ja yksi poika, sekä molempien lapsuudenperheet

– Tällä hetkellä olen: Väsynyt päiväunien jälkeen, mutta onnellinen

– Lempiasiani elämässäni juuri nyt: neulominen, puutyöt, lapset, mies, laskettelu, 

– Suosikkisoittolistallani on: Ida Paul ja Kalle lindroth

– Tätä kirjaa suosittelen kaikille: Jan-Philipp Senker, Sydämenlyönneissä ikuisuus

– Kun kukaan ei näe, minä: syön karkkia

– Elämänviisaus, jonka haluan jakaa: kaikki järjestyy aina lopulta

– Milloin ja missä tutustuimme? Muistatko ensikohtaamisemme? kesällä 2007 nähtiin ekan kerran Oulun keskustassa, kun oltiin Jessen kanssa tavattu aika vasta. sää olit tullut Ouluun qstockiin? Ja kävit välillä Miisua imettämässä. 

– Kerro joku lempimuisto meistä: paljon ihania muistoja, mutta ihanimmat ovat niitä kun ollaan oltu kaksin ja ihan rauhassa saatu jutella, kierrellä kaupungilla ja tehdä kässäjuttuja. Tai just sellaiset jutut ku ollaan extempore keksitty että nyt tehdään koiranpuruleluista sateenkaareja ja niitä ollaan sit metsästetty ympäri kaupunkia.

Hailuodossa, Bättre Folk, 2016

– Ja tätäkään muistoa en unohda: Ystävyytemme sinetöi tämä musiikkikappale: roxeten listen to your heart

– Parasta ystävyydessämme on: voi olla oma itsensä 

– Lopuksi vielä haluan sanoa: oot ihana ja rakas kälyni ❤ ihanaa, että ollaan saatu olla samaa perhettä jo melkein 13 vuotta

Huvitellaan joskus niin, että vaihdamme vaatteemme päikseen ja näytetään ihan toisiltamme // Riikka

Nimeni: Riikka

..ja tällä nimellä Tiina kutsuu minua: Riikka

Iältäni olen: 40

Perheeseeni kuuluu: 5 henkilöä

Tällä hetkellä olen: Kylläinen ja sängyssä.

Lempiasiani elämässäni juuri nyt: Ruoka ja sänky.

Suosikkisoittolistallani on: Ysäri grunge/alternative rokkia, jazzia, indie folkkia, räpändeerosta ja pikkuisen päräyttävää teknoa.

Ja sitten on myös tällaista: https://open.spotify.com/playlist/1TNkQ7QtJLPmrkUsskWprn?si=TGsIxVDpQuySHOHaQtWSYQ

Tätä kirjaa suosittelen kaikille: Emmi-Liia Sjöholm, Paperilla toinen

Kun kukaan ei ~näe~  kuule, minä: Laulan

Elämänviisaus, jonka haluan jakaa: Kyllä se itselläkin on se: Tosikot vittuun.

Milloin ja missä tutustuimme? Tampereella 2003 yhteisten ystävien kautta.

Muistatko ensikohtaamisemme? Yo-talolla Tampereella 2003 Tiina myi minulle itse koristelemiaan tulitikkurasioita🥰

Kerro joku lempimuisto meistä: Niitä on niin monia❤ Hetken mielijohteesta pakkasimme kerran lapsemme auton kyytiin myöhään illalla ja lähdimme kaikki yhdessä saareen telttaan yöksi.

Ja tätäkään muistoa en unohda: Kun muut nukkuu, me tanssimme öisillä kaduilla ja runoilemme talojen pihoilla.

Ystävyytemme sinetöi tämä musiikkikappale: Tykätään tästä molemmat: Midlake / Roscoe

Parasta ystävyydessämme on: Huumorintaju, heittäytyminen, luottamus, toisen huomioon ottaminen, sekä ymmärrys ja tuki silloin, kun itse ei ole voimissaan💕

Lopuksi vielä haluan sanoa: Rakastan sua.

Meidän ihana ystävyys alkoi snapchatista // Laura

Nimeni: Laura. 

…ja tällä nimellä Tiina kutsuu minua: Laura.

Iältäni olen: 37.

Perheeseeni kuuluu:  5- ja 7-vuotiaat lapset.

Tällä hetkellä olen: Aika onnellinen.

Lempiasiani elämässäni juuri nyt: Pussailu.

Suosikkisoittolistallani on: Litku Klementin Keijukaisvalssi.

Tätä kirjaa suosittelen kaikille: Kaikki anteeksi.

Kun kukaan ei näe, minä: Kaivan nenää.

Elämänviisaus, jonka haluan jakaa: On paljon helpompi olla, jos ei vihaa. 

Milloin ja missä tutustuimme? Internetsissä, Snapissa! Mutta livenä ehkä ensimmäisen kerran jossain blogijuhlassa, ehkä Pingissä!

Muistatko ensikohtaamisemme? Vaikka olimme tavanneet aiemmin, kunnolla kohtasimme livenä, kun kutsuin Tiinan mun luo Ruisrockiin.

Kerro joku lempimuisto meistä: Kun Flowssa (ehkä vuonna 2018) olin yöpymässä Tiinan luona ja istuimme sohvalla ja itkimme, nauroimme ja halailimme. 

Ja tätäkään muistoa en unohda: Kun tanssimme laivalla niin, että puoli tanssilattiaa oli meidän.

Ystävyytemme sinetöi tämä musiikkikappale: Laura Branigan, Gloria.

Parasta ystävyydessämme on: Ainainen hyväksyntä, ymmärrys, tukeminen ja rakkaus toisiamme kohtaan. Ja nauru. 

Lopuksi vielä haluan sanoa: Mulla on Tiina sua ikävä!


Se ystävä, jonka kanssa viestitellään eniten ja pikkuisistakin asioista // Pinja

Nimeni: Pinja

..ja tällä nimellä Tiina kutsuu minua: Pinja, ehkä joskus Pinsku tai Pinjuli, mulla on huono muisti!

Iältäni olen: 41

Perheeseeni kuuluu: mies ja kaksi tytärtä

Tällä hetkellä olen: junassa, Oulusta Helsinkiin. Ollaan muuten molemmat Tiinan kanssa vähän niinkuin kotoisin Oulusta.  

Lempiasiani elämässäni juuri nyt: Se, että kohta on kevät ja puutarhahommat alkaa! 

Suosikkisoittolistallani on: Tällä hetkellä suosikkisoittolistalla soivat mm. Tame Impala, Vesala, Lana Del Rey, Pariisin kevät, Charlotte Gainsbourg, ehkä vähän myös kotimaista iskelmää, mutta myös ikisuosikit Sia, She&Him, Air, Mgmt, Iron & Wine, Pulp, the Strokes, Ben Harper ja lista jatkuu…

Tätä kirjaa suosittelen kaikille: Päiväkirja, anteeksi, mutta luen liian vähän kirjoja!

Kun kukaan ei näe, minä: Syön karkkia

Elämänviisaus, jonka haluan jakaa: Parempi tehdä kuin olla tekemättä.

Milloin ja missä tutustuimme? Jossain bloggaajatapahtumassa ja ehkä paremmin kun menin käymään Tiinan kässäkerhossa. 

Muistatko ensikohtaamisemme? Olisiko ollut Vihreän talon Annikan mökillä? Oli aivan ihanaa ja kesäistä.

Kerro joku lempimuisto meistä: On ollut tosi hauskaa tehdä joulukalenteri yhdessä parina vuonna!

Ja tätäkään muistoa en unohda: Tiina on parasta tanssiseuraa! Eli tanssiminen Tiinan kanssa, oli paikka mikä vain!

Ystävyytemme sinetöi tämä musiikkikappale: Ääks, mulla tulee mieleen nyt ”Driving home for Christmas” kun olen kuunnellut meidän joulumusalistaa aina yhteistä joulukalenteria tehdessä ja se on soittolistan ensimmäinen kappale. Toinen biisi mistä Tiina tulee mieleen on Oasiksen Wonderwall.

Parasta ystövyydessämme on: Se, että toiselle voi lähettää viestejä ihan mihin aikaan vain vuorokaudessa, ja monesti se toinen vielä vastaa. Myös se, että Tiinan kanssa on hauskaa ja Tiinan tekemisen meininki ja taito inspiroi ❤

Lopuksi vielä haluan sanoa: Tiina oot ihana ja rakas ja vähän hullu! Hyvää ystävänpäivää kaikille! ❤❤❤

VIIMEINEN OHJEPÄTKÄ // KAUNIIT, LEMPEÄT KIRJONEULESUKAT OVAT VALMIIT

Reilun parin viikon villasukkaneulonta on tullut päätökseen ja nyt jaan teille viimeisen pätkän ohjetta. Siinä on ruudukkoa ja pienet pilkut vielä ennen varpaita. Jokainen neulokoon sukkia niin pitkästi, että ovat juuri siihen sinun jalkaasi sopivat sukat. Sen jälkeen kärkikavennukset ja tietysti yksi lempiosioni, lankojen päättely. On mahtavaa seurata, miltä kasvava lankakasa näyttää, kun värejä ja langanpäitä on paljon. Lopuksi kaikki myttyyn ja roskiin. Mikä onnentunne vetäistä sen jälkeen uudet sukat jalkaan.

Kiitos, kun neuloitte. Tuntuu joka kerta uskomattoman ihanalle, kun huomaan instassa kuvan, jossa komeilee mun suunnittelemat sukat. Kiitos.

PERJANTAIN VILLASUKKAHETKI TÄÄLLÄ TERVE!

Tänään taas neulotaan. Nyt ollaan varren ihan viimeisissä riveissä. Lokasukat ovat olleet kyllä tähän keliin oikein sopiva kiva neulepuuha, kelikin sukkien nimen mukainen. Oliskin ollut kyllä aika hirveetä, jos täällä Helsingissä olis ollu kaunis, valkoinen talvi ja mää neulotuttaisin teillä jotain lokasukkia, hehe! Eli ehkäpä mä voisin luvata (silleen ettette sitten pety, jos ei toteudukaan!), että kun sukat ovat valmiit, niin sitten meille tulee valkeus tänne eteläänkin. Joten nyt puikot kilisemään.

Mulla on tässä vaiheessa omissa sukissani 64 silmukkaa. Tämän päivän neuleohjeessa nsimmäinen rivi on samaa persikkaa, mitä pilvenreunalla-kuvion jälkeenkin neulottiin kaksi kerrosta, eli yksi rivi sileää peruspersikkaa. Seuraavaksi neulotaan *kaksi persikkaa, kaksi minttua*, ja tätä * – * toistetaan kerroksen loppuun, mutta joustinneuleena. Mulla on persikka nurjana ja minttu sileänä. Viiden rivin jälkeen vaihdetaan liila nurjalle ja persikka oikealla ja sitä viisi kerrosta. Yhteensä 11 kerrosta tänään siis!

Seuraavaksi alkaakin kantapään neulominen ja sehän on kivaa! Jos olette innokkaita neulojia niin antakaa mennä, tai toki voi odottaa yhteiseen neulomiseen. Kantapäässä on pikkuinen juju, mutta ei mitään erityistä eli ei haittaa, vaikka sen jo aloittaa omalla lempityylillään.

YHTEISNEULONTAPÄIVÄ NUMERO KAKSI // 2

No niin! Blogi on taas pystyssä, pahoitteluni siitä, ettette päässeet neulomaan pitkän viikonlopun aikana, ette ensimmäistä osaa eikä seuraavaa ohjesiivua voitu julkaista. Minusta ja teistä riippumattomista syistä näin pääsi käymään, mutta nyt vihdoin jatketaan. Toivottavasti olette edelleen innoissanne. 

Tähän mennessä sukissa on resori, joten nyt isketään kunnolla kirjoneuleen kimppuun. Mulla on tosiaan käytössä omissa sukissani neljä eri väriä ja niitä samoja värejä käytän näissä mallikuviokuvissa. Tämä kuvio on poikkeuksellisen pitkä, mutta tarkoituksena oli siis tarjota se teille loppiaiseksi neulottavaksi, syynä se, joten jos se jostakusta näyttää kauhean pitkälle ja työläälle, niin ei hätää, seuraavat eivät ole yhtä pitkiä pätkiä kerralla.

Eli seuraavaksi sukissa tulee vinojen strösseleiden rivistö (mallikuvassa ruskealla). Kavenna yksi silmukka (eli nyt niitä on 65) ennen kuvioita, sillä kuvio on viiden silmukan mittainen, niin näin kuviorivi mahtuu kauniisti sukkaan. Mallikuva tosiaan on leveämpi kuin itse mallikuvio, eli se kannattaa ottaa huomioon neuloessa. Ruskeiden strösseleiden jälkeen kavenna vielä yksi silmukka (jäljellä 64)  pois, jotta pääset tekemään klassista piparireuna-suomu-kuviota. 

Eipäs mulla oikein muuta kerrottavaa nyt ole. Pää on täynnä ideoita tälle vuodelle ja pitäisi päästä niitä purkamaan ja suunnittelemaan, mutta tosiaan tuli sellainen fiiliksen notkahdus tästä kaikesta blogisäädöstä. Mutta kuten aiemminkin totesin, onneksi on kyse kuitenkin vain blogista. Vaikkakin vain välillisesti, sillä tiedän kyllä, että monille siellä ruutujen takana ja minullekin, neulominen ja varsinkin tällainen yhdessä (mutta erillään) tekeminen voi olla todella tärkeä juttu.

Olen todella kiitollinen ja iloinen siitä, että te innostutte edelleen näistä yhteisneulonnoista mun kanssa! Mä en itse seuraa internetin neuleskeneä juurikaan, joten en tiedä mitä siellä tapahtuu ja millaisia neuleita nyt tehdään tai miten muiden knit-a-longit toimii, teen vain tätä omaa juttuani. Onko se sitten hyvä vai huono juttu, sitä en tiedä. Ainakin mulle aivan hyvä! Muistan joskus vuosia sitten saaneeni palautetta siitä, että mun ohjeet olivat liian suurpiirteisiä ja vääränlaisia verrattuna muiden vastaaviin ja ne on jääneet mieleen, sillä palaute oli jopa vihamielistä. Kaikista eniten haluan olla inspiroimassa teitä ja jakaa helpohkoja ja ehkä uudenlaisiakin malleja ja ajatuksia neulomiseen liittyen. Osittain siksi en mielellään kerrokaan tarkalleen vaikkapa sitä mitä lankaa milloinkin täytyy olla. Luovuuttaan saa käyttää ja pakkohan näihin ei ole osallistua ja kysyä saa toki aina. 

Näihin tunnelmiin päätän tämän ja jaan teille ohjeen, olkoon neulehetkenne i h a n a! Leppoisaa viikkoa!

Lokasukat ohje 2

VUODEN 2019 IHANIN NEULEHETKI

Tänä vuonna neuloin aika vähän. Alkuvuodesta taisin neuloa hauskat, lyhyet villahousut melkein valmiiksi, jotka jäivät vähän kesken, pitääkin neuloa ne loppuun ja esitellä teillekin. Nyt ollaan pian niiden kulta-ajan äärelläkin, kun pakkaset ja lumi tulevat. Keväällä tein suloisen ihanan pehmeän muitaihanialaisneuleen, joka on kyllä yksi suosikeistani, mitä ikinä olen neulonut. Syksyllä muutamat villasukat. Neulominen silti on mun yksi lempiharrastuksistani, vaikka se nykyään onkin melkoisen harvakseltaan tapahtuvaa toimintaa. Ehkä johtuu myös siitä, kun seurustellessa yksinäisiä iltoja tv-sarjojen ja elokuvien äärellä on huomattavasti vähemmän. Tai ne ovat muuttaneet muotoaan, nykyään katselen niitä lähinnä kainalosta ja se on paikka, jossa ei kutimet yhtä paljon viuhdo, kuin sohvan nurkassa. Tuntuu muuten vieläkin vähän siltä, että olisin seurustellut vasta vähän aikaa, vaikka meillä tuli jo KAKSI vuotta yhteiseloa täyteen hellun kanssa.

Juhlistimmekin jälleen vuosipäiväämme pienellä rakkauslomalla. Tällä kertaa suunnattiin Thaimaan lämpöön, josta tulimme takaisin kotiin juuri sopivasti muutamaa päivää ennen joulua. Yritän laittaa reissusta vielä piakkoin isomman kuvakoosteen ja kerron loma-ajatuksiani tarkemmin, mutta nyt halusin näyttää teille jo mun neulehommia sieltä.

Otin kutimet mukaan jo lentokoneeseen, vaikka vähän jännitti pääseekö niiden kanssa lennolle. Hyvin pääsi. Pääsin menomatkalla niin hyvään neuleflowhun jopa keskellä yötä pitkän lennon aika, että se jatkui vielä perilläkin.

Muistan yhden kesän nuoruudestani, että neuloin heinäkuisilla helteillä parhaan ystäväni terassilla unelmieni villapaitaa. Se oli ihana raitapaita Anttilasta ostetuista Florica-langoista. Oli ihan hillitön helle ja mua vaan neulotutti. Kuunneltiin uutta radioasemaa nimeltä Kiss FM ja aina, kun kuulen kappaleen Love & Devotion, mulle tulee mieleen nuo hetket. Nautittiin suloisan huolettomasti kesästä. Se oli aivan ihanaa aikaa.

Nyt kuitenkin siitä kesästä on aikaa jo 24 vuotta ja minä kutimieni ja ihanan miehen kanssa kuuman auringon alla.

Nappasin lentokoneessa aloittamani villasukan ja liilan langan hotellihuoneesta mukaan, kun eräänä iltana hipsittiin katselemaan auringonlaskua altaalle lähelle rantaa. Aurinkotuoleilla makoili monenmaalaisia pariskuntia, tunnelma oli rauhaisa. Oltiin valittu vain aikuisille tarkoitettu hotelli, koska lähdimme matkaan ilman lapsia ja se olikin oikein mainio valinta, vaikka juuri tällaisina hetkinä se rauhallisuus oikein korostui. Nauratti nimittäin ihan hulluna, kun siellä altaan reunalla ja vedessä neuloa tikuttelin. En ihan hirvittävän pitkää aikaa kuitenkaan, koska lanka kastui ja alkoi upota, mutta kuvaushetkien verran. Paria vanhempaa ruotsalaisherraa nauratti hyvin paljon mun touhu, mutta minä olin vain että no kiva, kun saavat iloa elämäänsä – sitä minäkin siitä kaikesta sain ja saan! 

Tässä oon ihan muina kahdeksankytluvun dallasnaisina, että hellou hellou tervetuloa vaan tänne altaaseen neulomaan kanssani. 

Jos mulla olis oma neulekerho, tää ois sen se kuva, jolla haettaisiin muita osallistujia mun kans neulomaan tuonne altaaseen.

Tää ois sitten sen neulekerhon tunnelma joka kerta.

Tältä näyttää onnellinen neulojamuikki.

Näissä neuletunnelmissa toivon teille, ihanat lukijani, oikein suloista vuosikymmenen viimeistä päivää. Ja lupaan, että ensi viikolla aletaan neulomaan yhdessä, että ottakaahan valmiiksi jo ne kolmosen puikot ja muutama lankanyssäkkä mikäli mielitte mukaan!

IHANAA MAINIOTA JA PASTELLIN SÄVYJÄ JOULUUN

Kaupallinen yhteistyö: Arabia 

Muutin pois äidin helmoista 19-vuotiaana silloisen poikaystäväni kanssa. En muista olinko ihan hirveästi valmistautunut kodintavaroiden suhteen keräilemällä tai ostamalla niitä etukäteen. En varmaankaan, ehkä olin vain sen sähkökäyttöisen sitruspuristimen (sillä sen muistan!) saanut joululahjaksi ja muutaman kivan juomalasin hankkinut. Kaikki kodin astiat, kodinkoneet ja huonekalut keräsimme lapsuudenkodeistamme mukaamme tai ostettiin jotain uutta ja saatiin lahjaksi sitten pikkuhiljaa. Mutta sen muistan, että saimme poikaystävän äidiltä meille Arabian Uunikokki -vuoan. Se on jäänyt kirkkaana mieleen. Ehkä siksi ettei lapsuudenkodissani juurikaan ollut Arabian astioita (vain muutama kaphvikuppipari vitriinissä) ja se vuoka tuntui siksi jotenkin arvokkaalta. Se tuntui hyvältä juuri meidän ensimmäisessä kodissamme, yhteisenä kodin tavarana. Sitä se vuoka olikin ja on edelleen. Monet makaronilaatikot ja lasagnet sillä tehtiin. Ei minulla kyllä sitä samaista vuokaa (eikä poikaystävääkään, heh!) enää ole, se on jäänyt jonnekin elämän varrelle (se silloinen poikaystävä sen sijaan on kaverini edelleen), mutta se arvokkuus Arabian astioissa edelleen on. Se arvokas tunne, jonka tunnen niitä käsitellessäni. Ehkä tiedätte mitä tarkoitan sillä tuntemuksella.

Parisen viikkoa sitten meillä soi ovikello ja lähetti toi lähetyksen. Sain elämäni ensimmäisen astiastomaisen kokoelman astioita (en tiedä voiko kuinka tarkkaan puhua astiastosta, jos kaikkea tuli “vain” neljä, onko siihen jotain määritelmiä? ei kai?) Arabian Mainiota ja Uunikokki-vuokia. Sisälläni läikähti jälleen se arvokkuuden tunne. Minua pidempään seuranneet (ja meidän astiakaappeja aukoneet) tietävät, että meidän astiakaapissa vallitsee armoton sekasörssimäinen tunnelma, siellä on muutama tuota ja jonkinverran tätä ja sitten vielä yhtä sorttia sen verran ja toista tuon. Nyt vihdoin voimme joskus kattaa ihan oikealla tavalla KAIKKI samaa sarjaa.

Olen ihaillut Mainio-sarjaa siitä saakka, kun se tuli markkinoille tammikuussa 2018, sillä se on niin ihanan käytännöllinen (vaikka minä en aina kyllä ole!) (mutta ei mun tarvi mätsätäkään yksyhteen astiasarjan kanssa) ja täydellinen varsinkin pieniin koteihin ja vähiin kaappimääriin. Ja se on niin nätti kaikessa yksinkertaisuudessaan. Sarastus-kuvio Mainioissa sai inspiraationsa vanhasta Raija Uosikkisen Ivalo-koristeestavuodelta 1965. Kuviossa on ihanaa käsinpiirretyn viivan fiilistä ja kun kuviointia on vain astian reunamilla, saa itse ruoka kaiken huomion.

Ajatella, että minä runsauden ja värien rakastaja pidän niin kovasti tästä mustavalkoisen kauniista ja yksinkertaisesta kuvioinnista ja muotokielestö! Mutta joskus se pääasia voikin olla se simppeli ja ympärillä sitten vain sitä sekametelisoppaa. Arabian Mainio -sarja kuvastaa mulle juuri sitä.

Kun astiat saapuivat meille, olin juuri heittänyt keittiön pöydän päälle pikaisesti ompelemani (ja reunoista piparikuvioiksi leikkaamani) pöytäliinan, joka peitti myyntipöytääni joulumarkkinoilla. Keittiöön tuli ihana tunnelma. Pastellinen ja samaan aikaan jouluinen. Innostuin askartelemaan jopa jouluisen viirin ikkunaan. Pastellisia kartonginpalasia, havunoksia ja joulukuusenkoristeita. Kynttelikön olin tuunannut jo aiemmin (se muuten löytyy tämän päivän joulukalenterin luukusta Instagramin puolella) vaaleanpunaisilla ja neonpinkeillä pilkuilla. Minun silmääni oikein jouluinen, vaikka perinteisiltä väreiltään ei ollutkaan sitä yhtään. Mallailin astiat pöytään ja työ-, koulu- ja päiväkotipäiviemme jälkeen söimme astioilta arkiruokamme niinkuin joka päivä teemme. Tunnelma oli jouluinen ja siitäpä se sitten idea lähti, että meidän joulumme on tällä kertaa näitä värejä. Arabian Mainio -sarjaan kuuluu lautasia, kuppeja, kulhoja ja mukeja. Niissä on aivan parasta se, kuinka ne on suunniteltu mahtumaan mainiosti pieneen tilaan. Ne ovat pinottavissa kätevästi ja lautaset sopivat kansiksi kulhoille – nerokasta! Ruuanjämätkin saa supernopasti kaappiin kun ei tarvitse kuin toinen lautanen pistää kulhon päälle. En ole enää nuori ja olen asunut omillani sen kaksikymmentä vuotta, mutta kotini on edelleen lähestulkoon yhtä kompakti kuin ensikotini tuolloin keväällä 1999, joten jos joku astiasarja olisi sopinut meille silloin, niin sopii se meille edelleen. Edelleen tarvitsen napakoita ja pieneen tilaan sopivia ja kätevän käytännöllisiä ratkaisuja arkeen. Ja aivan samalla tavalla juhlaan sopivia.

Uudet astiat aiheuttivat tietysti sen, että keittiönkaappien järjestys on laitettava uusiksi. Siirrän astiat ja kuiva-aineet päikseen kaappien kesken (kummallekin on yksi kaappi) ja raivaan keittiön seinälle hyllyn, jossa säilytän niitä astioita, joita lapset tykkäävät eniten käyttää eli jotka heillä on helppo ottaa itsellä esille. Mainiot päätyvät sille hyllylle ehdottomasti. Nämä ovat sellaisia aiheita tavaroiden säilytykseen liittyvissä asioissa, jotka eivät kosketa läheskään jokaista kotitaloutta, mutta tiedän etten ole ainoa, joka asuu pienessä kodissa ja keittiössä ei ole sitä paria metriä tyhjää tilaa kaappien edustalla tai edes varsinaisia astiakaappeja, minne puhtaat astiat astianpesukoneesta tyhjennetään. Saatan järkyttää teitä, mutta meillähän ei ole edes astianpesukonetta. Kyllä, tiskaan joka päivä käsin. Se on se minun oma terapia-fiilistely-ajatushautomo-hetkeni. Näitä Mainioita on muuten mukava tiskatakin: yksinkertaiset muodot, joita myöten tiskiharja mukavasti luistaa. 
Viikonloppuna päätin yllättää muun perheen, kun hellu lähti lasten kanssa käymään Parola Panssarimuseossa (itsenäisyyspäivä sai viisivuotiaan kiinnostumaan sotaan liittyvistä asioista ja heti pääsi ihan museokäynnille saakka!). Hain kaupasta ainekset kahteen perheemme lempiruokaan: makaronilaatikkoon (sitähän siinä alkuperäisessä Uunikokissakin pääosin aina kokattiin) ja uunilohi-kasvisnyytteihin. Seuraksi tietysti rosollia tulevan joulun kunniaksi ja jälkkäriksi jäätelöä kermavaahdolla, suklaa- ja kinuskikastikkeilla sekä pipareilla. Tavallaan ihan tavallinen lauantain ateria, mutta myös sellainen, joka vaikkapa joulun välipäivien aikaan maistuisi varmasti kaikille.

Pöytäliina oli edellispäivänä joutunut pyykkiin spagettikastikkeen jäljiltä ja siinä sitten sitä silittelin kokkaushommien ohessa. Puuvillakankaaseen leikatut piparireunat eivät välttyneet pyykissä rispaantumiselta, mutta ei se mitään. Pöytäliina kruunasi silti keittiön ja tunnelman. Ihan ei kaikki kuitenkaan mennyt elokuvamaisen sujuvasti, kun perhe saapui kotiin. Tajusin, että eihän siinä ollut mitään järkeä, että meille tuli astioita vain neljälle. Nytkin meitä oli viisi syömässä yhtä aikaa, toisinaan seitsemän, kun koko uusperheemme on koolla! No, onpahan nyt mitä keräillä lisää. Tykkään Mainio-sarjasta tosi paljon. Ja niin tykkäävät lapsetkin. Varsinkin uusista mukeista, jotka tulivat viikko sitten markkinoille: Talvikki, Punos ja Ruudukko! Jokainen kolmikostani sai valita itselleen oman suosikkinsa. Hehe, nyt tajusin, että vaikka astiasto on muuten seesteinen ja kokonaisuus selkeä, niin meidän perhe kuitenkin revitteli sillä, että sarjan sisältä jokainen valitsi itselleen omannäköisen mukin! Mukihylly pysyy edelleen ihanana sekamelskana.

Olisi muuten aika ihana joululahja jollekin perheelle antaa perheen henkilöiden verran saman sarjan mukeja ja sitten saisivat itse päättää mikä on kenellekin. Arabialla kannustetaan tänä jouluna riimittelyyn, joulurunoiluun. Kirjoittamaan joululahjan mukaan arvostusta lahjan saajalle ja vähän hassuttelemaankin. Minä tietysti heti intouduin ja keksin kuvitteelliselle lahjalle (jossa antaisin koko uusperheellemme omat Mainio-mukit) runon:

Meitä tässä perheessä seitsemän on
jokainen omalaisensa ihana ja vallaton
Valitkaamme kukin se muki
jossa on just sun paras buugie
siitä maistuu kaakaot ja teet
miksei myöskin janojuomaveet
Suloista joulua kultamuuriaiset
toivottaa teille Tiina ja mukilaiset

RUUSUKAALIKUMMITUKSIA JA KUKKAKURPITSOJA

Näyttää siltä, että minä sujahdan vuosi vuodelta enemmän halloweenin juhlijaksi samaa tahtia muun Suomen kanssa. Onhan tämä nyt oikeastikin aika kivaa, kun kaiken pimeän keskellä saa vähän juhlistaa. Mutta tiedättekös mitä en vaan osaa? No sitä, että perinteiset halloweenin juhlinnan värit ovat musta-oranssi ja se, että juhlaan kuuluu kaikki kauhuhenkinen. Tykkään enemmän pastellisävyistä ja vähän hurjasta söpöllä twistillä. Silloinhan sitä ei auta muu kuin mennä täysin sillä omalla tyylillä.Tänä vuonna löysin tilpehöörikaupasta keraamisia tuikkukippoja ja kurpitsakoristeita (ja pääkallonkin, jonka unohdin näiden kuvien ulkopuolelle vahingossa), joita koko perheen voimin maalailimme värikkäiksi. Oli ihana hetki touhuta keittiönpöydän ääressä koko porukalla. Mun lempihetkiä elämässä ovat ne, kun saa tehdä käsillään jotain ja samaan aikaan jutella ystävien kanssa. Jutut ovat omanlaisiaan, kun keskittyy työhön ja lörpöttelee. Yleensä mulla noihin hetkiin kuuluu paljon naurua ja keskusteltavia asioita aiheista, joihin ei välttämättä kasvotusten, ilman käsillä tekemistä, päädy.
Tytär teki taidokkaan upean kissan, keskimmäinen tehokkaalla tahdilla kuviollisen kurpitsan ja pilkullisen kissan. Kuopus maalasi onnellisena värejä isoiksi läikiksi pieneen kurpitsalyhtyyn. Itse maalasin noitatytön ja isot kurpitsakoristeet. Kaikkien maalatut lopputulokset muistuttavat kyllä tekijöitään. En oikeastaan malta odottaa sitä, että käärimme nämä koristeet ensi viikolla silkkipaperiin ja kirjoitamme kenkälaatikon kylkeen kaunokirjoituksella Halloween. Avataksemme laatikon joka vuosi uudelleen. Mun yksi vanhemmuuden haaveita onkin ollut omien perinteiden luominen ja tämä on juuri yksi sellainen. Laatikkoon olisi myös ihana sujauttaa aina paperinenkin valokuva jokaisen vuoden koristeluista, siitä miltä kotona on milloinkin näyttänyt. Tai ehkä käytän vain #muitaihaniahalloween-hashtagia ja voi joka vuosi palata intternetkännykällä edellisvuosien tyyleihin. Plääh, miten tylsää verrattuna paperikuviin.  Kävin viime eräänä päivänä happihyppelyllä pihalla. Olen kaivannut paljon ulkoilua, mutta oon ollut niin kiireinen, että ihan hirveätä myöntää, että en ole juurikaan ehtinyt liikkumaan. Paitsi silloin viime viikolla! Otin katuliitupurkin taskuun ja lähdin pihalle piirtelemään. Ollaan asuttu tässä talossa sen verran monta vuotta, että enää en ikinä mieti, että mitäköhän joku naapuri katuliituilevasta nelikymppisestä naisesta miettii (koska tiedän, että hyvin harva miettii juuri mitään tai luultavasti vain ilahtuu, jos aiheen miettimisen näkemässään saavuttaa), kun pihalla touhuan pyllistellen ja piirrellen maahan kukkia ja sydämiä. Naapurit ohi kävellessään moikkaavat vaan ja joskus vaihdetaan muutama sananen. Eikä päiväsaikaan pihalla edes juuri ketään kuljekaan! On oikeastaan myös hauskaa olla se tyyppi, jonka tiedetään tällaisia juttuja tekevän. Pitäisikin vielä ennen talvea käydä kirjoittamassa joku “sinä olet aurinko” -henkinen tekstaus kukkineen pihan tasaisimpaan asvalttikohtaan.
Tällä kertaa eläviä kurpitsoja tähän hommaan päätyi montaa sorttia: perinteistä oranssia, vihreäsävyistä littanaa rypyläkurpitsaa (en muista virallista nimeä), myskikurpistaa ja tietysti kesäkurpitsaa – tuo unholaan jäänyt halloweenin juhlistaja! Nukkusilmät ja hymyhuulet leikkelin pääosin terävällä veitsellä, mutta reikiä tein myös minikokoisella piparimuotilla ja käsivatkaimen vispilän päällä. Hevitiskiltä nappaamani ruusukaalirasia sai päällensä kasan silmiä ja juhlapäydässä on nyt sitten myös valtava määrä minikokoisia ruusukaalikummituksia.  Tykkään näistä koristuksista! Tuolla ne ovat kaikki (paitsi pihalle vietyjä lukuunottamatta) keittiössä ikkunalaudalla odottamassa varsinaisia juhlia. Viikonloppuna pidämme viisivuotisjuhlat, joiden teemaan kaikki nämä sopivat. Ihanaa! Mutta nyt, oikein hurjaa halloweenia! 

KIMBLEN VIHAAJASTA NAISEKSI, JOKA TEKI PERHEELLEEN OMAN VERSION

Pari viikkoa sitten elämässäni tapahtui suuri käänne. Superwood-festivaaleilla oli nimittäin mahtava tuunauspaja. Huone, jonka teemana oli Kimble ja siellä sai tehdä oman näköisen pelilaudan! Voiko olla siistimpää festariohjelmaa!

Superwoodin tunnelma on kaikkinensa aivan ihana, Hotelli Rantapuisto ihan mieletön miljöö lokakuisille festivaaleille ja joka vuosi sen ohjelma yllättää. Tänä vuonna Wood Tourin (jolla oli mm. Jari Sillanpää ja Lea Laven!), joka on siis kaksi ja puoli tuntia pimeässä metsässä maagista samoilua keikalta toiselle (jonka tunnelmaa on vaikea selittää, se, jos jokin pitää kokea) lisäksi mun lemppari oli kyllä ehdottomasti Kimble-huone.

Noin 39 vuotta elämästäni meni niin, että v i h a s i n nopan naksautusääntä. Muistan teininä, kun pikkuveljeni sai oman Kimblensä ja muu perhe sitä pelasi, että meinasin aivan raivostua (ja luultavasti raivostuinkin) siitä napsumisesta. Varmastii olen ollut moent kerran ihan hermona ja mennyt omaan huoneeseen ääntä piiloon. Niin paljon peliä vihasin.

Kului vuosia, muutin pois kotoa ja elin täysin kimblettömässä kuplassa, onnellisena ilman naksautuksia. Tulin äidiksi ja muutaman vuoden kuluttua tilanne oli taas esillä. Tyttäreni kasvoi lautapeli-ikään ja muistan pohtineeni marketin pelihyllyllä Kimblen kohdalla, että aivan, tämäkinhän ois, mutta ei, EHDOTON EI! En vaan kestä. Ja perus-Kimblen väritys on mielestäni todella b o o o r i n g! Kesällä 2019 kuitenkin tapahtui käänne. Ehkä siihen mennessä helteetön kesä oli tehnyt tehtävänsä, kun mieleni teki täyskäännöksen tamperelaisen supermarketin peliosastolla. Olin bonustyttäreni kanssa ostoksilla kaupungissa kesken mökkiviikkomme, kun näin hyllyssä Ivana Helsingin version tuosta pahamaisesta naksuutuspelistä. Olin myyty! Seuralaisenikin oli ihmeissään, kun nakkasin pelin ostoskärryihin ja totesin, että me ostetaan tämä.

Ensimmäinen peli mökillä loppui lyhyeen, tuli riitoja ja kinaa ja pelinappulat lähes lensivät. Mietin jo tehneeni virheen.

Kunnes muutamaa viikkoa myöhemmin huomasin, että tässä sitä vaan istutaan ilta toisensa jälkeen iltapalapöydässä ja pelataan Kimbleä koko perheen voimin. Meille oli syntynyt ihana perinne. Kaakaot ja voileivät maistuivatkin paljon paremmalta, kun sai naksutella noppaa samalla ja vähän ehkä naljailla välillä toisille, kun joutuivat syödyksi ja heittää lopuksi ylävitoset voittajille.

Joten, Superwoodin Kimble-huone sai aikaan ylimääräisiä sydämentykytyksiä ja tiesin, että jälkikasvuni tulisi olemaan todella onnellinen sinä päivänä, kun posti tuo meille MEIDÄN PERHEEN OMAN KIMBLEN! Pelin tekeminen oli hauskaa, ja kun oli siinä päässyt jo vähän festivaalitunnelmaan muutaman drinkin jälkeen, se oli myös hulvatonta. Kuinka usein pääsee ylipäätään askartelemaan pienessä nousuhumalassa? Minä en ainakaan kovin usein. Leikkelin supernopeaa vauhtia pilvenreunallakuvioita styleistä paperiarkeista ja liimasin ne alustalle paperiliimalla ja kirosin ryppyjä. Valitsin pelinappulalaatikosta meille perheenjäsenille sopivat värit ja muodot: tyttärelle vaaleanpunaiset, mulle ruskeat, tokaluokkalaiselle keltaiset puiset nappulat ja nuorimmaiselle vaaleansiniset naurunaamat. Viimeisenä silauksena kirjoitin vielä äkkiä jokaisen nimet omiin nurkkiin, niille paikoille, joilla kukin meillä istuu keittiönpöydän ääressä. Siinä vaiheessa mietin, että ihan näin kiireellä ei ehkä kannattais näin UPEAA työtä tehdä, että mulla olisi omassa käsialafonttivarastossani kauniimpiakin käsialoja, mutta annoin mennä.

Pelistä tuli juuri niin ihana, kuin arvelinkin ja tätä tekstiä kirjoittaessani keittiössä on meneillään iltapala-Kimble, hellu on korvannut minut hetkellisesti. Ihana onnentunne! <3 Meidän perheen oma KIMBLUKKA!