Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

PIAN TULOSSA – UUSI LASTENHUONE TAI VÄHINTÄÄN UUDET TUULET

Kaupallinen yhteystyö: Glowdia ja SBM Kipinä

Olen aivan kyllästynyt lastenhuoneen kaaokseen. Väsynyt siihen, että siellä näyttää vähän tylsälle, tavaraa on paljon, sänkytilanne karsea ja fiilis muutenkin kulahtanut, jämähtänyt. Kirjoitin aiheesta jo talvella ja kaipasin muutosta. Lapsiakaan ei taida huoneensa ympäristö liiemmin juuri tällä hetkellä inspiroida, sen verran vähän he siellä aikaa viettävät. On kyllä oikeasti aivan ihanaa, että lapset tulevat aina sinne tilaan, missä minäkin olen, sillä tiedostan toki, että tulee aika, jolloin äidin seura ei niin paljon kiinnostakaan. Eikä se nyt aina tarkoita sitä, että niille eiv lastenhuoneen sisustus kelpaisi.

Olen yrittänyt pitkään miettiä mitä huone kaipaisi ja kuten ehkä saattaa huomata sen tämän hetkisestä tilasta, ihan hirveästi en ole loistoratkaisuja keksinyt. Lastenhuone-tägillä kun selaa vanhoja postauksia, niin huomaa, että välillä se on ollut todella ihanana. Onnekseni on ihmisiä, jotka auttavat ajatustoiminnassa siinä asiassa, että mihin suuntaan huonetta lähdetään viemään. Tilasin nimittäin Glowdiasta suunnittelupaketin juuri tähän täsmäongelmaan. Valitsin paketin nimeltä Glow, joka sisältää:

  • Sisustussuunnitelman valittuun huoneeseen
  • Pintamateriaalit, huonekalut, tekstiilit, valaisimet, somistus
  • Ostoslista!
  • Yhteydenpito suunnittelijan kanssa
  • Tarvittaessa yhden muutoskierroksen

Kaikki tapahtuu siis niin, että syötän huoneesta tai huoneen osasta tietoja palveluun ja toiveitani sekä mm. listan jo olemassa olevista kalusteista. Muutamaa päivää (7-14) myöhemmin saan luonnoksen suunnitelmasta, kommentoin sitä ja vähän myöhemmin sähköpostiin (ja My Glow -kansioon Glowdiassa) ilmestyy suunnitelma. Kuinka helppoa! Tai siis aivan täydellistä. Sen jälkeen minun tarvitsee tietysti alkaa hommiin, hankkia tavaroita ja huonekaluja, maalata mahdollisesti seiniä, ruuvata hyllyt ja naulakot paikoilleen ja mitä nyt suunnitelmaan milloinkin kuuluu.

Valitsin Glowdian suunnittelijoista itselleni Salla Sojakan. Suunnittelijasivulta näkee eri suunnittelijat ja voi valita omaan tyyliin sopivan henkilön. Sallan kuvauksessa lukee, että hänen lempityylinsä on leikkisä ja skandinaavinen, ja voisin melko hyvin todeta meidän kotimme tyylistä samaa. Joten it’s a match! Tosin en näistä postauksen kuvista lähtisi tyyliä hulluna muodostamaan, ne ovat tämän hetkistä lastenhuonettamme, joka taas kuvastaa isosti aika monien lasten huoneita, jotka ovat päässeet luisimaan samaan jamaan.No mutta, että millianenko suunnitelma saatiin? Hyvä, todella hyvä. Siihen kuului värisävyjä maaleista, joilla maalata musta seinä sekä jo olemassa oleva Ikean Tarva-lipasto. Haluan säilyttää lipaston, sinne saa hyvin tällä hetkellä sängyn alla olevia legoja ja autoradan palasia. Vanhan kerrossänkymme möin jo viime vuoden puolella pois ja tilalle olen pitkään miettinyt vaihtoehtoja päätymättä mihinkään. Lopullinen ratkaisuni tulee olemaan suunnitelman mukainen Ikean Svärta-kerrossänky, sillä sen alle saa myös ulosvedettävän varapeti-nimellä kulkevan vuoteen. Tarvitsemme kolmelle lapselle nukkumapaikat ja näin ne saadaan, eikä tilaa kulu paljon, sillä huone ei ole valtavan suuri. Lisäksi suunnitelmaan kuului kerrossängyn yläsängylle verhot, jotta yläsänkyläinen saa yksityisyyttä. Tämä on loistava idea. Suunnitelmaan kuului myös naulakko, valaisimet, lipastonnupit ja pikkutavarahylly kerrossänkyasujille. Lisäksi oli linkkejä inspiraatiokuviin lipaston maalausta varten. Juuri sellaisia asioita ja tuotteita, joihin kyllä itsekin saattaisin päätyä omin avuin, jos tulisivat automaattisesti jotenkin vastaan, mutta nyt mulla ei vaan tarvinnut ajatella itse yhtään. Ainakin mulla on aivokapasiteetti ihan maksimiteholla noin suurinpiirtein kokoajan, joten aah, mikä helpotus.

Kerrossänky on nyt bongattu Tori.fi:stä ja se saadaan piakkoin. Muitakin tuotteita yritän bongailla kierrätysryhmistä. Ja yksi asia, johon tartun heti kun inspiraatio iskee / on aikaa / lapsetkin innostuvat, on kirjahyllyn kirjojen raakaaminen läpi. Eli pois ne, joista lapset eivät pidä tai jotka viedään varastoon talteen. Kirjat ovat meillä tärkeä osa arkea ja tykkään, että kirjahylly pursuaisi, mutta kuten todettu, tilat ovat ahtaahkot. Oikein jos innostun, niin siirrän myös lastenhuoneen kellon kesäaikaan, heh! Oli nimittäin järkyttävää eräänä aamuna, kun herättiin vartin yli kuus ja kello oli edelleen talviajassa ja näytti vartin yli VIITTÄ.

 

Olen yhtä innoissaan tästä lastenhuoneen muutoksesta kuin nuo Kaja ja kaverinsa tuolla kaapissa pari kuvaa alempana. Tai mun My Lillte Pony kirjojen vierellä, melkein lentoon lähdössä. On jotenkin superkivaa se, että mulla on nyt tässä tietokoneella tiedosto, johon voin aina palata, kun mietin, että mikä on seuraava vaihe huoneen laittamisessa. Kevät on kyllä just tällaista ihanaa kodin laiton aikaa. Mietin jo äsken, että kehtaisinko vielä lipaston tuohon sisäpihalle ja maalaisin sitä siinä, välittämättä pölystä tai pihaa ympäri polkupyöräilevistä lapsista tai naapureista nyt varsinkaan. Olisi vaan niin suloisen kivaa maalailla kevään lämmössä ja suihkulähteen liplatellessa vieressä. 

 


 

EI YHTÄÄN NOLOJA JUTTUJA

Juna oli saapumassa Pasilan asemalle. Olimme tulleet junan oville jo valmiiksi kasseinemme, että jäädään pois. Siinä seisoskellessa tuli mieleen, että joskus on kauheasti hävettänyt se pelkkä ajatuskin, että mitä jos seisookin väärällä puolella junaa. Seisoo siinä odottamassa, että juna pysähtyy, mutta tajuaakin asemalle saavuttaessa, että laituri onkin toisella puolella. Kuinka noloa! Oikeasti siis, EIHÄN SE OLE YHTÄÄN NOLOA, mutta miksi ihmeessä joskus on tuntunut siltä? Nolostellut sellaista asiaa? Kuvitellut, että joku ympärillä oleva ihminen sen huomaa ja miettii tai pahimmillaan varmaan on ajatellut, että naureskelee päälle. Milloin itse on miettinyt jostain ihmisestä yhtään mitään, tai että joku arkinen asia, kuten ovella seisominen olisi noloa.

Nämä tällaiset nolostelut liittyvät usein epävarmoihin aikoihin elämässä, ehkä eniten nuoruuteen, mutta toisilla ne tuntemukset voivat olla mukana läpi elämän. Ei ole kauankaan aikaa, kun joku kertoi hypänneensä metron kyytiin, väärään suuntaan, eikä kehdannut jäädä heti seuraavalla pysäkillä pois, vaan kulki monta pysäkin väliä ennen kuin jäi pois ja meni takaisin toiseen suuntaan. Nämä ovat kyllä ihmeellisiä nolostumisen tunteita. Normaaleitakin tavallaan, mutta useimmat melko turhia. Jos on jännittäjä elämässä muutenkin, niin silloin on helpottavaa, kun niistä pääsee eroon. Huvittavia ne useimmiten varsinkin ovat! Pyysin seuraajiani kertomaan heidän omia kokemuksiaan ja tässä niitä koostettuna teille, olkaat hyvät:Ennemminkin tässä tilanteessa toivoisi, että joku olisi nähnyt, sillä jos käykin huonommin, niin olisi ihanaa saada apua! Itse kaaduin toista lasta odottaessa parkkipaikalla pahasti, kun olin kiertämässä takapenkille ottamaan kolmivuotiaan tyttäreni pois turvaistuimesta. Kaaduin ison vatsani kanssa selälleni, ihmisiä käveli ohi, mutta kukaan ei tullut auttamaan. Se oli aika kamalaa! Tunnistan tämän! Nykyään menen kassalle suoraan ja sanon ihan ääneen, että en ole ennen käynyt, miten täällä toimitaan. On ihanan vapauttavaa olla aidosti vähän urvelona, eikä esittää, että tietäisi jotain mitä ei tiedä. Sama pätee muuten siihenkin, että joskus aikoinaan ihmiset reissatessa kammoksuivat sitä, että heidät tunnistaa turisteiksi! Siis ihan hirveää, jos joku luulee turistiski, VAIKKA ON TURISTI. Rempseästi vaan kaikki turistin merkit esille, kamera kaulaan ja selfieitä ottamaan maamerkkien edustalle, ihan pokkana! Joskus muuten nolostutti myös ottaa valokuvia joidenkin turistinähtävyyksien luona. Tarvitsin parikymppisenä valokuvia Mannerheimin patsaasta ja muistan kyllä kuinka nolotti hirveästi pyöriä siinä patsaan ympärillä järjestelmäkamera kaulassa. Onneksi nykyään on intternettikännykät ja ihmiset kuvaavat kaikkea kaikkialla ja paljon! Itse otan myös instastooreja kävellessäni kaupungin kaduilla, vaikka ihmisiä tulisikin vastaan. Se tietty kyllä joskus vähän nolottaa… hehe.Tämän ilmoitti moni. Onneksi nykyajan nuorille, toivottavasti, vaikkapa kuukautiset ovat aivan arkinen asia. Mun sukupolvella se saattoikin olla asia, josta ei vaikka kotona puhuttu juuri ollenkaan, joten nolostumisen tunne nousi varmastikin sieltä.

Mutta että vessapaperi! Tämä on kyllä varmasti monilla, keillä siivooja käy, iso nolon tunteen aiheuttaja. Ja niin turha! Sotkuista kotia muutenkin kyllä pahoitellaan. Ihan turhaan. On mukava mennä kylään jonkun ystävän luo, kun siellä oikeasti näyttää sille, että siellä eletään ja että muillakin on legoja siellä täällä, likainen yksinäinen sukka pilkottaa sängyn alta ja pölyt on jäänyt pyyhkimättä muutamaan viikkoon, kuukauteen. Armollista. Sellaisia kuvia ja ajatuksia täältä tähän maanantaihin. Ei tarvii nolostella mitään turhuuksia, mutta noille tapauksille, jotka omalle kohdalle ovat sattuneet, saa ja pitää itsellensä kyllä nauraa! Sille vaikka, että teininä nolotti hulluna mennä paikalliseen skeittikauppaan, niin piti Helsinkiin asti lähteä, että kehtasi mennä. Tai että ikinä ei kunnolla kehdannut harjoitella jotain urheilulajia, koska ei osannut. Höh sille! Kukapa osaisi yhtään mitään, jos ei ikinä harjoittele.

AIVAN IHANA PAPU X HAKOLA -YHTEISTYÖMALLISTO

Kaupallinen yhteistyö: Papu & Hakola

Sain puhelun muutama viikko sitten Hakolan luovalta johtajalta Annaleenalta Hämäläiseltä. Hän kertoi, että on tulossa mallisto, Hakolan ja Papun yhteistyö, ja he haluaisivat minut ja Pinjan tämän tiimoilta yhteistyöhön. Ennenkuin näin tai edes kuulin, mitä sieltä on tulossa, Annaleena sanoi, että tuotteet ovat niin meidän näköisiämme, että tykätään niistä aivan varmasti. Olin ihan hirmuinnoissaan ja vastasin samantien, että me ollaan mukana!

Viime viikolla sitten hypättiin Pinjan kanssa junaan ja huristeltiin kohti Seinäjokea. Lähdimme juurille, Jurvaan katsomaan kuinka tuotteet syntyvät. Kun on lapsia, perhe-elämää ja töitäkin pitäis tehdä, niin liian usein jää aika ystävien kanssa vähäiseksi tai ainakin monesti kaipaisi sellaisia pidempiäkin yhteisiä juttuja, että ehtisi juttelemaan ja vaikka ihan juoruilemaan. Se oli myös suuri syy, miksi oli niin kiva viettää kokonainen päivä Pinjan kanssa.

Annaleena kertoi puhelun aikana, sovittuamme jo yhteistyöstä, sitten kuitenkin vielä taustoja ja tarinaa siitä miten halu tehdä yhteistyötä Papun ja Hakolan välillä alkoi. Ihanat naiset olivat hoksanneet melko nopeasti tavattuaan, että heillä on paljon samankaltaisuutta brändiensä taustalla. Yhteneväisiä arvoja ja ihan värimaailmaakin ja jopa niin paljon samaa, että selvisi, että Hanna-Riikan sukujuuret ulottuivat Jurvaan, sinne mistä Hakolakin on! Papulaiset ja hakolaiset ystävystyivät ja he päättivät toteuttaa yhteistyömalliston. Miten ihana tarina tämä kaikki!

Tuntui siis erityiskivalta matkustaa tehtaalle ystävän kanssa itsekin. Tunnetaan Annaleenan kanssa jo vuosien takaa, kun työskenneltiin samassa työpaikassa ja Hanna-Riikkaankin olen tutustunut aikoinaan Tampereella. Hän oli se, joka bongasi mut työntämässä kissavaunuja lastenvaatekaupassa. Ihanaa, että he olivat halunneet juuri meidät tähän mukaan, että meilläkin oli ystävyyssuhteet ennestään.

Juna puksutteli Seinäjoelle ja sieltä meitä tuli hakemaan ihana Anne ja ajeltiin syvälle Pohjanmaalle Jurvaan. Kävin puolitoista vuotta sitten tehtaalla ensimmäisen kerran, joten se oli vähän jo tuttu.  Tuntuu oikeasti tosi hyvälle ja sydäntä lämmittää, kun tehtaalla näkee ne ihmiset, ketkä niitä sohvia, raheja ja pöytiä siellä tekevät. On aivan eri asia mennä Ikeaan ja ostaa sieltä joku laatikko, jonka sisällä on huonekalu palasina – se ei tunnu miltään verrattuna tähän. Kun tuolla pohjanmaan perukoilla näkee omin silmin, kuinka rahi valmistuu, niin onhan se ihan mahtavaa.  Päästiin kurkkaamaan myös kuuluisaan vanuvarastoon, jossa Annaleena on kertonut leikkineensä lapsuudessaan paljon. Nyt siellä leikkivät hänen lapsensa, tietysti! Mekin kyllä Pinjan kanssa hullaannuttiin pastellisävyistä. 
Tehtiin päivän aikana Instagramin puolelle pitkät stoorit tehdaskäynnistä, ne löytyvät meidän kummankin profiileista kohokohdista (tiks & piks). Hauskaa muuten, että näissä kaverikuvissa istumme juuri niiden rahien päälle, millaiset valinnat valitsimme omiin koteihimme. Oli melkoisen vaikea päätös, että olisiko se harmaa Aamu-kuosi, vai kentien sininen Yö. Molemmat ovat ihania. Ihan niinkuin mekin! <3
Yhteistyömallistoon kuuluu myös upeat, paksut, puiset leikkuulaudat. Mulle tulee muuten aina puuverstailla ja varsinkin leikkuulauta-asioista mieleen muisto jostain artesaani-kouluajoilta. Olin nimittäin jollakin reissussa juuri silloin, kun leikkuulauta oli tehtävälistalla. Nyt taas helpotti, kun tuolla keittiönpöydällä on tällainen kaunokkileikkuulauta, jonka muoto on täydellisempi, kuin mitä ikinä itse olisin tehnyt. Aion korkata omani hakemalla leipomosta jotain erityisen hyvää, kuohkeaa, rapeakuorista leipää.  Kiitos vielä Pinja kivasta reissuseurasta ja Hakolan väelle Jurvaan mukavasta päivästä ja tutustumiskierroksesta sekä tietysti kummallekin, Hakolalle ja Papulle siitä, että teitte juuri meille, mulle ja Pinjalle JUST MEIDÄNNÄKÖISEN malliston! Heh! Sain viestiä Instagramissa yks päivä eräältä seuraajalta, että hän oli luullut meidän olevan mukana suunnittelussa, kun näyttää niin tyylisillemme.Maanantaina lähetti toi paketin ja mun omat Papu <3 Hakolat saapuivat. Säästin pakettien avaamisen seuraavaan aamuun, halusin hetken olevan täydellinen. Avattuani paketin ja heitettyäni sinisen tyynyn sohvalle, mua ihan nauratti! Katsokaa vaikka, P E R F E C T  M A T C H ! Tuollainen söpö kukkienkastelijakin innostui uusista tyynyistä ja rahista. Sohva siirtyi muutama viikko takaperin ikkunan eteen, kun mylläsin järjestystä olohuoneessa. En ole ihan varma onko tämä aivan täydellinen järjestys tähän vuodenaikaan (koska aurinko paistaa suoraan sänkyyn noustessaan enkä oikein pidä siitä, että verhot ovat kiinni), mutta ainakin on vaihtelua ja piristävä muutos. On hauska istua sohvalla ikkunan edessä, kun siitä näkee niin eri tavalla ja laajasti ympäri kotia. Nyt voi vielä nostaa ihanasti jalat uudelle rahille ja napata neuletyön käsiinsä.
Raheja, tyynyjä, leikkuulautoja ja upeita ryijyjä, sekä harmaasta Aamu-kankaasta tehdyn upean Lazy-sohvan (sama malli, kuin tuo meidän) löydät tulevana viikonloppuna Lapsimessuilta osastolta 6e2. Samoin ne löytyvät sekä Hakolan, että Papun verkkokaupoista, joten ei haittaa vaikkei tie Pasilaan viikonloppuna veisikään. Ehkäpä nähdään messuilla ja jos tai kun ei, niin oikein ihanaa viikonloppua just sulle!

 

 

MUITAIHANIALAISNEULE GOES SPRING/SUMMER 2019

Aloitin tässä muutama päivä sitten uuden neuletyön. Myönnettäköön, että tänä neulekautena (neulon yleensä aktiivisimmin syyskuusta-kevääseen, neulekausi ainakin alkaa aina syyskuusta) (ajatteleekohan kukaan muu näin, musta tää on ihan ilmiselvä juttu, mutta kun tarkemmin ajattelen, niin vähän hassu) olen aloittanut kyllä muitakin neulomuksia. Kesken on ainakin kaksi pipoa, yhdet sukat ja villahousut. Kaikki ne ovat ihan vähän vaille valmiita. Toivottavasti saan innon rutistaa ne loppuun ihan lähiaikoina. Keskeneräiset työt ovat hitusen ahdistavia, myös neulekorissa.

Pari viikkoa sitten ihan hetken mielijohteesta tilasin lankoja, kun löytyi nopealla googlauksella useita kivoja värejä samasta, sopivan paksuisesta langasta. Innostuin nimittäin omasta neuleohjeestani, kun Hupsistarallaa-blogin Terhi oli neulonut itselleen oman, reippaasti muokatun versionsa Muitaihanialaisneuleesta ja se oli aivan upea. Muitaihanalaisneuleen ohjehan siis löytyy mun ensimmäisestä kirjastani, Muita ihania – lempeä ja hulvaton käsityökirja. Neule nyt on melko perus ja toisille ehkä mälsäkin neulottava, mutta se kruunu onkin ihana kirjoneulekuvio. Se taas on tietysti tuttu jo täältä blogista ennen kirjaa, sillä kuvio on sama kuin muitaihaniatyynyssä.

On ollut mukava neuloa. Ensinnäkin siksi, että lanka (Alpaca Cloud) on aika ihanaa neulottavaa. Toisekseen siksi, että valmista kirjoneulekuviota on vaan niin mukava neuloa, kunhan seuraa ohjekuviota, vaikka oon mä vähän muokannut sitäkin tuossa matkan varrella. Kivaa on myös ollut katsoa välillä valmiista tyynystä, joka on mulla edelleen tuossa työtuolilla selän takana pehmusteena, että mikä väri olisikaan kiva seuraavaksi. Ja parasta on kuitenkin se, että mä teen itselleni isoa, muhkeaa neuletta, josta haaveilin tässä ihan vasta talvellakin, ja jonka näen itseni päällä jo tietyssä tilanteessa kesällä. Toivon, että saan toteutettua tuon hetken. Olen myös tuntenut mukavia tuntemuksia siitä, että mä oon tehnyt tuon käsityökirjan yhdessä Henna-Kaisan ja Johannan kanssa. Se oli mun iso haave ja se toteutui. Kirja on päätynyt monien ihmisten kirjahyllyyn ja toivottavasti myös käyttöön asti. Se on inspiroinut, sen tiedän varmuudella. Kiitollisuuspuuskaksikin sitä tunnetta voisi sanoa ja terveeksi ylpeydeksi omia tekemisiään kohtaan. Mun yks inhokkilauseita on vaikka itse sanonkin, koska aina saa ja pitää kehua omia juttujaan, jotka on hyviä, mutta tiedän kyllä myös sen pienen, ehkä suomalaisen, nolouden tunteen sen takana.

On ihanaa, upeaa, hienoa ja lähes täydellistä neuloa ainakin vielä tässä vaiheessa unelmiensa höttöpehmeää, hattaraista, kevyttä ja älyhienoa viileiden kesäöiden villapaitaa, joka päällä istun veneessä soutelemassa tyynellä järvenselällä. Paitsi ainiin ne pelastusliivit tulee siihen päälle… Hmm, no, tän jättineuleen allekin ne kyllä varmasti mahtuu. Söpöjä instakuvia odotellessa, heh! Nyt isken neuleen kimppuun ja jatkan haaveilua siinä, oikein leppoisaa ja kivaa lauantaipäivää!  

IHMISKOE – MISSÄ TYÖSKENTELEN PARHAITEN?

Kaupallinen yhteistyö: UMA Workspace

Minussa on vika. Sellainen nykyajan ihmisen vika. En oikein pysty keskittymään vain yhteen asiaan kerrallaan. Joskus se oli hyvä asia, mutta se oli sitä aikaa, kun ei ollut älykännyköitä. Silloin saatoin aivan hyvin tehdä kolmeakin asiaa samanaikaisesti tai sujuvasti vaihdellen ja kaikki etenivät erinomaisesti ja olin vallan tyytyväinen kaikkeen. Nykyään tilanne on liian usein se, että vieressä lojuva kännykkä vie huomion. Ensin sitä kurkataan oikeilla asioilla, mutta hetken päästä sitä säpsähtääkin siihen, että niin sitä vain päätyi Facebookin kautta Instagramiin ja on selaillut siinä kuvia ja kaikenmaailman feedejä jo melko hyvän tovin. Somesta saattaa saada idean johonkin kolmanteen asiaan ja seuraavassa hetkessä onkin toteuttamassa jo jotain, mikä ei liittynyt todellakaan siihen ensimmäiseen alkuperäiseen hommaan. Eikä todellakaan sen huomaamattoman somehetken alkaessa vielä tiennyt, että tuo kolmas hommakin olisi tulossa saatika että mitä se homma oikein tulisi olemaan. Sain mahdollisuuden lähteä mukaan eräänlaiseen ihmiskokeeseen. Testaamaan olisiko minun työhon keskittymiseni parempi, jos teen töitä muualla kuin kotona. Aivan tyystin erilaisessa ympäristössä mihin olen tottunut. Arvatkaapa innostuinko? No enpä vähä!

Työnkuvani on monipuolista. Teen näiden blogi- ja instajuttujen lisäksi myös muita sisällöntuotantoon liittyviä töitä sekä paljon käsillä tehtäviä asioita, ihan konkreettisia kässäjuttuja tai suunnittelutöitä, kuten vaikkapa suunnittelen tatuointeja tai teen kananmunakastiketta ja muusia ja otan siitä hauskoja valokuvia. Töiden tekeminen on kotona on minulle luontevaa ja mukavaa, kun kaikki tarvittava on kokoajan saatavilla. Strösselit, silkkipaperit, villalangat, mittanauhat ja kuolleet leikkokukat maljakoissaan. Kolmen lapsen äitinä on myös erittäin helpottavaa, että työmatkoihin ei juuri kulu aikaa. Vien kyllä aamuisin ja haen iltapäivisin päiväkotilapsen, lasken sen kulkemisen työmatkaksi. Siinä ajassa ehdin orientoitua seuraavaan tulossa olevaan hommaan. Toki kotona työskentelyssä on omat haasteensa. Kuinka ohittaa tiskivuori tai lattialla lojuvat sukat heittämällä ne vain likapyykkikoriin eikä aloittamalla kuuden pyykkikoneellsen pesu-urakkaa. Minulla on toisinaan vaikeaa aloittaa töitä, jos ympärillä on sotkua. Siinäkin on haasteensa, joskus kun pitäisi oikeasta aloittaa ne hommat sillä samalla sekunnilla eikä yhtään siivota ensin, vaikka siivous itsessään onkin ihan hyvä asia.

Pääsin testaamaan viikon ajaksi UMA Workspacen tiloja Teurastamon uusiin tiloihin. Säästin tietokonehommia iltamyöhiltä, jolloin yleensä niitä teen lasten mentyä nukkumaan, päiväsaikoihin. Olen työtä tehdessäni (siitä someselailusta huolimatta tai varsinkin jos sitä ei ole) usein hyvin tehokas ja aikaansaava, erittäin nopeakin toisinaan. Mutta olen myös haaveilija ja aiemmin mainitsemani oman elämäni keskittymishäiriöinen kaikenmaailman houkuttimien suhteen. Helposti jään suunnittelemaan ja unelmoimaan sohvan kulmaan vähän liian pitkäksi aikaa ja tärkeimmät hommaan jäävät junnaamaan. Ongelmatilanteissa tai asioiden vastustaessa hidastun ja pahimmillaan lamaannun.UMA Workspace -kokeilu oli mielenkiintoinen. Tykkään tosi paljon ajatuksesta, että on tiloja, jonne pääsee ihan vaikkapa päivähinnalla tekemään töitä. Sehän on nerokasta, pääsee oikeanlaiseen ympäristöön juuri silloin kun tarvitsee ja palvelut ja tilat ovat loistavat. Teurastamon tilat sijaitsevat parin minuutin kävelyn päässä Kalasataman metroasemalta. Itse asun kohtalaisen lähellä, joten kävelin matkat, noin 15 minuuttia suuntaansa ja sehän on just hyvä virkistävä kävelymatka töihin. UMAn tilat ovat minun silmiini melko suuretkin, en tosin ole käynyt muissa vastaavissa, enkä oikein koskaan ollut töissäkään missään toimistossa, joten vertailukohtia mulla ei kauheasti ollut. Tiloja on kahdessa kerroksessa, paljon erilaisia ja monipuolisia tiloja. Ne mihin minä huomioni eniten kiinnitin olivat tietysti erilaiset minun ja läppärini kokoiset pehmoiset kolot, jonne uppoutua. Sain erinomaisen esittelykierroksen paikassa tullessani sinne ensikertaa ja se oli loistavaa, muuten en olisi löytänyt montaakaan hyvää paikkaa, joita UMAssa oli. Ja mikä on aivan älyttömän hienoa, on se, miten paljon työhyvinvointiin ja selliaseen hyvään fiilikseen tuolla on panostettu.

Itselläni katse ja mieli kiinnittyi tietysti heti ensimmäisenä keinuviin korituoleihin. Se on tietysti kaikista paikoista just se paikka, jossa ei ole läppärille automaattisesti ihan lähellä vieressä pistorasiaa ja jossa läppäri keikkuu sylissä, mutta joka on mukava ja hauska paikka sekin! Aika tiinamaista, kun tarjolla olisi vaikkapa sähköpöytiä, että välillä voisi seistä ja välillä istua pöydän ääressä, niin silloin valitaan heiluva korikeinutuoli. Tarjolla oli vaikka minkälaista välinettä virkistämään työpäivää ja pitämään kehosta huolta sen lisäksi, että siihen varsinaiseen työntekoon oli useammanlaisia tiloja ja paikkoja yksintyöskentelyyn sekä palaveeraamiseen. Mielenkiintoisin hyvinvointia edistävä asia oli kuitenkin Neurosonic-divaani. Siinä kun käy kesken työpäivän ottamassa pienet powernapit rentoutusohjelman ollessa päällä ja muutaman kerran viikossa, sen huomaa yöunien laadussa! Ihan kreisiä, mutta niin mahtavaa.

Samaan aikaan tämän kokeilun kanssa testasin FirstBeat-mittauslaitetta. Se on mitta-anturi, joka kiinnitetään kehoon ja kolmen päivän mittausjakson aikana sillä ja päiväkirjalla saadaan paljon tietoa kehon hyvinvoinnista. Anturi oli kiinni oikean rinnan yläpuolella ja vasemman rinnan alapuolella. Se vilkkui vihreää valoa sykkeen mukaan rintapielessä ja varsinkin valkoinen teepaita päällä, kun valo vilkkui kankaan läpi, melko moni ihmetteli, että mikäs kyborgi musta on tullut, kun tuolla tavoin vilkun. Anturin ollessa käytössä kirjataan netissä olevaan päiväkirjaan ylös kaikki toiminta mitä tehdään, jotta anturin tulosten ja eletyn elämän yhteiseloa voi tarkastella ja analysoida. Testijakson jälkeen anturi lähetään eteenpäin ja sovitaan soittoaika, jolloin hyvinvointivalmentaja kertoo tuloksista. Mittaukset mun kohdallani toteutettiin niin, että toisen ajanjakson tein töitä normaalisti kotona ja toisen aikana työskentelin UMA Workspacessa.

Omat mittausajankohtani asettuivat lasten hiihtoloman ajalle ja myöhempi viikolle, jolloin mulla oli muutakin ohjelmaa, joten en aivan täysipäiväisesti pystynyt olemaan UMAn tiloissa koko viikkoa. Lasten hiihtoloma oli luonnollisesti melkoista hässäkkää. Samaan aikaan, kun itse yritin päästä työmoodiin ja antaa luovuuden kukkia, lapset piti ruokkia ja heille keksiä kivaa ja järkevää lomatekemistä. Voitte siis kuvitella, että helppoa se ei ollut. Päiväkirja kertoikin karua totuutta, että iso osa päivästä meni aivan muuhun kuin aktiiviseen työntekoon. Kruununa saimme vieraaksemme myös oksennustaudin. Eli melkoisen autenttinen työviikko monelle samaistuttavaksi. 

Toinen testausviikko ja viikko, jona työskentelin UMAssa oli myös hieman katkonainen, enkä ehtinyt olla paikalla ihan kokonaisia päiviä, miten olisin halunnut. Silti mukavien paikkojen etsiminen työntekoa varten oli leppoisaa ja sain paljon aikaan niinäkin tunteina, jotka paikalla olin. Puhelut ja videopalaverit oli ihana puhua äänieristetyssä kopissa! Olisin varmasti juonut paljon hyvää kahvia, jos olisin aktiivisempi kahvinjuoja, sen verran hyvältä tuoksuivat keittiön kahvit.

Jännitti vähän saada puhelu tuloksista. Mittaustuloksissa käytiin läpi myös mun kuntoa muuten. Liikun urheilemalla melko vähän, mun liikkumiset muodostuvat lähinnä hyötyliikunnasta ja kävellen liikkumisesta paikasta toiseen. Askeleita päivän aikana yleensä tulee keskimäärin noin 7000-11000 ja se on tosi hyvin ihan vaan arkielämästä. Asumme hissittömässä talossa ja olen vuosien saatossa kyllä muuttunut myös portaista ilon ottavaksi ihmiseksi. Haastan itseäni joka päivä 73 portaan matkalla erilaisin keinoin, joskus juoksen ne täysillä ylös, joskus pysyn samassa tehokkaassa rytmissä koko matkan ja yleensä raahaan käsissäni luonnollisesti erilaisia asioita. Kuntotasoni asettui kohtalaisen kohdille ja se on ihan ok, mutta toki herätteli siihen, että ihan mitta-asteikollakin se voisi ihan hyvin hyvänkin kohdalla olla, jos asiaan vähän panostaisi enemmän. Unenlaadun mittaus mua vähän jännitti myös, että millaisia tuloksia sieltä tulee. Nukun nimittäin mielestäni (ja ranteessani yötä päivää olevan kellon mukaan) tosi hyvin, sikeästi ja hyvää unta. Samaa näytti anturi. Tulosten mukaan stressin ja palautumisen tasapaino, unen palauttavuus ja liikunnan terveysvaikutukset – kaikki tulokset olivat piirun verran paremmat UMAn testiviikon aikana. Olisi supermielenkiintoista toistaa tämä testi joskus toiste, että kävisikö silloin niin. Kaikenkaikkiaan tämä ihmiskoe oli erittäin mielenkiintoinen. Ensinnäkin aina välillä on hyvä saada vähän osviittaa omasta hyvinvoinnista niiden omien tuntemusten tueksi. Toisekseen tämä opetti todella paljon myös ja auttoi näkemään oman työskentelyn hyviä ja huonoja puolia. 

Suosittelisin kaikille rauhallisen työympäristön tarvitseville UMA Workspacea täydestä sydämestäni. Sen monipuolisuus ja tarjoamat mahdollisuudet ja erityisesti työhyvinvoinnin korostaminen tekevät työnteosta varmasti antoisaa päivittäin. Itsestäni opin sen, että välillä on todella hyvä istua ihan rauhassa alas tekemään niitä kirjoitus-, kuvankäsittely- ja kaikenmaailman ATK-hommia. Väsähdän silti, jos ympäristö ei tarjoa mulle riittävästi ärsykkeitä ja inspiraatiota. Välillä UMAssa tuntui siltä, että tarvitsisin silti siihen viereen sen kangas-, romu- ja lehtiläjän, eivätkä kauniit ja selkeät työtilat riitä, sillä voin ihan aidosti alkaa pilkkimään, vaikka en erityisen väsynyt edes olisi, jos tylsistyttää. Liekö sitten sen multitaskaamisen aiheuttama vika vai synnynnäinen piirre minussa se. Tämä ihmiskoe herätti minut siihen, että siellä kotona ei enää tarvitse miettiä olisiko työnteko antoisampaa muualla, vaan tiedän, että osaan toimia molemmissa hyvin. On ihanaa, kun on vaihtoehtoja.

Hyvinvointianalyysi-tulosten jälkeen päätin, että panostan hyvinvointiini nyt enemmän. Lupasin itselleni syödä aamupalan joka päivä ja ottaa kilpirauhaslääkkeet joka aamu ennen aamiaista (jos kaksi karamellia on tarttunut yhteen, ne kai lasketaan yhdeksi, sanoi Pikku Myy ja luotan siihen, että nämäkin kaksi asiaa on helpompi muistaa jos niputtaa ne yhdeksi isoksi aamumuistamiseksi). Alan taas pyöräilemään ja retkeilemään ja käsilläseisomaan enemmän kun lumet kokonaan sulavat. Innostuin niin paljon, että tein kahdeksan kohdan listan muistutuksena itselleni ja teille muille. 

ILTASATUARVIOITA ÄIDIN NÄKÖKULMASTA // POSTAUSSARJAN KAKKOSOSA

Aloitin syksyllä menestyksekkäästi uuden postaussarjan, jossa kerron kolmesta iltasatukirjastamme. Sekä omaksi, että teidän harmiksenne unohdin sarjan samantien. No, ei tässä niin jäniksen selässä olla, joten sarja jatkuu nyt.

Iltasatutavat muuttuvat alinomaa ja viime aikoina on luettu taas entistä enemmän. Pari kirjaa ja yksi äänisatu, vähintään. Lapset rakastavat Vuokko Hovatan lukemia Siiri-kirjoja. Ollaan jo siinä vaiheessa, että nelivuotias lukee niitä Vuokon kanssa yhdessä, kun osaa ne jo niin hyvin. Yllätin lapset taannoin ja luin sanelimeen kirjastosta lainaamamme Siiri ja Kertun kirppu -kirjan, joten joinain iltoina he saavat kuunnella sadun myös äitinsä lukemana. Hypätäänpäs nyt kuitenkin postaussarjan kakkososaan, olkaa hyvät

Kissa Katoaa – Juha Virta, Marika Maijala

Voi että tykkään Marikan piirustustyylistä! Kissa katoaa on jatkoa Piano karkaa -kirjalle, mutta silti aina valitaan hyllystä mieluummin tämä. Kauniit, hauskat ja oivaltavat kuvat sekä ihan älyttömän ihana värimaailma houkuttelee. Kirjan hahmot ovat mainioita, omanlaisiaan ja kirjan tapahtumapaikka Tivoli niin herkullisen näköinen, että tekisi mieli itselläkin päästä sujahtamaan kirjan maailmaan syömään hattaraa. Tarina on ei niin tavanomainen, se on hauska ja lapset aina jännityksellä odottavat seuraavaa käännettä. Erityismaininta siitä, että kirja pitää muutamien aukeamien kohdalla kääntää toisinpäin, koska juoni niin vaatii ja kuvitus olisi muuten vinossa tai päätä saisi kallistella oikein kunnolla 180 astetta. Joka kerta hymyilyttää myös taikurin taikasanat: zuupper-truupper-loorem-ipsum-pannacotta-vesirotta-tyhjäkohta! Kissa Killi ja Sottapytty – Tuula Korolainen, Christel Rönns

Tämä kirja on jo vanha, kymmenen vuotta sitten ilmestynyt. Tyttäreni on saanut sen pienenä ja sitä on luettu paljon jo silloin. Kissa Killi näkee peilistä peilikuvansa, joka houkuttelee hänet sotkemaan koko kodin. Pahinta on mielestäni se, kun hilloa lentää keittiön tapettiin. Eikä siinä vielä kaikki! Tämä on lause, joka toistuu monella sivulla ja lasten kanssa yhteen ääneen se aina sanotaan! Tunnen joka kerta kirjaa lukiessani hillon tahmeuden sormissani ja tuntuma vaan pahenee, kun seuraavalla aukeamalla heitellään tyynyjä niin, että höyhenet lentelevät. Kirjan kuvitus on todella hauska, näyttää tosi paljon vuodelta 2009. Yksityiskohdat ovat mainioita. Tykkään aina siitä, että kuvituksesta tunnistaa vaikkapa Block-valaisimen tai jonkun design-tuolin. Luulen, että tämän kirjan runsas lukeminen on saanut lapsiin toisinaan tunteen, että heidänkin panoksensa kodin siivoamiseen on tärkeä, äiti yksin ei selviä kaikesta. Viimeisen aukeaman Sotkusääntö-loru on mahtava. Luen sen joka kerta vähän eri äänen painolla tai laulaen. Iltasatuja kapinallisille tytöille 2 – Francesca Cavallo, Elena Favilli

Nämä tarinakirjat maailmaa vaikuttaneista kapinallisista, rohkeista ja ihanista tytöistä ja pojista ovat tosi hyviä. Tämä Kapinallisten kakkososa on vain yksi monesta, joita meilläkin hyllystä löytyy. Meillä nämä on kaikki luettu niin, että joka ilta jokainen lapsi saa sanoa stop jossain vaiheessa, kun plärään kirjan sivut läpi ja näin valikoituu luettava tarina. Aina sovitaan, että luetaan kaksi tarinaa, mutta loppujen lopuksi viisikin saattaa mennä tuosta vaan. Ekaluokkalainen tosin on vähän ahdistunut joistakin liian rankoista tarinoista. Välillä pitääkin vähän kaunistella, jättää hurjimmat käänteet kertomatta. Mutta ai että miten tärkeitä tarinoita!

Sarjan ensimmäisen osan löydät täältä: Kun pysyin valveilla kolmen iltasadun ajan.

KEVÄISELLÄ TALVIRETKELLÄ VAAHTOKARKKIKENGISSÄ

Kaupallinen yhteistyö: Lowa, kengät saatu. 

Onko teillä joku lemppari vuodenaika? Vai tykkäättekö kaikista ihan yhtä paljon, aina ilahdutte jokaisen ainutlaatuisuudesta sen alkaessa? Onko se lempivuodenaika vaihtunut elämän myötä?

Mä pitkään ajattelin ja aina vastasin heti, että kyllä kevät on mun suosikkini. Kaikki ihana on silloin vasta edessäpäin. Se vaaleanvihreä, joka nousee pikkuhiljaa harmaan ja ruskean keskeltä. Se, kun lämpötila pikkuhiljaa nousee lämpimiin lukemiin, vatteet väheneväy ja taas tajuaa, että kyllä se kesä jälleen tulee. No, nythän ei vielä ole ihan kevät. Tai on, jos kalenteria katsoo, maaliskuu lasketaan jo kevääksi, mutta viime viikkojen tunnelma sai ajattelemaan jo helmikuussa, että elettäisiin täysillä kevättä. Pari viikkoa takaperin tajusin myös sen, että ei se kevät taidakaan olla mun lempparini enää. Kevääseen liittyy samaan aikaan ihanasta talvesta luopuminen (tykkään kovista pakkasista ja paljosta lumesta), kaunis lumi muuttuu märäksi ja aivan väärän väriseksi moskaksi. Aurinko paistaa kokoajan enemmän ja enemmän ja se on aivan ihanaa, mutta ei se, kun kaikki kirkas näyttää silti sumealta. Katupöly pöllyää auringonvalossa, ikkunat ovat talven jäljiltä sumeat, odottavat pesua. Niillä ei pääse mun topneloseen vuodenaikojen ykköseksi. Ei enää.

Eli jos sinne kaverikirjaan pitäisi se lempivuodenaika just nyt kirjata, niin kyllä se ois kesä. Tai talvi. OIkeasti kyllä varmasti kaikki neljä ihanaa vuodenaikaa, jotka meillä kaikesta ilmastoahdistuksesta huolimatta edelleen onneksi on.

Mutta.

(onneksi ei tarvitse listata mitään paremmuusjärjestykseen)

Voi miten kaunis oli helmikuinen metsä. Ajelimme hellun kanssa sunnuntaikävelylle Linloon ja kuljimme pitkin lumisia polkuja valmiita reittejä muiden retkeilijöiden seurassa. Ilma oli vuodenaikaan nähden niin lämpöinen, että takkia ei tarvinnut. Olen aina tykännyt olla ulkona villapaitasillaan. Teininä neuloin kässätunneilla ihanan norjalaisneulehenkisen paidan, josta tuli niin suuri, että se oli täydellinen luisteluvaate. Sellainen lähes polviin saakka roikkuva muhkea jättineule. Siinä luistelutyylissä oli jotain Tiina-kirjojen 50-lukulaista henkeä, rakastin sitä. Sama tyyli on edelleen mun lempparini, varsinkin metsässä ja luistellessa. Tosin tämä kuvissa näkyvä neule ei ole villaa ja se on ihan kaupasta ostettu. Haaveissa silti on, että neulon itselleni retkeilyneuleen. Ja kyllä myös se, että hankin sinne alle myös tarvittaessa käytettävän tuulenpitävän, nykyaikaisen, 2020-lukulaisen teknisen ulkoilutakin, niin kovillakin pakkasilla voisin vain olla villapaidassani.

Ollessani kymmenisen vuotta sitten Hongkongissa, olin pakannut reissuun mukaan saamieni vinkkien mukaan käytännöllisiä matkavaatteita ja kenkiä. Ostin jopa urheilusandaalit, jotta välttäisin rakot jaloissa, kun kävelee pitkiä matkoja. Vihasin noin jokaista sekuntia, koska peilistä mua katseli joku käytännöllisesti pukeutuva reissunainen. En se ole minä. Mää haluan näyttää siellä metsässä tai Hongkongin vilskeessä ihanalle. Haluan näyttää just multa. Päätin sen reissun jälkeen, että ei enää rumia urheilukenkiä eikä mitään vaatteita, joita joku muu suosittelee järkivalinnoiksi jonnekin. Linlon metsissä kulki hymyssäsuin onnellinen nainen. Muhkeassa pipossaan, Muita ihania -kaulahuivissaan, lähes haaveiden neulepaidassaan, Uhanan monta vuotta hyvin palvelleissa merinovillahousuissaan ja oikeissa, tyylikkäissä mustissa ulkoilukengissään. Sain kengät Lowalta ja voi että olen ollut onnellinen. Ne ovat stylet, eivät ollenkaan verrattavissa niihin Hongkongin urheilusandaaleihin (jotka muuten annoin heti sen reissun jälkeen eteenpäin) ja aivan kertakaikkisen hyvät jalassa. Taisin juurikin tuolla Linlon poluilla todeta, että tuntuu kuin jalassa olisi vaahtokarkkia tai hattaraa, niin hyvälle ne tuntuivat. Yks vaahtokarkki siis koko nainen noiden vaaleanpunaisten vaatekappaleiden kanssa! Linlo oli kiva retkikohde. En ollut käynyt siellä aiemmin, mutta muistin nähneeni jonkun instastooreissa joskus kivoja kesätunnelmia sieltä, joten kohde valikoitui täysin sen mielikuvan perusteella. Nuotiopaikkoja oli useampia ja maasto kivan monipuolista, välillä piti kiivetä vähän korkeammallekin polulle ja kun saari on kyseessä ei reitti ollut aivan suorakaan. Ehdottomasti haluan käydä vähintään päiväretkellä Linlossa lasten kanssa, kunhan siirrytään enemmän kesää kohti. En tiedä voiko saaressa yöpyä teltan kanssa, mutta niin nättejä spotteja siellä oli, että sekin olisi varmasti kivaa. 

KUINKA SAADA LAPSET INNOSTUMAAN KÄSITÖISTÄ?

Multa kysytään toisinaan, että ovatko mun lapsetkin innokkaista käsitöiden tekijöitä. Ja että te varmasti teette paljon kaikkea askartelua yhdessä. No, vastaan tietysti kyllä, koska asia toki niinkin on, me teemme yhdessä juttuja ja ovathan lapset innostuneitakin, mutta on tässä asiassa silti vähän sellainen suutarinlapsi-kulmansakin. Kun tekee käsityöjuttuja muutenkin, niin ei mua useinkaan ihan hirveästi innosta lasten kanssa vielä illallakin touhuta askarteluasioita, vaan teemme toisenlaisia juttuja. Toisinaan käy niin, että minä teen kässähommiani tai käyn läpi askarteluvarastojani ja lapset vaan tulevat seuraamaan tekemisiäni ja innostuvat sitä kautta, oma-alotteisesti. Kolmen lapsen äitinä on käynyt myös niin, että valitettavasti en ole aivan yhtä paljon askarrellut synttärikortteja tai harjoitellut aakkosia, kuin minä ensimmäisen ja vielä kahdenkin lapsen kanssa teki.

Lapseni, ainakin kaksi vanhinta, tietävät, että melkein mitä tahansa käsitöihin tai askarteluun liittyvää tarviketta he minulta kysyvät, saattaa mulla hyvinkin sellaista löytyä. Jos ei löydy, niin mulla on usein luova vaihtoehto sen kysytyn tilalle. Olen myös sitä mieltä, että lapset saavat ihan pienestä pitäen käyttää kunnon välineitä, teräviä saksia ja pitäviä liimoja ja kunnon pigmenttisiä vesivärejä, koska ei meistä aikuisistakaan kukaan innostu huonoilla välineillä.

Viime viikolla oli erityinen viikko lasten luovuuden suhteen. Eräänä päivänä koulusta tultuaan tyttöni istui välipalalla keittiönpöydän ääressä puhelinta katsellen. Ehdotin hänelle, joskos kiinnostaisi kirjontahommat. Kiinnostusta ei juuri ollut, mutta sain kuin sainkin houkuteltua hänet edes kokeilemaan kirjomista. Annoin paperia, pyysin piirtämään soturikissahahmon, teippasin kuvan ikkunaan. Etsittiin hänen mieleisensä värinen pellavakangas ja pingotettiin se kirjontakehykseen. Tytär piirsi kissan kankaalle. Hän valitsi sopivan väriset muliinilangat ja alkoi kirjomaan. Joskus pienempänä hän oli tehnyt muutaman piene kirjotun kuvan, mutta aiempi kokemus kotioloissa oli vähäistä. Into kasvoi tehdessä ja sain parin seuraavan päivän aikana kuulla seuraavat lauseet, tässä järjestyksessä: Äiti, tää onkin yllättävän kivaa. Kunpa mää pääsisin jo kirjomaan. Kirjominen on kyllä ihan liian aliarvostettua. Valmista työtä hän kommentoi, että siitä tuli aivan ihana. Sanoisin, että innon siemen on kylvetty. Viikonloppuaamuna ekaluokkalaiseni kesken Nintendolla peluun ilmoitti, että olisi kiva tehdä vohvelikangaskirjontaa. Kurkkasin kangasvarantoni samantien ja totesin, ettei juuri sitä siellä kuitenkaan ole (vaikka olisin voinut vaikka vannoa, että vaaleanlilaa siellä on ollut) (ehkäpä laitoin menemään taannoisessa kangasinventaariossa, niin siinä aina käy). Siispä nelivuotias matkaan ja metrolla kangaskauppaan. Sen lisäksi, että meillä oli tosi kiva parituntinen ihan kaksin, sai isoveli vohvelikankaansa. Totesinkin kangaskaupantädille, että nyt piti lähteä heti hakemaan, kun lapsi niin toivoi kesken pelaamisen. Voi että olikin ihana seurata hänen tarkkaavaisuuttaan pujotellessaan lankoja pitkin vohveliruutuja. Onneksi on vielä käsityöntunteja koulussa, jolla tämäkin taito opetellaan. Olen erittäin kiitollinen. <3

Nuorimmaisen kanssa askarreltiin yhdessä synttärikortti tarhakaverille. Nelivuotias on oppinut kirjoittamaan erityisesti oman nimensä, mutta myös muita kirjaimia ihan kuin itsestään (usein kirjoittaa nimensä vitsikkäästi niin, että osa kirjaimista on isoja ja toiset kirjaimet niiden sisässä, “tämä on mun tyyli“, hän vastasi kun kysyin miksi niin kirjoittaa). Kelloakin hän jo ymmärtää, vaikka minä en kyllä ole juuri näitä taitoja ehtinyt opettaa. Tästä kiitoksia siis ehkäpä toiseen kotiin ja päiväkotiin nyt ainakin. Pikku-Ruu oli erittäin ylpeä, kun sai viedä lahjaksi kaverilleen äitinsä tekemän jätskityynyn sekä itse askartelemansa neliosaisen synttärikortin.Otsikon kysymykseen palatakseni, totean, että mielestäni kaikki se mitä me vanhemmat teemme vaikkapa käsitöiden suhteen, tarttuu lapsiin kyllä vaikkei sitä niin aktiivisesti opettettaisikaan. Riittää, että he näkevät meidät tekemässä joskus jotain ja huomaavat sen innon, joka meissä juuri sitä aihetta kohtaan on, tarttuu heihin kyllä jollain tavalla. Jos ei innosta tekemään itse samantien, niin sitähän saattaa aikuisena vasta opetella saman taidon ja sitten ehkä vasta ymmärtääkin, että vitsit tän tekeminenhän on ihanaa, ei ihme, että se äiti tykkäsi neuloa tai isä rakentaa kitaransa itse.

39-VUOTIAS LASTEN SUUSTA

Facebookissa on viime päivinä näkynyt taas yhdenlainen kiertokirje, jossa käyttäjän puolison pitää vastata kysymyksiin. Minä pyysinkin lapsiani vastaamaan kysymyksiin ja tämä olkoon nyt sitten 39-vuotishaastatteluni lasteni vastaamana, sillä tänään on mun syntymäpäivä. Vastaajina siis tyttäreni, ikää pian 12 vuotta (Miisu), ekaluokkalaiseni, pian 8-vuotias (Runo) ja nuorimmaiseni, nelivuotias (Ruu).

  1. Jos katson telkkaria, mikä siellä todennäköisimmin pyörii?

Miisu: Sitä mitä sieltä tulee.

Ruu: Salkkareita sää katot.

 

  1. Jos mennään yhdessä ravintolaan, mitä todennäköisesti tilaan?

Ruu: Jätskiä, hähää.

Miisu: Sää sanot aina, että tää on tosi hyvää, mää otan tän.

 

  1. Mikä on inhokkiruokani?

Miisu: Maksalaatikko.

Ruu: Matsalaatikko ja sinä inhoat kakkaa.

 

  1. Mitä voisin syödä päivittäin kyllästymättä?

Runo: Kokista.

Miisu: Karkkia.

Ruu: Suklaakarkkia ja jätskiä.

Runo: …ja vettä.

 

  1. Millaista musiikkia kuuntelen?

Miisu: Suomalaista ja englanninkielistä…

Ruu. Rokkia!

Runo: Tykkäät vähän semmosesta rauhallisesta, mutta samalla semmosesta villistä.

Sisko toteaa, että just sellaista!

 

  1. Millaisista elokuvista pidän?

Runo: Draamaelokuvista ja näytellyistä elokuvista, ei animaatioista, ja romanttisista elokuvista.

Miisu: Hyvistä, kaikki elokuvat mistä äiti tykkää, on hyviä elokuvia. 500 päivää kesästä -elokuvasta.

Ruu: Lego-elokuvista.

 

  1. Mitä pelkään?

Runo: Sitä, että me kuollaan.

Ruu: Että me hukutaan me kaikki lapset. Sitä, että lapset palaa.

Miisu: Sitä, että meille lapsille käy jotain.

 

  1. Mitä kotitöitä en osaa tehdä?

SYVÄ HILJAISUUS.

Miisu: Ei ole sellaista.

Runo: Leikkiä lasten kanssa. Järjestellä vähä niinku koulupöytiä.

  1. Mitä osaan erityisen hyvin?

Runo & Miisu yhteen ääneen: Huolehtia lapsista.

Miisu: Tehdä käsitöitä. Olla ihana.

Ruu: Leikkiä. Rakentaa hyvin junarataa.

 

  1. Mihin työhön et missään nimessä laittaisi?

Ruu: Et ole hyvä tuossa…. ööö… tossa…

Runo: Rakentelujutuissa, niinku vaikka rakentaa tietokoneita.

Miisu: Mää en laittais sua niinku esimerkiksi rakennustyömaalle, ei sillä et osais, mutta sä et vaan sopisi sinne.

 

  1. Jos voittaisin lotossa mitä tekisin rahoilla?

Runo: Ostaisit ruokaa. Ostaisit jotain meijän elämään liittyvää.

Miisu: Ostaisit uuden kodin ja AUTON. Ja jonkun lomamatkan, mulle ja sulle, Runolle ja sulle, Ruupertille ja sulle, silleen kaksin.

Ruu: Ja Noelille ja Alvarille ja mun tarhakavereillekin.

 

  1. Mikä väri kuvastaa persoonaani ja miksi?

Kaikki yhteen ääneen: VAALEANPUNAINEN!

Miisu: Pastellivärit. Haaleet, lempeät värit. Musta kuvastaa sua silleen vähä, mutta eniten pastellit ja vaaleanpunainen. Sää oot vaan semmoinen pastellivärinen.

Ruu: Kaikki värit.

  1. Mikä minua ärsyttää eniten muissa ihmisissä?

Miisu: Se kun ei totella, se kun ihmiset roskaa, se että ihmiset on tosikkoja, koska tosikot hmphrrrhphmmmm….

Runo: Se kun me ei totella.

Ruu: Ja ihmiset heitetään roskiin.

 

  1. Minkä asian äärellä voisin viettää tuntikausia?

Runo: Nukkumisen.

Miisu: Käsitöiden.

 

  1. Mikä saa minut vihastumaan?

Runo: Se kun ei totella ja kinastellaan ja ollaan kiittämättömiä.

 

  1. Entäs mikä tekee minut iloiseksi?

Runo: Se, että sulle on tosi kivasti.

Ruu: Että sua rakastetaan, halitaan ja pusutellaan.

  1. Mikä on paras luonteenpiirteeni?

Runo: Rakkaus. Oot rakastava.

Ruu: Kaja ja Halti!

Miisu: Lempeys ja tällanen.

 

  1. Entäpä huonoin?

Ruu: Että ei rakasteta.

Miisu: Ei oo ehkä luonteenpiirre, mutta mää en tykkää siitä ku sua stressaa kaikki koko ajan, sitte sää oot niin kiree.

 

  1. Mitä kolmea asiaa kannan aina mukanani?

Ruu: Laukku, avain, puhelin.

Miisu: Mä oisin vastannut tismalleen samat ku Ruupertti, sulla on reppu, avaimet ja puhelin.

Viimeinen kysymys oli jäänyt kysymättä, se oli, että mikä on paras muistosi kanssani. Ehkäpä tänä iltana jutellaan siitä. <3 Ihanaa mun synttäripäivää sullekin!

ALL PINK EVERYTHING

Tyttäreni täyttää pian 12. Ihan mahtava ikä. Saattaa olla kyllä niin, että joka iässä sanon niin, mutta joka iässä on omat mahtavuutensa. Tyttäreni on aina ollut oman pukeutumisensa suhteen tarkka, hänellä on ollut omat mieltymyksensä pienestä saakka ja sama jatkuu edelleen. Välillä oli pitänyt olla pelkkiä kreisejä kuosiasuja päästä varpaisiin, sitten taas ainoastaan leveitä lahkeita. Viimeisin pukeutumistoive on ollut se, että hän haluaa mahdollisimman paljon kokovaaleanpunaisia asuja. Ihan huikea toive tällaiselle vaaleanpunaista rakastavalle.

En siis varsinaisesti vastustellut, vai olikohan jopa niin, että itse ehdotin neulovani jotkut ihan tavalliset, mutta erilaisista vaaleanpunaisen sävyistä koostuvat vanttuut, kun säätilatkin näyttivät pakkasten väistyvän. Halusin vain neuloa, jotta pääsisi taas kunnolla neulomistatsiin ja siitä tulisi sitä toimintaa, että sohvalle istuessaan innostuu ottamaan puikot käteensä. Ei siis mitään sen kummempaa jippoa tai yksityiskohtaa ole näissä lapasissa. Kunhan neuloin. Lapasista tuli ihan kivat. Kivasti sai kulutettua pieniä lankanyssäköitä. Arvatkaapa mitä sitten tapahtui, kun tyttäreni otti ne ensimmäisen kerran mukaansa kouluun… No, sain viestin kesken koulupäivän, että “uudet lapaset ovat jossain, en löydä niitä”. Laskin kymmeneen ja mietin, että NE ON VAAN LAPASET NE ON VAAN LAPASET.  Muutaman tunnin ihan pikkiriikkisen kuitenkin surkuttelin, että sinne meni ne ja että teen kaikella uhallakin seuraavista paljon hienommat! Onneksi ne kuitenkin löytyvät, tietysti! Repun pohjalta – vaikka se oli kuulema jo moneen kertaan ennen sitäkin käyty läpi. Mulla on vähän sellainen suutarinlapsi-ongelma, että mun lapset eivät varsinaisesti huku äitinsä neulomiin villasukkiin, lapasiin saatika villapaitoihin. Olen äärimmäinen onnellinen ja hyvilläni, kun näen tyttäreni nappaavan juuri nämä, aivan tavalliset vanttuut, kun kiiruhtaa aamuratikkaan.